ELIZABETH DUNLAP
Other books by Elizabeth Dunlap
Chapter 1
Chapter 2
Chapter 3
Chapter 4
Chapter 5
Chapter 6
Chapter 7
Chapter 8
Chapter 9
Chapter 10
Chapter 11
Chapter 12
Chapter 13
Chapter 14
Chapter 15
Chapter 16
Chapter 17
Chapter 18
Chapter 19
Chapter 20
Chapter 21
Chapter 22
Chapter 23
Chapter 24
Chapter 25
Chapter 26
CONTENTS
Chapter 27
Chapter 28
29. Read on?
About the Author
OTHER BOOKS BY ELIZABETH DUNLAP
TheBornVampireSeries
KnightoftheHunted
ChildoftheOutcast
WaroftheChosen
BiteoftheFallen
AGrumpyFairyTaleSeries
TheGrumpyFairy
This is a work of fiction. Names, characters, places, and incidents either are the product of the author's imagination or are used fictitiously, and any resemblance to any persons, living or dead, business establishments, events, or locales is entirely coincidental.
RISE OF THE MONSTERS
Copyright © 2019 by Elizabeth Dunlap
All rights reserved.
Cover Art by Pixie Covers; Edited by Pixie Covers
This book is protected under the copyright laws of the United States of America. Any reproduction or other unauthorized use of the material or artwork herein is prohibited without the express written permission of the author.
First Printing: March, 2019
Printed in the United States of America
First Edition: March, 2019
Created with Vellum
Dedicatedtotheotherthreewomen Icansendanythingto. Togetherweshallruletheplanet!
AndalsotoJessicaSaunders, becauseNightShadowwasheridea, andYukinabelongstoher<3
Adust storm greeted me on the edge of the bleeder city. I’d just rolled into town after weeks of searching for the place. With dust swirling in the air like someone had turned on a dry ice machine, my bandana and goggles protected my face from the worst of it, but it made visibility low. A quick sweep with my enhanced senses showed me the path, and I stepped into the clouds with
confidence. Pieces of glass chinked against my boots from various broken windows along the street. The old road pavement was cracked and weeds were pushing through the asphalt. Twenty years of neglect will do that to concrete. The further I walked through the town, the more damage I could see, even through the puffs of dirt.
A ghost town. That’s what they would’ve called it in the past. Except this town was merely almostabandoned. Not quite there yet. There were still a few bleeders to go around, and sharks a plenty up in the hills.
Eventually, the broken road led to my destination: the only building that smelled like warm bodies. The double door entrance was locked, with good reason considering I was one of the monsters the bleeders were trying to keep out. I lifted my slightly dirty hand and rapped on the wood a few times, hearing the sound echo. Movement inside suggested the bleeders were awake, and they knew sharks didn’t waste time knocking. One stepped up to the door. I smelled steel and gunpowder. And fear.
“State your business!” a man shouted. “Drinker, mutt, or human?”
My mouth curled at his slurs, but I was in a kindly mood today. “Drinker.” I risked being turned away revealing my true nature like that, except for places like this. The sound of wooden slats being moved grated my ears, and the door creaked open before the bleeder stuck out the barrel of his rifle. “No guns.”
I scoffed. “You take Artemis from me and we’ll have a problem, son.” Behind him, someone ordered to let me in, and the door opened enough for me to do so before the bleeder closed it and replaced the wooden barricades.
The building had once been a saloon, apparently, and a man stood behind the mahogany bar wiping a glass with a towel like this
was a normal day. I dusted my vest and pants, emitting puffs of dirt, and slipped my bandana off my chin and my goggles onto the crown of my head. My face had to be a frightful state with all the dust in the air. I’d worry about it later.
“What can I do you for, drinker?” the bartender inquired. “Don’t see many of your kind around these parts. Not decent ones, anyhow.” He set his cup down and started wiping another. Was he busying himself out of fear, or did he really need to be cleaning all that glass just now? “What’s your name?”
I stepped up to him, my boots clunking on the floor with every move, and I sat at one of the green bar stools. “Don’t see how that’s your business, bleeder.”
“Now, now,” he cautioned, and I heard the man behind me gripping his rifle again. “No need for name calling here.”
Grabbing one of the newly cleaned glasses, I poured myself a shot of whatever he had on the counter. “You started it, friend. Drinker. Mutt. How am I supposed to take that kind of talk?” I raised an eyebrow at him and downed the shot like it was water. For me it practically was.
“Fair enough.” He nodded and his friend put the rifle down. “My apologies. Place like ours, we like to keep a list of names in case anyone comes looking. Nice way to make money.”
Inhaling deeply, I smelled what I’d come for. Night Shadow. “Not the only way, I heard.” He leveled me with a stare but said nothing. “I can smell your stash. I’m willing to do business.”
He gave me a once over. “You don’t seem like the type. Most of them aren’t so… put together.”
“Judge someone else, you’re wasting your time. I’ll trade you a pint of blood for ten ounces, and some information.”
Laughing, he poured himself a shot and downed it. “Your blood would have to be worth gold to fetch a price like that, darlin’.”
“I can assure you, it is. In fact, my blood is worth every bit of product you have.”
He laughed more and poured us both shots before he leaned in to me, so close I could smell he’d eaten honeyed carrots for lunch. Business must be booming if he could afford honey. Or carrots. “Let me see your eyes.” Unflinching under my blue and purple stare, what he found there brought a smile to his face. “They told me about you. I didn’t believe it. The golden goose of vampires. Your blood makes the best product we’ve ever seen.” He leaned back and tapped his finger against his glass. “Five ounces for a pint.”
“Eight. And the information.” He raised his glass, and we toasted in agreement. I couldn’t help but feel a bit of disgust in the act, doing business with a man like him. I could smell what kind of man he was, like he was wearing it as a sign around his neck. Desperate times and all.
“What information would that be?” he inquired.
“My name is Kitty Bathory, and I’m looking for my mother.”
TWENTY YEARS. Twenty years since I’d seen my mother’s face, since she bid me farewell at the airport and I’d given her husband our first fist bump. Sweet, loving Knight. He’d raised me and all I ever showed him was contempt. I’d been such a child. If I never saw either of them again, I’d have to live with the knowledge that I’d never told Knight I loved him.
Then there was my real father, the Incubus Balthazar. I also hadn’t seen him in twenty years, no surprise there. He had always
been flighty even if his love for me kept him coming back. He hated being tied to one spot, to see the same walls for any amount of days in a row. I’d asked him many times why that was, but he never gave me a straight answer. Mother said that he loved her grandmother, the Countess of Bathory. With that, I’d concluded that something about her death had altered him. So, as much as I wanted to, I couldn’t resent him for leaving me. Well, I could, but it made me feel very guilty.
As if I didn’t have enough people to miss, the last person in my family had also been gone for twenty years: Jason, my half-brother. He’d been just a kid when I left, with his long poufy hair that threatened daily on turning into an afro, and not the fashionable kind. Before communication was cut off, I’d been told he was going off with Balthazar to be safe, and honestly the thought of my dad raising anyone on his own had my stomach in knots. If Balthazar flaked, had anyone been there to care for Jason? Had he grown up alone? Out of all four of the people that consumed my thoughts, I felt the most guilt over Jason. Having him grow up in this new world, potentially alone, I could barely stomach the thought.
The one and only thought that comforted me was Arthur. Arthur would keep them all safe. I would’ve too, if I could only find them. I wasn’t the insecure teenager I used to be. If anyone messed with me, they met the wrong end of Artemis, and she could blow a hole through anything.
All of that ran through my head as I stared at the bleeder behind the bar and took another shot after asking about my mother.
“Looking for a drinker, is it?” he asked with a smug grin.
“Mutt, actually.”
He reached under the bar, I stilled and laid one hand on Artemis just in case he pulled something out that shot bullets, but he
produced a very dirty notebook that could’ve used some serious wet wipes. He ran a hand over it, but it just made the dirt smears worse. Another shot, just to wash the taste of dirt from my tongue. It didn’t work. The bartender opened the notebook and started flipping through pages that had plastic protectors on them, probably to keep the dust out. It wasn’t called the ‘Dust Bowl’ for nothing. “Mutts.
Here we are. Name?”
“Knight. Like in shining armor.” I wasn’t sure which name my mother would be going by, since she tended to flip back and forth between ‘Lisbeth,’ ‘Erzsébet,’ and ‘Elisabeth’ depending on who she was talking to. No matter what name she had, she would never be without Knight.
The bleeder licked a finger – gross – and flipped more pages. “Nope, no mutts with that name. Anyone else?”
“Arthur. Drinker.” Assuming Arthur was still with her. She’d lose him before Knight, but if Knight was gone, Arthur would never leave her side. Not even to take a piss.
More flips, more gross finger licks. Was he trying to attract me with his tongue? It wasn’t working. “Arthur. Here’s one. He passed this way… hmm.” He bent close to the paper and then lifted it up for the other bleeder to look at. “Slim, that a six or an eight?”
Slim. Gods, how cliché could this crowd be?
Slim bent over the bar and squinted at the slightly smudged numbers. “That’s a five. Learn to read, idjit.” Slim got a smack on the head with the notebook before it was stowed back under the counter.
“Your friend came through here fifteen years ago.” I raised my eyebrows at him. They’d kept records for that long? “Sorry I couldn’t be more helpful, girlie.”
“Call me that again and I’ll be leaving here with your entire stash as you bleed out on the floor.”
“No need to be touchy, girlie.”
Well. I didwarn him.
A few bullets later, I had his stash, his money, and I grabbed a full bottle of tequila on my way out as I stepped over their worthless corpses.
Guess this place was a ghost town after all.
CHAPTER TWO
With the dust outside to greet me, I stepped back over the broken glass and up to my motorcycle. Pulling my goggles back down and my bandana up, I stashed my haul into my backpack. Though I didn’t do it often, I’d left it on the cycle because I knew there wasn’t anyone around to mess with it. Plus, if things had gone south in the saloon - well, more south to be precise – I
didn’t want to risk my supplies. I lifted one boot and straddled my ride before slinging the backpack over my shoulders and clipping it in front to stay put.
A push on the pedal to start the roaring engine, and I left the town and the fresh corpses in the dust where they belonged.
As I picked up speed, the wind whisked at the parts of my face that were still uncovered. My hair in its long braid was tempted to come undone despite it being tied fast like Thalia taught me. The mere memory of her was enough to sober me, but I stayed focused on the road and ignored the slight fog on my goggles.
Focus, Kitty. The information from the bleeders wasn’t what I’d hoped. My plans were basically ruined, and I was back to square one. I’d been following a lead to my parents for three years straight only for it to end like this. From one back water hell hole to the next, buying drugs and information in exchange for my blood. I never gave more than that, and if anyone expected more, they met Artemis. The world didn’t need more villains in it, and I happily played the anti-hero. Robbing from the assholes and giving to myself. Robin Hood with no morals. Kitty Hood.
Before the damn apocalypse, I hadn’t needed to kill anyone. Alistair had taken that from me. From everyone. I was already a monster, and I slipped into the role with ease. First with the misfits I’d left home with, and then on my own.
When was the last time I’d had an actual conversation with someone worth talking to? My perfect memory told me the real number, but I pretended not to know because it had been so damn long. Sometimes I had conversations in my head. With family. With friends. With imaginary people. I knew I was insane, just a little. But really, who wasn’t these days?
I burned rubber for hours until the sun began to set. My cycle ran on solar power, but it also wasn’t safe to be around at night. At night, the sharks were heightened. Darkness was their hunting ground. I pushed my senses out and found a spot that was far away from any shark clusters. As long as I didn’t spill any blood and left within a few hours, they would leave me alone. Hopefully.
Deep in a dense forest, I propped my cycle up against a tree and reached inside the engine for a very small component that I added to the chain around my neck. The vehicle wouldn’t work without it, and if anyone saw the part around my neck, they would think it was just a simple charm. It had saved my cycle from being stolen many times over the years. Bleeders tended to not steal something that didn’t work. Folks had to be on the move these days and they couldn’t lug around a scrap of metal hoping it would come in handy, and anyone who was smart enough to know what parts to steal never lived long enough to grab their wrenches.
With my cycle safe, I pulled out my little pop up tent from my backpack and it sprang up as soon as I’d taken it out of its bag. One quick round of my senses and I laid out my blanket on the vinyl fabric floor before zipping up the tent behind me. After cleaning my face off and removing my vest, I grabbed the bleeder’s stash before closing my backpack and placing it at the head of my blanket for a pillow. The front pocket had one of my few luxuries, a second blanket. Since I never got cold, its sole purpose was to keep the backpack from being too lumpy under my head. Without that scrap of fleece, my bag was lumpy in all the wrong places and I never got a lick of sleep.
Plushness under my head, I leaned up on one elbow and opened the large Ziploc baggie of Night Shadow and pulled out two redpurple colored pills. Seeing them in my fingers was unsettling, but I
did this for a reason. I popped the first pill in my mouth and dry swallowed it with a sigh.
The effects took a minute as I was not the intended species they were made for. It hit like a slam against the wall and the tent was spinning and shiny and I wasn’t sad anymore. Not sad about Jason, or my mom, or both of my dads, or Thalia. Everything was as happy and peaceful as before. When I was a moody little girl in her stupid black hoodie.
The spinning slowed, and the shiny grew, and a tear ran down my cheek, despite the false endorphins I was feeling. And they felt amazing, I will say. Being on Night Shadow was like my nights with Thalia. Bright and explosive with pleasure.
My sweet Thalia.
Coughing, I sat up and the high disappeared. Stupid genetics. I could never enjoy the high for more than… I checked my watch. An hour had passed. It felt like thirty seconds.
In the bitter aftertaste, I saw a face in my mind: the vampire whose blood had made that particular Night Shadow pill. I never saw the Lycan’s face even though both blood types were needed to make the drug. That wouldn’t have been helpful anyways since I was certain Knight or Jason would never give their blood for a drug. Not willingly, anyway.
The vampire’s face was unknown to me, like all the rest had been for all the years I’d been a drugged-out loser in a stupid attempt to find my mother.
Damnit.
Angrily, I tossed the baggie of pills somewhere by my feet and popped the second one in my mouth and bit into it with one of my fangs. The sweet liquid was like heavenly acid and I swallowed, waiting for the high to wash away my feelings.
Shiny, shiny tent. Make a mirage of someone. Anyone. You can do it, tent.
“Kitty?” a voice called.
Oh great. Now you do what I want when I’m too tweaked out to open my eyes. Stupid tent. The high was going away and the face that came to me made me shoot up from my bed.
Mother .
CHAPTER THREE
As soon as the sun came up, I was off on my cycle back to the ghost town to check the bleeder’s records. If he had a record of every vamp, Lycan, or bleeder’s presence over the past umpteenth years, he was sure to have a record of where he got his product or who had donated blood.
After two pills of Night Shadow, I was feeling a bit hung over, but only just. I needed blood. Without a steady supply of regular food or water, blood was my only daily requirement. I’d have drunk the bleeders dry except as a Vipyre, the only Incubus and Vampire hybrid in existence, I drank vampire blood. Sharks did just as well, but they didn’t really sate my hunger the way vampires did. I was always thirsty.
Soon I was back where my journey ended. I’d been stupid enough to leave the bodies inside the saloon, having not intended to return, so a cluster of sharks had arrived to pick at the corpses.
Great.
The dust storm was long passed and the cracked, weed ridden street stood between me and the sharks. They must’ve already cleaned the bodies out, but they were still standing in the doorway and around the porch like mannequins. The monsters were pretty stupid. Unlike real sharks, they didn’t just leave after the kill. They stuck around because there was only air between their ears. Air and fangs. Fangs that were in my way, and I didn’t take to anything that stood in my way.
I counted about twenty of them, a small group if I ever saw one. I’d been amongst hundreds before. That solemn memory slowed my hand on Artemis, and I pointed my chin up to wipe the sadness away. I tucked my bottom lip under my top teeth and let out a shrill whistle, the one I’d learned from an old friend, Olivier.
The sharks enraged at the sound, and the smell of fresh blood. They charged at me, but I was ready. As the first came close, I put a hand up to flip over its back and put a shot off with Artemis in the shark’s stomach. That would slow it down for now. The second came at me and tried to wrestle me into its grip. I stuck Artemis’s barrel up its chin and fired, then turned a sharp left to stop the blood and
bits from getting on me. His body fell and the third shark used it as a step up to jump on me, so I tore into the shark’s neck with my fangs and drank deep of his blood to sate my hunger. After a few long pulls, I ripped out a piece of his neck with my teeth and spat it to the ground before shoving him away.
They all rushed me, and I laid them to waste, by either Artemis or my fangs. I’d need to burn the bodies, just to make sure that more sharks didn’t come just in case I had to come back. Later. I had other things to do first. With Artemis cocked in my hand, I filled her with more bullets from my belt as I approached the saloon. The doors were wide open but I didn’t spot any shark stragglers from the horde. The two bleeder bodies I’d left looked like they’d been attacked by vultures. Only the skeletons and their clothes were left.
Gross. Sharks were such nasty creatures.
I stepped around the bones and hopped up onto the counter, poured myself a shot of whatever was out, and landed with a click of my boots on the other side of the bar. With another shot, I found the notebook the bartender had shown me, as well as a few other equally dirty ones. I should’ve brought them with me in the first place. I supposed the disappointment had clouded my brain. Normally I was on point with my actions. I needed to get back to that level of smart, and fast. At least I didn’t need to take Night Shadow anymore. I’d keep the stash for trading fodder. It would get me miles more in trades than my blood could, seeing as how not everyone knew how to make the drug, but most everyone wanted it.
With the notebooks in my backpack, and a few odds and ends I found in the saloon, I piled all the sharks into a pyre and set it up in flames before leaving the way I’d come.
A FEW HOURS OF ROAD, several shots of the strongest liquor I could find, and a new camp set up in a dilapidated high riser, I finally had the time to look at the bleeder’s records. I propped myself up against a wall that was once where hundreds of workers came to their worthless jobs every day before the sharks came and ruined everything. The air no longer held the metallic scent of blood, but I was certain carnage had happened on the very floor I sat.
Another shot of the liquor I’d brought with me, and I opened the notebook to look for clues. The bleeder’s last shipment of Night Shadow had been three weeks before, and the supplier was… anonymous. What the hell was an anonymous supplier? Was this the days of law enforcement when drugs were outlawed? Hardly. I sighed and slammed the book down to run my fingers through my long black curls.
My eyes immediately went to my backpack where the baggie of Night Shadow sat. I didn’t need it. I didn’t. Except… I enjoyed being taken away from my life, from this hell I spent all of my waking hours in. The hell where my family is probably lost forever, where Thalia is dead, and I’m alone. Just alone. Always alone. Choking back a sob, I grab my bag and put two Night Shadows in my mouth, crushing them with my teeth and feeling the drug take hold like the temptuous bite of a snake.
I’m back home. Jason is sitting at the kitchen table next to me playing something on his holographic game console. Balthazar is kissing Toni on the cheek and he gives me a blue-eyed wink when I catch his eye. Dad. I want to reach out to him and hold him close but he’s not really here. Before the spell can be broken, I look to my left and see Mom leaning in to kiss Knight on the lips as she sets down a plate of fried chicken for dinner. She sees me staring and chuckles before planting a comforting kiss on my head.
“What’s the matter, Kitty?”
I almost knock my chair over in my haste to stand and throw myself into her arms. She smells so good, like flowers and bread. “I don’t know. I just missed you.” Letting her go, I wipe my cheeks and surrender as the fantasy takes over.
“Dweeb,” Jason murmurs, kicking me slightly with his foot. He’s such an adorable jerk. I stole a piece of chicken from his plate and sank my fangs into it triumphantly before sticking my tongue out and showing him my partly chewed food. Without missing a beat, he stole from my plate too and repeated my see-food display with a giggle.
“They’re so mine,” Knight says happily from across the table. Closing my mouth, I look back at him and relish the sight of his face.
“I love you, dad,” I say to him, and I feel my lips say the words outside of my fantasy where the real world lies. Knight flaps his hand over Mom’s arm excitedly.
“Shecalledme dad!” he squeaks. “Imma cry!” I hand him some of my chicken, just because, even though he has a full plate. “Up top, kiddo!” He holds out his hand and as I reach up to slap it, the fantasy snaps closed and I’m back in the real world, standing in one of the open windows with my hand out ready to high five the empty air.
No, come back. Come back to me. A tear rolled down my cheek, and I closed my hand before letting it fall to my side. I could still smell Mom’s scent like she was standing beside me, could still feel the softness of Jason’s hair, still see everyone’s face with aching clarity.
Meow.
Artemis flashed out, and I turned to see a cluster of cats in the room with me. They were unimpressed by my gun. Several had
made a bed on my stuff and I spotted a crowd inside my tent. First a horde of sharks, and now a horde of fluffy kitties.
I stuffed Artemis back into her holster. “Hi, kitties. I’m Kitty.” The room smelled like warm cat. One of them came up and rubbed against my legs so I crouched to scratch under its chin. “Guess you guys have never seen a person before. Don’t let me fool you. Not all the creatures out there are as nice as me.”
They didn’t seem to care. I went to my bed after moving the cats out of the way and fell asleep to the sound of purrs.
CHAPTER FOUR
The next morning, I woke to a pair of yellow eyes in my face. A black cat sat staring at me like he had nothing better to do. His long black tail swished back and forth, no doubt his brain’s way of deciding whether to pounce on me or not. The horde of felines was probably descended from house cats and had made
this tower their home. They had birds, water, rats. I bet they’d never been outside of the structure.
“Morning,” I said out loud to the observing cat. Slowly, I reached a hand out to pet him and he let me for a few moments. So soft and warm. The first real body I’d touched in years. After a few strokes on his head, he’d had enough, and he scurried away from sight. “I just wanted to pet you, geez!” I turned and came face to face with a white cat lounging on my hip.
Forget shark invasion, this was a cat invasion!
Amid protests, I shoved the cats away and stood up to stretch. Okay. I needed a plan. Plans were all I had, and I wasn’t about to give up and become a crazy cat lady. The cats hadn’t managed to gobble up my food yet, so I settled down on the floor with jerky in one hand and the ledger in the other. With the latest shipment being a bust, I just had to make my way backwards. There were about ten other suppliers with only one mentioned several times. The bleeder might’ve been greasy looking, but he kept detailed records. He even had a location for all the suppliers on the back page. It made sense since phones no longer worked. Ah, phones. How I missed texting.
Mom, where r u?
Jason, ur not 2 cool 4 school.
Knight, I borrowed your razer to shave my legs.
Dad, you suck incorporeal butt.
I packed up my stuff, now all covered in cat hair, and started down the hallway. Several cats followed me. Maybe they thought I was their leader. The vampire, part cat part human. We both had fangs, at least. Once I hit the stairs, the cats stayed behind to continue their lives in the tower without me. Maybe I’d come back and steal a kitten or two. Who knew how much they’d get me in the right city? Everyone loved cats. A puppy though, that would’ve been
worth its weight in gold. Most dogs had gone feral after the sharks came, and people were very hard up for guard dogs. I figured a barn cat would hold the same value if I found a farm.
Just as I’d reached the bottom floor, I turned to re-consider going back up and finding where they’d stashed the kittens. Sitting on the last step was the black cat with yellow eyes, still staring at me.
“Puss,” I said in salute. Maybe he knew I was considering taking their babies. They sent him to spy on me. Fluffy jerks. “I won’t take the babies. I’m leaving. Bye.” I rolled my eyes and wondered at my sanity for addressing a cat like it could understand me. My boots crunched on the lobby floor and I left out the broken doors to my motorcycle. Mounting it, I clipped my backpack in front and noticed the cat jumping over the broken door and coming up to me. “No! Bad kitty. You’re not coming…” He jumped up onto my legs and swished his tail to smack me in the face. “Alright, god. You can come with me. Fluffy manipulator.” Carefully, I picked him up and unzipped my jacket to stuff him inside against my chest before zipping it back up. He wiggled a bit before he settled against me and tucked his head under my chin.
Seems like I’ve become a crazy cat lady after all.
MY MOTORCYCLE CAME to life with a thrust and kitty and Kitty left the tower behind.
It took several hours for me to find the supplier’s location, owing to the fact that the ledger simply specified ‘37 miles in that direction, past this old restaurant, and turn when you see a roost of chickens.’ The bleeder clearly had seen no value in writing down street signs or
Another random document with no related content on Scribd:
luulen. Mutta en minä sitä tarkoittanut. Tarkoitin hevostanne.»
Muukalainen katsoi häneen kysyvästi. »Anteeksi?»
»Mitä?»
»En ymmärrä.»
»Hevosenne — missä hevosenne on?»
»Vai niin! Niin — tietysti — hevoseni — kuinka typerä olinkaan!»
Miehen ääni oli nyt puoleksi anteeksipyytävä, ja hän hymyili oudosti jatkaessaan: »Minulla ei ole hevosta. Totisesti en tietäisi, mitä tehdä hevosella, jos minulla olisi.»
»Ette suinkaan tarkoita kävelleenne jalan koko maikan Prescottista asti?»
Muukalainen katsahti ratsastajaan ja vastasi kujeellisella äänellä, joka sai ratsastajan mieltymään häneen: »Pidän kävelemisestä. Katsokaahan — ajattelin sen tekevän hyvää minulle.»
Paimen jäi nauraen aprikoimaan hänen sanojaan — koska, kuten hän myöhemmin sanoi, hänen oli vaikea uskoa niitä. Oli selvää, että kookas muukalainen ei ollut tullut tänne etsimään terveyttä ja ettei hän liioin kuulunut turisteihin, jotka silloin tällöin kulkivat näillä seuduin. Hän näytti varakkaalta herrasmieheltä. Hän ei saattanut olla työnhaussa. Hän ei näyttänyt epäilyttävältä — päinvastoin — mutta kuitenkin hän oli koettanut piiloutua ratsastajan lähestyessä. Maan tapa kielsi suoraan kysymästä, mutta —
»Niin kyllä», hän myönsi ajatuksissaan, »käveleminen tekee toisinaan hyvää. Minun tulee sentään harvoin kävellyksi.» Sitten hän
lisäsi viekkaasti: »Te tulette kai juhlilta.»
Muukalaisen ääni ilmaisi hehkuvaa innostusta, hänen katseessaan väikkyi taas sama miltei kateellinen ihailu, ja hän näytti jossakin määrin menettävän hillityn tyyneytensä.
»Tietenkin olin siellä», hän virkkoi. »En ole koskaan nähnyt mitään sen kaltaisia. Olen nähnyt kaikenlaisia urheilukilpailuja, sirkustemppuja ja ratsastusta ja olen lukenut sellaisesta paljonkin, mutta» — ja hänen äänensä kävi miettiväksi, »mutta että miehet tosiaan tekevät jotakin sellaista — aivan noin päivätyökseen! En olisi koskaan voinut uneksiakaan, että sellaisia miehiä todellakin on olemassa.»
Paimen muutti asentoaan silmäillen miestä huvittuneena.
»Olivathan ne mukavat juhlat», hän myönsi, »mutta mitä näytökseen tulee, niin olen nähnyt miesten — kenenkään kiinnittämättä silloin huomiotaan siihen — tekevän sellaista, mihin verrattuna Prescottin kilpailu oli lastenleikkiä. Hevosien juoksukilpailu oli sentään aika hyvä», hän lisäsi.
»Mutta olipa ihmeellistä, ettei kukaan ottanut teitä kärryihinsä», jatkoi paimen hetkisen kuluttua. »Kaikki ihmiset lähtivät kotimatkalle varhain tänä aamuna ja Jim Reid perheineen ajoi noin tunti sitten ohitseni. He olivat autossa. Ja Simmonsin vaunujen täytyi sivuuttaa teidät tiellä.»
Muukalainen punastui ja näytti turhaan miettivän vastausta.
Paimen silmäili häntä kysyvästi ja arveli sitten veitikkamaisella äänellä: »Käveleminen täällä vuoristossa on kovin yksinäistä.»
»On hetkiä, jolloin on kernaammin yksinään», vastasi muukalainen toivottomuuden kuvastuessa hänen äänestään.
Paimen suoristautui satulassaan ja nykäisi suitsista. »Kiitos», hän virkkoi kuivasti, »minun taitaa olla parasta lähteä.»
Mutta muukalainen keskeytti hänet nopeasti. »Pyydän anteeksi, herra Acton, en tarkoittanut teitä.»
Ratsastaja vei kätensä jälleen satulannuppiin ja vaipui uudelleen lepäävään asentoon siten vaieten hyväksyen muukalaisen anteeksipyynnön. »Te tiedätte enemmän kuin minä», hän sanoi.
Muukalainen naurahti. »Kukapa ei tietäisi 'Villihevos-Philin' voittaneen palkintoa eilisissä ratsastuskilpailuissa. Näin teidän ratsastavan.»
Philip Acton näytti näistä sanoista joutuvan poikamaisen hämilleen.
Muukalainen jatkoi innokkaana: »Se oli suurenmoista suorastaan uskomatonta! En ole koskaan nähnyt sellaista.»
Hänen ihailunsa aitoudesta ei ollut epäilystäkään, ja hänen silmistään loisti jälleen rajaton hartaus.
»Lorua», vastasi paimen huolettomasti. »Näillä main löytäisin koska hyvänsä tusinan poikia, jotka löisivät minut laudalta ratsastamisessa. Mutta onnekseni satuin saamaan helpon tehtävän osalleni.»
»Helpon!» huudahti muukalainen, nähden jälleen mielessään hurjan, potkivan, hyppivän ja riehuvan hevosen, jonka tämä poikamaisen näköinen mies oli pakottanut tottelemaan tahtoaan. »Oliko härkien kiinniottaminen myöskin helppoa?»
Paimenta nähtävästi ihmetytti miehen innostus mitä jökapäiväisimpiin seikkoihin. »Lassonheittäminen? Totta kai, sehän on meidän tavallista työtämme.»
»En tarkoita lassonheittämistä», vastasi muukalainen. »Tarkoitan sitä, kun te ratsastitte täyttä laukkaa syöksyvän härän viereen ja tartuitte paljain käsin sitä sarvista ja hyppäsitte satulasta ja kaadoitte härän ja makasitte maassa terävät sarvet aivan yllänne! Ette suinkaan tee sitä päivätyöksenne, vai mitä?»
»Oh, härkämetsästys! Ei, emme tietenkään!» nauroi Phil hiukan hämillään, »se oli vain leikkiä.»
Muukalainen tuijotti häneen sanattomana. Leikkiä! Jos tämä oli näiden miesten leikkiä, niin mitä mahtoi heidän työnsä olla! »Saanko kysyä», hän sanoi ihaillen, »miten olette oppinut tekemään sellaista?»
»Kas, sitä en tiedä — me vain teemme, siinä kaikki.»
»Ja luuletteko, että saattaisi oppia ratsastamaan niin kuin te ratsastatte?» Kysymyksen sävy oli kiihkeä ja odottava.
»Kyllä varmaan, miksipä ei», vastasi paimen vilpittömästi.
Muukalainen pudisti epäillen päätään ja loi katseensa yli asumattoman maan, missä illan varjot jo alkoivat pidetä.
»Missä aiotte viettää yönne?» kysyi Phil Acton äkkiä.
Muukalainen ei irroittanut katsettaan maisemasta, joka näytti häntä niin suuresti kiinnostavan. »Sitä en tosiaankaan ole ajatellut», hän vastasi välinpitämättömästi.
»Luulisinpa teidän illallisaikaan ajattelevan sitä, jos olette ollut jalkeilla aamusta alkaen.»
Muukalainen katsahti häneen kiinnostuneena, mutta paimenesta tuntui kuin hänen äänessään kaiken veitikkamaisuuden alla olisi piillyt katkeruuden häive hänen vastatessaan: »Tiedättekö, herra Acton, minä en koskaan elämässäni ole ollut toden teolla nälkäinen. Saattaisi olla mielenkiintoista kerran kokea sitä.»
Phil Acton nauroi vastatessaan: »Kenties se saattaisi olla mielenkiintoista, mutta arvelen joka tapauksessa olevan parasta sanoa teille, että tuolla metsässä on karjakartano. Se on tosin vain hanhikartano, mutta takaan teidän saavan sieltä yösijan. RistiKolmio-Kartanoon on liian pitkä matka minun pyytääkseni teitä sinne. Tuolla saatatte nähdä sen rakennukset.»
Muukalainen hypähti seisaalleen äkkinäisen innostuksen vallassa. »Näkyykö se tänne? Risti-Kolmio-Kartano?»
»Näkyypä tietenkin», vastasi paimen hymyillen ja osoittaen kauas metsäiseen seutuun. »Nuo punaiset täplät ovat sen kattoja. Jim Reidin talo — Pata-Koukku-S — on niittyjen tällä puolen, hiukan eteläänpäin. Ja Actonin vanha tila — missä minä olen syntynyt — on tuossa pienessä pumpulipuumetsässä, rämeen suuntaan RistiKolmiosta.»
Mutta niin tarkasti kuin muukalainen katsoikin osoitettuihin suuntiin, ei hän saattanut erottaa ainoatakaan ihmisasuntoa selänteen juurella leviävillä autioilla mailla.
»Jos joskus kuljette niillä main», virkkoi Phil sydämellisesti, »niin pistäytykää talossa. Herra Baldwin olisi siitä iloinen.»
»Tarkoitatteko sitä todellakin?» kysyi muukalainen empien.
»Tässä maassa sanomme vain sellaista, mitä tarkoitamme, muukalainen», oli viileä vastaus.
»Tietenkin, pyydän anteeksi, herra Acton», vastasi toinen hämillään. »Olisi kovin hauska nähdä karjakartano. Minä — minä koetan — tarkoitan, jos minä —» Hän vaikeni kuin tietämättä, miten lopettaa lauseensa, ja kääntyi toivottomana pois luoden katseensa kaupunkiin päin. Kiusalliset muistot täyttivät hänen mielensä ja omituinen itsehalveksunnan hymy karehti hänen huulillaan.
Sen nähdessään Phil Acton tunsi sekaantuneensa miehen yksityisasioihin, ihmisen, joka tämän aution seudun yksinäisyydestä oli etsinyt lievitystä jollekin katkeralle kokemukselle. Synnynnäinen herkkyys sanoi hänelle, että tämä muukalainen oli joutunut tärkeään käännekohtaan, että hän parhaillaan kävi taistelua, joka jokaisen miehen on taisteltava yksinään. Jos olisi käynyt laatuun, olisi paimen pyytänyt häneltä anteeksi. Mutta se olisi ollut vain uusi loukkaus. Tarttuen suitsiin ja suoristautuen satulassa hän virkkoi rauhallisesti: »Minun täytynee lähteä. Ratsastan oikotietä. Näkemiin! Teidän on parasta mennä hanhikartanoon — se ei ole kaukana.»
Hän kosketti kannuksillaan hevosen kylkiä, ja se lähti rivakkaan juoksuun.
»Hyvästi!» vastasi muukalainen, ja hänen katseensa kuvasti jälleen rajatonta ihailua ratsastajan kääntäessä hevosensa syrjään tiellä ja karauttaessa louhikkojen ja pensaiden välistä, halliten hevostaan luontevan joustavana. Voimatta hillitä ihastuksen huudahdusta hän kiipesi nopeasti korkeammalle, mistä saattoi seurata ratsastajaa, kunnes tämä hävisi sinertävään auringonsumuun. Sitten hän loi uudelleen katseensa etäisyyteen, turhaan yrittäen erottaa Risti-Kolmio-Kartanon punaisia kattoja.
Verkkaisin askelin hän palasi istumaan paadelle. Granite Mountainin varjot hiipivät yhä pideten vuoren onkaloista, ja etäisten selänteiden sini vaihtui tummaan sinipunaiseen. Aurinko oli piiloutunut taivaanrannan taa, ja illan nopeasti laskeutuessa maille hävisivät vuorien ja metsäisten harjanteiden ääriviivat hämyyn. Viileä iltatuuli puhalsi yli aution maan, ja öisin hiipivät ja lentävät eläimet riensivät esiin piilopaikoistaan. Preeriasusi ulvoi pimeässä, ja vuorenrinteellä kaikui sen kumppanin kammottava vastaus. Pöllö lensi äänettömästi puusta toiseen, ja lehviköstä kuului yölintujen kirskutus. Kaukana etäisyydessä mylvi härkä syvällä, mahtavalla äänellä.
Äkkiä hyppäsi Metsärajalla lepäävä mies seisaalleen ja levitti käsivartensa kiihkeää kaipausta ilmaisevin liikkein, hänen huuliensa liikkuessa ikäänkuin hän yhä uudelleen kuiskaisi samaa nimeä.
III LUKU.
Suurella laitumella. Williamson Valleyssa on karjan kevättarkastus eli »kierros», kuten sitä Arizonassa sanotaan, tavallisesti suoritettu loppuun kesäkuun kuluessa. Kesäkuukausina, syyskuun alkuun saakka, on ratsastajilla varsin vähän tekemistä. Karja vaeltaa vapaana laitumilla vasikoiden kasvaessa suvikuntaisiksi, suvikuntaisten kaksivuotisiksi ja kaksivuotisten valmistuessa myyntikelpoisiksi karjamarkkinoille.
Risti-Kolmio-Kartanossa ja muissa samansuuruisissa taloissa pidetään tavallisesti ympäri vuoden vain kolme tai neljä vakituista miestä. Nämä korjaavat ja rakentavat aitoja, tarkastavat lähdepaikat, merkitsevät silloin, tällöin vasikan, jonka on onnistunut päästä kierroksesta merkitsemättömänä, ja parantelevat pattimatojen vaivaamia eläimiä. Kesäkuukausien aikana myöskin hevoset koulutetaan, sillä ankarina ja vaarallisina kevätviikkoina tarvitaan varmasti aina uusia hevosia entisten lisäksi.
Risti-Kolmion hevoset eivät milloinkaan saaneet käydä aitaamattomalla laidunmaalla, sillä Granite Mountainin lähistöllä liikkui joukko luonnontilassa eläviä hevosia, joiden johtaja yritti
houkutella laumaansa kesyjä hevosia läheisistä karjakartanoista. Mutta sen sijaan niillä oli neljän tuhannen acren laajuinen aidattu alue, jolla ne liikkuivat yhtä vapaina ja kahlehtimattomina kuin niiden sukulaiset aidan toisella puolen. Paitsi merkitsemispäivänä ei varsoihin koskettu, ennen kuin olivat niin vanhoja, että niiden kouluttaminen saattoi alkaa.
Seuraavana aamuna sen päivän jälkeen, jona oli tavannut muukalaisen Metsärajalla, lähti Phil Acton kahden paimenen seuraamana suurelle laitumelle kokoamaan kartanon hevoset viedäkseen ne toiselle laitumelle.
Risti-Kolmio-Kartanon omistajan oli tapana sanoa, että Phil tunsi tarkalleen jokaisen hevosen ja naudan Metsärajalta Camp Wood Mountainiin saakka ja Skull Valleysta Big Chinoon. Ja varma on, että Villihevos-Phil, kuten hänen ystävänsä häntä sanoivat, rakasti työtään ja tätä seutua, jossa oli syntynyt ja kasvanut. Ratsastaessaan raikkaana aamuna tovereittensa seurassa metsäisten rinteiden ja ruohon peittämien laajojen lakeuksien poikki hän tunsi koko tämän yksinkertaisen, terveen ja reippaan elämän valtaavan hänen mielensä tenhovoimallaan. Hän ei olisi osannut pukea tunnettaan sanoiksi; tuskinpa hän edes oli tietoinen niistä voimista, jotka häntä liikuttivat, hän vain tiesi riemuitsevansa sydämensä pohjasta.
Päivä oli jo kulunut yli puolen, kun Phil pysähdytti hevosensa vanhan intiaanikylän raunioille Black Mountainin huipulle. Ympärillään leviävillä laajoilla lakeuksilla hän saattoi nähdä toveriensa hitaasti mutta varmasti ajavan kokoamiaan hevosia kapeata solaa kohden, joka Black Hillin itäpuolella johti suurelle niitylle ja sieltä tielle, jota myöten hevoset oli määrä kuljettaa
edelleen. Phil saattoi hetkisen levähtää; hän nousi hevosensa selästä, irroitti satulan ja sitoi uskollisen Hobsoninsa setripuun varjoon, heittäytyen itse maahan sen viereen.
Kirkkaassa ilmassa saattoi Phil nähdä Risti-Kolmio-Kartanon rakennukset ja läheisessä pumpulipuu- ja pähkinämetsikössä pienen syntymäkotinsa. Noin peninkulman verran kauempana suurien metsäniittyjen itäisellä puolella hän erotti Pata-Koukku-S-Kartanon — missä Kitty Reid oli asunut koko elämänsä, lukuunottamatta kolmea vuotta, jotka oli viettänyt koulussa idässä.
Nuori mies katsoi kauan Reidin perheen kotia kohden. Mielessään hän saattoi nähdä Kittyn yksinkertaiseen, sievään pukuun pukeutuneena istuvan kotinsa kuistilla raikkaana ja kukoistavana aamuaskareittensa jälkeen kirja tai käsityö kädessään. Kuisti tosin oli talon toisella puolen ja etäisyys liian suuri, jotta Phil olisi voinut erottaa siellä liikkuvia henkilöitä, mutta se ei Philille merkinnyt mitään — hän saattoi yhtä kaikki nähdä Kittyn rakkaan olennon.
Kilty oli juhlilla ollut erittäin ystävällinen Philiä kohtaan. Kitty olikin aina ystävällinen — melkein aina. Mutta hänen ystävällisyydestään huolimatta oli Phil ollut huomaavinaan, ettei hänen ratsastuskilpailussa saavuttamansa palkinto ollut tehnyt tyttöön suurtakaan vaikutusta. Phil ei itsekään pannut palkinnolle suuria arvoa, mutta hän oli päättänyt voittaa mestaruuden sen huomattavan rahasumman takia, joka seurasi palkintoa. Tämä rahasumma oli varsin olennaisena osana unelmassa, joka jo kauan oli väikkynyt Philin mielessä ja joka kuului niihin asioihin, joista hän ei kenellekään puhunut. Niinpä hän olikin itse asiassa ratsastanut ei palkinnon, vaan unelmiensa takia, ja siksi oli Kittyn mielipiteellä hänen silmissään suuri merkitys.
Kuin jokin vaistomainen aavistus olisi ohjannut hänen liikkeitään
käänsi Phil Acton katseensa Kittyn kodista kaukaista Metsärajaa kohden, missä edellisenä päivänä oli tavannut muukalaisen. Koko matkan ratsastaessaan kotiin hän oli ajatellut miestä ja koettanut selittää itselleen hänen läsnäoloaan maassa, joka näytti niin suuresti poikkeavan siitä ympäristöstä, johon hän oli tottunut. Yhdestä
seikasta Phil oli varma: miestä painoi suuri ja raskas huoli. Mitä enemmän hän ajatteli asiaa, sitä varmemmin hän tunsi häirinneensä muukalaista hetkellä, jonka tämä oli omistanut yksinäisyydessä ratkaistaville mietteille ja taisteluille. Tämä tunne oli pidättänyt Philiä kertomasta kohtauksesta ainoallekaan ihmiselle — vieläpä Rovastillekin ja »Äidille», kuten Phil sanoi rouva Baldwinia. Kenties tämä tunne oli myöskin pohjaltaan syynä siihen myötätuntoon, jota Phil ensi hetkestä alkaen oli tuntenut muukalaista kohtaan, sillä Philillä oli itselläänkin hetkiä, jolloin hän ei halunnut kenenkään lukevan ajatuksiaan.
Kaukaisesta vuorijonosta, joka on Williamson Valleyn itärajana ja niin ollen myös Philin maailman raja, hänen katseensa kääntyi jalkojensa juuressa leviävään maisemaan.
Paimenet ajoivat parhaillaan hevosia kapean solan kautta lakeudelle, joka levisi sen toisella puolen. Tammojen kulkiessa verkalleen ja rauhallisesti, tietäen muutamien hetkien kuluttua jälleen pääsevänsä vapauteen, yrittivät nuoremmat hevoset äkkinäisin sivuhypyin karata laumasta. Mutta miltei aina oli valpas paimen niiden vierellä käännyttämässä karkulaiset takaisin tielle.
Kun hevoset iltapäivällä oli koottu aitaukseen, valitsivat Rovasti, pikku Billy ja Phil apulaisineen laumasta ne hevoset, jotka oli määrä kouluttaa ensi vuolta varten. Valitut hevoset ajettiin yksi kerrallaan
pienempään aitaukseen ja muut päästettiin takaisin suurelle laitumelle. Phil istui hevosensa selässä arvostelevasti tarkastellen jokaista hevosta, joka veräjästä tuotiin suuremmasta aitauksesta pienempään. »Muutamia hyviä eläimiä tämänvuotisessa joukossa, Will-setä», virkkoi hän isännälleen, joka seisoi vesialtaan luona viereisessä aitauksessa.
»Joukossa on aina joitakin hyviä», vastasi herra Baldwin. »Ja joitakin huonoja», hän lisäsi, kun nuori päällysmies laskeutui satulasta hänen viereensä.
Nuoren miehen irroittaessa suitset hevosensa suusta ja antaessa sen juoda tarkasteli Rovasti häntä vaieten, ikäänkuin hänen äskeinen huomautuksensa olisi koskenut myöskin Philiä itseään. Se oli Rovastin lapa. Sheriffi Fellows oli kerran karjanhoitajien loistopäivinä huomauttanut tuomari Powellille: »Mitä ikinä Bill Baldwin sanookaan, on se melkein aina kaksimielistä.»
Ei vain Rovastin sanoissa vaan hänessä itsessäänkin on kaksi puolla. Hänen selkänsä — suora ja jykevä ja leveä — ilmaisi toista puolta hänen luonteestaan — sitä puolta, johon kuului tarmokas leuka ja siniset silmät, jotka rohkeasti ja tutkivasti loivat katseensa siihen, jonka kanssa puhui. Tämä luonteenominaisuus toi hänet paljasjalkaisena ja köyhänä Arizonaan menneinä päivinä, jolloin hän vielä oli poikanen ja Arizona miehen voimia kysyvä maa. Tämä puoli auttoi häntä voitokkaasti selviytymään niistä vaikeista ja melskeisistä vuosista, joita Arizonan oli kestettävä, ennen kuin siitä tuli se maa, mikä se meidän päivinämme on. Ja tämä puoli teki paljasjalkaisesta, köyhästä pojasta viimein Risti-Kolmio-Kartanon omistajan.
Rovastin vuosien lukumäärää en tarkalleen tiedä — tiedän vain, että hänen hiuksensa ovat harmaantuneet ja että hän ei enää
ratsasta yhtä paljon kuin ennen. Olen kuullut hänen sanovan, että neljäkymmentäviisi vuotta sitten hän eli satulassa ja että RistiKolmion polttomerkki oli valtion vanhimpia. Ja tiedän, että hänen selkänsä yhä vielä on suora ja jäntevä.
Rovastin pyöreä ja selkeä otsa ilmaisee toisia puolta hänen luonteestaan. Ja tähän puoleen kuuluvat hänen punaiset poskensa, hänen sydämellinen hymynsä ja helähtävä naurunsa, siihen kuuluu veitikkamainen välkähdys hänen silmäkulmassaan ja hänen syvän äänensä sydämellinen sointu. Tämä puoli Rovastin luonteessa on tehnyt hänet kaikkien naapureittensa suosikiksi ja tuottanut hänelle sekä hänen liiketuttaviensa, ystäviensä että alaistensa vilpittömän kunnioituksen ja kiintymyksen. Ja tämä puoli loistaa hänestä nytkin, kun hän lepäilee istuttamiensa pähkinäpuiden varjossa pihalla kertoen nuorille menneistä päivistä ja jakaen tämän sukupolven ratsastajille neuvojaan ja apuaan.
On kolme seikkaa, jotka Rovasti tuntee kuin viisi sormeaan: kirjan, hevoset ja miehet. On seikka, jota Rovasti ei voi sietää: heikkous niissä, joiden tulisi olla vahvoja.. Hän ihailee huonojakin miehiä, jos he ovat voimakkaita — ei heidän huonoutensa, vaan heidän voimansa takia. Rovastin filosofia ei myönnä maailmassa sijaa veltostelijalle. Kuulin hänen kerran sanovan eräälle miehelle: »Teidän olisi parempi kuolla miehenä kuin elää hiipivän preeriasuden tavoin.»
Rovastin pojat ovat jo täysikasvuisia miehiä, jotka ovat lähteneet kotikartanostaan hoitaakseen omia maitaan ja karjalaumojaan. Pikku Billy, seitsemän vuoden ikäinen pojanpoika, oli — kuten Baldwinien oli tapana nauraen sanoa — heidän toinen satonsa.
Kun Philin hevonen oli juonut tarpeekseen, seurasi Rovasti nuorta päällysmiestään ajokaluvajaan, jonne tämä vei satulansa. Kumpikaan ei puhunut, sillä heitä yhdisti toisiinsa toveruus, joka ei vaadi alituista puhumista pysyäkseen elossa. Vasta kun Phil oli päästänyt hevosensa irti ja ripustanut satulansa ja suitsensa paikoilleen, virkkoi Rovasti:
»Jim Reid aikoo kiertää hevosensa ensi viikolla.»
»Kuulin siitä», vastasi Phil levittäen huolellisesti satulapeitteen kuivamaan.
Rovasti puhui jälleen tyyneen tapaansa.
»Hän pyytää sinua auttamaan.»
»Minua! Mikä Jackia vaivaa?»
»Hän lähtee D. I:een huomenna.»
Phil tarkasteli satulaansa aivan tarpeettoman kauan, kuten Rovasti huomasi.
»Kitty kävi täällä tänä aamuna», sanoi Rovasti.
Nuori mies kääntyi, riisui kannuksensa ja ripusti ne satulannuppiin. Vetäessään nahkasäärykset hän virkkoi lyhyesti: »En aio ruveta ammattikiertäjäksi.»
Rovastin silmiin syttyi huvittunut väike. »Arvelin sinun kernaasti auttavan naapuriamme, vain naapuruuden takia, ymmärräthän.»
»Haluatteko, että lähden auttamaan Reidiä?» kysyi Phil.
»No, arvelen, että jos kerran on hevosia kierrettävänä, niin jonkun on se tehtävä», vastasi Rovasti. Ja kun Phil ei vastannut, lisäsi hän nauraen: »Mutta minä käskin Kitty Reidin sanoa isälleen, että luulen sinulla täälläkin olevan tarpeeksi tekemistä.»
Heidän lähtiessään kartanolle päin Phil lisäsi ponnekkaasti: »Jos minun on kierrettävä jonkun muun karjaa kuin teidän, niin ei se ainakaan ole Kitty Reidin isän.»
Siihen Rovasti huomautti miettivällä äänellään:. »Toisinaan on siinäkin ero, kenen karjaa kiertää.»
Laitumella pienen aitauksen vieressä odottivat valitut hevoset aamua, joka merkitsi uuden ajan koittamista niiden elämässä. Muutamat, joko masennettuina tai toisia viisaampina, söivät mehevää ruohoa, toisten liikkuessa levottomina ympäri laidunta etsien aidassa rakoa, joka tekisi pakenemisen mahdolliseksi. Ja muuan, joka kenties olisi ollut ylvään lauman johtaja, jollei sattuma olisi riistänyt siltä sen erikoisoikeutta, seisoi värisevin sieraimin ja hehkuvin silmin tuijottaen aitausta ja rakennuksia ikäänkuin kysyäkseen, mikä oli antanut näille miehille oikeuden karkottaa hänet rakastetuilta syntymäselänteiltä.
Ja jossakin kaukana yön hämyyn vaipuneena maassa, joka oli hänelle yhtä tuntematon kuin aidattu laidun tähän saakka vapaana eläneille varsoille, odotti mies päivän nousua, joka hänellekin oli oleva rajapyykkinä menneiden vuosien ja uuden elämän välillä.
Maatessaan vuoteessaan raikkaan yöilman tulviessa sisään avoimista ovista ja ikkunoista ja kuunnellessaan hevosten hirnuntaa läheisellä laitumella hymyili Phil Acton ajatellessaan huomenna
alkavaa työtä, johon hän oli käyvä käsiksi parhailla voimillaan ja taidollaan.
Ja sitten, niin omituista kuin se olikin, juuri kun hän oli vaipumaisillaan syvään, ja rauhalliseen uneen, joka on hänen laillaan elävien miesten onni, hänen ajatuksiinsa johtui jälleen mies, jonka hän oli tavannut Metsärajalla. »Mitähän Kitty arvelisi, jos minä olisin tuon miehen kaltainen», mietti paimen.
IV LUKU.
Aitauksessa. Aamun valjetessa, kun Granite Mountainin vuorivartio muuttui harmaaksi ja vakavaksi ja mahtavan näköiseksi yön tumman ja pehmeän vaipan väistyessä sen hartioilta, päästi pieneen laitumeen suljetun hevoslauman johtaja ilmoille varoittavan hirnunnan. Seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi koko joukko jalkeilla pelosta ja jännityksestä värisevin sieraimin. Kelmeässä valossa näkyi kaksi ratsastajaa, jotka olivat tulossa aitauksen puolelta pienelle laitumelle.
Ratsastajien lähestyessä liikahtivat muutamat hevoset kuin paetakseen, epäröivät, katsahtivat taakseen ja yrittivät vaihtaa paikkaa jättääkseen jonkin toverinsa itsensä ja vihollisen väliin. Vain joukon johtaja otti muutaman askeleen uhkaavaa vaaraa kohden ja jäi seisomaan laajennein sieraimin ja taisteluinnosta hehkuvin silmin.
Muutamaksi hetkeksi, ratsastajien näyttäessä sivuuttavan hevoslauman, heräsi hurja toivo vangittujen sydämessä. Mutta ratsastajat kiersivätkin laitumen niin, että lauma jäi heidän ja aitauksen portin väliin, ja pelästyneet eläimet ymmärsivät, mitä oli tapahtuva. Mutta aina kun ne koettivat päästä syrjään suuresta
veräjästä, jota kohden ne pakotettiin kulkemaan, sulki järkkymätön, vaitelias ratsastaja pakotien. Vain komea johtajaori kulki ylväänä ja uhmaavana, ikäänkuin tietäen pakoyritysten hyödyttömyyden, veräjää kohden, irroittamatta hetkeksikään katsettaan ratsastajista.
»Laumassa on hevonen, joka on sinullekin kova pähkinä», sanoi
Curly
Elson nauraen Philille perheen kokoontuessa aamiaispöytään.
Risti-Kolmio-Kartanossa pidettiin niitä miehiä, jotka vuoden ympäriinsä olivat talon palveluksessa, perheen jäseninä. Rovasti ja »Stella», kuten koko seudun väestö sanoi rouva Baldwinia, kutsuivat näitä miehiä, jotka oli valittu ottaen mitä tarkimmin huomioon heidän luonteensa, työteliäisyytensä ja seuduntuntemuksensa, »meidän pojiksemme». Tämä on Risti-Kolmio-Kartanon emännälle kuvaavampaa kuin mikään muu, mitä hänestä saattaisi sanoa.
»Se yrittää varmaan panna vastaan kilpailutuomarin sinulle antamaa arvolausetta», jatkoi Bob Collon toisten yhtyessä hilpeyteen.
Ja rouva Baldwin, yhtä nuorekkaana mieleltään kuin hänen poikansakin, virkkoi vuorostaan: »Älä vain pidä mitaliasi sen nähtävissä, poika. Sehän joutuisi aivan suunniltaan, jos saisi tietää, että olet Arizonan ratsastusmestari.»
»Lorua!» huusi pikku Billy kiihdyksissään. »Ei ole sitä hevosta, jota Phil ei saisi tottelemaan. Vai mitä, Phil?»
Hämillään yleisestä naurusta, joka seurasi pojan sanoja, sanoi Phil vakavasti pikku kumppanilleen: »Oikein, poikani. Sinä pidät aina toverisi puolta! Pian opit itsekin ratsastamaan. Laumassa on tällä
kertaa pieni raudikko, jonka olen valinnut erikoisesti sinua varten.»
Hän katsahti kysyvästi isäntäänsä, ja Rovastin kasvoista loisti tyytyväisyys nuoren miehen huolenpidosta. »Sinun vanha hevosesi Sheep», jatkoi Phil, »alkaa käydä liian vanhaksi ja jäykäksi. Olen viime aikoina usein nähnyt sen kompastelevan.» Jälleen hän katsahti Rovastiin, joka vastasi katseeseen hyväksyvästi nyökyttäen päätään.
»On parasta käskeä hänen ensin opettaa sinun hevosesi, Billy», kiusoitteli Curly. »Sitten siitä ei enää tule mitään, kun suuri ori on heittänyt hänet selästään.»
Pikku Billyn vastaus oli samassa silmänräpäyksessä valmiina: »Ehei, Villihevos-Phil istuu satulassa kauan sen jälkeen, kun sinä jo sätkyttelet maassa, Curly Elson.»
»Varo itseäsi, poika», varoitti Rovasti, kun naurunpuuska oli ohitse.
»Curly piilottaa takiaisen satulasi alle, jollet ole varuillasi.»
Sitten hän lisäsi kääntyen miehiin päin: »Minkä hevosen luulette olevan
niin hurjan, pojat? Suuren oriinko, jolla on täplä otsassaan?»
Paimenet nyökkäsivät.
»Se on hurja», vahvisti Phil.
»No niin», jatkoi Rovasti nojautuen tuolinsa selkämykseen, »sillä on oikeus ollakin hurja. Sen emo oli äksyin hevonen, minkä ikinä olen nähnyt. Muistatko sen, Stella?»
»Tietysti muistan», vastasi rouva Baldwin. »Se oli ruhjoa pahanpäiväiseksi Tuuliviiri-Jimin, joka tuli tänne herra ties mistä ja kerskui ratsastavansa millä hevosella hyvänsä.»
Rovasti myhäili itsekseen. »Se lähetti Jimin takaisin samaa tietä kuin hän oli tullutkin. Mutta sen sanon teille, pojat, sellaisesta oriista tulee maailman paras hevonen, kunhan vain saa sen taltutetuksi. Hevoset ovat aivan kuin ihmisetkin. Jollei heissä ole tarpeeksi sisua tapellakseen vastaan, kun joku rupeaa heitä kesyttämään, niin he eivät ole kesyttämisen arvoisia.»
»Mutta miehellä, joka ratsastaa sillä oriilla, on tosiaan oikea ratsastajan sisu», arveli Curly.
»Se on miehen hevonen, se on totinen tosi», yhtyi häneen Bob.
Kun aamiainen oli syöty, lähtivät miehet talosta jutellen ja nauraen kuin koulupojat, pikku Billyn innokkaasti taaperrellessa heidän jäljessään. Rovasti ja Phil viipyivät vielä hetkisen pöydän ääressä.
»Sinun ei pitäisi puhua pojille tuolla tavoin, Will», torui rouva Baldwin katsellen ikkunasta pihalta lähteviä miehiä. »Se tekee heidät yhä hurjemmiksi ja totisesti he siinä suhteessa eivät ole minkään rohkaisun tarpeessa.»
»Lorua», vastasi Rovasti äänessään hyväntahtoinen sävy, kuten aina, kun hän puhutteli vaimoaan. »Jos sellainen puhe on miehille pahaksi, niin ovat he jo mennyttä. Sinä pelkäät aina, että jonkun käy hullusti. Katsohan minua ja Philiä», hän lisäsi heidän työntäessään tuolinsa syrjään ja noustessaan pöydästä. »Sinä olet hemmotellut meitä kylliksi pilataksesi tusinan miehiä, ja emmekö me olekin vain tuottaneet kunniaa sinulle?»
