The Inside Scoop on Eating Disorder
Recovery Advice from Two Therapists Who Have Been There 1st Edition
Colleen Reichmann Jennifer Rollin
Visit to download the full and correct content document: https://textbookfull.com/product/the-inside-scoop-on-eating-disorder-recovery-advice-f rom-two-therapists-who-have-been-there-1st-edition-colleen-reichmann-jennifer-rollin/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant download maybe you interests ...
We Have Root Even More Advice from Schneier on Security 1st Edition Schneier
https://textbookfull.com/product/we-have-root-even-more-advicefrom-schneier-on-security-1st-edition-schneier/
Eating Disorder Tools Overcome compulsive eating 1st Edition Thomas King Monica Carriello
https://textbookfull.com/product/eating-disorder-tools-overcomecompulsive-eating-1st-edition-thomas-king-monica-carriello/
Everything We Might Have Been 1st Edition Megan Walker
https://textbookfull.com/product/everything-we-might-havebeen-1st-edition-megan-walker/
Experiencing ACT from the Inside Out A Self Practice Self Reflection Workbook for Therapists 1st Edition Dennis Tirch
https://textbookfull.com/product/experiencing-act-from-theinside-out-a-self-practice-self-reflection-workbook-fortherapists-1st-edition-dennis-tirch/
iPhone: The Missing Manual: The book that should have been in the box Pogue
https://textbookfull.com/product/iphone-the-missing-manual-thebook-that-should-have-been-in-the-box-pogue/
Experiencing Schema Therapy from the Inside Out A Self Practice Self Reflection Workbook for Therapists 1st Edition Joan M. Farrell
https://textbookfull.com/product/experiencing-schema-therapyfrom-the-inside-out-a-self-practice-self-reflection-workbook-fortherapists-1st-edition-joan-m-farrell/
The Last Natural Man: Where Have We Been and Where Are We Going? 1st Edition Robert A. Norman
https://textbookfull.com/product/the-last-natural-man-where-havewe-been-and-where-are-we-going-1st-edition-robert-a-norman/
The value of debt in retirement why everything you have been told is wrong 1st Edition Thomas J. Anderson
https://textbookfull.com/product/the-value-of-debt-in-retirementwhy-everything-you-have-been-told-is-wrong-1st-edition-thomas-janderson/
The allure of battle: a history of how wars have been won and lost 1st Edition Cathal J. Nolan
https://textbookfull.com/product/the-allure-of-battle-a-historyof-how-wars-have-been-won-and-lost-1st-edition-cathal-j-nolan/
“This is the book we need in the eating disorder world. Recovered professionals being transparent, relatable, acknowledging privilege, and sharing their expertise with specific and cool activities and tools to push us in
healing our relationships with food. I smiled reading this knowing so many will relate to Colleen and Jennifer’s personal stories and find healing through their lived experience and easy to understand activities for recovery. This is how we change the mental health game, through owning our stories and talking about recovery in normalized and relatable ways. I’d recommend this book to every single person I know living in diet culture (psst all of us).”
Tiffany Roe, MA, CMHC, Founder & CEO Mindful Counseling
“A book like this has the potential to make a massive difference. It’s down-toearth, speaks to the actual needs and interests of the target audience, is written by two highly-regarded leaders in the field, and may truly change and save lives. This is a vital book, and I will personally refer my patients to buy it.”
Jennifer Gaudiani, MD, founder and medical director of Gaudiani Clinic, Author of Sick Enough
“Written with a breezy personal style, yet rooted in professional expertise and research, The Inside Scoop is heartfelt, practical, and easy to read. If you ever wanted to ask an eating disorder professional who had their own recovery experience, ‘Knowing what you know now, what do you wish you had known while in the midst of your struggle?’ – this book’s for you. ”
Anita Johnston, PhD, Author of Eating in the Light of the Moon
“Equal parts informative, vulnerable, practical and laugh-out-loud funny, The Inside Scoop on Eating Disorder Recovery is a wonderful addition to the eating disorder books on the market. I loved this book and I know it is going to help so many!”
Amanda White, LPC, Owner of Therapy for Women
“With focused self-reflection activities and deeply personal stories of recovery, this book is like a manual on ‘how to be kind to your body’ at every step of healing! You will feel seen, heard, and valued through each and every turn of the page as you take back your well-being.”
Rebecca Scritchfield, RDN, Author of Body Kindness
“The pro-recovery messages that Jennifer and Colleen tirelessly work to put into the world help so many people find their own voice to shout back at their eating disorder with. This book feels like having two best friends fighting there with you (who just happen to be armed with sh*t tonnes of research, qualifications and personal experience, too). It’s accessible, inclusive and encouraging, and I can see it being a starting point to the peace that everyone in recovery deserves to find with food, movement and their bodies.”
Megan Jayne Crabbe, Author of Body Positive Power
“Inspirational and fiercely anti-diet culture! This book is digestible and accessible to all, and takes the reader beyond words into journal prompts and activities to create action in their recovery. A must read for anyone struggling or supporting a loved one who is struggling with an eating disorder!”
Haley
Goodrich, RD, LDN,
CEDRD, Founder/Clinical Director of INSPIRD Nutrition
“The Inside Scoop on Eating Disorder Recovery is a fantastic addition to the eating disorder self help resource collection. Two recovered therapists share lessons learned in their own recovery processes, include thoughtful voices from other recovery perspectives, and bring their therapeutic excellence to the page. This book is full of resources, thoughtful reflection questions, and invites readers to engage in critical steps toward recovery, in a way that is both meaningful and measurable. I look forward to sharing this book with my clients and am very happy to be able to recommend The Inside Scoop as a resource to humans who are in the recovery process, with and without additional therapeutic support. This book is a gift.”
Anna Sweeney, MS, RD, LDN, CEDRD-S, Owner of Whole Life Nutrition
“The Inside Scoop on Eating Disorder Recovery: Advice from Two Therapists Who Have Been There is a must-read for any client struggling
with an eating disorder or for anyone supporting a loved one in their eating disorder recovery. The authors are experts in the field and their knowledge, understanding, compassion, and desire to support clients in recovery shines through. They are funny, inspiring, relatable, and provide wonderful insight into diet culture, health at every size, and body image, along with skills and journal prompts to incorporate in the eating disorder recovery process. I cannot speak highly enough of this book and will be recommending this to all my clients and colleagues.”
Laura Deneen, LPC-MHSP, NCC, Founder of Anchored Counseling Company
“The Inside Scoop on Eating Disorder Recovery shares TANGIBLE advice, education and inspiration for people in recovery. Recovery from an eating disorder is a long journey, and unfortunately we live in a society with lots of triggers. The authors provide a map. They get it from a scientific perspective, and they get it because they’ve been there. I highly recommend this book to anyone struggling with an eating disorder who wants their life back.”
Kristina Saffran, Founder of Project HEAL
“If you can call a book on eating disorder recovery fun and witty, this is it! Colleen and Jennifer take you into their eating disorder brains, share their stories of recovery, and offer actionable steps you can take to start healing yourself today. It’s comprehensive, backed by research, and delivered like you ’ re chatting with two friends. If you ’ re struggling with an eating disorder, or want to heal your relationship with food and your body, this book is for you!”
Nicole Cruz, MS, RDN
Why We Wrote This Book
Hello there friends! Thanks for cracking this puppy open. Welcome to your all-inclusive guide to healing from an eating disorder. Why did we write this book? Well, to answer this question, we are going to call upon a tidbit of wisdom from The West Wing (yup, the show): This guy ’ s walking down the street when he falls in a hole. The walls are so steep he can’t get out. A doctor passes by and the guy shouts up, ‘Hey you. Can you help me out?’ The doctor writes a prescription, throws it down in the hole and moves on. Then a priest comes along and the guy shouts up, ‘Father, I’m down in this hole can you help me out?’ The priest writes out a prayer, throws it down in the hole and moves on. Then a friend walks by, ‘Hey, Joe, it’s me can you help me out?’ And the friend jumps in the hole. Our guy says, ‘Are you stupid? Now we ’ re both down here.’ The friend says, ‘Yeah, but I’ve been down here before and I know the way out.’
(Sorkin & Schlamme, 2000)
Right there. That is why we wrote this. Because we have both suffered from consuming, miserable eating disorders of our own. We are the guys in the hole who know the way out. We took on this project because we wanted to share what we have learned through our own recovery processes, years of education (i.e. riding that grad school struggle bus), and through our work with others whom we have helped to fully recover.
We are in the interesting position of being professionals in the eating disorder field who have personal histories with the very illness that we now treat. As eating disorder therapists, we both have a ton of training that helped us in developing the strategies that we write about in this book. We’ve taken the classes. We’ve done the research. Yawn. (Ok not really, we ’ re actually research nerds – don’t tell anyone.) We have the fancy degrees and letters behind our names. However; our real training, our soul training, as we like to call it, comes from our own past struggles. We have fought tooth and nail to claw our way out of the eating disorder hole. The fight was long, tiring, and complex for both of us (for different reasons that we will totally let you in on). We both felt hopeless at various points. We both doubted our ability to fully recover. And yet, we did it. We took back the power from our eating disorders, and changed our lives. Now we are jumping back down into that hole to help you claw your way out.
Throughout this book, you will read about research-proven methods to help you overcome your eating disorder. We will also provide practical strategies that have worked for the many people that we have treated. We will offer pieces from our own journeys
along the way – little tidbits about how we struggled and what actually helped.
Side note: This book is not just for people with a diagnosis of an eating disorder. In fact, it doesn’t really matter to us if you have a formal diagnosis. Why? Because research tells us that a huge amount of people who struggle with disordered eating never receive the diagnosis and treatment that they deserve. If you struggle with your relationship with food, then this book is for you. Maybe you ’ ve been riding that damn dieting roller coaster for years, without any formal diagnosis – this book is for you. If you ’ ve never sought treatment because you have concerns that you aren’t “sick enough” – this book is for you. If your struggles have been invalidated by a professional who said that your weight isn’t low enough to have an eating disorder, or that your symptoms are not “ severe enough” – this book is for you. If you are living in a larger body, a smaller body, or an “inbetween” body – this book is for you. If you restrict, binge, purge, use laxatives, chew and spit out your food, or compulsively exercise –this book is for you. You get the picture, right? This book is for anyone who struggles. We want to be very clear about this. It is for anyone who wants to find peace in their body.
We don’t ask that you be totally on board with every single one of our strategies right away. All that we ask is that you keep an open mind and a spark of hope – you know, that small voice that occasionally prompts the ever-so-important thought: “maybe I can feel better.” That voice is your inner badass – we ’ re going to help you harness that shit.
This book is not a substitute for professional treatment. It is meant more as an adjunct to treatment. It is important to contact an eating disorder professional, if you haven’t already done so, and obtain a thorough physical and psychiatric evaluation and recommendations for moving forward. We suggest working with a Health At Every Size® (HAES®)-informed eating disorder therapist and dietitian in addition to reading this book.
We hope that this book helps you on your journey. Now put on your helmet, knee pads and sunglasses and buckle up – it’s gonna be a bumpy and worthwhile (!) ride.
Colleen’s Story
The first thing people who have not had an eating disorder tend to ask is “did you always hate food?” The answer to this question is NO (accompanied by an eye roll). I did not “always hate food.” In fact, even when I was in the depths of my eating disorder, I did not “hate food.” It is a myth that folks with eating disorders dislike food (to be discussed later on y ’all).
As a child, I can recall eating joyfully. Let me pause for a moment to note the HUGE amount of privilege that I grew up with. My nuclear family is white and can generally be described as upper middle class. Because we never struggled financially, food scarcity was not something that we had to deal with. (This is a massive privilege. Food scarcity can be a trigger for eating disorders later in life.) Also, because we are white, my family never had to learn to live through the trauma of racism and oppression that Black people and people of color must endure in this country every day. Racism and white supremacy are at the root of many people’s eating disorders. And finally, I and most of my family members live in average and small-sized bodies. We never suffered through the trauma that fat folks have to deal with every day due to the rampant fatphobia in this county. I note this privilege because it is important for you to know that my story is just that – very privileged. There are deeper elements of oppression that contribute to disordered eating for many, many individuals that my story won’t touch. I cannot and
should not pretend to understand these elements while telling my story. But please know, they will be touched upon later on in this book.
My mom is and always has been a m-fin’ boss in the kitchen. She cooked homemade dinners for her family every evening, and even routinely whipped up cakes, cookies, and other white-sugar-filled (*gasp*) delicacies for everyone to enjoy. I have memories of the five of us (my two siblings, mom, dad, and myself) sitting around the kitchen table at night with sticky fingers, licking buttercream frosting off of a chocolate scratch cupcake, silence filling the room because we were all so absorbed in our desserts.
Prior to puberty, I wasn’t a picky eater. I wasn’t fearful of food. I wasn’t hateful towards my body. In fact, I don’t remember having too many thoughts about my body at that time (ahem – privilege alert). It was just a thing – a thing that I existed in. Not good. Not bad. Just was.
However, lest I paint too carefree of a picture of myself, there are other things I want you to be aware of as I tell you my story. I was genetically loaded to develop an eating disorder. I mean that quite literally – my paternal grandmother struggled with anorexia throughout her entire life. She obsessively talked about cutting calories and staying thin throughout my father’s childhood, and into her 50s, 60s, and 70s. In fact, her favorite topic remained weight and how to avoid eating up until dementia set in, and even longer – she spoke about this until dementia took her voice. Only when she stopped speaking and truly stopped being able to think coherently did she finally stop obsessing over thinness. Sad huh?
Another random document with no related content on Scribd:
äänensä kajahti kirkkaasti hänen antaessaan tarpeelliset määräykset, ja hetken kuluttua juoksi parikymmentä merimiestä täyttämään hänen käskyjään. Seurasi vintturien kitinä ja löyhtyvien purjeiden läiskinä laivan kääntyessä vastatuuleen, ja kapteeni Blood kääntyi ja viittasi lordi Julianin luokseen. Hänen ylhäisyytensä tuli tuokion epäröityään hämmästyksen ja epäluulon vallassa — samanlaisen epäluulon, jota lordi Julian ja koko laivaväki oli tuntenut, vaikkakin kukin omalla tavallaan Bloodin äkillisen myöntymisen johdosta heidän vaatimukseensa pysäyttää laiva.
Seisoen kaiteen ääressä lordi Julianin vieressä selitti kapteeni Blood nyt aikeensa.
Lyhyesti ja selvällä äänellä hän ilmoitti kaikille, mikä lordi Julianin matkan tarkoitus Karibian merelle tullessaan oli ollut ja minkä tarjouksen hän eilen oli Bloodille tehnyt.
»Tuon tarjouksen minä hylkäsin, kuten hänen ylhäisyytensä voi teille vakuuttaa, sen vuoksi, että katsoin sen loukkaavaksi. Ne teistä, jotka ovat saaneet kärsiä Jaakko-kuninkaan hallituskomennon vuoksi, käsittävät minut. Mutta nyt kun olemme joutuneet näin toivottomaan tilanteeseen — emme pääse purjehtimalla heitä pakoon emmekä myöskään voine voittaa heitä taistelussa, kuten Ogle on sanonut — olen päättänyt käyttää Morganin temppua, otan vastaan kuninkaan valtakirjan ja suojelen meitä kaikkia sen voimalla.»
Oli kuin salaman isku olisi lyönyt heidät kaikki hetkeksi tainnoksiin. Sitten heräsi Baabelin sekasorto uudelleen. Suurin osa miehistöä tervehti ilmoitusta kuten sellainen ihminen, joka jo on valmistautunut kuolemaan, tervehtii pientä lykkäystä ennen loppua. Mutta moni ei osannut päättää puoleen eikä toiseen, ennen kuin he olivat saaneet
tyydyttävän vastauksen useampaankin kysymykseen ja varsinkin yhteen, jonka Ogle teki.
»Onko Bishop paneva mitään arvoa valtakirjalle, kun näytät sen hänelle?»
Nyt vastasi lordi Julian.
»Hänen käy varsin huonosti, jos hän yrittää väheksyä kuninkaan arvovaltaa. Ja vaikka hän yrittäisikin sitä, niin olkaa huoleti siitä, että hänen upseerinsa eivät voi tehdä muuta kuin vastustaa häntä yrityksessään.»
»Niin», sanoi Ogle, »se on totta.»
Mutta muutamat olivat vielä julkisesti ja rehellisesti asian kulkua vastaan. Heitä oli Wolverstone, joka heti ilmoitti vastalauseensa.
»Minä mätänen ennemmin helvetissä kuin palvelen sellaista kuningasta», mylvähti hän raivoissaan.
Mutta Blood rauhoitti heidät pian.
»Ei kenenkään ole pakko seurata minua kuninkaan palvelukseen, jos ei häntä haluta. Se ei kuulu kauppaan. Mutta kauppaan kuuluu, että minä astun kuninkaan palvelukseen niiden kanssa, jotka haluavat tulla mukaan. Älkää luulkokaan, että suostun tähän hyvillä mielin. Omasta puolestani olen aivan samaa mieltä kuin Wolverstonekin. Suostun siihen ainoastaan äärimmäisenä keinona pelastaakseni meidät kaikki varmasta tuhosta, jonka omalla toiminnallani olen hankkinut niskaamme. Ja nekin, jotka eivät halua seurata minua, pysyvät koskemattomina ja saavat sittemmin vapaasti lähteä minne haluavat. Niillä ehdoilla myyn itseni
kuninkaalle. Sanokoon lordi Julian, joka on valtioministerin edustaja, suostuuko hän näihin ehtoihin.»
Heti kajahti hänen ylhäisyytensä suostumus innokkaana ja selvänä. Ja siihen päättyikin todellisuudessa koko juttu. Lordi Julian, joka nyt joutui hyväntahtoisen leikinlaskun ja puoleksi pilkallisten hyvä-huutojen kohteeksi, kiiruhti noutamaan hytistään valtakirjaa ja iloitsi itsekseen asian käänteestä, joka soi hänelle tilaisuuden suorittaa niin loistavalla tavalla tehtävänsä, jota varten hän oli tullut.
Sillä välin oli merkinpuhaltaja ilmoittanut Jamaikan laivastolle, että sieltä lähetettäisiin vene, ja keskilaivassa olevat miehet hajaantuivat meluten laivan kaiteille kurkottelemaan ja katselemaan komeita aluksia, jotka hyvää vauhtia lähestyivät heitä. Kun Ogle lähti peräkannelta, kääntyi Blood ympäri ja joutui silmäkkäin neiti Bishopin kanssa.
Tyttö oli katsellut häntä loistavin silmin, mutta nähdessään nyt
Bloodin alakuloiset kasvot ja ne syvät vaot, jotka synkensivät hänen otsaansa, muuttui hänen ilmeensä. Hän lähestyi Bloodia tavallisuudesta poikkeavan arastelevasti ja pani toisen kätensä kevyesti hänen käsivarrelleen.
»Te olette valinnut viisaasti, sir», sanoi hän kiitellen, »vaikka teittekin sen vastenmielisesti.»
Blood katseli synkin silmin tyttöä, jonka vuoksi hän oli tehnyt uhrauksensa.
»Se oli velvollisuuteni teitä kohtaan — ainakin luulin niin», sanoi hän rauhallisesti.
Tyttö ei käsittänyt. »Teidän päätöksenne pelasti minut hirvittävästä vaarasta», myönteli tyttö ja värisi ajatellessaan sitä. »Mutta minä en käsitä, miksi ensin hylkäsitte tarjouksen, kun se teille esitettiin. Sehän on kunniakas tehtävä.»
»Jaakko-kuninkaan palvelus?» vastasi Blood pilkallisesti.
»Englannin», korjasi tyttö moittivasti. »Isänmaa on kaikki, sir, hallitsija ei mitään. Jaakko-kuningas menee menojaan, toisia tulee sijaan ja hekin menevät. Mutta Englanti jää sen poikien kunniakkaasti palveltavaksi huolimatta siitä, mitä kaunaa meillä saattaa olla niitä miehiä kohtaan, jotka sitä kulloinkin hallitsevat.»
Blood näytti hieman hämmästyvän, sitten hän hymyili. »Ovelaa asianajoa», virkkoi hän hyväksyvästi. »Teidän olisi pitänyt äsken puhua miehistölle.»
Sitten hänen ääneensä tuli pilkallinen sävy, kun hän lisäsi:
»Luuletteko, että tuo kunniallinen palvelus pystyy puhdistamaan miehen, joka on ollut merirosvo ja varas?»
Neiti Bishop loi silmänsä alas. Hänen äänensä oli hieman epävarma hänen vastatessaan.
»Jos hän — jos hän tarvitsee puhdistamista. Ehkäpä — ehkäpä häntä on tuomittu liian ankarasti.»
Bloodin siniset silmät salamoivat ja hänen lujasti yhteenpuristuneilta huuliltaan hävisi kova piirre.
»Niinkö… jos luulette niin», sanoi hän katsahtaen tyttöön omituisen nälkäinen ilme katseessaan, »niin saattaa elämällä ehkä
sittenkin olla tarkoituksensa, ja ehkäpä Jaakko-kuninkaankin palveleminen saattaa käydä siedettäväksi.»
Katsahtaessaan tytön ohi merelle hän huomasi veneen lähtevän eräältä suurista laivoista, jotka nyt käännyttyään vastatuuleen keinuivat hiljalleen noin kolmen sadan jalan päässä Arabellasta. Hänen käytöksensä muuttui äkkiä. Oli kuin hän olisi herännyt unesta ja taas itse käynyt kohtaloonsa käsiksi. »Jos suvaitsette mennä hyttiinne ja noutaa sieltä tavaranne ja palvelijanne, niin lähetämme teidät jollekin Jamaikan laivaston suurelle alukselle.» Hän osoitti venettä puhuessaan.
Tyttö meni, ja Blood jäi Wolverstonen kanssa katselemaan lähestyvää venettä, jossa oli kaksitoista soutajaa ja jonka perätuhdolla istui punaisiin puettu jäykkäryhtinen olento. Hän nosti kaukoputkensa miestä kohti.
»Sehän ei olekaan Bishop itse», sanoi Wolverstone puoleksi kysyen, puoleksi varmana.
»Ei», Blood työnsi kaukoputkensa kokoon. »Kuka lienee, en tunne.»
»Haa!» Wolverstone purki pilkallisesti iloaan. »Huolimatta innostaan ei Bishopia itseään ole haluttanut tulla tänne. Hän on ollut tällä aluksella ennenkin ja sai uida siitä hyvästä. Hän muistaa sen ehkä vielä ja on sen vuoksi lähettänyt edustajansa.»
Edustaja osoittautui olevan upseeri nimeltä Calverley, pirteä, omahyväinen mies, vasta äskettäin Englannista tullut keltanokka, jonka eleistä saattoi helposti huomata, että eversti Bishop oli tarkoin evästänyt hänet lähettäessään hänet käsittelemään merirosvoja.
Hänen käytöksensä oli ylpeä, kova ja ylenkatseellinen, kun hän astui Arabellan kannelle.
Blood, kuninkaan valtakirja taskussaan, ja lordi Julian seisoivat vierekkäin ottaakseen vastaan tulijan, ja kapteeni Calverley hämmästyi hieman nähdessään kaksi miestä, jotka ainakin ulkomuodoltaan olivat jotakin aivan toista kuin mitä hän oli odottanut saavansa nähdä. Mutta hänen ylpeä rauhallisuutensa ei siitä häiriintynyt ja hän tuskin suvaitsi katsahtaa puolialastomiin ja villin näköisiin miehiin, jotka vetelehtivät puoliympyrässä taempana.
»Hyvää päivää, sir», huudahti Blood hänelle hilpeästi. »Minulla on kunnia toivottaa teidät tervetulleeksi Arabellalle. Nimeni on Blood kapteeni Blood, nöyrin palvelijanne. Ehkäpä olette kuullut minusta aikaisemmin.»
Kapteeni Calverley tuijotti hämillään.
Pelätyn merirosvon hilpeä käytös oli jotakin, jota hän ei ollut osannut odottaa toivottomalta mieheltä, jonka oli pakko häpeällisesti antautua.
Hieman hapahko hymy karehti upseerin ylpeillä huulilla.
»Se kunnia kutistuu kyllä hirsipuussa, olkaa varma siitä», sanoi hän ylenkatseellisesti. »Mutta se kuulunee teidän tapaisillenne. Minä olen kuitenkin tullut tänne kuulemaan teidän antautumisestanne enkä teidän hävyttömyyksiänne.»
Kapteeni Blood näytti hämmästyneeltä, pahastuneelta. Hän kääntyi valittaen lordi Julianiin.
»Siinä nyt kuulitte! Oletteko kuullut mokomaa ennen? Mutta minähän jo sanoin teille. Näette, että tämä nuori mies on täydelleen erehtynyt. Ehkäpä säästymme luiden turhanpäiväisiltä rikkomisilta, jos selitätte hänelle kuka ja mikä minä oikeastaan olen.»
Lordi Julian astui askelen eteenpäin ja kumarsi välinpitämättömästi, miltei ylenkatseellisesti ylenkatseelliselle, mutta nyt aivan hölmistyneelle upseerille. Pitt, joka peräkannelta käsin seurasi näytelmää, kertoo meille, että hänen ylhäisyytensä oli yhtä vakavan näköinen kuin pappi mestaustilaisuudessa. Mutta epäilen hieman, että hänen vakavuutensa oli vain naamio, jolla hän koetti peittää salaista iloaan.
»Minulla on kunnia ilmoittaa teille, sir, että kapteeni Blood on kuninkaan palveluksessa valtakirjan nojalla, jonka on allekirjoittanut ja sinetillään varustanut lordi Sunderland, hänen majesteettinsa kuninkaan valtiosihteeri.»
Kapteeni Calverleyn kasvot lensivät punaisiksi, ja hänen silmänsä suurenivat. Taempana olevat merirosvot nauroivat, ilkamoivat ja kiroilivat komedian aiheuttamasta ilosta. Pitkän aikaa tuijotti Calverley ääneti hänen ylhäisyyteensä ja huomasi, miten kalliisti ja loisteliaasti hän oli puettu, miten ylhäisen tyynesti ja kylmän hienosti hän sanoi sanottavansa, mikä kaikki oli omiaan muistuttamaan siitä suuresta maailmasta, johon hän kuului.
»Ja kuka piru te sitten olette?» räjähti hän vihdoin.
Yhä kylmemmäksi ja ylhäisemmäksi kävi lordin ääni.
»Te ette ole varsin kohtelias, sir, kuten jo aikaisemmin olen huomannut. Nimeni on Wade — lordi Julian Wade. Olen hänen
majesteettinsa lähettämänä tullut näille sivistymättömille perukoille ja olen mylord Sunderlandin läheinen sukulainen. Eversti Bishopille on ilmoitettu tulostani.»
Äkillinen muutos Calverleyn käytöksessä lordi Julianin mainitessa nimensä ilmaisi selvästi, että ilmoitus oli tullut ja että hän tiesi siitä..
»Minä… minä luulen, että sellainen on saapunut», sanoi Calverley epäilyksen ja epäluulon välimailla. »Nimittäin, että eversti Bishopille on tullut ilmoitus lordi Julian Waden tulosta. Mutta — mutta… tällä laivalla?» Upseeri teki avuttoman eleen ja joutuen kokonaan hämilleen vaikeni äkkiä.
»Olin tulossa Royal Maryllä…»
»Niin on meille ilmoitettu.»
»Mutta Royal Mary joutui erään espanjalaisen merisissin käsiin, enkä ehkä olisi koskaan tullut tänne, ellei olisi ollut kapteeni Bloodia, sillä hän pelasti minut.»
Kapteeni Calverleyn sielussa vaikeni. »Aivan niin, minä ymmärrän.»
»Minä rohkenen epäillä sitä.» Lordin ääni ei ollut hitustakaan lempeämpi. »Mutta jääköön se toiseen kertaan. Jos kapteeni Blood suvaitsee näyttää valtakirjansa, niin se ehkä saa kaikki epäilykset kaikkoamaan ja voimme jatkaa edelleen. Olen iloinen päästessäni vihdoin Port Royaliin.»
Kapteeni Blood ojensi pergamentin Calverleyn mulkoilevien silmien eteen. Upseeri tarkasteli sitä, varsinkin sinettiä ja
nimikirjoitusta. Sitten hän astui askelen taaksepäin, nolona, voimattomana miehenä. Hän kumarsi avuttomasti.
»Minun täytyy palata eversti Bishopin luo saamaan määräyksiä», ilmoitti hän heille.
Sillä välin oli miesjoukko hajaantunut kahden puolen, ja aukosta astui esiin neiti Bishop sekarotuisen palvelijansa kanssa. Olkansa takaa huomasi kapteeni Blood hänen tulonsa.
»Koska eversti Bishop on teidän laivallanne, niin ehkäpä viette hänen veljentyttärensä hänen luokseen. Neiti Bishop oli myös Royal Maryllä ja pelastin hänet samalla kun hänen ylhäisyytensäkin… Hän voi kyllä selvittää yksityiskohtiaan myöten sekä pelastumisensa että nykyisen asiain tilan.»
Täten joutuessaan yllätyksestä toiseen ei kapteeni Calverley pystynyt muuhun kuin kumartamaan uudelleen.
»Mitä minuun tulee», sanoi lordi Julian, joka koetti tehdä neiti Bishopin lähdön vapaaksi kaikista sekaantumisista merirosvojen puolelta, »niin jään Arabellalle kunnes saavumme Port Royaliin. Viekää terveiseni eversti Bishopille. Sanokaa hänelle, että odotan saavani tehdä tuttavuutta hänen kanssaan siellä.»
Kahdeskolmatta luku
VIHOLLISUUKSIA
Port Royalin suuressa satamassa, joka oli niin laaja, että siihen olisi mahtunut koko maailman laivastot, oli Arabella ankkurissa. Näytti melkein siltä kuin se olisi ollut vankina, sillä sen edessä noin neljännesmailin päässä ylähangan puolella kohosi mahtavana korkeuteen linnoituksen ainoa pyöreä torni ja parin kaapelin mitan päässä sen takana alahangan puolella oli kuusi sotalaivaa, jotka muodostivat Jamaikan laivasto-osaston.
Vastapäätä aivan Arabellan kohdalla näkyi mahtavan, veden rajaan asti ulottuvan kaupungin tasakattoisia valkoisia taloja. Niiden takana kohosivat punaiset katot porrasmaisesti loivasti kohoavan mäen mukaan, jolle kaupunki oli rakennettu siellä täällä esiinpistävine torneineen ja huippuineen, ja tämän takana jono vihertäviä vuorenselkämiä, joiden äärimmäisenä taustana kohosi sininen taivas kuin kiilloitettu teräksinen tuomiokirkko.
Ruo’oista punotussa lepotuolissa, joka oli nostettu häntä varten peräkannelle ja jota häikäisevältä, polttavalta auringonpaisteelta suojasi väliaikainen, ruskeasta purjekankaasta tehty katos, loikoi Peter Blood, nahkakantinen, paljon sormeiltu kappale Horatiuksen Oodeja unohdettuna kädessään.
Aivan hänen alapuoleltaan kuului pesuharjojen suhina ja veden solina pyykateissa, sillä oli vielä aikainen aamu ja kannenpesijät olivat Haytonin, puosun, johdolla jo täydessä työn touhussa keski- ja keulakannella. Huolimatta kuumuudesta ja tyynestä ilmasta oli yhdellä työntekijöistä tarpeeksi ilmaa keuhkoissaan jaksaakseen loilottaa rivoa merirosvolaulua.
Blood huoahti syvään, ja hymyn tapainen levisi hänen tarkkaaville, auringon paahtamille kapeille kasvoilleen. Sitten hänen tummat
kulmakarvansa vetäytyivät yhteen sinisten silmien yllä ja syvät mietteet eristivät hänet kokonaan lähimmästä ympäristöstä.
Asiat eivät olleet luistaneet ensinkään hyvin niinä kahtena viikkona, jotka olivat kuluneet siitä päivästä, jona hän otti vastaan kuninkaan valtakirjan.
Heti maihin noustua oli syntynyt kahnausta eversti Bishopin kanssa. Kun Blood ja lordi Julian astuivat maihin yhdessä, oli heitä vastassa mies, joka ei edes koettanutkaan salata harmiaan asiain käänteen johdosta eikä päätöstään muuttaa niitä oman mielensä mukaan. Hän odotti heitä laivasillalla muutamien upseerien ympäröimänä.
»Tehän olette lordi Julian Wade, mikäli ymmärrän», oli hänen epäkohtelias tervehdyksensä. Sillä Bloodille ei hänellä sillä hetkellä ollut tarjottavana muuta kuin vihainen silmäys.
Lordi Julian kumarsi. »Otaksun, että minulla on kunnia puhutella eversti Bishopia, Jamaikan varakuvernööriä.» Oli miltei kuin hänen ylhäisyytensä olisi antanut everstille pienen opetuksen käyttäytymisessä. Tämä ottikin sen onkeensa ja teki myöhästyneen kumarruksen, nostaen samalla leveälieristä hattuaan. Sitten hän jatkoi entiseen tapaansa.
»Minulle on kerrottu, että te olette jättänyt kuninkaan valtakirjan tälle miehelle.» Hänen äänensäkin kertoi, kuinka katkera hänen vihansa oli. »Syyt teidän menettelyynne olivat epäilemättä jalot kiitollisuus pelastumisestanne espanjalaisten käsistä. Mutta asia semmoisenaan on mahdoton, mylord. Valtakirja täytyy saada peruutetuksi.»
»Enpä luule käsittäväni teitä», sanoi lordi Julian ylhäisesti.
»Varmaankaan ette, sillä jos sen tekisitte, ette koskaan olisi toiminut tällä tavoin. Tuo mies on vetänyt teitä nenästä. Hänhän on ensiksikin kapinallinen, toiseksi karannut orja ja kolmanneksi ja viimeiseksi verinen merirosvo. Olen ajanut häntä takaa koko viime vuoden.»
»Vakuutan teille, sir, että tiesin täydelleen tämän kaiken. Minä en jaa kuninkaan valtakirjoja kevytmielisesti.»
»Vai ette, jumaliste! Mitä te muutakaan luulette tämän olevan. Mutta hänen majesteettinsa varakuvernöörinä Jamaikassa otan minä vapauden korjata erehdyksenne omalla tavallani.»
»Niinkö! Ja mikähän tapa se on?»
»Port Royalissa on hirsipuu, joka on odottanut tätä roistoa jo kauemman aikaa.» Blood oli puuttumaisillaan puheeseen, mutta lordi ennätti ennen häntä.
»Huomaan, sir, että ette oikein ole perillä tilanteesta. Jos valtakirjan antaminen kapteeni Bloodille on ollut erehdys, niin ei syy ole minun. Minä toimin mylord Sunderlandin ohjeiden mukaan, ja täysin tietoisena olosuhteista on hänen ylhäisyytensä määrännyt valtakirjan nimenomaan kapteeni Bloodille, jos hän vain suostuu ottamaan sen vastaan.»
Eversti Bishopin suu jäi auki hämmästyksestä ja harmista.
»Määräsikö lordi Sunderland valtakirjan juuri hänelle?»
»Nimenomaan hänelle.»
Hänen ylhäisyytensä odotti hetkisen vastausta. Kun ei sitä kuulunut sanattomaksi mykistyneeltä varakuvernööriltä, teki hän puolestaan kysymyksen.
»Vieläkö nytkin uskallatte sanoa sitä erehdykseksi, sir? Ja rohkenetteko käydä korjaamaan sitä?»
»Minä… minä en saattanut uneksiakaan…»
»Ymmärrän. Sallikaa minun esittää teille kapteeni Blood.»
Väkisin oli Bishopin näytettävä niin tyytyväistä naamaa kuin hän vain kykeni. Mutta kaikille oli selvää, että se oli vain naamari, jolla hän koetti peittää raivoaan ja myrkyllistä vihaansa.
Tästä huonoenteisestä alusta eivät asiat sittemmin olleet parantuneet, päinvastoin ne olivat tulleet pahemmiksi.
Bloodin mietteet koskivat tätä ja muita asioita hänen loikoessaan lepotuolissaan. Hän oli ollut kaksi viikkoa Port Royalissa ja hänen laivansa oli tosiasiallisesti yhtynyt Jamaikan laivasto-osastoon. Ja kun tieto tästä kulkeutuisi Tortugaan ja häntä palaavaksi odottavien merirosvojen korviin, niin tulisi kapteeni Bloodin nimestä, jolla Rannikon veljeskunnan keskuudessa oli ollut niin suurenmoinen kaiku, herjasana, kauhistus, ja hän saisi ehkä vielä elämällään maksaa teon, jonka he käsittäisivät petolliseksi luopumiseksi. Ja minkä vuoksi hän oli saattanut itsensä tähän asemaan? Tytön vuoksi, joka vältti häntä niin itsepintaisesti ja tarkoituksellisesti, että hänen täytyi tulla siihen johtopäätökseen, että tyttö yhä halveksi häntä. Hänen oli tuskin vilaukseltakaan suotu nähdä tyttöä koko kahden viikon aikana, vaikka hän pääasiallisesti sen vuoksi päivittäin kävi hänen setänsä asunnossa ja joka päivä urhoollisesti alistui
sietämään eversti Bishopin osoittamaa peittelemätöntä vihamielisyyttä ja ilkkuvaa kiukkua. Eikä se suinkaan ollut pahinta. Hänen annettiin selvästi ymmärtää, että tytön jokainen hetki oli omistettu lordi Julianille, tuolle nuorelle, hienolle ja kohteliaalle, St. Jamesista olevalle narrille. Mitäpä mahdollisuuksia hänellä, toivottomalla seikkailijalla, joka oli ollut lainsuojattomien kirjoissa, saattoi olla sellaisen kilpailijan rinnalla, joka sitä paitsi oli älykäs, kuten Bloodin täytyi myöntää?
Ymmärtänette hänen mielensä katkeruuden. Hän piti itseään sadun koirana, joka oli päättänyt lopettaa yrityksensä tavoitella aina pakenevaa varjoaan.
Hän haki lohdutusta Horatiuksen oodin säkeestä, joka osui hänen silmäänsä: »Levius fit patientia quicquid corrigere est nefas.» [Se mikä on mahdotonta korjata, on helpompi kantaa kärsivällisyyden avulla.] Hän haki, mutta ei sanottavasti löytänyt sitä.
Vene, joka huomaamatta oli lähestynyt rannalta käsin, laski raappien ja jysähdellen Arabellan punaista kylkeä vasten ja käheä ääni huusi merkinantajalle. Laivan kellotapulista kajahti kaksi hopeanheleätä kilahdusta terävinä ja selkeinä ja hetken perästä vihelsi puosun pilli pitkän valittavan vonkaisun.
Äänet herättivät kapteeni Bloodin synkistä mietteistään. Hän nousi solakkana, vilkkaana ja huomiota herättävän hienona punaisessa, kultareunuksisessa takissaan, joka ilmaisi hänen uuden asemansa arvon, ja pistäen pienen kirjansa taskuun hän lähestyi leikkauksilla varustettua peräkannen kaidetta juuri kun Jeremias Pitt astui portaille.
»Kirje varakuvernööriltä», ilmoitti laivuri lyhyesti ja ojensi
Bloodille kokoontaitetun paperin.
Blood mursi sinetin ja luki kirjeen. Pitt puettuna väljään paitaan ja housuihin nojasi sillä aikaa kaidetta vasten ja katseli häntä huolekas ilme kauniilla, rehellisillä kasvoillaan.
Blood naurahti lyhyesti ja nyrpisti huuliaan. »Sangen käskevä kutsu», sanoi hän ja ojensi paperin ystävälleen.
Nuori laivuri katsahti sitä harmailla silmillään. Miettiväisenä hän pyyhkäisi kullankeltaista partaansa.
»Ethän mene?» sanoi hän puoleksi kysyen, puoleksi vaatien.
»Miksikä en? Olenhan joka päivä käynyt linnoituksessa…»
»Mutta hän tahtoo tavata sinua Wolverstonen asiassa. Siinä hänellä on vihdoinkin mihin käydä käsiksi. Tiedäthän, Peter, että yksinomaan lordi Julian on estänyt Bishopia purkamasta vihaansa sinuun. Jos hän nyt pystyy näyttämään, että…»
»Mitä sitten?» keskeytti hänet Blood välinpitämättömästi. »Olenko minä sen suuremmassa vaarassa maalla kuin laivassakaan, kun ei miehistöstä ole jäljellä kuin viisikymmentä ja nekin sellaisia vetelyksiä, joille on yhdentekevää ovatko he kuninkaan vai minun palveluksessani? Jeremias, rakas poikaseni, asian laita on niin, että Arabella on täällä vankina, niin, niin, vankina tuon linnoituksen ja laivaston välissä. Älä unohda sitä.
Jeremias puristi kätensä nyrkkiin.
»Miksi annoitkaan Wolverstonen ja muiden lähteä», huudahti hän hieman katkerasti. »Sinun olisi pitänyt huomata siitä koituva vaara.»
»Miten olisin kunniallisena miehenä voinut pidättääkään heitä? Se kuului kauppaan. Sitä paitsi, mitä apua heidän jäämisestäänkään olisi ollut minulle?» Ja kun ei Pitt vastannut hänelle mitään, hän jatkoi olkapäitään kohautellen: »Ymmärrätkö nyt? Lähden hakemaan lakkini, keppini ja miekkani ja sitten menen maihin. Pidähän huolta siitä, että vene on valmiina.»
»Sinä menet ummessa silmin Bishopin käsiin», varoitti Pitt häntä.
»No, no, ehkäpä ei minua oteta niinkään helposti kuin hän luulottelee. Minussakin on vielä pari okaa jäljellä.» Ja naurahtaen Blood lähti hyttiinsä.
Jeremias Pitt vastasi hänen nauruunsa kirouksella. Hetken hän seisoi epätietoisena paikallaan, johon Blood oli hänet jättänyt. Sitten hän lähti verkalleen, vastahakoisesti jalkojaan vetäen, portaita alas antamaan määräyksen veneen kuntoonpanosta.
»Jos sinulle tapahtuu jotakin, Peter», sanoi hän, kun Blood oli laskeutumassa veneeseen, »niin katsokoon eversti Bishop eteensä. Joskin nämä viisikymmentä miestä tällä hetkellä ovat välinpitämättömiä, kuten sanoit, niin tottavie, he ovat kaikkea muuta kuin välinpitämättömiä, jos sopimus aiotaan rikkoa.»
»Mitäpä minulle tapahtuisi, Jeremias? Saat nähdä, että tulen päivälliseksi takaisin. Ole huoletta.»
Blood astui odottavaan veneeseen. Mutta vaikka hän nauroikin, tiesi hän yhtä hyvin kuin Pittkin, että mennessään tänä aamuna
maihin hänen henkensä oli vaarassa. Astuessaan kapealle laiturille ja seistessään linnoituksen matalan ulkovallin takana, jonka aukoista raskaiden tykkien mustat suut törröttivät, hän lienee sen vuoksi antanut määräyksen, että veneen tuli odottaa häntä siinä. Hän oivalsi, että hänelle mahdollisesti saattaisi tulla kiire takaisin.
Astellen hitaasti hän kiersi taisteluvalmiina olevan muurin ja meni suuresta portista linnanpihaan. Siellä maleksi puolisen tusinaa sotamiestä, ja muurin tarjoamassa varjossa astuskeli verkalleen edestakaisin majuri Mallard, linnoituksen komentaja. Nähdessään
Bloodin hän pysähtyi äkkiä ja tervehti häntä, kuten hänen velvollisuutensa vaati, mutta hymy, joka hieman kohotti upseerin jäykkiä viiksiä, oli pirullinen ja pilkallinen. Mutta Bloodin huomio oli kokonaan muualla.
Hänen oikealla puolellaan oli pitkä, laaja puutarha, jonka takana kohosi valkoinen talo, jossa varakuvernööri asui. Puutarhan pääkäytävällä, jonka molemmin puolin kasvoi palmuja ja muita trooppisia kasveja, hän oli huomannut neiti Bishopin olevan yksin. Blood astui äkkiä linnanpihan poikki pitkin askelin.
»Hyvää huomenta, neiti», hän sanoi päästyään tytön kohdalle. Ja sitten hän lakki kädessä lisäsi moittivalla äänensävyllä: »On suorastaan sydämetöntä juoksuttaa minua tällaisessa kuumuudessa.»
»Miksi sitten juoksette?» kysyi tyttö välinpitämättömästi seistessään hoikkana ja suorana hänen edessään, kokonaan valkoisiin pukeutuneena ja hyvin tyttömäisenä, luonnotonta tyyneyttä lukuun ottamatta. »Minulla on kiire», ilmoitti hän, »joten antanette anteeksi, vaikka en joudakaan pysähtymään.»
»Teillä ei näyttänyt olevan kiirettä, ennen kuin minä tulin tähän», esitti Blood vastalauseensa, ja vaikka hänen suunsa hymyili, oli hänen sinisissä silmissään oudon kylmä katse.
»Koska kerran huomasitte sen, sir, niin minua ihmetyttää, miksi siitä huolimatta ahdistelette minua alituisesti.»
Se pani miekat kalskahtamaan yhteen ja kaksintaistelun välttäminen oli
Bloodin vaistoja vastaan.
»Tottavie, te ainakin sanotte ajatuksenne selvästi», sanoi hän.
»Mutta koska otin kantaakseni kuninkaan takin enemmän tai vähemmän teidän vuoksenne, niin pitäisi teidän sietää sitä edes sen verran kuin se pystyy verhoamaan entistä merirosvoa ja varasta.»
Tyttö kohautti hartioitaan harmistuneena ja katuen sanojaan. Peläten ilmaisevänsä jälkimmäisen tunteen hän turvautui edelliseen.
»Koetan parastani», sanoi hän.
»Voitte siis olla armelias jossakin määrin!» Blood nauroi hiljaa.
»Mikä taivaan armo, miten kiitollinen olenkaan. Ehkäpä kuitenkin olen liian julkea. Mutta en saata unohtaa sitä, että ollessani vain halpa orja setänne viljelyksillä kohtelitte minua joltisenkin ystävällisesti.»
»Miksikäs en! Siihen aikaan teillä olikin jossain määrin oikeus vaatia minulta ystävällisyyttä. Tehän olitte silloin vain onneton herrasmies.»
»Ja miksi te minua nyt sanoisitte?»
»Tuskin ainakaan onnettomaksi. Tännekin on kulkeutunut maine teidän hyvästä onnestanne merillä — siitähän on tullut miltei sananparsi. Ja on tänne kulkeutunut huhuja teidän hyvästä onnestanne muissakin asioissa.»
Hän puhui nopeasti, ajatellen mielessään mademoiselle d’Ogeronia, ja hän olisi heti peruuttanut sanansa, jos se vain olisi ollut mahdollista. Mutta Peter Blood sivuutti ne kokonaan eikä tulkinnut niitä ensinkään sillä tavalla kuin tyttö oli pelännyt.
»Niin — aika joukko valheita, epäilemättä, kuten voisin todistaa teille.»
»En käsitä, miksi vaivautuisitte selittämään niitä valheiksi ja puolustamaan itseänne», sanoi tyttö vähentääkseen Bloodin rohkeutta.
»Jotta ette ajattelisi minusta enää pahempaa.»
»Se mitä teistä ajattelen, liikuttaa kai sangen vähän teitä, sir.»
Se oli lamauttava isku. Blood jätti taistelun ja turvautui huomautukseen:
»Voitteko nytkin sanoa niin? Voitteko sanoa sen, vaikka näette minut tässä asetakissa, jota halveksin? Ettekö sanonut minulle taannoin, että voisin ehkä osaksi sovittaa entisyyteni? Minä en todella välitä paljoakaan sen sovittamisesta muuta kuin teidän silmissänne. Omasta mielestäni en ole tehnyt mitään, mitä tarvitsisi hävetä, kun otan huomioon olosuhteet, joihin minut on pakotettu.»
Tytön katse kävi levottomaksi ja hänen täytyi luoda silmänsä maahan
Bloodin lujan katseen edessä.
»Minä — minä en ymmärrä, miksi te puhutte minulle tuolla tavoin», sanoi hän ja ääni alkoi olla paljon epävarmempi.
»Ettekö todellakaan?» huudahti Blood. »Sitten täytynee minun sanoa se teille.»
»Oh, olkaa hyvä.» Hänen äänessään oli todellista hätää. »Minä käsitän täydelleen, mitä olette tehnyt, ja käsitän — ainakin osaksi että teitte sen minun vuokseni. Uskokaa minua, minä olen teille hyvin kiitollinen siitä. Tulen aina muistamaan tekoanne kiitollisuudella.»
»Mutta jos aiotte myös aina muistella minua merirosvona ja varkaana, niin saatte totisesti pitää kiitollisuutenne itsellänne, vaikka se tekisi minulle kuinkakin hyvää.»
Tytön kasvoille levisi helakampi väri. Hänen hento rintansa kohoili valkosilkkisen puseron alla. Mutta vaikka häntä suututti Bloodin äänensävy ja sanat, hillitsi hän suuttumuksensa. Hän huomasi, että hän ehkä sittenkin itse oli aiheuttanut Bloodin vihastumisen. Hän halusi rehellisesti korjata tekonsa.
»Te erehdytte», alkoi hän. »En tarkoittanut sitä.»
Mutta kohtalo oli kerta kaikkiaan määrännyt, että he käsittäisivät toisensa väärin. Mustasukkaisuus, tuo järjen pimentäjä, oli ollut ahkerassa touhussa kummankin aivoissa.
»Mitä sitten», kysyi Blood ja lisäsi sitten: »Lordi Julianiako?»
Tyttö tuijotti häneen, uudelleen vihaisena.
