Where can buy The social construction of state power applying realist constructivism 1st edition j s
The Social Construction of State Power Applying Realist Constructivism 1st Edition J Samuel Barkin
Visit to download the full and correct content document: https://textbookfull.com/product/the-social-construction-of-state-power-applying-realist -constructivism-1st-edition-j-samuel-barkin/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant download maybe you interests ...
Girls and Juvenile Justice: Power, Status, and the Social Construction of Delinquency 1st Edition Carla P. Davis (Auth.)
A catalogue record for this book is available from the British Library
Library of Congress Cataloging-in-Publication Data
A catalog record for this book has been requested
ISBN 978-1-5292-0983-9 hardcover
ISBN 978-1-5292-0985-3 ePub
ISBN 978-1-5292-0984-6 ePdf
The right of J. Samuel Barkin to be identified as editor of this work has been asserted by him in accordance with the Copyright, Designs and Patents Act 1988
All rights reserved: no part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted in any form or by any means, electronic, mechanical, photocopying, recording, or otherwise without the prior permission of Bristol University Press
Every reasonable effort has been made to obtain permission to reproduce copyrighted material
If, however, anyone knows of an oversight, please contact the publisher
The statements and opinions contained within this publication are solely those of the editor and contributors and not of The University of Bristol or Bristol University Press The University of Bristol and Bristol University Press disclaim responsibility for any injury to persons or property resulting from any material published in this publication
Bristol University Press works to counter discrimination on grounds of gender, race, disability, age and sexuality
Cover design by blu inc
Front cover: image jr-korpa / Unsplash
Printed and bound in in Great Britain by CPI Group (UK) Ltd, Croydon, CR0 4YY
Bristol University Press uses environmentally responsible print partners
Contributors
Realist Constructivism: An Introduction
J. Samuel Barkin
Causation in Realist Constructivism: Interactionality, Emergence and the Need for Interpretation
Germán C. Prieto
Constructivist and Neoclassical Realisms
J. Samuel Barkin
Huadu: A Realist Constructivist Account of Taiwan’s Anomalous Status
Martin Boyle
The India–US Nuclear Deal: Norms of Power and the Power of Norms
Saira Bano
Coercive Engagement: Lessons from US Policy towards China
Chi-hung Wei
Taking Co-constitution Seriously: Explaining an Ambiguous US Approach to Latin America
Justin O. Delacour
The Bridging Capacity of Realist Constructivism: The Normative Evolution of Human Security and the Responsibility to Protect
Andreea Iancu
Permutations and Combinations in Theorizing Global Politics: Whither Realist Constructivism?
Laura Sjoberg
10 Saving Realist Prudence
Stefano Guzzini
Index
Notes on Contributors
Saira Bano is a lecturer at Mount Royal University in Calgary, Canada. She completed her PhD in the Centre for Military, Security and Strategic Studies at the University of Calgary. She is the recipient of a doctoral scholarship by the Social Sciences and Humanities Research Council of Canada, a graduate research award by the Simons Foundation and the Kodikara Award by the Regional Centre for Strategic Studies, Sri Lanka She was a visiting research fellow at the Stimson Center, Washington, DC. Her research focuses on Constructivist approaches in International Relations theories, the nuclear non-proliferation regime and nuclear weapons issues in South Asia.
J. Samuel Barkin is Professor in the Conflict Resolution, Human Security, and Global Governance Department at the University of Massachusetts Boston. His research focuses on IR theory and epistemology, sovereignty and international organization, and global environmental politics. He is the author or editor of 10 books, including Realist Constructivism: Rethinking International Relations Theory (Cambridge University Press, 2010) and, most recently, International Relations’ Last Synthesis (with Laura Sjoberg, Oxford University Press, 2019).
Martin Boyle is a teaching fellow at University College London. He received his PhD in International Relations from the University of Kent with a thesis on Taiwan’s state identity. He is the recipient of an Erasmus Mundus visiting fellowship at Peking University and a European Association of Taiwan Studies research grant at Leiden University. His research explores the interface between language and power to interrogate various realisms, constructivisms and Marxisms. His current research interests range from China–Taiwan relations to Brexit, British state identities, Brazilian political speech and the discourses of social movements. He has authored a number of
books for Chinese international students and articles on pedagogy and academic sojourner adjustment.
Justin O. Delacour is Assistant Professor of Political Science at Lewis University in Romeoville, Illinois He studies how the interests of the American state and US cultural discourses interact in shaping US policy towards Latin America. His other research interests are in comparative political development, with a particular focus on why states differ in their capacities to improve the health and longevity of their populations. He has co-authored articles in Democratization and NACLA Report on the Americas He earned his doctorate in political science from the University of New Mexico.
Stefano Guzzini is Professor at Uppsala University and PUC-Rio de Janeiro, and Senior Researcher at the Danish Institute for International Studies. His research focuses on international theory, social and political theories of power, critical security studies, approaches to foreign policy analysis and interpretivist methodology. He has published nine books, including The Return of Geopolitics in Europe?: Social Mechanisms and Foreign Policy Identity Crises (Cambridge University Press, 2012) and Power, Realism and Constructivism (Routledge, 2013), winner of the 2014 ISA Theory Section Best Book Award. From 2013–2019 he served as President of the Central and East European International Studies Association. He is co-editor of International Theory
Andreea Iancu has a PhD in Political Science from Alexandru Ioan Cuza University of Iaşi, Romania She has also been a research fellow and Fulbright Visiting Researcher in the Department of Conflict Resolution, Human Security and Global Governance at the University of Massachusetts Boston She currently serves as a diplomat with the Romanian foreign service. Her research interests include constructivist approaches to international relations theory, the evolution of norms in the international
system, human security and the responsibility to protect, on which she has published several papers.
Germán C. Prieto is Associate Professor in the Department of International Relations at Pontificia Universidad Javeriana in Bogota, Colombia. He holds a PhD in Politics from the University of Manchester. His current research interests revolve around philosophy of science and IR, particularly constructivism, critical realism, interpretivism and the issue of causation. He has also engaged in research on the topic of regionalism in Latin America His recent publications are Identidad Colectiva e Instituciones Regionales en la Comunidad Andina: Un Análisis Constructivista (Editorial Javeriana, 2016), and ‘Identity in Latin American Regionalism: The Andean Community’ in the Oxford Encyclopedia of Latin American Politics (Oxford University Press, forthcoming).
Laura Sjoberg is Professor of Political Science at the University of Florida with a courtesy affiliation in women ’ s and gender studies. Her research on gender and war has been published in more than three dozen journals in political science, gender studies, geography and law She is author or editor of more than a dozen books, including, most recently, International Relations’ Last Synthesis (with J Samuel Barkin, Oxford University Press, 2019) and Handbook on Gender and Security (with Caron E. Gentry and Laura J. Shepherd, Routledge, 2018).
Chi-hung Wei is Assistant Professor in the Institute of European and American Studies at Academia Sinica, Taiwan. His research interests include the US–China–Taiwan triangle, international relations theory, economic statecraft, the politics of resource wealth and ethnic conflict in Latin America. His work has been published in numerous journals, including Millennium: Journal of International Studies, International Political Science Review and International Relations of the Asia-Pacific.
1
Realist Constructivism: An Introduction
J. Samuel Barkin
The relationship between realism and constructivism in international relations (IR) theory is a fraught one. The two paradigmatic framings of IR are often understood, and taught, as being in opposition to each other The relationship is also an important one. Realism and constructivism are two of the central concepts around which the academic discipline is organized. They are often presented as incompatible or paradigmatically irreconcilable, not only to most graduate students studying to be IR scholars, but also to most students in undergraduate introductory IR classes as well This leads both scholars of IR and informed non-specialists more broadly to understand power politics on the one hand, and constructivist research foci such as norms, identity and discourse on the other, as incompatible and to engage in sterile debates about whether material power or discourses matter more. Assuming that realism and constructivism are mutually hostile understandings of how international politics work impoverishes both understandings; it takes away from realists the ability to study normative phenomena that matter to the conduct of power politics, and it limits constructivists’ ability to study power politics in the first place (Barkin 2010).
The mutual hostility of the two paradigms is easy to trace historically; some of the best-known early works of constructivism cast themselves either as critiques of particular realisms (eg Wendt 1999), or of a rationalist understanding of politics under which neorealism is subsumed (eg Ruggie 1998). However, these critiques are not really aimed at political realism in general, but rather at specific variants of neorealism. More recently a number
of scholars have either proposed readings of classical realism that are compatible with constructivism or argued explicitly that the two are compatible (eg Sterling-Folker 2002; Steele 2007a; Steele 2007b; Barkin 2010) However, these discussions have tended to be at a theoretical rather than applied level; they have opened up spaces for discussions of the relationship between the two understandings, but they have not necessarily given clear guidance to scholars as to how to combine realism and constructivism as parts of a specific research design. In part this is because there are a variety of ways in which one could reasonably combine the two. Realist constructivism is in this sense a space for a conversation between the two paradigmatic understandings, rather than a specific combination of them
Creating the space for that conversation can usefully be supplemented by some examples of what the conversation has produced. Is it generating interesting research? How are the two understandings being combined in practice? This volume is about how to apply the concept of realist constructivism to specific research projects in IR. Rather than develop a single methodology for doing so, it examines the range of creative ways in which it is currently being done. It collects some of the most exciting work done by scholars who self-describe as realist constructivists and uses this work as the basis for an analysis of the range of the possible offered by the concept, and for thoughts on where realist constructivism might be headed.
There are in fact a number of examples of published scholarship that could reasonably be called realist constructivist and that may well be so described by their authors. These include work on the strategic use of discourse as a power resource (eg Krebs and Jackson 2007), and on the construction of identity that necessarily underlies the idea of the state as an actor (eg Risse 2001) These two bodies of work, however, only skim the surface of the possibilities of combinations. This volume provides a set of examples of applications of different realist constructivisms and an analysis of where they fit in this conversation, and how they speak to each other. Providing such a set of examples serves several functions. It helps to establish the range of the possible in the conversation between realism and
constructivism as a set of research practices rather than deductive claims. In doing so, it helps theorizing on the relationship between realism and constructivism overcome a stagnation that suggests the limits of primarily deductive theorizing Finally, it provides examples to junior scholars of how to build research programmes that combine constructivism and realism.
The first section of this volume, consisting of this introduction and the following two chapters, lays some theoretical background for the discussion of specific realist constructivisms. This is followed, in Chapters 4–8, by five specific applications. The volume concludes with two chapters that contextualize the contributions in a pair of broader analyses and critiques of the conversation between realism and constructivism, in order to create a more effective map of the terrain The bulk of this introductory chapter provides a brief overview of the relationship between constructivism and realism, to set the stage for what follows.
Realism and constructivism
Key to the claim that there are many different realist constructivisms (which is distinct from the claim that there are many applications of a single realist constructivism) is the intellectually prior claim that there are both many realisms and many constructivisms. The argument in support of this claim has been made elsewhere with respect to both realism and constructivism and need not be rehashed here (Barkin 2010). Nonetheless, a useful starting point for this volume is to lay out a common understanding of what both constructivism and realism are and are not. This section briefly discusses each individually and the spaces of overlap between them. It looks at two of the dichotomies often used to separate them: materialism versus idealism, and the logic of consequences versus the logic of appropriateness. Finally, it looks to the logic of the social and questions of agency for common grounds for a realist constructivism The next section looks at different strains of realism and constructivism and asks how they might fit into the realist constructivism conversation.
A context for these discussions is a look at the role of both constructivism and realism in IR; a prior question to asking whether a piece of scholarship is realist constructivist is asking what we mean when we call a piece of scholarship either realist or constructivist One potential usage, which is reflected in the introduction to this chapter, is as a paradigm, although this begs the question of what we mean by a paradigm in the social sciences. In practice, often we mean either a research programme or a research network to which a set of scholars are committed (on the subject of paradigms as research networks, see Barkin and Sjoberg 2019). A paradigm, in either case, can easily become an exclusive group, both in the sense that some scholars are in and others out, and in the sense that individual scholars come to be seen, and see themselves, as partisans of one paradigm or another In this context it is easy to understand how constructivism and realism can be seen in opposition to each other and as mutually exclusive. Understood as paradigms, they are too easily seen as incompatible by assumption; by this understanding, if one is paradigmatically a constructivist or a realist one cannot by definition be the other.
Another potential usage of terms like realism and constructivism in IR theory is as concepts, as understandings about how politics works. This usage is described by Patrick Thaddeus Jackson as scientific ontology, by which he means assumptions about what matters in the world (Jackson 2010). By this usage there is no inherent incompatibility between a piece of scholarship being both constructivist and realist at the same time unless the conceptual underpinnings of the two assumptions are directly in opposition to each other. But the conceptual underpinnings of paradigmatic terms in IR that are sometimes taken to be in direct contradiction of each other are often not. This is true even of realism and liberalism. Many if not most of the most noted mid-century classical realists, such has E H Carr, Hans Morgenthau, Innis Claude Jr and John Herz for example, were both realists and liberals, the former describing their understanding of how politics works, and the latter describing their understanding of what the goals of politics should be (Morgenthau 1948; Claude 1962; Herz 1957; Carr 1964). And many neorealisms are liberal in their assumptions about how to model international
politics, drawing as they do on microeconomic theory and market analogies (Boucoyannis 2007).
Concepts and definitions
Similarly, understood as scientific ontologies, the assumptions of constructivism and realism are orthogonal to each other. The core assumption of realism is that power matters, and that as a result, however robust the institutional structure of IR, those relations will remain political. The core assumption of constructivism is that social, and therefore political, institutions are socially constructed, meaning both that they are changeable over time, and that they cannot be deduced from first principles (Barkin and Sjoberg 2019). The first is an assumption about how politics works, the second about what politics is made of There is no necessary reason that both cannot be true at the same time, and some reasons (discussed in the next section of this chapter) why the two assumptions can work well together.
To unpack these core assumptions, realism’s understanding of power is as power politics, or realpolitik. This understanding is relational, meaning that it is a measure of the effect one actor can have on another, as distinct from critical understandings of power as structural constraint (Barnett and Duvall 2005) Power can come from a variety of sources, ranging from military materiel to ideological cohesion to rhetorical skill, and may or may not be fungible across both target actors and issues. It is also worth noting in a discussion of the relationship between realism and constructivism that realists see power as corporate, allowing them to focus on social institutions such as the state, rather than (or instead of) individuals, as actors in international politics.
While various IR theorists have defined political realism in various ways over the years, power politics, and the susceptibility of political institutions, however well designed, to power politics, provides both the common theme across and the ultimate logic behind most definitions. This is clear both in E.H. Carr’s critique of utopia and Hans Morgenthau’s critique of ‘scientific
man ’ , as well as in Kenneth Waltz’s claim that even when stripped down to the simplest model, the anarchy of IR leads to self-help (Morgenthau 1946; Carr 1964; Waltz 1979). It underlies the realist focus on the state, the centrality of which to international politics is the result of its power potential, not its cause. And it underlies realist claims on rationality, inasmuch as an actor that is not rational in a world of power politics is unlikely to thrive
Meanwhile, to say that the core assumption of constructivism is the social construction of political institutions and actors skirts close to tautology. However, unpacking the two words of the phrase social construction points to two key conceptual components. The first, drawing on the social, is the idea of intersubjectivity Central to constructivism is not how actors individually understand, internalize and reproduce ideas, norms, discourses, rules, practices, identities and so on, but how actors collectively do so. Intersubjectivity suggests that constructivist analysis studies political institutions neither as objective, existing outside of actors’ beliefs about and practices within them, nor as purely subjective, existing within the heads of individual actors. Rather, it studies institutions as being what actors collectively take them to be.
The second component is co-constitution, the idea that political actors and institutions are simultaneously constitutive of each other. Agents are not only constrained, but also constructed by the structures within which they developed; the identities agents hold, the norms they believe in, the discourses and practices through which they act, all of which are constitutive of them as agents, develop from existing social structures. But at the same time those structures have no existence independent of the agents that created them and continually recreate them through discourse and practice. Constructivist research therefore looks at international politics as a set of historically contingent institutions that exist because their constituent actors hold them in common, and which both constitute, are created by, and can be changed by those actors.
Oppositions
There can certainly be non-constructivist realism and non-realist constructivism. For example, Kenneth Waltz simply assumes his agents into existence, and builds his structures from them (Waltz 1979). There is no intersubjectivity and no co-constitution in his model Conversely, many constructivisms assume that a secular normative progress in the construction of international political institutions is possible (Price 2008). But how compatible are the assumptions, the scientific ontologies, of constructivism and realism? Before discussing ways in which they might be compatible, it is worth debunking briefly arguments that they are incompatible. The first of these arguments is that realism is necessarily materialist while constructivism is idealist. The second is that realism focuses on a logic of consequences, and constructivism on a logic of appropriateness
An opposition between realist materialism and constructivist idealism (understood here as being about ideas, not ideals) plays a major role in arguments distinguishing the two, both in key early works of constructivist theory (eg Wendt 1999) and in various recent realisms, both of the structural and neoclassical varieties (eg Mearsheimer 2001 and Ripsman, Taliaferro and Lobell 2016 respectively). The basic claim underlying this opposition is that constructivism, grounded as it is in the concept of intersubjectivity, is necessarily about ideas, specifically about those that political actors hold in common at any given time. However, realism, so the argument goes, being grounded in the concept of power, is focused on the capabilities that are the basis of power, such as military might and economic potential At the margins, non-material sources of power, such as morale or diplomatic skill, might matter a little, but even then primarily via the ability to marshal material resources.
This argument gets both the relationship between materialism and idealism and the relationship between materialism and realism wrong It gets the relationship between materialism and idealism wrong by positing that they are categorically distinct and distinguishable. But the purely material is rarely a source of social power unless embedded in a set of ideas about how the material can and should be used, and ideas often involve material referents. Money, for example, need have no particular material
embodiment. It is in a sense a pure exercise in intersubjectivity; it has value because its users collectively ascribe value to it. And yet financial capabilities are often taken as indicators of power measured as capability. Phrased differently, the material bases of power in IR are not separable from the ideas they embody. To fully understand relational power in IR, one must therefore understand the relationships between ideas and the material, and the ideas that make materiel in power capabilities
It gets the relationship between materialism and realism wrong as well. In the most direct sense, the reason for this follows from the argument that it gets the relationship between materialism and idealism wrong. Not all material capabilities translate equivalently into relational power, and not all capabilities that support relational power, not least discourse, can be meaningfully reduced to the material. This observation speaks to realist arguments against constructivism; the relationship between ideas and power cannot be dismissed so easily From the perspective of constructivist arguments as well, materialism is being blamed for epistemological damage that it has not caused. Specifically, it is blamed for the propensity of neorealists to create static models of the international system, which is incompatible with the constructivist view of political institutions as historically contingent But this disagreement about historical contingency is not in fact directly related to a materialism/idealism dichotomy, and in any case identifies an incompatibility between constructivism and certain kinds of neorealist modelling, rather than political realism more broadly
The second of the two oppositions often used to distinguish between realism and constructivism is between the logic of consequences and the logic of appropriateness (Ruggie 1998). The logic of consequences is the logic of rational choice theory, of homo economicus, in which actors are assumed to make decisions that maximize their individual utility The logic of appropriateness, which comes to IR from organizational theory, assumes that actors behave in ways that reflect what is expected of them in given contexts, that they follow institutional norms (March and Olsen 1998). The dichotomy as used in IR theory is more about distinguishing constructivism
from rationalism than from realism per se, but realism’s frequent invocation of rationality makes it a target of the argument by association.
This opposition does not effectively distinguish between realism and constructivism, however, because realist analysis does not require assumptions that people behave rationally, and constructivism does not require assumptions that they behave appropriately. Many, if not most, realists speak of rationality, but they mean a variety of different things by it, and those meanings are often different from the narrow technical use implied by the logic of consequences, that individuals can be assumed to be instrumentally rational. Classical realists, for example, used the term in its colloquial rather than economic sense, to mean reasonableness. Furthermore, they used it as exhortation rather than assumption – arguing that statespeople should be rational to maximize the national interest, rather than that statespeople (let alone states) can be assumed to be rational (eg Morgenthau 1948). Even in neorealisms that draw on microeconomic models there is not a necessary assumption of rationality. These arguments posit that actors (generally defined in this case as states rather than people) that respond rationally to systemic incentives are most likely to thrive in an anarchic system, but do not assume that all actors will necessarily do so (eg Waltz 1979).
Some constructivist analyses, meanwhile, do concern themselves more with appropriate than consequentialist behaviour. This is particularly the case for norms-based constructivisms and is true perhaps to a lesser extent for habit- and practice-based constructivisms But this concern is particular to those constructivisms, rather than conceptually inherent in constructivism. A focus on a logic of consequences, on strategic behaviour, is in no way incompatible with intersubjectivity and the study of the co-constitution of agents and structures in international politics. Political actors can recognize socially constructed norms and rules and employ those norms and rules for strategic ends that are themselves constituted by social institutions. They can rhetorically deploy discourses to frame and reframe political context for their own purposes, purposes that again are themselves constituted by social institutions. Constructivist analysis, in other words, is not necessarily biased
to the logic of either appropriateness or consequences; both are features of the social construction of international politics.
The failure of these two oft-cited dichotomies to establish a clear conceptual disjuncture between constructivism and realism suggests that they do not live on opposite ends of any particular spectrum. The conceptual underpinnings of constructivism and realism are orthogonal to each other; they are neither necessarily incompatible nor necessarily compatible This suggests that conceptual combinations of realisms and constructivisms are viable when both sets of conceptual underpinnings are relevant to a particular research question. The next issue, then, is under what circumstances this is likely to happen.
Institutions and interests
The most obvious area of overlap between the conceptual underpinnings of realism and constructivism is the focus on social institutions. Constructivist analysis assumes that social institutions, broadly defined, are what matter in IR. Realist analysis focuses much more narrowly on one such institution, the state Many realists, more so in recent than classical realisms, simply assume the state as a rational actor with externally given interests, the international equivalent of the individual in rational choice theory. But realist theory at a more fundamental level is premised on the idea that the state is more than the simple cumulation of interests within it. States are corporate actors, with corporate interests, and realist theory assumes that individual people, whether statespeople making decisions or soldiers risking their lives, will act to promote that corporate interest. States, in this sense, are constitutive of the people within them, in a way that is integral to realism
This does not necessarily mean that all realists will be sympathetic to constructivist modes of analysis (although some that are not sympathetic should be, as is discussed with reference to neoclassical realism in Chapter 3 of this volume). Some realisms may well start with epistemological assumptions, or neopositivist methods, that make them incompatible with constructivist analysis. Nor does it mean that all constructivists will, or
should, focus on states, either as agents or structures. But the state as a social institution is fertile ground for a realist constructivism that takes the social construction of the institution seriously.
Taking the social construction of the state as a corporate agent with relational power seriously means taking the idea of its corporate interest seriously, or what realists generally refer to as the national interest. Many realists assume that survival is the core state interest and argue that this assumption is sufficient as a starting point for analysis of international politics (eg Waltz 1979; Ripsman, Taliaferro, and Lobell 2016). For most research questions, however, this assumption is inadequate; it is both insufficient and imprecise. Insufficient because most foreign policy is not about core threats to state survival Such threats, in fact, are quite rare, particularly in the dayto-day conduct of foreign policy, and almost all foreign policy is informed by goals beyond immediate survival. Imprecise because it is not entirely clear what survival, in the context of a non-corporeal corporate agent, means Is it survival of the nation, the country, the institutional structure of the state, or the regime? Did, for example, Sudan survive the creation of South Sudan as an independent state, or did it not? Did the countries of the Soviet bloc survive the end of the Cold War, or did their states understood as communist regimes die? Any definite general answer to such questions is likely to be arbitrary.
Beyond survival, what can we assume about state interests? Very little. Some realists argue that there is an objective national interest in maximizing the capabilities associated with power (Krasner 1978). But again, this is both insufficient and imprecise. Insufficient, among other reasons, because it is not borne out by empirical observation. Most states, for example, spend less on their militaries than they could without undermining their economies, and many can be prickly about issues of national pride, deploying policy on an issue which is not necessarily related to survival. Imprecise because it conflates capabilities with power, and thereby assumes that power is more fungible than is the case. Finally, defining the national interest as maximizing power begs the question of what the power is to be used for (beyond perhaps survival, but see earlier discussion). Power is a means, not an end, and the
concept of a national interest is hollow without ends. Realisms that assume that those ends are consistent across place and time are not compatible with constructivism. Realisms that see them as socially constructed are.
There are different ways that various constructivisms interact with the idea of corporate, and by extension state, interest. Some speak of interest as closely related to and informed by identity (following Wendt 1999). Others suggest that interests are both constituted and circumscribed by the discourses of politics in a given context (Steele 2008; Goddard 2009). Still others speak of social purpose, a concept broader than corporate interest but which can usefully inform discussion of the national interest (Ruggie 1982). All of these, each in its distinct way, is compatible with a realist focus on states and relational power Whether in the conceptual language of identity, discourse, purpose or some other mode of social construction, some idea of the national interest, how it differs across countries, how it expresses itself or where it comes from, is likely to be a common feature of most if not all realist constructivisms.
Agency and prudence
Two other likely common features are a space for agency and an ethic of prudence. Agency is understood here to mean purposeful action by an individual or corporate actor with respect (in this context) to some aspect of international politics (Barkin 2010). Purposefulness here should be thought of as distinct from reactive behaviour. When actors behave in a way determined by structures, be they social or biological, they are being reactive rather than truly agentive – in such situations structure is determinative, leaving little or no scope for real agency Not all realisms or constructivisms leave much scope for agency. But a combination of the two is likely to do so because the spaces where they overlap suggest mechanisms for agents to effect institutional change
By the definition given here, many ways of characterizing actor behaviour in IR theory leave little scope for agency. For example, neither arguments based on consequentialist nor on appropriate behaviour allow for
agency; both have actors responding in scripted patterns to institutional stimuli, whether those patterns involve analyzing interests based on a fixed mode of calculation, or following scripts given by organizational norms (Barkin 2010) Neorealisms intentionally abstract away from agency to isolate systemic effects (Waltz 1979). All of these illustrations have in common a static structure, with actors reacting to it in programmed rather than purposeful ways None of these examples provides fertile ground for a realist constructivism. A constructivism that looks at ways in which the norms of the international system constrain state power is not particularly realist. A realism that argues that states will react the same way to systemic constraints is not particularly constructivist.
The constructivisms and realism that speak to each other, however, both leave room for states and statespeople to act purposefully in ways that are meaningful to international politics, and allow for the possibility for meaningful change in the practices, discourses, rules, norms, identities and so on of international politics and the international system as a social institution. They bring from realism the idea that uses of power, and the purposes driving those uses, are agentive choices that affect outcomes. They bring from constructivism the idea that the institutional context for agentive choice is historically contingent, intersubjective and changeable These overlap in the idea that state behaviour and uses of relational power in international politics affect not only position within the system, but the constitution of the system itself
An analogy to this discussion of agency can be found in some recent discussions of realist time. Andrew Hom and Brent Steele argue that the predominant view of time in IR theory is either linear or cyclical (Hom and Steele 2010). Much liberal theory is linear, in the teleological sense, in seeing in institutions a trend of secular improvement in international politics specifically and in the human condition more broadly. Many realisms, in contrast, see time as cyclical, with the same patterns of behaviour and outcome recurring (such as predictions that power will necessarily balance). Hom and Steel argue for a different, open view of time. This view was to be found in classical realism but was lost in many realisms that took the ‘science’
side of the second great debate (Lapid 1989). When scholars do not assume ex ante that history necessarily either progresses or repeats itself, they allow a much greater scope for agency (Hom and Steele 2010). This way of categorizing views of time is also relevant to constructivism, inasmuch as many liberal constructivisms tend towards the teleological. Realisms and constructivisms that share a common view of time as open share as well this greater scope for agency
Hom and Steele connect their open view of time with, among other things, an ethic of prudence in realism (Hom and Steele 2010). Calls for prudence in the conduct of foreign policy are a long-standing part of the realist, and particularly the classical realist, tradition, although there is less space for such calls in the more formalized models of IR that are found in many neorealisms and some neoclassical realisms. These calls are closely related to calls for an ethical prudence, in the sense that we should be prudent in universalizing our own ethics to others, who may view them variously as colonial or hypocritical, to be found in the work of such classical realists as Morgenthau and Carr (Morgenthau 1948; Carr 1964).
Prudence on the part of statespeople in turn implies the necessity of prudence on the part of realist scholars of IR, who are presumably prone to the same universalizing tendencies and uncertainties about the complexities of international politics. This need for prudence on the part of the researcher and theorist resonates with what has been called an ethic of prudence in constructivism (Hoffmann 2009). This ethic is cognizant of the fact that the structures of international politics may be more delicate than we realize, and scholars should therefore be prudent in both re-and de-constructing them Realist constructivisms are to be found in the significant common ground of these understandings of ethical prudence.
Realisms and constructivisms
Having looked at the broad terrain of the relationship between realism and constructivism, what of the relationships among specific realisms and specific constructivisms? Each of the empirical cases in Chapters 4 to 8 of this
volume specifies its own realism and constructivism, and the relationship between the two. None breaks radically new ground in the specific constructivism or realism that it uses; the contributions lie in the specifics of the relationship between the two, and the ways in which methodologies for studying social construction have been brought to bear in the study of power politics in IR.
Having said this, some realisms are more conducive to constructivist methodologies than others. Waltzian neorealism, for example, offers infertile ground for the study of the social construction of politics. But most realisms offer more scope than this, even some neorealisms. Gilpin’s (1983) neorealism, for example, has some affinities with Onuf’s (1989) work on rules and rule The empirical chapters in the middle of this volume draw on three relatively recent trends in realist IR theory: neoclassical realism, rhetorical realism and reflexive realism.
Neoclassical realism begins with neorealist systemic theory and asks why states do not always behave as neorealist theory would predict, finding answers in domestic politics. More specifically, it often finds answers in the social constructs of domestic politics, from political institutions to culture. The third chapter in this book discusses neoclassical realism and its relationship with constructivism in some detail The upshot of that discussion is that, to paraphrase Kratochwil and Ruggie (1986), the ontology of its domestic variables does not match the soft positivist epistemology it generally prefers It is, in other words, a realist theory in need of constructivist methods. Chapters 4 and 5, either explicitly or implicitly, provide constructivist methods for neoclassical realist questions.
Rhetorical realism looks at the power of rhetoric in international affairs. It is a departure from many contemporary realisms that see power as vested in material resources It draws on discussions in the works of many classical realists of the power of persuasion (eg Beer and Harriman 1996) but goes beyond that to look at the power to frame discourse and with it perceptions and understandings of the realm of the politically and ethically viable. Rhetorical realism, adopted explicitly in Chapter 6, is a natural fit with many discourse-oriented constructivisms.
Finally, reflexive realism is in a way an opposite theoretical move to neoclassical realism. It looks to classical realism not for its focus on foreign policy, but for the philosophical content that was to a significant extent lost in IR’s second debate In this sense it is a paleoclassical rather than neoclassical realism. Brent Steele defines it as ‘the attempt to restore classical realist principles of agency, prudence and the recognition of limitations as part of an attempt to provide a practical-ethical view of international politics’ (Steele 2007a, p. 273). In its focus on agency and the ethical it has a natural affinity with many constructivisms, and it has not internalized the unreflective positivism that is to be found with many contemporary realisms. Chapters 7 and 8 fit broadly into this approach to realism, although neither explicitly identifies itself as such
The categorization of realisms in this volume should not be taken to suggest that these are the only three strands within realism that are good fits for constructivist ontology and methods, or as an endorsement of these over other contemporary strands of realism. Rather, the diversity of these strands, ranging from neoclassical realism’s attempts to fit in with the realist mainstream to rhetorical realism’s critique of that mainstream’s materialism, to reflexive realism’s rejection of the contemporary mainstream in favour of the philosophical richness of classical realism, is suggestive of the broad scope for overlap between realisms and constructivisms.
The constructivisms used by the authors of Chapters 4 to 8 cannot be quite so neatly classified, although they all fit solidly within the traditional constructivist mainstream. They are less focused on some of the more recent developments in constructivist ontology and methodology, such as practice theory or network analysis, than on tradition constructivist concerns, such as norms, identity and discourse. The contribution to constructivist theory in these chapters lies in developing ideas of how norms, identities and discourse both affect and are affected by the social construction of power politics.
Plan of the book
Chapters 2 and 3 address different aspects of the epistemological advantages of combining constructivist methodologies and politically realist ontologies, with respect to two different realist literatures. In Chapter 2 Germán Prieto argues that a combination of classical realism and reflexive constructivism can provide a better account of causality than either can on its own. He brings together classical realism’s insights on interactionality (the idea that outcomes result from the interactions of actor uncertainties) and constructivism’s insights on the role of social context in causal emergence to create a realist constructivist account of causality that is both philosophically and methodologically richer than can be provided by a focus on interactionality or social context alone. Meanwhile, I argue in Chapter 3 that constructivism provides the set of methodologies that neoclassical realism needs to meet its ontological goals. Neoclassical realists often rely on case studies embedded in a ‘soft positivism’ that neither makes sense in its own terms nor meets the epistemological needs of neoclassical realist research Embedding neoclassical ontology in constructivist methodologies, I argue, can meet those needs much more effectively.
The middle part of the volume consists of five chapters that are applications of various interpretations of realist constructivism to specific research questions While each chapter addresses a specific empirical question in IR, the chapters collectively are structured to use the research questions to illuminate the variety of relationships between realism and constructivism
Each of these five chapters proceeds in four sections, following a chapter introduction that lays out the research question. The first provides a set of definitions of the specific variant or understanding of both realism and constructivism that the author is using. The second is devoted to methodology, and specifically to a discussion of the ways in which realist and constructivist concepts are being combined, what methods are being deployed, and what data gathered, to relate these concepts to the research question. The third part presents the chapter’s empirics, in a way that highlights both the application of the research design and the realist and constructivist elements of the analysis. The final and concluding part of each
chapter is a discussion of what is gained by the deployment of a realist constructivism to answer the chapter’s research question; what does this combination of concepts show us in this case that we would not see otherwise?
These chapters cover a range of geographical and topical foci, as well as varying methodological tools and ways of looking at the relationship between realism and constructivism In Chapter 4 Martin Boyle studies the discursive construction of, and the discursive gaps in, the strategic ambiguity underlying Taiwan’s policy towards China. He argues that this ambiguity results from the confrontation of the power-political constraints of Chinese claims to the island and the construction of a distinct Taiwanese identity domestically In Chapter 5 Saira Bano dissects the relationship between norms and power in the India–US nuclear deal, arguing that while states can use power to change norms, they can only do so in the context of existing normative structures Chi-hung Wei writes in Chapter 6 about the genesis of the US policy of engagement towards China, showing that the change to this policy is better explained by changing ideas about the politics of engagement than by changes in the strategic situation. Justin Delacour looks at the framing of democracy as a tool of foreign policy in the US relationship with Latin American in Chapter 7 He argues that the ambiguousness of the role that democracy plays in US policy results from the co-constitution of strategic calculation and cultural identities in the creation of foreign policy. Finally, in Chapter 8 Andreea Iancu examines the normative evolution of the responsibility to protect principle in response to both human security norms and political realities in Libya and Syria.
The final two chapters of this volume critically review the arguments made in the first eight. In Chapter 9 Laura Sjoberg makes the case that thinking of binary combinations is too limiting, and therefore that we should be thinking beyond the combination of realism and constructivism. She argues that combining realism and constructivism with post-structuralism, liberalism, feminism or decolonial theory can yield even richer analyses than those provided in the empirical chapters. Finally, in Chapter 10 Stefano Guzzini returns to the idea of prudence in classical realism and argues that
Another random document with no related content on Scribd:
"Tiedätte, että puutarhaa ympäröi ylipääsemätön muuri", jatkoi tohtori.
"Sanokaa minulle, kuinka vieras pääsi puutarhaan?"
Kääntymättä jatkoi pieni pappi: "Ketään vierasta ei koskaan tullut puutarhaan."
Huoneeseen tuli hiljaisuus, mutta sen keskeytti kohta melkein lapsellinen nauru. Brownin väitteen mahdottomuus sai Ivanin tekemään muutamia pilkallisia huomautuksia.
"Vai niin", huudahti hän. "Me emme siis raahanneet tuota suurta, lihavaa ruumista tänne ja panneet sitä sohvalle eilen illalla? Se ei kai koskaan ollut tullut puutarhaan, vai mitä?"
"Ollut tullut puutarhaan?" toisti Brown miettivästi.
"Ei ainakaan kokonaisuudessaan."
"Tuopa oli lystikästä", sanoi Simon. "Joko tullaan puutarhaan tai ei tulla."
"Se ei ole niinkään varmaa", sanoi pappi heikosti hymyillen. "Kuinka kuuluu seuraava kysymyksenne, tohtori?"
"Te ette kai ole aivan terve", sanoi tohtori kiukustuneena. "Mutta jos haluatte, esitän seuraavan kysymyksen. Kuinka pääsi Brayne ulos puutarhasta?"
"Hän ei tullut ulos puutarhasta", sanoi pappi, joka yhä katseli ulos ikkunasta.
"Eikö hän tullut ulos puutarhasta?" jyrähti Simon.
"Ei, ei aivan kokonaan", sanoi isä Brown.
Simonin ranskalainen johdonmukaisuus loukkaantui niin, että hän raivoissaan puristi kätensä nyrkkiin. "Joko tullaan ulos puutarhasta tai ei tulla", ärjäsi hän.
"Ei aina", sanoi isä Brown.
Tohtori Simon hypähti kärsimättömänä ylös tuoliltaan:
"En viitsi tuhlata aikaa tuollaisiin järjettömyyksiin", huudahti hän kiivaasti. "Jos te ette ymmärrä, että täytyy olla joko muurien sisällä tai ulkopuolella, ei minulla enää ole teille mitään sanomista."
"Tohtori", sanoi hengen mies herttaisesti. "Olemmehan aina tulleet hyvin toimeen. Voittehan, vanhan ystävyyden takia, rauhoittua ja toistaa viidennen kysymyksenne."
Tohtori Simon vaipui kärsimättömänä tuolille oven viereen ja sanoi aivan lyhyesti:
"Sekä pää että kaula näyttivät omituisesti raadelluilta. Näytti siltä kuin olisi se tehty hengen lähdön jälkeen".
"Niin", sanoi liikkumaton pappi. "Ja se oli tehty sitä varten, että johtuisitte ajattelemaan sitä valhetta, jota todella ajattelitte. Se oli tehty siksi, että luulisitte pään kuuluvan ruumiiseen."
Se ajatusten rajamaa, missä syntyy kummituksia ja hirviöitä, tuli hyvin selvästi geeliläisen O'Brienin sielun silmien eteen. Kaikki mielikuvituksen kaaoksesta nousseet hirmunäyt rupesivat elämään hänen mielessään. Ääni, vanhempi kuin hänen esi-isiensä, tuntui kuiskaavan hänen korvaansa: "Varo puutarhaa, missä kasvaa
kahdenlaisia hedelmiä. Vältä puistoa, missä kaksipäinen mies kuoli."
Täytyy kuitenkin tunnustaa, että sillä-aikaa kun nämä itsepäiset, vertauskuvalliset olennot kuvastuivat hänen irlantilaisen sielunsa taikapeiliin, oli hänen ranskalaistunut älynsä kuitenkin valveilla ja hän kiinnitti huomionsa samalla terävyydellä ja samalla epäilyksellä kuin muutkin tuohon pieneen, omituiseen pappiin.
Isä Brown oli vihdoinkin kääntynyt ja hänen olentonsa piirtyi ikkunaa vasten kasvot syvän varjon peitossa. Mutta varjosta huolimatta saattoi nähdä, että ne olivat aivan harmaat. Hän puhui kuitenkin niin järkevästi kuin ei mitään geeliläistä kummituspelkoa olisi ollut olemassa.
"Hyvät herrat", aloitti hän. "Puutarhasta emme löytäneet tuon muukalaisen Beckerin ruumista, emme löytäneet mitään vierasta ruumista. Huolimatta tohtori Simonin järkiperäisistä väitteistä, pysyn siinä, että Becker oli vain osittain läsnä täällä."
"Katsokaapa tätä", ja hän osoitti kauheaa, mustapukuista ruumista.
"Tätä miestä ette ole eläissänne nähneet. Mutta näittekö tämän?"
Hän sysäsi äkkiä pois tuntemattoman kaljun pään ja asetti sijaan vieressä olleen valkotukkaisen. Ja siinä makasi nyt Julius K. Brayne vainaja, sellaisena, ettei ollut erehdyksen mahdollisuuttakaan.
"Murhaaja", jatkoi Brown tyynesti, "katkaisi vihollisensa kaulan ja heitti miekan pitkän matkan päähän muurin yli. Sinne heitti hän päänkin. Sitten ei hänen tarvinnut kuin liittää uusi pää ruumiiseen ja koska hän vaati yksityistä tutkimusta, luulimme me kaikki tavanneemme muukalaisen."
"Liittikö hän ruumiiseen toisen pään!" huudahti O'Brien tuijottavin silmin. "Minkä pään? Päitä ei kasva puissa, vai kuinka?"
"Ei", vastasi isä Brown käheästi. "Niitä kasvaa vain yhdessä paikassa, niitä kasvaa giljotiinin korissa, jonka vieressä poliisipäällikkö Aristide Valentin seisoi noin tuntia ennen murhaa. Oi, ystäväni, kuunnelkaapa sanojani vielä silmänräpäys, ennenkuin revitte minut kappaleiksi. Valentin on kunnon mies, jos kunnon mieheksi voi sanoa sitä, joka on tullut hulluksi hyvin epäilyttävästä aiheesta. Ettekö koskaan ole lukeneet tuon miehen kylmistä, harmaista silmistä, että hän oli hullu? Hän oli valmis tekemään mitä hyvänsä hävittääkseen sen, mitä hän sanoi "ristin taikauskoksi". Sitä varten on hän taistellut, kieltäytynyt ja vihdoin murhannut. Brayne oli tähän saakka siroitellut miljooniaan niin monelle lahkolle, etteivät ne paljoakaan vaikuttaneet kokonaisuuden tasapainoon. Mutta nyt oli Valentin saanut kuulla sellaisen huhun, että Brayne, niinkuin moni muukin horjuva epäilijä, oli alkanut kallistua meidän puolellemme, ja se oli jotain toista. Brayne olisi antanut aarteittensa kultavirran tulvia Ranskan rutiköyhälle ja taistelunhaluiselle kirkolle, hän tukisi siis varmasti sellaisiakin kansalliskiihkoisia lehtiä kuin "La Guillotine".
Taistelu oli jo alkanut, ja fanaatikko tulistui tulistumistaan vaaraa ajatellessaan. Hän päätti tappaa miljoonamiehen ja hän teki sen juuri silloin kun saattoi odottaakin että suurin salapoliiseista tekisi ainoan rikoksensa. Jonkin rikostieteellisen syyn varjolla anasti hän Beckerin pään ja vei sen kotiinsa asiapaperisalkussaan. Hän ryhtyi sitten Braynen kanssa tuohon väittelyyn, jonka loppua lordi Galloway ei kuullut. Sitten menivät molemmat herrat muurien ympäröimään puutarhaan. Valentin johti keskustelun miekkailuun, käytti sapelia ja muutamia kuivia oksia havaintovälineinä ja…"
Arpikas Ivan hyppäsi pystyyn:
"Te olette järjiltänne!" huusi hän. "Te menette kohta isäntäni luo, vaikka minun täytyisi…"
"Minä ajattelin juuri tehdä niin", sanoi Brown synkästi. "Minun täytyy kehoittaa häntä ripittämään itsensä j.n.e."
Ajaen Brown parkaa edessään kuin panttivankia, tai uhria, syöksyivät nyt kaikki Valentinin hiljaiseen työhuoneeseen.
Suuri salapoliisi istui kirjoituspöytänsä ääressä nähtävästi niin vaipuneena työhönsä, ettei hän huomannut heidän kiivasta tuloaan… He seisahtuivat hetkeksi ovelle, mutta tuossa suorassa, hienopiirteisessä selässä oli jotain, mikä sai tohtorin kiiruhtamaan esiin. Hän huomasi silloin, että Valentinin vieressä oli pieni pillerirasia, ja että Valentin istui kuolleena tuolillaan. Itsemurhaajan tunteettomilla kasvoilla lepäsi ylpeys, joka voitti Catonkin arvokkuuden.
KUMMALLISET
JALAT
Jos te sattumalta tapaatte jonkun tuon suljetun "Kaksitoista totista kalastajaa" nimisen klubin jäsenen, juuri kun hän astuu sisälle Hotel Vernoniin ollakseen mukana klubin jokavuotisilla juhlapäivällisillä, huomaatte, kun hän riisuu päällystakkinsa, ettei hänen juhlapukunsa ole musta, vaan vihreä. Jos olisitte niin kuulumattoman rohkea, että uskaltaisitte puhutella tuollaista otusta ja kysyä häneltä syytä siihen, vastaisi hän kai käyttävänsä vihreää pukua senvuoksi, ettei häntä luultaisi tarjoilijaksi. Silloin vetäydytte nolona pois, mutta jälkeenne jää ratkaisematon arvoitus ja tarina, joka ehkä maksaisi kertomisen vaivan.
Jos — jatkaaksemme taas samojen epätodenmukaisten edellytysten sarjaa jos te sattumalta kohtaisitte pienen, viattoman, virkaintoisen papin, nimeltä isä Brown, ja jos te kysyisitte häneltä, mitä tapausta hän pitää elämänsä onnellisimpana, vastaisi hän kai, että hänen onnellisin kokemuksensa, ylimalkaisesti katsoen, sattui Hotel Vernonissa, missä hän esti rikoksen tapahtumasta ja pelastipa ehkä sielunkin, vain kuuntelemalla askeleita käytävässä. Hän lienee ehkä hiukan ylpeä tämän rohkean ja ihmeellisen aavistuksensa vuoksi, ja on mahdollista, että hän itse johtaisi keskustelun siihen suuntaan. Mutta koska on hyvin vähän luultavaa, että nousisitte
kyllin korkeaan yhteiskunnalliseen asemaan tavataksenne nuo "Kaksitoista totista kalastajaa" tai laskeutuisitte kyllin alas sivukaupunkien maailmaan ja rikosten lasten joukkoon kohdataksenne isä Brownin, pelkään minä, ettette koskaan saa kuulla tuota tarinaa, jollen minä kerro sitä teille.
Hotel Vernon, jossa nuo "Kaksitoista totista kalastajaa" söivät jokavuotiset juhlapäivällisensä, oli sellainen kokoontumispaikka, jonka olemassaolo on mahdollinen vain sellaisessa yhteiskuntapiirissä, jonka vaatimukset tapojen hienostumiseen nähden hipovat melkein mielipuolisuutta. Hotelli oli "exklusiivisen" liikeyrityksen mielikuvituksellinen luoma. Toisin sanoen laitos, joka kannattaakseen ei houkutellut ihmisiä luokseen, vaan sysäsi heitä pois. Rahaylimystön piirissä kasvavat kauppiaiden vaatimukset joskus niin suuriksi, että he tulevat vaativammiksi kuin heidän kauppatuttavansa. He luovat keinotekoisia tarpeita siinä tarkoituksessa, että heidän rikkaat ja väsähtyneet ostajansa käyttäisivät rahansa ja diplomaattisen kykynsä niiden tyydyttämiseen. Jos Lontoossa olisi uudenaikainen hotelli, jonne ei kuutta jalkaa lyhyempi vieras saisi tulla, syntyisi varmasti kuudenjalan miesten seura, joka söisi päivällistä siellä. Jos siellä olisi kallis ravintola, jota omistajan oikun vuoksi pidettäisiin auki ainoastaan torstai-iltoina, olisi se silloin täpötäysi. Hotel Vernon sijaitsi kuin sattumalta erään puistikon kulmauksessa Belgraven kaupunginosassa. Se oli pieni ja tavallaan epämukava. Eräs määrätty luokka piti kuitenkin näitä epäkohtia jonkunmoisina suojavarustuksina. Erikoisesti oli eräs epäkohta hyvin merkittävä, se nimittäin, että ainoastaan neljäkolmatta henkeä saattoi siellä yhtaikaa syödä päivällistä. Ainoa suuri päivällispöytä oli kuuluisa terassipöytä, joka seisoi jonkunlaisella parvekkeella taivasalla, ja josta oli näköala Lontoon kaikkein kauneimpien, vanhojen
puutarhojen yli. Siitä seurasi, ettei noita neljääkolmatta paikkaa tässä pöydässä voitu käyttää kuin kauniilla ja lämpimällä ilmalla, ja koska tämä seikka vaikeutti nautintoa, teki huvi sen sitä halutummaksi. Hotellin silloinen omistaja oli Lever niminen juutalainen, ja hän ansaitsi melkein miljoonan tekemällä pääsyn sinne niin vaikeaksi. Luonnollisesti pani hän näin rajoitetun yrityksen toimeen täyttäen kaikki hienouden korkeimmat vaatimukset. Viinit ja ruoka olivat Euroopan parhaitten laitosten tasolla ja tarjoilijoiden käytös oli Englannin yläluokan keskuudessa vallitsevien vaatimusten mukainen. Omistaja tunsi jokaisen palvelijansa kuin viisi sormeaan. Heitä oli kaikkiaan viisitoista. On melkein helpompi päästä parlamentin jäseneksi kuin tarjoilijaksi tähän hotelliin. Joka tarjoilija oli yhtä hajautunut vaikenemisen taidossa ja notkeassa käytöksessä kuin mikä aatelispalvelija hyvänsä, ja yleensä oli talossa tarjoilija jokaista päivällisvierasta varten.
"Kahdentoista totisen kalastajan klubi" ei olisi voinut syödä päivällistä missään muussa paikassa kuin juuri sellaisessa, sillä se pysyi ankarasti ylellisessä eristyneisyydessään ja olisi tuntenut olonsa äärettömän vaivaloiseksi, jos joku muu klubi olisi samaan aikaan syönyt päivällistä samassa paikassa. Kun "kalastajat" viettivät jokavuotista päivällisjuhlaansa, oli heillä tapana pitää näytteillä kaikki arvoesineensä aivan kuin yksityisessä talossa; erikoisesti käyttivät he kuuluisia kalaveitsiä ja haarukoita, jotka harvinaisella taideaistilla oli muodostettu kalojen muotoisiksi, käden sijassa suuret helmet. Nämä pantiin aina pöytään kalaruuan edellä, ja kala oli suurenmoisen aterian suurenmoisin ruokalaji. Seuralla oli monenlaisia menoja ja tapoja, mutta sillä ei ollut mitään historiaa, eikä mitään tarkoitusta, ja siinä juuri oli kaiken ylimyksellinen puoli. Ei tarvinnut tulla miksikään päästäkseen yhdeksi "Kahdestatoista kalastajasta"; jos ennestään ei ollut mitään, ei koskaan kuullut
puhuttavankaan heistä. Klubi oli ollut olemassa kaksitoista vuotta. Sen puheenjohtajana oli mr Audley, varapuheenjohtajana Chesterin herttua.
Jos minun on onnistunut antaa lukijalle käsitys tästä mahtavasta hotellista, ihmetellee hän, kuinka olen saanut tietää tämän kaiken, ja hänellä lienee kai omat mietteensä siitä, kuinka niin yksinkertainen henkilö kuin ystäväni isä Brown oli ollut mahdollinen pääsemään tälle kultaiselle kukkulalle. Siinä suhteessa on kertomukseni yksinkertainen, vieläpä hyvin jokapäiväinenkin. Täällä maailmassa on ikivanha häiriöntekijä ja kansankiihoittaja, joka murtautuu hienoimpiinkin asumuksiin ilmoittaen, että kaikki olemme veljiä, ja minne hyvänsä tämä tasaaja ratsastikaan kalpeansinisellä hevosellaan, sinne oli isä Brownin häntä seuraaminen. Yksi palvelijoista, eräs italialainen, oli saanut halvauksen eräänä iltapäivänä, ja hänen juutalainen isäntänsä oli, vaikkakin ihmetellen mokomaa taikauskoa, suostunut haettamaan lähinnä asuvan katolisen papin Emme välitä siitä, mitä tarjoilija ripissä kertoi isä Brownille, siitä painavasta syystä, että pappi piti sen omana salaisuutenaan, mutta se näytti kuitenkin antaneen hänelle aiheen kirjoittaa kirjeen, tai selostuksen, joka koski vanhan vääryyden ilmaisemista tai oikaisemista. Tästä syystä pyysi siis isä Brown tuolla nöyrällä suoruudella, mikä olisi tehnyt vaikutuksensa Buckinghampalatsissakin, että hän saisi huoneen ja kirjoitustarpeita. Mr. Lever joutui ilkeään välikäteen. Hän oli hyväntahtoinen mies ja hänen ominaisuuksiinsa kuului myös tuo huono hyväntahtoisuuden matkiminen, mikä säikähtää vaikeuksia ja meluisia kohtauksia. Näin harvinaisen vieraan olo hänen hotellissaan sellaisena iltana oli kuin tahra valkeassa pöytäliinassa. Hotelli Vernonissa ei ollut halpoja huoneita, sillä ei koskaan ollut ketään hallissa odottamassa, eikä sinne koskaan tullut satunnaisia vieraita. Siellä oli viisitoista
tarjoilijaa. Sinne odotettiin kahtatoista vierasta. Uuden matkustajan hotellissa tapaaminen olisi vaikuttanut yhtä yllättävästi kuin uuden veljen kohtaaminen oman perheen keskuudessa aamiais- tai teepöydässä. Sitäpaitsi oli papin ulkomuoto kaikkea muuta kuin ensiluokkainen ja hänen vaatteilleen oli räiskynyt likaa. Hänen olentonsa, vaikkapa matkankin päästä nähtynä, olisi voinut aiheuttaa käännekohdan klubin elämässä. Lopuksi keksi mr Lever keinon, millä välttää vahingon, jos se vain oli vältettävissä. Kun astutte sisään Hotel Vernoniin, jota ette kai koskaan tule tekemään, kuljette lyhyen, kallisarvoisilla, vaikka tummilla tauluilla koristetun käytävän läpi suureen eteiseen ja odotushuoneeseen, mistä käytävät vievät oikealle julkihuoneisiin ja käytävä vasemmalle keittiöön ja varastohuoneisiin. Heti vasemmalla on jonkinlaisen lasiseinäisen konttorin kulmaus ja käytävä odotushuoneeseen; siinä oli kuin talo talossa, aivan kuin siellä ennen olisi sijainnut hotellin baari.
Tässä huoneessa istui omistajan edustaja — tässä paikassa ei kukaan, mahdollisuuden mukaan, esiintynyt omassa persoonassaan — ja konttorin toisella puolen, palvelijainhuoneeseen päin, oli herrojen päällysvaatekomero, herrojen alueen äärimmäinen raja. Mutta konttorin ja päällysvaatehuoneen välillä oli pieni kamari, jolla ei ollut omaa uloskäytävää ja jota omistaja käytti tärkeissä tai arkaluontoisissa asioissa, kuten lainatessaan jollekin herttualle tuhat puntaa tai kieltäessään häneltä kuusi penceä. Se, että herra Lever jätti pappiparan, joka tuhri jotain paperilapulle, puolen tunnin ajaksi häväisemään tätä pyhää paikkaa, oli suurenmoinen suvaitsevaisuuden osoitus hänen puoleltaan. Se tarina, jota isä Brown kirjoitti, oli varmaankin paljon parempi kuin tämä, mutta se ei koskaan tule tunnetuksi. Voin vain todistaa, että pari kolme sen loppukappaleista olivat vähemmän jännittäviä ja mieltäkiinnittäviä.
Sillä juuri niitä kirjoittaessaan alkoi pappi antaa ajatustensa harhailla ja ulkonaisten, tavallisesti niin elävien aistiensa herätä. Pimeän hetket ja päivällisen aika alkoivat lähestyä. Hänen pienestä, syrjäisestä huoneestaan puuttui valoa, ja mahdollista on, että enenevä hämärä teroitti hänen kuuloaistiaan, niin kuin joskus tapahtuu. Sillä aikaa kun isä Brown kirjoitti asiakirjansa viimeistä vähemmän tärkeää osaa, äkkäsi hän kirjoittavansa huoneen ulkopuolella toistuvan melun tahdissa, aivan kuin ajatuksemme joskus pyrkivät kiertämään rautatien kolinan säestyksen mukaan.
Kun hän tuli tietoiseksi siitä, huomasi hän myös, mitä se oli: ei mitään muuta kuin jalkojen töminää, ja sehän on helposti selitettävää hotellissa. Kuitenkin tuijotti hän pimenevään kattoon ja kuunteli ääntä. Kuulostettuaan välinpitämättömästi jonkun sekunnin, hypähti hän pystyyn ja kuunteli tarkasti pää kallellaan. Sitten istuutui hän taas nojaten otsansa käsiin, ja nyt hän ei ainoastaan kuunnellut, vaan ajatteli myöskin.
Askeleet huoneen ulkopuolella, jos niitä vain hätäisesti kuunteli, olivat juuri sellaisia kuin hotellissa luulisi kuulevansa, mutta jos kuunteli tarkemmin, oli niissä jotain hyvin kummallista. Muita askeleita ei kuulunut. Talossa oli hyvin hiljaista, sillä harvat vieraat menivät aina huoneisiinsa, ja hyvin harjoitettuja tarjoilijoita oli käsketty pysymään näkymättöminä, kunnes heitä tarvittiin. Ei missään paikassa ollut vähemmän syytä otaksua, että jotain tavallisuudesta poikkeavaa tapahtuisi. Mutta nämä askeleet olivat niin omituisia, ettei niistä voinut sanoa, olivatko ne tasaisia vai epätasaisia. Isä Brown jäljitteli niitä naputtamalla sormellaan pöydän reunaan aivan kuin olisi opetellut säveltä pianolla.
Ensin tuli pitkä jakso nopeita pikkuaskeleita, sellaisia, joita pieni mies ottaa tahtoessaan voittaa käyntikilpailussa. Määrätyssä
kohdassa pysähtyivät ne ja muuttuivat harppauksentapaiseksi, huolettomaksi käynniksi, jossa ei ollut neljättä osaa edellisten askeleitten luvusta, vaikka se kesti jokseenkin yhtä kauan. Samassa silmänräpäyksessä kun viimeinen raskas askel oli lakannut kuulumasta, alkoi taas kevyt nopea sipsutus vaihtuakseen vuorostaan raskaammaksi käyntitavaksi. Ne olivat koko ajan samat kengät, ensiksi koska — mikä myöhemmin tuli selville — muita ei ollut lähettyvillä; toiseksi koska pohjien narina aina pysyi yhtä heikkona, vaikka helposti tunnettavana. Isä Brownin pää oli niin muodostettu, että sen alituiseen täytyi tehdä kysymyksiä, ja tuo näennäisesti mitätön kysymys, joka nyt oli ratkaistavana, oli halkaista sen. Olihan hän kyllä nähnyt miesten ottavan vauhtia hyppyä varten. Hän oli nähnyt heidän ottavan vauhtia liukua laskeakseen. Mutta minkätähden piti tämän ottaa vauhtia kävelläkseen? Taikka, miksi käveli hän ensin ja otti vauhtia vasta sitten? Mikään muu määritelmä ei voinut kuvata tuon harvinaisen jalkaparin liikkeitä. Mies joko käveli hyvin nopeasti käytävän puoliväliin jatkaakseen hitaasti loppumatkan, tai käveli hän hyvin hitaasti alkuosan nauttiakseen sitä enemmän tuosta erinomaisesta ilosta kävellä nopeasti loppuun. Kumpikaan näistä olettamuksista ei tuntunut kovinkaan järkevältä. Isä Brownin aivot pimenivät pimenemistään, yhtärintaa huoneen kanssa.
Mutta kun hän alkoi ajatella kiinteämmin, näytti kammion pimeys antavan enemmän eloa hänen ajatuksilleen. Hän alkoi kuin jonkunlaisessa näyssä nähdä nuo kummalliset jalat, jotka epäluonnollisissa ja vertauskuvallisissa asennoissa hyppelivät käytävässä. Oliko se pakanan uskonnollista tanssia? Tai oliko se joku uusi laji tieteellistä voimistelua? Isä Brown alkoi nyt tarkemmin harkita, mitä nuo askeleet merkitsivät. Ensin nuo harvat askeleet: ne eivät varmasti olleet hotellin omistajan. Hänenlaisensa miehet
tallaavat eteenpäin nopeassa tahdissa tai istuvat paikallaan. Ei siellä myöskään voinut olla ketään palvelijoista, eikä määräystä odottavaa juoksupoikaa. Se ei kuulunut siltä. Köyhemmän kansanluokan miehet juosta hölköttävät joskus ympäriinsä, kun ovat hiukan päissään, mutta yleensä ja etenkin kun he ovat joutuneet loisteliaaseen ympäristöön, seisovat he paikallaan tai istuvat jäykässä asennossa. Ei, nuo raskaat ja kuitenkin notkeat askeleet, joissa ilmeni huoletonta pontevuutta, ja jotka eivät synnyttäneet paljon melua, mutta eivät myöskään pitäneet väliä aiheuttamastaan äänestä, ne olivat ominaisia vain yhdelle lajille tämän maailman matkamiehiä. Ne astui länsi-eurooppalainen herrasmies, luultavasti sellainen, jonka ei koskaan ollut tarvinnut tehdä työtä elatuksekseen.
Juuri kun hän oli päässyt tähän yksinkertaiseen vakaumukseen, nousi askeleitten nopeus korkeimmilleen ja ne kiiruhtivat rotan vilkkaudella hänen ovensa ohi. Kuuntelija huomasi, että vaikka askeleet olivatkin paljon nopeammat, olivat ne silti paljon hiljaisemmat. Tuntui melkein siltä kuin olisi mies kävellyt varpaisillaan. Isä Brownin mielestä ei niiden tarkoituksena ollut salaperäisyyden tavoittelu, vaan jokin muu, jokin mitä hän ei voinut muistaa. Häntä kiusasi tuollainen kangasteleva muisto, joka saattaa tehdä ihmisen hulluksi. Hän oli varmasti jossain muualla kuullut tuon omituisen, nopean käynnin. Äkkiä hypähti hän pystyyn uusi aatos aivoissaan ja meni ovelle. Hänen huoneestaan ei päässyt suoraa tietä käytävään, siitä vei ovi toiselta puolen lasiseinäiseen konttoriin, toiselta päällysvaatekomeroon. Hän koetteli konttorin ovea, mutta huomasi sen lukituksi. Sitten katseli hän ikkunaa, joka nyt näytti nelikulmaiselta lasilevyltä, jota varjosti kalpean ruskon valaisema tumma pilvi, ja nyt vainusi hän rikollisia yrityksiä, niin kuin koira vainuaa rottaa.
Kuitenkin voitti hänen järkevämpi minänsä, oli se sitten viisaampi tai ei, ja hän muisti isännän sanoneen hänelle, että hän aikoi lukita oven ja päästää hänet ulos myöhemmin päivällä. Hän sanoi itselleen, että oli ainakin parikymmentä seikkaa, joita hän ei ollut tullut ajatelleeksi, ja jotka voisivat selittää nuo oudot äänet oven toisella puolen, ja sitten muisti hän, että päivää oli vielä niin paljon, että hän ehtisi lopettaa varsinaisen työnsä. Hän istuutui ikkunan ääreen käyttääkseen hyväkseen viimeistä, hämärää iltavalaistusta ja syventyi päättävästi kirjoittamaan loppuun selostuksensa. Hän oli kirjoittanut noin kaksikymmentä minuuttia ja kumartunut yhä lähemmäksi paperia, sillä nyt alkoi tulla aivan pimeä. Mutta sitten oikaisi hän itsensä äkkiä. Hän kuuli taas nuo kummalliset askeleet. Nyt ilmeni niissä vielä kolmas omituisuus. Ennen oli tuo omituinen mies kävellyt, hyvin kevyesti ja nopeasti kylläkin, mutta hän oli kävellyt. Nyt juoksi hän. Saattoi kuulla nopeitten, hiljaisten, notkeitten askelten tulevan pitkin käytävää, aivankuin pakenevan hyppivän pantterin käpälien tallaamina. Oli mies kuka hyvänsä, niin oli hän voimakas ja notkea ja hiljainen, mutta kiihkeä into ajoi häntä eteenpäin. Mutta kun ääni, suhisevan tuulen tapaisena, oli jatkunut aivan konttoriin saakka, muuttui se jälleen tutuksi, hitaaksi, huolettomaksi astelemiseksi.
Isä Brown heitti paperit pois, ja koska hän tiesi, että konttorin ovi oli lukittu, meni hän suoraan vaatekomeroon toisella puolen. Vahtimestari oli juuri poistunut, kaiketi siksi, että ainoat vieraat istuivat pöydässä ja hänen toimensa oli siis turha. Sittenkun isä Brown oli kompuroinut päällystakkien välitse, huomasi hän, että jonkinlainen puoliovi tai pöytä yhdisti melkein pimeän vaatekomeron voimakkaasti valaistuun käytävään. Tuollaisen korokkeen yli olemme kai jokainen ojentaneet sateenvarjomme ja ottaneet vastamerkin. Kaaressa pöydän yläpuolella paloi liekki, heikosti valaisten isä
Brownin, jonka mustat ääriviivat piirtyivät hänen takanaan laskevan auringon harmaankeltaisessa valossa kiiltävää ikkunaa vasten. Mutta sama liekki valoi melkein näyttämöllisen valonsa mieheen, joka seisoi käytävässä vaatekomeron ulkopuolella.
Hän oli elegantin näköinen hyvin yksinkertaisessa seurustelupuvussaan. Vaikka hän olikin pitkäkasvuinen, ei hän kuitenkaan näyttänyt vaativan paljon tilaa. Tuntui siltä, että hän olisi voinut häipyä pois kuin varjo siinäkin, missä moni lyhytkasvuisempi olisi täyttänyt paikkansa tai ollut tiellä. Hänen nyt lampun valaisemat kasvonsa olivat tummat ja eloisat, ja kaikesta näkyi, että hän oli ulkomaalainen. Hänellä oli kaunis vartalo ja hänen käytöstapansa oli hyväntahtoista ja itsetietoista. Joku arvostelija olisi ehkä huomauttanut, ettei musta takki oikein vastannut hänen vartaloaan ja käytöstapaansa, vieläpä, että se siellä täällä muodosti poimuja, eikä istunut oikein hyvin. Heti nähdessään Brownin tummat ääriviivat auringonlaskua vasten heitti hän pöydälle numerolla varustetun pahvilapun ja lausui ystävällisen käskevällä äänellä:
"Olkaa hyvä ja antakaa hattuni ja palttooni; minun täytyy heti lähteä täältä."
Sanaakaan sanomatta otti isä Brown lapun ja meni tottelevaisesti hakemaan päällystakkia. Hän ei toimittanut palvelijan tehtäviä ensimäistä kertaa. Hän tuli takaisin löydettyään takin ja heitti sen pöydälle. Vieras, joka sillä aikaa oli haeskellut taskuistaan, sanoi hymyillen:
"Minulla ei ole hopeaa mukanani. Pitäkää tuo." Hän heitti pöydälle puoli puntaa ja tarttui takkiinsa.
Isä Brownin olemus näytti yhä mustalta ja liikkumattomalta, mutta tällä hetkellä meni kai hänen päänsä pyörälle. Omituista kyllä, oli hänellä päästään enimmän hyötyä silloin, kun se meni pyörälle. Silloin kertoi hän kaksi kahdella ja sai tuloksi neljä miljoonaa.
Katolinen kirkko, joka ankarasti puolustaa tervettä järkeä, ei aina hyväksynyt tällaista laskutapaa. Joskus ei hän itsekään sitä hyväksynyt. Mutta se oli todellista haltioitumista, joka oli tärkeä ratkaisevina hetkinä, silloin, kun se, jonka pää menee pyörälle, suoriutuu leikistä pää tallella.
"Minä luulen, sir", sanoi hän kohteliaasti, "että teillä kyllä on hopeaa taskussanne."
Pitkä herra tuijotti häneen:
"Mitä hiiden syytä teillä on valittaa, annanko teille hopeaa vai kultaa?" huudahti hän.
"Hopealla saattaa joskus olla suurempi arvo kuin kullalla", sanoi pappi lempeästi. "Etenkin jos sitä on suuri määrä."
Vieras katseli häntä tarkastellen. Sitten loi hän vielä tutkivamman katseen pitkin käytävää pääovelle päin. Ja sitten palasi hänen katseensa Browniin, jonka jälkeen hän katseli ikkunaa Brownin pään takana hyvin tutkivasti. Myrskyn jälkeinen hehku valaisi sitä ja silloin näytti hän tehneen päätöksensä. Hän laski toisen kätensä pöydälle, teki hyppäyksen, jota taidevoimistelija olisi kadehtinut, ja seisoi nyt uhkaavana papin edessä pitäen häntä toisella kädellä kauluksesta.
"Seisokaa hiljaa", kuiskasi hän sähisten. "En tahdo uhata teitä, mutta…"
"Minä tahdon sensijaan uhata teitä", sanoi isä Brown äänellä, joka muistutti ukkosen jyrinää. "Minä tahdon uhata teitä sillä madolla, joka ei koskaan kuole, ja sillä tulella, joka ei koskaan sammu."
"Tepä olette kummallinen vaatteiden vartija", sanoi herra.
"Minä olen pappi, herra Flambeau", sanoi isä Brown, "ja olen valmis kuuntelemaan rippiänne."
Toinen seisoi huohottaen jonkun sekunnin, mutta horjahti sitten taapäin ja vaipui tuolille.
* * * * *
"Kahdentoista kalastajan" päivällisillä oli tarjottu kaksi ensimäistä ruokalajia ja olivat ne osoittautuneet onnistuneiksi. En aio jäljentää ruokalistaa, sillä jos sen tekisinkin, ei kukaan ymmärtäisi sitä. Se oli kirjoitettu tuolla ranskalaisella sekasotkulla, jota kokit käyttävät ja jota ranskalaiset itsekään eivät lainkaan ymmärrä. Klubissa oli perintätapana, että päivällisen voileipäherkkujen piti olla mitä vaihtelevimpia ja monilukuisimpia. Niistäkin keskusteltiin vakavasti, siksi että ne olivat tunnustetusti tarkoituksettomia, niinkuin koko päivällinen ja koko klubikin. Perintätapana oli myös, että sopan piti olla kevyen ja vaatimattoman, aivan kuin lyhyt välisoitto, joka johti seuraavaan lajiin, kalaruokaan. Keskustelu oli tuota brittiläisessä maailmassa vallitsevaa kevyttä ja juoksevaa pöytäpuhetta; se vallitsee siellä salaisena tapana, vaikka todellinen englantilainen hyötyisi siitä hyvin vähän, jos sattuisi kuulemaan sitä. Molempien puolueiden ministereitä mainittiin siellä etunimillään jonkinlaisella väsähtäneellä hyväntahtoisuudella. Radikaalista rahaasiainministeriä, jota koko torypuolueen katsottiin halveksivan hänen kiristystoimenpiteittensä tähden, kehuttiin pienien, sievien runojensa
tai metsästyssatulansa vuoksi. Torypuolueen johtaja, jota liberaalien katsottiin vihaavan kuin tyrannia, joutui puheenaiheeksi ja häntä kehuttiin — vapaamieliseksi. Poliitikoilla näytti tosiaan olevan suuri merkitys. Mutta se, mikä sen heille antoi, näytti olevan mikä muu hyvänsä kuin heidän politiikkansa. Mr Audley, klubin puheenjohtaja, oli ystävällinen, vanhanpuoleinen mies, joka yhä käytti Gladstonekaulusta. Hän oli koko tämän mielikuvitusrikkaan, mutta kuitenkin hedelmättömän seuran jonkinlainen vertauskuva. Hän ei koskaan ollut tehnyt mitään, ei edes vääryyttä. Hän ei ollut elostelija, eikä edes erikoisen rikaskaan. Hän yksinkertaisesti käsitti, mistä oli kysymys, ja sillä hyvä. Ei mikään puolue voinut olla tietämättä hänestä, ja jos hän olisi halunnut salkun, olisi hän varmasti päässyt ministeristöön. Chesterin herttua, varapuheenjohtaja, oli nuori poliitikko, jolla oli tulevaisuus edessään. Hän oli iloinen nuorukainen, tukka vaalea, sileäksi kammattu, kasvot pisamaiset, äly keskinkertainen ja maatilat suunnattomat. Hän miellytti aina julkisesti esiintyessään ja hänen johtava periaatteensa oli hyvin yksinkertainen. Jos hän sattui keksimään leikkipuheen, lausui hän sen julki, ja häntä pidettiin säkenöitsevänä. Jos hän ei keksinyt mitään, sanoi hän, että nyt ei ollut leikin aika, ja silloin pidettiin häntä luotettavana. Yksityisessä elämässään, klubissa vertaistensa seurassa, oli hän yksinkertaisesti iloinen, avomielinen ja vallaton kuin koulupoika. Mr Audley, joka ei koskaan ollut poliitikko, kohteli tovereitaan vakavammin. Ällistyttipä hän joskus seuruetta lauselmilla, joissa viitattiin jonkinlaiseen erotukseen vanhoillisten ja vapaamielisten välillä. Itse oli hän vanhoillinen, yksityisenäkin. Hänen harmaa tukkansa valui niskaan, päättyen pyöristettyyn kiharaan takin kauluksella ja johtaen ajatuksen eräisiin vanhoihin valtiomiehiin. Takaapäin katsottuna näytti hän mieheltä, jota valtakunta tarvitsi. Edestäpäin näytti hän hyväntahtoiselta,
varakkaalta vanhaltapojalta, jolla oli huone Albanyssä, ja semmoinen hän todella olikin.
Kuten sanottu terassipöydässä oli tilaa neljällekolmatta henkilölle, ja klubissa oli vain kaksitoista jäsentä. He saattoivat siis laittaa olonsa terassilla vallan mukavaksi. He olivat asettuneet pöydän sisäreunan puolelle, niin ettei heitä vastapäätä ollut ketään pimittämässä näköalaa yli puutarhojen, joiden värit vielä olivat elävät, vaikka ilta olikin saapunut tavallista pimeämpänä tänä vuodenaikana. Puheenjohtaja istui keskellä aterioitsevien riviä ja varapuheenjohtaja pöydän oikeassa päässä. Sitten kun nuo kaksitoista vierasta olivat alkaneet asettua paikoilleen, oli jostain tuntemattomasta syystä tapana, että nuo viisitoista tarjoilijaa jäivät seisomaan riviin pitkin seinää, aivan kuin kuninkaalle kunniaatekevät joukot, samalla kun hotellin lihava isäntä alituiseen kumarteli klubille säteillen iloista yllätystä, niin kuin ei koskaan olisi kuullut puhuttavan näistä herroista. Koko tämä tarjoilijoiden parvi katosi kuitenkin kohta kun ensimäinen veitsi tai haarukka kilahti. Ainoastaan se pieni osa, mikä tarvittiin korjaamaan pois ja asettamaan paikoilleen lautasia, liikkui edestakaisin kuolemanhiljaisuuden vallitessa. Luonnollisesti oli isäntä tai omistaja, mr Lever, kadonnut jo aikaa ennen kumarrellen mitä kohteliaimmin. Olisipa melkein liioiteltua, vieläpä halventavaakin väittää, että hän enää myöhemminkään varsinaisesti esiintyi. Mutta kun tärkeintä ruokalajia, kalaa, piti tarjottaman, huomattiin — kuinka sen nyt ilmaisisin — aivan kuin liikkuva varjo, kuin muistutus hänen persoonallisuudestaan, joka todisti, että hän liikuskeli läheisyydessä. Pyhä kalaruoka näytti tietämättömän silmissä noin hääleivoksen kokoiselta ja muotoiselta jättiläisputingilta, jota valmistettaessa koko joukko hyvin mieltäkiinnittäviä kaloja oli ikuisesti menettänyt sen muodon, jonka Luoja oli niille antanut. Nuo "Kaksitoista totista kalastajaa" tarttuivat nyt kuuluisiin kalaveitsiinsä ja
kalahaarukkoihinsa ja ryhtyivät ruokaan yhtä vakavina kuin joka tuuma tästä putingista olisi maksanut yhtä paljon kuin hopeahaarukka, jolla sitä syötiin. Ja ehkäpä asianlaita olikin niin. Ruokalaji nautittiin syvän hiljaisuuden vallitessa, ja vasta sitten kun nuoren herttuan lautanen oli lähimailleen tyhjä, teki hän seuraa van oikeauskoisen huomautuksen:
"Tällaista putinkia ei osata valmistaa muualla kuin täällä."
"Ei missään muualla", sanoi mr Audley syvällä bassoäänellä, kääntyen puhujaan ja nyökäyttäen monta kertaa arvokasta päätään. "Ei missään muualla kuin täällä. Joku sanoi minulle, että Café Anglaissa…"
Tässä keskeytti hänet ja saattoi silmänräpäykseksi pois tasapainosta se seikka, että hänen lautasensa korjattiin pois, mutta hänen onnistui pian tavoittaa arvokkaan ajatuslankansa pää.
"Joku sanoi minulle, että se Café Anglaissa on yhtä hyvin valmistettua. Mutta kaukana siitä, sir", jatkoi hän pudistaen päätänsä horjumattomana kuin ankara tuomari. "Kaukana siitä."
"Sitä paikkaa pidetään parempana kuin se on", sanoi eräs eversti Pound, joka ulkonäöstä päättäen puhui ensi kertaa moneen kuukauteen.
"Enpä mene sanomaan niin varmasti", sanoi Chesterin herttua, joka oli optimisti. "Se on aika hauska muutamissa suhteissa. Se on aivan voittamaton…"
Tarjoilija tuli nopeasti käyden huoneen läpi ja pysähtyi äkkiä. Hän pysähtyi yhtä hiljaa kuin oli kävellytkin, mutta kaikki nämä omituiset
