Visit to download the full and correct content document: https://textbookfull.com/product/dragons-are-forever-1st-edition-nikki-haverstock/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant download maybe you interests ...
Dragons are a Mage s Best Friend 1st Edition Nikki Haverstock https://textbookfull.com/product/dragons-are-a-mage-s-bestfriend-1st-edition-nikki-haverstock/
There's No Business Like Mage Business 1st Edition
Nikki Haverstock
https://textbookfull.com/product/theres-no-business-like-magebusiness-1st-edition-nikki-haverstock/
Diamonds Are Forever Bank Street Stories 3 1st Edition
Brooke St. James [St. James
https://textbookfull.com/product/diamonds-are-forever-bankstreet-stories-3-1st-edition-brooke-st-james-st-james/
Obsessed Wolf Cedar Creek Shifters 2 1st Edition Nikki Landis Landis Nikki
https://textbookfull.com/product/obsessed-wolf-cedar-creekshifters-2-1st-edition-nikki-landis-landis-nikki/
Nightflame Dragons 01 0 Dragons Jewel 1st Edition Milly Taiden
https://textbookfull.com/product/nightflame-dragons-01-0-dragonsjewel-1st-edition-milly-taiden/
Dragons' Jewel: Paranormal Dragon Romance (Nightflame Dragons Book 1) 1st Edition Milly Taiden [Taiden
https://textbookfull.com/product/dragons-jewel-paranormal-dragonromance-nightflame-dragons-book-1-1st-edition-milly-taidentaiden/
The Obsession Filthy Rich Americans 2 1st Edition
Nikki Sloane
https://textbookfull.com/product/the-obsession-filthy-richamericans-2-1st-edition-nikki-sloane/
Unbelievable Heroes of Calvano Security 1 1st Edition
Nikki Rome
https://textbookfull.com/product/unbelievable-heroes-of-calvanosecurity-1-1st-edition-nikki-rome/
I m Here Alaska Stories 1st Edition David Nikki Crouse
https://textbookfull.com/product/i-m-here-alaska-stories-1stedition-david-nikki-crouse/
Back Cover
Also By
Chapter One
Chapter Two
Chapter Three
Chapter Four
Chapter Five
Chapter Six
Chapter Seven
Chapter Eight
Chapter Nine
Chapter Ten
Chapter Eleven
Chapter Twelve
Chapter Thirteen
Chapter Fourteen
Chapter Fifteen
Chapter Sixteen
Chapter Seventeen
Chapter Eighteen
Chapter Nineteen
Chapter Twenty
Chapter Twenty-One
Chapter Twenty-Two
Chapter Twenty-Three
Chapter Twenty-Four
Chapter Twenty-Five
Chapter Twenty-Six
Chapter Twenty-Seven
Chapter Twenty-Eight
Chapter Twenty-Nine
Author's Note
Author's Bio
Contents
Newbie witch-turned-private investigator Ella has three things on her wish list:
_That the remodel to her loft can give her a bit of privacy
_That she can finish one more case so she can take a vacation
_That an official investigation doesn't discover she is the person hiding a forbidden dragon
While working a pet store robbery case, Ella is questioned by investigators who suspect she’s hiding a dragon. The smart thing to do is get out of town immediately, dragon in tow, but as soon as she arrives in Vegas for some easy money on a simple case, there’s more going on than meets the eye. She discovers an interesting connection that uncovers a major multi-city heist in the works, but solving the crime while dodging the black hat mages’ investigation of her illicit roommate is a challenge—and her job is on the line.
Sign up for my newsletter below to hear all the details and new releases, sales, contests and ebook giveaways. Click Here to sign up for my newsletter http://nikkihaverstock.com/newsletter/
Also
By
Nikki Haverstock
Target Practice Mysteries
Death on the Range
Death at the Summit
Death at the Trade Show
Death Indoors
Death in the Casino
Death from Abroad
Death in the Desert
Reality TV Cozy Mysteries
Lights, Camera, Murder
Crossover Murder
Casino Witch Mysteries
Of Murders and Mages
Which Mage Moved the Cheese?
No Business like Mage Business
Nice Day for a Mage Wedding
Dragons are a Mage’s Best Friend
Dragons are Forever
Captain Liz Laika Adventures
Space Murder
CHAPTER ONE
Anothernight,anotherjobtodo.Itwasbecomingsoroutinethat myheartnolongerraced,andperhapsitwastimetostartthinking aboutmovingon.IwasprettysurethatIhadfiguredeverythingout wellenoughthatInolongerneededtherestofthem.Icouldgo solo.
Notthattheotherswouldappreciatethat.Iknewthattheyhad donethisbefore,andIadmittedIwasabitcuriousaboutwhat happenedtowhoeverhaddonemyjobbeforeme.Butitwaspartof therisk,workingontheoutsideofwhatothersconsideredlawful.
Iknewthatonlyidiotslistenedtothelawsthatwereonlythereto benefitothers.Thesystemwasagainstmeandthoselikeme,soI neededtotakewhateverchancesIcouldtobenefitmyself.But everyjobcametoanend,andyouneededatransitiontofresh opportunities.
IgaveeveryoneelseaquicknodthatIwasready,thoughI couldn’tseeanythingbeyondtheirhoods.AsIstartedthespell,I putoutahandtobracemyself.Justonemorejob,thenitwastime tomoveon.Thatwasmymotto.Stayinginthesamepatternfortoo longwasaskingfortrouble.
Mymagiccametome,easyaftersomanyrepetitions,when suddenlyIwasovertakenbyazapthatstoppedmyheart.Asmy sightfaded,IknewIhadstayedabittoolong.
CHAPTER TWO
A black cat the size of coyote ran past me in the hallway of my loft, followed closely by a green dragon the size of a Great Dane. The dragon roared and gave off a puff of fire that caught the cat’s tail on fire.
“Stop it!” I said in my sternest voice, though I knew it was of no use.
They ignored me. The cat rolled over to bat out the fire with its front paws, and the dragon hit her broadside. The two of them sliding across the floor knocked over four precariously balanced laundry baskets of clean clothing.
“Patagonia! Mac! Settle down!” I shouted and, for the millionth time, cursed them becoming playmates rather than enemies. Sure, they were no longer hurting each other on accident, but instead they were tearing down the loft around them on purpose.
They were always rambunctious, but when I dropped their illusion spells, they were extra wild. Normally Patagonia was only the size of a slightly large cat, and Mac appeared as an oddly proportioned golden retriever, but I had found that the spells were most effective when I took it off at home for at least a few hours a week. Otherwise Patagonia’s fangs started to hang well below her jaw like a saber-toothed tiger, and Mac developed a lime-green hue to his fur.
The enormous pile of clothing shimmied and shook before the two animals emerged to wrestle. Mac breathed fire and melted one of my favorite bras, and I lost all patience. “Enough!” I roared.
Patagonia raced to my bedroom, but Mac came slithering over to me, his belly on the floor, before covering my ankles in hot, wet licks.
I had spent all afternoon catching up on laundry using my tiny double-stack machine that fit into a hall closet. It was perfect for when I lived alone, but I hadn’t been truly alone in forever. I’d
sorted out my, Vanessa’s, and Samantha’s clothing carefully then stacked them in baskets at the end of the couch so I could take a break.
Vanessa had been sleeping at my place three weeks out of every month. She often stayed over when we were working, and work had really picked up.
Samantha was a bit more complicated. It was considered a great honor in the mage community to have a family member become a Monza, but her family wasn’t on board. They were making it really difficult by subtly and not-so-subtly pushing her to reconsider her decision, despite the fact that her training with Monza Colleen and me was several months in.
Samantha had taken to sleeping at my place, and after a particularly bad fight with her father, she had packed up everything she needed to live. It was in boxes all over my progressively more crowded living room, garage, and hallway—basically any square foot of open space.
I loved my loft, and it was pretty large for one person. In the years I had lived there alone after I inherited it from my father, it had been more than enough space. But as each living creature had moved in, the loft felt like it had shrunk until it became positively claustrophobic.
After talking to Bear and Badger, two of my mentors who each rented a floor under my loft in the three-story building I owned, they had recommended I have a builder in to expand. Given how big the building was and their offices versus my loft, there must be considerable untapped space behind the wall near my front door.
I had never really noticed the difference in size from my loft to the building, though surely most of the space had been accounted for by whatever the building had been in a previous life before my father bought and converted the top floor to a living space. Maybe it was an old elevator shaft or heating and cooling mechanics room that
was sealed off. As each of the three floors in the building were independent, and all climate control was done magically, there might be some old features that could be removed to provide me a bit more space.
In fact, I needed to talk to Vanessa and Samantha about contributing some magic to keep the place at the perfect temperature. With three humans, Mac, and Patagonia, I was worn out just keeping the place at the right temperature.
I had no idea why my familiars were always out and about when most familiars weren’t. While there were a few exceptions, most stayed at home and relaxed or hid out where familiars went when they weren’t needed. I watched Mac inch toward the kitchen counter, where I had left out half of my breakfast on a plate.
I knew I should discourage him from stealing food, but I was too tired. I was surprised when he vaulted up to the countertop and misjudged the angle and speed necessary. He slid along, knocking the plate to the ground, before landing in the sink. Since I was still soaking the pot from the previous evening, a splash of water sloshed out. Mac practically levitated out of the sink and down onto the floor where Pat was already finishing up the food. Mac followed her from the kitchen and down the hallway toward my bedroom, leaving wet footprints behind. Maybe my familiars could disappear to wherever the other familiars hid out, instead of tearing up my home.
I looked at the clothing on the floor. We had finally separated Vanessa, Samantha, and my clothes into separate baskets. I should have taken mine to my room right away, but I had gotten distracted with our discussion about dinner.
Samantha popped out of the bathroom. Her perfectly coiffed blond hair was pulled back with a headband so the curls could bounce with each step. She was beautiful with big eyes, and it was easy to believe that she grew up rich. She looked around and gasped as Mac raced by, soaking wet, and swan-dived into the pile of once clean clothing. “No! Bad dragon!” she chided Mac.
Mac barked back at her, the tiniest whiffs of smoke exiting his mouth. He bounced left and right, ready to play a game.
She chewed him out, shouting about how much work it had been to match up her socks, which all had been meticulously knit with elaborate designs.
I clapped my hands over my ears and practically screamed to be heard over them. “Shut up!”
They both stopped and turned to stare at me with large, wide eyes.
Vanessa came down the hallway. “Ella, don’t yell like that. You are going to get everyone wound up.”
“Me?” I reared around to stare at her. “The monkeys are running the zoo. Look!” I gestured to the enormous pile of clothing, which is when I noticed Patagonia.
Patagonia was rolling dramatically in the pile, spreading her black cat hair on every now-damp item while kicking items in a ten-foot circle around the room. Mac had buried his head in the pile before stepping back, dragging my favorite flannel pajamas out.
I reached for them, and he barked at me, igniting the cuff of the pajamas. I snatched them before the whole pile could go up in smoke and ran to the kitchen to dunk them in the sink. I had quite a few spells to put out fires, but none were as fast as water.
I threw my unicorn-covered pajamas into the spaghetti pot in the sink then turned on the water full blast.
Vanessa trailed behind me. “Why are you so snippy tonight? Was Monza training extra hard today?” She looked at Samantha, who shrugged.
I buried my face in my hands and sighed deeply. Of course Monza training had been hard. It always was. Monza Colleen expected the best, and since Samantha, an experienced mage with a knack for
being a quick learner, had joined our sessions, things had gotten harder.
“I don’t know,” I whined. I couldn’t really put into words how I was feeling. I had made so much progress at my training, making up for decades when I didn’t know I was a mage. I was stronger than Vanessa, who was already stronger than the average mage. I should be ecstatic, but instead I felt like I wanted to sleep for an eternity.
Samantha pushed off the cabinet she was leaning against and walked over to me. Grabbing my chin in her hand, she turned my face one way then the other before looking into my eyes for so long that I was tempted to pull away.
She nodded her head. “Ella’s burned out.”
I shuddered but didn’t argue. She had a creepy ability to state the truth, whether it was due to magic or just the general mess of mage nature. She had seen that Mac was a dragon under a dog spell the first time she met him. Within a few months, she had asked me why I hadn’t been raised as a mage. At a family meal, she had almost given me a heart attack when she asked if I had ever dated Vin, Vanessa’s brother. If she hadn’t proven to be such a trustworthy friend, she would be my most dangerous enemy.
“I amburned out. Maybe I need to take a long bath. Maybe I need a vacation. Or maybe I need to run away from it all and start over in a new country. Can I do that?” I looked around and realized everyone was staring at me. “Did I say that out loud?”
Vanessa tsked. “I told you that we were working hard. Tonight is exactly what you need.”
“What’s tonight?”
She huffed and crossed her arms at me. “I told you about this last week. Cirque de la Mer is in town, and we are invited to the post–dress rehearsal party? You promised to go?”
I narrowed my eyes at her. “I remember you talking about it, but I don’t remember anything about promising to go.”
“I asked you if you were free tonight, and you said nothing was on the calendar, then I told you about the party. Everyone is going to be there. Vin and Tiffany—”
“Wait,” I interrupted. “Are you trying to talk me into this or out of it?”
“Tiffany has been much, much nicer recently. She was the one that got us invited. All of us, even Samantha and Mac.”
Samantha screwed up her face. “Gee, I’m glad that I was able to make the same cut as Mac.”
Vanessa turned to face her. “Tiffany doesn’t know that Mac is a dragon.”
I interrupted before Vanessa could put her foot in her mouth more. “And she won’t ever know. I am thrilled that you guys are getting along, but I don’t trust her.”
“No, of course not. But you should try to at least get along with her. She’s been trying really hard to fit in, and it would be so nice if we could just all hang out together.”
I turned away and muttered, “Right, ’cause I’m the problem.” Frustration balled in my throat, and I felt like I was about to choke on it.
After a half-dozen awkward seconds of silence, Vanessa huffed. “Fine, you don’t have to talk to her tonight.”
“Right, ’cause I’m not going. I want to stay home.”
“You need to go out. Have fun! Relax. Dance and talk to people. Stay up until sunrise!”
“That’s the opposite of relaxing.” I snorted with an eye roll.
We both turned to Samantha in unison, putting her in the position of the tiebreaker, a situation she was not a fan of but was happening more often to her. She sighed.
“Vanessa has been training really hard and deserves a night out. That’s relaxing for her but not for you, Ella. You guys are great friends and balance each other out, but I think you need different things to recharge you.”
We all silently thought that over. Then the silence was broken by my ringing phone. I stepped into the living room to see Bear’s name on the screen.
“Hey, Bear. What’s up?” My heart rate had already picked up a few beats in anticipation. He didn’t call unless it was urgent, as he preferred to text for most communications. Actually, he’d send multiple texts until I replied, because all forms of technology were a bit dodgy for mages, and he didn’t want to risk missing me.
“Ella, can you come downtown and do a quick reading? It’s not a big rush, so if you are busy tonight, then let me know a better time.” I could hear a muffled conversation in the background, and I guessed that he was with the clients at the moment.
“No, it’s fine. Text me over the address, and I will head out in a few minutes.”
We hung up, and I turned back to the kitchen to find Vanessa already glaring at me. “So you are too worn out to hang out with me, your closest friend, but you have the energy to go work.”
I held up my hands in defeat. “Samantha is right. We need different things. You two go out and have fun. Stay out as late as you want and sleep in tomorrow. I’ll do this one quick job then come home and enjoy an empty loft. I can put on a favorite movie. Fix that laundry and do a few chores around the house and go to bed early. Then tomorrow we can plan some stuff that we both will enjoy. Okay?”
She was slightly mollified but still wasn’t convinced. “Working and doing chores would be more enjoyable than going out?”
“Having this place quiet and clean will be a relief. And work won’t take very long, and you know I need the gold for the remodel.” I smiled at her. “Go. Have fun. I’ll rest up and feel a million times better tomorrow.”
“Fine.” She turned on her heels to face Samantha. “I’ll finish my makeup, and we can head out.”
After she disappeared, Samantha looked at me. I tried to stay relaxed, but when she turned that searching stare on me, I always felt a tingle go down my spine, not necessarily a bad feeling but not terribly comforting either. “Please turn off your mind-reading stare, Sam. Are you sure that you aren’t a seer?”
“One hundred percent sure. I didn’t pass the test for predicting the future. I can just see what should be obvious to anyone paying attention.”
“I feel like I have been insulted.” I huffed.
I called to Mac, and once he and Patagonia were pressed in on either side of me, I worked the spell to disguise his dragon form under a golden retriever exterior. His proportions were slightly off from a typical dog, and he had grown slightly since I created the spell, but so far, he still was quite a convincing canine. Then I worked a similar spell to make Patagonia seem cat-sized.
I slipped on Mac’s harness and shouted a goodbye to Sam as I headed out the door. I had a garage but seldom used it, especially now that boxes of Samantha’s possessions filled the interior. It was just easier to park outside anyway, given how often we darted out for dinner, or lunch, or even breakfast and sometimes dessert. We ate a lot.
I opened the front door, and Mac barreled out before either of us noticed two men at the door, one with his hand raised to knock.
Mac veered immediately and jammed his nose into the gentleman with the raised hand’s crotch. Mac took a deep breath in, his tail jutting out straight behind him but sneezing loudly and spraying doggy spit bubble all across the front of the man’s pants.
“Oops, Sorry about that.” I yanked on the leash to pull Mac back, but instead he leaped onto his back legs to lick the man all over the face.
After squealing from the man and a lot of tugging and pleading on my part, I had Mac sitting on the ground a few feet away.
The man adjusted his tie and attempted to wipe away the golden hairs from his black suit, black shirt, black shoes, and black tie, all of which had a fine dusting of dog fur, but eventually he gave up. “Pardon us, but we need to speak to you, Monza Ella Patagonia.”
A swirl of unease landed in my stomach. Using my formal Monza title always made me a bit nervous. The expectations of my job were frankly still something I was learning. It was a great disguise for someone running from their past, like me, but could also trip me up.
The door opened behind me, and I heard Samantha gasp in shock.
I turned around to warn her that we had guests, but her ashen face and wide eyes made me think that she had already seen them and was scared.
I mouthed “What?” at her.
She leaned in close to my ear and whispered, “Those are the black hat mages.”
CHAPTER THREE
The unease in my stomach turned into a boulder, and for a moment I worried that I might collapse right there at my front door. Black hat mages were the scariest, deadliest, cruelest mages in the world, or at least that is what I had been warned. I had heard they were coming to find the loose dragon and kill the mage that had taken him. Mac was that dragon, and I was that mage.
I tried my best to rearrange my face into what I thought was a normal expression and turned back to face my fate. I gave them a closer look, searching for any hints of the maleficent mages that had been described to me, but they appeared as intimidating as door-todoor salesmen. But looks could be deceiving, especially when magic was involved.
I aimed for an easy, pleasant voice. “How can I help you?”
The two gentlemen shifted slightly, and I could sense their unease. They seemed almost intimidated by me. They were different enough in appearance that I would be shocked if they were related, and yet they shared an indiscernible quality. A blandness that would have them blending into a crowd. It wasn’t magically assisted as I had often seen in cloaking spells. This seemed to be fully genetic.
Their faces were symmetric, noses straight but not too long or short. Eyes that were neither close-set or wide, deep-set or bulging. They were neutral. Not interesting enough to be handsome or ugly. Boring.
The one on the left, who Mac had licked, pulled out a card and passed it to me. “I am Bert. And this is my associate, Ernie.”
“Hold on, your names are Bert and Ernie? Like the kids’ show?”
My question confused them as they exchanged a puzzled glance, then Bert turned back to me. “Pardon?”
I reminded myself that mages often prided themselves on avoiding human creations, even if it was a classic show that taught
generations their numbers, letters, and shapes. Some of my fear drifted away. How frightening could they be with names like that? I attempted to muster up the appropriate amount of trepidation, but I found it difficult.
“Never mind, what were you saying?” I noticed Patagonia batting at Bert’s laces on his perfectly shiny shoes and couldn’t hold back a smile. “Leave him alone.”
In a sudden fit of energy, Patagonia bit at his ankle and must have caught a sizable chunk of skin, as his knee buckled, and he collapsed to the ground.
“No! Bad cat!” I swatted at her, but she jetted off like a shooting star and disappeared behind my car. “I am just so sorry about that.” I offered him a hand to help him get up, but he scuttled backwards.
After a few moments of glaring around, probably waiting for a secondary attack, he got up and wiped himself off. Ernie stepped between us, and they had a brief conversation in hushed tones before facing me.
Bert seemed to be favoring his unmarred leg. “Quite a feisty familiar you have there, Monza Ella. I think we better hurry this along.”
That was when I noticed that he had a number of pink swipes on his face that matched up with where Mac had licked his face. Dragon spit was often used, to my disgust, in food recipes so that the item was always the perfect fresh-out-of-the-oven temperature. I knew from personal experience that if you didn’t wipe it off after a Mac attack, you could get quite hot. Hot enough, in fact, to leave you with a Mac burn.
I genuinely felt bad for the guy. “I think you might be allergic to my dog.” I gestured to his face.
He recoiled like I was going to hit him, but when he stepped back, he stumbled over Patagonia, who was behind him, then twisted his
already injured ankle. He threw an arm out and hit the bridge of Ernie’s nose with a nauseating crack.
By the time they disentangled, red blood was flowing down Ernie’s face, and his nose was no longer nondescript. He covered it with his hand, but blood dripped onto the ground. Bert held his foot off the ground and hopped backwards toward his car.
Bert backed into the car. “We will catch up with you later, Monza Ella.”
He got into the car, and I could see Ernie grabbing wads of tissue to press to his face as Bert backed into a tight three-point turn, barely slamming on the brakes in time to avoid hitting my own car. I could hear his howl of pain even outside the car, and I realized he must have hurt his driving foot. A few moments later, the car took off fast enough to leave skid marks.
The door behind me creaked open again. Vanessa and Samantha inched out cautiously.
“I can’t believe you beat them up,” Vanessa said with a mix of shock and awe.
“It wasn’t on purpose, and really, those were the guys you were warning me about? All the late-night scary stories were about two dudes that look like they are from the IRS?” I countered.
“Aren’t humans scared of the IRS?” Samantha asked.
“Well, yes, but I’m not. I was an accountant and knew my way about finances. Nothing to worry about from them.”
She tipped her head slightly. “You seem to know your way about these guys as well.”
Vanessa snorted. “I think Mac’s licks and Patagonia’s bites are pretty scary, but that is not going to last forever, you know. Seriously, Ella, you need to take them seriously. They can kill you dead.”
“Better than killing me alive.”
“Ella.” Vanessa narrowed her eyes at me.
“Come on, you know that I make jokes when I am nervous.” I rubbed my arms as a chill went through me that had nothing to do with the fall weather. “I know that if they find out who Mac is…” I left it hanging. They could kill me since having a dragon was forbidden, but I admitted I was most worried about losing Mac. He felt like a part of my body; I couldn’t imagine being separated from him. Even the thought of that made my stomach turn. It would be like losing Patagonia. I wasn’t sure if I could even function.
Samantha was chewing on her lip. “I don’t want to scare you too much, but there is something else that they do. They can cut you off from magic.”
Both Vanessa and I gave her our full attention. Death had been bandied about, but no one had mentioned that option.
Vanessa went white. “Oh no. I mean we are going to die one day, but to live without magic… is that even possible?”
“For a few years, mages can survive, but usually their heart just gives out. Literal broken heart.”
I shuddered, not willing to think about it. “We can discuss this more later, but right now I need to meet up with Bear. Please be careful, you two. Nothing crazy.”
I got into my car and headed to the address that Bear had texted over.
CHAPTER FOUR
The main drag though the middle of Rambler, where a majority of the large casinos were located, was called the Avenue. I was vaguely familiar with the location of The Mix, where I was to meet Bear. It was an older casino, smaller than the behemoths on either side. It was technically on the Avenue but shadowed and faded by the shiny new construction. I couldn’t remember exactly which block it was on, so I just slipped into the closest lane. That way I could pull in even if I only spied it at the last second.
No sooner had I done so that I spotted it lurking back behind Magia, a casino I had visited often and had complicated feelings about, given the owner’s son. Thomas and I had an on-again, offagain friendship, possibly more on at times, but it was definitely in the off position. But we were on speaking terms, as his assistant and closest friend, Emily, was also one of my nearest and dearest.
Emily’s near death last spring meant that the cold war between Thomas and I had thawed out. We said hello in passing and tried to be cordial, though there was a crackling tension between us that I found distracting. Like a constant static on the radio, it was difficult to ignore. It wanted me to fully face Thomas and just bask in his presence. I couldn’t deny that the attraction was there, but he was half incubi, so it was impossible for me to know if it was him or just his nature that drew me.
And as a Monza, I was supposed to stay single. It felt like I couldn’t catch a break. I heard there was possibly a loophole, but Monza Colleen, one of my many mentors I trained under, said we could discuss it as soon as I had a serious interest in someone. The list of things I needed to learn about were endless, but such was life when you only discovered magic exists as a mid-twenties orphan.
The parking lot was mostly empty with a sprinkling of mostly beat-up cars. I was able to snag a spot up front and spotted Bear on his phone up front, though he had hung up by the time I joined him.
“I have some bad news, Ella. I just heard that the black hat mages have arrived to start their investigation, and it is two of their top officers.” Bear’s frown transformed his whole face.
“Bert and Ernie are their top officers? I can’t believe you guys have been scaring me for months over them. Yes, I’ll be careful, but really now.”
“Wait, you already spoke to them? They just got into town within a few hours, and some of that was at the hospital for some reason.”
“Yes, and Mac and Patagonia are the reason for the hospital visit. Don’t worry, it was just an accident.” I had left my deadly duo chilling in the car with the windows mostly down. The weather was beautiful, and both had the ability to just appear anywhere they wanted at any time.
“Hmmm, I know about their accidents. But why did they come right away to talk to you?”
That gave me serious pause. “’Cause I’m a well-respected Monza in the community?” I guessed.
“Did they say that?”
“No. They didn’t get past introducing themselves. Then Bert twisted his ankle and accidentally broke Ernie’s nose, so they left. I just assumed they—”
“You are thinking like an inevitable suspect, and you need to stop that right now. There is no reason that they should come and talk to you immediately about a stolen dragon.”
Bear was right, and I mentally kicked myself for not seeing it first. I chewed on my lip, rehashing our very brief conversation to see if I had given anything away, but I couldn’t remember all the details. Overall, I thought I had handled it pretty well, even if it was dumb luck.
I suddenly felt pressure on each of my calves and saw that my familiars had joined me. I knelt down to hug Mac and scratch Patagonia on her back near her tail as a thank-you. They had, perhaps purposefully, saved me from myself.
It was only a brief gesture, but in that moment, I felt more grounded and certain. My instincts had kept me from blurting out anything stupid, and I could count on them going forward, couldn’t I? Or maybe it was just luck, and what was the saying? I would rather be lucky than good?
I stood up to face Bear. “I will be extra careful. Thanks for the warning. Let’s get this done.”
“Big plans tonight?”
“I’m going to fold laundry and clean the loft while watching reruns then go to bed early.”
He arched one eyebrow. “Quite the party animal. Follow me.” He entered the casino and veered off in a direction that a sign described as a shopping plaza. “I was called in by the casino a few hours earlier because of something they discovered this morning. They almost didn’t call me in because it seems pretty clear-cut what happened, but it isn’t really what happened that bothered them. More the why.”
We entered to wide hallways filled with stores. It was a typical mix of cheap-impulse-items and forgotten-essentials stores next to highend luxury items. A jewelry store with an impressive array of diamonds in the window was next to a T-shirt store with a “My mom went to Rambler and all I got was this stupid shirt” sweatshirt in the window.
“So tell me what they think happened,” I said, mentally trying to guess which store we would enter. My first guess was the jewelry store, but my back-up guesses were maybe the fancy purse store or the handcrafted dessert café. I could pick up a special treat for
Vanessa. She had been a bit irked when I left, but a bag of sugarladen treats would cover a multitude of sins.
“They found some items moved in the morning, but nothing appeared to be missing, so they didn’t report it immediately. But after reviewing the footage and seeing that people had broken in, they told management. They think someone might have died in the commission of the crime, and that is why they called it off. They took the body with them.”
“Seems pretty clear-cut. Wait, here?” I paused at the entrance of a pet store. “Oh, I see. They must have some expensive exotic pets? I mean…”
“Nothing here is exotic or expensive. The hotel wasn’t even going to investigate it, but the pet store was weirded out by a group of people breaking in. I agreed, so I’m lowering my fee. Keep an eye out for anything you want we are going to be mostly paid in merchandise. You okay with that?” He weaved his way to the back of the store where the lights were dimmed, and the back wall was covered in tanks.
I took the time to grab a fistful of kitty crunchy snacks and an armful of chew toys. Maybe Patagonia and Mac would stop destroying my home if they had toys. I didn’t actually have much faith in that guess, but if it bought me even five minutes of peace, I would be grateful. Plus, Bear had helped me so much that if he was willing to take on a case for less pay, then who was I to complain? “Sure, what interested you about the case?”
“My gut. Here is where the guy collapsed. Or at least I assume it was a guy, but frankly we can’t be sure. All of them were in black baggy clothing, and they kept their faces hidden under hoods.”
“When did it happen?” I strolled out, looking into the tanks that lined the back wall. There were fish in the tanks, slowly swimming in lazy circles. None that I recognized, and when one of them blinked from orange to neon purple and back to orange, I figured they were
not normal pets either. “Whoa, did you see that? How do they keep the humans from buying them?”
“The glass front has a human shield, so if a non-mage looks in, it seems like a boring normal animal, and if they try to buy one, they are told that those are already sold. I think that is part of why the owner, Bob Maxis, is a bit freaked out. He figures it was some teenagers in here trying to pull a prank. Maybe casing the joint.”
“Casing the joint… Wait, let me guess. Does he deal in some more exotic stuff behind the scenes?”
Bear touched his finger to his nose. “You got it in one. Now you know why my gut took the case, and why he couldn’t explain to management why he was so concerned.”
I thought of Mac, a victim of the black market paranormal animal trade. He’d almost died as the result of his treatment, and the fact that I healed him, saving his life, was a fluke that had long-lasting repercussions.
“I don’t want to get mixed up if he’s hurting animals.”
Bear shook his head. “Of course not. It’s not my business to share, though I don’t know all the details, but maybe one day you should meet him and talk. You might have some things to share.” He tipped his head in such a way that I figured he was trying to convey many layers of meaning.
On that note, I heard a rustle. I spun around and found Mac earsdeep in a pile of rubber squeak toys. He pulled back and had a large fake T-bone steak in his mouth. He chomped down on it, causing the toy to make its signature noise. In shock, he dropped it on the ground then bounced around several times, inspecting it from every angle.
Once eyeing it was through, he grabbed it again, squeaking it over and over until I thought I would go deaf. Finally Patagonia
batted the side of his head hard enough to knock it out of his mouth. She ran off into the store, him close on her tail.
I debated chasing them, but I was bone-tired, pun intended. Instead I sent up a silent prayer that they wouldn’t break or eat more than we were being paid and turned back to Bear. “The video footage?”
“I reviewed it earlier. A show had just got out, and they had managed to blend into the crowd. That was combined with oddly shaky and out-of-focus footage. I reviewed what they gave me, and I got nothing other than most likely three or four people, including the one that was dragged out.”
“Three or four?”
“I could only really nail down three of them, including the dead person, but it is possible there was one other person off camera. But based on the angles of the footage, I doubt that there could be more than that. And they definitely had experience doing this.”
I nodded. “I see why you are thinking that they were casing the place. They sound familiar with the layout. So what went wrong?”
“That is the thousand-gold-coin question. I can’t possibly imagine their plan, but I am hoping that you reading his death will clear things up.”
I was half-lost in thought. Patagonia had come up on one side, Mac on the other. I dug my fingers into the fur behind each of their ears. It sent tingly goose bumps up my arms. I realized that they both had gotten taller, as I didn’t need to bend down to reach them. Patagonia would grow as our power grew, and Mac was still a normal growing dragon under the cloaking magic.
I tried to drag my mind back to the topic at hand. “I can only read the death scene if magic caused the death.”
“I know, but even if nothing is there, I enjoy talking it through with you. It helps me to hear my thoughts.”
“Gee, thanks, Bear.”
“Quit reaching for compliments. You know you add valuable information. Now let’s get this reading done so I can figure out the next step, and you can go enjoy your evening of… what was it?”
“Cleaning. Whoop-dee-doo.” I closed my eyes and rested my hands on my familiars’ backs. I wasn’t sure when I had exactly acknowledged that Mac was also my familiar, but I couldn’t deny it any longer. The first clue was when he disappeared from a moving car on the way to a dragon rescue and reappeared at my side. I had felt sick and weak until that moment.
Since dragons were a mystery, I could have assumed it was a skill all dragons possessed, except I could feel the difference between working magic with just Patagonia and when Mac started to also come to my side. At first I thought I was just being silly, and it was all a coincidence that I had a breakthrough in several skills that I had struggled with.
It wasn’t a topic for now. I could worry later what it all meant to have formed a connection between me and a creature that I knew nothing about and wasn’t even supposed to touch, let alone have it sleeping in my loft. My loft that was getting smaller by the day.
“You okay?” Bear asked.
I shook my head. “Sorry.”
I closed my eyes, and in the space between my heartbeats, the image exploded in mind. I saw the cloaked figures in all black, their edges blurred not from the limitations of my mind’s vision but the magic that stirred in the air of the vision. I lifted my nose to sniff the air, a meaningless gesture since the vision was only in my brain. The aura I sensed might trick my brain into perceiving them as smells, but it wasn’t my nose that picked them up.
I knew that it was the same magic that had interfered with the security cameras. Every time that casino security made a new stride
in preventing illusion spells, professional crooks were a step ahead of them.
I saw the man bending in front of the fish tanks turn to the right. He pressed his hand against the wall, his left shoulder against the tanks. The building of magic continued from a steady hum to active magic swirling in the room. I was sure that he was the source. The visuals continued to degrade, and I struggled to catch what happened before, suddenly, there was a jolt that practically knocked me off my feet and knocked me out of the vision.
“Whoa,” Bear said as he grabbed my arm as I fell. “You okay?”
“I don’t know what happened.” My heart was racing, my breathing shallow, and stars flashed in my eyes. Mac nudged one of my hands while Patagonia nibbled at the other.
The sensation faded, though my skin tingled, and I stepped over to the space where I had seen that person in the vision stand. I looked at the tank full of thin wormlike fish. “What are these?”
“Shockers. Like electric eels, but they are kept in special magicproof tanks.” Bear followed me over and tapped on the glass. “See!”
I flinched when the little fish zipped and zapped the water around them, the magic aura dry like ozone before a storm filled the air.
I knelt down and looked at the glass for an oblique angle and saw the slight outline of a handprint. “I think I see something. I’m going to kneel down and look at the vision again. Catch me if I fall.”
Once I had experienced the vision, it would always be tucked away in my brain. I didn’t want to experience it again, but I needed to check something. I had the vague sense that I had noticed something and could explain what I had experienced.
With my hands dug deep into the fur of my familiars on each side and my body braced for impact, I closed my eyes and opened my mind to the vision. Seeking to the end, I watched the man’s hands, one resting on the tank and the other on the wall. My vision got
fuzzier as the magic built, and I was sure the hands started to sink into the wall and tank when again I was knocked hard out of the vision.
“Oh man, that still hurt as bad at the first time. What would happen if you touched the tank and the anti-magic coating wasn’t there?” I ran a tongue over my teeth and shook my hands. My mouth felt like I had licked a battery, and my arms felt like a million spiders had run over them.
“It’s like a magical electrocution.”
“Yeah, that sounds about right. I saw his hand slide into the tank, and that’s when I got that jolt.” I had a full-body shake like a dog trying to shake water out of its fur. “Do you think—”
I stopped talking as my phone rang with Sam’s number. I held up a finger to Bear to let him know that it would be a second and answered. “Hey, Sam, what’s going on?”
I could barely hear her over shouting and noises in the background. “There was an explosion at the club, and we are going to the hospital.”
CHAPTER FIVE
By the time Samantha had calmed down enough to explain that no one was seriously hurt, I was already pulling into the visitor parking spot at the hospital. That was when I remembered to check if Mac and Patagonia were in the car with me. Sure, they could pop in anywhere, but it was still rude to just drive off without them if they were nearby. They were in the back seat but glaring at me, meaning that either I had forgotten them when I had driven off or they hadn’t appreciated the way I had taken the turns on the way over.
Despite Samantha finally assuring that everything was okay, I wouldn’t feel right until I saw with my own eyes. Maybe it was just all in my head, but I was sure I could feel Vanessa’s pain like a psychic wound. Things had been weird between us, magically that is, since I had brought her back from the dead. As I let my two familiars out of the car, I realized I really needed to figure out what I was doing to create these weird bonds with different people and creatures before I did it with everyone. It seemed to only happen when I brought someone back from the brink of death, which seemed a pretty good reason. If people would just stop almost dying around me, I wouldn’t keep having these issues.
Just getting inside the building, I let out a sigh of relief. I was closer to Vanessa. I could feel it. I raced past the front desk while it was empty. I knew they would allow Patagonia. Being a mage-only hospital, they recognized a familiar, but they would turn away Mac, only seeing him as a shaggy and oddly proportioned golden retriever. I would need to put him back in the car to not arouse suspicion, and that was a time waster.
Sam had told me where Vanessa was, on the floor where Dr. Trout had her office. It wasn’t really the right place for a patient coming from an accident, but I knew Dr. Trout would be looking Vanessa over. Dr. Trout was an excellent doctor and had helped us in the
Another random document with no related content on Scribd:
sitten hidastellen ja vastenmielisesti Iasoniin. Nyt hänen täytyi vihdoinkin saada tietää, ett'ei hän ymmärtänyt lukea, mutta Xanthe osasi selittää kirjoitettuja lauseita ja hänenhän täytyisi piakkoin tulla aamiaiselle.
"Luenko minä?" kysyi vanhus.
"Sitä taitaisin itsekin, jos vain tahtoisin", vastasi emännöitsijä ja veti sauvalla teräviä ja tylsiä kulmia lattiaan, ikäänkuin tahtoisi hän kirjoittaa. "Minä kyllä voisin sitä, mutta minä en kuuntele mielelläni uutisia tyhjällä vatsalla, ja se, mitä tässä kirjeessä sanotaan, koskee, luulisin minä, minua eikä ketään muuta. Mene, Dorippe, ja käske Xanthe aamiaiselle!"
"Minä tiedän jo, mitä tuossa seisoo", huusi tyttö, joka vastahakoisesti nyt jo tahtoi erota kumppaninsa veljestä, joka häntä sydämmestänsä rakasti ja joka olisi vielä paljon kertonut hänelle matkastansa Messeneen.
"Mopsos on kertonut sen meille: herran veljenpoika Leonax, Alkiphronin poika, on seuraava enoansa ja aikoo viipyä vieraana, ei tuolla Protarchon luona, vaan meidän talossamme. Hän kuuluu olevan komea poika; vielä pitempi kuin Phaon, ja Mopsos sanoo, että Alkiphronin puoliso on pistänyt kätensä syvälle kukkaroon meidän herramme Messenessä toimitettavan asian tähden ja on ostanut kultaisia rannerenkaita ja naistenpukuja, myös senlaisia, joita arvoisat rouvat kantavat."
Semestren rypistyneissä kasvoissa vilahti hänen tätä kuullessaan ilon ja toivon hymyily kuni kevään henkäys talven lehdettömäksi tekemän puutarhan yli. Hän ei ajatellut enään sitä vahinkoa, jota uutinen voisi tuottaa hänen tyhjälle vatsallensa ja samassa, kuin hän
näki sisällisen silmänsä edessä sinisen rouvan puvun liehuvan ja Xanthen rikkaan morsiuslahjan hohtavan, kysyi hän kiireesti tervetulleelta sanansaattajalta:
"Puhuuko hän totta? Ja miten on vaatteiden laita?"
"Minä itse kannoin vaatteita", vastasi Mopsos, "ja asetin ne semmoiseen kauniisen norsunluukuvilla koristettuun kirstuun, jonkamoisia vastanaineet saavat morsiuslahjan mukana. Siinä minua auttoi Praxilla Alkiphronin puolison komea sisar; hän antoi myöskin…"
"Niinpä menkää ja kutsukaa Xanthe", keskeytti Semestre sanansaattajaa, jonka puhuessa hän oli useampia kertoja hiljaa naurahdellut; ja kun tytöt sitten nopeasti poistuivat Mopsoksen kanssa, katsahti hän Iasoniin voittoriemuisella silmäyksellä. Sitten johtui hänen mieleensä, kuinka paljo vielä oli tehtävää nuoren kosijan Leonaxin vastaanottamiseksi, ja korottaen ääntänsä huusi hän:
"Dorippe, Chloris! Chloris — Dorippe!" Ei kumpainenkaan näyttänyt kuulevan, ja kun hänen täytyi heittää kaikki toivo vastauksesta, kääntyi hän olkapäitään nyykäyttäen Iasonin puoleen ja sanoi:
"Niin nuoria ja niin kuuroja; se on surkeata! Nuo onnettomat tyttörievut!"
"Mopsos on heille rakkaampi kuin sinä, eivätkä he tahdo kuulla", sanoi Iason ja nauroi.
"He eivät voi kuulla", kiivastui Semestre. "Mopsos on hävytön, kelvoton veitikka, jota minä jo usein olen halunnut ajaa pois talosta, mutta minä tahtoisin nähdä sitä, joka kieltää minulta tottelevaisuutta. Mitä sinun ehdoitukseesi tulee, niin olethan nyt huomannut kyllin selvään, että meidän tyttö on määrätty Leonaxille."
"Mutta jospa Xanthe ei huoli Leonaxista ja katsoo Phaonia etevämmäksi kuin tuota vierasta nuorukaista?"
"Alkiphronin poika ja 'vieras' tässä esi-isiensä talossa!" huusi Semestre. "Mitä kaikkea saakaan kuulla; mutta minun täytyy työhön, sillä kysymys on valmistaa parahin vastaanotto Leonaxia varten, jotta hän alusta saakka tuntisi, ett’ei hän ole täällä vieras, vaan kokonansa kotona. Mene vaan, jos tahdot, ja uhraa Aphroditelle, että hän yhdistäisi Xanthen ja Phaonin sydämmet, mutta minä pysyn paistinvartaani ääressä."
"Siinä olet sinä paikallasi", huusi Iason, "mutta etpä sinä käännä sitä vielä Leonaxin hääkemuja varten."
"Mutta kyllä tahdon valmistaa juhlapaistin Phaoninkin häitä varten, sen lupaan sinulle; mutta ei ennen, kuin uhrieläin, jota minä itse olen syöttänyt, määrää kuohusta syntyneen jumalattaren sytyttämään lempeää rakkautta Xanthen sydämmessä sinun herrasi Protarchon poikaa Phaonia, eikä Leonaxia kohtaan!"
Xanthe
"Xanthe, Xanthe", huusi Semestre vähän, myöhemmin, "Xanthe! Missä piiloittelee tuo tyttö?"
Eukko oli tullut puutarhaan, ja koska hän ymmärsi käyttää hyödyllisesti aikaansa ja mielellään yhdisti askareet toisiinsa, poimi hän, hakiessaan holhottiaan ja yhä uudelleen huutaessa tyttöä nimeltä, kaaliksia ja ruokayrttiä, joiden päällä helmen tavoin aikainen aamukaste puhtaana ja kosteana kiilsi. Mutta sen ohessa ajatteli hän paljon enemmän lemmikkinsä poikaa ja häntä varten valmistettavia paisteja, leivoksia ja kasviruokia kuin Xanthea.
Sitä, jota isä lapsena oli erittäin mielellään syönyt, sitä kaikkea aikoi hän huolellisesti valmistaa Leonaxille, sillä joka isästä maistui hyvältä, tuumaili hän, se lapsellekin maistuu.
Ainakin kaksikymmentä kertaa oli hän syvään kumartunut ottaaksensa vierestä lavendelia, viheriäistä salaattia ja nuorta punajuurikasta, ja joka kerta kun hän oli oikaissut itsensä myrttisauvaansa nojautuneena niin suoraksi, kuin hänen vanhuudesta koukistunut selkänsä sen salli, joka kerta oli hän huutanut "Xanthe" ja yhä vaan "Xanthe."
Mutta vaikkapa hän sitä tehdessään lopulta heitti päänsä niin paljon taaksepäin, että aurinko paistoi hänen avattuun suuhunsa, ja vaikk'ei hänen keuhkojensa voima ollut pieni, niin ei sittenkään kuulunut minkäänlaista vastausta.
Eipä hän kuitenkaan tullut levottomaksi, sillä ei tyttö saattanut olla kaukana ja Semestre oli tottunut, että hän antoi useampia kertoja huutaa itseänsä, ennenkuin hän totteli sitä.
Tänäänpä viipyi vastaus tosiaankin kauemmin kuin tavallisesti.
Kyllä neitonen sittekin kuuli aivan hyvin vanhuksen kauas kuuluvan kimeän äänen, mutta hän ei välittänyt siitä enemmän kuin kanojen kaakotuksesta, riikinkukkojen kirkunasta ja kyyhkysten kuherruksesta tuolla pihalla.
Hän tiesi, että emännöitsijä kutsui häntä aamiaiselle, mutta palanen kuivunutta leipää, joka hänellä tavallisesti oli mukana ulkona, tyydytti kokonaan hänen nälkänsä. Vaikkapa Semestre olisi houkutellut häntä makeimmilla leivoksilla, niin ei hän tällä hetkellä olisi jättänyt lempipaikkaansa lähteellä.
Loristen kumpusi lähde korkeimmalta kalliolta hänen isänsä maatilalla. Usein ja etenkin, jos sydän oli liikutettu, tuli hän sinne mielellään, ja se olikin herttainen paikka!
Solisten tunkeutui kirkas vesi kallion halkeamasta ja kokoontui vasemmalle puolelle sitä penkkiä, jolla Xanthen oli tapana istua, läpikuultavan kirkkaaksi vähäiseksi lammikoksi, jonka reunat olivat ympäröidyt kauniisti tasoitetuilla valkoisilla marmorimöhkäleillä. Jokainen punainen piikivi, jokainen sileä pallonen lumivalkeasta ukonkivestä, jokainen suipukka, joka uurre ja pieni kaistale sievissä näkinkengissä sen hietaisella pohjalla oli niin selvästi tunnettava, kuin sitä pidettäisiin paljaalla kädellä silmien edessä, ja kuitenkin oli sitä peittävä aine niin syvä, että se olisi koskettanut Xanthen pyöreällä olkavarrella olevaa hohtavaa kultaista rengasta, niin, vieläpä tuota leikattua kallista kiveä, joka piti yhdessä hänen peplosiansa olkapäillä, jos hän olisi koettanut ulottua sormienpäillä lähteen pohjaan.
Aivan kuin kristalli, johon sitä sulatettaessa on heitetty smaragdipalasia, että nekin muuttuisivat juokseviksi pisaroiksi, niin vihertävän kirkas oli tämä vesi.
Edelleen kulkien juoksi se monenkaltaisilla kasveilla kokonaan täytetyn uurteen läpi.
Aivan nopeasti laaksoon putoavan veden reunojen kohdalla riippui sieviä köynnöksiä, rehevä sammal viheriöitsi hienoissa keveästi yli kivien luoduissa kaistaleissa ja kasvoi kallioon liitettynä rehevästi heruvissa kimpuissa. Hennot viheriäiset kasvijaksot, edestakaisin loiskivan veden heiluttamina, olivat ylt'ympäri juurtuneet lammikon pohjaan, ja siellä jossa se juoksullansa syvyyteen taisi levätä tasaisemmalla paikalla, siellä heiluivat sen ympärillä sananjalkalöyhyttimet somasti notkistuen, niinkuin kamelikurjen sulat nukkuvan kuninkaan lapsen kätkyellä.
Xanthe seurasi mielellään myrttipensastoon katoavaa juoksua.
Jos hän käänsi lempipaikaltaan silmänsä sivulle ja alaspäin, näki hän ensiksi isänsä ja enonsa sekä vasemmalle että oikealle puolelle lähdettä, vuoren vähitellen kaltavalle seinälle ja kapealle tasangolle rannalla, laajalle leviävät puutarhat ja istutukset.
Ja tämä kaikki oli aivan suurenlaisen villaisen maton kaltainen, jonka viheriälle pohjalle on neulottu valkoisia ja kullankeltaisia pisteitä tahi myös jonkun semmoisen korin kaltainen, jota neidot kantavat päittensä päällä Demeterin juhlana ja jossa on ko'ottuna korkealle yli reunojen monivärisiä lehtiä, joista loistaa esiin vaaleampia ja tummempia hedelmiä.
Nuoret kukkaan puhkeamaisilla olevat granati- ja myrttivesaikot pistivät hilpeästi esiin valkoisten kyhmyisten öljypuitten loistavassa lehdistössä.
Hehkuvan-punaisina, ikäänkuin olisi aurinko tulisella suutelulla herättänyt heidät elämään, loistivat tuoksuvat ruusut pensaissa ja pensasaidoissa, ja hienosti värjättyinä, ikäänkuin lapsen huulet olisivat herättäneet heidät unestaan, hohtivat manteli- ja persikkakukat puitten oksilla.
Kummallisesti sekaisin kudotuista viikunalatvojen oksista kasvoi kevätlehtiä ja noihin oli kiinnitetty täysinäisiä hedelmäsäkkisiä. Vahingoittamattomissa, välkkyvissä, talvenkestämissä lehdistöissä loisti kultaisia sitrunoita, ja pitkissä riveissä jäsenittöminä ja solakkoina kohosivat mustanvihreät sypressit kuin kuorilaulajain totiset sanat keskellä iloista juhlaleikkiä.
Laajalle kaaritetuista pyöreistä teltoista kokoonpannun leirin kalttaisilta näyttivät alaskatsovan silmissä hänen isänsä mantelipetäjämetsät, ja jos hän antoi katseensa liukua kauemmaksi, näki hän lepäävän meren, jonka avara pinta tänä suloisena aamuna välkkyi täällä kuin kirkas kyani, tuolla kuin hiottu safiri ja näytti koettavan kaikkialla omalla sinertävyydellä voittaa puhtaan taivaan värin. Ja yli taivaankannen kiiltelevien hattaroitten tavalla väikkyivät valkoiset purjeet merellä.
Lempeästi viheriöitsevät kummut ympäröivät tätä suloista kuvaa.
Niitten hyvin kasvaneilla rinteillä kohosi täällä valkoisia temppeleitä, tuolla kyliä, taloja ja mökkejä, niinkuin karjalaumat ja yksinäiset lampaat, jotka makaavat puoleksi pensaisen lehdityksen peittäminä.
Samaten kuin iloisten ihmisten päitten ympäri sidotaan seppeleitä, samoin ympäröi täällä jokaisen varakkaan maanmiehen huonetta lehto tai puutarha.
Kumpujen takana kohosivat teräväksi leikatuissa jaksoissa korkean kaukaisen vuoriston paljaat kalliot, ja kirkkaana sumusta haamoittaen lepäävän Etnan luminen huippu.
Nyt näin varhain aamulla ympäröi merta ja puutarhoja, kukkuloita ja etäistä vuoristoa selittämättömän-värinen keveä huntu. Oli ikäänkuin meri olisi, antanut loimen ja langat, ja aurinko kuteen kankaasen.
Ihmeteltävä oli tämä taulu, mutta tuon tähden ei Xanthe tullut lähteelle, tuskinpa hän tiesi, että se oli kaunis.
Tosiaan arveli hän, kun meri kimalteli taivaan värisenä ja niinkuin tänä päivänä lepäsi liikkumattomana, että Glaukus, sinisen meren jumala, uinahteli päivänpaisteessa.
Toisina kuumempina päivinä, kun laineet ja aallot liikkuivat, kun valkoinen vaahto seppelöitsi niiden harjoja ja ne kastelivat rantaa näkymättömän pitkinä edestakaisin kulkevina juovina, silloin luuli hän, että viisitoista Nereus'en tytärtä laski leikkiä kirkkaitten aaltojen alla.
Ne olivat kaikki herttaisia naisia ja heidän leikkinsä oli ylimäärin iloinen.
Muutamat tuudittelivat itseänsä hiljallensa välkkyvässä vedessä, toiset heiluivat rohkeasti parakkadein tritonien seljillä ja pakoittivat niitä hilpeästi kantamaan heitä aallontapaisissa riveissä yli meren.
Kun meren tyrsky löi kuohuen rantaa vastaan, silloin arveli Xanthe kuulevansa, kuinka voimalliset haamut, jotka ohjasivat ruumistansa suomuisella pyrstöllä, puhalsivat leveillä huulillansa piikkisiä
näkinkenkiä, ja moni tummansinisen aallon hohtava huippu ei ollut suinkaan vaan ilman kaltainen merenvahto, ei, sen hän huomasi selvään, se oli valkoinen niska, loistava käsivarsi ja hopeanhohtava jalka, Nereus'en tyttärien omat. Niin, hän luuli selvästi näkevänsä, kuinka he iloisina heittelivät itseänsä edestakaisin sinisessä vedessä ja milloin pää, milloin jalat edellä vaipuivat nyt syvyyteen, nyt taas liihoittelivat ympäri pyörien veden pinnalla. Toinen ojensi toisellensa suloisesti kätensä, ja silloin näyttäytyivät heidän kauniisti kaarevat kätensä sangen useasti laineitten kupealla laella.
Joka päivä oli heillä uusia leikkejä, samaten kuin merikin ei ainoanakaan päivänä ollut samanlainen. Niinpä joka hetkellä, muutti se siellä, täällä ja kaikkialla väriänsä.
Sinisenvihreäisen läpinäkyvän hunnun kaltaisia valosäteitä tunkeutui usein tummemman pinnan läpi, joka oli kuin purpuransininen vaippa kalliista fenisiläisestä kankaasta. Niin mustana, kuni yön silmä, ja valkoisena, kuni Leukotheanin niska, taisi meri loistaa.
Mutta silloinpa ilmestyi kanssa pian Amphitrite hajanaisilla hiuksilla ja kauas kaikuvalla äänellä ja hänen mukanansa Poseidon nelivaljakkoinensa.
Synkästi silmäillen satutti hän tuimasti läpi ilman vinkuvalla ruoskalla ratsuansa. Vihaisena syöksi hän kolmihaarikkansa syvälle mereen ja kohta paikalla muuttuivat aallot vaaleanruskeiksi, tummankeltaisiksi ja pilvenharmaiksi ja meri näytti rautapohjaiselta, matalalta lammikolta, johon työväki viskaa kiviä. Täydellisesti sekoitettu oli silloin veden puhtaus, kuohuen purskuivat aallot taivasta kohti, uhaten lyödä pirstaleiksi rajuilla huimauksilla marmorisen rantarakennuksen. Vavisten piilottuivat nereidit meren
ijäti lepäävään pohjaan, mutta tritonit eivät tarvinneet enään koverrettuja näkinkenkiänsä, puhaltaaksensa niistä mieluisia säveleitä, ei, ne antoivat kuulua kumisevia sotalauluja, ikäänkuin olisi kysymys valloittaa vihollinen linna, ja Amphitrite löi molemmat kätensä pitkään liehuvaan tukkaansa ja korotti pitkälle eteenpäin kurotetulla kaulalla ja päällä hurjan kiljuntansa.
Mutta tänään lepäsi meri, ja kun Xanthe tuli lähteelle, hehkuivat maidon-karvaisen, keveänä ja haihtuvana toinen toisensa päälle kasaantuneen pilviryhmän reunat, vielä ruusun-värisinä, korkeimpien vuorien harjanteilla. Se oli katoavan Eoksen vaatteen lieve, se oli kukkien lehdet, joita Horit hajoittivat Helios'in merestä nousevan nelivaljakon tielle.
Tänä päivänä ja tällä hetkellä kohtasi aamun valo puhtaana noita korkeita kypressejä kukkulalla, tuulen hiljaisessa henkäyksessä nuokkuivat lehdistön latvat puutarhassa ja Xanthe nyykäytti niille päätänsä, sillä hän ajatteli, että puuta elättävät kauniit dryadit tervehtivät toisiansa viitaten. Alttarille, joka oli lähellä hänen lepopaikkaansa ja jonka hänen esi-isänsä oli pystyttänyt lähteen aallottarelle, asetti hän usein lyhyellä rukouksella kukkasia tahi myöskin pyöreän kakun uhriksi, — mutta sitä tehdäkseen ei hän ollut tänään tullut lähteelle.
Mikä veti häntä sitten näin aikaisin kotoa tuonne mäelle? Tulikohan hän kenties lähteelle ihaillaksensa sen kirkkaalla pinnalla omaa kuvaansa?
Kotona oli hänelle semmoista vaan harvoin suotu, sillä Semestren oli tapana, niin usein kun hän katsoi kiiltävään metallilevyyn, sanoa näin:
"Jos tyttö käyttää tavantakaa tuonlaista turhuutta, niin näkee hän aivan varmasti narrin kuvan sieltä."
Kielletyt asiat ovat houkuttelevaisia, mutta Xanthe katsahti ainoastaan harvoin tuohon juoksevaan kuvastimeen, ja kuitenkin olisi se voinut ilahuttaa häntä, että hän siinä itseänsä usein katseli, sillä hänen vartalonsa oli korkea ja solakka, niinkuin kypressin muoto, hänen paksut vaaleat hiuksensa kullanloistavat, kauniisti muodostunut oli hänen kasvojensa muoto, pitkäripsiset hänen suuret siniset silmänsä, jotka eivät tienneet salata mitään, mikä hänen sieluansa liikutti, ja kun hän oli itseksensä, näyttivät kysyvän; "Mitähän jumalat ovatkaan määränneet minulle tulevaisuudeksi?"
Mutta voitiinpa myös usein hänen katseestansa lukea vastaus: "Varmaankin jotain kaunista."
Mutta eipä Xanthe tullut lähteelle maalataksensa tulevaisuuden kuvia, ei, hän tuli päinvastoin tänne, ollaksensa surullinen, oikein sydämestänsä surullinen, voidaksensa nuhteitta vuodattaa kyyneleitä. Hän ei itkenyt kiihkeästi, mutta kuitenkin virtasi hänen silmistänsä hitaasti nuo suuret, suolaiset pisarat, jotka juoksevat nuoria poskia pitkin, niinkuin kiiltävä mahla pitkin koivua tippa tipalta vuotaa, kun sitä on haavoitettu.
Niin, Xanthe oli surullinen täällä ylhäällä ja kuitenkin näytti kaikki, joka häntä ympäröi, niin iloiselta, ja vaikka hänen kodistansa nauru tuskin koskaan vaikeni ja hänen oma naurunsa usein ei ollut vähemmän iloinen ja hillitsemätön kuin vallattoman Chloris'in ja mustan Dorippe'n.
Hänen kipeä ja hitaasti parantuva isänsä ei voinut kieltää häneltä ainoatakaan toivomusta, ja jos Semestre sekaantui siihen, niin teki Xanthe kuitenkin lopulta tavallisesti sitä, mikä häntä halutti. Juhlia ja
iloisia tansseja ei puuttunut, ei kellekään antaneet nuorukaiset hänen
leikkitovereistaan niin kauniita nauhoja, ei kellekään ojentaneet mieluimmin kättänsä rinkitanssissa kuin hänelle. Kaikista tytöistä ylt'ympäri oli hän kaunein ja Phryxus'en puoliso Ismene oli sanonut, että Xanthen nauru leikeissä kaikui kyllin hilpeästi, houkutellaksensa rammatkin tanssiin; Ismenellä itsellä oli Xanthen-ikäinen tytär, ja niinmuodoin täytyi sen olla totta.
Jumalien tähden, minkä vuoksi tunsi Xanthe itsensä surulliseksi?
Täytyykö siis olla jotain syytä, sitä selittääksensä?
Onko neitoa täytynyt kohdata jokin onnettomuus, että hän tuntisi kaipausta itkeä?
Ei suinkaan?
Niin, senlaisesta ikävöimisestä jää juuri reippain huimapää kaikkein viimeiseksi säästetyksi.
Kun taivas on kauan loistanut täydessä selkeydessä ja ilma on niin kummallisen kirkas, että voi tuntea selvästi vuorien kaukaisimmatkin huiput, silloin ei sade anna itseänsä odotuttaa, ja kukapa voi kauan nauraa sydämmensä pohjasta, vuodattamatta lopulta itkevän tavoin kyyneleitä?
Joka saa kokea pieniä ikävyyksiä, — ei syvimpiä vaivoja, — jolle on suotu kohota ylimmälle onnenportaalle, ja tyttö, joka tuntee rakkautta, niille kolmelle antaa taivas mieluimmin kyynelten huojentavan voiman armolahjaksi.
Olikohan sitten Eroksen vasama sattunut Xanthenkin nuoreen sydämmeen?
Kyllä se voi olla mahdollista, mutta hän ei tunnustanut sitä itsellensä ja hän olisi vielä sitten silmiä räpäyttämättä voinut kieltää sen.
Mutta jos hän sittenkin rakasti jotakin nuorukaista ja hänen tähtensä meni lähteelle, niin täytyi hänen kai olla tuossa punaisessa talossa, joka kohosi komeana oikealla puolella mäkeä meren ja lähteen välillä maatilan kauniisti tasoitetulla kedolla, sillä vähän väliä katsoi hän sinne, ja sen katon alla oleskeli, paitsi palvelusväkeä, ainoastaan vanha pehtori Iason ja Phaon, hänen enonsa poika; Protarchos itsehän oli omaansa ja Xanthen kipeän isän öljyä mennyt laivalla Messeneen viemään.
Vanhoille tulee kunnioituksen almu, nuorille rakkauden lahja osaksi ja noista kolmesta miehestä, jotka tuolla alhaalla Xanthen oikealla puolella asuivat, taisi ainoastaan yksi vaatia semmoista lahjaa, ja sekin vielä päälliseksi erinomaisen hyvin perustetulla oikeudella.
Xanthe ajattelikin lähteensä luona Phaonia, mutta silloin vetäytyi hänen otsansa niin uhkamielisesti kokoon, ett'ei hän ensinkään muistuttanut neitoa, joka jättäytyy suloisten tunteiden valtaan.
Nyt aukeni punaisen talon ovi ja nopeasti nousi Xanthe katsomaan sinne. Eräs orja, kädessään suuri sangallinen kiviastia ruskeasta astiasavesta mustilla kuvilla, tuli varovasti astuen ulos.
Mitä oli tuo leveähartiainen, harmaapää ukko hänelle tehnyt, että hän noin polki jalallansa maata ja painoi valkoisilla ylähampaillansa alahuulta niin syvään, kuin pidättäisi hän jotain tuskaa!
Ei kukaan ole vähemmin tervetullut kuin kutsumaton, joka meitä kohtaa kaipauksella odotetun sijaan, eikä Xanthe toivonut orjaa nähdä, vaan hänen herransa poikaa, Phaonia.
Ei Xanthella ollut mitään sanottavaa hänelle, hän olisi juossut pois, jos Phaon olisi uskaltanut tulla hänen luoksensa lähteelle, mutta hän tahtoi nähdä häntä, hän tahtoi tulla vakuutetuksi, puhuiko Semestre totta, kertoessaan, että Phaon aikoi naida erään rikkaan perillisen, jota hänen isänsä on kosinut Messenessä. Rahan tähden, niin oli emännöitsijä eilisiltana vakuuttanut, halusi hän muka tuota ilkiötä ja käytti nyt hyväksensä vanhuksen poissaoloa ja hiipi paikalla, kun tuli oli takassa sammunut, joka ilta pois kotoa. Vasta myöhään auringon nousun jälkeen palasi tuo soma yölintu kotiin, ihan varmaan hurjista juomingeista, tuon törkeän Hermiaan ja muitten Syrakusan sivistymättömien sällien kanssa. Ne kyllä ymmärtäisivät irroittaa hänen hidasta kieltänsä!
Sitten oli tuo vanhus samana iltana vielä kuvannut, kuinka semmoisissa pidoissa käy, ja kun hän mainitsi myös maalatuista huilun soittaja-neitsyistä, joiden seurassa huikentelevat kaupunkilaiset tuhlasivat isiensä rahat, ja edelleen huomautti, että Phaon jo nyt käveli niin kuihtuneen ja uneliaan näköisenä, kuin olisi hän pahanmaineisen Hermiaan tarkka oppilas, — silloin vihasi Xanthe tuota eukkoa ja hän oli melkein unohtaa kunnioituksen, jota hän oli velkapää osoittamaan hänen harmaille hiuksillensa, ja huutaa vasten hänen kasvojansa, että hän panetteli ja valhetteli.
Mutta tyttö ei kyennyt puhumaan, sillä se, että Phaon kosi salaisesti rikasta tyttöä Messenestä, oli loukannut syvästi hänen ylpeyttänsä, ja hänen leikkikumppaninsa näytti todellakin tavallista väsyneemmältä ja haaveksivaisemmalta.
Semestren ylistystä hänen serkustansa, nuoresta Leonaxista, oli
Xanthe kuunnellut yhtä vähän, kuin sirkan sirkutusta uunin raosta, ja ennenkun emännöitsijä lopetti puheensa, oli hän noussut, kääntänyt selkänsä ja jättänyt naisten huoneen, toivottamatta hyvää yötä, niinkuin hänellä muuten oli tapana tehdä.
Ennenkun hän pani levolle huoneessansa, käveli hän edestakaisin vuoteensa edessä. Sitten aloitti hän avaamaan paksua tukkaansa niin varomattomasti, että se oikein koski.
Kauniin valmunpunaisen liinasen, jota hänen oli tapa panna kultaisien hiuksiensa ympäri, etteivät ne sekaantuisi yöllä, oli hän sitonut niin pian ja niin kireelle leuan alle, että hänen taas täytyi hellittää sitä, ett'ei hän tukehtuisi.
Sandaalinsa, joista hän oli vapauttanut pienet jalkansa ja jotka hän tavallisesti, äitivainajan neuvon mukaan, pani tuolin viereen, jolla hänen vaatteensa olivat sileästi toinen toisensa päälle pantuina, nakkasi hän tänä iltana huoneen nurkkaan, ja sillä välin oli hän yhä vaan ajatellut Phaonia, tuota perillistä Messenessä ja leikkikumppaninsa häpeällistä käytöstä ja päättänyt tutkia, oliko Semestre puhunut totta, ja miettiä yön hiljaisuudessa, mitä hänen oli tehtävä, todistaaksensa Phaonia syylliseksi ja saadaksensa tietää, kuinka hänen isänsä kosimisen laita hänen puolestansa on.
Mutta Morpheus jumala tahtoi toisin, sillä tuskin oli Xanthe pannut levolle, sammuttanut lamppunsa ja kiertänyt lujasti peitteen ympärillensä, niin uni jo valloitti hänet.
Vasta vähän ennen auringon nousua heräsi hän, ja heti oli hän taas muistellut Phaonia, perillistä ja Semestren ilkeitä sanoja ja lähtenyt lähteellensä.
Sieltä taisi hän nähdä, palasiko hänen enonsa poika horjuvin askelin kaupungista, tahi niinkuin tavallisesti astuisi huoneesta varhain, sukiaksensa ja juottaaksensa ruskeita ratsujansa, joihin ei kukaan orja saanut koskea.
Mutta hän ei näyttäytynytkään, vaan hänen sijaansa tuli leveäharteinen palvelija pihalle.
Kun hän muulloin oli surullinen täällä ylhäällä, teki suru hänelle hyvää, mutta tänään vihlasi tuska veitsen terän tavoin hänen sydäntänsä, ja tuo palanen vehnäleipää, ojota hän söi, koska hän kaiken murheen ohessa oli nälkäinen, maistui hänestä niin karvaalle, kuin olisi se kastettu koiruohoon. Hänen ei tarvinnut suolata sitä, sillä siitä kyllä pitivät huolta kyyneleet, jotka putosivat sen päälle.
Hän kuuli kyllä emännöitsijän huutoa, mutta hän ei koskaan totellut sitä paikalla, ja ehk'ei olisi ensinkään ottanut vaaria siitä, joll'ei hän olisi huomannut, että hän, niin, hän ei erehtynytkään, — että hän oli aloittanut itkeä kuin lapsi, joka on saanut toria.
Itkeä!
Kenen tähden?
Tuon ilkeän, kullanhimoisen, huikentelevaisen nuorukaisen tähden tuolla alhaalla!
Hän itki harmista, ja nyt harmitti häntä niin kovasti taas se, että hän itki, jotta uusia kyyneleitä virtasi hänen poskiansa pitkin. Mutt'ei paljon, sillä ennenkuin hänen kauniit silmänsä olivat ehtineet punaisiksi, tulivat ne taas kuiviksi, niinkuin senlaisten tapa on, kun he ovat nuoret ja heitä kohtaa jotain uutta.
Kaksi lasta, erään viinamäen vartijan poika ja heidän karjapaimenen pieni tytär, lähestyivät lähdettä ääneen puhuen.
He olivat koristaneet itseänsä tuoreilla viheriäisillä köynnöksillä, joita olivat kiertäneet ympäri kaulan ja rinnan, ja aikoivat nyt yhdessä laskea kuoresta tehtyä laivaa lähteestä johtuvalle, pienelle, ympärimuuratulle lammelle.
Poika oli ollut veneen omistaja, oli lahjoittanut sen tuolle pienokaiselle, mutt'ei suostunut nyt sitä jättämään hänelle, joll'ei tyttö lahjoittaisi sen sijaan hänelle nuo kiiltävät näkinkengät, jotka hänen vanhempi veljensä oli löytänyt, kiilloittanut ne kauniiksi ja sitonut ne hänen ruskean käsivartensa ympärille somalla nauhalla. Poika pysyi vaatimuksessansa ja tavoitteli kädellänsä näkinkenkiä, mutta pienokainen puolustihen, itkeä nyyhkytellen.
Lapset eivät huomanneet Xanthea, joten tämä tuli koko tuon taistelun todistajaksi, jota nyt tuossa käytiin ylivoiman ja hyvin ansaitun oikeuden välillä, hän astui nopeasti riitelevien väliin, napsautti poikaa olalle, ja käytti itseänsä siinä aivan yhtä taitamattomasti, kuin kaikki muutkin tytöt, otti pojalta veneen pois, antoi sen pienokaiselle ja sanoi häneen kääntyen:
"No, leikkikää nyt sopuisasti yhdessä, ja jos ei Syrus jätä laivaa ja näkinkenkiä sinulle, tulet sinä minun luokseni, Stephanion parka."
Sitä sanoessaan pyhki hän omalla nutullaan tytön silmiä, otti häntä olkapäistä kiinni, tarttui pojan mustankiharaiseen päähän, painoi molemmat lapset hellällä väkivallalla toisiinsa ja käski heitä:
"Nyt suudelkaa toisianne!"
Pienokainen totteli uljaasti ja kuuliaisesti tätä käskyä, mutta suutelo, jonka poika antoi kumppanilleen, oli melkein kuin lyönti suulla.
Xanthe naurahti ääneen, käänsi lapsille selkänsä ja meni hitaasti laaksoon.
Kulkiessaan siinä välähteli salaman-nopeudella kaikenlaisia pieniä elämänvaiheita menneestä ajasta hänen muistossansa, niiltä päiviltä, jolloin hän itse oli vielä pieni ja ja Phaon leikki joka päivä hänen kanssansa, aivan kuin kähärätukkainen Syrus karjapaimenen tyttären kanssa.
Mutta kaikki kuvat, joita muisto nopeasti vei hänen sielunsa ohitse, olivat sangen paljon eroavia siitä, jonka hän vast’ikään näki.
Kun hän kerran oli sanonut, ett'ei puro voinut viedä edes kukkia ja lehtiä, joita hän sinne viskasi, mereen, oli Phaon vaan hymyillyt hiljaa, mutta seuraavana päivänä löysi Xanthe akseliin kiinnitetyn ristin, jonka Phaon itse oli veistänyt ja pistänyt kivien väliin. Virta, joka siinä paikkaa kävi, löi värttinän sivuihin ja pakoitti sitä taukoomatta pyörimään. Viikkokausia huvittelivat molemmat tällä hyvin onnistuneella leikkikalulla, eikä hän vaatinut siitä edes yhtä ainoatakaan kiitos-sanaa eikäpä Xanthe sanonutkaan mitään, mutta hän osoitti hänelle elävästi, että hän iloitsi, ja se oli Phaonille kylliksi.
Jos hän aloitti Phaonin kanssa rakentamaan huonetta hiedasta ja kivistä, eikä se tullut yhdellä kerralla valmiiksi, löysi hän sen aina, kun leikki seuraavana päivänä uudestaan aljettiin, katettuna ja puutarhalla varustettuna, siten että pienet oksat olivat puiksi pistetyt hiekkaan ja punaiset sekä siniset kukat kukkapensaiksi. Tuon istuimen lähteellä oli Phaon itse Xanthelle valmistanut, niinpä
myöskin nuo pienet penkit meren rannalla, joitten avulla oli mahdollista päästä kuivin jaloin veneesen, jonka hänen ystävänsä myös oli värjännyt kauas loistavalla punaisella ja sinisellä värillä, koska erään naapurin kirjava venonen oli miellyttänyt Xanthea.
Nyt ajatteli hän tätä ja useita samankaltaisia tekoja, joita hänen serkkunsa oli hänelle tehnyt, ja ett'ei hän koskaan ollut luvannut hänelle mitään, vaan aina asettanut eteensä valmiita kaluja, ikäänkuin sen täytyisikin niin olla.
Ei Phaonille tullut koskaan mieleen vaatia korvausta lahjoistansa taikka kiitosta töistänsä, niinkuin kiharatukkainen Syrus teki.
Äänetönnä oli hän tehnyt hänelle palveluksen toisensa perästä, mutta valitettavasti ei Xanthe tällä hetkellä ollut taipuva tunnustamaan tätä.
Miehiä ei harmita kukaan helpommin kuin se, jolta he ovat saaneet vastaanottaa monta hyvää työtä, joita he eivät ole voineet palkita; naiset, yhdentekevä ovatko nuoria tai vanhoja, ovat siinä jumalattarien kaltaisia, että he mielellään omistavat miehen jokaisen lahjan heille tulevana uhrina, niinkauan kuin he ovat suosiollisia antajaa kohtaan, mutta tänään oli Xanthe juuri taipuisa suuttumaan ystävällensä.
Tuhannet yhteiset ilot ja surut olivat yhdistäneet heidät toisiinsa, ja hänen muistojensa kaukaisimmalla näköpiirillä oli tapaus, joka antoi Xanthen mieltymykselle Phaonia kohtaan uuden suunnan. Phaonin ja hänen äitinsä olivat kuolleet samana päivänä ja siitä lähtien oli hän arvellut täytyvänsä pitää huolta Phaonista ja varjella häntä, alussa tosin niinkuin suuresta elävästä nukesta, mutta sitten totisemmalla tavalla. Ja nyt petti hän hänet ja saattoi itsensä perinpohjin häviölle!
—
Mutta kuitenkin oli Phaon aivan toisenlainen kuin nuo törkeät pojat Syrakusasta.
Hän oli lapsesta saakka kuulunut niihin, jotka toimivat pitkittä puheitta. Haaveksijan tavalla kävi hän mielellään yksinäisillä teillä, luoden suurien tummien silmiensä katseen maahan.
Kysymättä puhui hän harvoin.
Hän ei koskaan kehunut voivansa täyttää tuota tai tätä taikka toimittaneensa jotain hyvin onnistunutta.
Harvapuheisena oli hän työssä, jopa iloisissa leikeissäkin.
Hitaasti meni hän toimeen, mutta johon hän tarttui, sen tiesi hän myös hyvin lopettaa.
Häntä nähtiin mielellään kilpakentällä ja tanssipaikoissa, sillä nuorukaiset kunnioittivat hänen väkevyyttänsä, hänen notkeutensa täydellistä suloisuutta ja sitä pelkäämätöntä levollista tapaa, jolla hän ymmärsi pysyttää kerskailijoita ja riitelijöitä alallansa; mutta tyttöset katselivat mielellään kauniin haaveksijan syviin silmiin ja ihmettelivät, kun hän vallattomimmassakin rinkihypyssä taivutti itseänsä suloisesti, vaivatta ja tarkkaan seuraten tamburinin ja kaksipäisen huilun tahtia.
Tosin haukkui moni tyttö, jolle hän oli unohtanut osoittaa huomiota, hänen harvapuheisuuttansa ja Xanthestakin oli usein tuntunut tukalalta, kun ei hänen kielensä löytänyt ainoatakaan sanaa ainerikkaista tarinoista, joita hänen silmänsä Xanthelle kertoivat. Niin, ne tiesivät puhua! Ja jos hän loi häneen syvän sydämmellisen katseensa, joka häntä leimuamatta kohtasi, mutta hehkuvana ja