1
Oxford University Press is a department of the University of Oxford. It furthers the University’s objective of excellence in research, scholarship, and education by publishing worldwide. Oxford is a registered trade mark of Oxford University Press in the UK and certain other countries.
Published in the United States of America by Oxford University Press 198 Madison Avenue, New York, NY 10016, United States of America.
© Oxford University Press 2017
All rights reserved. No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means, without the prior permission in writing of Oxford University Press, or as expressly permitted by law, by license, or under terms agreed with the appropriate reproduction rights organization. Inquiries concerning reproduction outside the scope of the above should be sent to the Rights Department, Oxford University Press, at the address above.
You must not circulate this work in any other form and you must impose this same condition on any acquirer.
Library of Congress Cataloging-in-Publication Data
Names: Fishman, Daniel B., editor. | Messer, Stanley B., editor. | Edwards, D. J. A., editor. | Dattilio, Frank M., editor.
Title: Case studies within psychotherapy trials : integrating qualitative and quantitative methods / edited by Daniel B. Fishman, Stanley B. Messer, David J.A. Edwards, and Frank M. Dattilio.
Description: Oxford ; New York : Oxford University Press, [2017] | Includes bibliographical references and index.
Identifiers: LCCN 2016027783 (print) | LCCN 2016029927 (ebook) | ISBN 9780199344635 | ISBN 9780199344642 (ebook)
Subjects: | MESH: Psychotherapy—methods | Research Design | Case Reports
Classification: LCC RC337 (print) | LCC RC337 (ebook) | NLM WM 40 | DDC 616.89/140072—dc23
LC record available at https://lccn.loc.gov/2016027783
9 8 7 6 5 4 3 2 1
Printed by Edwards Brothers Malloy, United States of America
To Peter E. Nathan (1935–2016), valued colleague, good friend, and innovative thinker
As a rule, when I have heard some slight indication of the course of events I am able to guide myself by the thousands of other similar cases which occur to my memory.
Arthur Conan Doyle, “The Red-Headed League,” 1891
What treatment, by whom, is most effective for this individual with that specific problem, and under which set of circumstances?
Gordon Paul, 1967, p. 111
A public policy proposal is forwarded that no form of health intervention—physical or mental [including psychotherapy]—should be supported through third-party reimbursement and publicly supported training programs unless it has been demonstrated to be safe and effective. It is argued that randomized controlled clinical trials [RCTs] should be viewed as the most valid, though not exclusive, source of evidence.
Gerald Klerman, 1983, p. 929
EBPP [Evidence-Based Practice in Psychology] promotes effective psychological practice and enhances public health by applying empirically supported principles of psychological assessment, case formulation, therapeutic relationship, and intervention
APA Task Force on Evidence-Based Practice, 2006, p. 271
Common to all experts, however, is that they operate on the basis of intimate knowledge of several thousand concrete cases in their areas of expertise. Context-dependent knowledge and experience are at the very heart of expert activity. Such knowledge and expertise also lie at the center of the case study as a research and teaching method or to put it more generally still, as a method of learning.
Bent Flyvbjerg, 2006, p. 222
A psychotherapy case formulation is a hypothesis about the causes, precipitants, and maintaining influences of a person’s psychological, interpersonal, and behavioral problems. A case formulation helps organize information about a person, particularly when that information contains contradictions or inconsistencies in behavior, emotion, and thought content. Ideally, it contains structures that permit the therapist to understand these contradictions and to categorize important classes of information within a sufficiently encompassing view of the patient. A case formulation also serves as a blueprint guiding treatment and as a marker for change.
Tracy Eells, 2007, p. 4
[In] statistical hypothesis testing, … the scientist deduces one statement (or a few statements) from the theory and compares that statement with many observations [across different individuals]. If the observations tend to match the statement, … then the hypothesis is considered as confirmed. In contrast, . the theory-building case study strategy compares many theoretically-based statements with correspondingly many observations [within the same individual] [asking] how well the theory describes details of the case. because many statements are examined … The gain in confidence in the theory from a close match may be as large as from a statistical hypothesis-testing study.
William B. Stiles, 2009, pp. 11–12
Randomized clinical trials (RCTs) research has been touted for three decades as the gold standard for determining effective and optimal treatments in the mental health arena. Unfortunately, RCT designs have failed to advance the field of psychotherapy as much as initially expected, largely because they have not proven able clearly to identify either unique or specific treatments for different diagnostic conditions. … Aspects of treatment and patients that do distinguish among treatment effects are seldom incorporated in RCT designs because they lie outside of the realm of what are considered “interventions.”
Larry Beutler and Bryan Forrester, 2014, p. 168
CONTENTS
Preface and Acknowledgments ix
About the Editors xi
Contributors xiii
PART I Introduction
1. The Terrain 3
Daniel B. Fishman and David J.A. Edwards
2. Navigating the Projects 26
Daniel B. Fishman
PART II The Projects
3. “Cool Kids/Chilled Adolescents”: Cognitive-Behavioral Therapy for Youth With Anxiety Disorders in Denmark 39
Mikael Thastum, Irene Lundkvist-Houndoumadi, Kristian Bech Arendt, Silke Stjerneklar, and Daniel B. Fishman
Commentary: International Implementation of CBT: Universal Principles Meet Local Needs 108
Lauren J. Hoffman, Elaina A. Zendegui, and Brian C. Chu
4. The Efficacy of Interpersonal Psychotherapy – Adolescent Skills Training (IPT-AST) in Preventing Depression 119
Sarah S. Kerner and Jami F. Young
Commentary: Identifying Moderators of Change From Both RCTs and Case Studies 181
Laura J. Dietz
5. Transference-Focused Psychotherapy for Adult Borderline Personality Disorder 190
Kenneth N. Levy, Kevin B. Meehan, Tracy L. Clouthier, Frank E. Yeomans, Mark F. Lenzenweger, John F. Clarkin, and Otto F. Kernberg
Commentary: Complementarity and Clinical Implications in Using a Mixed-Methods Approach 246
William E. Piper and Carlos A. Sierra Hernandez
6. Motivational Enhancement Therapy for Increasing Antidepressant Medication Adherence and Decreasing Clinical Depression Among Adult Latinos 256
Alejandro Interian, Ariana Prawda, Daniel B. Fishman, and William M. Buerger
Commentary: The Best of Both Worlds 316
John C. Norcross
PART III Reflections and Next Steps
7. An Outside Perspective 327
Harold Chui, Sarah Bloch-Elkouby, and Jacques P. Barber
8. Themes and Lessons Learned 337
Daniel B. Fishman, Stanley B. Messer, David J.A. Edwards, and Frank M. Dattilio
Index 363
PREFACE AND ACKNOWLEDGMENTS
In psychotherapy research, the world of randomized clinical trials (RCTs) is one of elaborate logical designs to achieve experimental control; a focus on specific variables and discrete, normative, quantitative measures of them; a search for general laws; fidelity to therapy manuals; and extensive statistical analyses of the therapy results of groups of clients. In contrast, the world of case studies of individual psychotherapy sessions and courses of therapy is one of qualitatively rich patterns of human transactions; the narrative development of an emotionally important relationship between therapist and client; the complex interaction of a client’s personality, life history, presenting symptoms and distress, and present life situation, leading the therapist to develop a guiding case formulation and treatment plan; and the personality, training, and expertise of the therapist. In short, one world focuses on numbers about variables within groups, and the other world focuses on words about patterns within specific persons. Up to this point, these worlds—sometimes seeming to be more associated with the physical sciences and the humanities, respectively, than with “social science” per se—have not unsurprisingly been separated, despite the fact that the methods associated with these worlds actually analyze the exact same data, consisting of psychotherapy interactions, and despite the fact that some mental health professionals like clinical psychologists are intensively trained in both of them.
This book is based on the premise that both of these worlds are of great value in psychotherapy research. Specifically, in Chapters 3–6 we present four psychotherapy research projects. In each there is a combination of a formal, quantitative RCT study of randomly assigned groups; two or three systematic, in-depth qualitative case studies of individual clients drawn from the experimental group of the RCT; and a discussion of how the two types of knowledge emerging from the RCT study and the case studies can be integrated and synthesized, with the sum of the two types of knowledge being greater than their parts. We believe one of the strengths of this book is that we systematically bring together these two different perspectives on the same psychotherapy interactions, and that readers thus have the opportunity to immerse themselves in each, side by side, and then to join the process of exploring how these two perspectives can complement one another.
In closing, the senior editor wants to first acknowledge one of the major inspirations and driving forces for this book, his valued friend and mentor, Peter E. Nathan, who passed away prior to the completion of the book. While one of the major figures in the world of psychotherapy RCTs—being the senior editor of Oxford’s classic in this area, A Guide to Treatments That Work, first–fourth editions, Peter had the open-mindedness, sophistication, and vision to see that qualitative and case study research could expand on the knowledge generated by RCTs. With this mindset, Peter was instrumental as an Associate Editor in guiding my development as Editor-in-Chief of the journal Pragmatic Case Studies in Psychotherapy (http://pcsp.libraries.rutgers.edu), which helped set the stage for the present book.
Second, we would like to thank the contributing authors of the four projects at the heart of this book for devoting themselves to instantiate the new paradigm we are proposing, namely, to delve into the experimental condition of their randomized clinical trials and to openly and honestly, with incisive critical reflection, explore the clinical narrative details and theoretical meanings of specific clients. Third, we want to thank the chapter commentators for extending our understanding of the potentials and challenges of our “Cases Within Trials” paradigm. Last we want to thank our spouses, who supported us with grace and encouragement through this challenging but very satisfying editorial experience.
Daniel B. Fishman
Stanley B. Messer
David J.A. Edwards
Frank M. Dattilio
The Terrain
DANIEL B. FISHMAN AND DAVID J.A. EDWARDS ■
Over the past two decades, the field of psychotherapy research has been dominated by two contrasting and frequently conflicting perspectives: that of the nomothetic, experimental researcher, who conducts randomized clinical trials (RCTs) that emphasize quantitative, group data; and that of the idiographic, interpretative researcher, who emphasizes qualitative, individual data from clinical case studies (e.g., Division 12 Task Force, 1995; Fishman, 1999; Howard et al., 1996; Miller, 2004).
Recently there has been a major movement toward bridging these two perspectives and developing their potential for complementarity and synergy (e.g., Barkham, Hardy, & Mellor-Clark, 2010; Goodheart, Kazdin, & Sternberg, 2006; Norcross, Beutler, & Levant, 2006; Wolfe, 2012). This is the central theme of this book: to go beyond the historical dialectic and conflict between researchers and practitioners by presenting the rationale for and cogent examples of a new approach to the interface between research and practice. This new approach was introduced by three of this book’s editors in an article a few years ago (Dattilio, Edwards, & Fishman, 2010), which helped to propel the development of this book, and is here called the “Case Studies Within Psychotherapy Trials” model, or the “Cases Within Trials” (CWT) model, for short. The CWT model seeks to integrate knowledge from RCTs with that from systematic case studies strategically drawn from the RCTs to expand the traditional gold standard of what constitutes bestpractice psychotherapy research to include systematic case studies along with RCTs. In the following chapters, four project examples of this model in action are presented. Combining such knowledge creates synergy. The qualitative picture of the realities and complexities of therapy in the case studies provides a rich source of information that complements the often limited conclusions that can be drawn from the quantitative results of RCTs. The result is a more nuanced set of conclusions about the most effective methods for addressing the various mental health problems we are concerned with, conclusions that are practically useful to the managers and clinicians who must deliver the treatments at the front line.
GROUP- BASED, EXPERIMENTAL RESEARCH IN PSYCHOTHERAPY
As is fully familiar to the scientific and professional communities, although not necessarily to the lay public, the experimental group researcher focuses on comparing groups of psychotherapy clients on a limited number of discrete, quantified variables—such as client characteristics and scores on self-report outcome questionnaires—while striving to control all of the other sources of variance. The goal is to derive statistically significant quantitative relationships among the independent and dependent variables studied and to provide empirical support for the generality of these relationships in the form of broad laws.
A particularly influential version of the experimental group perspective was set forth nearly three decades ago by Gerald Klerman (1983), a psychiatrist who offered the following plan after serving as the Director of the US Alcohol, Drug Abuse and Mental Health Administration under President Jimmy Carter:
A public policy proposal is forwarded that no form of health intervention— physical or mental [including psychotherapy]—should be supported through third-party reimbursement and publicly supported training programs unless it has been demonstrated to be safe and effective. It is argued that randomized controlled clinical trials [RCTs] should be viewed as the most valid, though not exclusive, source of evidence. (p. 929)
Klerman drew this proposal from what was considered the scientifically most powerful model in psychopharmacology: the double-blind pharmaceutical study, whereby patients with a designated ailment, such as hypertension, cancer, or insomnia, were randomly assigned to either a particular experimental drug group or to a placebo group control. The random assignment was designed to control for all other variables that could impact on the ailment besides the experimental drug (for a history of the development of the RCT, see Wampold, 2015, pp. 11–16).
In 1995, more than a decade later, Klerman’s call for RCT-based research served to inspire a group of clinical psychologists—from the Society of Clinical Psychology (Division 12 of the American Psychological Association)—to create a preliminary set of guidelines for identifying “empirically validated psychological treatments” (EVTs; Division 12 Task Force, 1993). The group created categories of EVTs. This term was later changed to “empirically supported treatments” (ESTs). Within the EST framework, the most rigorous category was that of a “well-established” treatment, which involved at least “two good group design studies [i.e., RCTs] conducted by different investigators,” which showed the experimental treatment “superior to pill or psychological placebo or to another treatment” (1995, p. 6). Subsequent lists of psychotherapy treatments that met the RCT criteria of ESTs were published in 1998 in Nathan and Gorman’s Treatments That Work (in its fourth edition in Nathan & Gorman, 2015), and in a continuously updated list of treatments that meet the EST criteria on Division 12’s Web site under the title,
“Research-Supported Psychological Treatments” (Society of Clinical Psychology, 2015; see also proposals to update the methodology behind this and similar lists in Tolin et al., 2015).
According to Nathan and Gorman, the ideal study for demonstrating an EST involved at least the following elements: (a) a pool of clients who suffer from one and only one diagnostic category of psychopathology; (b) random assignment to an experimental or a control group; (c) in the experimental group, provision of a model of therapy that is operationally defined by a manual; (d) training therapists in the experimental group in how to administer the manualized treatment; (e) assessing therapist fidelity to the manual; and (f) objectively and quantitatively assessing the clinical status of the research clients on measures of symptoms relevant to the psychopathology being treated, both at the beginning and end of therapy, so that the statistical significance of the difference between symptoms before and after treatment can be determined. The logic of this design is to ensure that the only difference between the experimental and control groups is the experimental therapy program. This is achieved by (1) controlling all the client variables via random assignment, (2) standardizing the nature of the experimental therapy delivered by operationalizing it in a manual, and (3) using validated measures of the target symptoms before and after treatment and submitting them to rigorous statistical analysis. The Society of Clinical Psychology’s requirement that a “well-established” treatment involve at least two independent RCTs was intended to assure that one of the keystones of science, replicability, was met. In short, the EST model was set forth as a scientifically rigorous method for determining the efficacy of a particular, manualized treatment method for a specific diagnostic category of psychopathology.
CASE- BASED, CLINICAL PRACTICE OF PSYCHOTHERAPY
In contrast, the other perspective in psychotherapy research is that which involves the practitioner, who is always dealing with a particular case be it an individual client, a family, or a therapy group (Fishman, 1999). The practitioner addresses all the complexities of the particular client’s history, present life circumstances, and the phenomenology of his or her experience, his or her vulnerabilities and strengths, and how these relate to what are often multiple presenting problems and difficulties (McLeod, 2010). The therapist also deals with and must be aware of the complexities involved in forming a relationship and building a working alliance with each client, often in the face of significant interpersonal difficulties that the client brings. Unlike the experimental researcher, who controls for the contextual complexities of the individual case by randomized assignment, the practitioner is committed to work with the individual client in full context (Fishman, 2005; Norcross, 2011; Wampold, 2015; Yin, 2014).
There are a number of methods for writing rigorous and systematic case studies. These have been categorized and described by McLeod, as presented below.
The approach employed in the case studies in this book is the pragmatic case study method described in Chapter 2 and summarized in Figure 2.1. Based on the work of Schon (1983) and Peterson (1991), the method builds on observationally established transtheoretical, best-practice ways in which professionals like psychotherapists apply theoretical knowledge effectively in the service of helping individual clients achieve their individual goals.
Briefly, the pragmatic case study method involves (a) grounding practice in a general, guiding theoretical conception of psychopathology and the processes by which it can be changed; (b) a systematic assessment of the client’s problems; (c) the development of a case formulation and associated treatment plan (Eells, 2007), based on applying (a) to (b); (d) a detailed description of the subsequent course of therapy, including modifications of the case formulation and treatment plan based on the therapist being responsive to feedback from the client and the therapy process; and (e) at the conclusion of therapy, a formal evaluation of the therapy process, typically including both quantitative and qualitative data. Throughout, established procedures for ensuring methodological quality and reducing unintentional subjectivity are followed, for example in the case study design by using standardized quantitative measures in addition to qualitative data for outcome assessment and by recognizing methodological limitations (Kazdin, 1981); and in the case write-up, by making a clear distinction between descriptive clinical information and its interpretation, by grounding interpretations in examples, by owning one’s perspective, by providing credibility checks, and by maintaining internal coherence throughout (Fishman, 2013; Elliott, Fischer, & Rennie, 1999).
THE ADVANTAGES AND DISADVANTAGES OF QUANTITATIVE AND QUALITATIVE METHODS
The advantage of the quantitative methods used by the experimental researcher is that a few variables can be rigorously measured and comparisons made using objective statistical tests of significance. The disadvantage of such methods, however, is that they reduce qualitatively complex phenomena to simple numbers with little context, and this in turn limits their value to (and credibility with) practitioners. Thus, clinical practitioners typically view qualitative research and case studies as more appropriate to the world of practice, since qualitative researchers strive to capture real-world human complexity and its narrative meanings on its own terms, using words rather than numbers. A recent study by Stewart and Chambless (2007) illustrates this. Doctoral-level clinical psychologists in private therapy practice were randomly assigned to receive (1) a research review of data from randomized controlled trials of cognitive-behavioral treatment (CBT) and medication for bulimia; (2) a case study, including CBT-informed therapy for a fictional patient with bulimia; or (3) both—to see the effect of this information on two dependent variables, a practitioner’s likelihood of seeking training and of trying the new bulimia intervention. Stewart and Chambless found that for
the practitioners, the introduction of the case study information had a significant positive impact on the dependent variables, whereas the introduction of randomized RCT data had no such impact. This result was regardless of indicators of how research-oriented the practitioners were, such as being CBT oriented, coming from a graduate program that emphasized research outcome findings, or being recent graduates. In sum, it seemed to be their common role as full-time therapists that drew the participants to see the case study material as most relevant to their practice.
Since John Watson’s behavioral manifesto in 1913, quantitative, experimentally oriented models have dominated academic psychology (Fishman, 1999). However, for at least four decades qualitative psychology has been staking out its claim to an important space in the field. For example, the American Psychological Association recently changed the name and focus of its Division 5, which is devoted to research methods, adding qualitative research to its previous exclusive focus on quantitative approaches. In the Division’s new journal, Qualitative Psychology, Jackson (2015) documents the recent growth of qualitative methods in psychological research. For example, in the research studies indexed in PsycINFO, 20 years ago search terms like “statistical OR measurement” were in a ratio of 1 to 14.55 compared to search terms like “qualitative OR naturalistic.” That figure has changed today to a ratio of 1 to 2.77. There was a similar finding in a search of terms in syllabi of psychology methodology courses (p. 181). Moreover, Jackson points out that this growth in the relative equity of qualitative research in psychology is paralleled by the growth of qualitative research more broadly, with more than 100 scholarly journals today publishing qualitative studies (p. 181).
IDIOGRAPHIC VERSUS NOMOTHETIC: THE DIALECTIC
The marginalization of qualitative methods in psychological research in general, and clinical psychology in particular, led to a harmful rift between researchers wedded to a nomothetic approach and practitioners whose work is necessarily idiographic. This rift was noted three decades ago (Barlow, 1981; Kiesler, 1981; Safran, Greenberg, & Rice, 1988). On the one side, researchers argued that the private nature of psychotherapy practice has allowed most practitioners to be unaccountable and uncritical in their work, collecting and presenting no objective, “hard data” for evaluating their effectiveness and for making their therapy process accessible for critical evaluation. They also pointed out that the RCT provides a robust scientific way for determining the efficacy of a particular type of therapy for a specific type of problem. On the other side, practitioners pointed out that the RCTs involved in the EST research include patients with only a single diagnostic problem, eliminating relevance for many of the clients seen in routine practice. Practitioners also pointed out that ESTs leave a substantial number of patients unchanged. For example, even when a treatment is shown to be efficacious in an RCT, there are still a substantial number of poor-outcome clients (e.g., Dimidjian & Hollon, 2011). Also, even an effect size as strong as .80 means that 11% of the
clients in the experimental group do no better than the average person who has not received psychotherapy (Cooper, 2009, p. 22), and a somewhat recent metaanalysis of 28 RCTs found that 40% of clients showed no clinically significant improvement (Hansen, Lambert, & Forman, 2002). Moreover, practitioners argue that they need flexibility in adapting treatment to the individual client—what Stiles and colleagues (e.g., Kramer & Stiles, 2015; Norcross, 2011; Stiles, Barkham, Connell, & Mellor-Clark, 2008) have referred to as “therapist responsiveness”— and that this is inconsistent with rigorously following a manual (see also Beutler & Forrester, 2014). In addition, practitioners anecdotally claim that they are able to achieve positive outcomes without using manualized procedures. (For a fuller and dramatic exploration of the dialectic, see the article by Barry Wolfe [2012], who presents a two-chair dialogue reflecting his conflicting, simultaneous professional roles: 20 years as a program manager of research on psychotherapy at the US National Institutes of Mental Health and his simultaneous role as a practicing therapist for almost 40 years.)
MIXED METHODS: A UNIFYING PARADIGM
The CWT model that we are recommending in this book serves as a vehicle for transcending this long-standing conflict between researchers and practitioners. It does this by adopting the mixed-methods model. This is an integrative research paradigm that has been gathering momentum in medicine, education, and the social sciences. It takes a pragmatic approach to our understanding of what research methods can provide valid knowledge and starts with the assumption that quantitative and qualitative data each have their own strengths but also weaknesses in validly describing the world. The mixed-methods model provides an epistemological rationale for combining research methods that generate what are in effect different kinds of knowledge, and it offers guidelines for integrating the two kinds of methods within a single research study. By combining both types of data, researchers gain a more differentiated and trustworthy overall picture of the phenomenon being studied (e.g., see Teddlie & Tashakkori, 2009). As alluded to earlier, the advantages of quantification are that they provide (a) stable meanings across time; (b) the ability to achieve quality control via established psychometric procedures that seek to achieve reliability among different observers; (c) the capacity to efficiently reduce large amounts of complex differences across the multiple individual cases included in group research designs; (d) the ability to obtain an objective, normative context for comparing individual clients; and (e) the capacity to create top-down deductive laws (Stiles, 2009).
However, these strengths are offset by significant disadvantages because in the process of oversimplifying information, much of what is valuable is discarded. It is just this type of “lost” information that words and qualitative description excel at: (a) by creating “thick” descriptions that include the detail, complexity, context, subjectivity, and the multifaceted nature of human
Table 1.1 Typical Outcome Structure of a Randomized Clinical Trial for a Disorder Such as Depression
Experimental condition, e.g., CBT treatment for depression
Control condition, e.g., “waiting list” control
E01, E02, E03, E04, E05
E06, E07, E08, E09, E10
E11, E12, E13, E14, E15 E16, E17, E18, E19, E20 (60% successful)
C21, C22, C23, C24, C25
C26, C27, C28, C29, C30 C31, C32, C33, C34, C35 C36, C37, C38, C39, C40 (20% successful)
Note: Items in italics indicate unsuccessful resolution of depression, and items in roman text and bold indicate successful resolution of depression.
CBT, cognitive–behavioral therapy.
From D. B. Fishman (2013), The pragmatic case study method for creating rigorous and systematic, practitioner-friendly research, Pragmatic Case Studies in Psychotherapy, 9(4), p. 416. Copyright 2013 by Daniel B. Fishman.
knowledge; (b) by capturing the narrative, storytelling structures of human knowledge; and (c) by having the capacity to ground generalizations in particular instances, so that the generalizations are derived from the bottom up (Fishman, 1999; Stiles, 2009).
In psychotherapy outcome research, the complementary strengths of quantitative and qualitative data translate into the fact that they are positioned to answer different research questions (Creswell, Fetters, & Ivankova, 2004). This can be seen by examining the typical structure of an RCT, as shown in Table 1.1. The table illustrates this structure with a study comparing an experimental condition of CBT treatment for a problem such as depression with a control condition of a placement on a waiting list. The advantage of the quantitative group data is that it can answer a question like: Is the experimental condition on average more effective than the no-treatment control condition? Specifically, as shown in the table, since 60% of the clients in the experimental condition (E1-E12) were successful compared to 20% (C21-C24) in the no-treatment control condition, the answer to the question is yes, the experimental condition was on average more effective than the control condition.
In contrast, the advantage of the qualitative case study data is that they can answer questions like: Why did some particular individual clients in the experimental condition—like clients E01 and E02—have successful therapy outcomes, while other subjects in the experimental condition—like E13 and E14—did not? Were there different reasons for success between E01 and E02? Were there different reasons for the therapeutic failures in the cases of clients E13 and E14? Qualitative case studies can answer these and similar questions about the differences between patients in the control condition, like clients C21 and C22 who had
successful outcomes compared with clients C25 and C26, who had unsuccessful outcomes.
In sum, analyses of quantitative group data are of value in describing general relationships across groups of subjects involving a few variables, while qualitative case data are of value in thickly describing processes within individual cases, revealing complex patterns in the ways that one patient differs from another. This means that to study psychosocial phenomena systematically in a manner that yields conclusions that are trustworthy (Lincoln & Guba, 1985; Morrow, 2005), it is important both (a) to fully assess the rich and varied details, contexts, and levels of the phenomenon—that is, by capturing complexity as well as (b) to do this is in a precise, reliable, and explicit manner with definitions that are as clear as possible—that is, by ensuring rigor. There is a dialectical relationship between these two goals: as the information we gather encompasses more of the rich and varied details in a situation, it becomes less precise and reliable; and, likewise, as the information we gather becomes more and more precise and reliable, for example, through quantification, it encompasses less and less of these details and becomes more decontextualized.
There is an increasing number of theorists and researchers who are working to navigate this dialectic, rather than embracing an all-or-none position at one of the poles. This is the impetus behind the rising influence of mixed-methods research in general. One expression of this in psychotherapy research is the move from “protocol-based” treatment manuals that specify treatment procedures quite strictly on a session-by-session basis to the development of “principle-based” treatment manuals that incorporate a range of interventions that are delivered responsively on the basis of broad principles (e.g., Henggeler et al., 2009; Kendall & Beidas, 2007; Wolfe, 2012). Another is the development by some advocates of case studies—representing the complexity pole of the continuum—of methodologies for making case study description and interpretation more systematic, reliable, and insulated from unexamined bias (Elliott et al., 2009; Elliott, Fischer, & Rennie, 1999; Fishman, 1999, 2005; 2013; Messer, 2007; Stiles, 2009), sacrificing some of the richness and intricacies of individuals’ lives in order to gain more reliability, transparency, and theoretical clarity in studying them.
OTHER EMERGING RESOLUTIONS OF THE PARADIGM DIALECTIC IN PSYCHOLOGY AND CLINICAL PRACTICE
In recent years a diverse collection of broader philosophical, scientific, methodological, political, economic, and organizational evolutionary movements have led to an environment that is supportive of a mixed-methods approach to psychotherapy research generally and to the CWT model specifically. These have resulted in the expansion of phenomena considered appropriate by mainstream researchers for investigation, moving from experimentally based, quantitative group data into areas that focus on qualitative research and case studies. In addition, these movements support the idea that knowledge derived from individual case study
research makes an important contribution that complements the valuable, but limited knowledge gained from RCT-based group research. Examples of these developments are reviewed next.
The American Psychological Association: Expanding Best Practice Beyond Empirically Supported Treatments
The American Psychological Association’s Evidence-Based Practice in Psychology Model
The American Psychological Association (APA Presidential Task Force, 2006) has developed a model of best clinical practice called evidence-based practice in psychology (EBPP), which they define as “the integration of the best available research with clinical expertise in the context of patient characteristics, culture, and preferences” (p. 273).
EBPP means that clinicians are tasked with selecting and tailoring treatments to individual patients in light of the best available evidence. Such evidence includes the following:
• Clinical observation (including individual case studies) and basic psychological science [which] are valuable sources of innovations and hypotheses (the context of scientific discovery);
• Qualitative research [which] can be used to describe the subjective, lived experiences of people, including participants in psychotherapy;
• Systematic case studies [which] are particularly useful when aggregated— as in the form of practice research networks—for comparing individual patients with others with similar characteristics;… . [and]
• RCTs and their logical equivalents (efficacy research) [which] are the standard for drawing causal inferences about the effects of interventions (context of scientific verification). (p. 274)
The American Psychological Association’s Empirically Supported (Therapy) Relationships
The development of the concept of empirically supported relationships (ESRs) complements the development of empirically supported treatments (ESTs; now called “research-supported psychological treatments”) by Division 12 of the American Psychological Association (APA), mentioned earlier. Division 29 (Psychotherapy) of the APA created a parallel task force on ESRs to examine and synthesize the research evidence on the nature and qualities of the therapeutic relationship that contribute to treatment effectiveness. Their results were first published in a 2002 book that is now in its second edition (Norcross, 2011).
Research on the development of ESTs focused on the efficacy of specific procedures for clinical intervention. This approach was based on the assumption that a psychological treatment is similar to the administration of a drug which may or may not be efficacious in treating a physical disease like malaria or pneumonia.
By contrast, researchers have long suggested that there may be common factors that impact on the effectiveness of treatment regardless of the specific treatment employed or the theory on which it is based. For example, these common factors relate to the nature of the relationship between therapist and client, the therapist’s responsiveness and capacity for empathy, and the extent to which the client and therapist have a shared vision of the goals of therapy. These common factors are contrasted with the specific factors relating to the particular kind of treatment employed. Historically, there have also been polarized debates between those who have argued that what is primary in treating mental disorders are specific therapy techniques that are efficacious relatively independent of how they are delivered, and those who have argued that techniques are largely irrelevant and that it is the quality of the relationship between client and therapist that brings about change. As Norcross and Lambert (2011) stated it:
Do treatments cure disorders or do relationships heal people? Which is the most accurate vision for practicing, researching, and teaching psychotherapy? (p. 3)
The heated conflicts between the two sides are referred to by Norcross and Lambert as the psychotherapy “culture wars” and are the focus of Wampold’s (2015) book, The Great Psychotherapy Debate.
In the spirit, discussed earlier, of growing pluralism and increasing recognition of the complexity of therapy, Norcross and Lambert (2011, p. 3) point out the need to go beyond the culture wars and for all to affirm that:
decades of psychotherapy research consistently attest that the patient, the therapist, their relationship, the treatment method, and the context all contribute to treatment success (and failure). We should be looking at all of these determinants and their optimal combinations.
Central to the ESR project is the research on individualizing treatment in response to particular client behaviors. (See also the work of Jacqueline Persons [2008], discussed later, on conducting cognitive-behavioral therapy based upon an individualized case formulation of the client.) Norcross (2011) points out that this perspective is not new:
The mandate for individualizing psychotherapy was embodied in Gordon Paul’s (1967) iconic question: “What treatment, by whom, is most effective for this individual with that specific problem, and under which set of circumstances?” Every psychotherapist recognizes that what works for one person may not work for another… .
The [goal] … of creating the optimal match in psychotherapy … is to increase treatment effectiveness by tailoring it to the individual and his/her singular situation. In other words, psychotherapists endeavor to create a new therapy for each patient. (pp. 9–10)
Another random document with no related content on Scribd:
Nyt tulee Johannes III Vestfaali pispaksi, syntynyt Turussa, jossa oli ollut Kaniikina (Tuomioherrana). Vuotta ennen kun tämä pääsi pispaksi, tapahtui, että Albrekti hätyyttettiin Norjan Kuninkaalta Hookanilta ja että hänen siinä hädässä täytyi antaa Boo Jönssoni
Griipille pian yhtäsuuren vallan, kun itsellensäki oli. Tämä Boo Jönssoni oli rikkain ja mahtavin mies koko riikissä. Paitsi suuria omaisuuksia Ruotsissa, oli hänen alle koko Suomi joutunut, jossa hän hallitsi pian itsevaltiaasta. Siellä rakenti hän nykyisessä Karjan pitäjässä Raaseporin linnan, ja jonku ajan perästä näyttää länsipuoli
Uusmaata tulleen Viipurista irrotuksi ja pannuksi Raaseporin linnan alle kuulumaan.
Jo olivat Dorpatissa Venäjän kanssa (v. 1351) uudistetun rauhan vuodet loppumassa, ja sen tähden lähtee Boo Jönssoni v 1374 Viipuriin, niitä rauhajatkolla pitentämään. Mutta pian taisi kuitenki vihollisuuksia nousta, sillä kun Urbani VI v 1378 kirjoittaa kehoitusbullan ristisotahan Venäläisiä vastaan, luvaten tavallisuutta myöten runsahan syntianteen lähtiöille, niin mainitsee hän myös edelläkäyneistä vihollisuuksista.
Johannes pispa hankki Paavilta vahvistuksen Kirkon omaisuuksille, ett'ei niitä kukaan (- niinkun Albrektilla ja hänen miehillä oli ennen ollut suuri halu -) saisi vähentää. Tiedot mainitsevat vielä kahdesta riitaseikasta, jotka tähän aikaan olivat kysymyksessä. Yksi oli Uusmaalaisten kanssa, joiden Ruotsalaiset asukkaat ruvanavun (maatskotin) maksosta mukisivat, vaan pispa sai sen selvälle jälelle. Toinen riita oli Upsalan Pääpispan kanssa hiippakunnan rajoista. Sen asian laita on tämmöinen. Vanhaan aikaan oli Hesinglanni, niinkuin myös koko Lappi ja Pohjais-Suomi Kantalahtea ja Oulujokea myöten, kuulunut Norjalaisten alle, jotka siellä matkasivat kauppimassa ja veroa ottamassa (Katso: Schlözer,
Allgemeine Nordische Geschichte, ja myös mitä siv. 25 seur. olemme jo ennen sanoneet. Kainulaiset maksoivat siis jonkun ajan veroa Norjalaisille?) Sill'aikaa olivat Turun pispat saarnanneet Kristinuskoa Pohjanmaalla ja panneet sen Torniota myöten hiippakuntansa alle kuulumaan. Mutta kun Ruotsalaiset tulivat saamaan Helsinglannin, jonka raja silloin ulettui Oulujoelle asti, niin jäi kuitenki koko Oulu- ja Torniojokein välillä oleva maa, jossa ei löytynyt kun yksi ainoa Kemin kirkkokunta, Suomen pispalle, ja muun osan Hesinglannia otti Upsalan Pääpispa. Kun pispa Hemminki myöhemmin (noin 1350) kävi Pohjanmaalla, niin tapasi hän Torniossa samanimisen Upsalan Pääpispan. Silloin oli tullut puheeksi rajoista ja sovittu sillä tavalla heidän kesken, että Tornion piti kuuluman Upsalan, ja Kemin Turun hiippakunnan alle. Nykyinen Pääpispa Upsalassa, Birgeri Gregorinpoika, ei ollut kuitenkaan siihen tytyväinen, vaan tahtoi vielä allensa ne lohirikkaat Ii- ja Oulujoen tienot. Sentähden hankki hän sekä vanhoista kirjoituksista kun myös silloin eläviltä vanhoilta miehiltä todistuksia, että mainitut paikkakunnat kuuluivat Helsinglanniin. Sen näytti hän niin selvästi, että Kuningas Albrekti (v. 1377) antoi hänelle niihin vahvistuksen. Mutta Johannes hankki myös puoleltansa todistuksia, "että mainitut maat, vanhain miesten Pohjanmaalla, Ulvilassa ja Pirkkalassa sanaa myöten, olivat sata vuotta ja enämpiki kuuluneet Turun hiippakunnan alle",[8] ja kun vielä Boo Jönssoniki oli hänen puolella, niin meni Kuninkaan vahvistus mitättömäksi, ja Suomen pispat saivat vastaki pitää riidassa olleet maanalat. Tämä riita on siitä merkillinen, että siinä kaivettiin esiin kaikki vanhat tiedot useinmainittuin paikkain entisestä olosta, josta meillekki on sillä keinon tieto säilynyt.
Jahannes Vestfaali kuoli v. 1384, jonka perästä Paavi Urbani VI aikoi itse hallita Suomen hiipakuntaa; mutta maamme kaukanaisuuden tähden Paavin asunnoilta valitsee hän kuitenki
Beero II Balkin pispaksi, joka oli syntynyt Suomessa, vaan ulkomaalla opastunut Maisteriksi.
Beero Balkin aikana oli maallisen hallituksen kohta tämänkaltainen. Se mahtava Boo Jönssoni kuoli v. 1386. Sen perästä alkoi Kuningas Albrekti rohkiammasti Ruotsin ylimysten kanssa menetellä ja tahtoi saada kolmannen osan heidän käsiin joutuneista kruunu-omaisuuksista jällensä kruunulle, jolla varsinki tarkoitti niitä Boo Jönssonille lahjoitettuja äärettömiä omaisuuksia.
Mutta perilliset tämän miehen kuolihuoneeseen nostivat kapinan ja tarjosivat v. 1388 Ruotsin hallituksen Margarethalle, joka jo ennen oli aviomiehensä Hookanin jälkeen perinyt Norjan, ja Danskan isänsä jälkeen. Margaretha tuli Ruotsiin, löi Abrektin v. 1389 Falkööpingin tappelussa ja otti hänen vankeuteen. (Vankeudesta pääsi hän vasta v. 1395 ja kuoli sittä kruunuheittona v. 1412.) Nyt täytyivät Ruotsin Herrat suostua tälle vaimolle niihin vaatimuksiin, joita eivät Albrektille ollehet mielineet täyttää; sillä kaikki, mitä sitte Albrektin tultua hallitukseen oli kruunun omaisuuksista tullut poisannetuksi, piti nyt jällen annettaman. Boo Jönssonin perilliset saivat Viipurin läänin ja kaupungin ynnä muutamia paikkoja Ruotsissa, vaan täytyivät antaa kaikki muut omaisuutensa jälelleen kruunulle. Margaretha antoi nyt valita sisarensa tytönpojan, Erikin XIII Pommerista, jonka Danska ja Norja jo oli ennen ottanut valtiaksensa, Ruotsin Kuninkaaksi. Kun sittä uusi Kuningas Kalmarin kaupungissa kruunattiin, niin yhdisti Margaretha Danskan, Norjan ja Ruotsin kruunut yhden hallittaviksi, sillä keinoin, että kaikenaikainen rauha piti oleman niiden kolmen riikin välillä, jotka kuki omituisilta lajeiltansa hallittiin ja pitivät yhteisesti valita Kuninkaita sekä toinen toistansa puoltaa. Tämä on se niin mainio Kalmarin yhdistys, joka tapahtui v. 1397. Margaretha pitäysi kuitenki hallituksessa aina kuolemaansa asti v. 1412, jolloin Kuningas Erikki pääsi yksinään hallitsemaan. — Näillä ajoilla oli
Ruotsin ja Suomenki tila mitä kurjimpia ja rauhattomimpia. Albrekti ensistä, ja sittä muutki Kuninkaat, toivat paljo Saksalaisia ynnä muita ulkonaisia hallittavahan maahansa, joille linnojen hallitus ja kaikenlaisia etuja annettiin ja jotka sangen kovasti kansaa rasittivat. Mutta eivät Ruotsin ylimyksetkään olleet muukalaisia parempia; kaikki kunnia ja jumalanpelko oli heiltäki kadonnut. Nälkävuosia kävi päälle ja se vähä, mikä maasta saatiin, syötiin sekä ryöstettiin ryöväreiltä ja kurittomalta sotaväeltä. Siihen tulee vielä niin kutsuttujen Vitaliveljein ryöstöt. Niillä oli alussa ollut tarkoituksena viedä Saksan maalta ruokaa Kuningas Albrektin Tukkulmissa piiritetyille puoltajille, mutta rupesivat sittä sillä nimellä merirosvoiksi, jotka kävivät Suomessaki rantamaita hävittämässä ja ryöstämässä.
Venäjän ja Ruotsin hallitsiain välillä näyttää nyt sattuneen se keskinäinen kohta, että kumpanenki, asioilta omassa maassansa estetty, ei huolinut toiseltansa maapaloja kiskoa, vaan ainoastaan pitää ennen saadut huostassansa. Sentähden, kun tällä ajalla mainitaan rajameteleistä, niin ovat ne, ilman hallitsiain tahdotta, hurjapäisiltä veitikoilta matkaansaatetut. Narimontilla olivat Nevajoen likimaat ja osa Venäjän Karjalata olleet omaisuutena, ja hänen poikansa Patrikei Narimantovitsa tuli v. 1383 niitä sittä hallitsemaan. Mutta kun tämä rupesi asukkaita kovasti vallikoimaan, niin kävivät Karjalaiset Novgorodilaisille valittamassa, jotka sentähden ottivat häneltä pois suurimman osan maistansa. Vuonna 1389 tuli Narimontin veljenpoika, Simeoni Olgerdovitsa, ja sai mainitut paikat allensa. Silloin lähti Ruotsalaisia v. 1392 Nevajoella hävittämään, mutta lyötiin Simeonilta, ioka tämän perästä palasi Lithoviaan. Sittä sai vallastansa ajettu Ruhtinas Juri Svätoslavitsa Novgorodilaisilta mainitut maat, jotka hänen kohta kuitenki täytyi pelvosta jättää. Nyt tuli v. 1395 Ruotsalaisia Jaamakaupunkiin, josta he heti kaijotettiin; mutta vuotena perästä oli heitä taas liikkeellä, ja hävittivät Venäjän
Karjalassa kaksi pitäjästä ynnä polttivat monta kirkkoa, eikä tietä muuta tästäkään kerrasta, kun että Ruhtinas Konstantini ajoi heidät matkoinsa ja antoi leikata kielen niiltä, jotka olivat hänen käsiin joutuneet. Vuonna 1407 tuli Simeoni Olgerdovitsa jällensä Nevajoen tienoille ja otti entiset maansa hallitakseen. Eikö liene se asia ollut Ruotsalaisille mieleen, eli mikä lie ollut syynä, koska he v. 1411 karkasivat hänen alustalle ja ottivat Tiverskin kaupungin. Tästä tiedon saatua kävi Simeoni heitä jälelleen ajamassa. Mutta ei sillä hyvä. Hän karkasi myös Ruotsin Karjalaan, poltti ja hävitti sitä laajalta, ja varsinki saivat Ruotsalaiset hänen hirmuista kostoa kärsiä. Hän tuli aina Viipuriin asti, poltti sen esikaupungin ja vei myötänsä paljo vankeja. Mutta kaksi vuotta sen perästä meni Simeoni kaiken väkensä kanssa Lithoviahan jälelleen.
Beero Balkin ja kolmen häntä ennemmäisen pispan aikoina olivat Kirkon ja pappissäädyn voimat aina olleet karttumassa, uusia kirkkokuntia laitettu ja täysi pakanallisuus ruvennut etempätä (Suomen sisäisemmiltä ja pohjaisemmilta tiloilta) katselemaan. Hänestä muistellaan, että oli käynyt Roomissa Paavia miellyttämässä, ja Tuomiokapituli hänen kautta saanut uuden Arkhidiakonin viran. Margaretha ja Kuningas Erikki näyttävät olleen hänelle aivan hyväntahtoiset, koska antoivat lahjaksi Maskuun pitäjän Piikkiön kanssa. Siitä hyväntahdosta tuli se hyöty Suomen kirkolle, että nimitetyt kuninkaalliset persoonat (v. 1403) kenkkäsivät 300 hopiamarkkaa iankaikkiseksi messuksi, jota Turun Tuomiokirkossa piti "aina Tuomiopäivään asti" pidettämän. Beerolla oli myös tuumassa saada Koroisissa, lähellä Turkua, nunnaluostari rakennetuksi, vaan lieneekö siitä tullut valmista, kosk'ei sitä sen perästä enämpi muistella. Muuten oli hänenki aikana isänmaamme erämaitten asututtamisesta ja perkkaamisesta paljo huolta asianomaisilla.
Maunus II Tavasti tulee nyt, Beero Balkin v. 1412 kuoltua, Suomen pispaksi. Hän oli syntynyt Mynämäen (Virmon) pitäjässä, tullut Praagissa Maisteriksi, ollut ennen Arkhidiakonina Turussa ja Kuningas Erikin Kanslerina, sittä tullut Roomissa vihityksi pispanarvoon. Muutama kirjoitus paavinuskon ajolta sanoo: "Turun Seurakunnassa Hemminki ja Maunus Tavasti pispoille (pyhän Henrikki pispan perästä) ei löytyneen koskaan vertaisia, jotka ajallansa olisivat tehneet niin paljo ja niin suuria töitä." Ja tosin näyttääki tämä pispa, sillä ajalla kun eli, Suomelle paljo hyvää vaikuttaneen. Sen hänestä voipi sanoa, että oli kaikella muotoa kelpo paavilainen, vaan ei enempätäkään. Hänen jumalisuus, jota senaikuiset ihmiset paljo ylistävät, ei näytä olleen puhtahana aikansa erhetyksistä. Sen innossa lähti hän pyhässä Palestinan maassa käymään, jolta matkaltaan toi koristuksia Tuomiokirkolle. Usein hankki hän Roomista taikka muualta syntianteita niille, jotka lahjoillansa muistivat Tuomiokirkkoa eli koululaitoksia. Hänen kautta tehtiin jumalanpalvelun loistava meno ynnä muutki Kirkon askareet paavinuskon vaatimuksia myöten täysinäiseksi. Ison osan päivästä veisattiin ja pidettiin jumalanpalvelua Tuomiokirkossa, jossa myös, pispalta ja muiltaki lahjoitetulla tavaralla, nyt laitettiin alttareita neljäänki toista asti. Tuomiokapitulin jäseniä lisättiin 6:desta 10:neen ja palkkoja enennettiin. Kirjasto Tuomiokirkossa kartutettiin pispalta kenkätyillä kirjoilla. Kirkon oikeuksia puollustettiin ja uusia saatiin. Porvon, Paadisten luostarille lahjoitettu, pitäjäs, Pernon ja Sippoon kappelein kanssa, ostettiin (v. 1428) jällensä Turun hiippakunnalle. Rasituksiksi tähän aikaan ovat luettavat: ruttotauti, joka usiamman kerran oli liikkeellä, ja Turun palo v. 1429. Sen palon perästä annettiin syntianteita "7:meksi vuodeksi ja 7 kertaa 40:neksi päiväksi" niille, jotka Tuomiokirkkoa lahjoittivat. — Seurakuntain luku maassamme enentyy tämänki pispan aikana. Kuusiston hovi taikka
linna rakennetaan häneltä kivestä, kun oli ennen ollut puusta. Näiltä ajoilta alkuansa mahtaa myös Porvon kaupunki olla, jonka kivikirkko, (nykyinen Tuomiokirkko,) taisi tulla noin v. 1418 rakennetuksi. Rauma saapi v. 1441 kaupunki- ja heti perästä kauppa-oikeuden. Naantalin luostari perustetaan v. 1443, jonka vieressä oleva kylä saapi Kuninkaalta kaupunki-oikeuden. Ja muuta senlaista uudistusta.
Mutta enin kiitos on meillä Maunus Tavastille siitä kannettava, että hän, milloin kapinat ja hämmingit kiehuivat Ruotsissa ja rahvas oli rasittajoiltansa pian meneytymässä, aina pysyi valtiain ystävänä ja kehoitti niitä Suomen hyvää katsomaan. Kuningas Erikki XIII Pommerista, joka rienteli kaiken hallitus aikansa saada sukunsa otetuksi kruunun perilliseksi, ja kävi pitkällisiä sotia Slesvigin omistamisesta, tuli Ruotsia vierailla nälkäisillä hallitusmiehillä ja ylönpaltisilla veroilla ja maksoilla vaivaamaan. Mutta Suomessa käski hän oikeuden rikkomatointa pitämistä, kielsi kovasti asetettuin verojen enentämistä ja jakoi vielä v 1435 maamme kahtehen, Eteläis-Suomen ja Pohjais-Suomen, Lakikuntaan. Myös sääsi hän, että Maanoikeuden, niinkuin korkeimman Suomessa olevan
Oikeuden, piti vuosittain Juhannuksen aikoina kokouta Turkuun, lykätyitä riitaseikkoja ja kanteita virkamiehiä vastaan ratkomaan: ja piti sen olla kokoonpannun Pispasta ja muutamista Tuomiokapitulin jäsenistä, ynnä kaikista maassa asuvista Riiki-Raateista, Lakmanneista, Kihlakunnan Tuomareista, ja Fouteista, joiden velvollisuus myös oli huolta pitää kaikista Kuninkaan ja maan hyväksi tulevista asioista. — Ruotsissa oli Kuningas Erikki pannut foutiksi Daalarin maahan erään Danskalaisen miehen, Jösse Erikssonin, joka rupesi kovin mielettömästi elämään, hirtti talonpoikia, piinaten heitä savussa, ja valjasti raskaita vaimoja heinäkuormain eteen. Silloin valitsivat Daalarilaiset nerokkaan
vuorimiehen, Engelbrekti Engelbrektssonin, tästä ja muusta pahasta menetyksestä Kuninkaalle valittamaan. Mutta kun ei valituksesta seurannut parannusta, niin nuosi Daalarin maassa v. 1433 kapina. Engelbrekti oli päämiehenä ja pian kävi koko Pohjais-Ruotsi hänen puolelle, sittä muukin osa maata. Erikki Puuke, jolla oli Korsholman linna (Ei ole tietoa, milloin tämä linna rakennettiin. Vanhoissa kirjoituksissa mainitaan siitä ensikerran v. 1398, eli ainaki alkupuolella viidettätoista vuosisataa.) allansa, oli noussut Pohjanmaalaisten kanssa ja antanut Johani Folkessonin kautta ottaa Ahvenanmaan ynnä siellä olevan Kastelholman linnan. Vieraat ja pahanilkiset hallitusmiehet ajettiin pois maasta; Kuninkaalle lähetettiin sana, ett'ei enää ollut mieli häntä kuunnella; Engelbrekti valittiin v 1345 Riikihoitajaksi. Nyt rupeavat ylimykset Kuningasta likenemään ja sovintoa hänen kanssa tuumimaan. Viimme mainittuna vuotena kävi Kuningas Tukhulmissa, jolloin Kaarle Knuutssoni (Bonde) tehtiin Marskiksi ja Kristeri Nilssoni Vaase Drotsiksi. Mutta pian tekivät Herrat uuden Riikihoitajan vaalin ja valitsivat siksi Kaarle Knuutssonin. Hänen täytyi kuitenki, kun kansa rupesi kovin nurisemaan, jakaa sen arvonsa Engelbrektin kanssa. Vuonna 1436 lopetti Engelbrekti kuulut päivänsä, murhattu petollisesti. Nyt oli Kaarle Knuutssonilla yksinänsä Ruotsi hallussa, vaikka Erikki vielä kantoi Kuninkaan nimeä. Mutta v. 1439 laskettiin Erikki XIII kaikeissa riikeissään pois viralta ja vallalta. — Kaarle Knuutssoni ei saanut tällä kerralla kauan hallita Ruotsia, sillä Kristopheri Bayerista valittiin v. 1440 Kuninkaaksi. Kaarle sai Kuninkaalta omaisuudeksi melkein koko Suomen, joka hänellä ennenki jo oli ollut, vaan josta hänen nyt täytyi antaa Raaseporin ja Korsholman linnat Drotsille Kristeri Nilssoni Vaaselle, jolla taas Viipuri oli ennen ollut ja jonka vuoden perästä kuoltua hän sai ne jälelleen ja asettausi Viipurissa elämään, täytyen ainaki antaa Turun
ja Hämeen linnat Kuninkaalle. Niin sekavasti linnoja näihin aikoin mahtavain välillä vaiheteltiin! Kristopherin aikana olivat virat Ruotsissa omakansaisten käsissä, joita Kuningas heille myömällä jakoi. Ankaroita nälkävuosia kohtasi, niin että rahvaan täytyi syödä
silkkaa petäjäistä, ja siitä ruvettiin Kristopheria Petäjäiskuninkaaksi hokemaan. Muuten annettiin Yhteinen Lakikirja v. 1442, kutsuttu
Kuningas Kristopherin Lakikirjaksi, ja Kirkon oikeudet vahvistettiin. Vuonna 1446 lähti Kuningas Gotlannia vasten sotaan, johonka Kaarle Knuutssoniaki oli Suomesta kutsuttu. Gotlannissa oli
Vitaliveljein rosvonpesä, joiden parissa kruunuheitto Kuningas Erikki vielä eli.[9] Mutta ei siitä sodasta tullut heille hävittäjätä. Loppuelämässänsä tarkotti Kristopheri saada Lybekki haltuunsa; mutta ei saanut, ja kuoli samana vuonna 1448. Kaarle VIII
Knuutssoni tuli silloin 800:dan Ritarin kanssa Ruotsiin ja valittiin
Tukhulmin Riikikokouksessa Kuninkaaksi. Kaarle lähti heti Gotlannia allensa saamaan, mutta sekin yritys meni mitättömiin.
Kun Venäjän Karjala ja Nevajoen likimaat olivat Simeoni
Olgerdovitsalta tulleet jätetyksi, niin näyttävät Novgorodilaiset tahtoneen ottaa niitä jällensä allehen, josta Lithovian Ruhtinasten kanssa tuli heillä riita. Se ei ollut kuitenkaan pitkällinen, sillä Novgorodilaiset, joilla yhdeltä puolelta oli pelkäämistä Ruotsalaisia ja Saksan Ritareita, toiselta puolen Moskovan Pääruhtinasta, pyysivät Lithovian ystävyyttä ja liittoa, jota heidän nyt myös nähdään usiammasti uudistavan. Tältä ajalta mainitaan, että miehiä Suomesta oli v. 1442 käynyt Pleskovan alustalla hävittämässä ja että ne otettiin vankiksi ja hirtettiin Venäläisiltä. Kaarle Knuutssoni ottaa siihen siaan Venäläisiä Pleskovasta vankiksi, mutta vapauttaa heidät kuitenki, ottain lunnahia. Mutta seuraavana vuotena tuli Iivana Volodimirovitsa, Simeonin nepain, Novgorodiin, ja sai Rarimontin entiset perintomaat. Kun hän v. 1444 kävi Narvanlinnaa
piirittämässä, niin karkasivat Saksan Ritarit Inkerinmaahan ja hävittivät kauhiasti. Vaan he taisivat itsekki kärsiä siinä paljo tappoa, koska pyysivät Ruotsalaisten apua ja liittoa. Kristopheri Kuningas lähettiki heidän tykö miehiä, ja Valkin kaupungissa liittousivat Ruotsalaiset v. 1447 Ritarein kanssa, yksituumaisesti Venäläisiä hätyyttämään. Ja niin tavataanki seuraavana vuotena Livon ja
Preussian Ritareita yhessä Ruotsalaisten kanssa Nevajoella Venäläisiä vasten sotimassa.
Pispa Maunus Tavasti, joka, paitsi muita ansiollisia töitänsä, oli myös aikanansa asettanut Satakunnan rahvahalta nostetun kapinan, heittää vanhuudelta vaivattuna pispanviran v. 1450 ja kuolee kaksi vuotta sen perästä lähellä Naantalin luostaria olevassa kartanossansa 95:den vuoden vanhana, oltuansa 38 vuotta pispana. Hänen siaan valittiin sukulaisensa Olavus Maunuksenpoika, seurakunnan pääksi, ja vihittiin Roomissa. Hän oli vanhan pispa Maunuksen kostannuksella ollut ulkomaalla oppimassa, tullut
Pariisissa Maisteriksi ja Jumaluusopin Bakkalaureukseksi, ollut Pariisin Korkiopiston Rektorina ja sittä suuressa arvossa pidettynä opettajanaki mainitussa opistossa. Hänen mainitaan olleen kaikesta kohdasta korkioppisen ja varsin kaunopuheisen miehen.
Kaarle Knuutssoni Kuningas riensi kaikesta voimasta tulla Norjanki Kuninkaaksi. Hän pääsi kyllä siksi; mutta Kristiani Oldenburista oli Danskalaisilta tullut valituksi, ja hän sai pian Kaarlelta edun Norjassaki, tahtoi myös saada Ruotsin. Kaarle hankki sotaväkeä, ja siitä sodittiin monta vuotta, vaikka Kaarlella ei nöytä olleen täyttä neroa seikkansa puoltamisessa. Silloin oli suuri nälkä ja kurjuus Ruotsissa. Viimmen tuskausi Kaarlelle rahvaski, koska hänen foutit olivat yhtä ylimieliset ja kavalat, kun ulkomaisetki olivat olleet; ja kun hän tahtoi kieltää testamenttein vastaista antamista Kirkolle, niin närkästyivät papitkin. Upsalan Pääpispa Jönssi Bengtssoni (Oksenstjerna), jolla oli vanhaa vihaa Kaarlelle, sai nyt helposti rahvasta puolellensa, nosti v. 1457 kapinan häntä vasten, ja Kaarlen täytyi paeta Dantsigiin. Heti tuli Kristiani I Oldenburista laivastolla Danskan maalta, ja hän kruunattiin Tukhulmissa. Mutta Suomessa oli Kaarle Knuutssonilla vielä miehiä, jotka pitivät hänen puolta ja uhkasivat kernaammasti antauta Venäläisille, kun laillisen Kuninkaansa valapatollisille pettäjille. Mutta Erikki Akselssoni (Totti), joka ennen oli ollut linnanhaltiana Turussa, tuli Suomeen ja sai petoksella ja väkivallalla sen maan linnat ja osat allensa, ja vastustelevat Herrat täytyivät viimmen antaa myötä. Viipuri valloitettiin vasta, sittäkun tapahtunut tulipalo oli pakoittanut asukkaita myönnittämään. Ja niin tuli Suomiki vielä samana vuotena ottamaan Danskalaisen Kuninkaaksensa.
Olavus pispa oli Kuningas Kaarlelta ollut rakastettu ja nimitettiinki hänen Neuvonantajaksi, mutta Kristianissa sai hän yhtä hyväsuosioisen Kuninkaan, joka myös antoi Kirkolle ja pappissäädylle täyden vahvistuksen heidän oikeuksiin. Hänen aikaan tapahtui tulipalo Turussa ukonleimaukselta. Hän kuoli v. 1460.
Konradi Bitsi, joka äitinsä puolelta oli vähän sukuja edellisen pispan kanssa, oli Leiptsigissä tullut Maisteriksi ja ollut Tuomioprovastina Turussa, hän vihittiin nyt Sienassa (Italian maalla) pispaksi Suomeen. Paitsi isompain pitäjästen jakamista, Kirkon järjestystä ja puoltamista, tihunnin makson kiinnittämistä, jotka asiat tälläki pispalla olivat huolena, niin rakennettiin hänen aikaan monta kivikirkkoa, ja Sairashuonet laitettiin papeille. Vadstenan luostarista tuli (v. 1462) munkkeja Naantalin luostarissa kovempata järjestystä matkaansaattamaan ja asettamaan muutamia pispan ja munkkein välillä sattuneita riitoja. Tuomiokapitulin jäsenet, jotka ennen olivat asuneet seurakunnissansa siellä täällä maalla, muutetaan v 1486 Turkuun pysyväisesti asumaan ja saavat sen vuoksi lisää palkkaa. Vuonna 1488 präntättiin Leiptsigissä Suomen hiippakunnan Messukirja (Missale). Se on ensimmäinen Seurakunnan hyväksi präntätty kirja meidän maassa. Myös muistellaan kaksi tulipaloa tämän ajalta, Turussa (v. 1473) ja Kuusiston linnassa.
Alussa oli Ruotsin tila Kuningas Kristianin aikana onnellinen, mutta sittä rupesi hän lisätyillä veroilla ja muillaki keinoilla siitä maasta itsellensä rahaa kiskomaan, jolla suututti kansan. Vuonna 1463 kävi sanoma, että Kaarle Knuutssonin piti Dantsigistä tuleman sotalaumalla Ruotsiin, joka puhet vaikutti Kristiania tulemahan Tukhulmiin. Silloin käski hän uuden veropanon, jonka ylöskantajaksi asetti ennen jo mainitun Pääpispan Jönssi Bengtssonin, ja lähti itse Suomeen Venäläisiä sodittamaan, niinkuin heti nähdä saamma. Mutta talonpojat Ruotsissa vihastuivat veropanosta ja nostivat kapinan. Kuningas, Suomesta palattuansa, sanoo Pääpispan olevan siihen syynä ja ottaa hänen kiini. Siitä intousi rahvas, karkasi Tukhulmia vasten, mutta voitettiin ja paljo heistä tapettiin. Silloin tavataan pispa Konradiki Tukhulmissa Kuninkaan puolella, jolta oli saanut omaisuuksia lahjaksi, ja kun tällä tavalla oli tullut
virkaveljejänsä vastaan olemaan sekä muutenki rikkonut Kirkon lakeja, niin oli hän joutunut pahaan huutoon ja omantunnon nuhteisiin, josta hänen eräs Paavin kirjoitus vapauttaa. (Siitä kirjoituksesta nähdään, että pispain täytyi valalla luvata asetettuin vuotten perästä itse eli jonku asiamiehen kautta käydä Paavin tykönä Roomissa, ja hänelle viedä lahjoja; jota valaa vasten Konradi oli, estetty köyhyydeltä ja Suomessa kuohuvilta sodilta, tullut rikkomaan.) Kuningas otti nyt Ruotsista tavaroita, mitä vaan voi saada, ja purjehti Danmarkkiin, vieden Jönssi Bengtssonin vankina myötänsä. Mutta heti nousi Linkööpingin pispa Ketteli Kaarlssoni (Vaase) kapinan päämieheksi ja antoi v 1464 tehdä itsensä Riikihoitajaksi. Kuningas tuli kyllä tätä estämään, vaan voitettiin. Nyt tahtoivat talonpojat kiivaasti Kaarle VIII Knuutssonia jällen Kuninkaaksensa, ja hän tuliki samana vuotena Dantsigista, mutta ajettiin puolen vuoden perästä hallituksesta nyt irti päästetyltä Jönssi Bengtssonilta. Sittä ulousi Kaarle Suomeen ja asui Raaseporin linnassa puolineljättä vuotta suuressa köyhyydessä ja puutteessa.
Raaseporin linna oli ollut pispa Konradi Bitsin omaisuus, vaan hänen täytyi kauan vastusteltua jättää sen Kaarlelle. Nyt oli ensistä pispa Kettili, hänen kuoltua useimainittu Pääpispa, ja viimmen häntä vastaan Erikki Akselssoni (Totti) Riikihoitajana. Mutta v. 1467 kutsuttiin Kaarle VIII Knuutssoni kolmannen kerran Ruotsin Kuninkaaksi. Valkin kaupungin liiton perästä ei tietä miten asiat muutamaan aikaan olivat Venäjän kanssa. Mutta v. 1463 nähdään Venäläisen taas maahamme karanneen, ja se oli silloin kun Kuningas Kristiani tuli Suomeen ja esti vihollisen aivoituksia. Seuraavana vuotena olivat Venäläiset kuitenki Joutsenossa ja monessa muussaki Karjalan pitäjässä hirviästi tappamassa, polttamassa ja hävittämässä. Mutta v. 1468 tehtiin Venäjän kanssa sotilakko viideksi vuodeksi.
Kaarle Knuutssonilla oli paljo sotimista vihamiehiä vasten, mutta
Stuuret puoltivat häntä ja pitivät hänen nyt hallitusistuimella kuolemaansa asti, joka tapahtui v. 1470. Kalmari-yhdistys oli jo ennenki muuttunut tyhjäksi nimeksi mieltä vailla, ja nyt muuttui se vielä enemmin, kun Stuuret tulivat hallitsemaan. Steeni Stuure Vanhempi valittiin v. 1471 Riikihoitajaksi, sillä kuningasnimeä hän ei tahtonutkaan. Mutta kun Kristiani tuli Danskasta, saamahan jälelleen
Ruotsissa menetetyn kruununsa, niin tapahtui kiintiä tappelu Brunkkebergillä, juuri Tukhulmin vieressä, jolla oli se seurana, että
Kristianin täytyi paeta, ja Steeni Stuure sai rauhassa hallita miehuudella ja valppaudella voitettua maatansa. Siitä löihen hän rauhallisia töitä tekemään, ja Ruotsilla oli nyt onnellinen aika. Niin lopetti hän sen meidänki maassa olleen tavan, että suurempain kauppakaupunkein Magistraatissa piti puoleksi oleman Saksalaisia.
Niin laitti Upsalan Korkiopistonki v. 1477. — Mutta v. 1473 olivat
Venäjän kanssa tehdyn sotilakon vuodet loppuneet, ja nämät naapurit olivat Suomea taasen hävittämässä. Novgorodilaiset olisivat sittä kyllä taipuneet rauhaan, vaan Erikki Kaarlssoni (Vaase), joka oli tullut Suomen avuksi lähetetyksi, ei huoli siitä ja pitkittää sotaa vielä kolme vuotta. Vuonna 1475 saapi Erikki Akselssoni (Totti) Viipurin
lahjoitukseksi, ja laittaa muurin kaupungin ympäri, ett'eivät Venäläiset sitä hevillä saisi polttaa. Savossa laittaa hän Venänäläisten varalle samana vuotena Savonlinnan (ruotsiksi: Olofsborg, Nyslott,) jonka ensistä teki puusta, mutta kaksi vuotta jälempätä laitti vahvemmaksi ja seisovammaksi. Miten rauhatoin sitä rakettaissa aika oli, nähdään muutamasta Erikki Akselssonin kirjoituksesta, jossa sanoo, "että kun työmiehet lähtivät santaa, kiviä ja kalkkia noutamaan, niin täytyi minulla olla joka proomun kanssa sotamiesjoukko ja 12 eli 14 omista palvelioistani rintalastasissa ja miekoissa Venäläisten vuoksi." Samana vuotena lähti myös Erikki
Akselssoni senaikuisen Tuomioprovastin Maunus Niilonpojan
Särkilahdesta kanssa Ruotsiin, saamahan apua Venäläisiä vasten; vaan eivät saaneet ollenkaan sotaväkeä, kun ainoastaan sotitarpeita. Kuitenki sai Erikki Akselssoni v. 1479 Steeni Stuurelta apuväkeä Ruotsista, ja nyt "lähti hän Venäjälle, 20 eli 30 penikuormaa, ja teki siellä suurta vahinkota: tappoi niin ihmisiä kun eläimiä, miehiä kun naisia, vanhoja kun nuoria, moneen tuhanteen."
Ruotsin entinen Kuningas Kristiani I kuoli v. 1481 ja hänen poikansa Johani (Hanssi) tuli hänen perilliseksi Danskan kuningasistuimella. Mutta Ruotsi ja Norja eivät tahtoneet häntä omanansa tunnustaa, niinkun Kalmari-yhdistys vaati yhteistä Kuningasta. Ainaki uudistettiin mainittu yhdistys niin kutsutun
Kalmari-Recessin kautta v 1483, jota myöten Johanin piti tulla Kuninkaaksi, ehkä vallan oleman mahtavilla papeista ja maallisista.
Mutta Riikihoitaja Steeni Stuure esti tämän tuuman aikaansaamista, ja niin jäi se tuumaamisiin vielä neljätoista vuotta. Hän joutui sittä riitaan niiden voimallisten Akselssonein (Tottein) kanssa, jotka olivat hänelle sukuja ja ensistä olivat auttaneet Riikihoitajaksi, ja samassa vierausi hänestä muitaki mahtavia, että hänen tila nyt oli joksiki huojuvainen. Entinen Riikihoitaja ja Savonlinnan rakentaja Erikki Akselssoni oli kuollut v. 1480 ja jättänyt lahjoituksensa Suomessa, Viipurin, Raaseporin, Hämeen ja Savon linnat, veljillensä Iivarille ja Laurille, jotka eivät aikoneet niitä jättää, ennenkun kaikki velivainajansa tehdyt kostannukset Suomen varjelemisessa vihollisilta heille maksettaisiin. Mutta kolmen vuoden perästä täytyi Iivari Akselssonin, veljensä Laurin jo kuoltua, antaa muut linnat Suomessa Steeni Stuurelle, paitsi Raaseporin, jota vasten hän sai Ruotsissa siaan maata allensa. Sittä menetti hän v. 1487 Ruotsissa kaikki lahjoituksensa, Raaseporin otti Knuuti Posse Steeni Stuurelle, ja hänen täytyi paeta Danmarkkiin.
Venäjän kanssa ei näytä nyt olleen sotia. Mutta Ruotsalaiset olivat auttaneet Riigan kaupunkia Saksan Ritareita vasten ja niinmuodoin tulleet heidän kanssa riitaan. Nyt tekivät he rauhan uuden
Seuramestarin Freitagi von Loringhoffin kanssa v. 1488. Samalla sanotaan keskinäisen liitonki Venäläisiä vastaan tulleen taas tehdyksi Papinsaareksi (Prestholmen) nimitetyllä saarella
Uusmaassa. Ja tokipa tarvittiinki, sillä kohta nousevat Venäjältä hirmuiset ukonpilvet, tulen ja leimauksen kanssa. — Samana vuotena oli Venäläisiäki ollut taas Karjalassa, mutta tulleet Knuuti
Posselta kaijotetuiksi.
Maunus Niilonpoika Stiernkorssi Särkilahdesta tulee nyt, Konradi
Bitsin v. 1489 kuoltua, pispaksi; syntynyt Suomessa, Maisteri
Pariisissa, Tuomioprovasti Turussa, Saksan Keisarilta Fredrikki III:nelta valittu Saksan riikin Pfaltsigreiviksi, (joka arvo piti oleman perimöinen kaikille vastaisillenki Turun Tuomioprovasteille,) ja nyt pispaksi. Hänen ajan saamma nähdä olevan Suomelle sangen rauhattoman.
b.) Suuresta Venäläissodasta Suomen vapauttamiseen Danskalaisista (v. 1490-1523).
Tällä nyt kerrottavalla ajan jaksolla tulee häviämään, mitä Suomi oli edellisinä rauhanaikoina, pispain ja muitten huolen kautta, rikkaudessa ja voimassa kasvanut. Minkä osan maata Venäläinen jättää hävittämättä, sen rosvoaa Danskalainen. Mutta maallisen turvan kadottua tulevat esivanhempamme sen perästä saamaan uuden, hengellisen lohdutuksen, — evangeliumia puhtahassa kirkkaudessansa ruvetaan sittä heille saarnaamaan.
Venäjälle ovat ensin silmät nakattavat. Siellä olivat Monguolit laskeneet kaikki Ruhtinaskunnat verolliseksi allensa ja kovassa orjuudessa pitäneet sitä, kuitenki omilta Ruhtinailtansa hallittua, maata, jonka tila oli sangen onnetoin kaikesta kohdasta. Vähitellen olivat Moskovan Ruhtinaat saaneet jonkutapaisen edellisyyden muitten Ruhtinaisten rinnalla, ja heistä syntyiki sankari, Dmitri IV
Donskoi, joka ensikerran uskalsi Monguoleja sodittaa, ja löi heidät Kulikovan kentillä, Donijoen varrella, v. 1379. Ei kuitenkaan tämä voitto vielä voinut Venäjän vapauttamista vaikuttaa. Mutta Iivana III
Vasileivitsa nousee v. 1462 Moskovan Ruhtinasistuimelle, ja nyt tapahtuvat hänen kautta suuret muutokset Venäjän tilassa. Monguoleille, jotka lähes puolikolmatta vuosisataa olivat Venäjätä orjuuttaneet, ei hän maksanut enää veroa ja irtausi heistä kokonaan. Se monihin Ruhtinaskuntiin jaettu Venäjän valta yhdistettiin häneltä vahvalla kädellä Moskovan alle, ja hän nimittiki itsensä Kaiken Venäjän Itsevaltiaaksi. Myös täytyi se ennen niin ylävä Novgorodiki, jonka sisälliset riidat jo olivat viimmeisinä aikoina huonontaneet, antauta v. 1470 hänen alamaiseksi: menetti muutamia vuosia jälempätä kaiken itsinäisen valtansa, ja pian hävisi sen kauppa ja rikkauskin.
Mitä sotihin Ruotsalaisten ja Venäläisten välillä tulee, niin olivat ne tähänasti käydyt ainoastaan Novgorodilaissilta, usein yksinäisiltä rosvoveitikoilta siitä kaupungista, ja jos joku muukin Ruhtinas joskus niihin ryhtyi, niin tapahtui se aina Novgorodin puolesta. Mutta nyt, kun Venäjä on yhdistetty yhden valtiaan alla, ja koko maan voimat hänelle ovat altisna, niin tulevat ne Suomelle ja Ruotsille paljoa vaikiammaksi ja peljättävämmäksi. Se havaitaan jo siinä ankaruudessa, jolla se sota käytiin, kun alkoi v. 1490 ja on pitkällisyydestänsä sekä kovuudestansa tullut kutsutuksi suureksi Venäläissodaksi. Mainittuna vuotena karkasivat Venäläiset
Pohjanmaalle, hävittivät Kemissä, Iissä ja Limingassa miekalla ja tulella. Ei muitakaan isänmaamme paikkoja säästetty. Miten kauhia tämä menetys muillaki paikoin oli, nähdään Riimikhronikan sanoista, "että Karjala, Savo ja puoli Hämettä oli autiana enemmän kun 80:nen peninikuorman laveudelta." Jos siinä olisikki vähän lisätty, niin ei mahtanut tosin olla helppo se vuosi Suomelle. Ei tietä jos sota aina oli kuohumassa hetiseuraavina vuosina, vaan v. 1492 valitsi
Ruotsin Riiki-Raati Knuuti Possen, Lakmannin Erikki Ragvaldssonin ja kaksi hengellistä Herraa, nimittäin Maisterit Maunuksen ja Henrikin, (toinen Dekaanus, toinen Kaniiki Tuomiokirkolla,) sodankäynnin taluttajoiksi ja huolenpitäjiksi. Danskan Kuningas Johani kävi seuraavana vuotena liittoon ja ystävyyteen Iivana III:nen
Vasileivitsan kanssa, ja Ruotsalaiset sanoivat, että hän oli Iivanata yllyttänyt Suomea sodalla vaivaamaan. Vuotena sen perästä taisiki jo Venäläisiä käydä Suomessa, vaikka siitä ei ole meillä täysinäistä tietoa. Mutta v. 1495 tuli kova aika maallemme. Iivana Vasileivitsa oli koonnut 60,000 miestä sotaväkeä ja lähettänyt niitten kanssa Vasilei
Shuiskoin Viipuria piirittämään, samalla kun toiset laumat karkasivat
Itäis-Suomen pohjaisemmille paikoille ja piirittivät Savonlinnaa. Knuuti Posse oli linnanhaltiana Viipurissa. Kolme kuukautta piiritettiin sitä linnaa, Venäläiset olivat jo tulleet muureihin asti sekä ampuneet ne suurilla kanuuneilla rikki, ja 30:tenä Marraskuuta alettiin varsinainen ryntäminen. Mutta hirmuisella pauhinalla kiitivät yhtäkkiä ne ryntävät viholliset ylös ilmaan, eloon jääneet pötkivät peljästyksissä pikaisesti pakoon, ajetut perästä aseutuneilta talonpojilta, joiden sanotaan heistä tappaneen vielä 9000 miestä. Samoin täytyivät Venäläiset jättää Savonlinnan ottamattomaksi, sillä Savolaiset kaijoittivat heidät maanääristänsä ja löivät kuoliaaksi kenen heistä vaan tapasivat. Maa oli tällä tavalla tullut puhtaaksi vihollisista. — Se kumma tapaus, jonka kautta Viipuri pelastettiin, tuli
arvattavasti siitä, että muurin alle kaivettuhun kuoppaan oli pantu ruutia, joka vihollisten ryntäissä sytytettiin sekä lennätti ne ilmoihin; ja sitä on kutsuttu Viipurin paukaukseksi. Heikkoluuloinen rahvas arveli tämän tapauksen taijoilla matkaansaatetuksi Knuuti Posselta, jota suurena velhona pidettiin, ja kummia puheita kävi siitä jälestäpäin kansan suussa.
Sill'aikaa kun Knuuti Posse näin miehullisesti puolti Suomea, kokosi Riikihoitaja Steeni Sture isoimman sotajoukon, kun Ruotsi hänen päivinä oli nähnyt. Se nousi enempään kun 40,000:teen mieheen. Hän rupesi itse sen pääksi, mutta viivytteli niin kauan lähtöänsä Suomeen, että oli jo myöhä' syksyllä kun hän tuli matkaan, ja iso osa miehistä meneysi merihädässä ja vilussa. Kun Riikihoitaja viimmen tuli Suomeen, niin olivat jo viholliset kuulumattomissa, ja hän jakoi ruanpuutteen vuoksi sotalauman talvikortteleihin ympäri maata. Mutta talvella seuraavana vuotena 1496 leimahti sota taas korkeimmalleen. Venäläiset tulivat jälelleen talvisydämellä. Stuure ei voinut niin heti saada kokoon ympäri maata olevan sotalaumansa, ja hän ei ollut vielä päässyt liikkeelle Turusta, kun Vasilei Kossoi oli painanut rajan yli, lyönyt joukon Ruotsalaisia, piirittänyt Viipurin, kostaaksensa enemmäisen vuoden tappoja hävittänyt Karjalan, Savon ja Hämeen maan, samonnut Turun lääniin asti ja tappanut noin 7000 ihmistä. Ja kun Steeni Stuure lopulla Helmikuuta sai sotalaumansa koolle ja marssi rajaa vasten, niin olivat Venäläiset jo suuren voittosaaliin kanssa palaamassa. Danskan puolelta pelottavat asiat vaikuttivat Steeniä heti lähtemähän Ruotsiin ja ottamaan osan sotajoukosta myötänsä. Svantte Stuuren jätti hän muun sotalauman päämieheksi Suomeen; ja nyt karkaavat Ruhtinaat Iivana ja Pietari Ussatoi, jotka olivat Pääruhtinaan käskystä koonneet verestä sotaväkeä Vienan tienoilla, Kajaanan maahan, Pohjanmaan äärille, (jota Veläläiset nimittivät Kymmenisen joen maaksi,) ja
Jokkasten pitäjähän, jolloin maata hävitettiin aina Torniojokea myöten. Sillon sanotaan Limingan asujanten, vasta välttääksensä tämänlaista rauhattomuutta, antauneen Venäjän vallan alle, josta asiasta olivat lähettäneet miehiä Pääruhtinaan kanssa Moskovassa keskustelemaan. Mutta Venäläiset ajettiin pakoon Svantte Stuurelta, joka meritse karkasi heidän maahan, otti lähellä Narovata löytyvän
Ivangorodin linnan ja palasi Suomeen vankein ja runsaan voittosaaliin kanssa, tarjottua voitetun Ivangorodin Livon Ritareille ja sen sorrettua, kun Ritarit eivät huolinneet sitä lahjaa häneltä ottaa.
— Vuoden loppupuolella tuli Steeni Stuure taasen Suomeen uudella sotalaumalla, mutta ei saanut Svantte Stuurea lähtemään talviretkelle Venäjän maahan, niinkuin oli toivonut, sillä Svantte oli suuttunut hänelle siitä, että luuli itsensä jätetyksi viimmekerralla vihollisten syötiksi. Suutuksissaan jättää Svantte äkisti sotajoukon ja palaa Ruotsiin. Riikihoittaja menee myös Svanten perästä, kun oli ensin hankkinut vartoväkeä Viipurin ja Savonlinnan varaksi ynnä laittanut vartolinnoituksia Uusmaan ja Hämeen puollukseksi. Hän olisi hyvin mielellään tehnyt rauhan vihollisten kanssa, jos olisi siinä tapannutkin, koska hänen voimat eivät tässä sodassa varsin riittäneet ja hänellä muuten oli Ruotsissa paljo huolta Danskan Kuninkaan ja voimakkain ylimysten juonten tähden; mutta Ruotsin Raati oli semmoista tuumaa vastaan. Niin olivat sen vuoden sotayritykset lopulla.
Sit'ei voi kieltää, ett'ei Steeni Stuure joksiki huolettomasti käyttänyt Suomen puoltamisessa. Siitä asiasta ja, muut mainimatta, siitäki, että hän oli liitollansa Livon Ritarein kanssa ärsyttänyt Venäläisiä sotaan, syytti häntä Ruotsin Riiki-Raati ja kutsui Danskasta Kuningas Johani II:sen Ruotsiin. Kuningas tuli. Silloin ulousi Riikihoitaja Daalareihin ja sai talonpoikia puolellansa, joiden kanssa kävi Kuningasta vasten; mutta ei onnistanut. Siitä tuli hän saamaan
