e ditors and c ontributors
About the Editors
Alejandra Salas-Porras Professor at the National Autonomous University of Mexico (UNAM), faculty of Social and Political Sciences where she has been working during the past 20 years. Her professional experience has concentrated in the academic sphere, combining teaching and research activities. Her interests revolve around the following topics: Elites and development on the national, regional, and global levels; the political economy of development and business and corporate networks.
Georgina Murray has research interests in areas of political economy that include networks of corporate capitalism, work, gender and social inequality and its relationship to neuroscience. Her books includeCapitalist Networks and Social Power in Australia and New Zealand (Ashgate, 2006),Women of the Coal Rushes (co-written with David Peetz, UNSW Press 2010) and Financial Elites and Transnational Business: Who Rules the World? (co-edited with John Scott, Edward Elgar, 2012). And she has just published a co-edited book Gender Gaps: Regulation and Labor Segmentation (with David Peetz, Springer Palgrave Macmillan, 2017). She is an Adjunct Associate Professor at Griffth University, Queensland, Australia.
Contributors
Sue Bradford is a community-based political activist and former Green Member of Parliament (1999–2009) who recently completed a doctorate exploring issues around the absence of any major left think tank in New Zealand and what it might take to set one up. Since graduation in 2014, she has coordinated a major project to establish Economic and Social research Aotearoa (ESrA) which was formally launched in September 2016, a new think tank involving many left academics and activists from across New Zealand.
William K. Carroll’s research interests are in the areas of the political economy of corporate capitalism, social movements and social change, and critical social theory and method. His books include Expose, Oppose, Propose: Alternative Policy Groups and the Struggle for Global Justice, A World to Win: Contemporary Social Movements and Counter-Hegemony, The Making of a Transnational Capitalist Class and Critical Strategies for Social Research. His current project, “Mapping the power of the carbonextractive corporate resource sector” is an interdisciplinary partnership of several universities and civil-society organizations which traces various modalities of corporate power and resistance within the global political economy, focusing particularly on carboniferous capitalism in western Canada https://onlineacademiccommunity.uvic.ca/wcarroll/
Elaine Coburn is an assistant professor, International Studies, Glendon Campus, York University in Toronto, Canada. She is the editor of More Will Sing Their Way to Freedom: Indigenous Resistance and Resurgence (fernwood 2015) and on the editorial boards of the Canadian review of Sociology and Socio, the french-language social science journal.
Bruce Cronin is a Professor of Economic Sociology and Director of research at the University of Greenwich Business School in London. He specializes in the study of corporate elites, particularly the role of business networks in strategy and innovation within and across organizational and national boundaries. He has been Director of the University’s Centre for Business Network Analysis since its establishment in 2006. He is secretary of the UK Social Networks Association, board member of the European Social Networks Association, treasurer of the Association for Heterodox Economics and World Economics Association, subject editor for Connections and member of the editorial boards of the Forum
for Social Economics, and The Journal of Knowledge, Culture and Change. He recently co-edited with, the late‚ fred Lee‚ The Handbook of Research Methods in Heterodox Economics, Edward Elgar.
Karin Fischer teaches development studies and global sociology at Johannes Kepler University Linz, Austria. She heads the Department for Policy and Development research at the Institute of Sociology. Her research interests are uneven development, neoliberal transformation, and class formation from at ransnational perspective. She has published numerous books, book chapters, and articles on north-south relations. Her monograph on the history of class formation in Chile (Eine Klasse für sich, 2011) was published in Spanish by Ediciones Universidad Alberto Hurtado 2017.
Matilde Luna is a researcher at the Institute of Social research of the National Autonomous University of Mexico (UNAM). She holds a Ph.D. in Political Science and is a member of the National System of researchers. Her academic work has focused on business and politics, the generation and diffusion of knowledge, and associative performance. recently, she has co-edited the books ¿Quién gobierna América del Norte?: Elites, redes y organizaciones (Mexico: UNAM/SITESA, 2012) and ¿Cómo se gobierna América del Norte? Estrategias, instituciones y políticas públicas (Mexico: UNAM/SITESA, 2014).
David Peetz is a Professor of Employment relations in the Centre for Work, Organisation and Wellbeing at Griffth University, Queensland, Australia. He previously worked at the Australian National University and in the then Commonwealth Department of Industrial relations, spending over 5 years in its Senior Executive Service. He has been a consultant for the International Labour Organisation in Thailand, Malaysia, Geneva,and China, and has undertaken work for unions, employers, and governments of both political persuasions. He is a coresearcher at the Interuniversity research Centre on Globalization and Work (CrIMT) based in Canada. He is on the Board of the Union Education foundation and has written on union training, membership and delegates, gender, working time, workplace relations, wages and industrial relations policy, individualism and collectivism, sustainability, and many other topics. He is the author of Unions in a Contrary World (Cambridge University Press, 1998) and Brave New Workplace (Allen & Unwin, 2006), co-author of Women of the Coal Rushes (UNSW Press,
2010) and co-editor of Women, Labor Segmentation and Regulation: Varieties of Gender Gaps (with Georgina Murray, Palgrave Macmillan, 2017), as well as numerous academic articles, papers, and reports.
Dieter Plehwe is a senior fellow at the Berlin Social Science Center Department Inequality and Social Policy. His research is mainly in the feld of international political economy, comparative capitalism, history of economic ideas, and public policy. He serves as an editor of the Journal Critical Policy Studies and has recently co-edited “roads from Mont Pèlerin” (Harvard University Press) and “Liberalism and the Welfare State” (Oxford University Press). He has launched the collaborative research platform on think tank networks (www.thinktanknetworkresearch.net).
José Luis Velasco is a researcher at the Institute of Social research of the National Autonomous University of Mexico (UNAM). He holds a Ph.D. in Political Science from Boston University. He is the author of several articles and book chapters on associative systems and of two books: Insurgency, Authoritarianism, and Drug Traffcking in Mexico’s “Democratization” (New York: routledge, 2005) and El debate actual sobre el federalismo mexicano (Mexico: Instituto Mora, 1999).
Aleksander Miłosz Zieliński University of fribourg, fribourg, Switzerland
a cronyms and a bbreviations
ABC Australian Broadcasting Company (ABC)
ACCI Australian Chamber of Commerce and Industry
ACTU Australian Council of Trade Unions
AHIP America’s Health Insurance Plan
AIG Australian Industries Group
AIIA Australian Institute of International Affairs
ALP Australian Labor Party
APG Alternative Policy Group
ArENA Alianza republicana Nacionalista
ASI Adam Smith Institute
ASM Arbeitsgemeinschaft für eine Soziale Marktwirtschaft
BCA Business Council of Australia
BrICS Brazil, russia, India, China and South Africa
CAS Complex Associative System
CCS Centre for Civil Society
CDESL Centro de Estudios Sobre la Libertad
CDM Clean Development Mechanism
CED Committee for Economic Development
CEEY Centro de Estudios Espinoza Yglesias
CEO Chief Executive offcer
Cfr Council on foreign relations
CIEN Center of National Economic Studies
CIS Centre for Independent Studies
CIWG Consumer Issues Working Group
CNE Centre for a New Europe
CPA Consumer Protection Agency
CPS Centre for Policy Studies
CUAIr Construction Users Anti-Infation round Table
DAWN Development Alternatives with Women for a New Era
EC European Commission
EIN European Ideas Network
EJOLT Environmental Justice Organisations, Liabilities and Trade
EO Erhvervenes Oplysningsråd
EPAC Economic Planning Advisory Council
ESEADE Graduate School of Economics and Business Administration (Buenos Aires)
ESrA Economic and Social research Aotearoa
EU European Union
fAES foundation for Social Studies and Analysis
fEE foundation for Economic Education
fIEL fundación de Investigaciones Económicas Latinoamericanas
fIL fundación Internacional para la Libertad
G20 Group of 20
GATT General Agreement on Tariffs and Trade
GEA-ISA Grupo de Economistas Asociados
GEEJ Gender, Economic and Ecological Justice
HACEr Hispanic American Center for Economic research
IEA Institute of Economic Affairs (UK and Australia)
IEA International Energy Agency
IESM Instituto de la Economía Social de Mercado
IfG Institute for Critical Social Analysis
IfG International forum on Globalization
IISS International Institute for Strategic Studies
IMf International Monetary fund
IPA Institute of Public Affairs
IPEA Instituto de Pensamiento Estratégico Ágora
IPN International Policy Network
LI Liberal International
MPS Mont Pèlerin Society
NAfTA North American free Trade Agreement
NAG North American Group (of the TC)
NAM National Association of Manufacturers
NATO North Atlantic Treaty Organization
NDf New Direction foundation
NfIB National federation of Independent Businesses
NGO Non-Government Organization
NILS National Institute of Labour Studies (flinders University)
NZBrT New Zealand Business round Table
PC Productivity Commission
PrIA Participatory research in Asia
PrO Propuesta republicana
rELIAL red Liberal de América Latina
rosaLux rosa Luxemburg foundation
SN Stockholm Network
TAPG Transnational Alternative Policy Group
TC Trilateral Commission
TIGN Transnational Informal Governance Network
TNI Transnational Institute
UAP United Australia Party
UN United Nations
UPLA Unión de Partidos Latinoamericanos
WTO World Trade Organization
fig. 2.1
fig. 3.1
Think Tanks and Global Politics: Key Spaces in the Structure of Power
Alejandra Salas-Porras and Georgina Murray
Think tanks—broadly defned as organizations that specialize in researching and disseminating public policy ideas—have become increasingly important in integrating and rearticulating private, state, media and academic elite interests to advance their public policies and preferences. This type of organization frst emerged at a national level (Blach-Ørsten and Kristensen 2016; Lingard 2016; Stone 1996), but spread as cloned versions (Beder 2001; Pusey 1991) from the core to operate transnationally (Carroll 2010; McGann 2016); and they are now infuencing global populations (Drezner 2015).
The term itself was not widely used until the 1970s, when this type of organization expanded enormously in the United States to cover different areas of policy research (Medvetz 2012; Plehwe 2015). Until then, most of these organizations were viewed as centres or institutes that carried out research and provided advice from several ideological perspectives, depending on the country or region in which they were located. In England, for example, both the fabian Society (founded in 1884)
A. Salas-Porras (*)
National Autonomous University of Mexico (UNAM), Mexico City, Mexico
G. Murray
Griffth University, Nathan, QLD, Australia
© The Author(s) 2017
A. Salas-Porras and G. Murray (eds.), Think Tanks and Global Politics, DOI 10.1057/978-1-137-56756-7_1
and the Policy Planning Institute (founded in 1931 as the Political and Economic Planning Institute) contributed to the construction of the welfare state. Apart from the Institute of Economic Affairs (that is, London based started in 1955), right-wing think tanks did not appear until the 1970s (Denham and Garnett 2004). In Germany, party-affliated centres like the friedrich Ebert foundation (created in 1925) and the Konrad Adenauer foundation (created in 1964) were among the earliest organizations to carry out policy research (Thunert 2004). In the United States, conservative right-wing tanks like the Heritage foundation, CATO and Manhattan Institute for Policy research did not appear until the 1970s. Before that time, research centres were committed to scholarly research and improving the process of policy-making (Abelson 2004).
from the 1970s onwards, the presence of neoliberal conservative think tanks expanded rapidly throughout the Global North and increasingly appeared in the Global South, as can be seen from James McGann’s (2014) lists. These think tanks advocated free trade, low taxation, tightened labour market discipline and privatization, as well as low levels of state intervention—particularly in relation to government spending on welfare and the regulation of market interests. These originally few and sparse think tank institutions are now numerous—over 6500 according to McGann (2014)—and globally hegemonic in their highly successful marketing of neoliberal ideas. Neoliberal is defned here as a commitment to the market to maintain social and economic society through a small state with privatized welfare and state assets. This thinking applied from their think tank beginnings in the pre-Keynesian period (e.g. Institute of Political Affairs 1924) to their initial blossoming at the beginning of the Keynesian period (e.g. Mont Pèlerin Society 1945) and then their popularization after the 1970s, when their thinking was activated by wealthy individuals like Antony fisher, who set up the Institute of Economic Affairs on the advice of friedrich von Hayek (see Cockett 1995).
It was not until the 1990s that any real counter-hegemonic think tanks were established to resist and counteract the neoliberal global advance (e.g. Compass in 2003; New Matilda in 2010; Terra Nova in 2003). According to Carroll and Coburn (see Chap. 8 of this book), the projects behind these organizations usually have a regional stretch that challenges ‘the common sense of neoliberal forms of capitalism and
sometimes the capitalist system as a whole, for its politico-economic inequalities and ecological irrationality’.
However, in the United States several progressive, left-wing think tanks were created before the 1990s; among the most important were the Institute for Policy Studies, founded in 1963, the members of which were actively involved in popular movements such as the civil rights and anti-war movements of the 1960s, the women’s and environmental movements of the 1970s, and the peace and anti-intervention movements of the 1980s. In 1986, economists Jeff faux, robert reich, ray Marshall, Barry Bluestone, robert Kutter and Lester Thurow, among others, founded the Economic Policy Institute as a labour-affliated think tank with the aim of improving the living conditions of working families (Trumka 2016).
The expansion of neoliberal think tanks was an accelerated trend for several reasons, but two in particular. On the one hand, as the economy and public administration become more complex, highly educated and thirsty for more sophisticated scientifc information, bureaucracies looked to think tanks to provide it. And on the other hand, the smaller state meant public sector institutions became relatively underfunded and in some cases this meant that the state was forced to out source policy research activities to private, autonomous or semi-public institutions. The state was being rolled back to the minimum and Think Tanks walked gladly into the gap.
Small government as part of the neoliberal mantra played an important ideological role in persuading previously Keynesian states of the rightness of this ‘new’ right-wing politics, spreading ideas of welfare dependency and personal or individual responsibility, together with other philosophies that tended to undercut the social principles underlying the welfare state. Think tank publications and lobbying was charged with the neoliberal necessity to fnd new effciencies and enable the market greater freedom in its practices, along with the means and ability to turn their thinking into common sense or taken-for-granted thought.
As this book shows, such popularizing roles for neoliberal think tanks and their networks become dominant especially when alternative policy initiatives challenge the status quo or where critical situations and/or political constraints (e.g. violence and security problems) demand new policy ideas and knowledge. This ideological role has become particularly powerful, and at times belligerent—for example, in Latin America as think tanks try to transform the pink tide nations (la marea rosa) and
delegitimize left-wing politics that have grown increasingly infuential in this region since the beginning of the twenty-frst century.
Think tanks are thus often used to create and articulate new policy ideas (or repackage old ones), frame and push forward policy agendas and engage in public policy debates following rather diverse strategies. They often concentrate enormous expertise, channel funds into their organizational resources, and function as nurseries for technocrats and public offcials. In order to embark on these activities, they have to interact in different ways with state agencies, particularly in the executive and legislative apparatus. But, once created, they weave networks at the national, regional and global levels, within which public and private interests are redefned and discussions are organized to reach ideological consensus, and tight teams of technocrats are brought together with public offcials to push their agendas forward. However, they are far from homogeneous as they espouse different ideologies—even within the broad neoliberal/conservative nexus, with different social purposes, issues and contradictions, and divisions within their networks. They are also very differentially funded, but generally not forthcoming about who does fund them and in whose interests they are consequently aligned.
This aspect is one that makes this book particularly interesting. Capital is not homogenous, so why should we view think tanks that largely represent the interests of different fractions of capital as homogenous? They are not. Competition and confict within and between think tank networks exist as they confront alternative ideas, defend and further their different policy projects, order their preferences and shape their compromises. Think tanks can contribute decisively to the polarization of inequalities associated with the neoliberal reforms and policies they recommend and defend, or they can come from the opposite direction to recommend alternative strategies to beneft the environment and to help humanitarian struggles. Although there are fewer of the latter type of think tanks, they have been more or less successful in constructing alternative strategies to the most acute problems facing society, including the distribution of social, economic and security rights.
Our perspectives on think tanks look at them across the political spectrum; our writing (like the think tanks themselves) focuses on those dominated by the market-led agenda, rather than those that resist market forces—although this smaller number of alternative think tanks area is explored in Chaps. 8 and 9. Our aim is to go beyond the largely descriptive accounts of think tanks that at present dominate the current think
tank literature. We look analytically from a radical, socialist or Marxist perspective at the place in society occupied by think tanks; their control of global resources, both in economic and political policy felds; and their inroads into structures of power. We do so by addressing the following questions. How have think tanks reached these positions of power? Has the Northern core produced neoliberal clones that have colonized the globe? Who funds and controls these think tanks and for what purpose? How is policy-making knowledge created? How are new policy ideas propagated and validated? How do think tanks become dominant sources of knowledge in public spheres, including the media?
To answer these questions, we will explore the dynamics of think tank networks in specifc regions and countries, the coalitions they generate to advance the social purpose they implicitly or explicitly endorse and, in particular, the spaces they occupy in the structures and felds of power at the national, regional and global levels. We will argue (albeit in different ways) (1) that think tanks are controlled by networks of public and private interests; (2) that in the centre of each network is a very reduced group of experts, policy ‘wonks’, political intermediaries and members of corporate elite that can be identifed; (3) that think tanks infuence public policies in several ways, including the concentration of knowledge, information and other resources, executive and legislative lobbying and a strong presence in the media to defne agendas, construct and disseminate an ideological or political discourse and validate knowledge; (4) that their need for funding can create a symbiotic relationship between funding and the research produced (see Mulgan 2006); and (5) that, in order to integrate new ideas and knowledge with policy-making, think tanks mix in different ways and degrees in their research, analysis, advising, lobbying, persuasion, deliberation and advocacy, although there may be a more or less acute tendency to specialize in one or more of these tasks, depending on the particular think tank, country or region.
concePtuaL framework
The literature on think tanks (e.g. Kandiah and Seldon 2013; Medvetz 2012; Shaw et al. 2014; Stone and Denham 2004) has struggled to reach a broadly accepted defnition of the concept due to the hybrid and ambivalent character of these organizations, which adopt very diverse forms, roles and characteristics. The differences in the defnition of think tanks refer to the level of autonomy of these organizations, not only
from the fnancial and organizational groups they may be affiated with (e.g. NGOs, Business Lobby Groups or Labour Assoications) but also from the ideological viewpoint: how overt are the think tank’s affnities and commitments within the economic and political interests and doctrines, and to what degree do these doctrines lead to activism, the construction and defnition of agendas, and the shaping of public opinion? Yet all think tanks combine in different ways to do varying degrees of research activities, advocacy and activism, and they all compete to voice their ideas to a community of public offcials, legislators and political elites. On the one hand, this combination entails an intermediate role in the structure of power, where several felds interlink and overlap, making their situation elusive and murky. On the other, the multiple roles played by these organizations (research, advocacy, dissemination and defence of policy ideas, production and legitimation of knowledge) make a clear-cut defnition more diffcult (Plehwe 2015).
The line that divides think tanks focusing on scientifc and academic research from those that emphasize dissemination of ideas or political activism becomes increasingly faint, although in one way or another they all try to connect knowledge with public policy, and their experts with politicians. The knowledge they produce has varying ideological content, depending on the social agenda pursued by each think tank. In other words, knowledge is produced in organizations with strong academic objectives, approaching policy problems from diverse theoretical perspectives but with a keen eye on their ability to impact on the process of policy-making.
Think tanks constitute spaces where public policies are designed, discussed, planned and evaluated. But the knowledge produced by think tanks is infuenced closely by their special links to business, labour or other interest groups, putting forward and defending policies in their favour and building consensus around such policies. Therefore, these spaces cannot be understood as isolated from particular interests and preferences, exhibiting a neutral commitment to scientifc knowledge as might be the case with scientifc research centres—although even those are often linked to public policy networks, either at the level of individual researchers or the institutions themselves.
The dominant narrative, very much infuenced by Weberian and liberal theoretical approaches, contends that think tanks respond to changes in the economic model, which in turn generate changes in public administration and the bureaucratic and legislative apparatus. As rationalization
permeates broader and broader spheres of society, the narrative goes, society requires an increasingly specialized knowledge and set of technocratic capabilities. The (small) state can no longer perform all the specialized services it requires in house, so these must be outsourced to think tanks or other private or semi-private research centres. This trend intensifes as the state retreats from the public sector economy. Once they are created, think tanks try to shape public policies, engaging in the most important public policy debates, following rather diverse strategies and interacting in different ways with state agencies.
However, as several reviews (e.g. Medvetz 2012; Tevelow 2005) reveal, there are additional tensions in the literature. On the one hand there are those scholars who argue from Marxist or elite theory perspectives that think tanks are instruments of domination and control (see Domhoff 1980, 2014; Mills 2000); and on the other, those coming from a pluralistic perspective, who contend that think tanks represent only one type of pressure group among many (Dahl 1989). Think Tanks are therefore just another competing voice in a democracy.
Both elite theory and Marxist perspectives stress the role of think tanks in the political debates and typify them according to their ideological and political affliations, the origin of their funding and the role they assume (persuasion, advocacy, dissemination), as well as the interests they represent and defend. Burris (2008), for instance, examines the networks articulated by the boards of twelve of the most important policy planning organizations in the United States.1 He distinguishes between those with liberal, moderate and conservative orientations, and examines changes undergone between 1973 and 2000 in the position each of them held in the network. While liberals occupied a central position in the 1960s, in the 1980s conservative organizations moved to the centre of the network, coinciding with changes in the policies promoted by the right-wing political movement.
from a pluralist perspective, James McGann (1995) and David Newsom (1996) argue that think tanks compete with labour, business, non-government organizations (NGOs) and other associations to get attention and infuence policy-making. However, as Donald E. Abelson (2002) contends, this approach does not identify the characteristics of think tanks, much less their connections to public offcials and legislators, or the degree to which such connections increase their chances of being heard.
Over the past two decades, institutionalism (e.g. Powell and DiMaggio 2012) has become increasingly important in the study of think tanks, raising additional tensions between those who try to fnd the connections of ideas to institutions and those who link knowledge, power and institutions. from this perspective, Abelson (2002) asks about the relevance of think tanks and how they become involved in the defnition of public policies. He assesses their infuence on their ability to help defne public policies by weighing their presence in the media (citations) and hearings before Congress, concluding that their infuence varies notably throughout the process: from the defnition of the agenda, the formulation of particular policies and the formation of a favourable public opinion. This institutionalist approach also focuses on the history of each think tank and the changes think tanks undergo over time. Their narratives tend to be descriptive, except when they explicitly try to account for the emergence of these organizations in different countries or regions.
Another analytical line of the institutionalist approach focuses on the involvement of think tanks in policy communities, and in particular how they produce knowledge and the mechanisms whereby they shape knowledge–power relations. This line of research draws on the concept of epistemic communities introduced by Haas (1992), which can help us understand how think tanks build knowledge communities in areas of public interest, as well as the ways in which such communities are produced and reproduced in the multiple venues, meeting and discussions of an increasingly intricate network. This network greatly facilitates the circulation of elites. As they design and evaluate public policies, they generate inter-subjective processes, breeding consensus. The ideas and visions of public policy are elaborated and re-elaborated in the interactions that integrate national, regional and international actors. Within the context of these networks, think tanks create spaces of discussion and refection where epistemic communities emerge—that is, communities of experts, policy wonks, technocrats, academic, intellectual and business elites, concentrating on the knowledge and information relevant to the most important issues of public interest. This is how a common vision of the different policy problems happens, but more importantly, patterns of reasoning and mutual understandings among elites become increasingly homogeneous and naturalized (Salas-Porras 2012).
In a similar constructivist vein of institutionalism, rich (2011, 2004) and Campbell and Pedersen (2011) argue that think tanks not only produce ideas but also refect and elaborate on this dominant thinking.
Specifc ideas on public policies (education, health, energy and fnance, among others) stem from the dominant vision permeating expert preferences—for example, those aligned with free market, anti-state ideologies, versus those more aligned with equality and justice. However, to infuence public preferences, expert believers are not suffcient. An organizational and intellectual infrastructure is required, one with the capacity to fnance projects, publish research results and promote discussions in the media and other forums (Mulgan 2006). Without such infrastructure, think tanks would not be able to propagate and legitimize the ideas that they consider to be best state and social practices. In his analysis, rich (2011) writes that liberal and conservative ideas have a differentiated effect on the orientation of think tanks: conservative think tanks privilege ideas whereas liberal2 or, in Australian parlance, left think tanks prefer academic knowledge. The former think tanks are predominantly ideological; the latter are divided among those dedicated to academic research and only marginally to the dissemination of the ideas they produce, and progressive think tanks who tend to be activists clearly committed to the interests they represent and defend (rich 2011). recently, some scholars have become more interested in the ways think tanks interact with and transform the knowledge regime. Campbell and Pederson (2011), in particular, claim that the level of independence and autonomy of think tanks depends on the knowledge regimes to which they belong. These two scholars defne such regimes as the set of institutions and organizations (mainly think tanks) that are dedicated to generating the knowledge needed for designing, defning and evaluating public policies. They contend that the characteristics of think tanks, and of the links they form with the state, depend on the political economy of each country—that is, on the way the relationships between economics and politics are structured. Of the four types of regimes that these authors identify, two correspond to states with a predominantly decentralized political structure, more open to civil society—such as the United States and Germany—while the other two regimes correspond to states with centralized political structures more closed to civil society—for example, the United Kingdom and france. Thus we have several typical cases. The frst is a market-oriented regime that prevails in the United States, in which private interests fund think tanks where they may pursue different objectives—either academic or a promotion of interests that representing diverse ideological preferences. The process of knowledge production associated with this type of political economy is usually highly
confrontational, partisan and competitive. The second type of regime characteristic of decentralized and open states (such as Germany and, to a lesser extent, the Netherlands) will essentially aim to generate social consensus around public policy; this may involve the need to generate more willingness to negotiate. Even if they are fnanced by the state this type of regime think tanks produce non-partisan knowledge. The third kind of knowledge regime characteristic of the United Kingdom, and to a lesser extent Australia, is also related to liberal market economies operating from a centralized and closed state with greater autonomy from pressure groups. In this type of regime, funding may come from either the public or private sector, and a better balance is achieved between the interests of parties, businesses and labour associations, resulting in a less intense confrontational scenario. The fnal type is the statist technocratic knowledge regime, which prevails in france; it is common in coordinated market economies and is characterized by large think tanks that are fnanced mostly by the state. The knowledge generated in these think tanks tends to be technocratic and non-partisan—meaning that the think tanks deliberately try to separate economics from politics (Campbell and Pedersen 2011, p. 186).
As political economies undergo changes that put more emphasis on the market and large corporations,3 with much narrower states, the landscapes of think tanks often undergo important changes too. As a consequence, independently fnanced think tanks acquire greater signifcance in the knowledge regime, without totally abandoning the paths followed previously. Nevertheless, it should be noted that Campbell and Pederson (2011) avoid using the concept of think tanks; in their view, the term was coined to suit the pattern followed by these organizations in the United States, which does not correspond to the experience of knowledge-producing organizations in other countries.
Along the same lines, Medvetz (2012) argues that, despite many efforts, the defnition of think tanks remains vague, largely due to their ambivalent position. In trying to discover the essence of think tanks, he focuses on the space they occupy in the US structure of power. In his view, such space—which, following Bourdieu (2005), he regards as a feld of power4—has become a boundary space, ‘a hybrid subspace of knowledge production’ where experts affliated with think tanks, who have more or less academic, political, corporate, media and scientifc backgrounds, meet, interact and struggle for different purposes. Two roles of think tanks, in particular, are crucial to the dynamics of this feld
of power: frst, redefning the institutional rules that certify and legitimize the knowledge they produce and disseminate; and second, constructing dominant policy discourses on the basis of this knowledge. According to Medvetz (2012), the dynamics of the feld of think tanks revolves around the tension between, on the one hand, a universalist claim to reason and intellectual profciency and, on the other, the pursuit of worldly power. He highlights that the inherent diffculties in accurately defning think tanks stem from the intermediary position they hold, the various roles they simultaneously play and the murky characteristics of the space they control. They achieve a stronger position in the feld of power when they accumulate the right combination of different kinds of capital: academic prestige and credentials, argumentative profciency, fundraising ability, quasi-entrepreneurial styles, presence and access to the media.5
Despite some differences between Campbell and Pedersen (2011) and Medvetz (2012), they agree on the key role played by think tanks in the production and reproduction of knowledge. But whereas Campbell and Pederson use a comparative approach to understand the role of think tanks in the context of different knowledge regimes, Medvetz concentrates on the US experience, and how think tanks change as they compete to control the norms required to produce and legitimize public policy knowledge. Although they agree on some of the most important characteristics of American think tanks, Campbell and Pederson highlight their tendency to compete for funds and demonstrate the superiority of the ideas and policy proposals they put forward, as well as to gain credibility and legitimacy from public offcials, legislators and the public opinion in general, whereas Medvetz argues that coordination between American think tanks only occurs as they struggle to defne the rules needed to produce, disseminate and legitimize public policy knowledge, in the process changing their affliations and level of autonomy or heteronomy (i.e. dependence on certain interests). In addition, according to Medvetz, think tanks and experts invent new ideas and articulate policy discourses. In this way, they cut across the arbitrary division between practical and scientifc knowledge. As a result, think tanks construct the norms and conventions that connect intellectual and political practices, besides regulating the circulation of knowledge, delimiting the ideas valid for public policies, and encouraging their experts to cross the frontiers between different social spheres (political, economic and media). To participate in public debates, it is necessary to follow the rules
predominating in this space of intermediation, including recognition by public offcials, sponsors, the media and public opinion in general. Logically, all of this limits liberty to challenge the premises of debates, address interesting questions and offer proposals that may endanger such recognition. Medvetz argues that think tanks and their experts construct a feld of power overlapping with academic, intellectual, media and corporate felds, wherein they compete to control social capital.6
The increasingly important role of think tanks in the production of ideas and knowledge has revived the discussion about knowledge itself: is it practical or scientifc, applied or academic, utilitarian or holistic orientation (Bleiklie and Byrkjefot 2002; Nowotny et al. 2003)? In this debate, the ideas produced by think tanks represent a new form of manufacturing knowledge that responds to concrete needs and interests of political and social agents. But the line separating scientifc and practical knowledge (Mode 1 versus Mode 2) can be bridged. Stone (2015), for example, stresses the capacity of think tanks to communicate the results of academic research to an informed public, translating complex theoretical and academic studies to a more common language easier to grasp by policy-makers, regulators and the public at large. The contribution of think tanks, according to this scholar, depends on their capacity to ‘connect academic research with the real world, knowledge and power, science and politics’ (2015, p. 3). Interestingly this is now a role being undertaken by academics themselves in their publication The Conversation. 7 In Australia, the United States, the United Kingdom, france and Africa academic writers in The Conversation work to condense and simplify academic research into easily publicly accessible hyperlinked online broadsheets.
following Gramsci, Carroll (2013) elaborates further on the connection between knowledge and power, arguing that neoliberal think tanks were successful in expanding the policies centred in the market, weakening the welfare state and disseminating antisocialist ideas. In his view, the success of these think tanks from the 1970s onwards can be explained by their capacity to produce and mobilize knowledge, whereby they constructed a neoliberal discourse that penetrated policy-making, in this way linking knowledge and power. Conventional think tanks, he argues, ‘not only produce knowledge that informs and legitimizes neoliberal governance, they also mobilize that knowledge through extensive elite networking, thereby helping to form a strategic consensus within the dominant class’ (2013, p. 693).
Another random document with no related content on Scribd:
kerran aika koittaa, jolloin jaksamme ulkonaisestikin tästä kaikesta puhdistautua. Se onnellinen maa, josta hänet tuon, ei kuitenkaan ole antanut hänelle kotia, kuten tulee tekemään tuo kahlehdittu ihana maa tuossa.
Karu se myöskin on. Ei siinä vehnä kymmenpenikulmittain heilimöi, eivät kirsikkalehdot valkoista kauneuttaan levitä yli viljavan lakeuden. Vaivaa ja ponnistusta kysyvät täällä pienetkin saavutukset. Mutta sitä varmemmin täällä voimat karaistuvat.
Katso, poikaseni, tuota taivaanrantaa tuossa. Et sitä nyt ymmärrä, mutta se on tulevaisuutesi maa. Siellä saat juosta avojaloin pitkin kallioisia rinteitä ja tuoksuvia nurmia. Saat seesteisinä kesäaamuina nostaa rysiä ja verkkoja järvestä tai viillettää lehtipurjeessa pitkin aavoja, hopeisia selkiä. Talvisin saat piehtaroida pehmeässä lumessa, laskea hurauttaa huimaavia suksimäkiä tai samoilla kulkusten kilistessä halki huurteisten metsien, joissa jäiset oksat raskaina riippuvat yli tukkoon ajautuneen tien. Ihanaa on sinun ollaksesi niin talvet kuin kesätkin raikkaassa pohjolan luonnossa. Heinäkuormalla istuessasi laulaa renkipoika sinulle laulujaan, ja uuninpankolla levähtäessäsi kertoo vaari sinulle tarinoita. Talvi-illoin lampun ääressä tulevat vanhat runomme sinulle eläviksi, sanoin ja sävelin kansamme sielu sinulle avautuu. Saammepa sitten nähdä, tahdotko vaihtaa tämän maan, johon olet kasvanut kiinni, mihinkään muuhun maahan maailmassa!
Tuossa jo näkyy pääkaupunkimme. Se lähenee lähenemistään. Istut liikkumattomana ja jännityksestä äänettömänä käsivarrellani tuota merestä nousevaa ihmemaailmaa tähystämässä. Nikolainkirkon kupu loistaa jo aivan läheltä, ja saattaa nähdä, että torikauppa satamassa on käymässä. Nostan sinut köysistä punotuille
tikapuille, jotta paremmin erottaisit touhun rannassa ja suuren kylän sen takana. Tämä on pääkaupunkisi, Yrjö poika! Tämä on sinun maatasi!
Ja mielestäni on tälle maalle kunniaksi se, että sinä tänne saavut.
Vauhti hiljenee, laiva puksuttaen pysähtyy, ja lähestymme varovaisesti laituria. Jo kauan olen odottajien joukosta erottanut vaaleaan päällystakkiin ja valkoiseen hattuun puetun miehen. Nyt näen hänet jo selvästi, näen tuon harmaatukkaisen miehen liehuttavan meille nenäliinaansa. Hän se on, kukapa muu se olisi voinutkaan olla?
— Siinä on isä! — sanon sinulle. — Katso, tuolla on isä!
— Isä! Isä! huudat heti sellaisella sykkivällä ilolla, että muut matkustajat ympärillämme myötätunnosta hymyilevät.
— Katsos, tuolla! Katsohan tuolla!
— Isä! Isä!
Se kajahtaa vielä riemukkaammin, ja rannalla seisoja koskettaa nenäliinallaan silmiään.
— Katsohan tuota, joka heiluttaa meille valkoista hattua!
Tunnet hänet todella, innostut sen huomatessasi ja huudat niin että äänesi kaikuu yli kantajain ja tullitarkastajain vilinän ja kiireen:
— Isä! Isä! Isä!
5.
Mahtoiko kesä ennen muinoin saapua aikaisemmin kuin nykyään ja loppua myöhemmin? Kaartuiko taivas korkeampana, tuoksuiko heinä hersyvämpänä, hohtiko hanki valkoisempana?
Asuimme silloin maalla viljavassa seudussa, jossa oli laajalti peltoja ja niittyjä. Keskellä tätä maalaisrauhaa kohosivat valtavat tehtaan piiput kohti korkeutta ja niiden ympärille ryhmittyivät tehdasalueet rakennuksineen. Paikkakunta oli kaupungin ja maalaiskylän välimuotoa. Siellä risteilivät kadut, pienet talot molemmin puolin puutarhoineen, ja keskellä oli tori. Mutta yltympäri lainehtivat tasaiset pellot. Ja kadun suoranaisena jatkona oli maantie, joka johti todelliselle maaseudulle, varakkaille talonpoikaistiloille ja näiden karjalaitumille. Asukkaiden vaistot sitoivat heidät vielä vahvasti maahan kiinni, ja maalaisleima oli sentakia vallitsevana yleissävynä.
Muistatko tuon keltaisen kaksikerroksisen rakennuksen, jota ympäröi puutarha ja punainen aitaus? Pihan puolella meillä oli eniten aurinkoa, ja sentakia oleskelimme useimmiten siellä päin. Helteisen verannan sivustalla oli sinulla leikkihuoneesi.
Sinulla oli pieni valkoinen vuoteesi, jossa oli punaiset verkkolangat ja kultaiset nappulat. Siihen sattuivat auringon säteet aamuisin, kutkuttelivat uudinten lomitse silmäluomiasi ja herättelivät kuin peipposen poikaa emon untuvilta, kuin västäräkin sirittävää lasta. Karahdit pystyyn, katsahdit isään ja äitiin, kiepsahdit polvillesi ja aloit kaivaa esille aarteitasi, jotka olit edellisenä iltana kätkenyt tyynysi alle; puunappulat, pienen veturisi ja muut rautaromusi, jotka olit löytänyt pihalta. Jo rupesi kuulumaan hiljainen naputus ja koputus,
hyminä ja humina. Silitit lakanan kentäksi ja aloit junia kiidättää ja laivoja säksätyttää, tukutit ja täkätit, kuiskit ja hipristelit. Siinä kävi iloinen aamuviserrys kuin pesästään pulmahtaneella varpusen pojalla.
Ja niin olit täydessä leikin touhussa, että tuskin ennätit syrjäkatsein vaania, milloin äiti tai isä sinulle silmiänsä siristäisivät ja naurusuin sinuun vilkaisisivat. Mutta niin pian kuin sen keksit, päästit heleän naurun, heitit kaikki tavarasi peitteelle ja kirmasit telmien suin päin verkkosi yli viereiselle vuoteelle. Ja siellä hikipäissäsi peuhattuasi karkasit takaisin leikkiäsi jatkamaan, kunnes äiti nousi sinua pesemään, pukemaan ja päivää varten evästämään. Ja posket pullollaan voileipää sinä sitten velliä särvit aamutuimaan.
— Äiti, saanko mennä pikku junaa katsomaan?
— Saat, jos Nenne tulee mukaan.
Nenne tuli ja poika juosta könötti tyttöä kädestä pitäen pihan poikki luvattua maatansa kohti. Puutarhassa oli takaportti, joka vei suurelle niitylle. Se heloitti alkukesästä voikukkia täynnänsä ja ruskeahkon joen rannalla oli miltei läpitunkematon leppien, pajujen ja pihlajien viidakko, joka kurkisti yli samean veden. Mutta se niitty oli merkillinen siitä, että sen halki kulkivat kapearaiteiset kiskot, joita pitkin juna porhalsi edes takaisin kahden tehtaan väliä.
Tuossa se nyt taas tulla suhahti, pieni veturi tuhisten ja puhkuen ja vaunut liukuen sen perässä. Poika oli kuin maahan naulittu sitä katsellessaan. Tupruava savu, pyörien kolina, pannun kupu, vaunujen kiinnikeketjut — mikä ihmeitten maailma! Vaunut olivat kukkurallaan pumpulipaaluja, ja junamies pyyhki mustuneita
käsiänsä pumpulitukkoon, koskettaen lakkinsa lippaa pientä miestä tervehtien.
— Ota minut mukaan!
Ja poika karkasi junaa kohti.
Mutta Nenne riuhtaisi hänet takaisin kädestä eikä päästänyt edes kiskoja myöten junan perässä viilettämään.
— Nenne on tuhma — äiti lupasi!
— Ei luvannut — mennään rantaan!
Ja rannan aukealla paikalla he heittivät voileipiä ja munalukkoja ja keikuttivat tyhjää venettä. Katkaisivat pajunoksia airoiksi ja olivat soutavinaan, kunnes vihellys kuului —! Miltei suulleen suistuen heittäytyi poika veneestä ja juosta pyyhälsi kuin veitsellä viiltäen polkua pitkin saadakseen vielä edes vilaukselta nähdä tuon ihmeitten ihmeen, omalla voimallaan kulkevan leikkijunan.
Nenne sai hänet houkutelluksi takaisin pihalle kertomalla, että Ruuna jo oli valjastettu kärryjen eteen ja lähtisi noutamaan jauhosäkkejä kauppapuodista.
Se oli toinen maailma, joka sekin oli mielenkiintoinen, vaikka vasta toisessa sijassa. Nenne oli talonmiehen tytär ja hän tiesi kaikki hevosasiat. Hänen sylissään istuen poika sai taputtaa Ruunan leveätä lautasta, koskettaa sen turpaa ja antaa sen nuolaista kättään. Suloisesti silloin selkää karmi, sillä mitäs jos se olisi puraissut! Nostihan Ruuna välistä huulensa ja irvisti hampaillaan, vaikka se olikin kiltti.
Se olisi voinut purra vahingossa.
Meidän pihamme laidassa oli pitkä punaiseksi maalattu ulkorakennus, jonka päässä Nenne asui. Siellä oli tallit ja liiterit, vaunuvajat ja aitat, joissa saattoi Nennen selässä retkeillä kylästä kylään, talosta taloon. He olivat nukkuvinaan yönsä heinillä tallin ylisillä ja vaunuvajan rattailla istuessaan he matkustivat Helsinkiin ja Turkuun. Ja kun he siihen väsyivät, hyppäsivät he alas rattailta, livistivät maantien puolella olevaan puutarhan aitaukseen, josta he pistinaidan lomitse kurkkivat torille. Sinne ei saanut luvatta mennä. Mutta tirkistää sai. Siellä oli pitkä riimupuu, jonka renkaisiin talonpojat sitoivat hevosensa kiinni käydessään kylässä asioilla. Ja se kaide oli hevosten puremisesta niin kulunut, että siinä oli syvät lovet jokaisen renkaan kohdalla. Posket litistyneinä aidansäleitten väliin lapset tarkastelivat hevosia ja kuormia, ajomiehiä ja arvokasta talonpoikaiskansaa, joka hommaili korien ja pyttyjen ääressä ja levitti koreita raanuja allensa ajoneuvojen istuimille. Lauantaisin oli siellä vielä enemmän liikettä, sillä oli toripäivä ja hauskaa myllerrystä. Silloin oli talon edusta yhtenä vilinänä hirnahtelevia oriita, kirjavia loimia, munavasuja, kaakottavia kanoja, huutelevia eukkoja ja pitäjän kaikenlaista kaupaksi käypää tavaraa.
Lauantaisin toi Maija munajuustoa aamiaiseksi ja joskus soi posetiivi pihalla.
Meillä oli viheriäksi maalatut kaksipyöräiset työntökärryt, joissa istuen kävit isän ja äidin kanssa kylässä. Usein sattui, että niillä vein sinut puiston läpi Henni tädin luo. Siellä oli kuin toisessa maailmassa. Meidän ikkunoistamme näkyi liejuinen maantie, tori, joka oli kuopalla suuren liikkeen takia, kauppapuoti vastapäätä ja sen portailla pyylevä kauppias. Maalaisväkeä ajaa karautti ohitse
kärryillään kyyröttäen tai kulki siellä pitkät jonot tehtaan miehiä ja tyttöjä, jotka palasivat työstään. Henni täti taas asui laajassa puistossa, jossa oli upeat koivukujat, monivärinen kukkaisrykelmä ruohokenttien reunamilla ja tuuheat pensaikot varjoineen pehmeän tasaisella nurmella. Siellä sinkosi vettä ilmaan monihaaraisesta suihkukaivosta. Se kimmelsi höyrynä auringonpaisteessa ja liplahteli raskaine pisaroineen kivialtaaseen, jonka ympärillä kasvoi leveälehtinen tuuhea kasvi.
Pysäytin pienet kärryt matalan ja kodikkaan huvilan eteen nostaen pojan maahan. Astuimme sitten leveitä portaita ylös verannalle. Siellä nousi makuultaan suuri newfoundlandilainen koira, jota sai mielinmäärin halata ja taputella. Sai vaikka kavuta selkään istumaan sen liikuttamatta lurppakorviaan ja menettämättä suosiollista ilmettänsä.
Muistathan Prinssin, Yrjö?
Sisällä oli suuret salit ja kiiltävät lattiat ja vanhaa mahonkia ja kustavilaisaikuiset salinkalustot vaalean sinisine oviverhoineen. Ja sitten siellä oli täti, joka aina istui rullatuolissa. Hänellä oli hyvin tummat silmäkulmat ja mustat kiharat, jotka hulmusivat hänen ilakoidessaan. Silloin hän heitti aina päänsä taaksepäin ja nauroi niin että hampaat valkeina välkkyivät. Ja hänestä hersyi nauru yhtämittaa. Sinua ihmetytti, että hän oli iloinen, vaikkei hän voinutkaan juosta ympäri kuin muut. Sentakia pidit hänestä ja istuit mielelläsi hänen sylissään, katsoen hänen suuriin silmiinsä hänen sinulle kertoessaan porsliininukeista, jotka hänen kaapissaan lasisten ovien takana kumarsivat ja nostaen liepeitään niiaten tanssivat. Ne olivat tulleet jostakin kaukaa. Kun olit niihin väsynyt, juoksit toiseen huoneeseen ja kyyrötit joen puoleisessa ikkunassa,
josta näkyi matalavetinen koski ja sen takana moni-ikkunaiset tehdasrakennukset. Ne oli rakennettu punaisista tiilistä, ja niistä kuului yhtämittainen salaperäinen surina, johon et koskaan väsynyt.
Mutta joskus otti setä sinut omaan huoneeseensa, nosti sinut polvilleen ja alkoi jutella kanssasi kuin ainakin hengenheimolaisensa kanssa. Hän näytti sinulle kuvia laivoista ja automobiileista, ja sinä tarkastit niitä silmäkulmat rypyssä ja selvästi tuntien, että tuo näyttäminen johtui yhteisestä asiain harrastuksesta. Vielä enemmän tulit siitä vakuutetuksi, kun setä veti kätköstään esille pieniä rattaita ja hihnoja, langanpätkiä ja nappuloita ja yhteisvoimin niitä yhdistämällä ja sommittelemalla saitte aikaan jotakin, joka kulki, säksätti ja veti.
Se setä, se se jotakin tiesi ja osasi, sen se oli se pieni junakin, joka kulki tehtaasta tehtaalle.
— Tuletko joskus ajamaan sillä pikku veturilla ja annatko minun ohjata? — kysyi poika.
— Mennään vain jonakuna päivänä, kun sopii — vastasi setä.
Mutta siitä retkestä ei tullut mitään, vaikka odottamistasi odotit. Hän oli myöskin luvannut suureksi tultuasi ottaa sinut tehtaaseensa työmieheksi, ja sen lupauksen täyttymystä odotit myöskin vuosia — useampia — muistatko sen?
Mutta kaikkein muhkeinta oli kenties talvisin istua reessä vällyihin peitettynä isän ja äidin välissä hämärän jo peittäessä maan. Siinä oli laajat lumipeitteiset aukeamat, joilla ei ollut alkua eikä loppua. Metsä
häämötti jossain kaukana taivaanrannalla, ja korkealla syttyi tähti toisensa jälkeen. Siellä ehkä Jumala kulki niitä sytyttämässä, kuten isä sytytti salin kruunua. Jalas nitisi lumessa, tiuku helisi hämärässä, matkamies reppu selässä astui joskus kinokseen väistyen ajajain tieltä. Mutta kääntyipä tie itään tai länteen, etelään tai pohjoiseen, loisti silmien edessä satulinna, valtava monikerroksinen rakennus, jonka kaikista ikkunoista tulet joka ilta loimusivat ja joka yksin pimeässä illassa heijasti valoa ympärilleen.
Sitä taloa sinä vaieten katselit, ja kuva siitä painui syvästi tietoisuuteesi. Moni muu katseli sitä sekavin tuntein. Mutta sinulle se oli todeksi muuttunut ihmelinna, josta et tiennyt muuta kuin että sinne kulki se pikku juna, sitä sai nähdä likeltä se mustakätinen junamies, sen omisti sen mustasilmäisen tädin setä ja sinne hän oli luvannut sinutkin ottaa, kun tulet kerran suureksi.
6.
Kun kesällä pienet viheriät kärryt tai talvella valkoinen työntöreki seisoivat portaitten edessä, oli se merkki siitä, että aioimme lähteä jonnekin vieraisille. Seurasit meitä tavallisesti minne menimmekään, sillä harvoin kyläilimme sellaisissa paikoissa, jonne ei sinua voitu ottaa mukaan. Olin mielestäni kuin lappalaisvaimo, jonka oli pakko pistää lapsi selkäpussiin, jos mieli liikkua kotinsa ulkopuolella. Mutta se ei tuntunut vaivalloiselta. Se oli mieleni mukaista.
Sattuihan kuitenkin joskus, että menimme isän kanssa jonnekin kylään ilman sinua. Silloin jätimme sinut Maijan huostaan, joka sinua jumaloi melkein yhtä paljon kuin me itse.
Maija oli Satakunnan sydämestä tullut, kotikutoinen harmaa
villaleninki yllä ja kiiltävät lasit korvissaan. Hän oli sitten jäänyt ja kotiutunut ja tottunut herrasväen tavoille ja huvitti kaikkia ihmisiä suorasukaisilla ja hyväntahtoisilla kokkapuheillaan. Mutta jos kukaan
keittiön oven takana uskalsi sanoa jotakin siitä, ettei muka tuo oma ollutkaan, vieras lapsi vain, jonka ovat ottopojakseen ottaneet —
silloin kivahti Maija pystyyn, punastui hiusmartoa myöten ja tuulispäänä tuiskahteli:
— Vai ei oma! Pidä nyt kitas, sanon minä! Kenen hän sitten olis?
Kenen mahtavat omat kakaras olla — oletkos pitänyt lukua — ja oletkos ne itse mestaroinut itsellesi oman halusi ja kaavasi mukaan?
Niinkuin eivät olisi kaikki penikat yhtä paljon Jumalan luomia ja Jumalan lahjoja omat itsellesi könistettäviksi, koska vissiin sen ansaitsevat — ja tämä näille kauniisti kasvatettavaksi, koska on kuin paratiisilintunen tai kuin kuninkaan poika — sokeainkin nähdä.
— Älä sinä rähise — toinen ei toistaan parempi!
— Vai ei eroa! Oletko ikinäsi nähnyt puhtaampaa ja jalompaa muotoa — toki vallan toista kuin nuo muut pörröpäiset nallikat, joita nurkissa vilisee.
— No pitääkö sitä noin tuhista tuollaisen asian takia?
— Kannattaa se. Sillä ihmisten pitäisi tietämän, mitä he nurkissa tirskuvat ja mitä pahaa he sillä aikaan saavat. Ovat aina omastaan olevinaan ja valmiit nokka pystyssä eroa tekemään siinä missä ei eroa olekaan muuta kuin ihmisten uskossa. — Usko autuaaksi tekee
— no niin ole niin autuas kuin haluat. Minä annan palttua ihmisten puheille.
Jo tuli että ropsahti. Maija käänsi selkänsä ja paiskasi keittiön oven kiinni. Toinen jäi sitä pykälää harkitsemaan ja sitä muille selvittelemään, niin että pian kaikki tiesivät, miltä kannalta asia oli otettava.
Mutta se mikä oli sanottu, oli Maijan mielestä topakasti sanottu. Hän meni sisään, sieppasi pojan polvellensa ja silittäen hänen päätään huvitti häntä herttaisella haasteellaan.
Ja poika katsahti häneen raikkaasti nauraen ja käpristyi hänen kaulaansa itsetiedottomasti iloiten päiviensä rauhasta ja ystävällisten silmäin paisteisesta lämmöstä.
Siten Maija rakensi muurin pojan ympäri, eikä kukaan uskaltanut sitä murtaa. Hän sai elää lapsuutensa ajan pahaa sanaa miltään taholta kuulematta, eikä kukaan eikä mikään häirinnyt hänen uskoaan ihmisten hyvään tahtoon.
Senkö takia olit aina niin valoisa mieleltäsi? Kuin kukka aina aurinkoon päin käännettynä. Vai oliko se sinulle synnynnäistä? Se saattoi johtua niin toisesta kuin toisestakin. Totuit näkemään hyvää, eikä usko siihen sitten ennättänytkään horjua. Eikä olisi itse asiassa horjunut, vaikka olisi ennättänytkin — sydämesi syvimmässä.
* * * * *
Niin kului vuosi ja toinenkin. Yrjöstä tuli intohimoinen laivojen ja rautateiden rakentaja, ja ne syntyivät aina sinne, minne äiti sattumalta oli istuutunut. Jos hän pitemmän aikaa oli kumartuneena työnsä ääressä tai ompelukoneensa ratasta tasaisesti pyöritteli, silloin oli runsaasti tilaisuutta kaikkien temppujen noudattamiseen junien määräaikaista lähtöä tai saapumista varten. Siinä oli signaalin
anto muistettava valkoisella tai punaisella, vihellys, alkuunpaneva puhkuminen, töksähdys, sitten tasaista ja sitten lisääntyvää vauhtia ilmaiseva puuskutus, joka herkeämättä jatkui ja kiihtyi, niin että sylki suusta pärskähteli. Sillä jos tukuttaminen olisi jäänyt kesken, olisi myös juna pysähtynyt. Sentakia piti keuhkoissa aina höyryä riittää ja kyllä sitä riittikin.
Välistä sai jakkara olla laivana keskellä pauhaavaa merta. Tämä ulottui tuonne kynnykselle asti täältä rannan laiturilta, jona oli äidin hameen liepeet. Se kellui vaahtopäisenä, siinä oli saaret ja salmet, jonne pääsi pakoon pauhaavinta myrskyä, ja satamasta lähtö oli usein vaivalloinen ja vaaranalainen. Sitä ennen liputettiin ja toitotettiin, ja paljon puuhaa oli tavarain lastauksesta.
Mutta saattoi tapahtua, että yhtäkkiä laituri lähti kävelemään toiseen huoneeseen ollenkaan ajattelematta sitä tavatonta hämminkiä, joka siitä syntyi, varsinkin jos laiva vielä oli ankkuroituna rannassa ja suurin osa lastista sikin sokin laiturilla. Mutta sinä et koskaan hölmistynyt, harasit vain esiliinaasi tai koppaasi tavarasi jätteet ja ehätit juoksujalkaa tuon uskottoman laiturin jälkeen, menettämättä koskaan luottamustasi sen ehdottomaan uskollisuuteen.
Olin tottunut noihin pikaisiin muuttoihin. Kuulin vain pulikoitten kolinaa ja askelien rapsahdusta takanani ja hymähdin itsekseni..
7.
Äiti otti ranskankielen tunteja ja istui sipisemässä itsekseen käsittämättömiä sanoja.
Yrjö katsoi häneen pitkään kulmiensa alta. Hän ei voinut ymmärtää, että tarvitsi osata muuta kuin suomea. Tosin isä ja äiti usein keskenään puhuivat ruotsia, mutta se kuului heidän omituisuuksiinsa eikä koskenut häntä.
Mutta siihen aikaan äiti sai päähänsä, että pojankin olisi opittava ruotsia. Mitä varten?
Sen tähden, että oli olemassa kokonainen maa, jossa puhuttiin pelkästään ruotsia, ja matkustaisimme joskus sinne. Siellä eivät ihmiset suomea ymmärtäneetkään. Ja Suomessakin oli paljon ihmisiä, jotka puhuivat ruotsia. Kun hän tulisi suureksi, saisi hän oppia myöskin ranskaa ja joskus käydä siinä maassa, jossa kaikki ihmiset puhuivat ranskaa, lapsetkin.
Vai oli niin merkillisiä maita. Maailma tuli yhtäkkiä niin suureksi. Kolme lajia maita siis oli ja kolme lajia ihmisiä.
Tuli ilta, ja äiti toimitti poikansa vuoteeseen. Hän riisui, pesi kasvot, kädet ja jalatkin. Poika polskutti vettä lattialle, ripsautti kujeillen äitiä silmille ja retkautti itsensä selälleen vuoteeseen potkien ja riemusta kirkuen.
Mutta äiti pingoitti peitteen kiinni molemmilta vuoteen laidoilta, kiersi käsivartensa rauhoittavasti hänen ympärilleen ja odotti iltarukousta ennen poistumistaan.
Poika tyyntyikin pian, silmät kävivät vakaviksi, ja hän aloitti jokailtaisen värssynsä:
— Isä hyvä lapsien — — —
Se oli jo luettu, kädet kurottuivat jo äitiä syleilläkseen, mutta sitten muistui jokin hänen mieleensä. Hän pani uudelleen kätensä ristiin jotakin vielä lisätäkseen Jumalalle:
— Hyvä Jumala, siunaa kaikkia ihmisiä Suomessa, Ranskassa ja Venskassa.
Siinä se nyt oli koko maailma! Ja oli tärkeätä, että Jumala muistaisi mitä siihen kuului. Olisi hän jo ennemmin huomauttanut, mutta kun ei ollut edes tiennytkään, että heitä oli niin monta. Nyt oli kaikki niinkuin ollakin piti ja sitä myöten hyvässä järjestyksessä.
Tyytyväisenä myötävaikutukseensa puristautui hän äidin kaulaan, otti vastaan hänen suudelmansa, kellahti seinään päin ja nukkui.
Hänellä oli usein jotain kahdenkeskistä Jumalan kanssa. Oli niin mukavaa, kun oli sellainen, jolta voi pyytää mitä tahansa, sellaistakin, jota ei äiti eikä isäkään voinut antaa.
Ja niin hän yhdessä Jumalan kanssa järjesti monet asiat.
Ainoastaan silloin tällöin olin puhunut hänelle Jumalasta ja yleensä harvoin uskonnollisista asioista. Halusin jättää hänet rauhaan enkä tahtonut tyrkyttää hänelle sellaista, josta hän helposti saisi kyllikseen. Kun hän myöhemmin tutustui uskonnon asioihin, kirkastuisivat ne hänelle ehkä ilmestyksiksi, joita ei mikään kulunut läksy ollut häiritsemässä. Pelkäsin, että kun niitä pienestä pitäen tottuu ajattelemattomasti toistamaan, niin kuluu usein vuosia, ellei vuosikymmeniä, ennenkuin niiden totuus ja kauneus leimahtaa näkyviin kovettuneen sanakuoren alta.
Olemme siitä perästäpäin keskenämme keskustelleet, ja olet myöntänyt minun olleen siinä oikeassa.
Annoin pojalleni hänen ensimmäisinä elinvuosinaan yhden ainoan uskonnollisen käsitteen, sen nimittäin, että oli olemassa Jumala, joka näki kaiken ja tiesi kaiken ja oli joka paikassa läsnä, koska hän asui ihmisten sydämissä ja puissa ja eläimissä, vieläpä mullassakin ja auringonpaisteessa. Hän kuuli, puhuipa hänelle milloin tahansa, ja hän tahtoi kaikkia auttaa. Tämä oli Yrjöstä selvää ja käsitettävää puhetta ja hänellä oli rajaton luottamus tätä korkeinta olentoa kohtaan.
Hän mietiskeli joskus otsa rypyssä näitä tällaisia asioita.
Muistan erään aamun, jolloin vielä aamutöissäni puuhaten kuljin tomuviuhka ja liina kädessäni huoneesta huoneeseen ja poika kintereilläni pyöriskeli. Silloin hän pysähtyi äkkiä ja katsoi minua silmiin:
— Äiti, olisiko sinusta ikävä, ellei Jumala olisi olemassa?
— Olisihan se ikävä — vastasin pyyhkien pöydän kiiltävää pintaa.
— Olisiko sinusta sitten ikävä, ellei olisi ollenkaan mitään — ellei minua olisi, eikä isää, ei Maijaa eikä mitään koko maailmassa?
— No, sehän nyt vasta olisikin ikävä.
Siirryin seuraavaan huoneeseen tomuviuhkoineni ja poika juoksi perässä.
— Niin, mutta eihän sinulla voisi olla ikävä, sillä eihän sinuakaan silloin olisi olemassa.
Vai niin?! — Käännyin häneen päin. — Oliko pojallani sellaisiakin taipumuksia — ja tuumiko hän jo elämän takaisia? Mitä vielä, se oli vain tuollaista pientä ajattelun leikittelyä, jota hän väliin harrasti. Ja totta oli, että hänellä oli tapana ajatella asiansa loppuun asti.
Tällainen mietiskely huvin vuoksi ei kuitenkaan pienimmässäkään määrässä häirinnyt hänen vakaata luottamustansa Jumalaan. Hän uskoi hänellä olevan kaiken vallan taivaassa ja maan päällä.
Mutta sattui joskus, että hän hänet unohti.
Eräänä yönä heräsin siitä, että kuulin nyyhkytyksiä ja turahduksia seinältä päin. Oli pilkko pimeä.
— Onko Yrjö hereillä?
Poika parahti ääneensä itkemään.
— Miksi poju itkee — sanohan — mikä sinua vaivaa?
— Pelkään niin kauheasti — siellä on virtahepo — ja se aikoi minut syödä!!
Hän parkui ja ulisi kauhusta.
Olin haparoinut sähkönappulaa ja sytytin lampun. Hän karahti nuolena vuoteeseeni hikisenä ja vapisevana ja käpristyi syliini peittäen päänsä lakanan alle. Hän oli aivan suunniltaan.
— No pojuseni — kuulehan, eihän nyt ole enää mitään hätää miksei poju tullut heti tänne äidin luo?
— En uskaltanut — sehän seisoi tuossa — olisi syönyt — tuossa se seisoi isän huoneen kynnyksellä!
Hän purskahti uuteen itkun tyrskeeseen.
— Älä enää itke — älähän — kas nyt se on poissa — katsohan oikein tarkkaan ympärillesi! Täällä ei ole yhtään mitään vaarallista tuolla on pöytä — tuolla vuoteesi — ja kynnys on aivan tyhjä — katsohan! Tuossa on isä, joka tahtoo nukkua, ja meidän täytyy, sentakia supattaa hiljaa — ja tässä on äiti ja sinä — eikä ketään muita — ei kerrassaan mitään virtahepoa — ei kissaakaan, ei koiraa, ei mitään. Olet vain nähnyt pahaa unta.
— Se tuli tuolta isän huoneesta — huusi hän vielä kauhistuksissaan — ja sen kita ulottui lattiasta kattoon.
Hän piti kiinni kaulastani ja nyyhkytti, hätääntynyt ilme silmissään.
Nyt ymmärsin. Hän oli äsken saanut eläintieteellisen kuvateoksen, jossa virtahepo aukaisee kitansa niin että todellakin voisi otaksua sen yhdellä hotaisulla ahmaisevan suuhunsa sekä miehen että hevosen ja vielä vaunut päälle päätteeksi.
Mutta oli tietysti itsestään selvää, ettei virtahepo uskaltanut lähestyä äitiä, ja poika vaipui ennen pitkää sikeään uneen. Nostin hänet käsivarsilleni ja laskin hänet omaan vuoteeseensa.
Eipä aikaakaan niin uudistui sama painajainen, ja hän syöksyi taas parkuen seisaalleen vuoteessansa. Julma virtahepo oli taas avannut kitansa. Sytytin lampun, mutta koetin sillä kertaa sanoin rauhoittaa häntä. Virtahepoja ei ollut koko talossa eikä täällä päin missään, ei yhtä ainoata koko Suomen maassakaan. Ne elivät niin kaukana, etteivät ne jaksaneet juosta tänne asti. Muuten eivät voineetkaan juosta lyhyillä säärillänsä — ja ne pitivät vain kuumista maista — ja täällähän oli kylmä — niin että kyllä ne siellä pysyisivät missä olivat.
Lamppu saisi palaa koko yön — nyt painettaisiin silmät kiinni ja nukuttaisiin heti paikalla, niin ettei enää häirittäisi isän unta.
Ja pojun pitäisi muistaa, kuka on kaikkialla läsnä varjelemassa kaikkia lapsia, niin ettei heille tapahdu mitään pahaa.
Yrjö vaipui uneen ja nukkui rauhallisesti aamuun asti. Heti herättyään juoksi hän loistavin silmin meidän luoksemme huudahtaen:
Arvaatteko, mikä se oli, joka auttoi?
— No mikä?
— Sanoin vain sukkelaan monta kertaa Jumalalle, että hän ajaisi pois tuon ruman virtahevon — enkä olisi uskonutkaan, että hänellä on niin hyvät korvat.
8. Sitten kävi niin, että muutimme kaupunkiin. — Se ei ollut suuren suuri eikä pienen pieni, vaan keskikokoinen ja maamme kaupungeista vanhimpia.
Sitä Yrjö piti myöhemminkin varsinaisena kotikaupunkinaan, koska hänellä oli sieltä lapsuutensa varsinaiset muistot.
Kotimme ikkunoista näkyi järvi, joka yhdisti sisämaan vesistön mereen, ja sen takana viheriä lakeus taloineen ja puutarhoineen kokonainen huvilakaupungin osa. Sinne vei silta, ja sen sillan
kupeessa oli muhkea vanha linna, torniniekka, tiilistä rakennettu. Se hallitsi seutua. Se katseli oikealle ja vasemmalle, se vahti lukkona kaupunkia, ettei sinne saanut tulla ketään, joka ei sinne kuulunut tai jolla ei ollut oikeata asiaa. Tai ainakin sen olisi pitänyt niin tehdä, vaikka ei tullut tehneeksi, koska sillä oli väärä isäntä. Mutta se vahti sentään uskollisesti vanhoilla silmillään siltaa väärän isäntänsä uhallakin.
Se oli kaupungin kaunistus ja koko maakunnan sinetti. Siihen Yrjön katse vajosi, kun hän pienenä ikkunalaudalla istuen seurasi laivaliikettä sillan arkkujen välissä kääntösillan avautuessa ja ihmisja ajurijonon pysähtyessä sen molemmin puolin.
Ja kaiken tuon takana siinsivät toiset vedet ja metsäiset maat, joita pitkin pääsi Saimaan kanavalle ja sitä myöten Saimaan laajoille selille, Suomen sydämeen. Sinne aurinko laski joka ilta ja lähetti sieltä päin hohdettaan yli vanhan linnan, yli rantojen ja satamien, museotorin ja kapeiden katujen ja yli sinisilmäpojan, joka kurkki Vallikadun kivimuurin ylimmän kerroksen ikkunassa.
Siinä talossa oli avonainen piha, jonka portista näki ahdasta katua pitkin kauppatorille asti. Sen laidassa kohosi muinaisista ajoista jäänyt pyöreä torni, entisen kaupungin muurin jäännös. Jos poika karkasi ensimmäisen kadun nurkkaukseen, oli hän kivitetyllä kujalla, joka vietti alas rantaan ja jossa hän kuuli kellojen soivan vanhassa kirkontornissa, joka muinoin oli kuulunut Kathariinan luostariin. Ja sitä kujaa reunustivat valkoiset rakennukset, joiden välillä hintelä koivu siellä täällä kurkotti tukevan kiviaitauksen yli nähdäkseen nykypäivien touhuisaa elämää.
Mutta touhuisa se ei ollut nytkään siellä, koska sitä sen kapeuden ja jyrkkyyden takia ei voitu ajaa. Sentakia oli Yrjön sinne lupa
mennä. Ja talvella sitä remuten kelkalla laskettiin kuin parasta kelkkamäkeä.
Se oli se vanha Vesiportin katu, jota myöten ennen oli vettä ajettu Pyhän Kathariinan luostariin. Sen kirkossa oli messu muinoin kaikunut, siellä olivat nunnat tehneet rippitunnustuksensa ja sen avoimista ovista oli suitsutusten tuoksu tunkeutunut ulos. Musta- ja ruskeakaapuiset munkit olivat avojaloin astuneet noita kapeita katuja palvellen Jumalaansa ja vaalien harhaan joutuneita maailman lapsia.
Talomme aurinkoisella pihamaalla oli suuri hiekkalaatikko, jonka ystävällinen vanha talonomistaja oli antanut täyttää hiekalla. Siellä poika kulutti kevät- ja syyspäivänsä rakentelemalla, kaivamalla, täyttämällä, istuttamalla. Siellä teki hän jo ensimmäisenä päivänä tuttavuutta Väinön kanssa, joka asui pihanpuoleisessa matalassa puurakennuksessa ja joka pian oli hänen jokapäiväinen leikkitoverinsa sekä ulkona että sisässä. He solmivat keskenään ystävyysliiton, joka kesti kautta vuosien.
Mutta kun Väinö ei aina ollut saapuvilla, olisi äiti saanut Yrjön mielestä vaihtua milloin Väinöksi milloin muuksi. Sillä eihän sitä voinut äidin kanssa keilojakaan heittää, hän kun vain istua nökötti lattialla eikä ruvennut pitkälleen, niinkuin olisi pitänyt voidakseen tähdätä paremmin. Sentakia ei leikki ollut niin jännittävä kuin se olisi voinut olla jonkun pojan kanssa. Eikä äiti niin paljon kuin Väinö välittänyt siitä, kumpi voitti. Jos menetti, niin ei hänen poskensa punoittaneet eikä hän kiihkeästi vaatinut uutta peliä. Ja jos piilosilla oltiin, niin äiti meni vain oven taakse tai painautui isän matkaturkkiin eteisessä, mutta ei hän keksinyt niin hurmaavan vaikeita piilopaikkoja kuin Väinö, joka kiepsahti korkealle kaapin päälle ja
