Agile processes in software engineering and extreme programming juan garbajosa - Instantly access th
Agile Processes in Software Engineering and Extreme Programming Juan Garbajosa
Visit to download the full and correct content document: https://textbookfull.com/product/agile-processes-in-software-engineering-and-extreme -programming-juan-garbajosa/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant download maybe you interests ...
Agile Processes in Software Engineering and Extreme Programming: 21st International Conference on Agile Software Development, XP 2020, Copenhagen, Denmark, June 8–12, 2020, Proceedings Viktoria Stray
Agile Processes in Software Engineering and Extreme Programming – Workshops: XP 2020 Workshops, Copenhagen, Denmark, June 8–12, 2020, Revised Selected Papers Maria Paasivaara
Agile Processes in Software Engineering and Extreme Programming 16th International Conference XP 2015 Helsinki Finland May 25 29 2015 Proceedings 1st Edition Casper Lassenius
Thesecondphasedefinesthatfunctionalprocessesareconsistedofsubprocesses,theydoonlytwothings,theymoveandmanipulatedata.Datamovementswhichmovedatafromfunctionalusersintofunctionalprocessesorviceversaarecalled Entries and Exits.Datamovementswhichmovedatafrom
Datamovements[8].
persistencestorageandvice-versaarecalled Writes and Reads.Asmaybe seeninFig. 3.
Another random document with no related content on Scribd:
Saatuaan ne sileiksi hän taittoi ne kokoon, pisti taskuunsa ja lähti
Katerina Ivanovnan luo tekemään selkoa siitä, miten hänen oli onnistunut suorittaa tämän antama tehtävä.
Viides kirja
Pro ja contra 1.
Kihlaus
Rouva Hohlakov oli taas ensimmäisenä Aljošaa vastaanottamassa. Hänellä oli kiire. Oli sattunut tärkeä tapaus:
Katerina Ivanovnan hysteriakohtaus oli päättynyt pyörtymisellä, sitten oli seurannut »kauhea, hirveä heikkous, hänen silmänsä menivät vähän nurin ja hän alkoi hourailla. Nyt on kuumetta, on lähetetty hakemaan Herzenstubea, on lähetetty hakemaan tätejä.
Tädit ovat jo täällä, mutta Herzenstube ei ole vielä tullut. Kaikki istuvat hänen huoneessaan ja odottavat. Jotakin on tulossa, hän on tajuton. Mitäs, jos tulee kuumetauti!»
Näin huudahtaessaan oli rouva Hohlakov vakavan ja pelästyneen näköinen: »Tämä on jo vakavaa, tämä on vakavaa», lisäsi hän joka sanan jälkeen, aivan kuin se, mitä Katerina Ivanovnalle aikaisemmin oli tapahtunut, ei olisi ollut vakavaa. Aljoša kuunteli häntä
murheellisena: hän alkoi kertoa rouva Hohlakoville omia seikkailujaan, mutta tämä keskeytti hänet heti alussa: hänellä ei ollut aikaa, hän pyysi Aljošaa istumaan Lisen luona ja siellä odottamaan häntä.
— Lise, rakas Aleksei Fjodorovitš, — kuiskasi hän Alešalle melkein korvaan, — Lise hämmästytti minua ihmeellisesti äsken, mutta sai myös liikutetuksi, ja sentähden sydämeni antaa hänelle kaiken anteeksi. Ajatelkaahan, heti kun te olitte mennyt, hän alkoi äkkiä vilpittömästi katua, että oli pitänyt muka teitä pilkkanaan eilen ja tänään. Mutta eihän hän pilkannut, hän vain laski leikkiä. Nyt hän katui niin vakavasti, melkein itkien, että minä hämmästyin. Hän ei ole koskaan ennen vakavasti katunut, kun on pitänyt minua pilkkanaan, vaan on aina lyönyt asian leikiksi. Ja tehän tiedätte, että hän pilkkaa minua myötäänsä. Mutta nyt hän teki tuon vakavasti, nyt tapahtui kaikki vakavasti. Hän pitää erittäin suuressa arvossa teidän mielipidettänne, Aleksei Fjodorovitš, ja jos vain voitte, niin älkää loukkaantuko häneen älkääkä olko vaativainen. Minä itse en muuta teekään kuin hellin häntä, sillä hän on niin älykäs, — uskotteko sen? Hän sanoi äsken, että te olette ollut hänen lapsuutensa ystävä, »lapsuuteni totisin ystävä», — ajatelkaahan tätä, kaikkein totisin, entä minä sitten? Hänellä on tässä suhteessa tavattoman vakavat tunteet ja myös muistot ja, ennen kaikkea, nuo lausetavat ja sanat, mitä yllättävimmät sanat, niin että ei osaa odottaakaan, kun ne jo äkkiä tulevat suusta. Niinpä äsken hongasta esimerkiksi: meidän puutarhassamme oli hänen varhaisimman lapsuutensa aikana honka, saattaapa olla siellä vieläkin, niin ettei ole syytä puhua menneessä ajassa. Hongat eivät ole ihmisiä, ne pysyvät pitkät ajat muuttumattomina, Aleksei Fjodorovitš. »Äiti», sanoo hän, »minä muistan tuon hongan kuin unessa», — tuo »hongan kuin unessa» hän sanoi sen jotenkuten toisin, minä sotken, honka on tyhmä sana,
mutta hän puhui minulle tämän johdosta jotakin niin omaperäistä, että minä en mitenkään uskalla ryhtyä sitä selostamaan. Olen sitäpaitsi unohtanut kaiken. No, näkemiin, minä olen hyvin järkytetty ja tulen luultavasti hulluksi. Ah, Aleksei Fjodorovitš, kaksi kertaa elämäni aikana olen ollut tulemaisillani hulluksi ja minua on hoideltu. Menkää Lisen luo. Rohkaiskaa häntä, niinkuin te aina niin ihanasti osaatte sen tehdä. — Lise, — huudahti hän astuen oven luo, — nyt olen tuonut luoksesi Aleksei Fjodorovitšin, jota sinä olet niin suuresti loukannut, eikä hän ole ensinkään vihainen, vakuutan sen sinulle, päinvastoin hän ihmettelee, kuinka olet voinut sitä luulla!
— Merci, maman, tulkaa sisälle, Aleksei Fjodorovitš.
Aljoša astui sisään. Lise katseli häntä hieman hämillään ja sävähti äkkiä punaiseksi. Hän nähtävästi häpesi jotakin ja, kuten tällöin on tavallista, alkoi nopeasti puhua aivan muusta, aivan niinkuin tuo kokonaan toinen asia sillä hetkellä olisikin kiinnittänyt hänen mieltään.
— Äiti äsken yht'äkkiä kertoi minulle, Aleksei Fjodorovitš, koko jutun noista kahdestasadasta ruplasta ja tuosta teille annetusta tehtävästä… tuon köyhän upseerin luona… ja kertoi minulle koko tuon kauhean tapauksen, miten häntä loukattiin, ja, tiedättekö, vaikka äiti kertoo hyvin sotkuisesti… hän hyppää aina asiasta toiseen… niin minä itkin kuunnellessani. No, kuinka kävi, annoitteko te nuo rahat ja miten on nyt tuon onnettoman laita?…
— Siinäpä se onkin, että en antanut, ja tässä on pitkä historia, — vastasi Aljoša näyttäen puolestaan olevan enimmän huolestunut siitä, että ei ollut saanut annetuksi rahoja, vaikka Lise varsin hyvin huomasi hänenkin katselevan sivulle ja niinikään nähtävästi koettavan puhua muusta, kuin mitä oli mielessä. Aljoša istuutui
pöydän luo ja alkoi kertoa, mutta jo ensimmäisistä sanoista alkaen hän lakkasi olemasta hämillään ja tempasi puolestaan Lisen mukaansa. Hän puhui voimakkaan tunteen vaikutuksen ja äskeisen tavallisuudesta poikkeavan vaikutelman alaisena ja hänen onnistui kertoa hyvin ja seikkaperäisesti. Hänellä oli ennenkin ollut tapana, jo Moskovassa Lisen ollessa lapsena, tulla hänen luokseen ja kertoa semmoista, mitä hänelle juuri oli tapahtunut tai mitä hän oli lukenut, tai muistella lapsuusaikansa kokemuksia. Toisinaan he molemmat haaveilivat yhdessä ja sepittelivät kahden kesken kokonaisia tarinoita, enimmäkseen iloisia ja naurattavia. Nyt he molemmat ikäänkuin siirtyivät äkkiä entisiin Moskovan aikoihin, kaksi vuotta taaksepäin. Liseä järkytti tavattomasti Aljošan kertomus. Aljoša osasi lämpimästi kuvata hänelle »Iljušetškan» koko olemuksen Kun hän oli yksityiskohtaisesti kuvannut, mitenkä onneton mies polki rahat jalkojensa alle, niin Lise löi kätensä yhteen ja huusi voimatta hillitä tunteitaan:
— Te ette siis antanut rahoja, te annoitte hänen juosta pois tuolla tavoin! Herra Jumala, olisitte edes itse juossut hänen jälkeensä ja tavoittanut hänet…
— Ei, Lise, näin on parempi, että minä en juossut, — sanoi Aljoša, nousi tuolilta ja käveli huolestuneena huoneessa.
— Miksi parempi, missä suhteessa parempi? Nyt he ovat ilman leipää ja ovat hukassa!
— Eivät ole hukassa, sillä nämä kaksisataa ruplaa joutuvat kuitenkin heille. Hän ottaa ne kuitenkin huomenna. Huomenna hän aivan varmasti ottaa ne, — lausui Aljoša astellen mietteissään. — Näettekö, Lise, — jatkoi hän pysähtyen äkkiä hänen eteensä, minä itse tein tässä virheen, mutta virhekin koitui hyväksi.
— Mikä virhe se oli ja minkä tähden se koitui hyväksi?
— Asia on tämmöinen: hän on pelkurimainen ja heikkoluonteinen mies. Hän on läpikiusattu ja perin hyväsydäminen. Nyt ajattelen näin: mistä hän yht'äkkiä noin loukkaantui ja miksi polki rahat jalkoihinsa, sillä, vakuutan sen teille, hän ei viimeiseen hetkeen saakka tietänyt, että polkisi ne jalkoihinsa. Ja minusta näyttää, että hän loukkaantui tässä monestakin syystä… eikä muuten voinut ollakaan hänen asemassaan… Ensiksikin hän suuttui jo siitä, että oli minun nähteni liiaksi ilostunut rahoista eikä ollut salannut sitä minulta. Jos hän olisi ilostunut, mutta ei kovin paljon eikä olisi sitä näyttänyt, vaan kursaillut kuten toiset rahoja ottaessaan sekä teeskennellyt, no, silloin kaikki olisi vielä ollut siedettävää ja hän olisi voinut ottaa vastaan, mutta nyt hän ilostui liian vilpittömästi, ja se juuri on alentavaa. Ah, Lise, hän on vilpitön ja hyväsydäminen mies, sepä juuri onkin onnetonta tämmöisissä tapauksissa! Kaiken aikaa, kun hän silloin puhui, oli hänen äänensä niin heikko, heikontunut, ja hän puhui hyvin kiireesti ja ikäänkuin nauraa hihitti tai itki… toden totta, hän itki, niin ihastuksissaan hän oli… ja hän puhui tyttäristään… ja paikasta, jonka hän saa toisessa kaupungissa… Mutta heti kun hän oli purkanut sydämensä, niin häntä alkoi yht'äkkiä hävettää, että hän tuolla tavoin oli paljastanut minulle koko sydämensä. Ja niinpä hän samassa alkoi vihata minua. Hän on noita hirveän häveliäitä köyhiä. Mutta etupäässä hän suuttui siitä, että oli liian pian ottanut minut ystäväkseen ja niin pian minulle antautunut. Hän oli hyökkäillyt kimppuuni, peloitellut, mutta heti rahat nähtyään alkanut minua syleillä. Hän näet syleili minua, nyki minua kaiken aikaa käsillään. Juuri näin hänen täytyi tuntea koko tuo alennuksensa, ja tässä juuri minä tein tuon virheeni, sangen pahan virheen: minä sanoa tokaisin hänelle, että jos hänen rahansa eivät riitä toiseen kaupunkiin muuttamiseen, niin hän saa vielä lisää ja minä itsekin annan hänelle
omista rahoistani niin paljon kuin hän haluaa. Tämäpä juuri häntä yht'äkkiä hämmästytti: miksi minäkin olin tuppautunut häntä auttamaan? Tiedättekö, Lise, on suorastaan hirveätä, miten raskasta loukatulle ihmiselle on, kun kaikki alkavat suhtautua häneen hänen hyväntekijöinään… minä olen kuullut siitä, luostarinvanhin on minulle siitä puhunut. Minä en tiedä, miten sen sanoisin, mutta olen sen usein itsekin nähnyt. Ja aivan sama tunnehan minulla on itsellänikin. Mutta pääasia on, että vaikka hän ei tietänytkään viimeiseen silmänräpäykseen asti, että hän polkee setelit jalkojensa alle, niin hän kuitenkin aavisti sen, se on aivan varmaa. Juuri siksi hänen riemastuksensakin oli niin voimakas, kun hän aavisti… Ja vaikka tämä kaikki kävi niin huonosti, niin se kuitenkin koitui hyväksi. Luulenpa todella, että kerrassaan parhaaksi, sen paremmin ei olisi voinut käydäkään…
— Miksi, miksi ei sen paremmin olisi voinut käydäkään? huudahti Lise katsellen hyvin ihmeissään Aljošaa.
— Siksi, Lise, että jos hän ei olisi näitä rahoja polkenut jalkoihinsa, vaan ottanut ne, niin hän kotiin tultuaan ehkä jo tunnin kuluttua olisi alkanut itkeä omaa alennustaan, — niin olisi ehdottomasti käynyt. Hän olisi itkenyt ja kenties huomenna heti päivän koittaessa tullut luokseni ja kenties paiskannut minulle setelit ja polkenut ne jalkojensa alle kuten äsken. Mutta nyt hän poistui hirveän ylpeänä ja voitonriemuisena, vaikka tietääkin, että »syöksi itsensä turmioon». Nyt siis ei mikään ole helpompaa kuin saada hänet ottamaan vastaan nämä kaksisataa ruplaa jo huomenna, sillä hän on jo osoittanut olevansa kunnian mies, hän on paiskannut rahat menemään, polkenut niitä jaloillaan… Eihän hän voinut niitä polkiessaan tietää, että minä tuon ne hänelle taas huomenna. Toiselta puolen taas nämä rahat ovat hänelle hirveän tarpeelliset.
Vaikka hän nyt onkin ylpeä, niin kuitenkin hän tänäänkin ajattelee, millaisen avun hän on menettänyt. Yöllä hän ajattelee sitä vielä enemmän, näkee sen unissaan, ja huomisaamuna hän kenties on jo valmis juoksemaan luokseni ja pyytämään anteeksi. Mutta silloinpa juuri minä saavunkin: »Niin, te olette ylpeä mies, te olette sen osoittanut, no niin, ottakaa nyt vastaan, antakaa meille anteeksi.»
Silloin hän ottaa!
Aljoša lausui jonkinmoisen hurmion vallassa: »silloin hän ottaa!»
Lise taputti käsiään.
— Ah, se on totta, ah, ymmärsin sen nyt yht'äkkiä hirveän hyvin!
Ah, Aljoša, kuinka te kaiken tuon tiedätte? Niin nuori ja tietää jo, mitä on sydämessä… Minä en olisi koskaan keksinyt tuota…
— Pääasia on nyt saada hänet vakuutetuksi siitä, että hän on meidän kaikkien vertainen, siitä huolimatta, että hän ottaa meiltä vastaan rahaa, — jatkoi Aljoša edelleen hurmaantuneena, — eikä vain meidän vertaisemme, vaan meidän yläpuolellamme…
— »Meidän yläpuolellammekin» — oivallista, Aleksei Fjodorovitš, mutta puhukaa, puhukaa!
— No niin, minä käytin väärää sanaa… tuosta yläpuolella olemisesta… mutta ei se tee mitään, sillä…
— Ah, ei mitään, ei mitään, ei tietystikään mitään! Antakaa anteeksi, Aljoša rakas… Tiedättekö, minä en tähän saakka ole teitä juuri ollenkaan kunnioittanut… toisin sanoen, olen kunnioittanut, mutta vain vertaisenani, mutta nyt kunnioitan etevämpänä… Rakkaani, älkää olko vihainen, että minä »veistelen», — jatkoi hän heti taas hyvin tunteikkaasti. — Minä olen naurettava ja
vähäpätöinen, mutta te, te, kuulkaa, Aleksei Fjodorovitš, eikö tässä kaikessa meidän ajattelussamme, nimittäin teidän… ei, parempi on sanoa meidän… eikö tässä ole halveksimista häntä kohtaan, tuota onnetonta kohtaan… siinä, että me nyt analysoimme näin hänen sieluaan aivan kuin ylempää, vai mitä? Siinä nimittäin, että päätimme nyt niin varmasti hänen ottavan vastaan rahat, mitä?
— Ei, Lise, ei se ole halveksimista, — vastasi Aljoša lujasti, aivan kuin olisi jo valmistautunut tähän kysymykseen vastaamaan, — ajattelin tätä jo itse tänne tullessani. Ajatelkaahan, mitä halveksimista siinä olisi, kun me itse olemme samanlaisia kuin hän, kun kaikki ovat samanlaisia kuin hän. Sillä samanlaisiahan me olemme emmekä parempia. Ja jos olisimmekin parempia, niin olisimme kuitenkin samanlaisia hänen sijassaan… Minä en tiedä, miten te, Lise, mutta itse olen itsestäni sitä mieltä, että minulla on monessa suhteessa pieni sielu. Mutta hänellä se ei ole pieni, vaan päinvastoin sangen miellyttävä… Ei, Lise, ei tässä ole mitään halveksimista häntä kohtaan! Tiedättekö, Lise, minun luostarinvanhimpani sanoi kerran: ihmisiä täytyy alati hoitaa kuin lapsia ja toisia heistä kuin sairaita sairashuoneessa…
— Ah, Aleksei Fjodorovitš, ah, ystäväni, hoidelkaamme ihmisiä niinkuin sairaita!
— Hoidelkaamme, Lise, olen valmis siihen, minä vain en itse ole täysin valmis, olen toisinaan hyvin kärsimätön ja toisinaan en ymmärrä mitään. Toisin on teidän laitanne.
— Ah, en usko! Aleksei Fjodorovitš, miten onnellinen olenkaan!
— Kuinka hauskaa, että puhutte noin, Lise.
— Aleksei Fjodorovitš, te olette ihmeteltävän hyvä, mutta toisinaan te tunnutte pedantilta… mutta lähemmin katsoen ette ole ollenkaan pedantti. Menkää, katsokaa ovelta, avatkaa ovi hiljaa ja katsokaa, eikö äiti ole kuuntelemassa, — kuiskasi Lise äkkiä hermostuneesti ja kiireesti.
Aljoša meni, avasi oven ja ilmoitti, ettei kukaan ollut salaa kuuntelemassa.
— Tulkaa tänne lähemmäksi, Aleksei Fjodorovitš, — jatkoi Lise yhä enemmän punastuen, — antakaa kätenne, kas noin. Kuulkaa, minun täytyy tehdä teille suuri tunnustus: eilistä kirjettä minä en kirjoittanut teille piloillani, vaan tosissani…
Ja hän peitti kädellään silmänsä. Näkyi, että häntä suuresti hävetti tämä tunnustus. Äkkiä hän tarttui Aljošan käteen ja suuteli sitä nopeasti kolme kertaa.
— Ah, Lise, tämä on hyvin, — huudahti Aljoša iloisesti. Minähän olin täysin vakuutettu siitä, että te kirjoititte tosissanne.
— Vakuutettu, ajatelkaahan! — hän vei äkkiä edemmäksi Aljošan käden päästämättä sitä kuitenkaan kädestään, punastui hirveästi ja nauroi pientä, onnellista naurua. — Minä suutelin hänen kättään, ja hän sanoo: »Se on hyvin.»
Mutta hän soimasi syyttä Aljošaa: tämä oli myös pahasti hämmentynyt.
— Minä tahtoisin aina miellyttää teitä, Lise, mutta en tiedä, kuinka sen tekisin, — sai hän jotenkuten mutisseeksi ja punastui niinikään.
— Aljoša rakas, te olette kylmä ja julkea. Näettekö. Hän on suvainnut valita minut puolisokseen ja nyt hän on varsin tyyni! Hän oli jo vakuutettu siitä, että minä kirjoitin tosissani, mitäs siitä on arveltava! Sehän on julkeata — sitä se on!
— Oliko se sitten paha, että minä olin vakuutettu? — alkoi Aljoša äkkiä nauraa.
— Ah, Aljoša, päinvastoin hirveän hyvä, — sanoi Lise katsoen häneen hellästi ja onnellisena. Aljoša seisoi yhä pitäen kättään hänen kädessään. Äkkiä hän kumartui ja suuteli hänen huuliaan.
— Mitä tämä vielä oli? Mikä teidän on? — huudahti Lise. Aljoša joutui aivan ymmälle.
— No, antakaa anteeksi, jos se ei ollut paikallaan… Minä kenties tein hirveän typerästi… Te sanoitte minua kylmäksi, minä otin ja suutelin… Mutta näen tehneeni tyhmästi…
Lise alkoi nauraa ja peitti kasvonsa käsiinsä.
— Ja tuossa puvussa! — pääsi hänen suustaan kesken naurun, mutta äkkiä hän lakkasi nauramasta ja tuli aivan vakavan, melkeinpä ankaran näköiseksi.
— No, Aljoša, me jätämme vielä suutelemiset sikseen, sillä emme osaa sitä vielä kumpikaan ja meidän on vielä odotettava hyvin kauan, — päätti hän äkkiä. — Sanokaa mieluummin, miksi te otatte minut, tämmöisen hupsun, sairaan hupsuttelijan, te, joka olette niin viisas, niin ajatteleva, niin huomaava? Ah, Aljoša, minä olen hirveän onnellinen, sillä en ole ollenkaan teidän arvoisenne!
— Olette hyvinkin, Lise. Minä lähden näinä päivinä luostarista kokonaan pois. Kun tulen maailmaan, niin minun pitää mennä naimisiin, sen tiedän. Näin on hän minua käskenyt. Kenet teitä paremman ottaisin… ja kuka muu kuin te ottaisi minut? Olen sitä jo harkinnut. Ensiksikin te tunnette minut lapsesta asti, ja toiseksi teillä on sangen paljon hyviä ominaisuuksia, joita minulla ei ollenkaan ole.
Teillä on iloisempi mieli kuin minulla. Tärkeintä on, että te olette viattomampi kuin minä, joka olen jo saanut nähdä monenlaista, monenlaista… Ah, te ette tiedä, olenhan minäkin Karamazov! Mitä siihen tulee, että te nauratte ja teette pilaa myöskin minusta, niin päinvastoin naurakaa vain. Minä olen siitä hyvin iloinen. Te nauratte kuin pieni tyttö, mutta teidän ajatuksenne ovat kuin marttyyrin…
— Kuin marttyyrin? Kuinka niin?
— Niin, Lise, tuo äskeinen kysymyksenne, eikö meissä ole halveksimista tuota onnetonta kohtaan, kun me noin anatomin tavoin repostelemme hänen sieluaan, — tuo kysymys on marttyyrin kysymys… nähkääs, minä en mitenkään osaa sitä sanoa sanoilla, mutta se, jonka mieleen nousee tuollaisia kysymyksiä, se kykenee itse kärsimään. Lepotuolissa istuessanne te nytkin jo varmasti olette paljon ajatellut…
— Aljoša, antakaa minulle kätenne, miksi te otatte sen pois, lausui Lise onnesta heikontuneella, ikäänkuin sortuneella äänellä. — Kuulkaa, Aljoša, mihin te pukeudutte, kun lähdette pois luostarista, millaiseen pukuun? Älkää naurako, älkää suuttuko, se on minusta hyvin, hyvin tärkeätä.
— Pukua, Lise, en ole vielä ajatellut, mutta minä pukeudun sellaiseen kuin te tahdotte.
— Minä tahdon, että teillä olisi tummansininen samettitakki, valkoinen pikeeliivi ja harmaa, pehmoinen majavaishattu… Sanokaa, uskoitteko tosiaan äsken, että minä en rakasta teitä, kun kielsin eilisen kirjeeni?
— Ei, en uskonut.
— Oi, sietämätön mies, parantumaton!
— Näettekö, minä tiesin, että te minua… luultavasti rakastatte, mutta minä olin uskovinani teitä, jotta teille olisi… mukavampi…
— Vielä sitäkin pahempi! Pahinta ja parasta kaikesta. Aljoša, minä rakastan teitä hirveästi. Äsken, kun teidän oli määrä tulla, minä päätin povata tällä tavoin: pyydän häneltä eilistä kirjettä, ja jos hän rauhallisesti ottaa sen esille ja antaa minulle (kuten häneltä aina kyllä voi odottaa), niin silloin on selvää, että hän ei ollenkaan rakasta minua, hänellä ei ole mitään tunteita minua kohtaan, hän on vain tyhmä ja arvoton poika ja minun elämäni on mennyttä. Mutta te jätitte kirjeen luostarikammioon ja se rohkaisi minua: eikö totta, te jätitte sen kammioon siksi, että aavistitte minun vaativan kirjettäni takaisin ettekä te halunnut sitä antaa? Eikö niin? Niinhän?
— Oh, Lise, ei se ole ollenkaan niin, kirjehän on mukanani nytkin ja oli äskenkin, täällä taskussa, kas tuossa se on. Aljoša otti nauraen taskustaan kirjeen ja näytti sitä hänelle kaukaa.
— Mutta minä en anna sitä teille, katsokaa, minun käsistäni.
— Kuinka? Te siis äsken valehtelitte, olette munkki ja valehtelitte?
— Taisinpa valehdella, — nauroi Aleša, — valehtelin, ettei tarvitsisi antaa teille kirjettä. Se on minulle hyvin kallis, — lisäsi hän äkkiä hyvin tunteikkaasti ja punastui taas. — Niin on elämäni loppuun asti, enkä minä anna sitä koskaan kenellekään!
Lise katsoi häneen ihastuneena.
— Aljoša, — lepersi hän taas, — katsokaa ovelta, eikö äiti ole salaa kuuntelemassa.
— Hyvä on, Lise, minä katson, mutta eikö olisi parempi olla katsomatta, vai mitä? Miksi epäilisimme äitiänne semmoisesta alhaisesta menettelystä?
— Alhaisesta menettelystä? Kuinka niin? Se, että hän salaa kuuntelee tyttärensä puheita, on hänen oikeutensa eikä mikään alhainen teko, — kivahti Lise. — Olkaa varma siitä, Aleksei Fjodorovitš, että kun minusta itsestäni tulee äiti ja minulla on samanlainen tytär kuin minä, niin minä ehdottomasti kuuntelen salaa hänen puheitaan.
— Niinkö tosiaankin, Lise Se ei ole hyvä.
— Ah, Herra Jumala, mikä siinä olisi alhaista? Jos olisi jokin tavallinen keskustelu seuraelämässä ja minä asettuisin sitä salaa kuuntelemaan, niin se olisi alhainen teko, mutta tässähän on oma tytär kahden kesken eri huoneessa nuoren miehen kanssa… Kuulkaa, Aljoša, tietäkää, että minä rupean pitämään silmällä myös teitä heti, kun meidät on vihitty, ja tietäkää sekin, että minä avaan ja luen kaikki teidän kirjeenne… Tämän te siis tiedätte nyt etukäteen…
— Niin, tietysti, jos kerran… — mutisi Aljoša, mutta se ei ole hyvä…
— Ah, millaista halveksumista! Aljoša rakas, älkäämme riidelkö jo ensimmäisestä kerrasta lähtien, — sanon teille mieluummin koko totuuden: on tietysti hyvin paha kuunnella salaa, minä olen väärässä ja te olette oikeassa, mutta kyllä minä kuuntelen joka tapauksessa.
— Tehkää niin. Ette te saa minua mistään kiinni, — nauroi Aljoša.
— Aljoša, mutta alistutteko te minun tahtooni? Se pitää myös etukäteen ratkaista.
— Suurella halulla, Lise, ja ehdottomasti, mutta en kaikkein tärkeimmissä. Jos te kaikkein tärkeimmässä asiassa olette toista mieltä kuin minä, niin minä kuitenkin teen, niinkuin velvollisuuteni vaatii.
— Niin pitääkin. Tietäkää siis, että minäkin olen valmis alistumaan en vain kaikkein tärkeimmässä, vaan päinvastoin kaikessa annan perään teille ja vannon sen teille nyt, — kaikessa ja koko elämäni ajan, huudahti Lise innostuksesta liekehtien, — ja se on onneksi, onneksi! Vielä enemmänkin, vannon teille, että minä en milloinkaan kuuntele salaa teitä, en kertaakaan enkä koskaan, en lue ainoatakaan kirjettänne, sentähden että te olette oikeassa, mutta minä en ole. Ja vaikka mieleni hirmuisesti tekee kuunnella salaa, minä tiedän sen, niin en kuitenkaan sitä tee, sentähden että se teidän mielestänne ei ole oikein. Te olette nyt niinkuin minun Kaitselmukseni… Kuulkaa, Aleksei Fjodorovitš, miksi te kaikkina näinä päivinä olette ollut niin surullinen, sekä eilen että tänään. Minä tiedän, että teillä on huolia, ikäviä asioita, mutta minä näen, että teillä
sitäpaitsi on jokin erityinen suru, — kenties se on salaisuus, vai mitä?
— Niin, Lise, on salainenkin suru, — lausui Aljoša surullisesti. — Näen, että te rakastatte minua, koska arvasitte sen.
— Mikä suru se on? Mitä se koskee? Voiko sen sanoa? — lausui Lise aran rukoilevasti.
— Minä sanon sen myöhemmin, Lise… myöhemmin… — sanoi
Aljoša hämillään. — Nyt sitä kenties olisi mahdoton ymmärtääkin. Ehkäpä en itsekään osaisi sitä sanoa.
— Minä tiedän sitäpaitsi, että teitä kiusaavat veljenne, ja isä myös?
— Niin, veljetkin, — lausui Aljoša ikäänkuin mietteissään.
— Minä en pidä teidän veljestänne Ivan Fjodorovitšista, Aljoša, — huomautti äkkiä Lise.
Aljoša pani merkille tämän huomautuksen hieman ihmetellen, mutta ei ymmärtänyt sitä.
— Veljeni syöksyvät turmioon, — jatkoi hän, — ja isäni myös. Ja toisia he saattavat turmioon samalla kertaa kuin itsensä. Siinä toimii »Karamazovien maallinen voima», niinkuin isä Paísi äskettäin lausui, maallinen ja vimmattu, viimeistelemätön… Liikkuuko ollenkaan Jumalan Henki tämän voiman yläpuolella — sitäkään minä en tiedä.
Tiedän vain, että minä itsekin olen Karamazov… Olen munkki, munkki? Olenko minä munkki, Lise? Tulitte äsken juuri jotenkin sanoneeksi, että minä olen munkki?
— Niin sanoin.
— Mutta minäpä kenties en usko Jumalaankaan.
— Ette usko, mikä teidän on? — lausui Lise hiljaa ja varovasti. Mutta Aljoša ei vastannut tähän. Noissa hänen liian äkkiä lausumissaan sanoissa oli jotakin liian salaperäistä ja liian subjektiivista, kenties hänelle itselleenkin epäselvää, mutta semmoista, mikä ehdottomasti kiusasi häntä.
— Ja kaiken lisäksi tekee nyt lähtöä minun ystäväni, maailman paras mies, jättää maallisen vaelluksen. Jospa te tietäisitte, jospa te tietäisitte, Lise, millä siteillä minä olen kiintynyt, miten minä olen henkisesti kiintynyt tähän mieheen! Ja nyt minä jään yksin… Minä tulen teidän luoksenne, Lise… Vastedes olemme yhdessä…
— Niin, yhdessä, yhdessä! Tästä lähin aina yhdessä koko elämän ajan.
Kuulkaa, suudelkaa minua, minä sallin sen.
Aljoša suuteli häntä.
— No, menkää nyt Kristuksen nimeen! (ja hän siunasi Aljošaa ristinmerkillä). Menkää pian hänen luokseen, kun hän vielä on elossa. Minä huomaan julmalla tavalla viivyttäneeni teitä. Minä rukoilen tänään hänen puolestaan ja teidän puolestanne. Tulemmehan onnellisiksi, tulemmehan?
— Luullakseni tulemme, Lise.
Lähtiessään Lisen luota Aljoša katsoi parhaaksi olla menemättä rouva Hohlakovin luo ja lähti menemään pois talosta sanomatta hänelle jäähyväisiä. Mutta juuri kun hän oli avannut oven ja tullut ulos portaille, niin jostakin ilmestyi hänen eteensä itse rouva
Hohlakov. Ensimmäisistä sanoista Aljoša arvasi, että hän oli odottanut häntä siinä tahallaan.
— Aleksei Fjodorovitš, se on kauheata. Se on lapsellista, jonninjoutavaa ja pelkkää hölynpölyä. Toivon, että te ette rupea haaveilemaan… Tyhmyyksiä, tyhmyyksiä, pelkkiä tyhmyyksiä! syöksähti hän puhumaan.
— Älkää vain puhuko tätä hänelle, — sanoi Aljoša, — muuten hän kiihtyy, ja se on hänelle nyt vahingollista.
— Kuulen järkevän sanan järkevän nuorukaisen suusta. Onko minun ymmärrettävä asia niin, että te itse vain sen tähden taivuitte hänen tuumiinsa, että huomioonottaen hänen sairaalloisen tilansa ette tahtonut suututtaa häntä vastaanpanemisella?
— Oi, ei, ei ensinkään, minä puhuin hänen kanssaan aivan vakavasti, — ilmoitti Aljoša lujasti.
— Vakavuus ei tässä ole mahdollinen eikä ajateltavissa, ja ensiksikään minä en tämän jälkeen ota teitä ollenkaan vastaan ainoatakaan kertaa, toiseksi minä matkustan pois ja vien hänet mennessäni, tietäkää se.
— Miksi niin, — sanoi Aljoša, — sehän on vielä niin kaukana tulevaisuudessa, pitää odottaa kenties puolitoista vuotta.
— Ah, Aleksei Fjodorovitš, se on kylläkin totta, ja puolessatoista vuodessa te riitaannutte hänen kanssaan tuhat kertaa ja eroatte. Mutta minä olen niin onneton! Olkoonpa tämä vain kaikki jonninjoutavaa, minut se on kuitenkin masentanut. Minä olen nyt niinkuin Famusov viimeisessä näytöksessä, te olette Tšatskij, hän on
Sofia, ja, ajatelkaahan, minä juoksin vartavasten ulos tänne portaille kohdatakseni teidät, ja siellähän kaikki kovan kohtalon sallima tapahtui niinikään portailla. Minä kuulin kaikki, töin tuskin jaksoin seisoa paikallani. Tässä on siis selitys kaikkiin viime yön kauhuihin ja kaikkiin äskeisiin hysteriakohtauksiin! Tyttärelle lempi, mutta äidille kuolema. Mene hautaan. Nyt toinen ja tärkein asia: mikä kirje se on, jonka hän teille on kirjoittanut, näyttäkää minulle se heti, heti!
— Ei, ei ole tarpeen. Sanokaa, miten Katerina Ivanovna voi, minun on hyvin tärkeätä saada tietää se.
— Makaa edelleen houraillen, ei ole tullut tajuihinsa. Hänen tätinsä täällä vain voihkivat ja rehentelevät minulle, ja Herzenstube tuli ja pelästyi niin, että minä en tietänyt, mitä hänelle olisi tehtävä ja miten hänet saisi rauhoittumaan, aioin jo toimittaa hänelle lääkärin. Herzenstube vietiin pois minun vaunuissani. Ja äkkiä kaiken lisäksi olette te täällä tuon kirjeen kanssa. Totta on, että kaikki tämä on vielä puolentoista vuoden takana. Kaiken suuren ja pyhän nimessä, kuolevan luostarinvanhimpanne nimessä, näyttäkää minulle se kirje, Aleksei Fjodorovitš, minulle, äidille! Jos tahdotte, niin pitäkää sitä kiinni sormillanne, minä luen sen teidän käsistänne.
— Ei, en minä näytä, Katerina Osipovna, vaikka hän sallisikin, niin minä en näytä. Minä tulen huomenna, ja jos tahdotte, puhun kanssanne monesta asiasta, mutta nyt — hyvästi!
Ja Aljoša juoksi portailta kadulle.
2.
Smerdjakov kitaran kera
Eikä hänellä ollut aikaakaan. Hänen päässään oli välähtänyt eräs ajatus jo silloin, kun hän sanoi jäähyväiset Liselle. Tämä ajatus: kuinka voisi kaikkein ovelimmin saada nyt kiinni veli Dmitrin, joka ilmeisesti piileksi häntä? Ei ollut enää aikaista, oli kolmas tunti iltapäivää. Koko olemuksellaan Aljoša halusi luostariin »suuren» kuolevan luo, mutta välttämättömämpää kuin mikään muu oli tavata veli Dmitri: Aljošan mielessä vahvistui joka hetki yhä enemmän se varmuus, että välttämätön ja kauhea katastrofi oli tulossa. Mikä tuo katastrofi oli ja mitä hän tällä hetkellä tahtoi sanoa veljelleen, sitä hän kenties ei itsekään olisi osannut määritellä. »Kuolkoon hyväntekijäni poissaollessani, ainakaan minä en sitten soimaa itseäni alati koko elämäni ajan siitä, että kenties olisin voinut pelastaa enkä pelastanut, vaan kuljin ohi, kiiruhdin kotiini. Jos nyt teen näin, niin menettelen hänen suuren sanansa mukaisesti.»
Hänen suunnitelmanaan oli saada veli Dmitri käsiinsä sattuman kaupalla, nimittäin kiivetä kuten eilenkin tuon säleaidan yli, mennä puutarhaan ja istuutua tuohon huvimajaan. »Jos taas hän ei ole siellä», ajatteli Aleša, »niin sanomatta mitään Tuomaalle ja emännälle oli piilouduttava huvimajaan ja odotettava siellä vaikkapa iltaan asti. Jos hän kuten ennenkin vahtii Grušenjkan tuloa, niin on hyvin mahdollista, että hän tulee huvimajaan»… Aljoša muuten ei ruvennut kovin paljon miettimään suunnitelman yksityiskohtia, mutta hän päätti panna sen toimeen, vaikka sitten ei ennättäisikään luostariin tänään…
Kaikki sujui vastuksitta: hän kiipesi säleaidan yli melkein samasta kohdasta kuin eilen ja pääsi kenenkään näkemättä hiipimään huvimajaan. Hän ei tahtonut, että hänet huomattaisiin: sekä emäntä
