© Anita Välikangas Helsingissä, 2013.
Olavi ja jouluvaaran salaisuus
Anita V채likangas
Mistä rakkaus alkaa, kuinka se päättyy? Usein näitä hetkiä on mahdoton paikantaa: tunteet syttyvät ja sammuvat hitaasti, vahvoina kasvaakseen ne vaativat totuttelua ja omaksumista.
Mutta tällä kertaa oli toisin: Nainen seisoi jukeboksin edessä ja tanssahteli Sielun veljien tahtiin. Hän oli hieman omissa maailmoissaan, aivan kuin ei olisi välittänyt ympäristöstään mitään. Ja naista katsoessaan Olavi tunsi sydämensä hakkaavan hieman tavallista tiheämpään. Ihan kuin jokin olisi yrittänyt patistaa häntä liikkeelle ja ottamaan selvää mistä oli kyse.
Ja kun toinen jossain vaiheessa iltaa karkasi ulos, oli hyvin vaikeaa olla seuraamatta perässä. ”Mitäs sinä?” ”En mitään.” ”Lähde mun matkaan.” ”Voishan sitä.”
He kävelivät hiljaisen kaupungin katuja pitkin. Taivas kimmelsi samanaikaisesti valoa ja pimeyttä, ja oli se hetki päivästä, jolloin ei tiennyt oliko myöhäinen yö vai varhainen aamu. He puhuivat ruusuista ja tulppaaneista, déjà vu -kokemuksista. Siitä, kun yhtäkkiä havahtuu tunteeseen, että koko aiempi elämä olisi ollut vain unta. Tämän pienen hetken tuntui siltä kuin kadut olisivat kuuluneet vain heille kahdelle.
”Minä asun tuolla”, nainen osoitti: ”Missä sinä tahtoisit asua?” ”Älä kysy noin isoja kysymyksiä”, Olavi huokaisi: ”Elämä on paljon helpompaa, jos ei tarvitse miettiä joka päivä, miten asiat voisivat olla toisin.” ”Mutta kuinka voit silloin tietää, mitä sinä oikeasti tahdot?”
”Jätä takki vaan siihen”, nainen sanoi, "ja käy peremmälle.”
”Sinun kanssasi on niin hyvä olla!” Olavi huokaisi: ”Minä lupaan tehdä sinusta onnellisen.” ”Älä puhu asioista joista et tiedä”, nainen vastasi katkerasti: ”Et sinä voi. Ei kukaan voi.” ”Mikä tarkoitat? En ymmärrä.”
”Tämä ei ole kotini, tämä on vain asunto”, Eleonoora kuiskasi hiljaa: ”Oikea kotini on muualla. Tai oli. Minulla oli perhe, joku jota rakastin ja joka rakasti myös minua.” ”Mutta sitten kaikki muuttui. Pahaksi. Minun oli lähdettävä.”
”Usein en ajattele sitä. Pelkään, että jos kerran alan itkeä, eivät kyyneleet koskaan lopu.”
”Kuulostaa kauhealta!” Olavi huudahti. ”Nääh”, Eleonoora vastasi ja käänsi katseensa pois: ”Sen kanssa oppii elämään.” ”Minä, minä”, Olavi etsiskeli sanoja ja sekoitti kahvia hitaasti lusikalla: ”En ymmärrä mitään. Mutta tahtoisin.” ”Sinä siis pidät kärsimyksestä?” ”En. Vaan sinusta.” Nainen naurahti: ”Sinä taidat olla vähän tyhmä.”
Mutta Eleonoora oli juuri lähdössä käymään niillä seuduilla mistä hän oli kotoisin, ”jos kerran haluat, niin lähde sitten mukaan”, hän sanoi, ”vaikka ei siellä ole paljoa nähtävää.” Ja ennen kuin Olavi huomasikaan, olivat he ajamassa kohti pohjoista ja paikkaa nimeltä Jouluvaara.
Oltiin melkein jo perillä. ”Pysähdytään hetkeksi tähän”, Eleanoora pyysi: ”Tuonne me olemme menossa.” ”Se on kaunis”, Olavi sanoi. ”Kaikki traaginen voi näyttää kauniilta, jos sitä katsoo vain tarpeeksi kaukaa”, Eleanoora vastasi: ”Mutta ei se tee siihen palaamisesta helpompaa. Ei todellakaan.”
Olavi tunsi pistävän, mädän hajun, joka voimistui sitä mukaa, mitä lähemmäs kaupunkia he tulivat: ”Mikä lemu!” Olavi parahti. ”Tuon hajun unohtaa jos asuu täällä. Ihan jo muutamassa päivässä. Usko tai älä.” ”Mistä se tulee?” ”Oli eräs onnettomuus. Monta vuotta sitten. Sitä ennen täällä oli aika toisenlaista.”
”Asukkailla oli ennen täällä kaksi työtä: joko Jouluvaaran tehtaassa tai ei työtä lainkaan. Kyllä kaikki tiesivät, ettei se ollut hyväksi terveydelle. Kyllä sitä kuitenkin sieti, ainakin aluksi. Mutta sitten se paheni”, Eleonoora kertoi. ”Kovimmin se iski altaan työntekijöihin. Suurin osa heistä oli lintuja. He eivät jaksaneet edes lentää.”
”Hetken ajan onnettomuus kiinnosti kaikkia: poliitikkoja, toimittajia ja aktivisteja. He saivat siitä iskulauseensa ja blogimerkintänsä, hyvän syyn juntata läpi omia ajatuksiaan.” ”Mutta mitään ei oikeasti muutettu. Siihen vain totuttiin – ja sitten se unohdettiin.”
”Tiedätkö, mikä on kaikkein typerintä”, Eleonoora kysyi ja jatkoi saman tien: ”Voin näyttää sinulle kaikki nämä paikat, mutta et sinä silti pysty ymmärtämään.” ”Sillä sinä näet vain sen, mitä täällä on nyt. Et sitä, millaista täällä joskus oli. Minä muistan vielä, miten leikimme noilla pelloilla lapsena.” Olavi haeskeli mielessään vastausta. Hän olisi tahtonut sanoa jotain sellaista kuin että ei välittäminen edellyttänyt ymmärtämistä, mutta kaikki sanat tarttuivat hänen kurkkuunsa kiinni.
”Joskus mietin sitä, kuinka paljon helpompaa olisi, jos ei muistaisi mitään siitä mitä joskus oli”, Eleonoora kuiskasi: ”Toivon, että olisi mahdollista vain pyyhkiä kaikki muistot pois. Hyvät ja pahat. Että osaisi pelata vain niillä korteilla, jotka enää ovat kädessä.” ”Tuo ei kuulosta kovin fiksulta”, Olavi vastasi. ”En ymmärrä, miksi kukaan toivoisi sellaista.” ”Se johtuu vain siitä, ettet ole nähnyt sitä mitä minä. Ei sellaista ole hyvä muistella. Ei se anna voimia, ei se auta näkemään tätä päivää yhtään kirkkaammin.” ”Ei kukaan osaa oikeasti elää vain tässä hetkessä.” ”Niin minäkin joskus kuvittelin – enää en ole ihan varma.”
Olavi oli kuunnellut naisen puhetta jo jonkin aikaa. Häntä kylmäsi se, kuinka viileästi Eleonoora tuosta kaikesta puhui – vailla kyyneliä, ilman mitään pehmeää. Se sai Olavin pelkäämään, että ehkä nainen hänen rinnallaan oli lopulta yhtä kylmä ja julma kuin tarina, jota hän kertoi. ”Voisitko pitää minua sylissä?” Olavi pyysi. ”Toki.”
”En ole kertonut vielä kaikkea”, nainen sanoi. ”Sitä luulisi, että onnettomuus olisi ollut se pahin asia. Mutta ei – pahinta oli se, mitä sen jälkeen tapahtui.” ”Puhuttiin säteilystä. Monet lähtivät. Mutta kaikki eivät uskaltaneet tai kyenneet siihen.”
"Minun perheeni, esimerkiksi", Eleonoora sanoi. ”Minne he olisivat menneet, asuneet näillä seuduilla iät ja ajat?” "Ulkopuolisen on hyvin helppoa sanoa, että tietysti pitää lähteä jos paikka on sairas. Mutta ei koko aiemman elämän taakseen jättäminen ole niin yksinkertaista.” ”Mutta tule, tahdon näyttää sinulle jotain”, nainen kuiskasi: ”Sen, mikä aiemmin oli minun kotini.”
”Tiedätkö, mitä tapahtuu silloin, kun kadottaa uskon siihen, että asiat muuttuvat jossain kohti paremmaksi. Kun huomaa, ettei omilla teoillaan voi vaikuttaa yhtään siihen mitä itselleen tai rakkailleen käy. Onnettomuuden jälkeen kävi vähän niin.” ”Minun perheeni. No, näet itse”, Eleonoora sanoi ja osoitti sohvalle. Hahmot eivät edes tervehtineet, aivan kuin he eivät olisi edes huomanneet, että joku oli tullut sisään huoneeseen.
”Kun asiat alkoivat vaikeutua, tajusin, että minun tulee lähteä. Minuun iskee aina joskus sellainen pakokauhuvietti...” ”Mutta olin vielä liian nuori. Jouduin odottamaan”, Eleonoora kertoi. ”Kaikkein vaikeinta oli pitää mielensä kirkkaana. Jaksaa uskoa. Se ei ollut helppoa. Näin monia, jotka se paikka ehti iskeä niin rikki, ettei heille jäänyt mitään voimia lähteä sieltä pois.”
”Vuosikausia odotin. Ja mitä lähemmäs lähdön hetki koitti, sitä hitaammin kaikki kulki. Loppuvaiheessa tuntui, kuin aika ei olisi liikkunut lainkaan.”
”Eräänä iltana, istuessani taas kerran yläkerran ikkunalaudalla, näin pihalla valkoisen joutsenen. Täällä, näillä leveysasteilla! Se tuijotti minua kauan, kuin haastaen, ja lensi sitten pois. Minulle se oli merkki. Tajusin, että lähdön aika oli tullut, ja että olin tarpeeksi vahva jättämään viimein taakseni kaiken tämän pahan.”
”Mutta sinä selvisit”, Olavi sanoi. ”Selvisin ja selvisin”, Eleonoora vastasi viileästi: ”Olen suurinpiirtein eloissani ja järjissäni, jos sitä tarkoitat.” ”Ainakaan sinä et enää asu täällä.” ”En. Ja olen siitä kiitollinen joka ikinen päivä.”
Naisen lopetettua kertomuksensa huoneeseen jäi leijailemaan lähes painostava hiljaisuus. Olavi raaputti päätään. Hän ymmärsi nyt vähän paremmin, miksi Eleonoora oli käskenyt pysymään erossa hänestä. Ehkä kyse oli halusta suojella itseään uusia iskuja vastaan. Tai jotain muuta – sillä mitäpä Olavi näistä asioista tiesi! ”Minä olen pelastanut itse itseni, en tarvitse siihen ketään muuta”, Eleonoora lisäsi painokkaasti. Mutta sanat ryöpsähtivät ulos Olavilta: ”Ei se ole totta.”
”Tuollaisessa kokoon käpertymisessä ei ole mitään järkeä!” Olavi huudahti: ”Et sinä ole selvinnyt ulos, jos olet yhä noin tyly ja kylmä!” Olavi oli hieman hämmentynyt sanoistaan, mutta ääneen päästyään hän ei osannut lopettaa: ”Oletko huomannut, kuinka paljon olemme puhuneet nyt vain sinusta. Et kai sinä näin halua jatkaa?” ”Minä luulin, että sinä halusit kuulla tarinani”, Eleonoora vastasi happamasti ja vetäytyi kauemmas.
”Mitä kauemmin tämä jatkuu, sitä enemmän pelkään, ettet sinä kerro tätä kaikkea siksi, että toivoisit minun ymmärtävän sinua. Tai koska luottaisit minuun tai haluaisit minusta jotain.” Olavi keräsi sanoja ja jatkoi: ”Olen alkanut epäillä, että kerrot tästä kaikesta vain siksi, että joku kuuntelee sinua. Et siksi, että tahtoisit jakaa sen juuri minulle. Näetkö sinä edes, että minä olen tässä?” hän kysyi naiselta, joka ei sanonut mitään. ”Joskus minusta tuntuu, että minä olisin voinut olla kuka tahansa. Satuin vain osumaan tiellesi hetkenä, kun tahdoit purkaa sydäntäsi jollekin. Se ajatus sattuu aika paljon.” Eleonoora katsoi Olavia ilmeellä, josta Olavi oli löytävinään samaan aikaan lohduttomuutta että ärtymystäkin: ”Minusta tuntuu, että tämä ei mene nyt ihan oikein.” Olavi tarrasi Eleonooraa vyötäisistä kiinni: ”Tehdään sitten jotain toisin.”
He halasivat toisiaan lujaa, eivätkä olisi halunneet ikinä päästää toisistaan irti.
”Minä en tiedä, miten elämä pitäisi elää”, Eleonoora huokaisi. ”Miksi puhua loppuelämästä, eikö pelkästä huomisesta puhuminen riitä?” ”Minä suunnittelin, että lähtisin ajamaan silloin Norjaan”, Eleonoora sanoi: ”Haluatko lähteä mukaan?” ”Miksipä ei.”