Olavi yövartiossa Kirjoittanut: Tero Ijäs ja Anita Välikangas Kuvittanut: Anita Välikangas 2013
Nämä ajat olivat vaikeita monille. Kovasta yrityksestä ja lukemattomista hakemuksista huolimatta Olavi ei ollut saanut töitä. Nyt hänet oli kutsuttu työttömyystukien uudelleenarviointiin. Olavi jonotti työvoimatoimistossa ja pelkäsi. Tässä paikassa ei tiennyt koskaan mitä eteen tuli.
Viimein virkailija otti Olavin vastaan. ”Sinut on siirretty uuteen työllistymisohjelmaan”, virkailija kertoi: ”Meillä on sinulle paikka, jolla voit ansaita alentamatonta työttömyyspäivärahaa.” ”Millainen työpaikka?” Olavi kysyi varovaisesti. ”Sinun ei kuulu kysyä millainen, vaan sanoa kiitos.”
”Me tarjoamme sinulle yövartijan paikkaa pohjoisessa”, virkailija kertoi. ”Yövartijan, joissain tehtaassako? Eikö pohjoinen ole aika kaukana kotoani?” Olavi ihmetteli. ”Ei, ei sellainen yövartija. Sitä paitsi tarjottu työpaikka tulee ottaa vastaan, jos on osoitettavissa ettei työmatkasta aiheudu merkittävää haittaa valtiolle. Tämä on oikein hyvä paikka.”
Hallitus oli uudessa rakennepaketissaan ilmoittanut siirtyvänsä ns. ”yövartijavaltiomalliin”. Tämän seurauksena pohjoiseen oli rakennettu muuri, jonka tarkoituksena oli rajata ”tuottavuusohjelmasta poikkeavat” etelän ”ydintoimintojen” ulkopuolella. Moni muurin toiselle puolelle jäänyt tai sinne kuljetettu toivoi kuitenkin pääsevänsä etelään. Tätä varten oli perustettu Yövartio valvomaan muuria ja säätelemään kulkua sen läpi.
”Minä en halua olla mikään yövartija! Tahdon, että minulla on koti, jossa voin levätä raskaan päivän jälkeen. Kai minullakin on oikeus onneen?” Olavi huudahti. ”Sinulta ei kysellä. Olen pahoillani, mutta näin se menee. Minä en ole tehnyt näitä sääntöjä”, virkailija vastasi. ”Mutta en kestä kylmää. Vilustun helposti. Ja pelkään pimeää…” Olavi sopersi. ”Tässä on liput pohjoiseen. Ole hyvä.”
Olavi pakkasi reppuunsa vähän vaatteita, kaksi voileipää ja ystävältään saamansa huuliharpun. Pitkän juna- ja bussimatkan jälkeen Olavi saapui työvoimatoimistosta saatujen matkalippujen osoittamaan määränpäähän. Muuria ei kuitenkaan vielä näkynyt. Viimeiset kahdeksan kilometriä oli taitettava jalan. ”Miksi söin molemmat voileivät jo junassa?” Olavi moitti itseään.
Toista tuntia käveltyään viluinen Olavi alkoi pelätä eksyneensä. Pian kuitenkin metsän reunan pelottavat varjot alkoivat yhdistyä. Olavi näki korkean mustan seinämän, joka jatkui molempiin suuntiin silmänkantamattomiin. Hän tajusi löytäneensä etsimänsä, mutta ei ollut helpottunut.
Olavi kulki muurinviertä valoa kohti ja löysi vartiopaikan. Kaksi vakavaa viittoihin verhoutunutta varista otti Olavin vastaan. Hän esitteli itsensä ja asiansa. Varisten tutkiessa työvoimatoimiston lähettämiä papereita Olavi kysyi:”Ei teillä sattuisi olemaan kaakaota? Minun on niin kovin kylmä.” ”Ei tässä ole vielä kylmää nähtykään”, toinen variksista tokaisi: ”ja näiden papereiden mukaan olet sisätöissä. Älä valita.”
Olavi saatettiin vartion linnaan. Yksi yövartion jäsenistä vei Olavin makuusaliin ja osoitti hänelle määrätyn sänkypaikan. ”Tässä ovat työvaatteesi. Muista huolehtia niistä ja pitää ne moitteettomassa kunnossa”, lintu totesi ja ojensi Olaville vaatepinon: ”Herätys on huomenna puoli seitsemältä. Älä huoli, sinut kyllä perehdytetään tehtävääsi. Ensimmäinen työvuoro alkaa vasta yhdeksältä.”
Aamulla uninen Olavi löysi itsensä ison pöydän takaa. Hän työskenteli rajanylityspisteessä. Olavin tuli valvoa, ettei kukaan pääsisi maahan ilman asianmukaisia ja oikeaksi todistettuja asiakirjoja. Jo ennen lounastuntia Olavi tunsi korvissaan suhisevan. Erilaisia vaadittuja papereita, todistuksia ja työlupia oli niin monenlaisia. Kesti ikuisuus tarkistaa kaikki yksityiskohdat: oikeat leimat, voimassaolopäivät ja allekirjoitukset. Pahinta oli, että hän joutui hylkäämään niin monia!
Työpäivä kesti ikuisuuden. Vuoron päätyttyä Olavi rojahti kanttiinin nurkkapöytään kaakaokupin ääreen. Hän oli aivan poikki. Ei huvittanut jutella kenenkään kanssa. Vuoromestarin moitteet kaikuivat hänen korvissaan: ”Sinun tulee olla huolellisempi. Katso nyt, tämäkin henkilö hymyilee passikuvassa. Se ei kelpaa. Jos olet yhtään epävarma, niin et voi päästää häntä rajan yli. Parempi hylätä kymmenen pätevää kuin hyväksyä yksi kelpaamaton.”
Kääriydyttyään peiton alle, Olavi nukahti hetkessä. Hän näki suloisia unia. Yhdessä hän oli takaisin Helsingissä, toisessa Tahitilla surffaamassa. Ja hän uneksi huomisesta työpäivästään. Olavilla oli röntgenkatse, jolla hän näki jokaisen maahan pyrkivän paperit hetkessä. Ja kaikkien paperit olivat kunnossa, kaikki pääsivät lävitse. He hymyilivät ja kiittivät Olavia, eikä hänen tarvinnut käyttää HYLÄTTY-leimasinta kertaakaan. Olavi oli sankari.
Seuraavan päivän kolkko todellisuus oli kaukana unen ihanasta maailmasta. Vaikka papereiden tarkastaminen sujui Olavilta nopeammin, ei työ tuntunut yhtään helpommalta. Vain harvojen asiakirjat läpäisivät seulan. Toistuvista käännytetyistä ja pettymyksistä huolimatta,maahan pyrkivien jono tuntui jatkuvan horisonttiin asti. ”Kuinka huonosti asiat tuolla puolen ovat?” Olavi mietti.
Päivän päätyttyä jono ei näyttänyt yhtään pienemmältä. Seuraava päivä oli samanlainen. Olavin työ alkoi saada rytmiä. Tarkastuksesta tuli rutiinia. Olavi huomasi muuttuvansa kylmemmäksi asiakkaitaan kohtaan. Hän sääli enemmän itseään kuin muita. Yöt hän uneksi toisista maailmoista ja seikkailuista. Kanttiinin sijasta Olavi suuntasi usein iltaisin ulos. Pakkasesta huolimatta hän käveli muurin viertä tai metsässä ajatuksissaan, soitellen välillä huuliharppuaan. Siitä tuli lohdullinen olo.
Yhtenä aamuna ennen tarkastuspisteen avaamista vuoromestari saapui Olavin luokse. ”Meillä on uudet ohjeet rajavalvonnassa”, vuoromestari selitti ja painotti sanojaan naputtamalla pöytää siivellään: ”Pelkät asianmukaiset paperit eivät riitä, vaan tietynlaiset henkilöt ovat kokonaan tyyppiä persona non grata. Näin me johtoportaassa kutsumme eitoivottuja, tiesitkö? Heitä ei saa päästää lävitse missään tapauksessa. Tässä lista.” Olavi silmäili paperia. Siinä oli niin erilaisia sukunimiä kuin ammattejakin, mutta myös mainintoja uskonnosta ja perhetyypistä. ”Kauheaa”, Olavi nielaisi.
Sinä iltana Olavi huomasi kävelleensä kauemmaksi kuin koskaan aiemmin. Hän halusi viivyttää tupaan palaamista ja nukkumaanmenoa mahdollisimman myöhään. Kenties pakkasilma väsyttäisi niin paljon, että hän voisi nukahtaa heti. Tänään Olavi ei halunnut pyöriä hetkeäkään sängyssä ajatustensa kanssa. Viimein Olavista tuntui siltä, että hän oli kävellyt jo tarpeeksi kauan, ja hän kääntyi takaisin. Mutta paluumatkalla jokin sai hänet hätkähtämään. Aivan kuin tuuli olisi kantanut outoja ääniä. Ne tulivat muurin suunnalta. Olavi päätti lähteä selvittämään asiaa.
Ei kai tuo ääni voinut olla musiikkia? Olavi ihmetteli muuria kohti lähestyessään. Oli se! hän tajusi muurin vierelle päästyään. Joku tai jotkut, soittivat siellä kaihoisaa balladia. Pian herkkä kappale vaihtui toiseen, reippaampaan, sitä seurasi kolmas ja neljäs sävelmä. Näitä säveliä kuunnellessaan jokin Olavin kehossa lämpeni. Aivan kuin maailmakin olisi näyttänyt hiukan kauniimmalta. Olavi istahti kivelle ja kuunteli herkeämättä. Ketkä siellä oikein soittivat? Millaisia he olivat? Mitä he ajattelivat? Mistä nuo sävelmät kertoivat ja millaisia unelmia niihin liittyi? Olavi erotti ainakin kitaran ja viulun. Mutta lopulta musiikki päättyi. Alkoi olla jo kylmä. Olavi suuntasi takaisin vartiolinnaan. Sinä yönä hän nukahti onnellisena.
Seuraavana päivänä Olavi odotti iltaa enemmän kuin koskaan aiemmin. Olisivatko soittajat taas siellä? Vuoron jälkeen Olavi kiiruhti eiliselle paikalle ja hän ilahtui kuullessaan tutun musiikin. Hetken kuunneltuaan idea juolahti Olavin mieleen. Hän kaivoi huuliharppunsa taskustaan ja aloitti itsekin soittamaan. Soittajat toisella puolella kuulivat Olavin, pysäyttivät hetkeksi musiikin. Olavi huolestui ja pelkäsi loukanneensa soittajia, mutta sitten musiikki jatkui yhtyen Olavin huuliharpun ääneen. He soittivat yhdessä kahden puolen muuria kappaleen toisensa jälkeen kuin se olisi ollut maailman luonnollisin asia.
Ilta toisensa jälkeen Olavi palasi samalle paikalle ja aina ihana musiikki tervehti häntä. Joka ilta Olavi soitti kurkkunsa käheäksi. Hän alkoi soittokumppaninsa yhä paremmin. Tuntui kuin heistä olisi tullut ystäviä. Toisinaan Olavi mietti, miltä he näyttivät, millaisia he muuten olivat? Hän ei kuitenkaan yrittänyt kommunikoida muuten kuin huuliharpullaan. Entä jos he saisivat tietää, että hän oli Yövartion jäsen? Kuka sellaisen kanssa haluaisi soittaa?
Illan musiikkihetkien jälkeen työpäivät eivät tuntuneet niin raskailta. Sen sijaan ne olivat sitä tylsempiä ja vaikuttivat etenevän vielä hitaammin. Työ ei kiinnostanut Olavia. Toisinaan hän leikki olevansa robotti, jolle hän antoi mielessään käskyjä. ”Ojenna vasenta kättäsi”, käsky kuului ja Olavirobotin käsi liikkui. ”Paina leimasin alas oikealla kädellä”, Olavi käski itseään mielessään ja löi uuden leiman passiin.
Olavi ei ollut varautunut kaikkeen. Hänen edessään seisoi pariskunta, joka pyrki rajan ylitse pienen lapsensa kanssa. Kaikki paperit olivat kunnossa, mikä kahdelta ihmiseltä oli jo itsessään harvinaista. Mutta nostaessaan katseensa asiakirjoista, Olavi huomasi kauhean tosiseikan. Hän ei saisi päästää heitä rajan yli. Uusien ohjeiden mukaan maahan pyrkivillä perheillä tuli olla sekä isä että äiti. Samaa sukupuolta olevat vanhemmat olivat ehdottomasti kielletty. Olavi selitti asian. ”Mutta olemme tulleet tänne pitkän matkan. Myimme asuntommekin. Mitä me nyt teemme?” pariskunta kyseli säikähtäneenä. Olavi viittoi synkkänä heitä poistumaan jonosta. Hänen kurkkuaan kuristi. Tähän ei robotti-Olavi osannut reagoida.
Olavi vietti koko loppupäivän epäillen itseään ja katuen tekoaan. ”Miksi en päästänyt heitä lävitse?” hän mietti moneen kertaan: "Miten heille nyt käy?" Olavi oli tajunnut tehneensä väärin heti kun oli hän ojentanut paperit takaisin. Mutta ohjeiden noudattaminen oli niin helppoa. Se ei tuntunut valinnalta, se ei vaatinut voimia. Olavi häpesi itseään. Hän ei kehdannut mennä metsään soittamaan.
Vaikka Olavi yleensä vältteli vartiotovereitaan, oli hän kuitenkin tutustunut heistä muutamaan. Hän tiesi, että eräs partiotehtävissä toimiva punatulkku vietti kaikki vapaailtansa samalla tavalla: juoden yksin siivoustuvassa. Alkoholi oli yövartiossa kielletty, mutta todellisuudessa kieltoa ei valvottu. Olavi löysi linnun tutusta paikasta seuranaan vain pullollinen itsetislattua talipalloviinaa. Lintu nosti katseensa lasistaan, tutkaili hetken Olavia ja sitten, sanakaan sanomatta, kaatoi hänelle lasillisen. Olavi kumosi lasillisen, ja sen jälkeen toisen. Neljännen juoman jälkeen Olavi alkoi puhua.
Olavi kertoi linnulle työstään tarkastuspisteessä, kaiken päivästään ja hylkäämästään perheestä. Olavi selitti, kuinka pariskunnan hätääntynyt katse ahdisti: ”He sanoivat, ettei heillä ollut mitään mihin palata. Eihän se voi olla totta?” Lintu katseli Olavia vakavasti ja nyökkäsi: ”Monet jättävät kotinsa, joskus perheensäkin taakse pyrkiessään rajalle. Oletko käynyt muurin ulkopuolella? Siellä on telttoja ja hökkeleitä vieri vieressä, kaikki täynnä. He odottavat mahdollisuutta päästä rajan yli, jotain muutosta säännöissä tai tilaisuutta luvattomaan ylitykseen. Eivät he ikinä onnistu.” Olavi hautasi päänsä käsiinsä ja päästi suustaan itkuisen huokauksen. ”Noh, noh, ei tuosta ole apua. Täällä on liian kylmä kyynelille”, lintu totesi täyttäen jälleen molemmat lasit.
Aamulla Olavi istui puolittaisessa koomassa tarkastuspisteen pöydän ääressä. Hänen suussaan tuntui kielen sijasta oleva vanha kengänpohjallinen ja vasemman sarven takana poltteli terävä kipu. Näin oli hyvä, Olavi ajatteli. Hän ei voinut ajatella muuta kuin huonoa oloaan. Passien tarkastaminen sujui normaalia hitaammin, mutta Olaville kaikki tapahtui armeliaan pahoinvoinnin sumun läpi. Jos hän kestäisi vain tämän päivän, pääsisi hän taas illalla musisoimaan muurin juurelle. Ehkä hän tuntisi olevansa hetken vapaa.
Rientäessään tutulle soittopaikalle tajusi Olavin jonkin olevan pielessä ennen kuin hän oli edes saapunut muurin juurelle. Musiikin sijasta häntä tervehtikin hiljaisuus. Olavi alkoi soittaa huuliharppuaan, mutta toiselta puolelta ei vastattu säveleen. Olavi odotti, yritti taas muutamaa sävelmää, istui jälleen odottamaan ja kokeili jonkin ajan päästä toisenlaista melodiaa, mutta ilman menestystä. Näin ei ollut käynyt aiempina päivinä. Olavi painoi korvansa muuria vasten, koputti sitä ja huusi: ”Haloo! Haloo!”, mutta toiselta puolelta ei kuulunut inahdustakaan. Aamuinen pahoinvointi alkoi palautua. ”Mitä on tapahtunut?” Olavi mietti: ”He ovat hylänneet minut, kun en saapunut tänne eilen. He tietävät kuka oikeasti olen. Voi ei.” Olavi hakkasi muuria ja itki: ”Anteeksi. Anteeksi!”
Olavi ei saanut sinä yönä unta. Kaikki tapahtunut pyöri hänen mielessään. Miten hän oli päätynyt tähän tilanteeseen? Tapaaminen työvoimatoimistossa tuntui olleen ikuisuus sitten, aivan kuin se olisi tapahtunut jossain toisessa elämässä. ”En halua jatkaa näin”, Olavi ajatteli: ”En pidä siitä, millaiseksi olen muuttunut. Minun on päästävä pois, minun on oltava rohkea.”
Kun aamu saapui, Olavista tuntui kuin hän ei olisi nukkunut silmäystäkään. Hän oli kuitenkin ajatellut asioita, pitkään ja huolella. Aamuyön tunteina kauhu ja itsesyytökset olivat alkaneet väistyä todellisen suunnitelman tieltä. Hän ei jaksanut enää rypeä itsesäälissä. Olavi tiesi, mitä hänen tulisi tehdä. Sinä aamuna aamiainen maistui erityisen hyvältä.
Kun Olavi kulki tarkastuspisteelle, hän tiesi sen tapahtuvan viimeistä kertaa. Hän oli tietoinen jokaisesta pienestä päivän aloituksen vaiheesta, joita oli aiemmin tottunut pitämään itsestään selvinä. ”Tämä on viimeinen kerta, kun kävelen tätä polkua”, Olavi ajatteli: ” Viimeinen kerta, kun avaan tämän oven. Viimeinen kerta, kun otan nämä leimasimet kassakaapista. Viimeinen kerta, kun painan tämän lakin päähäni.”
Sinä päivänä Olavi tarjoutui hoitamaan tarkastuspistettä toisten lounastauon ajaksi. Kun muut tarkastajat lähtivät lopulta syömään, Olavi tiesi tilaisuutensa tulleen. Hän hoitaisi yksin tarkastuspistettä ainakin puoli tuntia, ehkä pidempäänkin, jos muut tarkastajat tavalliseen tapaan viivyttelisivät lounastauolta paluuta. Seuraava asiakas saapui luukulle ja ojensi pelokkaasti paperinsa. Olavi näki yhdellä silmäyksellä, että ne olivat riittämättömiä – rokotuskortti puuttui. Tarkastelematta papereita sen tarkemmin Olavi löi passiin HYVÄKSYTTY-leiman, ojensi kulkuluvan ja viittilöi kohti ylityspistettä: ”Meillä on uusi käytäntö. Kaikki käy.” Maahanpyrkijä katseli takaisin hetken hämmentyneenä ja tajuttuaan lopulta kuulemansa, kipitti nopeasti Olavin ohitse kohti uloskäyntiä. ”Seuraava!” Olavi huusi.
Yksi toisensa perään Olavi löi HYVÄKSYTTY-leimoja passeihin ja ojenteli kulkulupia. ”Tännepäin vain, rohkeasti!” Olavi huusi: ”Minä hyväksyn kaikki!” Hän ei ehtinyt edes vastaamaan kiitoksiin. Aiempien viikkojen tarkastustyö oli opettanut Olavin erityisen tarkkaavaiseksi. Nyt hän käytti kokemuksiaan hyväkseen valvoen tarkasti, että jokainen sai leiman. Pelkkä läpi päästäminen ei riittänyt, sillä ilman kulkulupia ja leimoja ylittäjät eivät pääsisi pitkälle. ”Oikeilla leimoilla heillä on ainakin mahdollisuus”, Olavi mietti.
Sana avoimista ovista oli jotenkin levinnyt ylipyrkivien joukossa, sillä yhä enemmän henkilöitä alkoi tungeksia kohti Olavin tarkastuspistettä. Kulkuluvat alkoivat loppua, joten Olavi juoksi muiden tarkastuspisteiden äärelle ja keräsi niistäkin lupapinot jaettavaksi. ”Tämän kulkulupamäärän tulee kestää sitten ainakin puoli vuotta”, oli Olaville selitetty hänen työhönperehdytyksessään: ”Käytä siis tarkkaa harkintaa niiden jakamisessa.” Kun Olavi muisti nämä ohjeet nyt, häntä hymyilytti.
Palatessaan lounaalta vatsat täynnä auringonkukansiemeniä tarkastajia kohtasi hämmentävä näky. Valtavan joukko vyöryi rajan yli. ”Mikä… miksi… Mitä täällä tapahtuu?” vuoropäällikkö karjui kahdelle rajanylitystä valvovalle vartijalle. ”Ei huolta, me tutkimme ne. Heillä on kaikki paperit kunnossa.” ”Ei, idiootti, ei! Ei tämän näin pidä mennä. Jokin on vialla, menkää katsomaan mitä tuolla tapahtuu. Sulkekaa rajanylitys! Heti!”
Yövartijat saapuivat tarkastuspisteelle ja näkivät Olavin jakamassa leimoja. ”Pysäyttäkää hänet!” päällikkö huusi. Kolme vartijaa tarttui Olaviin kaataen hänet maahan. ”Mitä olet oikein mennyt tekemään? Tajuatko rikkoneesi ainakin kahdeksaa sääntöä? Tämä on ennenkuulumatonta!” vuoropäällikkö huusi naama punaisena. ”Minä en kadu mitään!” Olavi kirkaisi. ”Kyllä tulet vielä katumaan, kun joudut oikeuden eteen!” ”Kadun vain sitä etten tehnyt tätä jo aiemmin!” kuului Olavin ääni.
Olavi talutettiin selliin odottamaan tuomiota. ”Tajuatko, millaisen sopan olet aiheuttanut?” vartijat kysyivät häneltä. Olavi tajusi. Annettujen kulkulupien peruminen ei onnistunut yksioikoisesti, vaan tarvittiin erillinen karkotuspäätös ja sitä varten puolestaan maassaolopoliittinen lausunto karkotettavan soveltumattomuudesta. Tämä kaikki oli kovin monimutkaista sekä hidasta, ja Olavi itse hakemusviidakossa taistelleena tiesi tämän hyvin.
Istahdettuaan kylmälle lattialle Olavi huomasi pelkäävänsä. Hän ei ollut ajatellut tätä hetkeä pidemmälle. Mitä he hänelle tekisivät? Ja oliko hänen temppunsa onnistunut? Kuinka moni pääsi pakenemaan? Selviäisivätkö he? Entä jos tämä kaikki oli ollut turhaa? Näiden ajatusten kanssa Olavi vietti pienen ikuisuuden. Pohjoisen pimeydessä päivän ja yön vaihtumista ei voinut erottaa, ja vuorokauden ympäri sellin sisään paistoi vain kelmeä valonheitin. Oviluukusta työnnettiin muutaman kerran lautasellinen ruokaa, joka oli vielä surkeampaa kuin kanttiinin pöperöt. Kukaan ei sanonut Olaville sanaakaan.
Loputtoman pitkältä tuntuneen ajan jälkeen sellin ovi avautui. Sisään astui lintu, jonka Olavi silmiä siristeltyään tunnisti vuoropäälliköksi. ”Nouse ylös, on tullut aika lähteä”, lintu sanoi vakavasti ja jatkoi: ”Sinut karkotetaan muurin toiselle puolelle. Ilman papereita ja mahdollisuutta paluuseen. Virkarike ei ole leikin asia.” ”Eikö minun pitänyt joutua oikeuteen? Kai minulla on oikeus tuulla kuulluksi?” Olavi hämmästeli hädissään. ”Ei tarvitse. Sinä olet täällä harjoittelijana, heille ei tarvitse antaa täyttä oikeudenkäyntiä. Sinulla ei ole habeas corpusta, tiedätkö. No niin, nousehan nyt”, vuoropäällikkö totesi halveksuvasti. ”Mutta…” Olavi aloitti. ”No jos haluat valittaa, niin jätä kirjallinen oikaisupyyntö lähimpään Kelan konttoriin. Ai niin, unohdin, niitähän ei ole pohjoisessa!” Lintu alkoi nauraa kakattaen hyvin tyytyväisenä omaan nokkeluuteensa.
Kun Olavi astui ulos linnakkeesta, hän ei osannut odottaa näkemäänsä. Etupihalla kuhisi henkilöitä, ei vain yövartijoita vaan myös siviilejä. Oli lippuja ja hurraa-huutoja, kyyneleitä ja vilkutuksia. Joku kutsui Olavin nimeä. Yövartijat työnsivät joukkoa loitommaksi ja yrittivät raivata kulkureittiä vankisaattueelle. Olavi yritti vastata, mutta sanat takertuivat hänen kurkkuunsa. Joku tungeksi itseään kohti Olavia ja kohotti lapsen häntä kohti hymyillen. Olavi kumartui suutelemaan lasta poskelle. Samalla hetkellä kuului paukahdus ja huutoja.
Useita kanistereita lensi väkijoukon yli ja laskeutui Olavin ympärille. Ne alkoivat suihkuttaa ulos paksua savua, joka peitti hetkessä väkimassan alleen. Olavin silmiä kirveli ja hänen ympärillään kuului yskintää. Joku tarttui häntä käsivarresta ja vetäisi hänet mukaansa. Olavia retuutettiin pois vartijoiden luota ja väkijoukko heidän edessään aukeni tehden tilaa. Olavi löysi jalat alleen ja seurasi kaappaajiaan omin voimin. Hän ymmärsi, ettei tästä voisi seurata mitään pahempaa kuin mitä hänen kohtalokseen oli jo kaavailtu.
Olavi työnnettiin hevosen selkään. ”En ole koskaan ratsastanut”, oli Olavi sanomassa juuri ennen kuin joku läimäytti hevosta pakaraan ja se rähähti raviin. Olavi tarttui suitsiin, piti niistä lujasti kiinni ja totesi, ettei ollut liian ylpeä osoittaakseen pelkoaan. Hevonen oli onneksi vähemmän hermostunut ja hämmentynyt kuin Olavi, ja alkuravin jälkeen hidasti tasaiseen laukkaan. Olavi ehti kerätä hermonsa ja asettua paremmin satulaan. Hän huomasi kahden kaappaajansa ratsastavan lähellään. Yövartion linna oli jo kaukana.
He ratsastivat toista tuntia. Lopulta he kääntyivät kohti kuusimetsää ja kuljettuaan sen läpi, saapuivat aukiolle, johon oli pystytetty suuri leiri. Kun Olavin saattue huomattiin, he kääntyivät katsomaan ja puhua keskenään. Kun Olavi laskeutui satulasta, useita henkilöitä riensi hänen luokseen auttamaan häntä ja kaikki hymyilivät. ”Hienoa, että se onnistui”, kuului ääni. ”Hyvä Olavi!” joku huusi. Olavi oli hämmentynyt tästä kaikesta. Tämä tuntui kuin unelta. Silloin hän kuuli äänen, tutun äänen. Pysähtymättä kiittämään vastaanottajiaan Olavi riensi joukon lävitse kohti tuttua musiikkia. Hänen sydämensä oli pakahtua.
Olavi saapui nuotion luokse. Sen ympärille oli kerääntynyt kaikenkarvaisia olentoja, jotka soittivat niin ihanalla ja tutulla tavalla. Ne olivat hänen soittajaystäviään. He eivät näyttäneet lainkaan siltä, miltä Olavi oli kuvitellut, ja siltikin, kaikki tuntui niin kovin oikealta. Olavi avasi suunsa ja alkoi puhua. Hän heilutti huuliharppuaan ilmassa ja takelteli sanoissaan, kun yritti nopeasti selittää kaiken muurista, kuulemastaan musiikista ja kuinka soitteluhetket olivat tuoneet hänelle niin kovin paljon. Hahmot keskeyttivät soittonsa.
Hahmot ryntäsivät Olavin juokse ja syleilivät häntä. Osa Olavia vastaanottaneista henkilöistä oli seurannut Olavia ja liittyi nyt mukaan ilontoivotuksiin. ”Emme olisi täällä ilman sinua”, sanottiin. ”Et tiedä, mitä tämä merkitsee”, kertoi joku toinen. ”Tämä on antanut meille tulevaisuuden. Antanut meille toivoa. Nyt kaikki on avoinna”, kuului. Oli naurua, oli itkua. Olavi rutisti henkilöitä toisensa jälkeen eikä halunnut päästää irti.
He riemuitsivat ja tanssivat. He halasivat taas toisiaan ja vaihtoivat kertomuksia. Olavi kertoi kokemuksistaan ja muut kertoivat omia tarinoitaan. Juotiin kaakaota ja ennen kaikkea, he soittivat. He soittivat yhdessä koko illan ja yön. Ja monena seuraavanakin iltana. ”Lähde mukaamme”, Olaville ehdotettiin: ”Perustamme kiertävän orkesterin.” Mutta Olavi ei vastannut mitään, hän ei halunnut ajatella tulevaa. Sillä hän oli onnellinen, tässä ja nyt.