Helsingissä KustannusosakeyhtiÜ Otava
Kiitos Otavan Kirjasäätiölle Taija Tuomiselle ja kirjoittajaryhmälle hyvistä kommenteista Otavan loistoporukalle Jaakolle kiitos kärsivällisyydestä, kannustuksesta ja rakkaudesta. Onneksi minulla on teidät kaikki!
© Laura Paloheimo ja Kustannusosakeyhtiö Otava Painopaikka: Otavan Kirjapaino Oy Keuruu 2013
441 037 Painotuote
ISBN 978-951-1-27373-8
2. karkki niin kuin kummitusjuna Mitä toivot unelmiesi päivältä? Omaa fanfaaria! Voitteko kontaktoida kaupunginorkesterin ja tiedustella hintoja? Kustavilaiskartanon salissa leijui erilaisten parfyymien cocktail. Vihkimistä edeltäneen härdellin selvittyä häät olivat edenneet suunnitelmien mukaisesti ja hyvän tunnelman saattelemana. Hääpari sai hyvin harjoitellun häävalssin jälkeen raikuvat aplodit. Soittajillakin oli hymy herkässä. Bändi taisi herkkien balladien lisäksi listaykköset niin englanniksi kuin suomeksikin, ja juuri sellainen piti hyvän bilepumpun olla: taipuisa, juhlakansan tunnelmien kanssa kommunikoiva. Silmäilin tanssivia häävieraita. Tällä kertaa joukossa ei ollut yhtään pikkujoulukissaa, eikä kukaan ollut kasannut haudanryöstösaaliin näköistä pronssikorukokoelmaa juhlajakun rintapieleen. Häissä sai herkutella silmäkarkilla! Päähineitä, laukkuja, kenkiä, koruja ja yksityiskohtia riitti. Karamellinsävyisten häähattujen joukossa näytti olevan pari mustaa hattua. Niitä hankittiin ruuhka{ 17 }
vuosina, kun häitä, hautajaisia, rippijuhlia ja kastejuhlia riitti jokaiselle viikonlopulle. Siirsin tukkaani korvien taakse. Pidin polkkatukkani tarkasti leikattuna, se oli helpointa. Jos hääjärjestäjänä toimimisesta piti löytää jokin negatiivinen puoli, niin se oli se, ettei kaiket päivät hörselöiden keskellä työskenneltyään enää jaksanut innostua pääkoristeista, pinneistä tai pannoista, sukkahousuista nyt puhumattakaan. Rikkinäisiä sukkahousuja pidettiin edelleenkin hyvien bileiden barometrina. ”Me halutaan hyvät bileet, me halutaan hyvät bileet”, parit naukuivat, ja me teimme parhaamme. Emme tosin tajunneet, mikseivät he sitten pitäneet kotibileitä, valmistaneet isoa ämpärillistä boolia ja laulaneet karaoketaksissa Finnhitsejä matkalla maistraattiin. Mutta olivatpa häät ulkoisilta puitteiltaan millaiset hyvänsä, viimeistään häävalssivaiheessa liikutuin. Ajatukseni kulkeutuivat siihen erityiseen hetkeen Las Vegasissa, jolloin näin oman aviomieheni Matiaksen ensi kerran. Siitä oli nyt kaksi vuotta. Häämessut Las Vegasissa olivat olleet vertaansa vailla. Päivän seminaarin aihe oli antanut ajattelemisen aihetta, ja oli onnistuneen päivän luonnollinen jatkumo puida kasinobaarissa aihetta ”Onko rakkaus silkkaa huuhaata, onko mahdollista vain päättää rakastavansa?” Minä olin valmennuskeskeisen lapsuuteni jäljiltä sitä mieltä, että tietysti sen voi päättää, piti vain olla erityisen tarkka siinä, kenet valitsi rakkautensa kohteeksi. Karla pysyi kuitenkin lujana. – Sen täytyy alkaa heti! Muuten väliin kertyy liikaa etäisyyttä, kylmyyttä ja väärinymmärryksiä, katkeruuttakin! Karla oli silloin vastikään eronnut ja tiesi, mistä puhui. Olin juuri vastaamassa, että ehkä kyse on kompromissista: siitä että on rakastunut, tahtoo rakastaa ja tietää, että täytyy jaksaa rakastaa omaa ajatustaan siitä, millaista kaiken pitäisi olla. Se auttaisi tahtomaan silloin{ 18 }
kin, kun olisi vaikeaa. Ajatukseni kuitenkin keskeytyi meteliin peliautomaattien suunnalta. – Rock’n roll! ulvoi täysin palkein ruudullisiin Burberry-housuihin pukeutunut mies, jonka käärittyihin lahkeisiin valui lantteja yksikätisen rosvon kukkuroilleen täyttyneestä laarista. Kiipesin baarijakkaralle nähdäkseni paremmin. Karla kurkotteli paikalle kertyneen joukon yli. Arviolta kolmikymppinen mies esitti paraikaa voitontanssia somat käteen sopivat pakarat tärähdellen. – Ei paha, sehän on sun tyyppiä! Akkamainen tukka ja sportti. Hyvä kondis, jaksaa varmasti painaa! Karla sanoi ja tyrkkäsi minua niin että olin pudota pallilta. Mies oli urheilullisen raamikas ja raikkaan ruskettunut, hiekanruskeat prinssikutrit oli huiskaistu bandannahuivilla pois kasvoilta. Paidassa luki Vegas! Paita oli mauton mutta niin oli kasinokin. Laskin drinkkini baaritiskille. – Panisin! Kaikki ympärillä hymyilivät, lattialle valuvat lantit lupasivat meille muillekin siivun onnesta. – Tämä on mun onnen päivä! Mä olen valmis kaikkeen! mies hihkui ja kahmi rahoja käsiinsä. Vilkaisimme toisiamme Karlan kanssa. – Se on suomalainen, kuiskasin Karlalle, joka oli tehnyt saman havainnon eikä näyttänyt enää yhtä innostuneelta. – Anna olla, se voi haluta tavata Suomessakin, siitä voi tulla riippa. Mehän sovittiin, että nyt keskitytään kasvattamaan bisnestä eikä mahaa, Karla sanoi ja kiskoi minua alas baarijakkaralta. Ruutupeppu oli kuitenkin vihdoin huomannut minut. Kiskaisin toppiani suoraksi ja vilkutin takaisin. – Onneksi olkoon! huusin suomeksi metelin sekaan. – Nyt lähdetään vetämään shotteja! ruutupeppu huusi, ja ennen kuin huomasinkaan, minua kuljetettiin käsivarsien varassa voittajaa kohti. { 19 }
Vegasissa voittamansa rahat Matias käytti pesämunana avatessaan hammaslääkäriaseman Espanjan Aurinkorannikolle. Hän työskenteli edelleen osan viikosta yksityisellä vastaanotollaan Helsingissä, mutta nyt toiminta Aurinkorannikolla oli lähtenyt rullaamaan, ja päivä, jolloin muuttaisimme kokonaan Espanjaan, lähestyi. Oli aika tehdä päätöksiä. En ollut vielä kertonut Karlalle suunnitelmastani tehdä osa työviikosta etänä Espanjasta käsin. Tänään kävisimme Matiaksen kanssa muuttoon liittyviä suunnitelmia läpi, ja varmasti keksisimme yhdessä hyvän ratkaisun. Bilebändi käynnisti ensimmäisen hippasettinsä riehakkaasti Mun mummoni muni mun mammani -kappaleella, eikä muuta tarvittu. Tanssilattia täyttyi hetkessä, korkokengät potkaistiin jaloista, solmiot sitaistiin otsapannoiksi ja pian saimme nähdä kavalkadin erilaisia tanssityylejä letkajenkasta twistiin, tiputanssiin ja lambadaan. Karla puuhasteli lahjapöydän luona. Olin anonut vapautuksen loppuillan järjestelyhommista ja tilannut Anterolta setin tapaspaloja mukaan otettavaksi. Irrotin headsetin päästäni ja kerin johdot sievälle kerälle. Ilman pääpantaan kiinnitettyä mikrofonia ja kuuloketta ei diskreettiä palvelua toisinaan hektiseksi äityvässä menossa olisi voinut taata. Juhlien aikataulut saattoivat muuttua muutamassa sekunnissa. Juhlien alkaessa tarkistimme Karlan kanssa ensimmäiseksi, että olimme ylipäänsä samoissa häissä. Kun jokainen kalenterissa oleva viikonloppu oli buukattu, alkoivat matit ja maijat mennä sekaisin. – Rupean tästä laittamaan näitä häitä pakettiin. Kaaso lupasi hoitaa hääparin lahjat heille kotiin, Karla sanoi ja laittoi headsetin talteen seuraavia häitä varten. Avioliitto muokkasi ihmistä. Sen lisäksi, että olin ryhtynyt repimään lehdistä reseptejä, olin hylännyt farkut ja bändipaidat ja alkanut käyt{ 20 }
tää kotelomekkoja arkisinkin. Siksi Karla kutsui minua Rouva Ruskeaksi, ja Tavastialla minua tervehdittiin niin kuin koulukavereiden äitejä tervehditään. Rouva Ruskea oli liioittelua, mutta totta oli se, etten välittänyt olla katseiden kohteena. Ajatuskin esilläolosta sai minut hermostuneeksi. Karla sen sijaan harrasti burleskia, ja kaikki hänessä oli leveää ja runsasta, aina punaista kiharaa tukkaa myöten. – Ilmoittaudun lomille! sanoin juhlallisesti. Matias oli juuri laittanut viestin, hän istui taksissa matkalla juhlapaikalle. Hän poimisi minut kyytiin ja menisimme kotiin. – Varo ettet saa makuuhaavoja, Karla sanoi. Virnistin. Matiaksen kohtaaminen oli yhtäkkiä alkanut jännittää. Vegasin kappelin hääkoordinaattori oli kaiketi heitetty pois saippuasarjoista siksi, että pelastusvenettä muistuttavat huulet veivät kaiken ruututilan. Hänelle oli tehty niin paljon kiristyksiä, että ellei hän pian tajuaisi lopettaa, napa osuisi otsaan ja häntä voisi kutsua vatsastapuhujaksi. – I wish you a happy marriage! hän sanoi ojentaessaan luottokorttini takaisin. Valkoinen mekkoni oli hotellin hääpukuvuokraamosta, se oli kotelomallinen, hihaton ja helma päättyi polveen. Takana oleva halkio oli niin pitkä, että se näytti siltä kuin hame päällä olisi kaatuiltu kohtalokkaasti, mutten halunnut tietää enempää. Karla kampasi hiukseni niskanutturalle ja tökkäsi koristeeksi kimaltelevan strassisoljen. Soljessa oli siniset kivet, mekko oli lainattu, minä olin kolmekymmentä vuotta vanha ja Matias melkein kuin varastettu: niin uusi ja jotenkin vieras, että olisi voinut olla jonkun toisen. Mutta kun kappelin ovet aukenivat ja Matias astui sisään, varmuus valtasi minut. Otin häntä kädestä kiinni. Tämä oli meidän ratkaisumme. Muodostaisimme perheen, ja pian meillä olisi omia perinteitä. Selvittäisimme eteen tulevat esteet, olisimme aina yhdessä. ”Rakas{ 21 }
tuin häneen ja sanoin tahdon, vaikkemme olleet tunteneet kuin kaksikymmentä tuntia, sillä kun sen oikean tapaa, sen tietää olevan siinä. Bang! Niin kuin voittaisi yksikätisessä!” Parasta Vegas-häissä oli se, ettei meitä voisi koskea kaikissa liitoissa kahden vuoden jälkeen hitaasti käynnistyvä Muutuimme toisilleen huutaviksi hirviöiksi -sääntö. Meillä menisi kaikki se aika toisiimme tutustumisessa! Karla seisoi alttarin vieressä, hänen mekossaan oli venäläisen kapakan verhoja muistuttavat puhvikapat harteilla. Tiesin Karlan potevan krapulaa, hän menetti puhekykynsä silloin kun voi todella pahoin. – Lupaa, että saan suunnitella sun häät! Lupaa! Karla oli vannottanut pari vuotta aiemmin, kun olin tunnustanut tahtovani itselleni italialaisteemaiset häät, sellaiset monta päivää kestävät juhlat, joissa laulettaisiin ja tanssittaisiin. Ja häävalssina olisi tietysti Kummisedän tunnusmusiikki trumpetilla soitettuna. Nyt hemmo, joka näytti olevan lähisukua Tony Sopranolle, ryhtyi tapailemaan sähköuruilla Speak Softly Lovea. Virnistin. Kiitos Karla! Ovi kadulle lennähti tuulen voimasta auki, ja kappelissa alkoi tuoksua voimakkaasti bensiiniltä. Kengät olivat liian suuret, sain puristaa varpaitani kippuraan, että ne pysyivät jalassani alttarille asti. Niiden päälle oli varissut hiekkaa, huomasin sitä olevan kaikkialla. – Nevadan autiomaassa on hiekkamyrsky, hääjärjestäjä kuiskasi. Hänen timantein kuorrutetut sormensa kimalsivat kuin edellisiltana kasinolla esiintyneen Michael Jackson -imitaattorin paljettihanska. Hiekkaa oli ikkunoissakin. Se valui lasia pitkin. Kuin tiimalasissa. Taksi tulisi koska tahansa. Lisäsin puuteria, laitoin huulipunaa, pyyhin sen heti pois ja lisäsin huulirasvaa. Meidän pitäisi viettää Matiaksen kanssa enemmän yhteistä aikaa, sen verran monta hääpuhetta olin kuullut, että tiesin yhdessä vietetyn ajan määrän ja laadun olevan suhteen onnellisuuden kannalta tärkeää. { 22 }
Tartuin takkiini. Se oli maata viistävä, armeijan ylijäämäkaupasta ostettu tummansininen mantteli. Pidin ajatuksesta, että urhea soturi oli siihen pukeutuneena kävellyt tuiskuihin ja tuuliin. Kiskaisin kaulukset pystyyn ja kurkistin juhlapaikan ikkunasta ulos. Puistossa puut hohtivat valkoisina, niiden oksat olivat jäätyneet. Taivaalta leijuivat uniikit hiutaleet. Ilmassa väreili odotus, toive onnesta, sen kun olisi voinut ottaa kiinni ja jakaa kakun sijasta jokaiselle. Tänä iltana suunnittelisimme tulevaisuutta. Kuka tietää, vaikka päätyisimme järjestämään Espanjaan lähdön kunniaksi juhlat, voisimme vaikka uusia vihkivalat! Taksin valot pyyhkivät juhlapaikan pihaa ja portaita. Sisällä leikittiin kiljunnasta päätellen kananmunaviestiä. Matias seisoi taksin edessä Burberryn poplarissa, kaulukset pystyssä, mystisenä kuin jokin etsivä. – Hei kulta! hihkaisin lumisateen läpi ja heilautin paperipussia, jossa meitä odotti pahvirasioihin pakattu illallinen. Matias nyökäytti päätään tervehdykseksi. Auton tuulilasinpyyhkijät heiluttivat lunta edestakaisin, lasiin piirtyi kaksi kaunista kaarta. Jokin oli hullusti. Matias ei ojentanut käsiään minua kohti, hän ei siirtänyt silmilleni lennähtäneitä hiuksia sivuun tai sanonut: ”Tarvitset hiussoljen.” Matias otti askeleen minua kohti. – Mä tulin tämän takia Suomeen, hän sanoi ja korjasi tauon aikana kaulahuiviaan. Tämän, minkä tämän? – Ainahan sinä tulet Suomeen viikonlopuiksi, mutisin. Matiaksen leuka näytti terävämmältä, hän oli ajanut partansa. En ollut nähnyt häntä sellaisena vähään aikaan. Kaulaan sitaistussa huivissa oli siittiön muotoisia koukeroita. Oliko se uusi? Näytti kalliilta. Lumisateen keskellä odottavasta taksista kantautui iskelmä, sellainen tunteisiin vetoava loilotus, joka sai uskomaan rakkauden ehjäk{ 23 }
si tekevään voimaan. Siirsin illallisrasiapussia kädestä toiseen. Matias hieroi otsaansa. – Miksi sulla ei ole sormusta? kysyin. Sormus ilmoitti, että rakastaisimme toisiamme välimatkasta ja aikaerosta huolimatta. Matias avasi suunsa. Hampaiden välit ainakin olivat puhtaat, ja minut valtasi sama tunne kuin lapsena kummitusjunassa. Siinä sitä istui, paikoilleen lukittuna junassa matkalla kohti pimeyttä, josta kohta pomppaisi harvahampainen pelätti. Haukoin happea. Matias rykäisi. – Ei ole ei. Mä menen lentokentän hotelliin yöksi, palaan huomenna takaisin Marbellaan… Matias sanoi katse harhaillen lähintä peiliä kohti. Lunta satoi yhä edelleen. Radiossa soiva kappale tunkeutui eteenpäin kuin spraypullolla varustautunut huligaani, sotki kaiken, mikä oli minulle arvokasta. – Siis mitä sä haluat sanoa! Jätätkö sä mut, tällä tavalla? tiukkasin ääni täristen. – Turha tätä on pitkittää. Ole hyvä ja allekirjoita. Eihän me käytännössä edes asuta saman katon alla. Mä lopetan vastaanoton täällä ja muutan Espanjaan. Yksin. – Espanjaan, toistin kuin papukaija ja otin vastaan paperin, jonka ylälaidassa luki suurin kirjaimin Avioerohakemus. Vihkimisen jälkeen hääkoordinaattorin autossa Matias puristi minua takapuolesta ja kutsui rouvaksi. Vaikkemme olleet tunteneet kuin vajaan vuorokauden, tunsin tehneeni oikean valinnan. – Heitän teidät lounasravintolaan, jonka omistajaan minulla on intiimi suhde, koordinaattori sanoi ja käänsi Lexuksen valkoisella nahalla päällystettyä rattia. – Know yourself, know your value honey! koordinaattori kihersi, kun näytin hänelle sormukseni. { 24 }
Väliaikainen sormus oli tuntunut liukuvärjätyn cocktailsumun keskellä aivan huikealta idealta. Se voittaisi morsiuslehden ”Romanttisin kosiotarina” -kisan mennen tullen. Koordinaattorin kertoessa, että oli vaatinut ex-mieheltään talon, uima-altaat ja niiden hoitajat, pyöräytin oluttölkistä kiskaistua rengasta sormessani ja sadattelin suomalaisuuttani. Auto kaarsi kanaravintolan pihaan. Siinä samassa radiosta kajahtivat tutut sävelet. Nightwish! – Laita lujemmalle, tämä on mahtava! huusin innoissani, ja koordinaattori käänsi volume-nappulaa. – Siis onko tämä sun mielestä hyvää musiikkia? Oletko sä kännissä? Mikä sun koulutus on? Oletko sä maisteri? Mistä mä saan eron? Matias vitsaili. Nostin aurinkolasini otsalle. – Haista paska, sanoin, ja siinä samassa lasit napsahtivat keskeltä poikki. Aurinko porotti satasella suoraan otsikkoon. Hiekka ja hiki hankasivat espadrilloksien pohjia, ja minun oli ihan pakko päästä vessaan. – Sinä tarvitset paistinpannun, tehosekoittimen ja biojätteiden lajitteluastian! Matias luetteloi yhteenmuuton jälkeisenä aamuna. – Minä tarvitsen miehen, joka on joskus kotona! huusin. – Tämä on mun duuni! Matias selitti kun lähti taas Espanjaan seuraavana maanantaiaamuna. Kahden ihmisen kasvu, sitoutuminen toisiinsa, sujuu eri vaiheiden kautta. Aika tekee sen, että matka aukeaa yhdessä. Olkaa kärsivällisiä. Kaikki häissä pidetyt puheet kuulostivat samalta. Nyt tiesin syyn, ihan liian myöhään. – Onko sulla joku siellä ? Ollut… pitkään? kysyin ja annoin lumisateen kastella Matiaksen allekirjoituksen, niin että muste levisi läiskäksi katkoviivan alle. – On mulla, Matias vastasi, ja minun tuli ahdas olla. { 25 }
– No kiva kun et tekstiviestillä jättänyt. Yritin olla reipas, vaikka näkymätön nyrkki paiskoi sydänlihasta kuin sinitarraa. – Niin, mä halusin hakea mun kamat, kuului Matiaksen vastaus. Tunsin jalkapohjieni kastuvan, kun nukenkengät hörppäsivät sohjoa. Jos lunta kantautuisi kenkien mukana sisälle, olisi parketti pian pilalla. Niin minä ajattelin sillä hetkellä, kun minun olisi pitänyt huutaa ja raivota, hakata taksin katto ruttuun ja ilmaista mitä mieltä olin, mutta en tehnyt sitä, minä en hankaloittanut muiden elämää, ehei. Minä harsin, parsin ja korjasin. – Tavarat on tärkeitä. Muista solmiot, ota se kotelo kanssa, että pysyvät sileänä, voit ottaa Kloritenkin. Entäs joulupallot, laitetaanko ne puoliksi? Alkoi itkettää. – Allekirjoita nyt! Mä voin laittaa sen postiin kentällä, ole nyt järkevä! Matias sanoi ja ojensi kuulakärkikynää. – Järkevä?! Tajuatko sä yhtään, kenelle sä puhut? huusin ääni kimeänä ja paiskasin tapaspaketin taksin katolle. – Älä viitsi, Matias sanoi ja tarttui minua tiukasti käsivarresta. – Lopeta! Irrota! Et koske muhun! huusin ja heitin paperin lumihankeen. Matias tuijotti minua. – Sä lupasit! huusin veren maku suussani ja tärisin kauttaaltani. – Mitä mä lupasin? Matias kysyi niin kuin ei olisi oikeasti tajunnut. Tuijotin häntä. Kuka hän oikein oli? Tunsimmeko me toisiamme ollenkaan? Muisto miehestä, joka hymyili hääkuvassani, muuttui sekunti sekunnilta pikselipuuroksi. – Rakastaa… olla tukena myötä- ja vastoinkäymisissä! Matias tuhahti. – Älä viitsi olla naiivi. Sehän oli sellainen Vegas-juttu, unohda jo. Mä olen pahoillani, että se tapahtui, Matias sanoi ja hapuili taksin ovea. Hän oli pahoillaan. Puhui yhteisestä elämästämme niin kuin se olisi ollut pahoiteltava vahinko. Kauhea onnettomuus. { 26 }
– Kuka se on? Tunnetaanko me? kysyin ohuella äänellä. Matias pudisti päätään. – Tapasimme porakonventiossa, hän on hammaslääkäri. Ja hän on Se oikea. Älä suutu. Sulla ei ole oikeutta suuttua! Tuolla jossain on varmasti sullekin Se oikea. – Se oikea, toistin turtana. Matias otti minua kädestä. – Älä ole vihainen, mä pyydän. Mä en tiennyt mitä mä halusin, ennen kuin tapasin hänet. – Onnea vaan ihan helvetisti. Mutta älä yritä estää mua olemasta vihainen! Mulla on kaikki syyt olla vihainen! Yritin huutaa, mutta voimat loppuivat kesken lauseen. Puutumisen tunne levisi koko kehoon. Ruokapussi lepatti taksin katolla, renkaat jättivät hankeen hankalasti seurattavat jäljet. Sulloin suun täyteen lunta.
{ 27 }