Koiramäen lapset ja
Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava
2
Koiramäen aikaan ei ollut radiota eikä televisiota, ei kirjoja eikä sarjakuvalehtiä, tietokonepeleistä puhumattakaan. Koiramäen väki ei kuunnellut musiikkia eikä katsellut elokuvia. Sen sijaan Koiramäessä kerrottiin tarinoita. Siihen aikaan tarinoita riitti. Pimeillä pihoilla ja hiljaisilla maanteillä nähtiin merkillisiä olentoja ja kuultiin outoja ääniä, kun sähkövalot ja liikenteen meteli eivät olleet häiritsemässä. Iltaisin pirtissä sitten kertoiltiin juttuja, kun väki oli kokoontunut tekemään puhdetöitä. Joskus taloon poikkesi kulkijoita, jotka kertoivat uusia tarinoita maailmalta. Koiramäen lasten mielestä parhaita olivat kummitusjutut ja muut jännittävät tarinat. Vaari kertoi usein juttua siitä, kuinka oli nuorena poikasena nähnyt omin silmin oikean tontun.
3
– Kerran syysmyöhällä kun olin tulossa kotiin, oli siinä Koiramäen vanhan riihen nurkalla semmoinen pikkuinen ukko. Lampaanröijy sillä oli niskassa ja karvareuhka päässä. Se nilkutti tien poikki ja hoki: ”Tulikukko! Tulikukko!” – Minä säikähdin ja juoksin kertomaan muille, mutta kun tultiin joukolla takaisin katsomaan, ei ukkoa näkynyt missään. Eikä sitä sen koommin nähty.
– Hui kauhistus, Kille sanoi. – Mitähän se tarkoitti? – Jaa-a, enpä tiedä, vaari tuumi. – Vanha muori sanoi, että sotaa se ennusti. Ja kyllä se sota sitten kymmenen vuotta myöhemmin syttyikin. – Sotaapa hyvinkin, ja paljon lampaan papanoita! hohotti Koiramäen uusi renki Jussi. Killeä ja Elsaa suututti. Jussi oli aina nauramassa muille.
4
– Mennään vanhalle riihelle katsomaan. Ehkä se ukko näyttäytyy meillekin, Elsa ehdotti. – Viedään sille puuroa, Kille innostui. – Siitä tontut tykkäävät. Elsa ja Kille kipittivät vanhalle riihelle. Se oli ollut tyhjillään pitkän aikaa. – Onpas täällä synkkää, Kille sanoi. – Jätetään kuppi tähän ovelle ja katsellaan kiven takaa.
Samassa riihestä alkoi kuulua kammottavaa kolinaa. Ovi heilahti auki, ja oven takana seisoi iso karvainen köriläs. Lapset pelästyivät pahanpäiväisesti. Jussihan se tietenkin oli, lampaantalja hartioilla ja vanha karvalakki päässä. – Mitähän se tämä ennustaa? Jussi hekotti. – Tuleeko luminen joulu? – Kyllä mekin vielä nauraa saamme, Kille puhisi. – Odota vain. 5
Aarnivalkeat Entisinä aikoina, kun vihollinen uhkasi, kaivettiin arvoesineitä maahan turvaan. Joskus kävi niin, että kätköpaikka unohtui ja aarteet jäivät multaan. Kerrottiin, että siellä, missä oli aarre kätkettynä, saattoi kesäyönä nähdä heikon, aavemaisen tulenliekin, aarnivalkean.
Mörtin Kaisa hankki elantonsa tekemällä juustoa kutunmaidosta. Juustot tehtiin puisella muotilla, johon oli kaiverrettu kauniita kuvioita. Yhdessä pienen pojanpoikansa Juhon kanssa Kaisa sitten kuljetti juustot kaupunkiin herrasväelle myytäväksi.
6
Eräänä aamuna Kaisa huomasi, että hänen ainoa juustomuottinsa oli haljennut. Uusi piti saada kiireesti, sillä toripäivä oli tulossa. – Mullin emäntä varmaan lainaa meille vanhaa juustomuottiaan, Kaisa tuumi ja lähetti Juhon matkaan. – Muista sitten, ettet jää leikkimään Mullin Eevertin kanssa, vaan tulet heti kotiin.
Juho saikin Mullin emännältä muotin ja lähti kiireesti kotia kohti. Mutta tiellepä sattui Mullin häijy pukinrumilus, joka ahdisti Juhon kivelle. Siellä hän seisoi koko pitkän päivän. Vasta myöhään illalla Sylvia, talon laiska kuttupaimen, päästi Juhon pälkähästä ja vei pukin kotiin.
7