613f seitseman koiraveljesta 006 011 120dpi u

SEITSEMÄN KOIRA-

VELJESTÄ Koiramainen versio Aleksis Kiven romaanista Seitsemän veljestä

Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava

ENSIMMÄINEN LUKU Jukolan talo seisoi aurinkoisella mäenrinteellä lähellä Toukolan kylää.

Talossa asui seitsemän koiraveljestä, jotka olivat kaikki olleet pienestä pitäen aikamoisia viikareita, aina kolttoset mielessä vilistämässä omille teilleen. Äiti yritti kovasti pitää heitä kurissa, mutta vaikeaa se oli. Veljesten isästä ei ollut apua kurinpidossa eikä talonhoidossakaan: hän viihtyi parhaiten korvessa karhuja ja muita petoja pyydystämässä.

– Juhani, Tuomas, Aapo, Simeoni, Timo, Lauri ja Eero! Heti tänne! kuului tuon tuosta äidin huuto, mutta pojat olivat oppineet katoamaan kuin tuhka tuuleen tämän huudon kuullessaan.

Kerran jos toisenkin joutui äiti torumaan poikiaan, milloin Männistön muorin kananpesän rosvoamisesta, milloin jostain muusta kolttosesta.

Jukolan talossa asui myös äidin veli, näkönsä menettänyt vanha merimies, poikien oiva eno.

6

7

Veljesten lapsuusvuodet kuluivat sukkelaan, kesät metsissä samoten ja maantiellä kiekkoa lyöden, talvet uunin päällä laiskotellen.

Kun vanhemmat kuolivat ja enokin nukkui pois, vastuu talonpidosta jäi veljeksille.

8

He jatkoivat kuitenkin huoletonta elämänmenoaan, jonka seuraukset rupesivat pian näkymään. Kotitalo ja sen piharakennukset alkoivat kallistella uhkaavasti.

– Tällainen laiska elämä ei enää käy päinsä, Aapo totesi eräänä päivänä. – Meidän on ruvettava kunnostamaan armasta kotoamme ennen kuin se vallan romahtaa.

– Villitty on elämämme ollut aina tähän päivään asti, Simeonikin sanoi. – Mutta nyt on siitä tultava loppu. On aika viisastua.

Kuului hyväksyvää mutinaa.

– Veljet, nyt viipymättä rakentamaan Jukolaa taas kunnialliseen kuntoon, Aapo puhkui.

– Niin teemme, Juhani innostui. – Ensi maanantaina aloitamme.

– Miksi ei jo huomenna? Aapo kysyi.

– Vasta ensi maanantaina. Lepäillään ja tuumaillaan vielä muutama päivä, Juhani vastasi.

– Vielä on kysyttävä, ovatko kaikki nyt samaa mieltä. Lauri, mitä sanot sinä? kysyi Aapo.

– Muuttakaamme metsään, jyrkän Impivaaran juurelle. Sinne rakentakaamme iloinen pirtti ja elelkäämme rauhassa metsän otuksia pyydellen kaukana maailman menosta ja kiukkuisista ihmisistä. Näinpä olen itsekseni tuumiskellut.

Taas kuului hyväksyvää mutinaa.

– Te hullut! Aapo parahti. – Miksi metsään?

Meillä on talo ja huoneet, katto kultainen päämme päällä, kunhan vähän sitä korjaamme!

Yhteistuumin päätettiin ruveta korjaamaan vanhaa Jukolaa, mutta Laurin ehdotus jäi silti kaivelemaan veljesten mieltä.

9

– Juhani vanhimpana on Jukolan isäntä, mutta kunnon talossa pitää olla myös emäntä, Aapo mietiskeli. – Talo ilman aitan polulla astelevaa emäntää on kuin pilvinen päivä.

– On kuin saapas ilman toista saapasta, Timo säesti.

– Hyvin puhuttu, Aapo, Juhani sanoi. – Vaan äläpäs huoli, toivees täyttyy luullakseni piankin, sillä likka jota armottomasti rakastan on Männistön muorin Venla, Juhani julisti posket punaisina.

Juhanin tunnustus sai muut hiljaisiksi.

– Kiusallinen asia, Tuomas köhisi.

– Vai Venla, Aapo jupisi.

– Mitä te mörisette? Juhani ärjäisi.

Pojat olivat kaikki iskeneet silmänsä naapurin Venlaan, kaikki paitsi Lauri.

– Tähän soppaan en pistä lusikkaani minä, hän sanoi.

– Astutte tielleni! Juhani karjahti. – Nyt isketään, yksi kaikkia vastaan ja kaikki yhtä vastaan kuin seitsemän sonnia!

– Eihän tyttö meitä kaikkia voi rakastaa, Aapo hillitsi veljiään. – Venlalta itseltään on asiaa kysyttävä.

Hän ottaa kenet meistä tahtoo ja muiden on tyydyttävä osaansa.

Siihen ei kenelläkään ollut vastaan sanomista.

10

– Aapo on aina viisas, Simeoni kailotti.

– Kiittäkäämme häntä.

– Häntä kiittäkäämme, veisatkaamme oikein Simeonin kiitosvirsi, Eero virnuili.

– Vaikene tai saat pian saparollesi, Juhani uhkasi.

Talon kunnon ja emännän puutteen lisäksi Aapon mieltä painoi kolmaskin asia. Pitäjän uusi ankara rovasti piti tarkkaan kiinni laista, jonka mukaan kaikkien piti osata lukea.

– Me emme tunne edes A:ta, Aapo voihki.

– Ja ellemme kiltisti opettele lukemaan, kirkon porstuassa meitä odottaa musta jalkapuu.

– Mahdotonta oppia lukemaan, Juhani tuskaili. – Minulla on niin kova pää!

– Saisipa siinä hikoilla mies, Tuomas ähisi.

Mutta Aapo pysyi lujana.

– Tahto vie miehen läpi harmaan kiven. Hankitaan Hämeenlinnasta aapiskirjat ja lähdetään lukkarin luo kouluun ennen kuin meitä viedään pakolla.

Näin tehtiin.

11