Björn Wahlroos: Talouden kymmenen tuhoisinta ajatusta

ine Ilma

n

n채 luku

yte

Björn Wahlroos

TALOUDEN KYMMENEN TUHOISINTA AJATUSTA

Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava

Johdanto

»me tunnemme optimaaliset ratkaisut aika tarkkaan.» Näin itsevarmasti aloitti John Z. ­DeLorean DMC-12-hankkeensa esittelyn. DeLorean oli työskennellyt 22 vuotta Chryslerilla, Packardilla ja General Motorsilla, joten hän tuntui tietävän mistä puhui. Hän oli suunnitellut myyntiin tulossa olevan urheiluauton, joka oli valmistettu ruostumattomasta teräksestä. Auton luojan mukaan sen suunnittelu ja suorituskyky olivat viimeisintä huutoa. Mutta mediahuomiosta ja DeLoreanin ylvästelystä huolimatta DeLorean-urheiluauto epäonnistui ratkaisevassa 3

kokeessa: se ei koskaan menestynyt kaupallisesti. Autoja valmistui vain 9 000 kappaletta niinä 21 kuukautena, jolloin niitä valmistanut tehdas Irlannissa oli toiminnassa. Harva muistaisi koko autoa ilman näyttelijä Michael J. Foxin tähdittämää Paluu tulevaisuuteen -elokuvaa, jossa DeLorean ikuistettiin aikakoneena. Silti joku voi vielä muistaa sen keksijän. Kun DeLorean yritti hankkia lisärahoitusta pitääkseen yrityksensä pystyssä, hänet pidätettiin huumeiden salakuljetuksesta epäiltynä vuonna 1982. Hänet vapautettiin lopulta syytteistä, koska viranomaisten tulkittiin yllyttäneen DeLoreania. Pian tämän jälkeen hän kuitenkin hakeutui yksityishenkilön velkajärjestelyyn.

Nykypäivän taloustieteellisen keskustelun ongelma on se, että mekin »tunnemme optimaaliset ratkaisut aika tarkkaan» – tai ainakin niin monet taloustieteilijät uskovat. Mutta pystymme toteuttamaan näitä optimaalisia ratkaisuja yhtä heikosti kuin John DeLorean. Tiedämme, että verotus aiheuttaa vääristymiä, että vähim4

mäispalkka lisää erityisesti maahanmuuttajien sekä nuoren ja kokemattoman työvoiman työttömyyttä ja että vapaakaupan tärkeyden vuoksi meidän pitäisi poistaa kaupan esteitä. Tiedämme hyvinkin. Silti emme ole pystyneet uudistamaan verotusta, silti vähimmäispalkka mainitaan yhä monissa puolueohjelmissa – se jopa aiotaan ottaa uudelleen käyttöön Saksassa – ja silti Dohan neuvottelut kaupan rajoitteiden purkamiseksi ovat olleet jumissa jo yli kymmenen vuoden ajan.

Syynä on osittain demokraattinen päätöksen­ teko. »Me kaikki tiedämme, mitä pitäisi tehdä,­ mutta jos teemme sen, emme tiedä, kuinka meidät valittaisiin uudelleen», kuuluu Luxemburgin entisen pääministerin ja Euroopan komission nykyisen puheenjohtajan Jean-Claude Junckerin tunnettu lausahdus. Äänestäjät harvoin palkitsevat johtajia, jotka osoittavat taitoa ja päättäväisyyttä taloudenpidossa. Mutta tämä ei yksin selitä kaikkea. Vuonna 2008 arvopaperistettuihin subprime-asuntoluottoihin tehdyt sijoituk5

set aiheuttivat dramaattisia tappioita monille sijoittajille, mikä puolestaan laukaisi rahoitusmarkkinoiden kriisin. Kaikki muuttui – ainakin hetkeksi. Sokin jälkimainingit eivät iskeneet vain arvopaperimarkki­noille. Myös taloustieteen oppien markkinoilla koettiin pahin järistys sitten 1970-luvun, jolloin stagflaatio ja Bretton Woods -järjestelmän romahdus ajoivat keynesiläisen talouspolitiikan vararikkoon. Vuonna 2009 kyseenalaistettiin tehokkaat markkinat, rationaaliset odotukset ja monetarismi. Amazonin bestseller-listoille alkoi nousta kirjoja, joissa arvosteltiin maailman rahoitusjärjestelmää, markkinalähtöistä talouspolitiikkaa, yksityistämistä sekä niiden aiheuttamaa eriarvoisuutta.

Tämän journalistisen myllytyksen keskellä kourallinen taloustieteili­jöitä pyrki ruotimaan kiihkottomasti, mitä oli tapahtunut. He kiinnittivät huomiota vakaviin puutteisiin Yhdysvaltain konkurssilaeissa ja riskianalyysien liialliseen tukeutumiseen historialliseen aineistoon; he muistuttivat huonosti suunniteltujen kannus6

timien aiheuttamista ongelmista, luottoluokitusyhtiöiden kaksoisroolista arvopaperistamisessa ja omien pääomien niukkuudesta pankkijärjestelmässä. Mutta vain harva kuunteli. Markkinalähtöiset taloustieteilijät olivat saaneet pahasti nenilleen. Kansantaludelliset takaiskut eivät johtaneet analyyttiseen väittelyyn rahoitusmarkkinoiden kriisin syistä. Sen sijaan ne panivat toimittajat ja kansainväliset konferenssit etsimään uudenlaisia näkemyksiä ja neu­voja. Poliitikot vainusivat ensimmäisinä ajan hengen, ja tekivät pankkiirien pieksennästä vaaliaseen. Päivystävät sosiologit ja ammattikuntansa sivuraiteelle joutuneet taloustieteilijät huomasivat, että heistä oli tullut kysyttäjä esiintyjiä.

Osa tästä ankarasta arvostelusta saattoi olla oikeutettua. Vuoden 2000 tienoilla taloustieteelliseen keskusteluun oli vaivihkaa hiipinyt Historian loppu -tyyppistä ylimielisyyttä. Maailmantaloudessa oli koettu poikkeuksellisen suotuisa kausi, ja oli kulunut jo neljännesvuosisata siitä, kun vapaan markkinatalouden ja liberaalin de7

mokratian kannattajat olivat joutuneet toden teolla puolustamaan ajatuksiaan. He olivat ymmärrettävästi huonosti valmistautuneita, ja heidät löylytettiinkin vuosien 2009–2010 ensimmäisellä kierroksella. Tosin heihin kohdistunut arvostelu lähinnä kierrätti vanhoja väitteitä, jotka oli todistettu vääriksi jo kauan ennen markkinoiden hybristä. Tämän kirjan tarkoitus on käsitellä tarkemmin muutamia – toivoakseni tärkeimpiä – näistä väitteistä. Peruste on yksinkertainen: vaikka merkittävä osa taloustieteen ammattilaisista pitää kyseisiä väitteitä vanhentuneina ja pääosin väärinä, ne ovat kokeneet renessanssin poliittisessa keskustelussa ja talousjournalismissa.

Taloustieteilijöiden nöyryytyksestä huolimatta heidän oppialansa tarjoaa hyödyllisen välineen ratkoa yhteiskunnallisia ongelmia. Silti taloustieteilijät voivat myös erehtyä. Kuten keskustelu julkisten menojen leikkauksista on Euroopassa osoittanut, johtavat poliitikot, ilmeisesti taloudellisten realiteettien ohjaamina, osaavat joskus 8

tehdä parempaa politiikkaa kuin keynesiläiseen menneisyyteen takertunut yliopistoväki. Tapasin helmikuussa 2013 Brysselissä ystäväni Olli Rehnin, joka oli tuolloin talous- ja raha-asioista vastaava Euroopan komission jäsen. Kolumnisti Paul Krugman oli äsken suominut erityisen rankasti Rehniä The New York Timesissa. Taputin Rehniä selkään ja sanoin: »Älä välitä Krugmanista. Olet oikealla asialla, vaikkakin vääristä syistä.» Laiha lohdutus, mutta se näytti ilahduttavan Rehniä, joka on omien sanojensa mukaan keynesiläinen ja pahasti kiivaimpien omiensa epäsuosiossa.

*** John Maynard Keynes on luultavasti kaikkien aikojen vaikutusvaltaisin taloustieteilijä. Hän oli taitava ja tuottelias kirjoittaja niin kuin hänen tunnetuimmat seuraajansa, erityisesti John Kenneth Galbraith. Keynesin kirjallinen tuotanto alkoi vuonna 1919, kun hän julkaisi teoksen The 9

Economic Consequences of the Peace, jonka tähtäimessä oli Versailles’n rauhansopimus. Kirja oli myyntimenestys: sitä ostettiin yli 100 000 kappaletta kuudessa kuukaudessa ja se käännettiin 12 kielelle. Kuusi vuotta myöhemmin Keynes yritti yltää samanlaiseen menestykseen teoksellaan The Economic Consequences of Mr. Churchill.

Sen julkaisi Hogarth Press -kustantamo, jonka omistivat Bloomsburyn ryhmään kuuluneet Keynesin ystävät Leonard ja Virginia Woolf. Siinä Keynes kävi Stanley Baldwinin hallituksen talouspolitiikan kimppuun ja kritisoi ankarasti päätöstä palata kultakantaan asettamalla punnan vaihtokurssi sotaa edeltäneelle tasolle 4,86 dollariin. Kuten useimmat taloustieteilijät, olen samaa mieltä kummankin pamfletin johtopäätöksistä.

Vain kaksi taloustieteilijää kykenee kilpailemaan Keynesin kanssa, kun mitataan heidän vaikutustaan talouspolitiikkaan: taloustieteen isä Adam Smith ja Chicagon yliopiston professori Milton Friedman. Tämä kolmikko kuuluu 10

niihin eniten siteerattuihin taloustieteilijöihin, joiden ajatukset vaikuttavat yhä syvällisesti akateemiseen keskusteluun ja talouspolitiikan sisältöön. Keynesin erottaa kuitenkin Smithistä ja Friedmanista sitkeä epävarmuus siitä, kuinka hän itse arvioisi jälkeenpäin omaa työtään. Keynesin ajattelua rinnan hänen tärkeimpien kannattajiensa kirjojen ja elämäkertojen kanssa tarkastellessa tulee usein pohtineeksi, olisiko hän samaa mieltä kuin keynesiläiset. Tämä koskee erityisesti keynesiläisiä 1950–1970-luvuilla, jolloin Keynesin teorioiden vaikutus oli suurimmillaan. Vaikka Keynesin magnum opuksen nimi on Yleinen teoria, hänen keskeisin antinsa taloustieteelle oli ratkaisu hyvin erityiseen ongelmaan eli siihen, kuinka nujerretaan 1930-luvun lama, jossa äärimmäisen riskien karttelun ja »riittämättömän» kokonaiskysynnän vuoksi talouskasvu oli erittäin hidasta ja työllisyys romahtanut. Saattoi olla, että tehdessään kaksikymmentä vuotta myöhemmin keynesiläisyydestä jatkuvan ja vakaan talouskasvun resep11

tin Paul Samuelson ja kumppanit antoivat liian suuren palan Keynesin haukattavaksi. »Kun tosiasiat muuttuvat, niin muuttuvat myös minun mielipiteeni. Entä teidän?» kerrotaan Keynesin tokaisseen arvostelijalleen.1 Tosi­asiat ovat todellakin muuttuneet. Elämme globaalissa maailmassa, jossa kilpaillaan työ­ paikoista. Tällä on merkitystä, sillä Keynesin mallista puuttuvat sekä ulkomaankauppa että työmarkkinat. Elämme myös tekniikan kehityksestä kumpuavaa talouskasvun aikaa, johon Keynesin oletukset pääomakannan ja tuottavuuden muuttumattomuudesta istuvat perin huonosti. Lisäksi rahoitusmarkkinat ovat nyt hyvin erilaiset kuin 80 vuotta sitten. Ne tarjoavat riskejä kaihtavalle sijoittajalle lukuisia mahdollisuuksia, jotka estävät Keynesin likviditeettiloukun laukeamisen. Kaiken lisäksi valtiot ovat nykyisin huomattavasti velkaantuneempia kuin vuonna 1936, jolloin Yleinen teoria ilmestyi. Tästä seuraa, että velkaelvytys voi olla kallista – ellei jopa mahdotonta – niille valtioille, joiden ta12

lous kaikkein eniten tarvitsee kasvun elpymistä. Ei todellakaan olisi yllätys, jos Keynes harkitsisi mielensä muuttamista, mikäli hän olisi elänyt meidän päiviimme. Ikävä kyllä hän kuoli 1946 jättäen seuraajansa vaalimaan hänen perintöään ja meidät muut pohtimaan, mitä mieltä hän olisi.

*** Tämä kirja ei keskity vain John Maynard Keynesin ajatuksiin.. Keynes ei suinkaan ollut yksin kyseenalaistaessaan laissez faire -talousajattelun.

Hänen kirjallinen tuotantonsa oli osa sitä radikaalin ajattelun aaltoa, jonka nostattivat suuri lama, New Deal -ohjelma ja toinen maailmansota. Jotkut saattoivat mieltää Keynesin luokkansa petturiksi, mutta todellisuudessa hän oli – ainakin tultaessa vuoteen 1945 – melko maltillinen ääni suureksi paisuneessa kapitalismin vastaisessa kuorossa. Keynesin elämäkertojen kirjoittajat vähättelevät sitä, kuinka radikaalissa seu13

rassa hän oli Bloomburyssä ja Cambridgessä, ja tekevät hänestä sittenkin markkinaehtoisen talousjärjestelmän pelastajan. Mutta kun sota-ajan komento­talouksista saadut kokemukset ja sodanjälkeisen ajan omavaraistalous liitetään Keynesin ja hänen aikalaistensa kirjoituksiin, jäljelle jää monimutkainen perintö, jossa yhdistyvät kahlittu kapitalismi, hyvinvointivaltio ja vuoteen 1990 asti kestänyt oletus sosialismin ja kapitalismin lähentymisestä.

Kenties Keynes ei sitä aikanaan tajunnut, mutta hänen teorioidensa suuri suosio tarjosi tilaisuuden monelle taloustieteen rajamailla vaikuttaneelle tutkijalle. Vaikka he työskentelivät Keynesistä riippumatta, tämän epäsovinnainen lähestymistapa vapautti heidät Adam Smithin ja Alfred Marshallin kahleista. Tukea he saivat Keynesin oppilaan Joan Robinsonin teoksesta Economics of Imperfect Competition, jonka ajatukset valtiojohtoisesta ja säännellystä taloudesta levisivät laajalle. Tähän arvovaltaiseen joukkoon kuuluu monia kuuluisia taloustieteilijöi14

tä ja Nobel-palkittuja Paul Samuelsonista Paul Krugmaniin. Kukin antoi vuorollaan panoksensa tutkimukselle tukien New Deal -politiikkaa ja sen tavoitteita sekä kokonaiskysynnän säätelyä; myöhemmin he arvostelivat Ronald Reaganin talouspolitiikkaa. Heille vuoden 2008 rahoitus­ markkinoiden kriisi näytti käännekohdalta, ­ joka merkitsi uusliberalististen talousuudistusten loppua.

Näitä tutkijoita ei yhdistä mikään yksittäinen ongelma, tutkimusohjelma tai metodi. Heitä yhdistävät sen sijaan johtopäätökset: he esittävät poikkeuksetta julkisen vallan väliintuloa talouden ongelmien ratkaisuksi. Olipa kysymys työttömyydestä, ympäristönsuojelusta tai rahoitusmarkkinoiden uudistamisesta, he tukeutuvat valtioon ensisijaisena vastausten ja ongelmien ratkaisujen lähteenä. Heidän ratkaisunsa vaihtelevat julkisista töistä varallisuuden ja ylellisyystavaroiden verottamiseen sekä päästörajoituksiin ja transaktioveroon. Uskon, että kaikissa näissä tapauksissa perinpohjaisempi ja ennakkoluulot15

tomampi taloustieteellinen analyysi voisi tuottaa parempia ratkaisuja.

Osa tässä kirjassa käsitellyistä ajatuksista on peräisin näiltä ajatteli­joilta, osa ei. Tarkastellut väittämät vaihtelevat luonteeltaan. Eräät niistä kuuluvat mikrotaloustieteen piiriin. Toiset kuuluvat perinteisesti makrotaloustieteeksi kutsuttuun tieteenalaan. Muutamat niistä voivat olla kytköksissä toisiinsa, mutta oikeastaan niitä ei yhdistä alkuperä vaan perustelujen heikkous.

Tässä kirjassa esitellyt kymmenen ajatusta ovat suosiostaan huolimatta huonoja. Ne johtavat talouspolitiikan toteuttajia harhaan, ja ne vievät kuluttajilta ja veronmaksajilta rahaa tarjoten sille niukan vastineen.

*** Onneksi taloustiede on myös empiirinen tiede.

Vaikka moderni taloustiede on usein monimutkaista matematiikkaa, sen teorioita arvioidaan viime kädessä sen mukaan, kuinka hyvin ne en16

nustavat todellisuutta. Arki on siis suurten teorioiden ylin tuomari. Keynesiläisyydelle antoi tuomionsa 1970-luvun todellisuus: teoria ei yksinkertaisesti pystynyt selittämään stagflaatiota. Velkaelvytyksestä – jota käytettiin paljon – huolimatta vasta markkinaehtoiset uudistukset ja yksityistäminen nostivat maailman talouskasvun 1970-luvun yhdestä prosentista noin neljään prosenttiin seuraavan neljännesvuosisadan ajaksi. Tulokset ovat kaikkien nähtävissä: yli miljardi ihmistä nousi köyhyydestä, kun kansainvälisille työmarkkinoille tuli joka vuosi yli 20 miljoonaa uutta ihmistä lisää, useimmat heistä Intiassa ja Kiinassa. Voi olla, että historian loppu jäi ­kokematta, mutta likeltä piti. Markkinatalous otti ­sosialistisesta suunnitelmataloudesta selkävoiton.

Kaikki eivät kuitenkaan myöntäneet tappiotaan. Vanhat tottumukset elävät politiikassa sitkeästi. Vuosikymmenen kuluessa Venäjä ja Kiina olivat – kumpikin omalla tavallaan – laittaneet kuriin voimat, jotka olivat luotsanneet niitä 17

kohti läntistä demokratiaa. Oli selvää, että kommunismiin ei ollut paluuta. Se olisi ollut liian kallista taloudellisesti. Mutta kumpikaan entinen suurvalta ei halunnut luovuttaa kansalle lainsäädäntövaltaa.

Taloudessa koettiin silti syvällisiä muutoksia. Nykyään on vaikea löytää vakavasti otettavaa poliitikkoa tai yritysjohtajaa, joka kyseenalaistaisi markkinatalouden periaatteet. Tästä huolimatta rahoitusmarkkinoiden kriisin jäljiltä voi havaita selvästi, että on huolestuttu »markkinoiden ylivallasta». Filosofit kuten Thomas Sandel väittävät, että on paljon taloustieteilijäpiireissä myönnettyä enemmän asioita, joita »ei voi rahalla ostaa». Käyttäytymistaloustieteilijät, kuten George Akerlof ja Robert Shiller, puolestaan peräänkuuluttavat voimakasta ohjaavaa kättä, koska talouden toimijat ovat pysyvästi irrationaalisia. »Aivan kuten Adam Smithin näkymätön käsi antaa suunnan klassiselle taloustieteelle, Keynesin eläimelliset vaistot ohjaavat taloustiedettä toiseen suuntaan – suuntaan, joka 18

selittää kapitalismin perimmäisen epävakauden», he väittävät.2 Kaiken kaikkiaan näyttää todennäköiseltä, että edessä on uusi kierros empiiristä työtä, ja oma arvaukseni on, että se tehdään pääosin Euroopassa. Menee kuitenkin vähintään kymmenen vuotta ennen kuin tulokset viimein selviävät. Sillä välin voi olla kiinnostavaa palata pohtimaan, mistä tässä kaikessa on kyse. Siitä onkin viime kädessä tässä kirjassa kyse: selvitetään, kuinka hyvin kymmenen valittua markkina­talouden arvostelijoiden perusajatusta toimii todellisuudessa. Kirjan johtopäätökset eivät ole lopullisia, mutta ne voivat antaa lukijalle käsityksen siitä, missä rintamalinjat kulkevat ja mitkä ovat kaikkein olennaisimpia kysymyksiä.

Kun kirjoittaa kirjan teoreettisesta ajattelusta, on vaarana, että lankeaa oppikirjamaisuuteen.

Olen yrittänyt välttää tämän siten, että havainnollistan taloustieteellistä ajattelua ajoittain epätavallisissa yhteyksissä. Olen myös yrittänyt kirjoittaa teoreettisista käsitteistä mahdollisimman 19

yleistajuisesti. Kaiketi pyrin samaan, mihin Paul Krugman on monen vuoden ajan ylt채nyt taidokkaasti The New York Timesin sivuilla. Toivon kuitenkin, ett채 t채ss채 kirjassa esitetyt ajatukset ovat parempia kuin Krugmanin ajatukset.

20