Carl-Johan Vallgren: Varjopoika

Ilma

inen

n채 luku

yte

Suomentanut Maija Kauhanen

Helsingissä KustannusosakeyhtiÜ Otava

Tukholma 1970

Hän tuli Stadshagenista bussilla numero 49, ja nuorempi poika nukkui rattaissa. Oli kesäkuun alku. Seitsemäs päivä tarkalleen ottaen. Hän muistaisi päivämäärän loppuelämänsä ajan.

Esikoinen käveli hänen vierellään rattaiden kuomusta kiinni pitäen. Pieni ruskea käsi oli tahmainen herkuista, joita poika oli syönyt lastenkutsuilla. Hän oli juuri valittanut vatsakipua ja sanonut, että häntä oksetti, mutta nyt he olivat ulkona raittiissa ­ilmassa ja lapsi näytti voivan paremmin.

He olivat nousseet linja-autosta Nordenflychtsvägenillä. ­Sillä aikaa kun he odottivat, että 3

linja-auto ajaisi pois niin että he pääsisivät ylittämään kadun, hän katseli iltapäivälehtien­lööppejä kaupan edessä. Aftonbladetin etusivulla oli valokuva jalka­pallon MM-kisoista Meksikosta.

Ruotsin pelaajat allapäin Italia-­lohkopelitappion jälkeen. Ove Grahn puhui revanssin mahdollisuudesta Israelia vastaan. Expressen keskittyi Palmen valtiovierailuun Yhdysvalloissa.

– Isä, poika sanoi. – Minulla on kuuma. Saanko ottaa takin pois?

– Tietysti saat. Pane se rattaisiin.

Kesä oli viimein tullut, tänä vuonna aavistuksen myöhässä. Hänellä oli pitänyt kiirettä koko päivän. Ensin hän oli käynyt Lidingössä katsomassa tonttia, jonka Gustav oli ostanut heille ja jolle he rakentaisivat syksyksi talon. Sitten Stads­ hageniin, minne Kristoffer oli kutsuttu kaverin syntymäpäiväjuhliin, sitten kuopuksen kanssa Fridhemsplanille syömään sillä aikaa kun Joanna kävi kylässä ystävättärensä luona.

Hän oli tilaisuuden tullen juonut muutaman oluen Joelin nukkuessa rattaissa, tarkemmin sanottuna kolme suurta keski­ olutta, unohtanut 4

ajan kulun ja joutunut juoksemaan linja-­autoon ollakseen ajoissa hakemassa Kristofferia.

He ylittivät suojatien. Kristinebergin linnanpuistossa seisoi laitapuolenkulkija kusella. Mies ei edes välittänyt kääntyä poispäin, vaan esitteli­ häpeilemättä kulliaan seistessään kastelemassa kukkia. Niin alas hän ei sentään ollut vajonnut.

Hän piti itsestään huolta, ei koskaan juonut niin paljon, että olisi ollut näkyvästi juovuksissa.

– Saanko jätskiä, isi? Minulla on kuuma.

Pojan ääni lämmitti sydäntä silloinkin, kun hän kinui jotakin.

– Eikö karkkipussi riitä? Ja kai te saitte karkkia juhlissakin? Niin Peterin äiti ainakin sanoi.

– Mutta minä haluan lisää. Kiltti isi… minusta tuntuu että paistun.

– Kuulehan nyt, juuri äsken valitit, että sinulla on maha kipeä ja meinaat oksentaa. Ja nyt haluat jätskiä. Yritäpäs päättää.

– Mutta nyt minulla on jo parempi olo. Mahakipu on melkein hävinnyt.

Hän rakasti tätä pientä poikaa, joka oli tullut maailmaan seitsemän ja puoli vuotta aiemmin, 5

joka kulki hänen rinnallaan ja mankui jäätelöä eikä suostunut pitämään häntä kädestä kiinni, koska oli mielestään siihen liian iso. Ystävällinen, korkea pojanääni. Huumorintaju joka pojalle oli kehittynyt, vaikka hän oli vasta seitsemän. Ja se liikuttava seikka, että poika oli tumma, että veri oli hypännyt yhden sukupolven yli, hypännyt hänen itsensä yli ja asettunut ruotsalaiseen pikkupoikaan.

Mutta niin paljon kuin hän poikaa rakastikin ja niin vähän kuin hän pystyikin vastustamaan tätä, hän ei aikonut antaa enää makeaa.

– Valitettavasti enempää ei heru.

– Jooko isä…

Hän nykäisi pojan lähemmäksi, kun Volvo Amazon tuli kovaa vauhtia Hjalmar Söderbergs vägiä pitkin ja suhahti puolen metrin päästä heidän ohitseen. Helvetti näitä hulluja kuskeja. Poika olisi hyvin saattanut juosta ajoradalle vihaisena siitä, ettei ollut saanut tahtoaan läpi.

Hän piti poikaa tiukasti käsivarresta ja hengitti syvään tyyntyäk­seen. Hän katsoi oikealle, missä Tranebergin silta kohosi kohti taivasta. Juna 6

liukui metroasemalle kuin suunnaton, pyörillä kulkeva toukka. Ei mitään syytä kiiruhtaa. He voisivat mennä seuraavalla. Joanna oli lähtenyt ystävänsä luota suoraan kotiin ja oli valmistelemassa iltaruokaa. Heillä olisi mukavaa, he viettäisivät lauantai-iltaa yhdessä perheen kesken. Kun lapset olisivat menneet nukkumaan, hän ja Joanna avaisivat viinipullon ja katsoi­sivat uuden talon piirustuksia. Talon, jolla hänen isänsä yritti ostaa hänen rakkautensa.

Volvo häipyi Stadshagenin suuntaan, ja he ylittivät kadun. Pikkumies oli herännyt ja nousi­ istumaan rattaissa. Veljensä täysi vastakohta. Vaalea iho, melkein lumivalkoinen, ei aavistustakaan mulattipiirteistä. Hän rakasti kuopusta tietenkin yhtä paljon kuin Kristofferia, mutta eri tavalla, hiukan vähemmän kiihkeästi,­ vähemmän kipeästi. Ikään kuin Joel ei olisi vielä ehtinyt jättää häneen aivan yhtä suurta jälkeä.

Lippuhallin ovi liukui auki. Hän astui metrin verran sivuun katsoakseen aikataulua. Junat kulkivat yhä viiden minuutin välein, hän saattoi valita kahdesta vihreästä linjasta.

7

Pienempi oli äkkiä alkanut itkeä, oli ehkä nähnyt pahaa unta. Hän katsoi seinäkelloa: puoli­ kuusi. Se ei voinut pitää paikkaansa.­Oliko hän erehtynyt kokonaisella tunnilla? Hän katsoi ranne­kelloaan uudestaan: puoli viisi. Mutta sekuntiviisari ei liikkunut. Helkkarin kello oli pysähtynyt.

Kioskilta astui nainen sanomalehti kainalossaan.

– Anteeksi, hän sanoi, – mahtaisitko tietää mitä kello on? Onko se todella jo puoli kuusi?

– Kyllä vain. Puoli kuusi. Muutaman minuutin jo yli.

Nainen hymyili hänelle ystävällisesti. Hän oli viisissäkymmenissä. Pukeutunut huiviin, värikkääseen puuvillamekkoon ja kumi­ saappaisiin.

Nainen toi hänen mieleensä maatalon emännän.

Sellaisena kuin emännät olivat näyttäneet maalla, kun hän oli lapsi.

– Kiitos.

– Eipä kestä. Hyvää viikonloppua!

Hän siis oli erehtynyt tunnilla, mikä merkitsi, että Joanna odotti jo kotona ruoan kanssa ja 8

ihmetteli missä he viipyivät. Hän törmäsi lasten­ rattailla vahingossa metallipylvääseen aseman porttien edessä. Oli siinäkin paikka kantavalle rakenteelle. Pikkuinen itki lujempaa, jalka oli varmaankin jäänyt väliin, vaikka isku ei ollutkaan ollut kovin kova.

– Otetaanpa kaikki nyt aivan rauhallisesti, hän sanoi. – Me olemme vähän myöhässä. Äiti odottaa ruoan kanssa. Meidän täytyy nyt yrittää pitää kiirettä.

Hän ojensi lipun kopissa istuvalle porttivahdille ja kulki sisään lastenvaunuille tarkoitetusta ovesta. Pienempi huusi nyt kovempaa. Poika oli siirtymässä siihen hysteeriseen itkutilaan, jossa­ kukaan muu kuin Joanna ei voinut häntä lohduttaa.

– No niin, shh, ole kiltti, älä itke.

Kaikki oli niiden kaljojen syytä. Hänen olisi­ pitänyt jättää ne juomatta, tai ainakin kaksi viimeistä. Vaikka hän ei ollut humalassa, ne saivat hänet menettämään arviointikykynsä­, joutumaan epätahtiin maailman kanssa, myöhästymään ­sovituista k­ ellon­ajoista, törmäämään pylväisiin ja 9

välttymään liikenne­onnettomuuksilta vain täpärästi.

Uusi juna oli tulossa laiturille, hän kuuli kiskojen kolkkeen yläpuoleltaan. Ihmisiä virtasi kadulta sisään, heitä työnnettiin takaapäin. Pienempi yritti kirkuen päästä pois rattaista, ja hän joutui pitelemään tätä paikoillaan yhdellä kädellä samalla kun piti toisella Kristofferia kädestä ja työnsi vaunuja eteenpäin vat­sallaan.

Portaat vai hissi?

Portaat olivat nopeammat. Mutta lastenvaunu­ luiska näytti jyrkältä, ja kun Joel oli räjähtämispisteessä, oli luultavasti järkevämpää mennä hissillä. Hän tilasi hissin painamalla nappia.

– Isi, saanko mennä portaita?

Kristoffer loi häneen sen katseen, jota hän ei voinut vastustaa. Karibialaisen katseen. Hänen äitinsä katseen, vaikka hän tuskin muisti sitä.

– Et. – Jooko. Jos sinä menet hissillä, minä voin mennä yksin portaita. Se on kivaa.

– Sinä olet liian pieni.

Puolitäysi karkkipussi, jota poika puristi tiu10

kasti kädessään. Suklaanruskea lapsenkäsi, joka oli yli puolet pienempi kuin hänen omansa. Tikkarin punainen mehu pitkin poskea. Miten hän saattoi olla humalassa poikiensa seurassa?

– Ole kiltti! Minä odotan sitten tuolla ylhäällä.

– Minä sanoin ei.

Pojan kasvoille lankesi äkkiä varjo, kun joku ilmestyi heidän viereensä.

– Sinä voit tulla minun kanssani, jos haluat.

Pidän sinua kädestä, kunnes isäsi tulee hissistä.

Puhuja oli se sama huivipäinen nainen. Nainen oli tullut läpi portista heidän takanaan, jättänyt kohteliaasti tilaa yksin olevalle­isälle, jolla oli rattaat ja kaksi kitisevää lasta. Kristoffer katsoi naista silmät suurina arvioiden, pitäisikö hänen ujostella vai hyväksyä tämä saman tien. Sitten poika katsoi häntä anovasti.

– Isi kiltti, saanko mennä tädin kanssa?

– Hyvä on. Mutta pidä kiinni hänen kädestään, ettet kaadu. Näethän sinä, kuinka kova tungos täällä on. Hirveästi väkeä joka puolella.

Istut sitten penkille tuolla ylhäällä ja odotat, niin minä olen siellä puolen minuutin päästä.

11

– Minä istun hänen kanssaan, kunnes te olette perillä, nainen sanoi hellästi. – Tulehan sitten, nuori mies, niin mennään.

Kristoffer hymyili hänelle reikäistä maito­ hammashymyään. Nainen katsoi poikaa äidillisesti. Hän ei ikinä unohtaisi sitä. Tietyt hetket, tietyt kuvat, porautuisivat hänen tajuntaansa ikiajoiksi.

Hän katsoi heidän peräänsä, kun he lähtivät nousemaan portaita. Kristofferin pieni käsi naisen isommassa kädessä. Nainen sanoi Kristofferille jotakin, poika katsoi naista suurilla silmillään ja nyökkäsi vahvistukseksi, ja samalla hissin merkkiääni ilmoitti sen saapumisesta lippuhallin tasolle.

Hän työnsi rattaat sisään ja painoi ylös-nappia. Aivot ottivat pieniä polaroid-kuvia, jotka syöpyisivät hänen mieleensä: ­Kasettikatto ja sen kolme lamppua. Kyltti: 750 kg tai 10 henkilöä. ­Tupakantumpit lattialla, puoliksi juotu oluttölkki nurkassa.

Hissi pysähtyi laituritasolle keinahtaen. Hän avasi oven ymmärtämättä, miksi hänen iholleen kihosi kylmä hiki ja miksi hän tunsi olonsa äkkiä selväksi. Kuopus oli vaiennut niin kuin ei oli12

si halunnut enää olla vaivaksi. Hän käveli käytävää pitkin ripeästi raiteille päin. Toisella puolella metalliverkkoseinä. Toisella puolella pleksi, jonka läpi näki raiteille muttei portaikkoon. Länteen menevä juna seisoi asemalla, viimeiset matkustajat olivat nousemassa vaunuihin. Junankuljettaja huusi ”olkaa hyvät ja istuutukaa, ovet sulkeutuvat”, ja hän kiiruhti eteenpäin. Hän tiedosti imaisevan äänen, kun vaunujen ovet vetäytyivät kiinni, ja metalli­pyörien kirskunnan, kun juna lähti liikkeelle.

Portaikkoon vievät lasiovet avautuivat. Pian hän näkisi Kristofferin istumassa penkillä ja odottamassa häntä naisen kanssa karkkipussi kädessään.

Hän rakasti Kristofferia.

Hän kääntyi lastenrattaiden kanssa kulman taakse ja katsoi ympärilleen. Portaikko oli autio.­ Ei ristin sielua missään. Hän näki katutasossa hissin oven, josta hän oli astunut sisään minuuttia aiemmin, valkoiset kaakelit portaikon seinissä, kaksi isoa uurteista lasilamppua, jotka roikkuivat katosta. Töherryksen tyhjällä­penkillä.

13

Joel oli alkanut taas uikuttaa. Hän päästi pojan irti valjaista ja laski tämän lattialle. Sitten hän kääntyi toiseen suuntaan, laiturille päin. Sielläkin oli tyhjää. Vain junan takavalot näkyivät, kun se loittoni kohti Alvikia. Hän kääntyi takaisin kohti portaita ja alhaalla olevaa lippuhallia. Yksinäinen eläkeläinen, jolla oli kävely­keppi, luki jotakin ilmoitustaululta.

Hän huusi pojan nimeä: – Kristoffer!

Ensin melkein kuiskaten, niin kuin hän olisi menettänyt äänensä. Sitten kovaa paniikin val­ lassa: – Kristoffer! KRISTOOFFEER! Ääni kimpoili seinästä seinään, ja sitten, jostakin kaukaa kuin toisesta maailmasta, toisesta ajasta, hän kuuli Joelin, joka oli ­alkanut taas itkeä.

14

Tukholma, toukokuu 2012

angela klingberg oli huomiota herättävän kaunis nainen. Kaunis sellaisella tavalla, että se varmaankin aiheutti hänelle­ongelmia, Katz ajatteli istuutuessaan nurkkapöytään naista vastapäätä­ Ritornossa, Odengatanin vanhassa kahvilassa, johon he olivat s­opineet tapaamisen. Tyylikkäästi pukeutunut – tietenkin, kun otti huomioon kenen kanssa hän oli naimisissa. Katz pani merkille Hermèsin käsilaukun, jonka nainen oli laskenut jalkoihinsa, kalliit hansikkaat pöydällä, angora­ puseron, hillityn meikin ja miltei yhtä hillityn ­timanttikorun vasemmassa ranteessa.­Nainen oli kolmenkymmenenviiden tienoilla, vaalea, pitkän15

huiskea, ja häntä ympäröi yhtä aikaa sekä läsnäolon että surun aura. Katz tunsi vihlaisun ajatellessaan, että nainen oli varattu, ja tunne y­ llätti hänet toisaalta alhaisuudellaan ja toisaalta rehelli­ syydellään.

Ennen aamuista puhelua Katz ei ollut edes tiennyt naisen ­olemassaolosta. Vasemman käden vihkisormuksesta huolimatta hänen oli oikeastaan vaikea uskoa, että nainen oli naimisissa Joel Klingbergin kanssa, tai ehkä ylipäätään että Klingberg oli nai­misissa.

Riisuessaan takkinsa ja asettaessaan sen tuolinselkämykselle­hän pohti, miksi oli suostunut naisen pyyntöön tapaamisesta.­Uteliaisuus ainakin oli yksi syy. Kaksikymmentäviisi vuotta aiemmin, kun hän oli vasta päässyt irti nuorisorikollisen elämästä,­hän ja Joel Klingberg olivat käyneet armeijan tulkkikoulua yhdessä. He olivat asuneet samassa tuvassa Karlsborgin perus­koulutuskaudella ja sitten samassa huoneessa Uppsalassa kahden luku­ kauden tiiviiden venäjänopintojen ajan.

Sen vähän, mitä hän tiesi Klingbergin myöhemmästä elämästä, hän oli lukenut lehdistä: juoru­ 16

artikkeleita niistä yläluokkaisista piireistä,­joissa Klingberg liikkui, seura­piirivalokuvia juhlista, joihin hän ei synkkine ilmeineen näyttänyt kuuluvan, pikku-uutisia­ ­kiinteistö­n­­­­­­­­­­­välitystoimistosta, jota Klingberg oli pyörittänyt ­Rivieralla muutaman Sigtunan sisä­oppilaitoksen kaverinsa kanssa,­ vain lyhyen oleskelun ajan saadakseen hiukan omaa kokemusta liike­toiminnasta; sen jälkeen olivat tulleet oikeustieteen opinnot ja vuosi London School of Economicsissa, kunnes suvun yritys Klingberg Aluminium AB oli lopulta poiminut hänet kyytiinsä ja hän oli kadonnut liike­maailman nimettömyyteen. ”Kiitos kun ehdit tulla”, nainen hänen edessään sanoi ja hymyili vaivautuneesti. ”Ei kestä kiittää. Mistä sait numeroni?” ”Yhteystietosi olivat Joelin tietokoneella.”

Sekin oli erikoista, koska Katz ei voinut kuvitella, että Klingberg olisi ollut aikeissa ottaa häneen yhteyttä. ”Haluaisitko muuten jotakin, tilaanko sinulle?”­ ”Kiitos. Riittää kun selität, miksi olemme täällä.”

Ja niin nainen kertoi hänelle: 17

Joel Klingberg oli kadonnut kolme viikkoa aiemmin, poliisin mukaan kaikesta päätellen vapaaehtoisesti. Ei ollut mitään syytä­etsintäkuuluttaa häntä, ei myöskään epäilyä rikoksesta. Sunnuntaina huhtikuun 22. päivänä, aamupäivällä, hän oli lähtenyt paris­kunnan yhteisestä kodista­ Öster­malmilta asioille ja yksinkertaisesti jättänyt palaamatta. Angela Klingberg selitti soittaneensa miehensä kännykkään sen jälkeen joka päivä, mutta­puhelut olivat menneet suoraan vastaajaan. Joelilta oli jäänyt jäähyväis­kirjeen tapainen.

Nainen otti sen laukusta: A4-arkille tulostetun sähköposti­viestin­­, joka oli lähetetty Klingbergin puhelimesta. Katz luki sen pikaisesti läpi: muutama rivi siitä, että Klingberg matkustaisi määrittelemättömäksi ajaksi pois saadakseen olla rauhassa ja ajatella. Hän pyysi anteeksi, ettei hänellä ollut ollut rohkeutta s­anoa asiaa suoraan, ja kirjoitti ettei vaimon pitäisi olla huolissaan ­hänestä eikä liioin ryhtyä etsintöihin. ”Sain viestin neljä tuntia hänen katoamisensa jälkeen”, Angela­sanoi. ”Eikä tämä ole hänen ta18

paistaan. Joel ei ole sellainen ihminen, joka pakenee ongelmia.” ”Mitä siis arvelet, että on tapahtunut?” ”Suoraan sanottuna en tiedä.”

Nainen taitteli paperin kokoon ja pani sen takaisin käsilaukkuunsa, ja Katzin päähän pälkähti jostakin syystä Klingbergin tyttöystävä tulkki­ koulun ajoilta, heidän ikäisensä tyttö, jonka yläluokkaiset maneerit olivat ärsyttäneet häntä mutta jonka nimi ja ulkonäkö olivat pyyhkiytyneet hänen mielestään. ”Poliisi uskoo, että hän lähti sen riidan vuoksi, joka meillä oli samana aamuna. Se oli riita lapsista… tai pikemminkin lapsettomuudesta. Joel halusi odottaa. Keski-ikäinen mies, jo kymmenen vuotta naimisissa, ja haluaa vielä odottaa! Tunnet varmasti hänen taakkansa, sen mitä hänen veljelleen tapahtui. Minä sanoin hänelle, että hänen vastuun pelkonsa on sen peruja, hän pelkää, että niin tapahtuisi uudelleen. Siitä me riitelimme.”

Niin, Klingbergin veli, Katz ajatteli seuratessaan naisen katsetta,­joka siirtyili hermostuneesti pöydällä olevien esineiden väliä:­kahvi­kuppi 19

josta Angela ei ollut juonut, pöydälle unohtunut sanoma­lehti joka oli auki ravitulosten kohdalta.

Kauniit kädet lepäsivät hievahtamatta pöytälevyllä heidän välissään. ­Kadonnut veli, napa jonka ympärillä kaikki pyöri, menetys jonka muistoa Klingberg oli raahannut mukanaan kuin näkymätöntä kahletta. ”Ymmärrän itsekin miltä se kuulostaa”, nainen sanoi. ”Loukkaantunut mies jättää riidanhaluisen vaimonsa saadakseen olla hetken rauhassa. Mutta kuten sanoin, se ei ole hänen tapaistaan. Olimme jo rauhoittuneet, kun hän lähti. Hän sanoi hoitavansa pari asiaa ja palaavansa lounasaikaan.

Me olimme jopa varanneet pöydän ravintolasta.

Vaikuttaa siltä kuin minä olisin viimeinen, joka hänet on nähnyt. Ja ainoa joka ei suostu uskomaan, että hän on häipynyt vapaaehtoisesti. Poliisin mukaan hän huvitteli ensin ajelemalla autolla pari tuntia sinne tänne…”

Klingberg oli hypännyt autoonsa poistuttuaan asunnosta. GPS-laite oli tutkittu, Angela selitti. Hän näytti ajelleen umpimähkään ympäriinsä lähdettyään kotoa Skeppargatanilta: hän oli kier20

rellyt kaupungilla jonkin aikaa ja jatkanut sitten Kungsholmeniin. Hän oli pysähtynyt huoltoasemalle Thorildsplanille, jatkanut matkaa Stadshagenin läpi kohti Kristinebergin metro­asemaa ja sitten mennyt Alvikiin ja Tranebergin puistoon, missä hän oli pysähtynyt muutamaksi minuutiksi kaupungin tenniskenttien luo. ”Sinähän asut siinä lähellä. Minä tarkistin Enirosta. Outoa, eikö olekin?”

Ajatus siitä, että Klingberg oli pysähtynyt autoineen juuri sinne,­teki Katzin olon äkkiä epämiellyttäväksi. Jos hän olisi katsonut ulos ikkunasta sinä aamupäivänä, hän olisi luultavasti nähnyt Klingbergin puiden lomassa toisella puolella puistoa. ”Minne hän sen jälkeen ajoi?” Katz kysyi. ”Ulvsundasjön teollisuusalueelle, ja sitten hän kääntyi, ajoi t­akaisin kohti keskustaa ja kirjoitti niin kutsutun jäähyväis­sähköpostinsa.”

Angelan mukaan Joel Klingberg oli pysäköinyt auton parkkihalliin lähelle päärautatieasemaa, ja siihen kaikki jäljet loppuivat. Näytti siltä kuin hän olisi ottanut junan etelään. Hänen nimissään 21

oli varattu lippu Kööpenhaminaan samalle päivälle, hän oli itse ostanut sen netistä, mutta valtion rautateiden järjestelmästä ei pystynyt näkemään, oliko se käytetty.

Angela vaikeni, ja Katz huomasi katseensa liimautuneen naisen­silmiin. Huoleen, jota tämä säteili; suruun. Ne tekivät naisesta sen, kuka hän oli.

Enemmänkin Katzin tyyppiä kuin Klingbergin. ”Ja miksi otit yhteyttä minuun?” hän kysyi. ”Tiedän, että tämä kuulostaa oudolta. Mutta Joel olisi halunnut niin.” ”Nyt joudut kyllä selittämään.”

Angela Klingberg ei ollut kuullutkaan Katzista ennen kuin eräänä iltana muutamaa kuukautta aiemmin. Joel oli maininnut hänen nimensä ohimennen, kun he söivät päivällistä: Danny Katz, hänen vanha kaverinsa armeija-ajoilta. ”Hän sanoi, että olit ainoa ihminen, johon hän on milloinkaan luottanut.” ”Niinkö hän väitti?” ”Kyllä. ’Ainoa ihminen, johon olen luottanut koko elämäni aikana.’ Se palasi mieleeni, kun hän oli kadonnut.”

22

Mistä Klingberg oli sellaista keksinyt? Olivathan he olleet­teke­misissä varusmiespalveluksen aikana, mutta he tulivat eri m ­ aailmoista, Katz lähiöiden jengipiireistä ja Klingberg suojellusta­ yläluokkaisesta ympäristöstä. Viikonloppuisin, kun he olivat tenttineet sen viikon sanalistat, yksityinen autonkuljettaja kävi hakemassa Klingbergin ja hän katosi pohattaelämäänsä isoisänsä luo, puutarhan korkeiden muurien taakse Djurs­ holmiin. Katz ei ollut koskaan tutustunut mieheen yksityiselämän puolella. ”Puolustin häntä kerran tappelussa”, Katz sanoi. ”Ehkä hän viittasi siihen?” ”Sitä hän ei koskaan maininnut. Luulen, että hän tarkoitti jotakin muuta.”

Angela otti viereiseltä tuolilta postipaketin. ”Vähän ennen katoamistaan hän sai myös tämän. Löysin sen sattumalta pari päivää sitten. Se oli hänen vaatekaappinsa perällä.”­ Se oli pehmustettu kirjekuori vailla lähettäjän nimeä, ja siinä oli Tukholman postileima kuukauden takaa. Nainen avasi sen ja pani esineet pöydälle Katzin eteen.

23

”En tiedä mistä on kyse. Mutta Joelin olisi pitänyt sanoa jotakin. Tämä vaikuttaa niin… eriskummalliselta.”

Katzin eteen levittäytyi neliskulmainen kangasliina, jossa oli okranpunaista ja mustaa, kooltaan ehkä kahdeksankymmentä­kertaa kahdeksan­ kymmentä senttiä. Sen keskelle oli kirjailtu naivistinen kuva-aihe, joka esitti kahta nuolta ristikkäin. Nuolten oikealla puolella, pyöreiksi hiotuista peilinpaloista koostuvan paljettikehyksen sisällä, oli kömpelöin ristipistoin ommeltu kuva polvistuneesta miehestä. Kuva-aiheen alle oli liimattu kaksi kankaista kirjainta: M.K. ”Nimikirjaimet?” Katz sanoi. ”Älä minulta kysy. Ja sitten tämä…”

Nainen hipaisi toista esinettä, joka oli samantapainen liina, mutta hiukan pienempi: kirjailtu kuva-aihe esitti miestä, jonka sääriä ympärillä olevat koirat nuolivat. ”En edes tiedä, onko näillä mitään tekemistä asian kanssa”, Angela sanoi. ”Tämä on vain niin arvoituksellista.” ”Näytitkö näitä poliisille?”

24

”En. Kuten sanottua, rikosepäilyä ei ole. Anteeksi, pieni ­hetki…”

Nainen nousi ja häipyi vessojen suuntaan.

Katz ajatteli taas sitä aikaa, vuotta 1987, jolloin hän kävi tulkkikoulua. Verba arma n ­ ostra, sanat ovat aseemme, se oli ollut heidän mottonsa. Ja sanoilla heidät varustettiin, venäjällä, karmaisevalla määrällä ­sanoja, jotka tentittiin kerran viikossa. Kymmenessä kuukaudessa he olivat lukeneet kuuden lukukauden yliopistovenäjän. Katz muisti loputtomat tunnit kielistudiossa ja opinnot käyttäytymistieteessä ja psykologiassa, joista heillä odotettiin olevan tulkkeina jokin käsitys sotatilanteessa. Hän muisti kuulustelunjohtajan koulutuksen – henkilötiedusteluksi sitä sotilaskielellä kutsuttiin – ja Gotlannissa pidetyn ankaran harjoitusleirin, jolla he olivat kokeilleet taitojaan rannikkojääkäreihin. Hän muisti, että he olivat katsoneet opetusvideon vesikidutuksesta, tai waterboardingista­kuten sitä myöhemmin ruvettiin kutsumaan.

Uskomatonta etteivät he olleet mitenkään reagoineet siihen, että heille oli melkeinpä pidetty 25

kidutuksen oppitunti, Katz ajatteli nyt. Videolla anonyymi mies oli ollut kahlittuna sairaalan laverille pää taaksepäin kallistettuna, ja ruotsalainen vänrikki oli peittänyt hänen hengitystiensä pyyheliinalla. Vänrikki kaatoi vettä pyyhkeelle.

Reaktio tuli välittömästi: kouristuksia, voimakkaita yökkäysrefleksejä. Hengenahdistuksen ja veden sisään­hengittämisen tuloksena henkilölle tulee tunne hukkumisesta, vänrikki selitti kameraan päin kääntyneenä ja jatkoi samaan aikaan veden ruiskuttamista miehen kasvoille: ”Menetelmästä ei jää fyysisiä vammoja, mutta se koetaan äärimmäisen epämiellyttäväksi.­Vesikidutusta ei ole Ruotsissa nimenomaisesti kriminalisoitu, mutta sitä voi mahdollisesti verrata laittomaan uhkaukseen.”

Katzille hämmästyttävintä oli ollut tajuta, että hän ylipäätään oli siellä, ainoana joka ei tullut hienosta perheestä. Hän ei kuulunut sinne ja oli typertynyt siitä, että hänet oli valittu, suorastaan erikseen poimittu.

Hän katsoi vessoille päin, mutta Angela Klingbergillä kesti.

26

Entä sitten Joel… hänkin oli ollut ulkopuolinen vaikkakin muista syistä, yhä sekaisin perheensä murhenäytelmästä. Kuten Katzin, Joelin vanhemmat olivat menehtyneet hänen varhaisina teinivuosinaan, kaasuttaneet itsensä hengiltä autotallissa kartanoa muistuttavalla loma-asunnollaan Södermanlandissa. Joel oli asunut isoisänsä Gustav Klingbergin luona, miehen joka oli perustanut Klingberg Aluminiumin ja joka oli siihen aikaan ollut harmaantunut, sukuimperiumia rautaisella kädellä johtava patri­arkka. Gustav oli kuollut muutama vuosi sen jälkeen kun he pääsivät siviiliin, Katz oli lukenut muistokirjoituksen lehdestä.

Mutta perimmäinen perhetragedia oli vieläkin kauempana menneisyydessä: Joelin veljen katoaminen 1970-luvun alussa, tapahtuma, joka vuosikymmentä myöhemmin ajoi hänen vanhempansa itsemurhaan. Tuska ja syyllisyys olivat ikään kuin piirtyneet Klingbergin olemukseen, ne olivat määritelleet sen, kuka hän oli. Hän oli Katzia vuotta vanhempi, mutta hänellä oli vanhan miehen ryhti, hän pakeni jatkuvasti kipua, syyllisyyt27

tä siitä, että oli eloonjäänyt, jäljelle jätetty, pakeni teorioihin, opintoihin, venäjän sanakokeisiin.

Klingberg oli kertonut tapahtumasta hänelle yhden ainoan kerran ja hyvin lyhyesti, siitä kuinka tuntematon nainen oli vienyt hänen veljensä tukholmalaisella metroasemalla ja kuinka veljeä ei ollut koskaan löydetty. Sittemmin ei ollut kulunut päivääkään ilman että hän pohti, mitä oikeastaan oli tapahtunut, kuka tai ketkä olivat sen takana, oliko se ollut yksittäisen mielipuolen teko vai oliko useampi ihminen sekaantunut asiaan. Oliko kyse kiristystapauksesta, joka oli mennyt pieleen – tosin sikäli kuin Klingberg tiesi, hänen perheeltään ei ollut koskaan vaadittu r­ ahaa – vai olivatko tekijät olleet kieroutuneita ihmisiä, ehkä pedofiilejä?

Minä olen varjo, joka hänestä jäi, Klingberg oli sanonut. M ­ ietipä sitä, Katz, ruumis on poissa, mutta varjo on tallella.

Kun Angela Klingberg palasi wc:stä, Katz näki hänen itkeneen. Hän istuutui takaisin pöydän ääreen mutta karttoi Katzin katsetta.

28

”Haluan että yrität selvittää, mitä hänelle on tapahtunut”, nainen sanoi ilme kireänä. ”Maksan hyvin. Jos minulla ja Joelilla ­jotakin on tarpeeksi, niin rahaa.”

Nainen kaiveli jotakin käsilaukustaan, kynää, Katz huomasi. Nyt hän muisti sekopäisen kirjeen, jonka oli kirjoittanut Klingbergille viisitoista vuotta aiemmin ollessaan kaikkein pahimmassa­pinteessä, kirjeen jossa hän oli pyytänyt rahaa, kerjuu­kirjeen, j­ ohon Klingberg ei ollut koskaan vastannut tai joka ei ollut ehkä koskaan saapunut perille. ”Kadonneita ihmisiä ei ole helppo jäljittää”, Katz sanoi. ­”Varsinkaan sellaisia, jotka eivät itse halua tulla löydetyiksi.” ”Haluan vain, että yrität.” ”En edes tiedä mistä aloittaa. Se ei ole minun alaani.” ”Sinulla on taustaa tiedustelupalvelussa, eikö olekin?” ”Niinkö Joel väitti?” ”Hän kertoi, että armeija järjesti sinulle varusmiespalveluksen jälkeen töitä suurlähetystöissä.”

29

”Siitä on kauan. Olin puolustusvoimien palveluksessa työskentelevä tulkki, kääntäjä ja dataanalyytikko. En mitään merkittävää. Olen yhä kääntäjä. Sitä minä teen työkseni, käännän asiakirjoja ja artikkeleita ihmisille, jotka ovat halukkaita maksamaan siitä. En ole mikään salainen agentti. Enkä yksityisetsivä.”

Mutta nainen tiesi jo saman minkä Katzkin: hän tarvitsi rahat. ”Joel olisi halunnut, että se olet sinä. Tarvitsen tietosi. Tili­numeron. Sähköpostiosoitteen. Kotinumeron, jotta voimme ­pitää yhteyttä mahdollisimman tehokkaasti.”

Katz otti käyntikortin povitaskustaan. Kaikki Angela Klingbergin tarvitsemat tiedot olivat siinä. Ojentaessaan korttia hän huomasi piirustelleensa sen taakse. Sydämen ja kukan. Jostakin syystä se tuntui hänestä kiusalliselta.

30