i Ilma
nen
n채 luku
yte
ENNI MUSTONEN EMÄNNÖITSIJÄ syrjästäkatsojan tarinoita iii
Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava
6. LUKU lokakuusta 1901 kesäkuuhun 1902
Aamulla heräsin omassa vuoteessani enkä ensin ollut varma, oliko kaikki ollut vain unennäköä. Ei, totta se oli, vaikkei mitään varsinaisesti ollutkaan tapahtunut. Olin maannut Albert-herran sylissä kunnes käsivarsien puristus vihdoin hellitti ympärilläni ja hän nukahti uudelleen. Silloin olin hivuttautunut peitteen alta ja seissyt hetken kuuntelemassa, miten hänen hengityksensä syveni. Vielä kerran hän äännähti valittavasti, käänsi lopulta kylkeään 3
ja alkoi kuorsata vienosti. Nostin lattialta Albertherran housut ja ripustin ne ovensuutuolin karmille. Ovi narahti, kun pujahdin ateljeerin puolelle ja hiivin omaan kamariini. Aamuaurinko paistoi jo vinosti ateljeerin ikkunasta, kun makuukamarista alkoi kuulua liikettä. Koputin oveen ja kysyin, tahtoiko herra, että tuon lämmintä vettä pesukomuuttiin. – Tack, Ida, kuulin hänen vastaavan. Kun avasin oven noutaakseni tyhjän pesukannun komuutista, Albert-herra istui paitasillaan vuoteen laidalla ja kysyi, olinko nähnyt hänen päällyshousujaan. Ojensin ne ovensuutuolilta. Hetken katsoimme toisiamme silmiin. Albertherra hymähti ja pyysi anteeksi, että oli herättänyt minut yöllä. – Ei se mitään, vastasin niiaten ja kiirehdin kannua täyttämään. Sen enempää emme enää koskaan puhuneet siitä yöstä. Albert-herra oli vielä syömässä aamiaistaan, kun Gebhard, se toinen Albert, ilmestyi touhukkaana ateljeeriin sanomalehti kainalossaan. Siinä 4
oli kuulemma jonkun Albert-herran vanhan koulutoverin selostus Alexandra-rouvan hautajaisista. Sitä lehteä miehet sitten tutkivat päät yhdessä, kun tulin tuomaan vieraallekin kahvikupin. Alexandra-rouvan muistokirjoituksia oli lehdissä jouluun asti. Heti syyskuun alusta ruvettiin Albert-herran posti näet tuomaan suoraan ateljeeriin, kun Katajanokan asunto oli jäänyt tyhjilleen. Ei Albert-herra varmaan kaikkia lehtiä edes itse tilannut vaan ne oli lähetetty hänelle ilmaiseksi. Kohta oli laitettava kyökkiin oma pärekori vanhoja sanomalehtiä varten, kun niitä kannettiin ovelle melkein joka päivä. Se hyvä puoli lehtipinoissa kumminkin oli, että minulla riitti lukemista ja uuneihin sytykettä. Kovin rauhatonta oli elämä koko syyskuun. Ihan tuntui siltä, kuin Albert-herraa olisi revitty joka suuntaan. Ainakin kolmea muotokuvaa herra yritti saada valmiiksi ja jatkaa myös niitä töitään, jotka oli aloitettu Haikkoossa kesällä. Vaan eihän töistä tahtonut tulla mitään, kun ovikello soi tampuu5
rissa monta kertaa päivässä. Gebhard ravasi jatkuvasti Albert-herraa häiritsemässä, milloin tahtoi puolista syömään, milloin päivällistä. Samanlainen maanvaiva oli tullut Konni-herrastakin, siitä kirjailijasta, joka asui paraatirapun ylimmässä kerroksessa. Hän kun tuli ateljeeriin ja istui sohvalle jaarittelemaan, loppua ei tullut ennen iltaa. Johonkin valtiolliseen riitajuttuun Konni-herra oli vissiin sotkeutunut ja oli nyt muuttamassa Ruotsiin. He olivat Albert-herran kanssa vanhoja tuttuja ja siksi kai Konni-herra yritti saada hänetkin mukaan siihen liittoon, joka oli juuri perustettu Bobrikovia vastustamaan. Lopulta sain kuitenkin määräyksen, että jos Konni-herra ilmestyy vielä oven taakse, minun pitää ilmoittaa, että Albert-herra on ylösotettu ja maalaa muotokuvaa. Järnefeltin Erik-herran tulosta Albert-herra sentään ilahtui aina ja näytti hänelle keskeneräisiäkin taulujaan. Vaikka Erik-herra tervehti minua aina ystävällisesti, en kumminkaan uskaltanut kysyä häneltä, mitä Evalle ja Ruthille kuuluu. Sen verran sain selvää miesten puheista, että 6
eerikkiläiset olivat nyt lopulta saamassa huvilansa valmiiksi ja pääsevät muuttamaan oman katon alle. Sibeliuksen herrasväki oli sen sijaan jäänyt Italiasta tultuaan asumaan Mattilaan. Kaikkein eniten Albert-herra ilahtui poikansa visiiteistä. Kicki asui viikolla tätiensä luona ja kävi koulua ruotsalaisessa poikakoulussa Lärkanissa, joka on Mikonkadun päässä aivan Kaisaniemen puiston laidalla. Puoliselle Erik meni yleensä tätiensä luo syömään mutta tuli aina välillä koulun jälkeen ateljeeriin puhelemaan hetkeksi isänsä kanssa. Pikkupoika oli muutamassa kuukaudessa venähtänyt nuoreksi mieheksi, joka tuntui olevan kiinnostuneempi aikuisten asioista kuin polku pyöristä. Bobrikovista, jota toki kaikki vihasivat, Kicki puhui niin jyrkästi, että Albert-herran oli pakko varoittaa häntä puhumasta moisia vieraiden seurassa. Vähemmästäkin saattoi nykyään joutua vaikeuksiin. Kaikkein yllättävin vieras ilmestyi ovelle eräänä tuulisena syyskuun päivänä. Olin juuri laittamassa Albert-herran pestyjä ja silitettyjä paitoja 7
makuukamarin vaatekaappiin, kun ovikello alkoi jälleen kilistä. Olin jo menossa ovelle, kun Albert-herra pyysi sanomaan, ettei häntä saa häiritä. Oven takana seisoi kuitenkin Ellan-rouva tyylikkäänä niin kuin aina. – God dag, fru Edelfelt! tervehdin häntä niin kovalla äänellä, että Albert-herrakin sen kuuli. Hän riensikin heti tampuuriin ja auttoi itse viitan vaimonsa hartioilta. Ellan-rouva ei halunnut kahvia eikä teetä. Hän suostui kuitenkin ottamaan lasin manzanillaa, kun Albert-herra sitä tarjosi. En minä ehdoin tahdoin heidän puheitaan kuunnellut, mutta kun olin Albert-herran makuukamarissa laittelemassa puhdasta pyykkiä, puheet kuuluivat seinän takaa vaikkei korviaan heristänyt. Sen toki tiesin, että Albert-herra oli lähdössä lokakuun alussa Ruotsiin maalaamaan jonkun iäkkään aatelisrouvan muotokuvaa, joka oli tilattu jo aikaa sitten. Siksi oli pyykkikin pesty, että hän saisi mukaansa riittävästi puhtaita vaatteita. 8
Se oli kuitenkin yllättävää, että Ellan-rouva tahtoi matkustaa Tukholmaan yhtä matkaa miehensä kanssa. Miksi ihmeessä? Sitä kuului Albert-herrakin kysyvän. Rouvan vastausta en kuullut, mutta kun olin saanut kaikki vaatteet kaappiin ja lähdin kyökin puolelle, näin Albert-herran ja Ellan-rouvan seisovan sylitysten ateljeerin ikkunan ääressä sen näköisinä, että he olivat vasta suudelleet. Tuskin he minua edes huomasivat, niin nopeasti katosin kyökkiin ja suljin oven visusti jäljessäni. Tämäkin vielä! Totta kai järki sanoi, että olisi parasta, jos Albert-herra tekisi sovinnon vaimonsa kanssa ja muuttaisi jälleen tämän kanssa yhteen. Silti tuntui siltä kuin puukkoa olisi käännetty sydänalassa. Oli puristettava kädet nyrkkiin, hillittävä kyyneleet. Eihän minulla ollut minkäänlaista oikeutta olla mustasukkainen. Oikeastaan olin helpottunut, kun Albert-herra nousi varhain sumuisena lokakuun aamuna vau9
nuihin, joissa hänen vaimonsa jo istui matkatavaroineen. Olin tullut alas kantamaan pakaaseja. Vaatteiden lisäksi oli näet pitänyt pakata mukaan myös kaikki maalaustarvikkeet. Edellisiltana oli Albert-herra maksanut minulle neljäsataa markkaa. Siitä oli puolet edellisvuoden palkkaa ja loput pesti-, vaate- ja talousrahaa. Eniten oli kuitenkin lämmittänyt Albert-herran kiitos. Hän sanoi, että olin paras emännöitsijä, joka hänellä oli koskaan ollut. Melkein koko yön olimme taas valvoneet kumpikin. Makasin vuoteessani ja kuuntelin Albertherran askeleita ateljeerissa ja makuukamarissa. Ei tämä ollut ensimmäinen yö, kun Albert-herra ei saanut unta. Välillä kuulin sängyn narahtavan seinän takana, kun hän kävi pitkälleen vuoteeseensa. Hetken päästä hän avasi makuuhuoneen ikkunan, mutta kohta se taas suljettiin. Sitten alkoi jälleen tuo loputon vaellus pitkin ateljeerin lattiaa. Kun maalikomeron ovi narahti, tiesin hänen noutaneen viinipullon seurakseen. Monta kertaa semmoisina öinä olin jo istunut 10
sängyn laidalla ja hapuillut vaatteitani. Jos sitä yhtä yötä ei olisi ollut, olisin ehkä avannut oven ja mennyt hänen luokseen. Nyt en pelännyt niinkään Albert-herraa kuin itseäni. – Tack, Ida, Albert-herra kiitti noustessaan vihdoin vaunuihin vaimonsa viereen. Pakaaseja hän varmaan tarkoitti, vaikka toivoin, että tummien silmien katseessa olisi ollut muutakin. Kuskinpukilla ei istunut mikään vossikkarenki vaan se Kilon kartanon kyytipoika, joka oli keväällä ollut kuskaamassa Ellan-rouvaa ja kartanon emäntää. Vaunut lähtivät jo liikkeelle, kun Albert-herra kääntyi huikkaamaan, ettei viipyisi poissa muutamaa viikkoa kauempaa. Ensimmäisen kerran huomasin, että hänen tummat hiuksensa olivat muuttuneet harmaiksi. – Mihinkäs se Alpertti-herra ny oli lährös ja kenen kans? Amalia tuli kysymään likakaivon luota heti kun vaunut olivat ajaneet porttiholvista kadulle. – Vaimonsa kanssa Ruotsiin maalaamaan, vastasin lyhyesti ja lähdin takaisin omaan rappuuni. 11
Kellarista kuului pikkulapsen parku. Anni-parka. Kaikilla meillä on ristimme, ajattelin kavutessani ylös portaita. Heti kun Albert-herra oli poissa, oli paljon helpompaa suhtautua asioihin järkevästi. Tuntui siltä kuin saisi jälleen kiinni omasta elämästään. Vielä samana iltana lähdin UngerinNaemanja hänen pikkuveljensä kanssa Kansankirjastoon. Se sama vaalea nuoriherra oli taas tietopuolisten kirjojen kamarissa ja tervehti iloisesti, kun astuin sisään. Naema ja Johan olivat menneet käytävän toiselle puolelle etsimään romaaneja luettavakseen. – Mitäs neidille nyt saisi olla? hän kysyi. – Lisääkö albumeja? Vähänkös Ungerin nuoret ihmettelivät, kun näkivät paluumatkalla, että olin lainannut taas neljä kirjaa. Muistin virkailijan kieltäneen kertomasta muille ja siksi piti valehdella, että yksi albumi vastasi vain puolta kirjaa, kun siinä oli niin paljon kuvia. Kauppatorilla näimme kasakoiden ratsastavan kuvernöörin palatsin portista sisään. Yhtä 12
raivoisasti puhui Ungerin Johan Bobrikovista kuin Edelfeltin Erik. Uutta kutsuntalakia, joka oli vasta annettu, vastustivat kaikki nuoret miehet. Kuka tahansa saattoi nyt joutua vuosikausiksi Venäjän väkeen ja ties mihin Siperian perukoille. Berta-neiti tuli pari viikkoa myöhemmin ateljeeriin käymään ja sanoi, että nyt sopisi taas ruveta lauantaisin siivoamaan heillä. Maja oli kuulemma jo kysellyt minua. Ei neiti sen takia sentään k avunnut ateljeerin portaita vaan tuli Albert-herran pyynnöstä etsimään tauluja Taiteilijaseuran syysnäyttelyyn. Senaattori Mechelinin muotokuva, jota Albert-herra oli viimeistellyt vielä ennen lähtöään, oli jo käyty hakemassa kehystettäväksi. Olihan niitä kaikenlaisia tauluja maalaustelineillä ja pitkin ateljeerin nurkkia. Aino Acktéstakin oli kaksi kuvaa, toinen hattupäinen ja toinen lakana päällä taikka mikä sen nyt oli, valkoinen viitta tai huntu. Kuvat olivat kumminkin vielä 13
kesken eikä Albert-herra kuulemma niitä laittaisikaan näytteille ennen kuin kevätpuolella omassa näyttelyssään. – Sitten olisi vielä tämä yksi, sanoin lopulta, kun Berta-neiti alkoi jo tuskastua. Alexandrarouvan hautakummun kuva oli näet pöydällä luonnospinon alimmaisena. Berta-neiti otti kuvan kädestäni ja meni sen kanssa ikkunan ääreen. Ensin vähän ihmettelin, kun neiti ei sanonut pitkään aikaan mitään. Vasta kun huomasin hänen hartioittensa vavahtelevan, tajusin Berta-neidin ruvenneen itkemään. Mieli olisi tehnyt sanoa jotakin tai vaikka taputtaa olkapäälle, mutta ei neiti minun lohdutuksiani kaivannut. Siksi lähdin kyökkiin ja rupesin jauhamaan kahvinpapuja. Kesti kauan ennen kuin Berta-neiti ilmestyi kyökin ovelle. Kiitos vain, hän ei joisi kahvia, vaikka olin juuri nostanut pannun hellankulmalle selviämään. Kun illansuussa menin sytyttämään tulet ateljeerin kakluuneihin, näin että hautakummun kuva oli jätetty ikkunalaudalle. 14
Varovasti kätkin sen takaisin pinon alimmaiseksi niin kuin Albert-herra oli tahtonut. Niin avattiin sitten taiteilijoiden syysnäyttely pyhäinpäivän aikaan Ateneumissa eikä Albertherralta ollut näyttelyssä kuin Mechelinin muotokuva. Kovasti sitä lehdissä kiiteltiin, mutta enemmän kai mallin kuin taulun vuoksi. Mieli teki kumminkin lähteä tauluja katselemaan ja seuraavana sunnuntaina pyysin Ungerin Naeman mukaani Ateneumiin. – Mitä varten meidän piti tämmösellä ilmalla tänne lähteä? hän huudahti, kun olimme puskeneet Rautatientorin poikki tuulessa ja räntäsateessa ja kuivasimme kasvojamme nenäliinoihin Ateneumin raskaiden ovien suojassa. – Tämän takia! vastasin nauraen ja nyökkäsin lipunmyyjän suuntaan. Tämä näet katsoi meitä hämmästyneinä. – Näin kurjalla ilmalla täällä ei ole tungosta taulujen edessä! Tottahan näyttelyä kiersi muutama muukin, mutta ihmeen rauhassa saimme kuljeskella pitkin katajantuoksuista salia. Tällä kertaa oli näet 15
koristukseksi tuotu puutynnyreihin istutettuja katajapuita. Emme me Naeman kanssa niitä muotokuvia kauan jaksaneet katsella emmekä loputtomia talvimaisemiakaan. Naema piti eniten niistä kuvista, jotka oli maalattu Italiassa. Minusta ne kyllä näyttivät ihan satukirjain kuvilta, kun taivas oli niin sininen ja ihmisillä kirjavat vaatteet. – On se taivas siellä tuon värinen, Naema puolusti suosikkikuviaan. – Pappa oli nuorena Italiassa ja maalasi sieltä itsekin taulun, jossa on just noin sininen taivas. No, en minä nyt ollut niinkään varma, oliko Naeman pappa osannut maalata juuri oikeanvärisen taivaan, vaikka hän olikin taitava koristemaalari ja oli tehnyt ne meidänkin talon paraatirappujen köynnökset ja kattomaalaukset. Itse pidin eniten kuvakudoksesta, jonka muuan taiteilijan morsian oli tehnyt sulhasensa taulun mukaan. Emme me muuten olisi sitä arvanneetkaan, mutta satuttiin samaan aikaan kohdalle, kun Gebhardin Albert-herra esitteli kuva16
kudosta oppilailleen. Joukossa oli monta, jotka olivat olleet kevättalvella Albert-herran ateljeerissa piirtämässä ja tervehtivät nyt minua iloisesti. Kun ei Gebhardillakaan näyttänyt olevan mitään sitä vastaan, kiersimme lopun aikaa näyttelyä hänen joukkonsa hännillä. Olihan se aivan toista, kun joku kertoi kuvista tarkemmin. Kaikkein kiinnostavimmin oppaamme selosti seinämaalausten jäljennöksiä, joita joku Hausen oli tehnyt Italian Pompejista. Se on semmoinen kaupunki, joka oli jäänyt kauan sitten tulivuoren tuhkan alle ja oli nyt vasta kaivettu esiin. Tuntui ihmeelliseltä, että jo melkein parituhatta vuotta sitten oli osattu tehdä niin elävännäköisiä kuvia. Kun kierros oli päättynyt, Gebhard kysyi, koska Albert-herra taas palaisi kotiin. Ei minullakaan muuta tietoa ollut kuin että joskus parin viikon päästä. Ateneumin portailla seisoi vielä pari nuorta naista, kun me Naeman kanssa tulimme vihdoin ovesta ulos. Kumpikin oli ollut mukana Gebhardin kierroksella ja toisen tunsin ennestään 17
ateljeerin piirustuskoululaisten joukosta. Hänen nimensä oli Thyra. – Ida hoi, Thyra huusi jälkeeni, kun kuljimme heidän ohitseen. – Olisko mitenkään mahdollista, että me Silfveniuksen Ingridin kanssa päästäisiin katsomaan Edelfeltin ateljeeria? Olipas outo kysymys. Kun sanoin, että Albertherra oli vielä matkoilla, Ingridiksi kutsuttu alkoi jo nolona perääntyä ja sanoi, ettei toki turhaan. Thyra oli kuitenkin sitkeä ja selitti pontevasti, että olisi mielellään tahtonut näyttää toverilleen kauniita tauluja, joita oli ripustettu ateljeerin seinälle. – Mitä se haittaa, jos käyvät vaan ihan pienen hetken, supatti Naemakin minulle. Niin me sitten lopulta kapusimme kaikki neljä Naemaa myöten portaat ylös. Kengät pyysin riisumaan tampuuriin, kun oli niin kauhea loskakeli, ja sytytin ateljeerin valot. Sen verran oli taas tuuli käynyt ikkunoista, vaikka olin ne vasta pessyt ja tiivistänyt, että piti hakea kyökistä klapeja ja ruveta laittamaan tulta uuneihin. Sillä aikaa 18
Thyra esitteli Albert-herran tauluja toisille. Erityisen kiinnostuneita he olivat niistä Aino Acktén kuvista, jotka olivat vielä telineillä keskentekoisina. Sitä kuuluisaa muotokuvaa kun ei ollut vieläkään tuotu Suomeen näytille, vaikka taulua oli niin kovasti lehdissä kehuttu. Olihan se tavallaan lystiäkin, kun nuo kaksi neitiä, jotka eivät olleet minua ja Naemaa vanhempia, puhuivat niin asiassaan taulujen teosta. Kun taulut oli katseltu, kysyin, maistuisiko kahvi ja kutsuin heidät kyökin puolelle. Siellä me sitten joimme korppukahvit ja juttelimme kaikenlaista. Thyra oli vaasalaisen merikapteenin tytär, joka asui nykyään Helsingissä. Ingrid taas oli 18-vuotias lukkarintytär Mäntsälästä ja oli vasta aloittanut piirustuskoulussa. Kumpikin haaveili, että pääsisi vielä joskus Pariisiin niin kuin kaikki suuret taiteilijat. – Jos nyt pääsis edes piirustuskouluun, Naema huokasi yllättäen. Kas kun hän ei ollut koskaan puhunut haaveestaan minulle. Vaikka mikä ettei, olihan Naema jo pitkään autellut isäänsä kaiken19
laisissa pienissä töissä, jos piti ootrata mööpeleitä tai maalata kaapinoviin kukkasia. Siitäkös toiset innostuivat kyselemään Naeman maalaustaidoista ja kehumaan omaa kouluaan. Helene-neiti varsinkin on mahdottoman hyvä opettaja, vaikka onkin usein kipeänä sen jalkansa takia, tytöt totesivat yhteen ääneen. Gebhardista he eivät sen sijaan näyttäneet kovin paljon pitävän. Hänellä kun oli kuulemma omat suosikkinsa eikä hän näyttänyt pitävän naisopiskelijoita missään arvossa, vaikka vilkuilikin sie vien tyttöjen perään. Ilta ehti jo hämärtyä, ennen kuin Naema ja maalaritytöt lähtivät ateljeerista. Minä käperryin vuoteeseen peitteen alle ja rupesin lukemaan pari vuotta vanhaa Nuorta Suomea jonka olin lainannut Kansankirjastosta. Kun kirjaimet vihdoin alkoivat hyppiä silmissä, katselin kuvia. Yhtä niitä katsoin oikein pitkään ja huomasin vasta silloin, että se oli naisen tekemä. Ei se ollut mikään niin ihmeellinen kuva, ei varsinkaan, kun kirjaan painettuna ei näkynyt taulun värejä. 20
Kuvan nimi oli Kutomakoulussa. Valoisassa huoneessa puuhaili puolentusinaa nuorta naista kangaspuiden ja käsitöiden ääressä. Heidän ilmeensä minua koskettivat. Ihan samalla lailla olivat tytöt tänään katselleet ympärilleen ateljeerissa. Ja entäs Naema sitten? Vielä koskaan en ollut nähnyt häntä niin innostuneena kuin äsken piirustuskoulusta puhuessaan. Ensimmäisen kerran minäkin ajattelin, että jos lähtisin johonkin kouluun. En nyt heti tietenkään, ensin pitäisi saada säästöjä kokoon, mutta sen jälkeen. Vastahan olin kahdenkymmenen. Olihan tässä aikaa. Ei minusta piirtäjää tulisi, mutta kutojaksi voisin ruveta tai käydä kasvatusopillisen talouskoulun, jossa B-rapun Elsa-neiti kuulemma opiskeli. Sieltä kun valmistui, voisi päästä opettajattareksi vaikka johonkin emäntäkouluun tai kansanopistoon. Jotenkin kouluajatus antoi toivoa ja teki iloiseksi. Ensimmäisen kerran moneen kuukauteen nukuin sikeästi ja unia näkemättä. 21
Niin kauan kun olin ateljeerissa itsekseni ja sain tehdä työt omaan tahtiini, oli helppoa suunnitella kaikenlaista. Vaan heti kun Albert-herra palasi marraskuun puolivälissä, oli elettävä taas hänen tahtiinsa, joka uuvutti meitä kumpaakin. Totta kai olin iloinen, kun Albert-herra työntyi ovesta ja talonmies raahasi hänen kintereillään pakaasit ylös ja jätti ne porrastasanteelle. Hetken levähdettyään Albert-herra lähti sisartensa luokse ja viipyi siellä iltamyöhäiselle. Minä olin sillä aikaa purkanut laukut ja koonnut likaiset vaatteet koppaan. Huomispäivänä pitäisi jo lähteä pyykille, sillä kaapissa ei ollut kuin pari puhdasta paitaa. Ehdin jo toivottaa hyvää yötä Albert-herralle, kun hän pyysikin keittämään oikein vahvaa kahvia. Mieli teki sanoa vastaan, mutta eihän sitä tohtinut. Kun tulin kahvitarjottimen kanssa ateljeeriin, Albert-herra oli jo levittänyt lattian poikki ison paperin ja kykki sen äärellä mitta ja kynä kädessään. Nyt hän kuulemma tietää lopultakin, mitenkä se yliopiston seinämaalaus on tehtävä. 22
Sen verran sain touhuun järkeä, että tyhjensimme ateljeerin pitkän pöydän kaikista luonnos papereista ja maalipurkeista ja raahasimme sen yhdessä ikkunan ääreen, jotta Albert-herran ei tarvinnut kykkiä lattianrajassa. Varovasti koetin kyllä sanoa, että aamulla olisi enemmän valoa, mutta kun toinen ei näyttänyt kuulevan mitään, toivotin uudelleen hyvää yötä ja lähdin kamariini nukkumaan. Aamulla herätessäni kuulin Albert-herran yhä liikkuvan ateljeerissa. Liekö tuo yrittänytkään saada unenpäästä kiinni. Samat vaatteet oli miehellä päällään kuin illallakin. Ja taas olisi pitänyt keittää kahvia. Silloin laitoin kädet puuskaan ja sanoin, että ensin on kyllä syötävä puuro. – Jaså, Albert-herra naurahti mutta antoi sitten periksi. Hyvä olikin, sillä muuten olisin ruvennut saarnaamaan hänen mahakatarristaan sormi pystyssä niin kuin Alexandra-rouva. Samaa tahtia jatkui päiviä ja öitä. Päivisin hän maalasi erään pitkäpartaisen ystävänsä muotokuvaa. Tämä oli kai taide yhdistyksen sihteeri 23
ja Ateneumin taloudenhoitaja ja kaikin puolin kiireinen mies. Näkihän sen, että Albert-herraa hermostutti, kun malli säntäsi tiehensä juuri kun työ alkoi sujua. Sen sijaan että Albert-herra olisi mennyt levolle, hän kävi entistä innokkaammin seinämaalauksensa kimppuun. Kun kaikki hahmot oli piirustettu moneen kertaan, Albert-herra ryhtyi kokeilemaan värejä. Silloin opin minäkin, että sama väri saattoi olla lampun valossa aivan erisävyinen kuin päivänvalossa. Kun kysyin Albert-herralta, kummassa valossa seinäkuvaa enemmän katsellaan, hän naurahti ja arveli, että taitaapa väki sitä katsella enemmän lamppujen valossa. Kuva tulisi näet juhlasalin peräseinälle ovien yläpuolelle. Eikä siinä kaikki. Öisin kun Albert-herra ei tahtonut saada unta, hän istui ateljeerin pienemmän pöydän ääressä raaputtamassa kuvia semmoisiin vahalla päällystettyihin metallilevyihin. Ei se vaha niin paha siivottava olisi ollut, mutta litku, johon levyt laitettiin ja jota Albert-herra 24
teki mustista rakeista, haisi aivan kamalalle. Ikkunoita piti pitää auki, vaikka ulkona oli kuinka kova pakkanen. Jos sitä ainetta vähänkin tipahti lattialle tai pöydälle, tahra ei lähtenyt porstallakaan. Vielä enemmän sotkeutuivat vaatteet ja pyyheliinat, kun levyt oli liotettu ja vaha pestiin pois. Silloin näet viivat olivat syöpyneet metalliin. Kun levylle levitti väriä ja laittoi sen sitten siihen prässikoneeseen, joka oli ateljeerin nurkassa, niin sillä saattoi painaa samaa piirustusta monta kappaletta. Ei niistä yksikään ihan samanlainen ollut. Ensimmäiset olivat tummempia ja viimeiset jo aivan haaleita. Ensin alkuun Albert-herra kaiversi levyjä omien vanhojen piirrostensa mukaan, mutta yhtenä iltana, kun olin jo menossa nukkumaan ja kävin vain lisäämässä ateljeerin uuneihin puita, hän pyysi, että jäisin istumaan malliksi. Kun kysyin, meneekö siinä kauan, hän sanoi, että piirtäisi vain minun niskani ja hiukseni. Minulla oli kuulemma kaunis niska. 25
Niin sitten asetuin istumaan poikittain pinnatuoliin uunin ääreen ja otin ajankuluksi yhden vihkon niitä Professorin Lukemisia lapsille, joita oli nyt ruvettu julkaisemaan kuvien kanssa. Vihkosia oli ateljeerin nurkassa jo monta laatikollista, sillä Albert-herrakin oli tehnyt niihin kuvia. – Vänta lite, Ida, Albert-herra pyysi hetken kuluttua odottamaan, nousi pöytänsä takaa ja tuli asettelemaan minua paremmin. Puna nousi poskille, kun hän pyysi riisumaan röijyn. Hikisin sormin avasin napit, sillä röijyn alla oli pelkkä hihaton paita. Senkin Albert-herra veti alas niin että olkapäät jäivät paljaiksi, käänsi vielä päätäni ja siveli niskaa, kunnes oli lopulta tyytyväinen näkemäänsä. Kun vahalevy oli lopulta valmiiksi kaiverrettu, hän näytti sitä minulle. Oudolta tuntui ajatella, että se kaunis nainen olin minä, vaikkei kasvoja näkynytkään. Kaipa Albert-herra oli tyytyväinen, koska kysyi, ottaisinko hänen seurakseen viiniä. Sitä samaa manzanillaa hän kaatoi jälleen lasiini ja kumartui kilistämään kanssani. 26
– Ida är ju en fin modell, hän sanoi hymyillen ja kysyi, suostuisinko toistekin olemaan hänen mallinaan. Pitihän se luvata, kun Albert-herra kerta kehui minua hyväksi malliksi. Viinilasin tyhjennyttyä vein sen kyökkiin ja toivotin kamarin ovelta hyvää yötä. Vielä yöllä sängyssäkin tunsin Albert-herran kosketuksen ihollani. Seuraavana päivänä minun kuviani oli jo painettuna useampia.Kun Gebhard ja pari muuta herraa tuli iltapäivällä ateljeeriin, he rupesivat Albert-herran kanssa käymään läpi kaikkia niitä töitä, joita tämä oli tehnyt viime viikkoina ja aiemminkin. Ensin en ollenkaan ymmärtänyt, mistä pirtistä ne puhuivat. Vasta kun suureen pakkilaatikkoon oli pakattu ainakin puolensataa taulua ja piirustusta ja kaksi riskiä miestä tuli sitä kantamaan, kuulin, että laatikko piti viedä uuteen kivitaloon Etelä-Esplanadin ja Kasarminkadun kulmaan. – Kysykää talonmieheltä, missä on Pirtin huo27
neet, niin se näyttää tietä, neuvoi Gebhard miehille, kun nämä lähtivät viemään kuormaansa ahtaita portaita alas. En tietenkään ihmetellyt ääneen muiden aikana, mikä se sellainen Pirtti on, joka on kivitalossa Esplanadilla. Vasta seuraavana aamuna, kun Albert-herra istui taas ateljeerissa puuroaan syömässä, uskalsin kysyä, millaiseen Pirttiin kuvat oli viety. Kaipa minun kysymykseni vähän huvitti Albert-herraa, mutta ihan asiallisesti hän selitti, että heitä oli joukko taiteilijoita, jotka olivat vuokranneet yhdessä pari huonetta Vaasan pankin talosta. Sinne pantaisiin nyt sopivasti joulun alla pystyyn näyttely, josta sai ostaa tauluja. Ulkomailla semmoista sanottaisiin salongiksi, mutta täällä olivat Axel-herra, Halonen ja muut päättäneet, että se on Pirtti. Lopulta jouduin minäkin Pirtille tuomaanpäivänä juuri ennen kuin näyttely avattiin. Olin kaikessa rauhassa paistamassa piparkakkuja kyökissä, kun Erik tuli kovalla tohinalla ovesta. Hä28
nen piti kuulemma viedä Pirtille yksi yliopiston kulkueen luonnoksista, ei se uusi ja suuri vaan semmoinen, joka oli tehty kesällä Haikkoossa. Löytyihän se lopulta maalikomeron perukoilta rullalle käännettynä. Ateljeerin lattialla me sitä vähän oioimme ja käärimme se toisinpäin pahvirullan sisään. Ei sitä muuten olisi kyennyt seinälle ripustamaan. Erik oli jo lähdössä rulla kainalossa, kun hän muisti, että Albert-herra oli pyytänyt minua tuomaan heille evästä. – Millaista evästä? ihmettelin. Olihan siinä nyt ruokapaikkoja ja ravintoloita joka puolella ja aivan vieressäkin. – No viinipulloja kai ja portteria ja voileipiä, Erik sanoi. Ei sieltä kuulemma ehtisi lähteä syömään mihinkään, kun näyttely oli vielä aivan levällään. Niin sitten pakkasin häthätää toiseen koriin viinipulloja ja niin monta lasia kuin särkymättä mahtui. Portteriolutta saisi Erik käydä hakemassa puodista, sillä sitä ei ollut ateljeerin maalikomerossa. Toiseen koriin tekaisin voileivät ja pakka29
sin ne vastapaistetut piparkakutkin varovasti pergamenttipaperiin. Yhtä jalkaa menimme Kickin kanssa pitkin jäistä Unioninkatua ja Esplanadinpuiston poikki. En minä olisi Pirtin huoneita niin suuresta talosta löytänytkään, ellei Erik olisi näyttänyt tietä. Albert-herra ja ainakin kymmenen muuta taiteilijaa hääri siellä toisiinsa kompastellen. Puolet tauluista oli vielä pitkin lattioita, sohvain päällä ja seinustoilla. Ei niillä ollut kuin pari vasaraa ja yhdet ainoat tikapuut, joita raahattiin edestakaisin. – Ida se on oikea enkeli, Gebhard kehui ottaessaan viinilasin kädestäni. Hyvin tekivät kauppansa piparkakut ja voileivätkin. Eväskorien tyhjennyttyä ehdotin Albert-herralle, että Erik kävisi hakemassa Renlundin puodista muutaman vasaran. Hän kurtisti ensin kulmiaan mutta kaivoi sitten liivintaskustaan ryppyisen setelin ja lähetti poikansa asialle. Minä jäin vielä pitelemään tikkaita, kun ei ollut muutakaan tekemistä. Heti kun Erik tuli uusien vasaroiden kanssa, alkoivat seinät täyttyä tauluista ihan toiseen 30
tahtiin. Sitä Albert-herran kulkuetta me Erikin kanssa kävimme käytävällä oikomassa ja saimme se lopulta niin suoraksi, että se pystyttiin levittämään ensimmäisen huoneen peräseinälle. – Toivottavasti pappa saa paljon tauluja myydyksi, Erik sanoi, kun kuljimme yhtä matkaa Aleksanterinkadun kulmaan. – Jos hyvin käy, voisin lähteä papan kanssa keväällä Pariisiin. Pirtin näyttelystä tuli menestys. Joulupöydässä Albert-herra saattoi jo kertoa, että hänen tauluistaan ja piirroksistaan oli parissa päivässä myyty tai varattu melkein puolet. Ellan-rouva ja Kickikin viettivät joulua Aleksanterinkadulla Edelfeltin neitien ja Adele-rouvan luona. Minut oli jälleen pestattu Majan avuksi enkä pannut sitä lainkaan pahakseni. Mieluummin sitä hääri aattona kuumassa keittiössä, tarjoili jouluherkkuja pöytään ja söi niitä itsekin kyökin puolella, kun joululaulut kaikuivat salissa ja kynttilät ja hopealangat loistivat joulukuusessa. Semmoisia herrasjouluja olin viettänyt 31
siitä saakka, kun tulin Topeliukselle pikkupiiaksi. Lapsuuden jouluista kotona Alavudella oli jäljellä vain kalpea muisto. Totta kai mekin Majan kanssa istuimme hetkisen salin ovensuussa, kun joululahjoja jaettiin. Vaikka värssyt olivat minusta oikein nokkelia ja hauskoja, Annie-neiti nousi sohvalta kesken kaiken ja katosi omaan huoneeseensa. – Vad är det med henne? Adele-rouva kysyi ihmeissään, mikä neitiä vaivaa. Hän nousi jo noja tuolistaan muttei lopulta lähtenytkään neidin perään, kun Berta-neiti sanoi, että Annie vain ikävöi äitiään. Kaikki rupesivat sitten puhumaan Alexandrarouvan jouluvärssyistä ja muistelivat niitä ääneen. Eivät ne minusta sen kummallisempia olleet kuin Professorinkaan värssyt, eivät parempia mutteivät huonompiakaan. Hetken päästä Annie-neitikin palasi toisten luo silmät vesissä mutta hymyä yrittäen. Niin jatkettiin pakettien jakamista. Me Majan kanssa saimme jälleen puserokankaat, joiden poimuihin 32
oli laitettu kymmenen markkaa joulurahaa. Majan paketissa oli lisäksi joululehti, jonka kannessa oli Albert-herran piirtämä kuva. Minun paketistani löytyi sen sijaan ihka uusi Nuoren Suomen joulualbumi. – Inte läser Ida ett sådat album, kuulin Ellanrouvan mutisevan puoliääneen. Vai luuli hän, etten lukisi tuommoisia albumeja! Vaan Bertaneitipä ilmoitti nähneensä minun lainanneen vanhoja albumeita Kansankirjastosta ja arveli siis, että lukisin mielelläni myös ihan uutta ja ikiomaa. Kiitin kauniisti ja käärin lahjani jälleen pakettiin. Meidän piti Majan kanssa lähteä kyökkiin tiskaamaan ja laittaa sitten herrasväelle teepöytää valmiiksi. Nikolainkirkon kello helähteli jo puoltayötä, kun vihdoin kävelin lahjapaketti kainalossani torin poikki. Meidän talon paraatirapun puolella näkyi vielä valoa ikkunoissa, mutta omassa portaassamme oli hiljaista. Olin aamulla vienyt talonmiehen Annille, Naemalle ja Hyvösen muorille pienet joulupaketit. Villasukkia pikkuisille ja 33
naisille tuoksuvaa toalettisaippuaa. Johanssonskalle ja Nytorpin Fiinalle olin lähettänyt postissa korean joulukortin, mutta herrasväelle en ollut hankkinut mitään. Eihän sellainen ollut tapana. Siksi olin kovin hämmästynyt, kun löysin vuoteeltani litteän paketin. Sen päälle oli kirjoitettu Albert-herran käsialalla hyvän joulun toivotus: God Jul till Ida! Kun avasin paketin, sen sisältä löytyi kehystettynä kaksi pientä taulua. Toisessa oli se minun kuvani, jonka Albert-herra oli koneellaan painanut. Toisessa kehyksessä oli Albert-herran piirros pienestä mustasta kissasta. Se oli kai tehty alun perin Lukemisia lapsille -satukokoelmaa varten, koska olin nähnyt kuvan ennenkin. Vasta seuraavana aamuna huomasin, että taulun taakse oli kirjoitettu myös värssy: Var inte rädd för natten; den är den svarta katten med sina tassar lena; du är icke allena. Ensin en ollenkaan ymmärtänyt koko runoa. Sä älä yötä pelkää; se mustan kissan selkää on, tassuin pehmein kipittää; et koskaan yksin jää. Ru34
nonsäkeet pyörivät mielessäni koko joulupäivän, vaikka pitikin taas kiirehtiä Aleksanterinkadulle, kattaa päivällispöytä ja serveerata herrasväelle lisää jouluherkkuja. Edelfeltit olivat käyneet aamulla joulukirkossa ja Alexandra-rouvan haudalla. Olihan heistä varmaan kovin outoa ja surullista viettää joulua ilman vanhaarouvaa. Kun lopulta olin saanut viimeiset tiskit tiskatuiksi ja palasin Elisabetinkadulle, Albert-herra oli jo ateljeerissaan maalaamassa. Minut nähdessään hän kysyi, olinko pitänyt joululahjoistani. Kiitin tietysti mutta sanoin, etten ollut ansainnut niin hienoja tauluja. Pötyä, Albert-herra naurahti ja kääntyi taas maalauksensa puoleen. Kun tulin kamariini, näin että taulut olikin ripustettu vuoteeni yläpuolelle. Silloin vasta aloin aavistaa, mitä Albert-herra oli runollaan tarkoittanut. Minun ei tosiaankaan tarvitse pelätä yötä. Yö on musta kissa, jolla on pehmeät tassut eikä se jätä minua koskaan yksin. Pitkästä aikaa tunsin oloni melkein yhtä turvalliseksi kuin muinoin Björkuddenissa Professorin luona. 35