Helena Meripaasi: Tassu-trio. Kuriton koiranpentu

i Ilma

nen

nä luku

yte

Helsingissä KustannusosakeyhtiÜ Otava

1.

S

inä kesänä Allun elämässä muuttui kaikki.

Ensin hänen isosiskonsa Mari muutti pois kotoa. Ja aivan kuin siinä ei olisi ollut jo tarpeeksi, äiti sai töitä Pukinsorkka-nimisestä kuppilasta ihan toiselta puolelta pääkaupunkiseutua, ja heidän oli pakko muuttaa, korkeaan kerrostaloon ostarin liepeille, paikkaan nimeltä Länsimäki. Äiti oli usein töissä myöhään yöhön asti. Allu joutui viettämään yksin melkein kaikki illat ja viikonloput tähyillen viidennestä kerroksesta, heidän asuntonsa parvekkeelta avautuvaa maisemaa: kadulla kulkevia ventovieraita ihmisiä, taloja, ostarin takana näkyvää metroasemaa ja leveää tietä, jossa huristi taukoamattomana virtana busseja ja autoja.

Ainoa hyvä puoli koko jutussa oli se, että aika usein äiti toi yöllä töistä tullessaan mukanaan jonkun Pukinsorkan kuuluisista pizzoista – usein jopa Grande Finalen, joka oli kaksi kertaa tavallisen pizzan kokoinen ja Allun ehdoton lemppari. Yleensä Allu söi sen aamiaiseksi seuraavana aamuna, koska ei jaksanut valvoa äidin tuloon asti. Joten siihen asti parasta koko kesässä oli tosiaankin ollut aamiaiseksi syöty jääkaappikylmä triplatäytteinen pizza.

Allun onni kääntyi vasta kesäkuun viimeisenä päivänä, jolloin Mari ja mummu järjestivät hänelle kaikkien aikojen syntymäpäiväyllätyksen. Kaipa äidilläkin joku osuus asiaan oli, ainakin se, että hän oli viimein myöntynyt Allun iki­aikaiseen haaveeseen.

Allu sai lahjaksi koiranpennun.

Monta vuotta hän oli toivonut ja ruikuttanut koiraa ruikuttamasta päästyään, mutta äidin vastaus oli ollut aina ehdoton ei. Ei paimenkoiraa, ei terrieriä, ei spanielia, ei edes pikkuruista chihuahuaa dobermannista nyt puhumattaka­an! Ei, ei ja vielä kerran ei. Ja nyt kaikki oli yhtäkkiä kääntynyt päälaelleen ja siinä se nyt oli, tekemässä tuho4

jaan heidän olohuoneensa matolla: neljä kuukautta vanha kääpiöpinseri nimeltä Kirppu, virallisemmin Minipinzoo Bug, väri kuin dobermannilla, sukutaulu täynnä muotovalioita.

Kirppu oli saanut kutsumanimensä paitsi kokonsa myös järjettömän vikkelyytensä ansiosta.

Se ennätti kaataa kukka­ruukun, repiä sukat jalasta, napata sohvapöydälle jääneen sipsipussin akrobaattisella loikalla ja kadota matkoihinsa, ennen kuin kukaan ennätti edes tajuta mitä tapahtui. Pentu oli ollut Allulla vasta vähän yli kuukauden, mutta se oli jo muuttanut Allun elämän totaalisesti.

Tämä oli yksi niistä monista aamuista, jolloin Allu oli puoli­unessa pompannut sängystä, kiskonut vaatteet niskaansa, napannut Kirpun hihnaan ja kiikuttanut sen ulos. Silti hän oli myöhästynyt: eteisen matolla oli jo pieni pissalätäkkö, jonka Allu kuivasi hätäisesti vessapaperilla. Allu toivoi, että äiti nukkuisi vielä silloinkin kun hän tulisi sisään, jotta hän ehtisi siivota pennun jäljet paremmin. Äiti oli ilmoittanut sietävänsä pentua vain sillä ehdolla, 5

ettei hänen koskaan ikinä milloinkaan tarvitsisi nähdä saati siivota mitään sen sotkuja. Tätä sääntöä Allu yritti parhaansa mukaan nou­dattaa.

Hetkeä myöhemmin Allu nuokkui kalliolla heidän talonsa lähellä. Kirppu oli pissannut uudestaan heti rapun edessä olevaan kukkaistutukseen, vaikka sekään ei varmaan ollut sallittua (tosin kukat näyttivät jo valmiiksi melkoisen puolikuolleilta ja repaleisilta, joten tuskin siitä nyt niin kamalasti haittaa oli). Allu nojasi puolinukuksissa kallion lämpimään kylkeen ja odotti, että pentu tekisi loputkin tarpeensa, jotta he molemmat pääsisivät sisälle syömään aamiaista.

Jos joku ohikulkija olisi sattunut vilkaisemaan heitä sillä hetkellä, hän olisi nähnyt lyhyen, laihan tytön farkuissa ja väärinpäin puetussa t-paidassa nojaamassa silmät kiinni kallion kylkeen. Vasta lähempi tarkastelu olisi paljastanut kiiltävän mustan koiranpennun, joka kaivoi vimmatusti kuoppaa tytön jalkojen juuressa.

Allu ei ollut siskonsa Marin tavoin mikään vaatefriikki, mutta kyllä hänkin oli omalla tavallaan 6

tarkka siitä mitä päälleen pisti. Farkut tai shortsit, ei hameita eikä mekkoja eikä mitään muita hörhelöitä, joita mummu ja äiti hänelle välillä yrittivät tyrkyttää. Allu halusi näyttää urheilulliselta, vakuuttavalta, samanlaiselta kuin dobermanni, joka oli toimintavalmis, nopea ja kestävä, oli tilanne sitten mikä hyvänsä.

Tennarien piti olla aina keltaiset, hätätapauksessa vihreätkin kävivät, neonväri oli aina plussaa. Ja koko kesän hän oli pitänyt vuoroin jompaakumpaa lempipaitaansa, joissa molemmissa oli dobermannin kuva.

Nyt Allu havahtui puolihorteesta siihen, että t-paidan kaula-aukko tuntui kiristävän kurkkua: hän tajusi kiskoneensa paidan puolinukuksissa ylleen nurinpäin. Laukkaava dobermanni komisti hänen selkäänsä. Nolona Allu vilkaisi ympärilleen, mutta onneksi kallioilla ei ollut ketään muita.

Allu katseli metroaseman suuntaan, metro saapui juuri ujeltaen pääteasemalle. Alhaalla jalkakäytävällä suhahti ohi rullaluistelija, ja Kirppu murahti ja alkoi samassa jo haukkua kurkku suorana. Allu koppasi pennun syliinsä, mutta se haukkua räksytti vielä senkin jälkeen, kun rullaluistelija oli kadonnut näky7

vistä. Vaikka Allu yritti kiinnittää sen huomion toisaalle, rauhoitella sitä, vaikka hän kaivoi taskustaan jopa yhden litsaantuneen ja tahmeaksi muuttuneen koirannamin, mikään ei auttanut. Kirppu ei nähnyt tai kuullut mitään muuta. Koko koira hyppi ilmaan haukunnan tahdissa. Jos se olisi päässyt irti, se olisi singonnut rullaluistelijan perään kuin raketti.

Allu huokaisi. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä hänen olisi pitänyt tehdä pennun rauhoittamiseksi. Ei, vaikka hän oli katsonut jo pitkään telkkarista kaikki mahdolliset koiran­koulutusohjelmat ja lukenut kaikki kirjaston koirakirjat. Niissä ongelmat tuntuivat paljon yksinkertaisemmilta ja olivat ratkaistavissa käden käänteessä. Kirppuun ei tehonnut mikään.

Ennen kun Kirppu oli tullut taloon, Allu oli haaveillut mustasta dobermanniuroksesta, jonka nimeksi olisi tullut Lordi. Hänen mielikuvissaan fantastisen hieno, täydellisesti koulutettu Lordi kulki aina vapaana hänen vierellään ja totteli hänen jokaista käskyään. Allu oli haaveillut, miten ohi8

kulkijat olisivat pysähdelleet ihastelemaan niin upeasti koulutettua koiraa. Mutta Kirppu oli yhtä kaukana hänen unelmiensa tottelevaisesta koirasta kuin undulaatti merikotkasta. Eikä ohikulkijoilta ollut kuulunut ainuttakaan ihastuksen sanaa, joitakin vihaisia mulkaisuja he sen sijaan olivat saaneet.

Aikaisemmin Allu oli ajatellut, että noin pieni koira olisi vähän kuin kissa. Että sen taluttaminen kävisi itsestään, ettei pientä koiraa tarvitsi paljoakaan opettaa saati kouluttaa, että se oppisi tavoille ihan itsekseen. Mutta Allu oli joutunut myöntämään, että näin ei ollutkaan. Kirppu tuntui olevan pieni vain fyysiseltä kooltaan. Henkisesti se oli vähintään sotanorsun kokoinen. Ja kaukana helposta ja tottelevaisesta.

Kun Kirppu paineli menemään remmi suorana, kaikilla voimillaan ponnistaen ja täyttä kurkkua räyhäten, Allun mielessä kävi, että onneksi Kirppu ei tosiaankaan ollut mikään dobermanni. Nyt hän jo myönsi (ainakin itselleen vaikka ei sentään ääneen), ettei olisi ikipäivänä jaksanut pidellä sitä, jos sillä olisi ollut dobermannin voimat.

9

Kyllähän Allu koiraansa silti rakasti, miten olisi voinutkaan olla rakastamatta. Se oli pieni, auringonvalossa suorastaan säihkyvänkiiltävä otus, jossa oli energiaa kuin muurahaispesässä. Ja kauniskin se oli.

Kun se tuijotti jotain, venytti itsensä ryhdikkääksi ja ojentautui täyteen mittaansa, Allu saattoi nähdä mielessään unelmiensa dobermannin, miniversiona tosin, mutta lihaksikkaana ja tyylikkäänä. Jollekin ohikulkijalle, joka oli kysynyt Kirpun rotua, Allu olikin ylpeänä (joskin sisäisesti vähän nolona) vastannut: se on kääpiö­dobermanni.

Kun Kirppu viimein rauhoittui, Allu nousi kiveltä ja kiskoi sen mukaansa. Nyt oli päästävä kotiin. Äiti – joka teki lisätienestin vuoksi keikkareissuja pitkin ja poikin Suomea Mätä lokki -bändin mukana – oli tullut kotiin viime yönä Allun mentyä jo nukkumaan, ja Allu toivoi, että äiti olisi tuonut mukanaan ruokaa. Sillä äkkiä hänellä oli aivan kiljuva nälkä.

Kirppu jäi vielä tonkimaan jotain erityisen hyväntuoksuista sammalmätästä, joten Allu seisahtui ja tuijotti alas isolle tielle, jossa bussit kulkivat.

Tien takana häämötti metsikkö ja sen takana näkyi

lisää tylsiä, vaaleanharmaita kerrostaloja. Kaikki oli ihan erilaista kuin heidän entisessä kotipaikassaan, jossa heti talon takana oli kohonnut korkea Mustikkamäki. Siellä he olivat leikkineet kavereiden kanssa ja siellä Allu oli nähnyt monta kertaa rusakon ja kerran tosi läheltä ison pöllönkin, vaikka sitä ei kukaan ollut uskonutkaan.

Mutta samassa Allu näki jotain, joka sai hänet unohtamaan kaiken muun: bussipysäkillä seisoi iso koira, joka äkisti lähti jolkottamaan keskelle vilkasta Länsimäentietä! Iso valkoinen koira. Autojen seassa irrallaan! Taksi väisti sitä, tööttäsi, ja sitten koira Allun kauhuksi poukkoili jo toisella kaistalla bussin edessä. Bussi ehti onneksi jarruttaa, mutta senkin kuljettaja painoi äänitorvea ja elehti vi­haisesti aivan kuin koira siitä olisi mitään ymmärtänyt.

Allu katseli sydän kurkussa, miten koira jatkoi menoaan autojen keskellä. Omistajaa ei näkynyt missään eikä yksikään bussipysäkillä seisovista ihmisistä tehnyt elettäkään koiraa auttaakseen.

Allu sai jalat alleen. Hän nappasi Kirpun kainaloonsa niin, että pentukin hämmästyi, ja juoksi kal11

liolta alas tielle. Hän ennätti tien varteen juuri, kun koiran onnistui väistää toista bussia. Nyt koira seisoskeli hämmentyneenä tiellä, ja kokonainen autojono lähti valojen vaihduttua ajamaan sitä kohti.

Etummainen auto tööttäsi, kuljettaja avasi ikkunan ja huitoi koiralle vihaisesti. Mutta eihän koira siitä mitään ymmärtänyt. Sen kummemmin harkitsematta Allu ryntäsi ajoväylälle ja nappasi tukevan otteen koiran kaulapannasta. ”Hyvä koira, tule tänne”, hän yritti sanoa mahdollisimman rauhallisella äänellä, mikä oli vaikeaa kun hän oli hengästynyt ja pelkäsi sitä paitsi kuollakseen, että koira tempaisisi itsensä irti. Allu oli katsonut lukemattomia koirankoulutusohjelmia televisiosta, joten hän tiesi miten tällaisissa tilanteissa oli toimittava. Oli oltava rauhallinen ja määrätietoinen, siitäkin huolimatta että sydän oli pomppaamassa kurkkuun ja jalat olivat hyytelöä. Oli otettava tilanne haltuun ja toimittava laumanjohtajana.

Ainakin jotain sinnepäin.

Hänen mielessään välähti kauhu: mitä hän tekisi, jos koira olisikin vihainen, jos se vaikka yrit12

täisi hyökätä Kirpun kimppuun… Sitä Allu ei voinut kuitenkaan jäädä pohtimaan, sillä nyt oli tärkeintä saada koira turvaan.

Kirppu ei ollut vielä kertaakaan päässyt lähikosketuksiin yhdenkään koiran kanssa – aina koiran nähdessään se alkoi joko haukkua räkyttää tai kiljua raivokkaasti, jos koira tuli liian lähelle. Nyt Allu tunsi, miten pentu puhisi ja pingersi hänen kainalossaan ottaen ohuilla koivillaan kipeästi tukea hänen kylkiluistaan. Sen niskakarvat sojottivat pystyssä, Allu tunsi ne jäykkinä piikkeinä käsivarttaan vasten. Allu oli varma, että jos pentu vain pystyisi, se pinkoisi tätä valkoista jättiläistä karkuun niin pitkälle kuin pippuri kasvoi.

Iso valkoinen koira tuntui olevan suorastaan helpottunut siitä, että Allu pelasti sen autojen keskeltä.

Se ei vastustellut tippaakaan, kun Allu kytki Kirpun hihnan toisessa päässä olevan lukon sen pantaan, vaan seurasi Allua kiltisti jalkakäytävälle.

Näin läheltä katsottuna Allu tajusi, miten valtavan suuri koira oli. Sen turkki ei ollut lumivalkoinen vaan näytti pikemminkin vaniljajäätelön väri13

seltä. Sen tummanruskeissa silmissä oli ystävällinen katse.

Bussipysäkillä seisoskeli joitakin aikuisia, mutta he vain katselivat, kun hän käveli ohi toinen koira hihnassa ja toinen kainalossaan. ”Nyt mennään meille”, Allu päätti ja suuntasi kohti kotia.

Onneksi iso valkoinen koira tuntui olevan ratkaisusta samaa mieltä. Jopa Kirppu lakkasi rimpuilemasta, nyt se ei enää pelännyt, vaan oli kerta kaikkiaan haljeta uteliaisuudesta tiirailessaan vierasta koiraa.

Matka kotiin sujui onneksi ongelmitta, koira löntysti kiltisti Allun vierellä eikä välittänyt edes kissasta, jota eräs vastaantuleva nainen kantoi sylissään. Naisen vieressä kävelevä lettipäinen tyttö näytti hätkähtävän valkoista koiraa, vaikka koira tuskin vilkaisi heihin päinkään. Koira seurasi Allua kiltisti rappuun, hissiin ja kotiovesta sisään.

Allu sulki oven perässään ja huokaisi helpotuksesta. Nyt hän oli saanut koiran tuotua turvaan. Sen enempää ajattelematta hän päästi otteensa koiran 14

pannasta, ja se lähti kohti Allun huonetta. Nuuskittuaan sen läpikotaisin koira suuntasi keittiöön.

Kirppu rimpuili yhä voimallisemmin Allun kainalossa ja päästi pienen kiljahdusta muistuttavan haukahduksen. Se paloi halusta päästä tutustumaan isoon valkoiseen, mutta Allu ei uskaltanut laskea sitä alas. Kuka tiesi, mitä se saattaisi saada päähänsä.

Ja mitä hän tekisi, jos iso koira hyökkäisi sen kimppuun?

Siinä samassa Allulle välähti: äiti! Äiti saisi halvauksen!

Allu syöksyi koiran luo ja nappasi sitä nopeasti pannasta kiinni, ettei se vain keksisi rynnätä äidin sänkyyn. Hän huusi: ”Äiti! Äiti hei! Mä löysin koiran!”

Allu tiesi varsin hyvin, että äiti pelkäsi isoja koiria, mutta nyt sille ei mahtanut mitään. Sitä paitsi tämä koira vaikutti olevan lauhkea kuin lammas.

Vastausta ei kuulunut, oli ihan hiljaista. Vain jääkaappi alkoi hurista keittiön nurkassa. Allu kurkkasi kylpyhuoneeseen, mutta siellä oli pimeää.

Lavuaarin hanasta putoili hitaasti tippoja sameaan 15

saippuaveteen, johon Allu oli edellisiltana jättänyt turkoosin t-paitansa (sen, jossa oli hyppäävän dobermannin kuva) likoamaan. Tämä saattoi tarkoittaa vain yhtä asiaa: äiti nukkui vielä!

Allu kurkkasi koiraa yhä taluttaen ja rimpuilevaa Kirppua kainalossaan roikottaen kulman taakse olohuoneen peränurkkaan, johon äiti oli kirjahyllyn avulla rajannut sängylleen ja jättimäiselle meikkauspöydälleen oman tilan. Mutta äidin sänky oli tyhjä, kukallinen päiväpeitto paikoillaan ja pöytäkin tavanomaista siistimpi. Ihan yhtä siisti kuin eilen.

Ja sitä edellisenä päivänä. Ihan yhtä siisti kuin se oli ollut perjantaista lähtien, jolloin äiti oli pakannut kampaajavehkeensä, värituubinsa, erilaiset sakset ja trimmerin matkakassiin ja lähtenyt kimpsuineen ja kampsuineen keikkabussin mukana Jyväskylään.

Vasta nyt Allulle valkeni, että äiti ei ollut vieläkään tullut kotiin! Ja oli sentään jo maanantaiaamu, äidin oli pitänyt tulla viimeistään sunnuntaina. Allu nappasi puhelimensa taskustaan mutta asia oli kuten hän aavistelikin: hänelle ei ollut tullut yhtään viestiä. Äidistä Allu ei ollut kovin huolissaan. Äiti oli kul16

kenut Mätä Lokki -bändin keikoilla jo vuosikausia, ja parina edellisenä kesänäkin hän oli kiertänyt bändin mukana ympäri Suomea, koska keikkamatkoilla äiti sai hyvät lisätienestit paitsi pitämällä kuosissa bändin jäsenten hurjat kampaukset, myös leikkaamalla fanien hiuksia. Jos asiakkaita oli paljon, äiti sai maksettua kaikki laskunsa. Ja haettua kaupasta kassi­tolkulla ruokaa. Ja Allukin sai joskus taskurahaa. Ja viime aikoina, sen jälkeen kun Mari oli muuttanut pois kotoa, äiti oli kuitenkin tullut kotiin suurin piirtein silloin kuin oli luvannutkin. Joskus aikaisemmin äiti oli välillä myöhästynyt parikin päivää, mutta se ei ollut haitannut kun Mari oli ollut kotona Allun kanssa. Yhdessä he olivat pärjänneet ihan hyvin ilman äitiäkin. No, ainakin melkein aina.

Allu päästi irti ison valkoisen koiran pannasta, ja se meni takaisin keittiöön, pysähtyi Kirpun tyhjän ruokakupin eteen ja nuuhkaisi sitä haikeana. Sitten se vilkaisi tiski­pöydän suuntaan.

Allu katseli koiraa. Se oli kookas, vankka koira, 17

joka näytti siltä ettei pelkäisi ketään eikä mitään.

Allu tajusi, että koira muistutti aika paljon saksanpaimenkoiraa, vaikka olikin väriltään valkoinen.

Vaikka Allu tunsi koirarodut aika hyvin (olihan hän lainannut kaikki mahdolliset koirakirjat kirjastosta ja lukenut niitä niin monta kertaa, että osasi ne melkein ulkoa), hän ei tiennyt mitä rotua tämä koira oli. Varmasti jotain hyvin harvinaista rotua.

Ja ihan takuulla vaikka minkälainen muotovalio ja näyttelyvoittaja.

Mikähän sen nimi oli? Pannassa ei lukenut mitään: ei nimeä, eikä puhelinnumeroa. Samassa Allu tajusi, että jos koiran omistajaa ei löytyisi, hän haluaisi pitää tämän koiran ja laittaa sen nimeksi Lordi. Hienoin nimi, jonka Allu tiesi. Hienoin koira jonka Allu oli ikinä nähnyt. Nimi, jonka Allu oli alun perin ajatellut dobermanille, mutta joka sopi tälle upealle eläimelle yhtä hyvin ellei vielä paremmin. Allu päätti hiljaa mielessään, että hän tekisi kaikkensa jotta äiti antaisi koiran jäädä heille.

Se olisi loistava roolimalli Kirpullekin. Allu alkoi tosissaan toivoa, että koira olisi koditon.

18

Koira latki keittiön nurkassa olevan Kirpun vesikupin kerralla tyhjäksi ja kävi sitten läähättäen makuulle jääkaapin eteen.

Allu tajusi, että sillä oli tietenkin nälkä.

Kirpun penturuokaa ei ollut jäljellä enää kuin yhdeksi päiväksi, mutta onneksi Allu oli ostanut lähikaupasta alennuksessa olleen koiranmakkaran, jota pentu ei ollut suostunut vilkaisemaankaan. Allu pilkkoi sen kuppiin ja valkoinen koira hotkaisi sen ennätysnopeasti suihinsa. Allu kaatoi loput penturuoasta Kirpun kuppiin, mutta Kirppu ei suostunut syömään, kunhan nosteli muodon vuoksi muutaman nappulan lattialle. Allu nosti Kirpun äkkiä takaisin syliinsä ja antoi ison koiran hotaista pentunappulatkin parempiin suihin, koska päätteli että sillä täytyi olla hirmuinen nälkä. Ties kuinka kauan se oli vaeltanut ulkona nälissään.

Allu avasi jääkaapin oven, sillä hänelläkin oli jo kiljuva nälkä. Mutta vasta nähtyään tyhjinä ammottavat hyllyt hän muisti, ettei kotona ollut enää mitään ruokaa. Äiti oli jättänyt perjantaina Allulle seitsemän euroa, jonka oli ollut tarkoitus 19

riittää sunnuntaiaamuun asti. Ennen lähtöään äiti oli kyllä käynyt kaupassa hakemassa kassillisen ruokaa, makaronilaatikkoa, pussillisen juustosämpylöitä sekä mansikkajogurttia, mutta sen kaiken Allu oli jo syönyt. Ja rahoilla Allu oli ostanut megapussin juustonaksuja, lakuja, salmi­ak­kitikkarin ja toffeejäätelön sekä onneksi sen alennuskoiranmakkaran, joka oli nyt päätynyt mahtavan valkoisen koiran aamupalaksi.

Yläkaapin perimmäisessä nurkassa oli onneksi näkkileipää. Allu voiteli neljä näkkäriä ja keitti appelsiininmakuista teetä. Hän istahti keittiönpöydän ääreen syömään.

Nyt oli keksittävä jotakin. Ainoa, joka saattoi auttaa oli Mari, joka takuulla tietäisi mitä tehdä.

Allu yritti soittaa Marille, mutta Marin puhelin oli kiinni. Sisko varmaan nukkui vielä. Allu lähetti hänelle tekstarin: ISO KOIRA! HÄTÄTILANNE! SOITA!

20