kun u l n ine Ilma
채yte
Pirjo Houni Maria Romantschuk
Ei, rouva presidentti
Helsingissä KustannusosakeyhtiÜ Otava
1. Lukittu ovi
On alkukesän päivä 2003. Istun työpöytäni ääressä Mariankadulla, kun puhelimen ääni keskeyttää ajatukset. Helsingin Sanomien politiikan toimituksen esimies Atte Jääskeläinen kysyy, voisiko vuoto olla presidentin kanslian sisältä. Ei missään nimessä, vastaan välittömästi. Olen siitä täysin varma. Olemme sitoutuneet palvele maan omalla työpanoksellamme presidenttiä ja hänen toimintaansa. Tarja Halosen lähipiirissä meitä on vain pieni joukko, viisi ihmistä. Kans liapäällikkö Jaakko Kalela, oikeudellinen neuvon antaja Martti Manninen, ulkopoliittinen neuvon 3
antaja Jarmo Viinanen, erityisavustaja Sanna Viitanen ja minä, lehdistöpäällikkö Maria Ro mantschuk. Omissa oloissaan viihtyvään Manniseen suh taudun varauksellisesti, mutten usko hänenkään voineen vuotaa salaisia tietoja. Se ei käy sillä het kellä edes mielessäni. Hän on työskennellyt kans liassa jo edellisten presidenttien, Mauno Koivis ton ja Martti Ahtisaaren neuvonantajana. En osaa kuvitella, että asemaltaan niin merkit tävän ihmisen läheisyydessä olisi yksi puuttuva lenkki. Joku, joka toimisikin presidenttiä vastaan. Moraalikäsitykseni ei siihen veny. Jääskeläinen tyytyy vastaukseeni, mutta jul kisuudessa risteilee erilaisia arvailuja. Olisiko vuotaja voinut toimia presidentin siunauksella? Halusiko Halonen estää sillä tavoin Paavo Lip posen jatkon pääministerinä? Vai olisiko se ollut paniikinomainen tapa siirtää eduskuntavaaleja edeltävänä aikana huomiota keskustasta ja An neli Jäätteenmäestä presidenttiin? Tahoon, jota ei voinut lyödä? Pidän ajatuksia mahdottomina. Palaan mielessäniAnneli Jäätteenmäen maaliskuiseen vaalitenttiin. Jännittyneeseen oppositiojohta jaan, joka Yhdysvaltain presidentin George W. Bushin ja silloisen pääministeri Paavo Lipposen 4
ashingtonin-tapaamiseen viitaten antoi ym W märtää, että L ipponen olisi vienyt Suomea Irakin kriisissä Yhdysvaltojen johtamaan sotakoalitioon. Kun televisiokamerat olivat jo sammuneet, Jäät teenmäki vilautti studiossa toimittajille salaisiksi leimattuja papereitaan. Olen keskiviikkona 11. kesäkuuta Naantalin Kultarannassa henkilökunnan ruokalassa Fräls sissä, kun saan pyynnön tulla tapaamaan presi denttiä. Ruokasalin ovella minut ottaa vastaan Miskakissa. Tarja Halonen ja Pentti Arajärvi ovat lo pettelemassa leveän pöydän äärellä omaa kevyttä lounastaan. Tarjolla on ollut taas vihanneksia ja muita Kultarannan omia antimia. Puhumme ensin niitä näitä. Kun Arajärvi pois tuu paikalta, ryhdymme käymään läpi työasioita. Juhannuksena Kreikan Thessalonikissa on al kamassa EU:n huippukokous, jonne sekä presi dentin että pääministeri Anneli Jäätteenmäen on määrä osallistua. Uutispäivä Demari on tulossa haastattelemaan presidenttiä vielä samana päivä nä. Neuvon Halosta asettamaan sanansa erityi sen selkeästi ja tarkasti. Toimittajat ovat spekuloineet presidentin osuu della tietovuotoon. Olisiko Halonen voinut yllyt tää Jäätteenmäkeä käyttämään Irak-korttia? Tai vä 5
hintäänkin antanut siunauksensa vuodolle? Jotkut ovat olleet näkevinään kahden kuukauden takai sessa Linnan Peilisalissa otetussa historiallisessa uutiskuvassa symboliikkaa. Suomen ensimmäi nen naispresidentti ja naispääministeri kulkemas sa hymyillen ja sisarellisesti käsi kädessä. Yhtäkkiä huomaan Halosen istuvan vastapää täni kyyneleet silmissä. Hän kertoo tietävänsä, kuka on vuotanut paperit Jäätteenmäelle. Se on hänelle läheinen ihminen, jonka hän tuntee hy vin. Sen enempää hän ei kerro. Hetken päästä tu lee varsinainen pommi: vuotaja työskentelee Lin nassa. Nimeä Halonen ei edelleenkään sano. »Manninen», sanon Haloselle. Hän katsoo mi nua surullisena, muttei vastaa mitään. Alan käydä mielessäni kuumeisesti läpi kans lian henkilökuntaa. Viinanen on kyllä ollut erityi sen kiinnostunut vuotoon liittyvistä asioista, mut ta hän se ei tietenkään voisi olla. Kalela ei missään tapauksessa. Ei myöskään Sanna Viitanen. Luen Halosen kasvoilta valtavan pettymyksen. Hän on selvästi tilanteesta järkyttynyt. Hän alkaa puhua 1970-luvun Zavidovo-ta pauksesta ja Erkki Tuomiojasta. Toimittaja Tor Högnäs oli kirjoittanut ruotsalaiseen Dagens Nyheteriin presidentti Urho Kekkosen ja kor kean neuvostojohdon käymistä salaisista neu 6
votteluista, jotka liittyivät Suomen mahdolliseen EEC-jäsenyyteen. Högnäs ei paljastanut elinaika naan lähdettään. Tuomioja kertoi 1990-luvulla ol leensa Högnäsin tietolähde, muttei sitä, kuka oli vuotanut salaisen muistion hänelle itselleen. Anneli Jäätteenmäki on soittanut Haloselle sinä päivänä kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla on puhuttuThessalonikin huippukokouksesta ja sen asialistasta. Puhelun päätteeksi Jäätteenmäki on kertonut, että poliisit ovat tulossa kuulustele maan häntä Irak-vuodosta. Presidentti on kehottanut pääministeriä puhu maan totta. Hetken kuluttua puhelin on soinut uudelleen. Jäätteenmäki on tunnustanut, keneltä hän on saanut salaiset paperit. »Voi kauheeta», presidentti on puuskahtanut. Halonen on pyytänyt sihteeriään Sinikka Oraa jäämään huoneeseen puhelun ajaksi ja kirjoitta maan kommentit. Varmuuden vuoksi. Olisi aina kin yksi henkilö, joka pystyisi jälkeenpäin todista maan presidentin sanomiset. Katson pöydän toisella puolella istuvaa Tarja Halosta. Hän tuntuu kantavan syyllisyyttä siitä, osallistuiko hän rohkaisullaan pysyä totuudessa hänelle läheisen ihmisen elämän t uhoamiseen. Ajatukset kiertävät mielessäni. Jollei Jäätteen mäki paljasta vuotajan nimeä poliisikuuluste 7
luissa, mitä tulee tapahtumaan sen jälkeen itse vuotajalle? Miten presidentti tulee toimimaan? Voisiko vuotaja jäädä kansliaan töihin? Olen ahdistunut ja samalla vihainen. Tiedän, että kyseessä on joku työkavereistani, mutten tie dä, kuka. Periaatteessa voin epäillä ketä tahansa. Tunnelma on kafkamainen. Ymmärrän Halosen haluavan suojella minua. Hän uskoo, että minun olisi kovan paineen alla helpompi vastata toimittajien kysymyksiin, jol len tietäisi, kuka on vuotanut ulkopoliittisesti ar kaluontoisina pidetyt paperit Jäätteenmäelle. Kun toimittajat tivaisivat nimiä, pystyisin sanomaan vilpittömästi, etten tiedä. Seuraavana aamuna teen lähtöä Kultarannas ta Helsinkiin. Halonen pyytää minut luokseen. Hän on päättänyt sittenkin paljastaa vuotajan ni men. Olen tiedosta helpottunut, mutta järkytty nyt. Ajomatkan aikana mietin, miksi mies menee noin tuhoamaan komean uransa. Mies, jota en pidä vähääkään seikkailunhaluisena. Olen jo lähestymässä Helsinkiä, kun president ti soittaaja kertoo rikospoliisien olevan Linnassa tutkimassa työhuoneita. Vien tyttäreni uimastadionille ja lähden suoraan M ariankadulle. Mietin, ovatko lehdet jo saaneet tutkinnasta vinkkiä. Kun saavun Linnaan, poliisit ovat lähte neet. Yksi huoneista on lukittu. 8
2. Kallion katujen kasvatit
»Siinähän sinä olet!» vasta nimitetty ulkominis teri Tarja Halonen tokaisi, kun osuimme edus kunnassa sattumalta vastakkain huhtikuussa 1995. Olin 38-vuotias ja palannut juuri äitiyslo malta töihin Hufvudstadsbladetiin. Kolmas lap seni, Oona, oli syntynyt edelliskesänä. »Tässähän minä», vastasin. Olin muutamien muiden toimittajien tapaan käytävällä metsästä mässä kommentteja päivän uutisaiheisiin. Halo nen veti minut sivummalle ja kysäisi, tulisinko hänen lehdistöavustajakseen. Emme tunteneet siinä vaiheessa toisiamme ko vin hyvin. Hän oli vaikuttanut pitkään Helsingin kunnallispolitiikassa, ja minä olin nuorena toi mittajana raportoinut kaupunginvaltuuston pää töksistä Ylen ruotsinkieliseen alueradioon Radio 9
Mellannylandiin. Ensimmäiset lyhyet kohtaami semme olivat niiltä ajoilta, 1970-luvun lopulta. Sen jälkeen olimme nähneet eduskunnassa kym meniä ja kymmeniä kertoja, mutta olimme mo lemmat tiukasti omissa rooleissamme, hän polii tikkona ja minä toimittajana. Kun Tarja Halonen täytti 50 vuotta joulukuus sa 1993, tein hänestä syntymäpäivähaastattelun Hufvudstadsbladetiin. Se oli ensimmäinen ker ta, kun perehdyin tarkemmin Halosen persoo naan ja taustoihin. Pidin kansanedustajaksi ryh tynyttä SAK:n entistä juristia varsin pätevänä poliitikkona. Hän oli aidosti kiinnostunut niistä asioista, joita halusi edistää. Teimme syntymäpäivähaastattelua eduskun nan kuppilassa, ja päädyimme lopulta puhumaan teatterista, joka oli meille molemmille rakas har rastus. Hän toimi aktiivisesti teatteri Pienen Suo men hallituksessa, minä olin vain tavallinen teat terissa kävijä, mutta sitäkin innokkaampi. Halonen oli pyytänyt minua tiedottajaksi oikeusministeriöön ensimmäisen kerran jo sil loin, kun hänestä tuli oikeusministeri 1990. Kieltäydyin sillä kertaa, koska en tuntenut oikeusministeriön aihealuetta omakseni. Olin sitä paitsi niin sitoutunut toimittajan työhöni, etten halunnut vielä vaihtaa leiriä hyppäämällä 10
poliitikkojen tekemisiä arvioivasta toimittajasta tiedottajaksi. Keväällä 1995 tilanne oli toinen. Ulkoministe riö ja sen toiminta oli alkanut pikkuhiljaa kiin nostaa. Tukholmassa Suomen-suurlähetystös sä oli ollut aiemmin lehdistöneuvoksen paikka avoinna. Olin hakenut tehtävää, mutten ollut saa nut sitä. Silloinen ulkoministeri Paavo Väyrynen oli nimittänyt virkaan Suomenmaan päätoimitta jan Lauri Kontron. Lupasin Haloselle ryhtyä ulkoministerin leh distöavustajaksi, jollei minun tarvitsisi liittyä Sdp:hen eikä matkustella työssäni kovin pal jon. Olinhan kolmen lapsen äiti. Oona oli kym menkuinen ja vasta totuttelemassa päivähoitoon, Nora oli 11-vuotias ja Simon 8. Biologimieheni Song-Gu Ra työskenteli tutkijana Helsingin yli opistolla. En ollut kuulunut m ihinkään puolu eeseen, enkä halunnut liittyä nytkään. En ollut löytänyt missään vaiheessa ryhmittymää, joka oli si vastannut a jatuksiani. Halonen sanoi varmistavansa vielä pääminis teri Paavo Lipposelta, ettei nimitykselleni olisi es teitä. Myöhemmin huomasin, että se oli tyypillis tä Halosta. Hän oli hyvin tarkka siitä, että asiat etenivät muodollisesti oikein. Se saattoi johtua hänen juristitaustastaan.
Kesäkuun 1. päivänä minusta tuli ulkominis teri Tarja H alosen lehdistöavustaja. Se oli elä mässäni iso käännös, ja moni toimittajakollega ihmetteli hyppäystäni aidan toiselle puolelle. Halonen ei tiennyt siinä vaiheessa kovinkaan paljon taustoistani. Jossain vaiheessa hän sanoi valintansa perusteluiksi, että olin esittänyt tie dotustilaisuuksissa ne kaikkein veemäisemmät kysymykset. En usko, että ne olivat sen veemäi simpiä kuin muillakaan toimittajilla, mutta kos ka puhuin ruotsia, ne saattoivat tuntua Halosesta muita hankalammilta, vaikka hän osasikin kiel tä hyvin. En usko hänen tienneen sitäkään, että olim me varttuneet Helsingin Hakaniemessä ja Kalli ossa samoilla kulmilla, vaikka eri vuosikymme nillä. Ehkä sieltä oli tarttunut meihin molempiin jotain samaa, eräänlaista ronskiutta ja suoraa, raakaa huumoria, joka tuntui tutulta, vaikkemme sitä vielä silloin oivaltaneetkaan. Tarja Halonen eli lapsuutensa äitinsä ja myö hemmin myös isäpuolensa kanssa Kalliossa. Koti sijaitsi osoitteessa Hämeentie 34. Biologinen isä palasi 29-vuotiaana sodasta, mutta hänen oli vai kea sopeutua siviilielämään. Tytär oli kaksivuo tias, kun isä lähti ostamaan kioskilta lehteä. Sille 12
tielleen mies jäi. Sotien jälkeen Kalliossa oli pal jon lapsia, ja avioeroperheen lapsi oppi pitämään puoliaan. Isäpuolesta tuli nuorelle tytölle se to dellinen isä. Kerran Halonen vihjaisi minun kuuluvan hyvä osaisiin suomenruotsalaisiin. Sanoin hänen ereh tyvän. Vanhempani olivat lähtöisin vaatimatto mista oloista, ja nelilapsinen perheemme asui Helsingin Siltasaaressa ahtaasti kahden huoneen ja keittiön asunnossa. Kun olin pieni, äiti ja isä, veljeni Martin ja minä nukuimme kaikki samassa huoneessa. Myöhemmin siitä remontoitiin kolme huonetta ja keittokomero. Äitini Anita oli perinyt asunnon naimattomilta tädeiltään. Osoitteemme oli Säästöpankinranta 10. Ik kunoista oli näkymät lahden yli Tokoinrantaan, jossa oli puutaloja. Nyt samalla paikalla on Hel singin Kaupunginteatteri. Talvisin luistelimme jäällä ja hiihdimme Töölönlahden yli Keskus puistoon. Viereisessä asunnossa asui Fru Liljeström, ja ylimmässä kerroksessa Fru Rosenberg. Kaik ki muut asukkaat olivat suomenkielisiä. Pihalla leikkikaverini puhuivat suomea, ja kaikki asuivat samanlaisissa pienissä asunnoissa kuten mekin. Se tuntui minusta silloin aivan normaalilta. Yläluokkaisuus oli perheestämme kaukana, 13
mutta vanhempani vaalivat hyvin tarkasti suo menruotsalaisuuttaan. He äänestivät Rkp:tä, kuuntelivat ruotsinkielistä radiota ja lukivat Hufvudstadsbladetia, Nya Presseniä ja suomen ruotsalaista kirjallisuutta. Meiltä lapsilta tosin edellytettiin, että lukisimme myös Väinö Linnan ja muiden suomenkielisten kirjailijoiden teoksia. Traditioita noudatettiin tarkasti. Joulupyhinä menimme kaikki katsomaan Svenskanin koko perheelle tarkoitettua näytelmää ja tapaninpäivä nä partiolaisten joulukirkkoon. Äiti rakasti teat teria, ja otti minut jo pienestä lähtien mukaan näytöksiin. Isä oli koko elämänsä töissä samassa yrityk sessä, Sarlinilla, myynti- ja markkinointitehtä vissä. Joka keskiviikko isä veti radiossa suosittua lastenohjelmaa, jonka nimi oli Lekstugan. Hän oli Farbror Åke, joka suorassa lähetyksessä juon si ohjelman ja laulatti yleisöä. Ohjelmassa esiin tyi monia lapsia, joista tuli aikuisena näyttelijöitä. Tuleva aviomieheni Leif Salménkin oli esiintyjien joukossa. Radion ruotsinkielinen lapsikuoro lau loi, Ingmar Englund johti Lekstuge-orkesteria ja isä kattilankansiorkesteria. Äiti oli aina keskiviikkoisin vähän stressaantu nut, koska meidän oli ehdittävä syödä ennen kuin kiirehdimme ohjelman lähetyspaikkaan Svenska 14
handelshögskolanille eli Hankenille. Söimme lä hes aina Hakaniemen hallista ostettua veripalt tua ja puolukkasurvosta, koska se oli nopeasti valmistuvaa, lämmitettävää ruokaa. Jouduin istu maan Hankenilla äidin vieressä eturivissä, ja in hosin erityisasemaani. Olisin halunnut olla mui den lasten kanssa taaempana. Kun koulu loppui keväisin, muutimme äidin kanssa kesäksi maalle, ensin vuokraamallem me mökille Sipooseen, myöhemmin Pellinkiin. Taksivene Carina haki meidät Hakaniemen ran nasta, ja veneessä oli muutaman kerran muka na kirjailija Tove Jansson ja hänen puolisonsa Tuulikki Pietilä, jotka matkustivat omalle itäi sen Suomenlahden saarelleen Klovharuun. Tove oli tuulisilla keleillä merellä peloissaan. Hän tuli aallokossa helposti huonovointiseksi, ja Tuulikin oli pidettävä hänestä erityishyvää huolta. En vie lä silloin ymmärtänyt, että olin samassa veneessä maailmankuulun taiteilijan kanssa. Lapsuuteni oli ihana ja hyvä. Kuljin kesäisin maalla kolme kuukautta paljain jaloin. Kun syk syllä kaupunkiin tultaessa oli vedettävä taas ken gät jalkaan, jalat kipeytyivät kesän ja vapauden jälkeen. Me viihdyimme kyllä hyvin äidin kanssa maalla, vaikkei isä ollutkaan siellä koko ajan edes lomillaan, sillä aktiivisena partiojohtajana isä uh 15
rasi osan vapaa-ajastaan nuorisourheilulle ja par tioliikkeelle. Siltasaari ja Hakaniemi halleineen ja kauppoi neen olivat äidin maailmaa. Tori oli silloin pal jon eläväisempi kuin nykyisin. Äiti oli ostoksi aan tehdessä aina uskollinen samoille myyjille. Ehkä opin sillä tavoin hänen kauttaan arkipäivän solidaarisuutta. Äiti omistautui neljälle lapselleen, ja perheen syöttämiseen, siistinä pitämiseen ja sivistämi seen. Isän mielestä se oli itsestään selvää. Yhtä selvää hänestä oli, että minä aikanaan hankkisin naisena hyvän ammatin ja loisin työuraa. Siihen aikaan äidillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin olla kotona. Minulle taas 30 vuotta myöhemmin ja kolmen lapsen äitinä ainoa vaihtoehto oli men nä töihin, jotta perheemme pärjäisi taloudellises ti. Äiti unelmoi lastentarhanopettajan ammatis ta, muttei hän valittanut kohtaloaan, vaan sanoi, ettei hänen elämänsä olisi voinut olla parempaa. Molemmat vanhempani tulivat avioeroper heistä, ja se oli siihen aikaan harvinaista. Heille oikeudenmukaisuus oli tärkeä periaate. Toisista ihmisistä oli kannettava huolta ja tarvittaessa au tettava, jos pystyi. Isä oli luonteeltaan pehmeäm pi ja myötäilevämpi, äiti vahva ja suorasanainen. Olen perinyt äidin luonteen, vaikka toivon, ettei 16
minusta tule vanhemmiten yhtä suorapuheista. Taidan kuitenkin olla vahvasti sillä tiellä. Kasvuympäristöni vuoksi meillä on Tarja Ha losen kanssa yhteistä taustaa. Sitä voisi kai kutsua kalliolaisuudeksi. Hänen aatemaailmansa ei tun tunut minusta sen vuoksi vieraalta. Olimme sa mojen katujen kasvatteja ja puhuimme sen vuok si ikään kuin samaa kieltä. Lapsena minusta ei tuntunut mitenkään erityi seltä ylittää Pitkääsiltaa Hakaniemestä kaupungin eteläosiin ja sillan toiselle puolelle Kruununhaan ruotsinkieliseen kansakouluun. Oppilaat olivat siellä tasavertaisia. Olin kymmenvuotias, kun vanhemmat ilmoittivat minut tyttökouluun, ja se oli heidän suurin virheensä. En sopeutunut sinne koskaan. Laguska skolanin maailma oli outo, ja oppilaiden väliset luokkaerot suuret. Osa tytöistä oli rikkaista suomenruotsalaisista perheistä. Olin kasvanut kolmen isoveljen kanssa, ja tot tunut poikien hurttiin tyyliin. Vanhin veljeni Hå kan kirjoitti ylioppilaaksi, kun olin vauva. Tho mas oli minua kaksitoista vuotta ja Martin kaksi vuotta vanhempi. Pikkusiskona olin tottunut pi tämään puoliani veljiä ja heidän kavereitaan vas taan, mutta toisaalta ainoana tyttönä ja kuopuk sena minua myös hemmoteltiin. Olin isän ja etenkin Thomaksen silmäterä. 17
Tyttökoulussa leimauduin hankalaksi ja villik si oppilaaksi. En saanut kyseenalaistaa opettajien esittämiä väitteitä, ja vietin osan tunneista käy tävillä. En varmasti ollut helpoimpia tapauksia, mutta eräät opettajat käyttäytyivät minua kohtaan epäoikeudenmukaisesti. Aina kun koulussa ta pahtui jotain ikävää, olin ensimmäisenä epäilty jen listalla, vaikka syyttä. Viisitoistavuotiaana il moitin vanhemmilleni, etten mene enää siihen kouluun. Olin kevään toimistossa töissä mapitta massa papereita. Halusin Rudolf Steiner -koulun lukioon. Pääs täkseni sinne jouduin ensin tapaamaan pari opet tajaa, joille jouduin perustelemaan koulunkäynti halujani ja motivaatiotani juuri siihen kouluun. Kaksi oppilasta kertoivat, millaista koulussa oli si opiskella. Toisesta, Anna Gullichsenista, tuli elinikäinen ystäväni. Lopullisen päätöksen sovel tuvuudestani Steinerkouluun tekivät sen jälkeen opettajat. Viihdyin siellä, ja kirjoitin ylioppilaaksi hyvin arvosanoin. Olin ollut aina kiinnostunut yhteiskunnallisis ta asioista, ehkä kasvuympäristönikin viritti sii hen. Pihalla oli leikkimässä myös köyhien per heiden lapsia, ja sillan kupeessa sijainnut Alko houkutteli kulmille pultsareita. En koskaan pe lännyt heitä. 18
Vaikka 1970-luku oli hyvin poliittista aikaa, Steinerkoulu oli epäpoliittinen koulu. Olin luo kallani niitä harvoja, jotka olivat kiinnostuneita yhteiskunnan tapahtumista. Ajan radikaaleihin kaan virtauksiin siellä ei kannustettu ottamaan kantaa, mutta seurasin lehdistä, radiosta ja televi siosta erityisesti Etelä-Amerikan tapahtumia. Chilen väkivaltainen sotilasvallankaappaus syyskuussa 1973, presidentti Salvador Allenden syrjäyttäminen vallasta ja kuolema vaikuttivat mi nuun syvästi. Näin ei saanut tapahtua! En ollut puoluepoliittisesti aktiivi, mutta halusin vastus taa maailman vääryyksiä. Toimittajan ammatti sopi siihen hyvin. Isoveljeni Thomas eli Tommy oli toimittaja, ja olin seurannut hänen työtään si vusta lapsuudesta lähtien. Ryhdyin heti ylioppilaskirjoitusten jälkeen laa timaan kesätoimittajahakemuksia. Pääsin haas tatteluun Yleis radion ruotsinkielisten radio uutisten toimitukseen. Fabianinkadulla uutisten silloinen päällikkö Sven Strandén sanoi, että mi nulla on pieni puhevika, joka olisi korjattava, en nen kuin voisin aloittaa kesätoimittajana. En osannut sanoa riittävän terävästi d-kirjainta. En ollut itse jaksanut välittää siitä, vaikka nuoruu denaikainen poikaystäväni Tom Pöysti oli joskus siitä huomauttanutkin. 19
Kesäkuun alussa menin uudemman kerran radion uutistoimitukseen. Kesätyöpaikkahan oli si nyt minun, kun olin kerran käynyt puheopet tajan luona ja korjannut d-vikani. Vastassani oli hölmistynyt Strandén. Mutta mehän emme va linneet sinua puhevikasi vuoksi, hän sanoi. Oli minun vuoroni olla tyrmistynyt. Säälistä hän otti minut kesätoimittajaksi kuu kauden ajaksi. Säälikuukausi sai jatkoa, ja myö hemmin syksyllä siirryin juuri perustettuun Radio Mellannylandiin. Samalla jäivät kesken Svenska social- och kommunalhögskolanissa aloittamani toimittajaopinnot. Suomenruotsalai nen työmaailma imaisi minut radalleen, ja Yleis radiota seurasi myöhemmin Hufvudstadsbladet.
20