Omistettu Kisansaarelle (Liekosaarelle). Plikkojen rannalle, entisille sahan kallioille, Jaatsille, Ukkosen jumalalle, Enolle, Ruutikalliolle ja Rekulle.
Esipuhe Kuunneltuani vuosikaudet koirien tarmokasta räksytystä mieleeni juolahti ajatus, että ehkä ne pyrkivät kertomaan jotakin. Niinpä pakkasin konttini ja lähdin keruumatkalle naapuruston koirien keskuuteen. Nauhoitin toistasataa tuntia erilaisten koirien haukuntaa, ja yhdessä rakkaan ystäväni Rekku-koiran kanssa purimme nauhat. Näistä »lauluista» koostuu tämä kirja. Monet nauhoitukseni olivat miltei mahdottomia tulkita, mutta katseltuani vanhan Rekun uskollisiin ja nöyriin silmiin, ymmärsin lopulta juonen. Valitettavasti Rekku ei milloinkaan päässyt nuuskimaan valmista kirjaa, sillä se siirtyi isiensä maille juuri ennen kirjan valmistumista. Kirjan tarinat muistuttavat niin paljon Suomen kansalliseeposta, Kalevalaa, että päätin nimetä sankaritarun ja sen rohkeat urhot ja neidot Kalevalan mukaan. Espoossa 20.3.1992 Espoossa 20.3.1992
Koirien kansalliseepos Pohjolan neito Seppo Ilmarinen Annikki
Vaka vanha Väinämöinen
Lemminkäisen äiti
Ahti Lemminkäinen
Ahti, aaltojen kuningas
Joukahainen Aino
Louhi, Pohjolan emäntä
Pohjolan isäntä
Joukahaisen äiti
Kyy
Iku-Turso, Äijön poika
Tuonelan joutsen
Suuri petohauki
Kauan, kauan aikaa sitten, silloin kun maailma oli vielä nuori, kaukana Kalevalan mailla asui villi ja vapaa koirien heimo. Sen naapurina pimeässä Pohjolassa asui hurja ja häijy susien kansa. Niiden välissä eleli pieni mutta sitkeä kissojen heimo. Koirat ja sudet kilpailivat metsien kuninkuudesta
HELSINGISSÄ KUSTANNUSOSAKEYHTIÖ OTAVA
ja usein niiden välille syttyi kiivaita kahinoita. Enimmäkseen kuitenkin vallitsi rauha. Noihin aikoihin maailmassa oli paljon taikuutta, ja kummallakin heimolla oli suuret tietäjänsä ja velhonsa, jotka tunsivat taiat ja loitsut.
Vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iän ikuinen, oli koiraheimon suurin tietäjä, loitsujen laulaja ja mahtimies. Kerrottiinpa hänen olleen mukana jo silloin kun maailma luotiin. Hän, kuten kaikki koirat, eleli aikojansa Väinölän ahoilla. Kalevalan kankahilla, ja kauas kantautuivat kertomukset Väinämöisen laulusta ja osaamisesta.
Nuori Joukahainenkin oli kuullut Väinämöisestä. Hän osasi itsekin laulaa muutamia loitsuja, ja jotkut pitivät häntä oikein hyvänäkin. – Tekisipä mieleni lähteä Väinölään koettamaan, kumpi meistä on parempi uros, hän mutisi kateellisena. – Älä mene, emo kielsi. – Väinämöinen laulaa sinut lumiukoksi. Mutta Joukahainen ei totellut vaan lähti.