Jørn Lier Horst: Luolamies

in Ilma

en

nä luku

yte

1

L U O L AM I E S Suomentanut Outi Menna

Helsingissä KustannusosakeyhtiÜ Otava

2

1

Ruumis oli täysin kuivunut. Kuollut mies istui nojatuolissa huulet repeytyneinä ja kellertävän mustat hampaat paljaina. Päälaesta törrötti yhä muutama pölyinen ja kiilloton hiustupsu. Kasvojen luut kuulsivat ihon läpi. Sormet olivat ohuet, tummuneet ja halkeilleet.

William Wisting selasi teknisen rikostutkijan ottamia valokuvia. Mies oli luultavasti ollut eläessäänkin melko pienikokoinen, mutta lihasten kuihduttua pois vainaja näytti vielä pienemmältä.

Tutkintakansion nimeksi oli kirjattu Viggo Hansen. Valokuvat oli otettu eri kulmista. Wisting tutki lähes muumioitunutta ruumista joka suunnasta. Yleensä vainajien kuvat eivät juuri koskettaneet häntä. Hän oli tullut tutuksi kuoleman kanssa ja kehittänyt taidon etäännyttää näköhavainnot ja tunteet toisistaan. Yli 30-vuotisen 3

­ oliisinuransa aikana hän oli nähnyt niin monta p vainajaa, ettei pysynyt enää laskuissa. Mutta tämä kerta oli erilainen. Ei ainoastaan siksi, ettei hän ollut törmännyt aiemmin mihinkään vastaavaan, vaan koska hän oikeastaan tunsi tuolissa istuvan miehen. He olivat käytännössä naapureita. Viggo Hansen oli asunut tienmutkassa kolmen talon päässä ja istunut kuolleena neljä kuukautta Wistingin tai kenenkään muunkaan naapurin ihmettelemättä, minne hän oli kadonnut.

Wistingin katse pysähtyi kuvaan, jossa näkyi olohuone keittiön ovelta katsottuna. Vainaja istui television ääressä selin valo­kuvaajaan. Tv oli auki, kuten se oli ollut poliisipartion murtautuessa ­taloon.

Kalusteita huoneessa oli niukasti. Tv-tason ja nojatuolin lisäksi­pitkulainen sohvapöytä, toinen nojatuoli ja sohva, jonka päällä oli koristetyynyjä ja pari torkkuhuopaa. Pitkällä seinustalla oli vitriinihylly alakaappeineen. Vastakkaisella seinustalla harmaat verhot oli vedetty ikkunoiden eteen.

Television oikealla puolella oli jalkalamppu, jonka hapsuvarjostimessa oli kärventyneitä ruskei4

ta jälkiä. Seinillä riippui kolme maisema-aiheista taulua. Pöydällä vainajan edessä oli aikakauslehti ja kaukosäädin, sekä niiden vieressä lasi ja lautanen, jolla oli epämääräisiä ruoantähteitä. Muuten huone oli siisti.

Kamppailun jälkiä ei ollut havaittavissa. Ei mitään, mikä olisi viitannut siihen että yksinäisen miehen luona olisi tämän viimeisten tuntien aikana käynyt ei-toivottuja vieraita. Ei syitä epäillä, että asunnossa olisi tapahtunut rikos. Olosuhteiden vuoksi poliisin oli kuitenkin tutkittava kuolemantapaus, ja Espen Mortensen oli tehnyt perusteellista mutta rutinoitunutta työtä.

Seuraavaksi oli vuorossa lähikuva aikakauslehdestä olohuoneen pöydällä. Se oli avattu tvohjelmien kohdalta, päivämäärä oli torstai 11. elokuuta.

Wisting nosti katseensa ja vilkaisi poliisitalon ikkunasta ulos. Taivaalta satoi märkiä ja painavia lumihiutaleita. Kalenteri näytti joulukuun 9. päivää. Viggo Hansen olisi saattanut lojua kuolleena vielä pidempäänkin, ellei hänen sähkölaskunsa olisi ollut maksamatta. Sähköyhtiöstä oli lähetet5

ty useita maksumuistutuksia, joissa uhattiin katkaista sähköt. Lopulta talossa oli tultu käymään henkilökohtaisesti. Oli silkkaa tuuria, että kävijä oli nähnyt hieman tavallista enemmän vaivaa, kurkistanut olohuoneen verhojen raosta ja huomannut Viggo Hansenin.

Televisio-ohjelmat, jotka Viggo Hansen oli ilmeisesti ajatellut katsoa, oli merkitty lehteen ympyröimällä kellonaika ja piirtämällä väkänen marginaaliin ohjelmatietojen viereen. Yksi merkityistä ­ohjelmista tuli Discovery Channelilta, ja sen nimi oli The FBI Files. Wisting tiesi sarjan, jossa rekonstruoitiin suurimpia Yhdysvaltain liittovaltion keskusrikospoliisin tutkimia tapauksia.

Wisting jatkoi selaamista. Seuraavassa kuvassa näkyivät vainajan kasvot. Ne olivat tummuneet ja pöhöttyneet, ja ihosta oli kuoriutunut suikaleita.

Hammasrivistö oli näkyvissä taimpia poskihampaita myöten. Kielennysä retkotti suussa sinisenmustana möykkynä. Silmäkuopat olivat isot, ja näytti kuin tyhjä, eloton katse suuntautuisi suoraan eteenpäin.

6

Wisting pani kuvat takaisin kansioon, nousi ja käveli ikkunan ääreen. Päivä oli alkanut hämärtyä. Muuttua harmaaksi talvi-illaksi.

Oli aika lähteä kotiin, mutta siellä ei ollut mitään odottamassa, ei muuta kuin televisio.

Takapihalla partioauto ajoi ulos hallista. Renkaat sutivat hetken ennen kuin alkoivat pitää lumessa. Vilkkuva sininen valo osui hiutaleisiin ja heijastui niistä pieninä kipinöinä.

Wisting asteli verkkaisesti työpöytänsä luokse ja tuijotti ohutta tutkintakansiota. Viggo Hansenilla ei ollut perhettä, ei ystäviä eikä omaisia. Hän oli päättänyt elämänsä yhtä yksinäisenä kuin oli sen elänytkin.

Wisting oli aikeissa työntää kansion arkistoitavien papereiden pinoon, mutta jokin pidätteli häntä. Hän ei tiennyt mikä. Kokemus tai intuitio eivät kumpikaan yrittäneet sanoa hänelle muuta kuin että tapaus oli loppuun käsitelty. Tutkinnallisesti tärkein tehtävä oli ollut vainajan henkilöllisyyden varmistaminen. Perheenjäseniä, joihin dna-profiilia olisi voinut verrata, ei ollut, mutta hammasharjasta ja makuuhuoneen tuolilla roik7

kuneiden housujen taskuun työnnetystä kammasta otetut vertailunäytteet täsmäsivät. Analyysien mukaan vainaja oli sama mies, joka oli ollut talossa kirjoilla: Viggo Hansen, ikä 61.

Oikeuslääkäri oli yllättynyt siitä, kuinka hyvin ruumis oli säilynyt. Alhainen ilmankosteus, alhainen lämpötila ja se, että talo oli ollut suljettujen ovien, ikkunoiden ja ilmanvaihtokanavien ansiosta miltei ilmatiivis, olivat saaneet aikaan sen että Viggo Hansenin ruumis oli muumioitunut hitaasti sen sijaan että se olisi mädäntynyt ja alkanut hajota. Siitä huolimatta kuolinsyyn määritteleminen oli osoittautunut mahdottomaksi.

Kuolintodistuksessa syynä luki vain mors subita.

Yllättävä äkkikuolema.

Tietokoneesta kuului äänimerkki, ja ruutuun ilmestyi punainen neliö. Ilmoitus hätäkeskuksesta. Wisting kumartui lukemaan. Viisi sanaa: Ruumis löydetty Hallen kartanon mailta.

Hän laski Hansenin tapaukseen liittyvän tutkintakansion päällimmäiseksi arkistoitavien papereiden pinoon ja klikkasi ilmoitusta.

8

2

Toimituksessa oli hiljaista. Märät lumihiutaleet liimautuivat ikkunoihin ja vaimensivat ulkoa kuuluvat äänet. Avokonttori oli laitettu joulukuntoon. Televisioruutuja, joissa pyöri äänettömällä uutis­kuvia eri puolilta maailmaa, kehystivät hopealangat ja punaiset joulupallot. VG:n logo oli koristeltu valkoisilla enkeleillä, ja työpisteitä erottaviin sermeihin oli ripustettu värikkäitä valoja.

Uutistoimituksen esimies oli nimeltään Knut A. Sandersen. Hänen työhuoneensa oli erotettu lasiseinillä muusta toimituksesta.­Line näki hänen naputtavan tietokoneen näppäimistöä kännykkä olkapään ja korvan väliin kiilattuna. Hänen olisi oikeastaan pitänyt lähteä kotiin aikoja sitten. Hän oli tuore isä, perheen uusin jäsen oli kahden ja puolen kuukauden ikäinen. Kello lä9

hestyi seitsemää, ja hän oli ollut ylitöissä jo kolme tuntia.

Sandersen lopetti puhelun, siemaisi kupista kahvia ja nojasi päätään taaksepäin. Joku oli ripustanut mistelinoksan kattolamppuun hänen päänsä yläpuolelle.

Line nousi mennäkseen esittelemään ehdotuksensa esimiehelle. Mutta puhelin soi taas, ja Sandersen oli jälleen varattu.

Line kävi hakemassa kuppinsa, ja odottaessaan esimiehen vapautumista hän ajatteli joulua.

Hän mietti, miten hän viettäisi joulun tänä vuonna. Hän ei ollut vielä jutellut isän kanssa mutta oletti, että he olisivat vaarin kanssa kolmestaan Stavernissa. Ehkä Thomaskin voisi tulla sinne.

Thomas oli Linen kaksosveli, joka työskenteli helikopterilentäjänä 330-eskadroonassa. Veli ei ollut pitänyt vapaata­yhtenäkään jouluna äidin kuoleman jälkeen. Veljen ajatteleminen sai aikaan yllättävän ikävän pistoksen Linen sydämessä. Äidin kuolemasta oli viisi ja puoli vuotta. Alkuaikoina Line oli ollut musertua ikävästä. Joinakin aamuina hän ei jaksanut nousta sängystä, hän saat10

toi pillahtaa itkuun kesken kokouksen, ja hän oli jatkuvasti huolissaan siitä miten isä pärjäisi yksin.

Nykyään kaipuu oli hillitympää, vähemmän epätoivoista, mutta hän tiesi ettei ollut pelkkää sattumaa, että hän paiski hulluna töitä. Hän oli tullut riippuvaiseksi työnteosta, siitä että kun jutun kirjoittaminen oli kesken, hän joutui keskittymään ja ajattelemaan koko ajan.

Esimies lopetti puhelun, mutta tällä kertaa kännykkä soi uudestaan ennen kuin Line ehti nousta. Knut A. Sandersenin ohimoille oli ilmestynyt lisää harmaita hiuksia sitten niiden päivien, kun Line oli ensimmäisen kerran ollut sijaisena lehden toimituksessa. Nyt hänellä oli vakinainen työpaikka osana rikostiimiä. Tämänkertainen juttuehdotus ei oikeastaan kuulunut hänen toimenkuvaansa, mutta hänet voitaisiin varmasti irrottaa muutamaksi päiväksi laatimaan reportaasia viikonloppunumeroon.

Sandersen nousi ja löi päänsä mistelinoksaan. Line epäili, että hän oli ripustanut sen itse.

Hän jatkoi puheluaan matkalla kahviautomaatille, mutta kun hän palasi takaisin mukanaan täy11

si kahvikuppi ja kourallinen pipareita, puhelu oli päättynyt. Hän meni takaisin työpöytänsä ääreen, nojautui taaksepäin tuolissaan ja istui niin vähän aikaa.

Line tiesi, että hänen olisi oltava nopea, hänen pitäisi saada myytyä ideansa korkeintaan kolmella lauseella. Hän nousi, otti kahvikupin mukaansa lisätäkseen uskottavuutta ja käveli esimiehen huoneeseen. Sandersen vilkaisi mistelinoksaa ja käänsi sitten katseensa Lineen. ”Haluan kirjoittaa Viggo Hansenista”, Line sanoi.

Sandersen ryhtyi järjestelemään täpötäyttä työpöytäänsä. ”En ole kuullutkaan sen nimisestä tyypistä”, hän vastasi asetellessaan papereita pinoihin. ”Mitä se on tehnyt?” ”Se on kuollut.” ”Murhattu?”

Line pudisti päätään. ”Istui kuolleena telkkarin ääressä neljä kuukautta ennen kuin se löydettiin.” ”Erittäin kuollut, toisin sanoen.”

12

”Haluan kirjoittaa siitä miten niin voi tapahtua”, Line sanoi. ”Miten joku voi olla niin yksinäinen ja kaikkien unohtama, että vasta neljän kuukauden päästä käy sattumalta ilmi, että tyyppi onkin kuollut.”

Sandersen avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta Line ehätti ­ensin. ”Se voisi olla hyvä tarina julkaistavaksi jonain joulupäivänä”, hän sanoi ja hörppäsi kulauksen kahvikupistaan. ”YK listasi juuri vähän aikaa sitten Norjan maailman parhaaksi maaksi asua.

Mutta kun tutkitaan sitä, kuinka suuri osa väestöstä tuntee itsensä onnelliseksi, Norja on sijalla 112. Joku Tyynenmeren valtio oli ykkösenä, pikkusaari missä ihmisillä on aikaa toisilleen ja missä lähimmäisestä pidetään huolta.”

Hän näki, että idea oli Sandersenin mieleen. Juttu, jota hän oli ehdottanut, sopisi kokonaisuuteen. Se toimisi hyvänä vastapainona jouluilon hehkutukselle, laihdutuskuureille ja joululahjanvaihto­ artikkeleille. Siitä huolimatta esimiehen ilme oli mietteliäs. ”Meidän täytyy kirjoittaa välillä jostain muus13

takin kuin säästä”, Line lisäsi suostuttelevaan sävyyn ja nyökkäsi kohti päivän lehden etusivua, jossa varoiteltiin Siperiasta saapuvista paukkupakkasista.

Hetken päästä Line oivalsi, etteivät huolestuneet rypyt esimiehen otsalla johtuneet itse jutusta vaan toimituksen sisäisistä asioista. Viikonlopputoimituksessa kerrosta ylempänä istui 25 ihmistä, jotka tuottivat riittävästi materiaalia saadakseen lehden sivut täyteen. ­Sandersen ei mielellään luovuttanut heille yhtä omistaan. Päin­vastoin. Se tietäisi, että uutistoimitus joutuisi pärjäämään vajaamiehityksellä. ”Tarvitsen kolme neljä päivää”, Line sanoi tietäen, että aikaa menisi luultavasti enemmän. ”Hautajaiset on tiistaina.”

Sandersen otti pöydältä kuulakärkikynän ja pani sen suuhunsa. ”Mitä se katseli?” ”Ai miten niin?” ”Mikä ohjelma telkkarista tuli, kun se kuoli?” ”Ei hajuakaan”, Line vastasi ja siemaisi kahvia. ”Mutta saat lukea sen sitten lehdestä.”

14

Sandersen nyökkäsi. ”Sovittu”, hän sanoi ja loi silmäyksen portaisiin, jotka johtivat yläkertaan. ”Minä tarjoan juttua niille ja sanon, että saavat lainata sinua kolme päivää.” ”Kolme päivää”, Line vahvisti, kumartui ja antoi pusun esimiehensä poskelle.

15

3

Vastaan tuleva aurausauto pöläytteli ilmaan valtavia valkoisia pilviä. Sakea lumipyry peitti näkyvyyden, ja Wisting hidasti vauhtia kunnes tie erottui taas.

Konstaapeli, jonka hatunlipalla oli lunta, seisoi poliisiauton vierellä tienristeyksessä osoittamassa paikkaa, mistä piti kääntyä hätäkeskuksen ilmoittamalle tontille. Joulukuusia – itsepalvelu, luki kyltissä isoin punaisin kirjaimin.

Wisting nyökkäsi konstaapelille ja ajoi pihaan.

Edempänä näkyi poliisiautojen valoja ja joukko ihmisiä työn touhussa.

Ruumis oli löytynyt hakkuuaukealta, jolla kasvoi jalokuusia. Ensimmäisenä paikalle saapuneen poliisipartion mukaan näytti siltä, että vainaja oli ollut kuolleena jo pitkään. Wisting tiesi mitä se tarkoitti. Tiesi miten vähän ajan ja luonnon kiertoku16

lun nakertamasta ruumiista saattoi toisinaan olla jäljellä.

Hän ajoi parkkipaikalle, nousi autosta ja huomasi pukeutuneensa­liian kevyesti.

Hakkuuaukean reunalla seisoi kaksi univormuasuista poliisimiestä. Kyltissä kerrottiin, että jalokuusi maksoi 380 kruunua; t­avallisen norjalaisen joulukuusen hinta oli 220 kruunua. ”Onko meillä tiedossa mitään muuta?” Wisting kysyi.

Poliiseista vanhempi vaihtoi painoa jalalta toiselle ja takaisin. ”Ei”, hän vastasi ja puhalteli käsiinsä. ”Mortensen on tuolla”, hän sanoi nyökäten kuusikkoa kohti. ”Mutta tuskinpa sieltä saa irti ­paljon mitään. Vaatteista ja jalkineista päätellen vainaja vaikuttaa mieheltä, mutta sitäkään ei voi sanoa varmasti.”

Wisting katseli joulukuusirivistöä. Viidenkymmenen metrin päähän oli pystytetty valonheitin, ja hän näki teknisen rikostutkijan kumartuneen epämääräisen mytyn puoleen. ”Kuka ruumiin löysi?” hän kysyi.

17

”Kahdeksanvuotias poika, joka oli tullut isänsä kanssa hakemaan joulukuusta. Ruumis lojui piilossa oksien alla, aivan rungon juurella,­ikään kuin se olisi työnnetty mahdollisimman syvälle.”

Toinen poliisi puuttui puheeseen: ”He potkivat lunta pois päästäkseen kirveellä käsiksi runkoon eivätkä ensin tajunneet, mitä siellä oli.”

Wisting nyökkäsi ja saattoi jo nähdä mielessään lehtiotsikot: Poika (8) löysi joulukuusen alta kuolleen miehen. ”Missä he ovat nyt?” hän kysyi. ”Isä ja poika siis?” ”Lähetetty kotiin.”

Wisting kiitti ja jatkoi matkaansa. Lumi narskui kengänpohjien alla.

Mortensen nousi ja toivotti Wistingin nyökkäyksellään tervetulleeksi. Hänen hiuksiinsa oli takertunut märkiä lumihiutaleita.

Wisting katseli ruumista metrin päästä. Hän joutui kumartumaan, jotta näki sen kunnolla kuusenoksien alta. Käpertynyt selkä, haalistunut ja jäiseksi kohmettunut pikkutakki, vaaleat hou18

sut ja ruskeat sileäpohjaiset ja nauhalliset nahkaiset kävelykengät. Niskassa näkyi lintujen tai pikkujyrsijöiden jättämiä jälkiä. ”Mitä arvelet?” hän kysyi ja suoristautui.

Espen Mortensen kohautti hartioitaan. ”Täytyy siirtää ruumis jonnekin, missä oikeuslääkärit pääsevät tutkimaan sitä. Alue suojataan teltalla ja sen jälkeen katsotaan, mitä hangen alta löytyy. Ehkä siellä on jotain.” ”Koko helahoito?” Wisting totesi. ”Et siis usko, että kuolema on ollut luonnollinen?”

Mortensen pudisti päätään. ”Jossain syrjemmällä olisi voinut ajatella, että tyyppi on halunnut hakeutua suojaisaan paikkaan kuusen alle, mutta tästä on tielle vain viisikymmentä metriä, ja lähin asuintalo on muutaman sadan metrin päässä.”

Wisting kumartui jälleen. Mortensen oli oikeassa. Onnettomuus oli poissa laskuista. Mutta entä itsemurha? Ehkä ruumiin vierestä oksien alta löytyisi tyhjä lääkepurkki. Se helpottaisi tapauksen tutkimista, mutta jotenkin hänestä tuntui, että niin ei kävisi.

19

tä.

”Kauankohan vainaja on lojunut tässä?” ”Kesästä saakka.”

Vastaus yllätti Wistingin, ja hän odotti selitys-

”Vaatteet”, Mortensen sanoi. ”Tyyppi on kesäkuteissa.”

Wisting nousi taas ja perääntyi askeleen verran kauemmas. ”Listoilla ei ole ketään”, hän sanoi. ”Ei yhtäkään sopivaa, joka olisi­ilmoitettu kadonneeksi.”

20