Mari Jungstedt: Toiset kasvot by Otavan kirjat

in Ilma

nĂ¤ luku

yte

TOISET KASVOT Suomentanut Emmi Jäkkö

Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava

Andreakselle ja Katerinalle Ystävyydestä, lämmöstä ja huolenpidosta

Sinut, Kuolema, tuo valju hetki kun luo, minun porttini havutetaan, kukkauutimet heti joku verhoksi veti, pian yhteen ne ommellaan. Käteen ruusun saan viimeisen, enkä aavista tuoksua sen. Sinut, Kuolema, tuo valju hetki kun luo, minä lymyssä levätä saan. kokoelmasta Fridas bok, Birger Sjöberg suomentanut Leena Krohn

Lentokoneen malli oli Cessna 182. Se oli nelipaikkainen ja tärisi niin, että olisi voinut luulla sen hajoavan kappaleiksi hetkenä minä hyvänsä. Koneen lentäjä huudatti moottoria saadakseen kierroslukeman nousemaan. Se tuntui pienessä lentokoneessa selvästi. Kone seisoi vielä kiitoradalla ja odotti nousulupaa, lentäjä suoritti viimeisiä tarkistuksia: potkurit, laipat, kojelauta, öljypumppu, sylinterin lämpötila. Moottorin hurina teki juttelemisesta mahdotonta. Jos halusi saada kumppaninsa huomion, oli pakko huutaa. Istuimet oli poistettu, ja Krister ja hänen vanha ystävänsä Peter istuivat vieri vieressä koneen lattialla polvet koukus-

sa. Naispuolinen hyppääjä, jota Krister ei ollut tavannut koskaan aikaisemmin, oli ottanut paikan lentäjän vierestä. Nainen istui selkä kohti koneen nokkaa. Ystävykset taas olivat ahtautuneet koneen takaosaan ja istuivat kyyryssä laskuvarjot selässään. He eivät olleet tavanneet vuosiin, mutta Peter oli soittanut edellisenä iltana ja kertonut olevansa pikavisiitillä Tukholmassa. Hän oli saanut Kristerin ylipuhuttua hyppäämään kanssaan, niin kuin vanhoina hyvinä aikoina. Hän oli jopa varannut ajan heidän vanhasta hyppykerhostaan. Kristerin kuusitoistavuotias tytär Cecilia oli viikonloppuvierailulla ja oli selkeästi osoittanut pettymyksensä, kun isä oli kertonut uhraavansa aikaansa myös muille kuin tyttärelleen tänä lauantaina. Cecilia oli pakotettu lähtemään kaupungille ostoksille isän tyttöystävän kanssa. Mutta tyttö sai luvan pärjätä. Tämä oli yllätys Kristerin ystävältä, joka asui Yhdysvalloissa, eikä Krister pystynyt sanomaan ei. Hän veisi Cecilian lohdutukseksi syömään Gamla Staniin, ja he viettäisivät illan aivan kahden.

Moottorit jylisivät. Vastapäätä istuva nainen ei ollut sanonut koko aikana sanaakaan. Hän vaikutti tyypiltä, joka pysytteli mieluiten omissa oloissaan. Hän oli oikeastaan aika hyvännäköinen, pienikokoinen ja tummatukkainen, mutta tuijotti ikkunasta ulos tyly ilme kasvoillaan. Krister ja Peter hyppäisivät yhdessä, niin kuin heillä oli ollut tapana silloin kun Peter asui vielä Tukholmassa ja he olivat käyneet säännöllisesti hyppäämässä. Molemmat olivat kokeneita laskuvarjohyppääjiä ja olivat harrastaneet lajia jo parikymmentä vuotta. Moottorit huusivat, ja Krister arveli kierroslukeman lähentelevän kolmeatuhatta, tasoa joka vaadittiin, jotta kone nousisi ilmaan. Kone tärisi ja heilui puolelta toiselle. Lentäjä kävi radiokeskustelua lennonjohdon kanssa ja sai lähtöluvan. Koneen moottori kiihdytti, ja kone lähti liikkeelle. Neljänsadan metrin pituiseen kiitorataan meni aikaa kaksikymmentäsekuntia. Koneen moottori jylisi entistä kovemmin. Lopulta kone irtosi maasta, tunne oli aina yhtä vapauttava. Tosin turbulenssi sai koneen tärisemään en-

tistäkin voimakkaammin. Aina ilmaan noustessa mielen valtasi sama kauhu: tuntui kuin kone voisi hajota säpäleiksi milloin tahansa. Se oli aina koko lentomatkan pahin hetki. Nousu kolmeentuhanteen metriin vei lähes puoli tuntia. Jalat ehtivät puutua epämukavassa asennossa, ja mitä korkeammalle he nousivat, sitä kylmempi tuli. Koneesta oli poistettu ovi, sen tilalla oli vain tarranauhalla kiinnitetty kangaspala, joka roikkui oviaukossa. Krister yritti ajatella jotain muuta kuin tunnottomia jalkojaan tai sormiaan, jotka alkoivat jäätyä koppuroiksi. Hän ajatteli kaikkia niitä vuosia, joina Peter ja hän olivat olleet ystäviä, kaikkea mitä he olivat tehneet yhdessä, ja hän tajusi, sillä hetkellä heidän istuessaan siinä ahtaassa koneessa, kuinka olikaan kaivannut ystäväänsä. Lentokone kierteli hetken hyppypaikan yläpuolella. Lentäjä oli päättänyt sopivan paikan, kaukana heidän allaan näkyi vehreä lehtometsä. Oli tärkeää valita oikea paikka ja laskea tuulen vaikutus

hyppyyn. Lopulta he saivat lentäjältä hyppyluvan, hetki oli käsillä. Naispuolinen hyppääjä, joka istui koneen keulassa, rullasi kankaan oven edestä ja asetti vasemman jalkansa koneen ulkopuolella olevalle askelmalle. Seuraavassa hetkessä hän jo heittäytyi ulos koneesta ja katosi taivaalle. Krister raahautui lentäjän vierelle, piti katsekontaktin Peteriin ja viittoili, että oli aika hypätä. Hän ojensi käsivartensa ja veti sen jälleen vasten itseään – kerran, toisen ja kolmannen – ja hyppäsi ulos vapaaseen pudotukseen. Peter teki samoin ja hyppäsi hänen kanssaan. Oli ratkaisevan tärkeää hypätä tismalleen samaan aikaan, jotta he saisivat saman putoamisvauhdin ja voisivat tehdä hypyn yhdessä. Pienikin eriävä liike voisi vaikuttaa putoamisen nopeuteen. Mutta hyppy oli onnistunut ja he putosivat vastakkain. Ensin he tarttuivat toisiaan tiukasti kiinni käsivarsista ja vähitellen siirsivät otteen toistensa ranteiden ympäri. He putosivat yhdessä ilman halki, olivat kuin yhtä. He pitivät koko ajan kat-

sekontaktin toisiinsa. Keskittyminen ei päässyt herpaantumaan hetkeksikään. Sininen toukotaivas levittäytyi heidän ympärillään. Valkoiset pilvet toivat lupauksen kesästä. Vehreys heidän allaan muistutti tavallisesta maailmasta jossain kaukana heidän alapuolellaan. He putosivat vapaasti kaksisataa kilometriä tunnissa. Täällä ei ollut sijaa epäilykselle. Peter nyökkäsi Kristerille, molemmat koukistivat oikean polvensa ja vasemman käsivartensa. Se sai molemmat pyörähtämään itsensä ympäri samanaikaisesti ja jälleen löytämään toisensa edestään. Krister näki kuinka Peter hymyili ilman puhaltaessa heidän ympärillään. Seuraava temppu: he levittivät kätensä, koukistivat polvensa ja tekivät voltin takaperin. Ja putosivat samalla ilman halki. Molemmat hymyilivät saadessaan jälleen katsekontaktin toisiinsa. He ehtivät tehdä vielä yhden tempun ennen kuin oli aika avata laskuvarjo. Sitten he tarkistivat olevansa tarpeeksi kaukana toisistaan, jotta varjot eivät törmäisi. Krister veti päättäväisesti laskuvarjon hihnas-

ta vapauttaakseen varjon. Mitään ei tapahtunut. Hän veti uudestaan. Ei mitään. Pieni paniikki alkoi painaa rintaa – hänen putoamisvauhtinsa oli kaksisataa kilometriä tunnissa, ja hänellä oli vain muutama sekunti aikaa ennen kuin olisi auttamatta liian myöhäistä. Mutta näin oli käynyt aikaisemminkin. Laskuvarjon avautumisessa saattoi olla ongelmia, vaikka se olikin aika harvinaista. Siksi kaikilla hyppääjillä oli aina myös varavarjo. Nyt piti vain keskittyä. Nopea vilkaisu ylöspäin. Hyvän matkaa hänen yläpuolellaan leijaili Peter ja kauempana tuntematon nainen, molempien varjot täysissä purjeissa. Mitä ihmettä hänen varjolleen oli tapahtunut? Hän muisteli käyneensä varusteet läpi edellisenä iltana. Silloin kaikki oli ollut kunnossa. Hän ei ymmärtänyt olenkaan. Hänen olisi pitänyt käydä varusteet vielä uudelleen läpi juuri ennen hyppyä, niin oli yleensä tapana. Sehän oli piru vie viimeinen asia, jonka jokainen hyppääjä teki. Mutta hän oli ollut niin innoissaan saadessaan vihdoin jutella Peterin kanssa, ettei ollut malttanut. Hän veti varavarjon hihnasta kaikin

voimin. Mitään ei taaskaan tapahtunut. Maisema näkyi yhä selvemmin hänen allaan. Puiden latvat, rinteet, vehreät metsät. Kauempana siinsivät laskuvarjokerhon parakit. Täydellinen paniikki valtasi mielen. Sydän hakkasi rinnassa. Maanpinta lähestyi yhä nopeammin. Hän veti vielä kerran epätoivoisesti hihnasta. Vaikka tiesi sen olevan jo liian myöhäistä. Hän tunsi painon rinnassaan, hengittäminen oli yhä vaikeampaa. Varjo ei ehtisi enää aueta. Verkkokalvoilla vilisti tuttuja kasvoja: tytär Cecilia, tämän äiti Annika, tyttöystävä Anki. Hänen elämänsä olisi ohi muutamassa sekunnissa. Hän oli vain neljäkymmentäseitsemänvuotias. Hän tunsi ilmavirran koko kehossaan, tuulen kasvoillaan. Edessä oli vain ruohikko ja maa. Maa, maa, maa.

Jossain syvällä

sisimmässäni tiedän matkan jo alkaneen, matkan kohti lopullista romahdusta, ikuista pimeyttä. Oivallus näkyy kulmien syvissä rypyissä, huolena katseessa ja kiristyneissä suupielissä. Se on jättänyt jälkensä liikkeisiini, niissä on jotain mekaanista, pakotettua. Niin kuin ei olisi enää mahdollisuutta palata. Istun suuren peilin edessä, olen jäänyt yksin. Muut ovat lähteneet, ja tiedän täällä olevan autiota huomiseen aamuun asti. Vasta äsken tämä sama tila oli täynnä toimintaa, ääniä, naurua ja puhetta. Joku oli vihainen, toinen levoton, yksi hermostunut. Jotkut halasivat, toinen hieroi kollegansa har-

tioita; hitaat, sitkeät liikkeet ja heidän katseensa toisiinsa lukittautuneina peilin kautta. Täällä ilmassa on aina ripaus erotiikkaa. Se ärsyttää minua. Suurin osa oli lähdössä kaupunkiin oluelle. Minä jäin ainoana jäljelle, väitin että minulla oli töitä tehtävänä. Ja niinhän minulla onkin, tavallaan. Kun kaikki ovat vihdoin poissa, olen yksin keskellä hiljaisuutta ja rauhaa enkä voi enää paeta itseltäni. Ei ole mitään paikkaa minne mennä. Mieleeni nousee säkeet Birger Sjöbergin runosta: ”Sinut, Kuolema, tuo valju hetki kun luo.” Niinpä niin. Haalea kesäsade on ripotellut koko päivän ja ilma on kostea. Ympärillä kaikuu hiljaisuus. Menneisyys tuntuu lähes käsin kosketeltavalta. Näissä paksuissa muureissa on vuosisatojen historia, ne ovat muistutus menneistä ajoista. Sinä et voi unohtaa, ne tuntuvat sanovan. Sinä et pysty unohtamaan. Harmaa päivänvalo kajastaa yhä syvistä ikkunaaukoista. Pian on kesä. Ulkona on valoisaa, mutta sisälläni vallitsee pimeys. Aika on tullut täyteen. Olen ottanut esiin kaiken mitä tarvitsen. Kiris-

tän hiukset taakse ja kiinnitän ne tiukalla hiusverkolla, joka litistää ne vasten päätä. Kiinnitän hupun varmuuden vuoksi teipillä. Kohtaan katseeni peilistä, se on rauhallinen ja määrätietoinen. Kurotan käteeni meikkisiveltimen ja alan levittää pohjustusainetta. Hitaasti muutos alkaa näkyä. Silmät vievät eniten aikaa, tummaa luomiväriä luomille, rajaukset silmien ympärille, mustaa kajaalikynää ja kunnolla eyelineria. Meikkityyli korostaa silmiä, kuin Audrey Hepburnilla aikoinaan. Sitten huulipunaa ja poskipunaa. Suun rajaukset vievät aikaa, muodon täytyy olla täydellinen. Työskentelen hitaasti ja keskittyneesti. Minulla on aivan tietty etenemistapani. Tiedän mitä vaaditaan oikean lopputuloksen saavuttamiseksi, täydellisen muutoksen aikaansaamiseksi. Sitten viimeiseksi kruunu kaiken päälle. Nostan peruukin mallinuken päästä ja vedän sen päähäni. Vaikka tiedän hyvin mihin pyrin, en voi olla hengähtämättä nähdessäni peilikuvan edessäni. Nainen näyttää juuri siltä kuin halusinkin. Hän on kaunis, tumma, jännittävä ja seksikäs.

Hän on täydellinen syötti kuoleman kalpealle hetkelle. Ja mikä tärkeintä, olen täysin tunnistamaton. Nämä ovat minun kasvoni, joita en ole nähnyt koskaan ennen. Joita en ole osannut edes kuvitella. Minun toiset kasvoni. Minun täytyy tehdä se, mitä täytyy. Se on kuin kutsumus, kuin määräys. Se on kuin kuoleman kutsu. Pelkkä ajatus saa karvat nousemaan pystyyn käsivarsissani, samalla tunnen odotuksen kipristävän vatsanpohjassa. Olen odottanut tätä hetkeä koko elämäni. Tai en ehkä ihan koko elämääni, se on sentään liioittelua. Olen odottanut tätä vuodesta 1998, toukokuun neljännestä päivästä. Silloin kaikki sai alkunsa.

Henrik Dahlman tuijotti kattoa ja tunsi ahdistuksen hiipivän vartalossa. Mihin hän oli oikein ryhtynyt? Tämä olisi voinut olla aivan tavallinen sunnuntai. Kaksi vanhinta lasta ryntäsivät makuuhuoneeseen koira perässään, ja kaikki kolme hyppäsivät sänkyyn. Hän oli hetkessä unenlämpöisten ja nauravien lasten sekä innokkaan labradorinnoutajan ympäröimä. Koira hyppi villisti päästyään isäntänsä ja emäntänsä pehmeään sänkyyn. Henrik Dahlmania oli siunattu kolmella tyttärellä. Nuorin heistä, Inez, jonka hän oli saanut yhdessä uuden vaimonsa kanssa, oli vain kaksivuotias. Muut lapset olivat hänen aikaisemmasta aviolii-

tostaan. Ebba ja Angelica olivat kymmenen- ja kaksitoistavuotiaat ja asuivat heidän luonaan joka toinen viikonloppu. Lisäksi hänellä oli tytärpuoli Beata, joka oli hänen entisen vaimonsa aikaisemmasta suhteesta. Beata oli jo kaksikymmentävuotias ja muuttanut pois kotoa. Beatan oli ollut kaikkein vaikeinta hyväksyä, että isäpuoli oli niin pian eron jälkeen hankkinut lapsen uuden vaimonsa kanssa. He eivät olleet olleet juuri missään tekemisissä avioeron jälkeen. Nykyisin tyttö asui Tukholmassa. Henrik Dahlman oli hyvin tietoinen omasta onnekkuudestaan. Hän oli menestynyt taiteilija, jolla oli oma liike ja ateljee vanhankaupungin muurien sisällä. Hän oli vasta mennyt naimisiin, ja hänellä oli suuri talo sekä Visbyssä että Ljugarnissa. Kaunis kivitalo sijaitsi Kasvitieteellisen puutarhan laidalla, ja sen makuuhuoneen ikkunat avautuivat kaupunkia kiertävälle kehämuurille ja kukoistavaan puutarhaan. Kukat loistivat parhaassa alkukesän hehkussaan. Kesä oli aivan nurkan takana, loma läheni ja elämä oli juuri nyt kaikin

tavoin uomissaan. Ellei sitten itse sotkenut asioitaan, kuten Henrik Dahlman valitettavasti oli juuri nyt mennyt tekemään. Eikä perääntymisen mahdollisuutta tuntunut enää olevan. Leikittyään hetken sängyssä hän jätti lapset ja koiran peuhaamaan tyynyjen ja peittojen sekaan ja meni kylpyhuoneeseen. Amanda oli jo noussut, ja hän kuuli tämän touhuavan alakerran keittiössä hyräillen. Nainen lauleskeli radiosta kuuluvien melodioiden mukana. Ikkuna oli auki, linnut lauloivat ja melkein peittivät alleen kauempaa kuuluvan ruohonleikkurin pörinän. Henrik seisahtui hetkeksi ja katseli itseään peilistä. Hän oli hyvin säilynyt neljäkymmentäviisivuotias mies. Hänellä oli paksu tumma tukka ja ruskeat silmät ja juuri nyt kolmen päivän sänki, joka sopi hänelle ainakin hänen omasta mielestään varsin hyvin. Hän mietti ajaisiko partansa, mutta antoi sen olla. Sen voisi hoitaa myöhemmin. Hän astui suihkuun, pesi tukkansa ja saippuoi itsensä huolellisesti. Hän nautti tuntiessaan jäntevän, treenatun vartalonsa kämmeniensä alla.

Henrik Dahlman oli aina pitänyt hyvää huolta ulkonäöstään. Hän oli jopa paremmassa kunnossa nyt kuin parikymppisenä. Hän virnisti tyytyväisenä peilikuvalleen ja kietoi paksun, valkoisen pyyhkeen lanteilleen, ennen kuin laskeutui portaat alas Amandan seuraan. Tämä seisoi keittiössä suuren ikkunan edessä harmaan kivitason äärellä ja viipaloi melonia ohuiksi siivuiksi. Ruskeat hiukset oli kiedottu löysälle poninhännälle, joka valui pitkin selkää. Hänellä oli päällään shortsit ja toppi. Varpaankynnet oli lakattu hennolla vaalean roosalla. Hyvin treenatuissa jaloissa ei ollut merkkiäkään suonikohjuista tai selluliitista. Auringonvalo siivilöityi keittiöön ja loi naisen ympärille sädekehän. Hän oli niin kaunis, melkeinpä täydellinen. Inez, pienimmäinen, istui lattialla viltin päällä ja leikki muovipalikoilla. Amanda oli hakenut ne lapselle viihdykkeeksi. Henrik halasi vaimoa takaapäin ja suuteli tämän niskaa. – Huomenta, kultaseni, nainen sanoi hellästi. – Teillä taisi olla hauskaa yläkerrassa. – Juu, hän sanoi ja imi naisen tuoksua sisään-

sä. – Kaikki kolme ovat ihan hulluja. – Onko sinun pakko lähteä? Amanda kääntyi häneen päin, ja tummat silmät katsoivat suoraan kohti. – Pakko ja pakko, hän vastasi. – Eihän minun tietenkään ole mikään pakko. Mutta olisi hyvä päästä lähtemään, jotta voisin vähitellen alkaa luonnostella, kun minulla on nyt niin paljon ideoita mielessä. – Mutta eihän sinun tarvitse saada valmista kuin vasta syksyllä. – Elokuun puoliväliin mennessä. Joten minulla on kyllä hieman kiire. He haluavat saada valmiin teoksen Crime Time Gotland -dekkarifestivaaleille. Tapahtumasta on tullut niin suosittu. Tänä vuonna on tulossa monia ulkomaalaisiakin tähtiä ja heidän perässään myös mediaa. He haluavat paljastaa teoksen samalla. Henrik Dahlmanin tehtävänä oli luoda betoniveistos, joka sijoitettaisiin Almedalin kirjaston ulkopuolelle. Sen tuli kuvastaa Gotlantia jännityskirjallisuuden tapahtumapaikkana, ja hän työs-

kenteli ahkerasti teoksen parissa. Aikataulu oli tiukka, toimeksianto oli tullut myöhässä, mutta hän ei ollut voinut kieltäytyä. Siinä, että hän tarvitsi rauhaa luodakseen tai luonnostellakseen, ei ollut mitään uutta. Saadakseen työrauhan oli parasta lähteä kesäpaikalle Ljugarniin. Siellä, inspiroivassa ympäristössä, hän saisi työskennellä rauhassa. Nyt oli vain niin, että tällä kertaa hän ei kaivannut rauhaa työskennelläkseen, mutta siitä vaimo oli onnellisen tietämätön. Hän rutisti vaimoaan tiukasti. – Minulle riittää vain muutama päivä. Sitten sinä ja Inez tulette perässä. – T iedän, mutta haluaisin itsekin päästä jo lähtemään. Ja Labankin varmasti kaipaa maalle. Amanda tönäisi häntä leikkisästi rintakehästä ja mutristi liioitellusti suutaan. – Ajattele mitä kaikkea fantastista pääsen luomaan, Henrik vitsaili ja levitti teatraalisesti kätensä. – Sinä tulet olemaan minusta niin ylpeä. Yhtäkkiä hänet valtasi huono omatunto. Mitä hän oli oikein tekemässä? Oliko tämä nyt viisas-

ta? Amanda oli hienoin nainen, jonka hän oli koskaan tavannut. Heillä oli ihana tytär, ja Amanda oli upea äitipuoli myös muille lapsille. Hän rakasti tätä naista. Samassa hetkessä hän tunsi puhelimensa värisevän taskussa. Hän oli laittanut sen äänettömälle varmuuden vuoksi. Hän irrotti otteensa Amandasta. – Minä vien Labanin ulos. Se tarvitsee liikuntaa. – No hyvä, nainen sanoi ja hymyili. – Minä laitan aamiaisen valmiiksi sillä aikaa.