Piper Kerman: Orange is the New Black

kun u l n ine Ilma

채yte

PIPER KERMAN ORANGE IS THE NEW BLACK Vuosi vankilassa Suomentanut Oona Timonen

HELSINGISSÄ KUSTANNUSOSAKEYHTIÖ OTAVA

Larry ja minä saavuimme New Yorkiin vuonna 1998 – hän sai toimittajan paikan miesten aikakauslehdestä ja minä työskentelin freelance-tuottajana – ja asetuimme asumaan hissittömään taloon West Villageen. Eräänä lämpimänä toukokuisena iltapäivänä ovikello soi.

Tein töitä kotona pyjama päällä. ”Kuka siellä?” kysyin sisäpuhelimella. ”Neiti Kerman? Täällä ovat konstaapelit Maloney ja Wong.” ”Niin?” Mietin, mitä asiaa poliiseilla voi olla meidän taloomme. ”Voisimmeko vaihtaa pari sanaa kanssanne?” ”Mitä asia koskee?” Epäluuloni alkoi herätä. ”Neiti Kerman, meidän olisi varmasti paras puhua asiasta kasvotusten.”

Maloney ja Wong, kaksi isokokoista, siviilivaatteisiin pukeutunutta miestä, kapusivat portaat viidenteen kerrokseen ja istuutuivat olohuoneeseeni. Maloney hoiti­ puhumisen ja Wong tuijotti minua ilmeettömästi.­”Neiti 3

Kerman, työskentelemme Yhdysvaltain tullissa. Tulimme ilmoittamaan, että teidät on asetettu liitto­valtion tuomioistuimessa Chicagossa syytteeseen huumaus­ aineiden salakuljetuksesta ja rahanpesusta.” Hän ojensi minulle paperiarkin. ”Teidän on tultava teille määrättynä aikana ilmoitettuun paikkaan oikeuden istuntoon.

Jos ette tule paikalle, teidät voidaan pidättää ja asettaa tutkintavankeuteen.”

Katselin miestä vaiti silmiäni räpytellen, ja ohimosuoneni alkoivat yhtäkkiä sykkiä kuin olisin juuri palannut pitkältä juoksulenkiltä. Tykytyksen ääni sai minut hermostumaan. Olin jättänyt menneisyyden taakseni ja onnistunut pitämään sen salassa käytännössä kaikilta, myös Larrylta. Nuo päivät olivat nyt ohi. Säikähdin sitä kuinka fyysisenä tuntemuksena pelko vyöryi ylleni.

Maloney veti esiin paperilehtiön ja kysyi epämuodollisesti: ”Haluaisitteko antaa lausunnon, neiti Kerman?” ”Luulen, että minun on parasta puhua asianajajan kanssa, vai mitä, konstaapeli Maloney?”

Hoipertelin esikaupunkiin Larryn työpaikalle. Olin hädin tuskin muistanut vaihtaa pyjaman päältäni. Höpötin Larrylle hermostuneesti ja kiskoin hänet ulos West 22nd Streetille. ”Mikä hätänä? Oletko vihainen minulle?” hän kysyi.

Vedin keuhkoni täyteen ilmaa ja sain hädin tuskin sylkäistyä sanat suustani. ”Olen saanut liittovaltion 4

tuomio­istuimelta syytteen rahanpesusta ja huumeiden salakuljetuksesta.” ”Mitä?” Larry näytti huvittuneelta. Hän vilkuili ympärilleen siltä varalta että jonnekin olisi kätketty piilokamera. ”Tämä on ihan totta. En keksi tätä päästäni. Tulen­ suoraan kotoa. Poliisit kävivät siellä. Minun täytyy saada käyttää puhelinta. Tarvitsen asianajajan. Voinko soittaa täältä?”

Hetkinen, ehkä minä en voisikaan soittaa täältä.

Ehkä kaikkia etäisestikin minuun liittyviä puhelimia, myös kaikkia puhelimia Larryn työpaikalla, salakuunneltiin. Kaikki ne hullut ja vainoharhaiset asiat, joita Nora oli joskus tolkuttanut minulle, kirkuivat pääni sisällä. Larry katsoi minua kuin olisin menettänyt järkeni.­ ”Minun täytyy soittaa jonkun muun kännykästä!

Kenen puhelinta minä voisin lainata??”

Muutaman minuutin kuluttua istuin palotikkailla Larryn työpaikan ulkopuolella ja soitin Larryn työkaverin puhelimesta sanfranciscolaiselle ystävälleni, joka oli isoin isojen kihojen lakimies jonka tunsin. Hän vastasi puhelimeen. ”Hei Wallace, Piper täällä. Kaksi liittovaltion poliisia kävi juuri luonani ja kertoi minulle että minua vastaan on nostettu syyte rahanpesusta ja huumeiden salakuljetuksesta.”

5

Wallace purskahti nauruun. Tämä oli reaktio, jonka tottuisin tulevaisuudessa saamaan aina kun kerroin tilanteesta ensimmäistä kertaa ystävilleni. ”Wallace, olen ihan helvetin tosissani. En tiedä yhtään, mitä minun pitäisi tehdä. Menetän kohta järkeni!

Sinun täytyy auttaa minua.” ”Mistä sinä soitat?” ”Palotikkailta.” ”Etsi puhelinkoppi.”

Palasin Larryn työhuoneeseen. ”Mun täytyy löytää puhelinkoppi.” ”Kulta, mitä hittoa on meneillään?” hän kysyi. Hän vaikutti äärimmäisen hermostuneelta, huolestuneelta ja hivenen ärsyyntyneeltä. ”En ihan oikeasti tiedä. Minun täytyy nyt mennä soittamaan. Tulen sitten takaisin ja etsin sinut käsiini.”

Kun annoin Larrylle myöhemmin tiivistetyn (ja luultavasti täysin epäjohdonmukaisen) selityksen tilanteesta, hän meni todella hiljaiseksi, mikä ei ollut hänelle lainkaan luonteenomaista. Hän ei raivonnut minulle siitä, etten ollut kertonut hänelle rikollisesta taustastani­ ennen kuin aloitimme yhteisen elämämme. Hän ei haukkunut minua holtittomaksi, ajattelemattomaksi ja itsekkääksi idiootiksi. Tyhjentäessäni säästötiliämme asianajajan palkkioita ja takuumaksuja varten hän ei vihjannut, että olin saattanut pilata koko elämäni ja hänen elämänsä siinä sivussa. Hän sanoi: ”Me selviämme 6

tästä.” Hän sanoi: ”Kaikki järjestyy kyllä. Koska minä rakastan sinua.”

Tuo aamu oli lähtölaukaus pitkälle ja kiduttavalle tutkimusmatkalle Yhdysvaltain rikosoikeusjärjestelmän syövereihin. Wallace­auttoi minua löytämään itselleni asianajajan. Joutuessani nyt kohtaamaan ajatuksen siitä, että tuttu ja turvallinen elämäni oli kääntymässä täysin päälaelleen, omaksuin uuden tavan käsitellä asioita, jotka pelottivat minua ja joille en voinut mitään: sulkeuduin täysin ja muistutin itselleni että olin hankkiutunut tähän sotkuun ihan itse enkä voinut syyttää siitä ketään muuta kuin itseäni. Minun olisi myös löydettävä ratkaisu omine nokkineni.

Tosiasiassa asia kosketti monia muitakin – raahasin sukulaiseni ja pahaa-aavistamattoman poikaystäväni mukaan todella­epämiellyttävään kyytiin. Larry, vanhempani, veljeni, isovanhempani – he kaikki seisoivat järkähtämättä rinnallani, vaikka he olivat varmasti kauhistuneita ja häpeissään tähän asti salassa pysyneestä rikollisesta menneisyydestäni. Isäni tuli New Yorkiin, ja ajoimme piinallisen neljän tunnin matkan Uuteen-­Englantiin, jossa isovanhempani viettivät tuolloin kesänsä. En tuntenut olevani hip, cool, jännittävä­ tai kapinallinen vaihtoehto­kulttuurin jäsen. Tunsin vain satuttaneeni tietoisesti kaikkia elämäni tärkeimpiä ihmisiä, tuottaneeni heille pettymyksen ja heittäneeni 7

oman elämäni täysin ajattelemattomasti hukkaan. Tekoni melkein ylitti heidän ymmärryksensä, ja istuin häpeästä jäykkänä hätäsukukokouksessa isovanhempieni olohuoneessa heidän kuulustellessaan minua tuntikausia, yrittäen saada jonkinlaista tolkkua siihen, mitä oikein oli tapahtumassa. ”Mitä ihmettä sinä niillä rahoilla teit?” isoäitini kysyi lopulta hämmentyneenä. ”No tuota, en oikeastaan ryhtynyt siihen rahan takia”, vastasin lyötynä. ”Taivaan tähden, Piper!” hän tiuskaisi. Olin paitsi pettymys ja häpeäpilkku, myös täydellinen idiootti.

Hän ei sanonut että olin idiootti. Kukaan ei itse asiassa myöskään sanonut että olin pettymys tai häpeäpilkku. Heidän ei tarvinnut. Tiesin sen itse. Uskomatonta kyllä, äiti, isä ja isovanhempani – kaikki lähimmät sukulaiseni – sanoivat, että he rakastavat minua. He olivat huolissaan minusta. He auttaisivat minua. Kun lähdin, isoäitini kietoi pienet hauraat käsivartensa rintakehäni ympärille ja halasi minua lujaa.

Vaikka perheeni ja ne muutamat ystävät, joille kerroin asiasta, ottivat tilanteeni vakavasti, he epäilivät että kaltaiseni ”mukava vaalea nainen” ei voisi kuuna päivänä päätyä vankilaan. Asianajajani sai minut kuitenkin ymmärtämään, että nyt oli tosi kyseessä. Syytteeni heroiinin maahantuontiin liittyvästä salahankkeesta oli saanut alkunsa, kun entisen rakastajattareni huume­ salakuljetusbisnes oli romahtanut. Nora, Jack ja kolme8

toista muuta (joista osan tunsin ja osaa en), afrikkalainen huumeparoni Alaji mukaan lukien, olivat myös saaneet syytteet. Nora ja Jack olivat tutkintavankeudessa, ja joku lauloi nimiä viran­omaisille.

Siitä huolimatta kuinka rumasti kaikki päättyi minun ja Noran välillä en olisi ikimaailmassa uskonut, että Nora olisi kääntynyt minua vastaan pelastaakseen oman nahkansa. Mutta kun asianajajani lähetti minulle syyttäjän tutkinta-aineiston – valtion minua vastaan keräämät todisteet – siihen sisältyi Noran antama yksityiskohtainen lausunto siitä, kuinka minä kuljetin käteistä rajan yli Euroopassa. Olin astunut aivan uuteen maailmaan, sellaiseen, jossa ”syyte salahankkeesta” ja ”vähimmäistuomio” määrittelivät minun kohtaloni.

Opin, että salahankesyytteessä ei niinkään eritelty yksittäisiä rikoksia vaan syytettiin joukkoa ihmisiä rikollisen toiminnan järjestäytyneestä suunnittelusta.

Sala­hankesyytteen perusteena on usein pelkkä todistaja­ lausunto, jonka antaa joku rikoskumppaneista tai, vielä pahempaa, ”luottamuksellinen tiedonantaja” eli joku, joka suostuu vasikoimaan tovereistaan saadakseen siitä itselleen hyötyä. Syyttäjät rakastavat salahankesyytteitä, koska niiden avulla on helppo saada suuria tuomioistuimia asettamaan ihmisiä syytteeseen ja ihmisiä tunnustamaan syyllisyytensä: kun yksi salahankesyytteen saaneista antaa periksi viranomaisille, on melko helppo vakuuttaa loput liittolaisista siitä, että heillä ei 9

ole pienintäkään selviytymisen mahdollisuutta avoimessa oikeudenkäynnissä. Salahankesyytteessä tuomioni määräytyi koko operaation huumemäärän perusteella riippumatta siitä, kuinka pieni oma roolini koko sopassa oli ollut.

Vähimmäistuomiokäytäntö oli tärkeä osa huumeidenvastaista sotaa, jota Yhdysvalloissa käytiin vuosituhannen vaihteessa. Kongressin 1980-luvulla laatimien suositusten mukaan liittovaltion tuomareiden oli pakko langettaa huumausainerikoksista tietyt tuomiot tapauksen lieventäviä asianhaaroja huomioimatta ja tuomittavaa henkilöä sen kummemmin arvioimatta. Liittovaltion lakeja toisinnettiin myös useiden osavaltioiden lainsäädännössä. Tuomioiden pituus sai minut täysin suunniltani: kymmenen, kaksitoista, kaksikymmentä­vuotta.

Huumerikoksista annettavat pitkät pakolliset vähimmäistuomiot ovat suurin syy siihen, että yhdysvaltalaisten vankiloiden vankimäärä on käytännössä räjähtänyt käsiin. Vankeja on yli 2,5 miljoonaa eli lähes kolminkertainen määrä 1980-lukuun verrattuna. Valtio lukitsee telkien taakse yhden sadasta aikuisesta, mikä on paljon enemmän kuin missään muussa maailman maassa.

Asianajajani selitti minulle lempeästi mutta jämäkästi,­ että jos halusin viedä asian oikeuteen, olisin yksi parhaimmista vastaajista, joiden kanssa hän oli työskennellyt – miellyttävä ihminen, jolla oli uskottava tarina takanaan – mutta jos häviäisin, saattaisin saada enimmäistuomion, 10

luultavasti yli kymmenen vuotta telkien takana. Jos tunnustaisin syyllisyyteni suoraan, joutuisin takuuvarmasti vankilaan, mutta huomattavasti lyhyemmäksi ajaksi.

Valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon. Kävin tuskallisia keskusteluja Larryn ja edelleen kuin puulla päähän lyödyn perheeni kanssa. Mutta päätös minun oli tehtävä­itse. Asianajajani neuvotteli puolestani sinnikkäästi ja viisaasti, ja lopulta liittovaltion syyttäjänvirasto salli minun tunnustaa syyllisyyteni salahankkeen sijaan rahanpesuun, josta langetettava vähimmäistuomio oli 30 kuukautta liittovaltion vankilassa.

Pyhäinpäivänä 1998 Larry ja minä matkustimme Chicagoon teineiksi pukeutuneina – hulvattoman halloween-asun oli kaiketi tarkoitus naamioida surkeuteni.

Illalla menimme kaupungille kavereidemme Gabin ja Edin kanssa, jotka eivät tienneet mitään tukalasta tilanteestani vaan luulivat että olin Chicagossa työasioissa.

Seuraavana aamuna kävelin suoraselkäisenä, joskin hyvin kalpeana, parhaassa puvussani liittovaltion hallinto­ rakennukseen, jossa tuomioistuin sijaitsi. Larryn katsellessa sivusta kakistin suustani sanat, jotka sinetöivät kohtaloni: ”Arvoisa tuomari, olen syyllinen.”

Pian sen jälkeen kun olin tunnustanut syyllisyyteni, tapahtui jotain hyvin yllättävää. ”Alaji”, länsiafrikkalainen huumeruhtinas, pidätettiin Lontoossa Yhdysvaltain pidätysmääräyksellä. Treffejäni tiilenpäiden kanssa lykät11

tiin yhtäkkiä – määrittämättömällä ajalla – siksi kunnes Britannia luovuttaisi hänet Yhdysvaltoihin oikeuden eteen. He halusivat, että todistaisin miestä vastaan normaaleissa vaatteissa oranssin haalarin sijaan.

Loppua ei ollut näkyvissä. Vietin lähes kuusi vuotta liittovaltion valvonnan alaisena. Minun piti ilmoittautua kuukausittain ”esitutkinnan aikaiselle valvojalleni”, nuivalle nuorelle naiselle, jolla oli yltiöpäisen kiharainen takatukka ja työhuone liittovaltion oikeustalossa Manhattanin Pearl Streetillä. Kerran kuussa kävelin rakennuksen turvatarkastuksen läpi hissiin ja nousin ylös esitutkintapalveluihin, ilmoittauduin vastaanottoon ja odotin nuhruisessa huoneessa, jonka seiniä koristivat erilaiset kannustus- ja varoitusjulisteet: ”Sinnikkyys palkitaan!” ”Muista kondomi!” Olin usein yksin odotushuoneessa. Joskus seuraani liittyi nuoria mustaihoisia miehiä tai latinomiehiä, jotka joko tarkastelivat minua hiljaa päästä varpaisiin tai tuijottivat ilmeettöminä suoraan eteensä. Joskus paikalle sattui vanhempi valkoinen mies, jonka paksussa kaulassa roikkui liuta kultakoruja – ja hän katsoi minua aina peittelemättömän kummastuneena. Silloin tällöin huoneessa oli toinenkin nainen, ei koskaan valkoihoinen, joskus lasten kanssa. He eivät koskaan olleet huomaavinaankaan minua. Kun valvojani, neiti Finnegan, lopulta tuli esiin ja viittoi minut mukaansa, seurasin häntä hänen työhuoneeseensa, jossa istuimme vaivautuneina muutaman minuutin ajan.

12

”No… onko jutustasi kuulunut mitään?” ”Ei.” ”No… tämäpä onkin pitkä juttu.”

Aina silloin tällöin hän teki minulle anteeksipyytelevän oloisena huumetestin. Lopulta neiti Finnegan lähti­talosta lukemaan lakia, ja minut siirrettiin yhtä lailla tasa­paksun luonteiselle neiti Sanchezille. Hänellä oli älyttömän pitkät barbipinkit rakennekynnet. ”Sä olet mun helpoin tapaukseni!” hän sanoi hilpeästi joka kuukausi.

Odotusaika kesti yli viisi vuotta, ja ehdin sen aikana miettiä vankilaa kaikilta mahdollisilta kanteilta. ­Pidin tilanteen salassa lähes kaikilta tuttaviltani. Asia oli jo itsessään niin kaamea, hämmentävä ja epävarma, ettei siitä oikein voinut kertoa kenellekään. Ja kun juttu viivästyi Alajin luovutuspyynnön takia, tilanne muuttui niin merkilliseksi, ettei sitä voinut mitenkään ottaa puheeksi ihmisten kanssa, jotka eivät vielä tienneet siitä: ”Minä joudun vankilaan… ainakin jossain vaiheessa?”

Minusta tuntui että minun oli vain purtava hammasta­ ja hyväksyttävä kohtaloni kaikessa hiljaisuudessa. Ne, jotka tiesivät, vaikenivat asiasta armeliaasti vuosien kuluessa tuskastuttavan hitaasti, aivan kuin Jumala olisi unohtanut minut elämän vaihtopenkille.

Yritin parhaani mukaan unohtaa, mikä minua odotti, kohdistamalla energiani verkkoyhtiöiden luovana johtajana toimimiseen ja New Yorkin kantakaupunkiin 13

tutustumiseen Larryn ja ystäviemme kanssa. Tarvitsin rahaa jatkuvien valtavien oikeuskulujeni maksamiseen, joten otin nekin asiakkaat, jotka olivat hipsterikollegojeni mielestä epäseksikkäitä ja epämiellyttäviä – suuria teleoperaattoreita, suuria petrokemian yrityksiä ja suuria, epämääräisiä sijoitusalan yrityksiä.

Kaikkien muiden paitsi Larryn seurassa olin vain puoliksi läsnä. Vain hän tiesi, kuinka peloissani ja häpeissäni olin. Sellaisten ihmisten seurassa, jotka eivät tienneet mitään rikollisesta salaisuudestani ja edessä häämöttävästä vankilatuomiosta, en ollut aivan oma itseni – ystävällinen, joskus hurmaavakin, mutta­varautunut, etäinen, ehkä jopa hieman välinpitämätön. Myös niiden lähimpien ystävieni seurassa, jotka tiesivät mitä oli meneillään, en ollut täysin mukana menossa – tarkkailin tilannetta ääneen lausumattoman muurin läpi ikään kuin luovuttaen ja tiedostaen, että millään ei ollut mitään väliä, kun otti huomioon sen, mitä oli tulossa. Onnettomuus oli jo vyörymässä minua kohti, kasakoiden tai vihamielisten intiaanien huudot raikuivat horisontissa.

Vuosien vieriessä perheeni alkoi jo melkein uskoa, että kohdalleni osuisi jonkinlainen ihmepelastuminen. Äitini vietti paljon aikaa kirkossa. En kuitenkaan antanut itseni hairahtua sekunniksikaan tuohon toive­ ajatteluun – tiesin että olin menossa vankilaan. Välill­ä olin helvetin masentunut. Ratkaisevaa oli kuitenkin se, että sukulaiseni ja Larry eivät lakanneet rakastamasta 14

minua älyttömän törttöilyni takia, se, että ne ystävät, jotka tiesivät tilanteesta, eivät kääntäneet minulle selkäänsä ja se, että pystyin yhä toimimaan osana yhteiskuntaa – tekemään töitä ja tapaamaan ihmisiä – vaikka olin mitä ilmeisimmin tuhonnut koko elämäni. Ajan kuluessa pelkoni tulevaisuutta ja jopa vankilaa kohtaan alkoivat pikku hiljaa hälvetä. Aloin uskoa, että minullakin oli vielä mahdollisuus onneen.

Suurin syy tähän oli Larry. Kun sain syytteen, olimme korviamme myöten rakastuneita mutta vasta kaksikymmetäkahdeksanvuotiaita ja juuri muuttaneet New Yorkiin. Emme olleet suunnitelleet tulevaisuutta oikeastaan sen pidemmälle kuin mihin muuttaisimme, kun tyyppi, jonka alivuokralaisina asuimme, palaisi kotiin Lontoosta. Kun rikollinen menneisyyteni paljastui, olisi ollut täysin ymmärrettävää ja oikeutettua, jos Larry olisi pyytänyt minua istumaan alas ja sanonut: ”Minä en pyytänyt päästä mukaan tällaiseen hevonpaskaan. Luulin että sinä olet hullu hyvällä tavalla, et helvetin pelottavalla tavalla.” Kuka olisi osannut ennustaa, miten kiva newjerseyläinen juutalaispoika käsittelisi ajatusta siitä että hänen ex-lesbo, boheemi keskiluokkainen valkoinen tyttöystävänsä olisi pian myös tuomittu rikollinen?

Kukapa olisi osannut arvata, että minun ulospäin suuntautunut, ailahtelevainen, kofeiinihöyryinen poika­ystäväni voisi olla niin kärsivällinen, niin kunnollinen ja niin neuvokas? Että kun itkin kunnes henki ei enää 15

kulkenut, hän silittäisi päätäni ja lohduttaisi minua?

Että hän vaalisi salaisuuttani kuin se olisi hänen omansa? Että kun ryvin itsesäälissä ja annoin sen vetää minut nilkoistani todella syviin ja pelottaviin syövereihinsä, hän repisi minut väen vängällä takaisin maan pinnalle, vaikka tuloksena olisi hirveitä riitoja ja vaikeita päiviä ja öitä kotona?

Heinäkuussa 2003 lomailimme Massachusettsissa­sukuni ranta­mökillä. Eräänä kauniina, aurinkoisena päivänä Larry ja minä meloimme Pea Islandille, pienelle­hiekkaiselle kallioluodolle, joka työntyi esiin pienestä­lahdenpoukamasta Buzzard’s Bayn edustalla. Saari oli autio ja hiljainen. Kävimme uimassa ja istuskelimme sitten kalliolla poukamaa tuijottaen. Larry kopeloi uima­housujaan.

Katselin häntä sivusilmällä ja ihmettelin, miksi hän käyttäytyi niin omituisesti. Hän veti uimahousuistaan pienen muovipussin ja siitä metallirasian. ”P, ostin sinulle nämä sormukset, koska rakastan sinua ja haluan antaa ne sinulle, koska merkitset mulle niin paljon. Niitä on seitsemän, yksi kutakin vuotta­kohti jonka olemme olleet yhdessä.

Meidän ei tarvitse mennä naimisiin jos et halua. Mutta haluan kuitenkin että otat nämä vastaan…”

En tietenkään muista sanaakaan siitä mitä hän sanoi tämän jälkeen, koska olin niin yllättynyt ja hämmästynyt ja liikuttunut ja innoissani etten enää kuullut hänen puhettaan. Huusin vain: ”Kyllä!” Rasiassa oli seitsemän taottua, silkkipaperinohutta kultasormusta, joita oli tar16

koitus pitää päällekkäin pinottuina. Larry oli ostanut itselleenkin sormuksen, ohuen hopearenkaan, jota hän pyöritteli hermostuneena sormessaan.

Perheeni oli onnesta soikeana. Niin olivat Larrynkin vanhemmat, mutta vaikka olimme olleet Larryn kanssa pitkään yhdessä, oli yhtä sun toista mitä he eivät tienneet tulevasta miniästään. He olivat aina kohdelleet minua ystävällisesti ja sydämellisesti, mutta minua pelotti hirvittävästi, kuinka he suhtautuisivat synkkään salaisuuteeni. Carol ja Lou olivat aivan erilaisia kuin minun hippinuoruuden viettäneet vanhempani: he olivat tavanneet lukiossa 1950-luvulla, aikaan jolloin minkäänlaista vaihtoehtokulttuuria ei ollut vielä keksittykään.

He asuivat edelleen samassa maaseutupitäjässä kuin lapsina, kävivät katsomassa amerikkalaista jalkapalloa ja näyttäytymässä asianajaja­liiton päivälliskutsuilla. Ajattelin, että he eivät varmastikaan ymmärtäisi nuoruuden viehtymystäni yhteiskunnan nurjaan puoleen, sekaantumistani kansainväliseen huumeiden salakuljetusbisnekseen tai vääjäämättä lähestyvää vankilatuomiotani.

Syytteen nostamisesta oli kulunut jo viisi vuotta. Larryn mielestä meidän oli kerrottava hänen vanhemmilleen, mitä oli meneillään. Päätimme harjoitella muutamilla muilla ihmisillä taktiikkaa, jota Larry kutsui ”kerro totuus ja pakene” -taktiikaksi. Reaktiot noudattivat hyvin pitkälti samaa kaavaa – ystävämme nauroivat ensin katketakseen, kunnes he pitkän va17

kuuttelun jälkeen uskoivat, että olimme tosissamme, ja olivat sitten kauhuissaan ja huolissaan minun puolestani. Ystäviltä saamistamme kannustavista kokemuksista huolimatta pelkäsin pahoin, että onni kääntyisi tulevien appivanhempieni kohdalla.

Larry soitti vanhemmilleen ja kertoi heille, että halusimme puhua heidän kanssaan kasvotusten eräästä tärkeästä asiasta. Ajoimme paikalle eräänä elokuisena iltana, saavuimme perille myöhään ja söimme perinteisen kesäisen aterian – pihvejä, grillattua maissia, suuria mehukkaita Jerseyn tomaatteja, herkullista persikka­piirasta.

Larry ja minä istuimme keittiönpöydässä toisiamme vastapäätä. Carol ja Lou näyttivät hyvin hermostuneilta mutteivät kuitenkaan pelokkailta. Luulen, että he arvelivat asian liittyvän minuun eikä Larryyn. Lopulta Larry sanoi: ”Meillä on huonoja uutisia, mutta se ei ole syöpä.”

Kakaisin tarinan ulos kurkustani. Larry keskeytti kertomukseni silloin tällöin, enkä saanut sitä kerrottua täysin johdonmukaisesti, mutta nyt se oli ainakin saatu puserrettua ulos, aivan kuin ikävä tikku sormesta.

Carol istui vieressäni. Hän tarttui käteeni, puristi sitä lujaa ja sanoi: ”Sinä olit vielä niin kovin nuori!”

Lou yritti järjestellä uutta, yllättävää tietoa päässään vaihtamalla lakimiesvaihteen päälle. Hän kyseli yksityiskohtia syytteestä, asianajajastani, tuomioistuimesta ja siitä, mitä hän voisi tehdä hyväkseni. Ja että olinko koukussa heroiiniin.

18

Larryn perhe oli sillä lailla hyvällä tavalla nurinkurinen, että kun jokin pieni asia oli vinossa, meno oli kuin uppoavan T ­ itanicin kannella, mutta todellisen katastrofin iskiessä nämä olivat juuri sellaisia ihmisiä, jotka jokainen haluaisi pelastuslautalleen. Olin odottanut katkeria syytöksiä ja hyljeksintää ja sainkin sen sijaan lämpimän halauksen.

Britannia kieltäytyi lopulta luovuttamasta pääpiru Alajia­Yhdysvaltoihin ja päästi hänet vapaaksi. Asianajajani selitti, että koska Alaji oli nigerialainen, hän oli myös Brittiläisen kansainyhteisön kansalainen ja nautti tietynlaista brittiläisen lainsäädännön mukaista oikeussuojaa. Nettiä koluamalla selvisi, että hänet tunnettiin Afrikassa varakkaana ja vaikutusvaltaisena liike­miesgangsterina, ja pystyin hyvin kuvittelemaan että hänellä oli varmasti suhteita, joiden avulla hän sai sellaiset epämiellyttävät pikku kiusat kuin kansainväliset luovutussopimukset vaipumaan unholaan.

Lopulta liittovaltion syyttäjänvirasto Chicagossa oli valmis laittamaan tapaukseni eteenpäin. Valmistauduin käsittelyyn kirjoittamalla lausunnon tuomioistuimelle. Lisäksi avasin sydämeni yhä useammalle ystävälle ja työtoverille ja vetosin heihin, jotta he kirjoittaisivat kirjeitä, joissa he kertoisivat kuinka kunnollinen ihminen olin ja pyytäisivät tuomaria lieventämään rangaistusta.

Pitkään tuntemieni ihmisten lähestyminen, tilanteen 19

tunnustaminen ja avun pyytäminen oli vaikea ja nöyräksi tekevä kokemus. Saamani vastakaiku sulatti minut täysin: olin kovettanut itseni ottamaan vastaan hyljeksintää tiedostaen, että pyynnöstäni kieltäytymiseen oli lukuisia täysin päteviä syitä. Sen sijaan sain vastaani ylitsevuotavaa ystävällisyyttä ja huolenpitoa, ja itkin joka ikistä kirjettä lukiessani, kuvailtiinpa niissä sitten lapsuuttani, ystävyyssuhteitani tai työmoraaliani. Kaikki halusivat vaivojaan säästelemättä muotoilla sanoiksi sen, mikä oli heidän mielestään tärkeää ja hyvää minussa. Tämä oli täydellinen vastakohta sille, millaisena pidin itseäni: perin juurin arvottomana.

Yksi parhaista opiskelukavereistani, Kate, kirjoitti tuomarille näin: Uskon, että hänen päätöksensä sekaantua rikolliseen toimintaan johtui osittain siitä että hän tunsi olevansa yksin maailmassa ja joutuvansa huolehtimaan itse itsestään. Hänen suhteensa muihin ihmisiin ovat muuttuneet ja syventyneet noista ajoista. Uskon että hän tietää nyt että hänen elämänsä kietoutuu yhteen niiden ihmisten elämän kanssa, jotka rakastavat häntä…

Tuomion julistamisen päivä alkoi olla jo käsillä. Klisee ”se mikä ei tapa, vahvistaa” oli pyörinyt päässäni melkein kuusi vuotta kestäneen odotuksen ajan, mutta­ 20

nyt jouduin miettimään sanojen takana piilevää totuutta – totuutta, joka useimpiin latteisiin ja kuluneisiin ajatuksiin sisältyy. Olin jakanut itselleni petoksen, paljastumisen, häpeän, taloudellisen ahdingon ja itse aiheutetun eristäytymisen kortit. Tällä kädellä oli aika pirun vaikea voittaa. Kuin ihmeen kaupalla en kuitenkaan joutunut pelaamaan yksin. Sukulaiseni, ystäväni, työtoverini – kaikki nämä hyvät ihmiset olivat kieltäytyneet hylkäämästä minua huolimatta siitä, kuinka moraalittomasti, holtittomasti ja piittaamattomasti olin käyttäytynyt vuosia sitten ja kuinka uppiniskaisen eristäytyneenä olin halunnut ongelmaani käsitellä. Ehkä kaikkien näiden ihmisten rakkaus ja pyyteetön halu auttaa todistivat, etten ollutkaan aivan niin toivoton tapaus kuin minä itseäni pidin. Ehkä jokin osa minusta oli heidän rakkautensa arvoinen.

Lensin jälleen Larryn kanssa Chicagoon ja tapasin asianajajani, Pat Cotterin, päivää ennen tuomion julistamista. Toivoimme että tuomio olisi lyhyempi kuin kolmekymmentä kuukautta, ja syyttäjä olikin myötä­ mielinen pitkän odotuksen vuoksi. Esittelin Patille asuvaihtoehtoja, jotka olin ottanut mukaani oikeuden istuntoa varten: yksi siisteistä ”luovan johtajan” housupuvuistani, sotilaallinen laivastonsininen takkimekko, joka oli varmasti konservatiivisin omistamani vaate, ja villi kortti, 50-luvun jakkupuku jonka olin huutanut eBaysta – lämpimän kermansävyinen, golfklubilaisuut21

ta henkivä puku jossa oli hillitty sininen ruutukuvio. ”Tämä”, sanoi Pat ja osoitti jakkupukua. ”Haluamme että muistutat tuomaria hänen omasta tyttärestään, siskon­tyttärestään tai naapurintytöstä.” En saanut unta tuona yönä. Larry surffaili hotellihuoneen televisiokanavilla ja päätyi joogakanavalle, jossa mairean ja komean näköinen joogi veteli jalkojaan niskan taakse hypnoottisen kauniilla havaijilaisella rannalla. Olisin antanut mitä tahansa jos olisin saanut olla siellä senhetkisen olinpaikkani sijaan.

Joulukuun 8. päivänä vuonna 2003 seisoin tuomari­ Charles Norglen edessä oikeussalissa takanani pieni joukko sukulaisiani ja ystäviäni. Ennen kuin hän julisti tuomion, pidin vielä oman puheenvuoroni. ”Herra tuomari, on kulunut lähes kymmenen vuotta­ siitä kun tein sekä käytännöllisesti että moraalisesti­katsoen huonoja valintoja. Käyttäydyin täysin itsekkäästi ja ajattelemattomasti, rikoin tietoisesti lakia, valehtelin rakkaille perheenjäsenilleni ja etäännytin itseni oikeista­ ystävistäni.

Olen valmis ottamaan vastuun teoistani ja hyväksyn sen rangaistuksen, jonka tuomioistuin katsoo asialliseksi minulle langettaa. Olen vilpittömän pahoillani aiheuttamastani harmista ja tiedän, että kohtelette minua oikeudenmukaisesti.

Haluan käyttää tämän tilaisuuden hyväkseni ja kiittää vanhempiani, kihlattuani, ystäviäni ja työtovereita22

ni, jotka ovat saapuneet tänne tänään ja jotka ovat rakastaneet ja tukeneet minua, ja haluan pyytää heiltä anteeksi kaikkea sitä tuskaa, huolta ja häpeää jonka olen heille aiheuttanut.

Herra tuomari, kiitos että huomioitte lausuntoni ja käsittelette tapaukseni.”

Minut tuomittiin viideksitoista kuukaudeksi liittovaltion vankilaan. Kuulin, kuinka Larry, vanhempani ja ystäväni Kristen nyyhkivät selkäni takana. Minusta oli ihme, että tuomio ei ollut pidempi, ja olin niin uupunut kaikesta odottamisesta, että halusin saada asian pois päiväjärjestyksestä mahdollisimman nopeasti. Silti vanhempieni tuska tuntui pahemmalta kuin mikään rasitus, väsymys tai masennus jonka pitkä odotus oli minulle koko tänä aikana aiheuttanut.

Odotus ei kuitenkaan päättynyt tähän. En vielä tiennyt, mihin vankilaan minut sijoitettaisiin. Minulla oli vähän samanlainen olo kuin yliopiston hyväksymiskirjettä odottaessa – voi kunpa pääsisin Connecticutin Danburyyn! Mikä tahansa muu sijainti olisi tehnyt Larryn ja muiden sukulaisten tiheät vierailut täysin mahdottomiksi. Seuraavaksi lähin liittovaltion naistenvankila oli 800 kilometrin päässä Länsi-Virginiassa. Kun liitto­valtion šeriffiltä saapui ohut kirje, jossa minun käskettiin ilmoittautua 4. helmikuuta 2004 liittovaltion rangaistuslaitoksessa, Federal Correctional Institute (FCI) Danburyssa, olin todella helpottunut.

23

Yritin saada asiani kuntoon vuoden poissaoloa varten. Olin jo lukenut kaikki Amazonin kirjat vankilassa selviytymisestä, mutta ne oli kirjoitettu miehille.

Kävin isovanhempieni luona ja yritin olla ajattelematta, että tämä saattoi olla viimeinen kerta kun näin heidät. Noin viikkoa ennen kuin minun oli määrä ilmoittautua, Larry ja minä tapasimme pienen joukon ystäviä Sixth Streetin Joe’s Barissa East Villagessa ex tempore -läksiäis­juhlassa. Paikalla oli kaupungissa asuvia hyviä ystäviämme, jotka olivat tienneet salaisuudestani ja tehneet kaikkensa auttaakseen minua. Meillä oli hauskaa – pelasimme biljardia, kerroimme hauskoja juttuja ja joimme tequilaa. Ilta jatkui jatkumistaan – en halunnut ottaa rauhallisesti, en halunnut rajoittaa juomistani, en halunnut olla ilonpilaaja. Ilta vaihtui aamuyöksi ja lopulta joku teki lähtöä. Ja halatessani lähtijöitä juuri niin lujaa ja niin heltymättömästi kuin vain tequilapäissään oleva tyttö pystyy, tajusin yhtäkkiä että nämä tosiaan olivat hyvästit. En tiennyt, milloin näkisin ystäväni seuraavan kerran tai millainen minä olisin sitten kun tuo aika koittaisi. Aloin itkeä.

En ollut koskaan itkenyt kenenkään muun kuin Larryn edessä. Mutta nyt itkin, ja ystävänikin alkoivat itkeä. Meidän on täytynyt näyttää aivan sekopäisiltä, kymmenkunta ihmistä parkumassa baarissa East Villagessa kolmen aikaan aamulla. En pystynyt lopettamaan.

Itkin itkemistäni ystäviä hyvästellessäni. Se kesti ikui24

suuden. Rauhoituin hetkeksi ja käännyin sitten toisen ystävän puoleen ja aloitin nyyhkimisen uudelleen. En osannut tuntea häpeää, olin vain aivan hirveän surullinen.

Seuraavana päivänä pystyin hädin tuskin näkemään itseäni peilistä punaisiksi pingispalloiksi muuttuneilla silmilläni. Näytin hirveämmältä kuin koskaan. Mutta oloni oli hiukan parempi.­ Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun asianajajani Pat Cotter lähetti valkokaulustyöläisen vankilaan. Hän antoi minulle seuraavat neuvot: ”Piper, luulen että sinulle tulee olemaan vankilassa vaikeinta paskantärkeät säännöt, joiden toteuttamista valvovat paskantärkeät ihmiset. Soita minulle jos joudut hankaluuksiin, äläkä hanki sieltä ystäviä.”

25