Laura Honkasalo: Perilla kello kuusi

i Ilma

nen

n채 luku

yte

Laura Honkasalo

Perillä kello kuusi

HELSINGISSÄ K U S TA N N U S O S A K E Y H T I Ö OTAVA

1 Vuokko sulki viimeisen turkin pukupussiin. Talvi lipui loitolle, avoimesta ikkunasta kostean mullan tuoksu, silmut puskivat nilan alta oksille. Lattia oli lämmin paljaisiin varpaisiin, kun hän seisoi alus­ hameisillaan vaatekaapin edessä, otti tassilta savuk­ keensa ja katseli pukujaan. Turkikset säilytykseen, hän hakisi huomenna Tädin turkit ja veisi ne samal­ la. Kaapeista pois talviset puvut, sametit ja neulok­ set, kesäpuvut tilalle. Hän imi savukettaan, keinutti lanteitaan radiosta hyrräävän musiikin tahtiin. Asetti tupakan lautaselle odottamaan, kurotti vaatepuulta kotelopuvun.

Piitu ilmestyi kynnykselle, katseli häntä alta kul­ main. Resupekka, avojaloin, olalla leipälaukku, kul­ mikkaat polvet paljaina. Vaaleat hiukset valuivat ohuina kahta puolta kapeita kasvoja. Mikähän siinä oli, että nuorten piti näyttää huutolaisilta. ”Sunkin vaatteistasi pitäisi katsoa kesäsäilöön menevät”, Vuokko sanoi. ”Miksi? Sitten ne taas otetaan takaisin ja kesä­ vaatteet laitetaan pois. Mä en tajua.”

Vuokko kääntyi selin Piituun tumpatakseen sa­ vukkeensa tuhka­kuppiin.

3

”Ihmisillä nyt vain on tiettyjä yleisesti hyväksytty­ jä tapoja”, Vuokko sanoi ja astui sisälle pukuun so­ vittaakseen sitä. ”Kuten että yöllä ollaan yövaatteissa ja aamulla pukeudutaan.” ”Mä olenkin miettinyt, että miksi”, Piitu sanoi ja heilutteli laukkuaan. ”Miksei ihmiset nuku samois­ sa vaatteissa? Tai mene kaupungille pyjamassa?”

Tytöstä uhosi hien haju, mutta jos hän käskisi sen peseytymään, se ei menisi.

Piitu haukotteli, ei laittanut kättä eteen, vaikka oli opetettu. ”Mä haluaisin opiskella japania”, se ilmoitti ja Vuokko ihmetteli, miksei hänellä voinut olla sa­ manlainen tytär kuin hänen ystävättärillään. Muut naiset kävivät tytärtensä kanssa vaateostoksilla ja muotinäytöksissä, mutta Piitu oli vastaan kaikkea, mistä äiti välitti. Edellisviikolla hän oli pyytänyt tyt­ töä mukaan hyväntekeväisyysmuotinäytökseen, mutta ei se suostunut hänen kanssaan minnekään. ”Sulkisitsä vetoketjun?” Vuokko pyysi ja kohotti hiuksiaan.

Piitu astui hänen taakseen, veti vetoketjun kiinni ja hilasi laukun olalleen. ”Mä menen kylpyyn.”

Vuokko katseli itseään peilistä. Pellavapuku istui 4

täydellisesti, hän ei ollut lihonut talven aikana, to­ sin ei laihtunutkaan. Olisi ollut kiva olla hieman ka­ peampi keskivartalosta, hoikkuus oli muotia. Hän kääntyi ja tähyili, miltä puku näytti takaa. Kesävaat­ teiden kaivaminen säilöstä oli melkein kuin joulu, hän oli puolittain unohtanut, mitä kaikkea omisti.

Hän jakaisi puvut kelvollisiin ja muodistettaviin, joitakin korjauksia voisi Einekin tehdä, osan hän veisi ompelijalle. Jotain uuttakin hän haluaisi ke­ säksi, Vuokolta tai Marimekolta.

Iltapuvut. Hänen suosikkinsa, Pariisissa teetetty, näytti hieman vanhanaikaiselta, ompelija saisi pan­ na sen kokonaan ­uu­sik­si. Korut olivat tummuneet, ne pitäisi liottaa ammoniakissa. Hän pakkasi parii­ silaispuvun, hän menisi samalla kaupunkireissulla käymään ompelijan luona, sillä oli hyvä silmä ja se oli taitava. Pituus saisi säilyä samana, mutta ehkä hihat voisi irrottaa, hän käyttäisi pukua pitkävartis­ ten hansikkaiden kanssa. Hän imi tupakkaansa­ja siristi silmiään, kuvitteli tulevia juhlia, joissa hän ­liikkuisi kristallikruunujen alla välkehtivässä pu­ vussaan. Siinä hän oli hyvä, viihdyttämisessä, ih­ misten tapaamisessa, ventovieraiden kanssa jut­ telemisessa. Hän tumppasi, nosti käsivarret pään päälle.­ 5

Come prima, lauloi ääni radiossa, jokin italialai­ nen iskelmä, pääsisikin Italiaan, Caprille, mutta Ris­ to tekisi varmasti taas koko kesän töitä. Jotkut su­ kulaiset kadehtivat heitä, heidän lukuisia huonei­ taan ja kahta autoa, eivät tajunneet, miten harvoin he viettivät aikaa yhdessä. Oli vuosia siitä, kun Risto oli pitänyt kunnollisen loman, elämä oli teräsbeto­ nia ja kaavoituspäätöksiä, liikekumppanien voitelua ja johtajantautia. Vuokko antoi käsi­varsiensa pudo­ ta, meni käytävää pitkin kylpyhuoneeseen, suo­risti matkan varrella taulun, jonka nuoret olivat tönäis­ seet vinoon.

Piitu makasi ammeessa, se oli nostanut pitkät kinttunsa ammeen päätytasolle, tukka oli koot­ tu lyijykynän avulla pään päälle. Ruusuntuoksui­ nen vaahto peitti tytön korkeina kuohuina. Levy­ soittimessa soi jokin renkutus, ei beatleja kuiten­ kaan, heidän musiikkiaan Vuokkokin kykeni sietä­ mään. Hän meni lavuaarin luo, vaahdotti kasvosaip­ puaa, kumartui peseytymään. Piitu hyräili musiikin mukana. ”Mä en muuten mahdu mun uimapukuuni”, se sanoi.

Vuokko kuivasi kasvonsa. Häntä huoletti, että tyt­ tö kasvaisi hyvin pitkäksi, se olisi naiselle vaikeaa.

6

Miehet eivät halunneet samanpituista vaimoa, ei­ kä tyttö voisi käyttää korkokenkiä, tosin ei se ollut osoittanut sellaiseen halujakaan, kulki aina lipok­ kaissa. ”Lissulla oli pepitaruutuinen, mä haluaisin sa­ manlaisen.”

Ne ajat, kun kaiken piti olla samanlaista kuin parhaalla tyttökaverilla. ”Kesällä me otetaan toi levari rannalle mukaan.

Faija oli fantsu, kun se toi ton mulle. Kenelläkään meidän luokalla ei ole matka­levaria.”

Piitu asetteli vaahtoa päänsä päälle kissankorviksi. ”Raudella on karseen paljon neljävitosia. Se kuunte­ lee jazziakin, funtsaa. Se on välillä vähän inva.”

Vuokko pyyhki ihonsa kasvovedellä. Välillä tun­ tui, ettei tyttö puhunut suomea. ”Sen vanhukset meinaa ostaa sille kaaran.” ”Ai, minkämerkkisen?” Vuokko kysyi ja avasi voide­purkin. Voide piti levittää alhaalta ylös pyöri­ vin liikkein, jotta kasvot eivät alkaisi roikkua. ”Emmä tiedä. Mä meinaan ottaa faijan filmika­ meran, teen oman leffan meidän retkistä.” ”Kehittäminen maksaa”, Vuokko sanoi ja hieroi otsaansa sormenpäillä pyörivin liikkein. ”Mä maksan ite.”

7

”Siitä tulikin mieleen”, Vuokko sanoi ja sulki voide­purkin. ”Puhuttiin eilen Riston kanssa. Meil­ lä on idea, miten voisit tienata vähän taskurahaa.”

Hän kääntyi tyttöön päin. ”Voisit mennä siivoamaan Tädille.” ”Mutsi, sillä on siivousneuroosi! Siellähän on aina puti­puhdasta. Siellä voisi syödä vessanpytystä!

Mitä mä muka tekisin?”

Vuokko istuutui pöntön kannelle. ”Olemme huo­ lissamme siitä, että Täti on vähän yksinäinen. Hän tuntuu vieraantuneen työtovereistaan, eikä Risto ehdi usein käymään. Mä ehtisin toki, mutta mähän en ole koskaan ollut Tädin suosikkisukulainen.” ”Ai jaaha, eli mut työnnetään leijonan luolaan.” ”Hän on aina ollut tarkka siitä, ettei häntä käydä katsomassa säälistä. Saisit vähän taskurahaa ja Tä­ ti seuraa.”

Piitu näytti epäilevältä, hän piirteli sormellaan vaahtoon kiemuroita. ”No voithan sä kysyä.”

Vuokko nousi ja kumartui taas peilin puoleen.

Hän otti kupista pinsetit ja nyppäsi muutaman kulma­karvan. ”Mä menen sinne huomenna hake­ maan turkkeja, tulet mukaan niin ehdotetaan.”

Hän alkoi läpytellä itseään leuan alle, sillä tavalla 8

estettiin kaksoisleuan syntyminen, ainakin naisten­ lehtien mukaan. Piitu tarkkaili häntä. ”Miten sä jaksat roplata fasadias noin kauheesti?”­ ”Lyödäänkö vetoa, että säkin mun iässäni rupeat kiinnittämään asiaan huomiota.” ”Niin, varmaan se on eri juttu, kun on vanha”, Piitu totesi ja Vuokon hartiat laskivat. Hän tarkaste­ li suupielten ryppyjä peilistä. Hänen pitäisi mennä kosmetologille, iho saisi kirkkautta. ”Sä liukenet kohta kokonaan siihen veteen”, hän huomautti, mutta tyttö sanoi vain: ”Kääntäisitsä levyn?”

Vuokko käänsi, nosti neulan reunalle ja meni käytävään, takaisin makuuhuoneeseen, hän puki yl­ leen kirjavan hurstin ja veti kammalla hiusten lä­ pi. Piti olla säällisen näköinen, kun mies tuli töistä, vaikka koskaan ei voinut tietää, mihin aikaan se tu­ lisi. Hän oli jo tyttönä päättänyt, ettei olisi koskaan miestä vastassa papiljotit päässä. Hän tarkasteli kynsiään, lakka menettelisi vielä päivän.

Hän meni olohuoneeseen ja kaatoi itselleen gro­ gin, sytytti sohvalamppuun valon ja nosti paljaat jalkansa lasipöydälle. Siemaisi juomaansa, taivutti päänsä selkänojaa vasten takakenoon ja tunsi miten juoma rentoutti. Avoimesta ovesta kantautui metsä­ 9

kyyhkyn kurinaa, tuuli liikutti edellissyksyn kuivia lehtiä sepelillä. Hän rakasti taloaan öisin, pikku­ lamppujen valoa puulattioilla, tuulen suhinaa pen­ saissa, miten talo kynti tietään yön läpi kuin laiva.

Autonrenkaiden ääni tiellä, ovi paukahti ja ri­ peät askeleet, kopina portailla. Kun hän kohotti päänsä, hänen esikoisensa seisoi siinä yllään väri­ käs puuvilla­mekko ja popliinitakki, baskeri vinossa ja jalassa valkoiset polvisukat. Hän näytti taiteilija­ tytöltä viikkolehden pilapiirroksessa. ”Milläs sä tulit?” Vuokko kysyi ja kurotti savuk­ keen käteensä. ”Yks kaippari heitti.”

Takki lensi empiretuolille, Eetu istuutui ja ku­ martui avaamaan kenkiensä solkia. ”Mitä sä vedät?

Saanks mäkin?” ”Voit ottaa sherryä, mutta et grogia.” ”Sä olet julma. Onks pikkusysteri himassa?” ”Likoaa ammeessa.” ”Vater?” ”Se on vielä byroolla. Miten sun päiväsi meni?” ”Mattila otti mut messiin piirtämään yhtä rivita­ loa. Se on tosi reilu.” ”Mites se kundi, joka pyysi sua kahville?” ”Voi äiti, me ollaan kavereita.”

10

Eetu oli eronnut edellisestä poikaystävästään vuosi takaperin, Vuokon mielestä sen olisi pitänyt alkaa seurustella, mutta se sanoi, ettei sillä ollut ai­ kaa, oli opinnot ja työ, joskus piti ehtiä pitämään hauskaakin, ja vielä croquis-illat kerran viikossa.

Eetu tuli sherrynsä kanssa ja lysähti sohvaan Vuokon viereen. ”Mitä sä mutsi ajattelisit, jos mä muuttaisin omaan boksiin?”

Vuokko hätkähti. ”Ajattelisin, että sä olet sekai­ sin. Saat asua kotona ilmaiseksi, miksi muuttaisit omillesi ennen kuin menet naimisiin?” ”Meitä olisi muutama mun kurssilla, jotka muut­ tais yhteen. Saataisiin varmaan edullisesti kämppä jostain vanhasta talosta.”

Vuokko tuijotti häntä. ”Tämä oli vain ajatus”, Eetu sanoi.

Vuokko katseli olohuonetta. Hän ei ollut varautu­ nut siihen, ei vielä, vaikka Eetu olisi pian täysi-ikäi­ nen. Eihän se nyt noin vain voisi muuttaa pois lap­ suudenkodista. Vuokko oli kuvitellut järjestävänsä isot häät, Eetulla olisi upea puku, ehkä Tukholmas­ ta, jottei kenenkään hänen ystävättärensä tyttärellä olisi samanlaista. He ostaisivat yhdessä tavaratalos­ ta kahvikuppeja ja liinavaatteita. Ei niin, että tytär 11

muuttaisi kapsäkin kanssa jo­honkin kollektiiviin.

Mistä sitä tietäisi, millaista porukkaa siellä asuisi, ja voisiko siellä käydä kahvillakaan? ”Kyllähän me Riston kanssa autetaan asun­ non hankkimisessa sitten, kun sä olet naimisissa”, Vuokko sanoi.

Eetu katsoi häntä, ruskeissa silmissä jotakin, mistä hän ei tiennyt mitään. ”Mutta kun mä haluan elää ennen kuin menen avikseen! Kokea jotain. Matkustaa. Tehdä työtä. Pys­ tyn kohta elättämään itseni, miksi mä ryntäisin nai­ misiin? Enkä mä halua, että te ostatte mulle asun­ non. Mä en halua olla mikään espoolainen lelli­ pentu.”

Siihen Vuokko ei osannut sanoa mitään. Hiljai­ set aamupäivät hattuliikkeessä, kun hän siveli sor­ millaan kultakirjaimia hattujen sisässä. Via Monte Napoleone, Fifth Avenue New York, rue Paul Lelong, ihmeellisiä paikkoja, joihin hän halusi käymään, kauas sateesta ja herroista, jotka hakkailivat tiskin yli. Vuokko antoi päänsä painua selkänojaa vasten.

Hän kuuli miten Piitu tuli käytävästä. ”Etsä lettiäs pessyt?” Eetu sanoi. ”Mulla ei ole tukanpesupäivä”, Piitu sanoi. ”Voitsä laittaa palmi­kot?”

12

Sata harjanvetoa, oli isoäiti opettanut.

Vuokko nosti päänsä. Piitu istui isosiskon jalois­ sa, tämä punoi hänen tukkaansa kahdelle kireälle palmikolle yötä varten. Luojan kiitos tyttäret olivat varttuessaan lakanneet tappelemasta, näyttivät suo­ rastaan suloisilta tuolla tavalla yhdessä.

Hän venytteli. Pitäisikö ottaa kahvit ja odottaa miestä kotiin? Vai mennä vuoteeseen lukemaan?

Tytöt nauroivat keskenään. Hän oli kuin perhosen toukan kotelo, jonka perhonen jätti taakseen, se putosi ja maatui. Hän oli harjannut heidän koulu­ hameensa, tuulettanut villapaidat, valvonut vierellä, kylvettänyt, hieronut päänahkaan petrolia. Nyt ne räpistelivät siipiään, ihmettelivät niitä, hänet jätet­ täisiin taakse.

Eetu sitoi palmikot narulla ja sipaisi pikkusis­ kon päätä. Piitu hyppäsi ylös ja meni lattian poik­ ki radion luo. Hän väänsi nappia, vihreä valo syttyi lasin taakse ja valitsin siirtyi kaupungista toiseen, kunnes ilmoille virtasi tangoa. Piitu pyöri ympäri lattiaa, kyynärpäät olivat terävät ja rinnat erottuivat nyppyinä pyjamanutun alta. Se oli Eetun vanha vaa­ te, pehmeäksi kauhtunut, Piitu ei varmasti koskaan luopuisi siitä. Hänen raajansa olivat laihat kuin ma­ rionetilla, mutta hän liikkui sulavasti, balettituntien 13

vaikutus näkyi, kun hän kieppui ympäri varpaillaan ja levitti käsivartensa. ”Sähän viskasit sun tanssikaverin menemään kuin räsynuken”, Eetu huomautti ja Piitu nauroi. ”Miehillä ei tee mitään!” ”Tsoh tsoh”, Vuokko sanoi ja kumartui käsityöko­ rinsa puoleen.

Piitu laskeutui hänen syliinsä ja otti kaulasta kuin pienenä. ”Mother kiltti, voisitsä sä kutoa mul­ le jotain?” ”Mielelläni.” ”Vaaleanpunaisen kesämekon.” ”Sä voisit katsoa, olisiko jossain lehdessä sopiva malli”, Vuokko sanoi ja viittasi lehtikoriin päin. Pii­ tu konttasi korin luo. Hän syventyi selaamaan pääl­ limmäistä lehteä. ”Näissä on ihan debiilejä juttuja.

Valitseeko Carl Gustaf Benedikten? Haukotus. Intias­ sa on nälänhätä ja nämä kirjoittavat Ruotsin prins­ sistä.” ”Säästä meidät sun maailmanparannusjutuil­ tas”, Eetu sanoi ja kaivoi neuleensa esiin. ”Espalla on mielenosoitus, kun USA:n ulkomi­ nisteri tulee Suomeen. Lähde mukaan”, Piitu sanoi. ”En lähde.” ”Etkö sä halua lopettaa Vietnamin sotaa?”

14

”Ai mustako se onkin kiinni?”

Vuokko selvitteli lankojaan ja sitten he neuloivat molemmat, äiti ja tytär, kuului vain puikkojen kili­ nää. Piitu istui lehden puoleen kumartuneena, näyt­ ti porvarillisista naistenlehdistäkin jotain luettavaa löytyvän. Vuokko katseli ympärilleen huoneessa.

Hänen lasiesineiden kokoelmansa täytti jo kaksi ik­ kunalautaa, lasit pitäisi pestä etikkavedellä, jotta ne hehkuisivat kun aurinko paistoi. Eniten hän oli ke­ rännyt ametistinsinistä, mutta viime aikoina myös auringonkeltaista. Vanhimmat, 1800-luvun pikarit, olivat vitriinissä. Pitäisi lähteä jonakin päivänä kier­ tämään antiikkiliikkeitä, jotta saisi täydennystä. Fili­ graanilasia teki mieli lisää, se oli kiehtovan kaunista.

Pihasta kuului auton ääni, hän vilkaisi olkansa yli ulos. Jaaha, isäntä tuli taksilla ja kellokin lähe­ ni puolta yhdeksää, olivatkohan ne käyneet syömäs­ sä. Hän taitteli neuleen ja meni miestään vastaan.

Kevät­illassa oli pehmeä auer, autossa kelmeä va­ lo, hän katsoi, miten Risto maksoi ja nousi. Kaikki miehessä oli hieman paikoiltaan, solmiota löysätty, paita rypyssä, kainaloissa kosteat läiskät ja puvun­ takki käsivarrella. Hymystä näki, että oli juotu, mut­ tei liikaa kuitenkaan, sillä askel oli suora. Helpotus tuntui raukeamisena Vuokon vartalossa, hänellä 15

meni nykyään hermot heti, jos mies joi liikaa. Nyt se oli kaikesta päättäen juonut sopivasti, niin että oli rento muttei sekaisin, laski kämmenen hänen olka­ päälleen ja suukotti poskea. ”Oletsä syönyt?” Vuokko kysyi ja kääntyi hänen perässään sisään. Risto nyökkäsi. ”Missä te olitte?” ”Siinä kulman pihvipaikassa.”

Olisi joskus vienyt perheensäkin ulos syömään. ”Ne soitti taas vakuutusyhtiöstä. Ehtisitsä tänään katsoa niitä papereita?”

Risto vilkaisi rannekelloaan. ”Uutisten jälkeen.

Toisitsä ne mulle askarteluhuoneeseen? Laittaisitko mulle vähän whiskyä?”

Hän hävisi käytävään. Vuokko meni baarikaapil­ le ja otti paksu­pohjaisen whiskylasin. ”Otatsä soodaa?” hän huusi miehen perään. ”En.” Piitu ei kohottanut päätään lehdestä. ”Taas sä passaat faijaa.” ”Isälläs on raskas päivä takana”, Vuokko sanoi ja kaatoi whiskyä, väkevä tuoksu tavoitteli hänen ne­ näänsä ja hän maistoi. Otti lasin, käveli käytävän ko­ kolattiamattoa pitkin Riston työhuoneeseen ja nap­ pasi pöydältä paperit.

16

Risto oli sohvassa puoliksi makuulla, oli kisko­ nut solmion kaulastaan ja rytännyt sen pöydälle.

Vuokko asetti lasin hänen eteensä, otti solmion ja suoristi sen, ripusti sohvan selkänojalle. Sohva olisi pitänyt verhoiluttaa uudelleen, mutta se oli Riston lempipaikka, se valittaisi jos sohva olisi poissa. Ti­ lalle ei ollut muuta kuin korituolit. Vuokko huokasi, mutta Risto tuijotti tiiviisti televisioruutua. ”Voimakeinojen käyttö tällä vuosisadalla ei ole presidentti Johnsonin mukaan merkinnyt julkeutta, vaan huolestuneisuutta”, uutistenlukija vakuutti. ”Johnson kertoi puheessaan, että Yhdysvallat on turvautunut voima­keinoihin vastahakoisesti ja kohtuullisesti.”

Vuokko meni ikkunalle ja poimi pantteriköyn­ nöksestä kuivia lehtiä. Kottarainen hyppeli terassin kiveyksellä, sinne oli luultavasti putoillut muruja kun Piitu oli syönyt lepolassessa voileipää. Vuokko mietti, pitäisikö kuitenkin ostaa keinotekoisia lan­ noitteita. Hän oli kastellut huonekasveja munan­ kuorivedellä isoäidin oppien mukaan, mutta ne vai­ kuttivat nuutuneilta talven jäljiltä. Ikkunanpesijän hän tilaisi heti aamulla ja verhot pitäisi viedä pesu­ laan. Olisi kiva teettää jotain uutta, painokankaasta vaikka. Hän tarkasteli ikkunalla roikkuvia lasipallo­ ja, nekin olivat sameita. Pölyä kerääntyi kaiken ai­ 17

kaa, lika ilmestyi tyhjästä, olisi pitänyt kuurata ja pestä, jossain vaiheessa askarteluhuoneen seinät pi­ täisi maalauttaa, ne olivat tummuneet nurkista.

Hän puristi lehdet palloksi kädessään ja katseli Ristoa, joka oli asettanut whiskylasin vatsansa pääl­ le. Kasvot punoittivat rasvaisina ja ohimoilla oli jo harmahtavaa, vaikka mies oli vasta neljänkymme­ nen. Vuokko pudotti lehdet paperikoriin ja istuutui miehen viereen. Se ei vilkaissutkaan häntä, puku­ miesten kokous televisiossa oli kiinnostavampi, vaikka se oli kaikki sitä samaa, ECC, Rhodesia ja Kiinan vetypommi. Kunhan eivät näyttäisi kuollei­ ta lapsia. Hän kurotti sohvapöydän tasolta lehden.

Polvipaljastuksia, kansi lupasi, polvi on ottanut poven paikan. Oli kuvattu joitain viattomia tyttölapsia ka­ dulla. Jaaha, ne olivatkin Lontoosta. Chelsean kaupunginosassa todella huomaa, että mini on vallannut naiset. ”Mitä sä söit?” Vuokko kysyi. ”Grillikanaa.”

Kun Vuokko oli ollut nuori rouva, Risto oli soitta­ nut toimistolta kertoakseen, mitä halusi illalla syö­ dä ja Vuokko oli mennyt lastenkärryjen kanssa os­ toksille suorastaan innostuneena. Sai laittaa ruokaa omalle miehelle! Hänen äitinsä ei ollut koskaan ym­ 18

märtänyt sitä, hänestähän oli tarkoitus tulla oppinut nainen, paitsi että hänen päänsä oli kova kuin kivi.

Ristosta uhosi hien pistävä haju. ”Mä voisin panna ton sun paitas koneeseen”, Vuokko sanoi. ”Joo joo, odota nyt että mä saan uutiset katsot­ tua!”

Sen kämmenselässä kulki kolme viirua rinnak­ kain, Vuokko kuvitteli että sillä oli rakastajatar, jo­ ka oli raapinut kuin kissa, ne olivat tavanneet sinä iltana, Risto oli polkenut tyttöä ja vienyt sen ravin­ tolaan. Hänen oli vaikea kuvitella, että kukaan nai­ nen haluaisi juuri Riston alle, mutta Ristohan oli johtaja, varakas, se teki nuoriin tyttöihin vaikutuk­ sen. Hänen mieleensä palasi jokin nolostuttava het­ ki makuuhuoneessa – mutta ehkä vieraan naisen kanssa kaikki olisi toisin, jolu seisoisi reippaana.

Mitä hän oikein ajatteli, hän oli pimahtanut. ”Ottaisitsä kahvia?” hän kysyi.

Mies laski kämmenensä hänen kätensä päälle siirtämättä katsettaan uutistenlukijan synkästä hah­ mosta. ”Kiitos, muoriseni.”

Vuokko nousi, hän tunsi itsensä tyhjäksi. Matkan varrella hän pysähtyi Piitun huoneen ovelle. Huone 19

oli hyrskyn myrskyn kuten aina, lattialla oli levyn­ kansia ja puseroita, helminauhoja ja keskeneräinen palapeli, koulukirjat näyttivät valuvan pöydänreu­ nan yli. Seinällä beatlet sotkuisine hiuksineen, kiel­ tämättä ne sopivat huoneen yleisilmeeseen. Vuode oli sijattu mitenkuten, vanhat nallet ja puput oli vis­ kelty päiväpeitteen päälle kasaan. Vuokko huokasi ja kääntyi pois, jatkoi matkaa keittiöön, laski kahvi­ pannuun vettä. Musertava tietoisuus siitä, että elä­ mä jatkuisi iäti samanlaisena, päivästä päivään, lop­ puun asti.

20

2 Lehmusten utu ikkunan takana, vaalea taivas, avoi­ mesta ikkunasta aamun äänet. Aune söi aina saman aamiaisen: palan leipää, munan joita hän keitti jää­ kaappiin kerralla monta säästääkseen kaasua, kupin kahvia.

Hän katseli kananmunaa, täydellistä muotoa, jo­ ka hänen pitäisi särkeä. Voileipä, jonka päällä oli aamusta toiseen etikkakurkkuviipaleita. Sokerimal­ jassa lusikka, jossa luki Luzern, hän oli saanut sen tuliaiseksi. Hän oli sellainen vanha nainen, jolle tuotiin lahjaksi matkamuistolusikka.

Hän särki munankuoren, söi aamiaisen, vei as­ tiat pesualtaaseen ja pyyhki murut liinalta. Kampasi hiuksensa eteisen peilin edessä, asetteli hatun, otti olkainpuulta kevättakkinsa. Hän painoi oven kiinni, astui hissiin, katuovella hän kohtasi yläkerran naa­ purinsa, joka oli menossa ulkoiluttamaan koiraan­ sa. Mies oli hento, hiukset vitivalkoiset kuin niitty­ villa. Mies piti hänelle aina ovea auki ja hymyili ys­ tävällisesti.

Hän vaihtoi miehen kanssa huomenet, käveli sit­ ten kulman taakse raitiovaunupysäkille, odotti vau­ 21

nua, nousi siihen, maksoi matkansa rahastajalle.

Hän lähti aina aikaisin, vaunu ei ollut täynnä ja hän sai paikan ikkunan vierestä. Samat kadut ja liikkeet, kastanjapuut ja puistot. Päivästä tulisi kaunis, kesä lähestyi.

Mä olen viheljäinen kuin lammas yksinäinen vieraassa luodossa.

Kavio sydämen päällä, se talloi.

Hän oli ensimmäinen kuten joka ikinen aamu, avasi ikkunan pihakuiluun, jotta öinen ilma raikas­ tuisi. Meni pöytänsä taakse, nosti hupun kirjoitus­ koneen päältä. Koneen viereen oli jätetty illalla hä­ nen lähdettyään kansio, hän avasi sen, katsoi listat, ryhtyi heti töihin. Koneen rytmi oli turvallinen, te­ lan kilahdus viesti, miten tehokas hän oli.

Toimistotytöt tulivat yksitellen, liian lyhyissä ha­ meissaan ja polvisukissaan, suussa purukumia.

Hänellä oli ollut samanikäisenä aina siisti leninki, puhdas irtokaulus, laineita hiuksissa. Puhelimet al­ koivat soida, kirjoituskoneet rätistä. Hän kävi jaka­ massa heille työlistat. Tytöt näyttivät lapsilta, yhtä nuorilta kuin Pirjo-­Riitta.

Hän vilkaisi seinäkelloaan. Blomqvist tulisi pian.

Hän kumartui ottamaan rei’ittäjän alalaatikosta, mapitti paperit ja nousi viemään mappia arkistoon.

22

Blomqvist oli eteisessä ripustamassa takkiaan naulakkoon. ”Huomenta neiti Närhi”, hän sanoi. ”Huomenta Blomqvist”, Aune sanoi. ”Tulisiko neiti Närhi vartin kuluttua huoneesee­ ni?” Blomqvist sanoi. ”Ilman muuta”, Aune vastasi. Hän vei kansion arkistoon ja kävi naistenhuoneessa kampaamassa hiuksensa. Pikakirjoituslehtiö ja kynä pöydältä. Ty­ töt olivat kumartuneina työnsä puoleen, ei kuulu­ nut muuta kuin naputusta. Hän koputti Blomqvis­ tin oveen, se hymyili hänelle, laittoi piipun tuhka­ kuppiin ja osoitti tuolia. ”Meidän pitää laatia vuositase”, Blomqvist sanoi. ”Neiti Närhi saa suorittaa inventaarin. Saamavekse­ lit ja velkavekselit meidän pitää katsoa yhdessä.”

Aune oli tehnyt inventaarin kymmenien vuosien ajan. ”On eräs asia, johon neiti Närhi ei ole aiemmin osallistunut.”

Blomqvistin edessä oli vahakantinen tilikirja, eri kirja kuin se, jota Aune oli käsitellyt. ”Joitakin asioita merkitsemme vain tähän tili­ kirjaan.” ”Mikä se on?”

23

”Vaihtoehtoinen kirja.”

Aunen kasvoja kuumotti. Hän ei ymmärtänyt mistä oli kyse. ”Tässä on muistio siitä, mitkä velat merkitään vain toiseen tili­kirjaan.”

Aune otti paperit vastaan. ”Neiti Närhi ymmärtää, että tämä on ehdottoman luottamuksellista.”

24