Leon Donna: Kultamuna

i Ilma

nen

n채 luku

yte

kultamuna Suomentanut Kaijamari Sivill

HELSINGISSÄ KUSTANNUSOSAKEYHTIÖ OTAVA

Kun hän astui huoneeseensa, puhelin soi.

Hän arveli, että soittaja saattaisi olla Patta, joka oli yhtäkkiä palannut Questuraan, ja vas­ tasi nimellään. ”Tiedäthän sen pojan joka ei puhu?” Paola kysyi. ”Kemiallisessa pesulassa.”

Brunettin ajatukset askartelivat yhä poliiti­ koissa ja Pattassa, eikä hänen päähänsä mah­ tunut muuta. ”Mitä?” ”Sen pojan, joka oli pesulassa töissä. Sen kuuron, muistatko?” Paola kuulosti huolestu­ neelta, mutta kesti tovin, ennen kuin Brunetti sai palautettua mieleensä pojan, jonka oli toi­ 3

sinaan nähnyt pesulassa, viikkaamassa pyyk­ kejä takahuoneessa tai seisoskelemassa jou­ tilaana, katselemassa paitojen ja leninkien si­ littämistä pää heilahdellen silitysraudan liik­ keiden mukana. Brunettin muistikuvat olivat hämäriä, hän ei muistanut muuta kuin vaat­ teiden viikkaamisen ja pojan merkillisen, epä­ rytmisen tavan liikkua. ”Muistan”, hän lopulta sanoi. ”Miten niin?” ”Hän on kuollut”, Paola sanoi ja kuulosti surevan tietoa. Mutta sitten hän jatkoi: ”Tai niin täällä ainakin puhutaan.” ”Mitä on tapahtunut?” Brunetti kysyi miet­ tien, millaiseen onnettomuuteen poika olisi voinut joutua ja miten kuurous olisi voinut edesauttaa tapahtumia. Monet tavaranjakeli­ jat, jotka työnsivät metallikärryjään kaupun­ gilla, huutelivat ihmisiä väistämään: koska poika ei kuullut, hän oli saattanut jäädä alle, rusentua, mitä vain. Tai kärry oli saattanut tuupata hänet sillanportaita alas tai kanavaan. ”Olin baarissa kahvilla ja yksi mies kertoi, 4

että oli nähnyt aamulla talon edessä ambu­ lanssin ja että ambulanssimiehet olivat ulos tullessaan kantaneet sellaista muovilaatikkoa.

Mies tiesi, että kuuro poika asui siinä talossa, ja kysyi ambulanssimiehiltä, poikaako he oli­ vat hakemassa. Ei hänelle ollut kerrottu muu­ ta kuin että kyseessä oli ensimmäisen kerrok­ sen asukas, mies.” Paola vaikeni hetkeksi ja ky­ syi sitten: ”Niissä muovilaatikoissa kannetaan kuolleita, eikö niin?”

Brunetti, joka oli nähnyt niitä liian kanssa, varmisti että näin oli.

Oli pitkään hiljaista, ja sitten Paola sanoi: ”En tiedä mitä tehdä.”

Huomautus kummastutti Brunettia. Jos poika oli kuollut, ei Paola sen paremmin kuin kukaan muukaan voinut tehdä enää mitään. ”En ymmärrä.” ”Pojan perheelle. Läheisten hyväksi pitäisi tehdä jotain.” ”Tiedätkö edes, keitä pojan perheeseen kuuluu?”

5

”Kemiallisen pesulan väki varmaankin.”

Brunetti tunsi ärtymyksen pistoksen, kun hänen aikaansa haaskautui tällaiseen, ja är­ tymystä seurasi häpeä. Meinasiko hän moit­ tia vaimoaan ylenmääräisestä myötätunnosta? ”En tiedä. En tullut kiinnittäneeksi huomiota.”­ ”Miten muutenkaan?” Paola sanoi. ”Poika oli aika olematon työntekijä. Ajattelin aina, että hän oli pesulan­hoitajan poika, tai ehkä silittäjän. Kukaan muu ei olisi häntä palkan­ nut.” Hetken päästä hän lisäsi: ”En ole kyllä nähnyt häntä siellä pitkään aikaan. Minkähän takia?” ”Ei aavistustakaan”, Brunetti sanoi. ”Ja sinä et voi oikein mennä kysymäänkään, niinkö?” ”Niin. En tosiaan.” ”No entä lehtikioskista?” ”Ei käy, tiedät ihan hyvin.”

Neljä vuotta aikaisemmin Paola ja lehden­ myyjä olivat ajautuneet kiivaaseen sanahark­ kaan, kun Paola oli kysynyt, miksi kioskis­ sa myytiin tiettyä sanomalehteä, ja mies oli 6

vastannut että koska ihmiset halusivat ostaa.

Paola, joka ei tunnetusti säästellyt sanojaan väittelyssä, intoutui siitä kysymään, olisiko mies perustellut huumeiden myyntiä samalla argumentilla, kilauttanut ostamistaan lehdis­ tä rahat tiskiin ja marssinut tiehensä.

Kun hän sitten illalla ruokapöydässä oli kertonut tapauksesta, Brunetti oli huomaut­ tanut, että miehen poika oli muutama vuosi takaperin kuollut yliannostukseen, ja tieto oli nostattanut häpeän kyynelet Paolan silmiin.

Hän oli palannut kioskille heti seuraavana päivänä pyytääkseen anteeksi, mutta mies oli kääntänyt selkänsä ja jatkanut lehtinippujen purkamista. Siitä lähtien sanoma­lehtien osta­ minen oli ollut Brunettin kontolla. ”Kysytkö sinä lehtikioskista? Tai joltain muulta naapurilta?” Paola pyysi.

Ennen kuin lupasi, Brunetti tahtoi tietää: ”Onko tuo uteliaisuutta vai huolta?” ”Huolta”, Paola vastasi saman tien. ”Poika oli niin surkea olento. En edes muista, kuinka 7

kauan olen nähnyt hänet pesulassa. Tai kadul­ la. Tai takahuoneessa viikkaamassa vaatteita tai katselemassa naisten työntekoa. Ja aina ihan hirvittävän surullisen näköisenä.”

Brunetti muisti pojan kömpelöt eleet ja pään merkilliset nykäykset, joista saattoi pää­ tellä, että häntä eristivät maailmasta vaka­ vammatkin ongelmat kuin pelkkä kuurous. ”Oliko pojalla muita vaivoja?” Brunetti puuttui vaimonsa puheeseen. ”Mitä tarkoitat? Eikö kuuromykkyys riitä?” ”Oliko hän mykkäkin?” ”Kuulitko kertaakaan, että hän olisi puhu­ nut?” ”En”, Brunetti vastasi, mutta ei ollut var­ ma, saattoiko poikaa sen perusteella pitää kuuron lisäksi mykkänä. ”Johan minä sanoin, että tuskin huomasin koko poikaa.”

Paola huokaisi. ”Tuo taitaa olla useimpien ihmisten reak­tio. Eikö ole kamalaa?” ”On. On se.” ”Voi luoja”, Paola sanoi. ”En tiedä edes sen 8

pojan nimeä, jos haluaisin kysellä hänestä.

Hän on vain se poika joka ei puhu. Oli.” ”Ihmiset tietävät kyllä, ketä tarkoitat.” ”Ei tässä siitä ole kyse, Guido”, hän sanoi, ja sanat jotka tavallisesti olisi sanottu kiukkui­ sesti, huokuivat nyt pelkkää murhetta. ”Se­ hän tässä juuri on kamalaa. Mietipä, kuinka vanha se poika mahtoi jo olla. Kolmenkym­ menenviiden? Neljänkymmenen? Vanhem­ pi? Ja me kaikki puhuimme hänestä vain poi­ kana.” Ja tauon jälkeen: ”Sinä poikana joka ei puhu.” ”Minä kysyn, tiedetäänkö alakerrassa mi­ tään”, Brunetti lupasi. ”Ja sairaalassa.” ”Kiitos, Guido”, Paola sanoi. ”Tiedän että tämä kuulostaa lapselliselta, mutta se on niin hirveää – että elää sillä lailla ja sitten kuolee, eikä kukaan tunne edes nimeltä.” ”Minä katson, mitä saan selville”, Brunetti sanoi ja laski kuulokkeen.

Hän nosti sen melkein saman tien ja valit­ si ruumis­huoneen numeron. Hän esittäytyi 9

Rizzardin apulaiselle ja kysyi, oliko San Polos­ ta tuotu miehen ruumista tänä aamuna. ”Rizzardi katsoo häntä juuri”, apulainen sa­ noi, ihan kuin Rizzardi olisi ollut tavallinen lääkäri ja vastaanottohuoneessaan tutkimassa potilasta. ”Minä olen työpaikallani. Pyytäisittekö häntä soittamaan, kunhan hän on valmis?” ”Totta kai, dottore.”

Hän tajusi, että Paola oli oikeassa. Että toi­ nen oli elänyt elämänsä, vaikkakin lyhyeen päättyneen, vailla nimeä, ja sellaisten ihmis­ ten joukossa, jotka eivät tienneet miten hän­ tä puhutella – se oli Brunettistakin sanoin­ kuvaamatonta. Jos mies – hän puhuisi täst­ edes miehestä, ei pojasta – oli kärsinyt kuu­ rouden lisäksi mykkyydestä, miten hän oli kommunikoinut ympäröivän maailman kans­ sa? Miten hän oli ilmaissut yksinkertaisim­ piakaan halujaan muuten kuin osoittamalla sormella, mitä tahtoi? Mutta entä jos hänel­ lä oli kylmä tai kuuma, entä jos hänellä oli 10

nälkä: oliko hänen tyydyttävä pelkkään eleh­ timiseen? Oliko hänet opetettu lukemaan?

Kirjoittamaan? Osasiko hän viittomakieltä?

Jos ei, niin miten hän piti yhteyttä muuhun maailmaan?

Sääli suorastaan lamaannutti Brunettin.

Puhelin soi, ja vastattuaan hän kuuli Rizzar­ din tutun äänen. ”Ciao, Guido. Franco sanoi että olit soittanut San Polon miehestä.” ”Niin soitin. Vaimo soitti ja kertoi, että hän oli kuollut. Me tunsimme hänet. Tavallaan.”

Rizzardi ei pyytänyt selvennystä, ja Bru­ netti jäi miettimään, tunteeko kukaan kos­ kaan muita ihmisiä muuten kuin ”tavallaan”.

Hän jatkoi: ”Ajattelin sitten soittaa ja pyytää sinua kertomaan hänestä mitä voit.” ”Nimi on”, Rizzardi aloitti, mutta sanoikin sitten, ”odota vähän”, ja laski kuulokkeen. Hän palasi linjalle melkein heti ja jatkoi: ”Davide Cavanella, tai niin ruumiin mukana tulleissa papereissa ainakin lukee. Sen nimen joku am­ bulanssimiehille siinä osoitteessa antoi.”

11

”Mikä on kuolinsyy?” ”Saattaa olla itsemurha”, patologi vastasi. ”Itsemurha!” toisti ällistynyt Brunetti. ”Mut­ ta hänhän oli kuuromykkä. Ja ehkä jälkeen­ jäänyt.” Hänellä ei ollut aavistustakaan, miksi nämä kaksi tekijää sulkisivat pois itsemurhan mahdollisuuden, mutta siltä vain tuntui. ”En ihan näe yhteyttä”, Rizzardi vasta­ si rauhallisesti. ”Olisin taipuvainen ajattele­ maan, että jos jotain, niin nämä raukkaparat olisivat alttiimpia riistämään hengen itseltään kuin me muut. Meillä on sentään se lohtu, että voimme valittaa elämästämme ja joku kuuntelee.” ”Ettore, lasketko sinä leikkiä?” Brunetti ky­ syi.

Hetken mietittyään Rizzardi sanoi: ”Voi olla, että pidin sitä leikinlaskuna kun sen sa­ noin, mutta tottahan se on. Sinusta en tiedä, mutta minua auttaa kun saan valittaa tai rai­ vota, ja muut sanovat, että olen oikeassa aja­ tuksineni.”

12

”Sama täällä”, Brunetti myönsi. Sitten hän kysyi: ”Miten hän kuoli?” ”Alkuun oikein rauhallisesti, mutta sitten tilanne kävi ikäväksi”, patologi sanoi. ”Mitä tuo tarkoittaa?” ”Hän otti unilääkkeitä, melkoisen määrän, nähdäkseni kuuman kaakaon ja jonkin ma­ kean syötävän, keksien tai kakun, kanssa. Mo­ net unilääkkeet ovat värikkäitä.” ”Anteeksi mitä?” ”Sinähän sanoit, että Cavanella taisi olla jälkeenjäänyt”, patologi selitti. ”Ehkä hän luuli unilääkkeitä karamelleiksi.”

Brunetti pohti tätä mahdollisuutta ja kysyi sitten: ”Entä sen jälkeen?” ”Hän nukahti selälleen ja alkoi oksentaa”, Rizzardi aloitti, vaikeni hetkeksi ja kysyi: ”Kyllä kai sinä tiedät, mitä silloin tapahtuu?” ”Tiedän.”

Kesti hetken ennen kuin Rizzardi jatkoi. ”Se on varmasti hirvittävää. Sitä luulee nuk­ kuvansa rauhallisesti, mutta päätyykin tukeh­ 13

tumaan kuoliaaksi. Voi piru­parkaa. Hirvittä­ vää. Aivan hirvittävää.”

Kerran nuorena miehenä Brunettillekin oli käynyt niin, että hän oli ollut tukehtua kurk­ kuun juuttuneeseen leipäpalaan. Onneksi hän oli ollut syömässä trattoriassa, ja onnek­ si viereistä pöytää korjaava tarjoilija oli heti pudottanut lautaset käsistään ja tarttunut hä­ neen takaapäin, nykäissyt hänet jalkeille ja puristanut raudanlujaan otteeseen. Kauhis­ tunut Brunetti oli yökännyt leipäpalan ulos ja heti perään kaiken muunkin, mitä oli sinä päivänä syönyt. Siinä ravintolapöydän ääreen lysähtäneenä, toinen hiha pasta-annoksessa, Brunetti oli sitten haukkonut henkeä ja pa­ lannut hiljakseen takaisin elävien kirjoihin, ollut ällistynyt löytäessään itsensä miltei tyh­ jästä ravintolasalista.

Vielä vuosikymmeniä myöhemminkin hän muisti lamaannuttavan kauhun ja varmuu­ den siitä, että kuolisi. Silloin häntä oli kum­ mastuttanut se, miten huomaavaisen hitaasti 14

kaikki oli tuntunut tapahtuvan. Kädet olivat nousseet tarttumaan kurkkuun etanan vauh­ tia, lautaset, jotka tarjoilija päästi putoamaan lähtiessään Brunettia kohti, olivat leijuneet lattialle hiljaa kuin lumihiutaleet. Ja se nopea vahva puristus, joka oli pelastanut hänen hen­ kensä, oli antanut odottaa itseään ikuisuuden.

Hän muisti ajan merkillisen venymisen ja sen, miten hän hengityksen tasaannuttua mil­ tei normaaliksi oli nostanut katseensa pöy­ dästä ja huomannut, että aika olikin palannut tavalliseen rytmiinsä. ”… ei ollut merkkejä elimellisistä vauriois­ ta”, hän kuuli Rizzardin sanovan. ”Mitä?” Brunetti kysyi. ”En löytänyt merkkiäkään elimellisistä vaurioista.” ”Mutta hänhän kuoli”, Brunetti sanoi hämmentyneenä ja yritti palauttaa mieleen vähäisiä tietojaan fysiologias­ta. ”Tukehtumi­ nen lopettaa hapensaannin, eikö niin?” Hä­ nellä ei ollut aavistustakaan, mikä muu tu­ 15

kehtumiskuoleman voisi aiheuttaa. Hapen­ puute aivois­sa? Vai ensin keuhkoissa ja sit­ ten aivoissa? Mutta mitä se aiheutti? ”No niin tietysti”, Rizzardi sanoi. ”Puhuin korvista. Niissä ei näkynyt mitään vammo­ ja tai arpikudosta taudista, joka olisi voinut aiheuttaa kuurouden.” Sitten patologi jatkoi mietteliäänä: ”Mutta jos se oli geneettistä, niin eihän se millään tavoin päällepäin näkyi­ sikään. Ääni­huulissa ei myöskään ollut vikaa.”

Brunetti, jolle miehen varsinainen fyysinen kuolinsyy oli yhä epäselvä, ei tarttunut tähän vaan kysyi: ”Eivätkö ne lääkkeet olisi joka ta­ pauksessa olleet kuolemaksi? Ilman tukehtu­ mistakin?” ”Luultavasti.” ”Luultavastiko vain?” Äänellä, johon oli ladannut suorastaan isäl­ listä rauhoittelevuutta, Rizzardi sanoi: ”Odo­ tan laboratoriokokeiden tuloksia.” ”Ilmoitatko minullekin, kun saat ne?” Bru­ netti kysyi.

16

”Lähetän sinulle ruumiinavauspöytäkir­ jan”, ­Rizzardi­sanoi ja jatkoi vielä, aivan kuin olisi lukenut Brunettin ajatukset: ”Tukehtu­ minen lopettaa aivojen hapen­saannin, ja se taas lopettaa kaikki ruumiintoiminnot. Se voi tapahtua jo muutamassa minuutissa. Se riit­ tää.” Sen sanottuaan patologi päätti puhelun.

Sanat ”muutamassa minuutissa” veresti­ vät Brunettin muistia ja hänen oman koke­ muksensa kauhunhetkiä. Miltä tuntuisi, kun henki ei kulkisi moneen minuuttiin? Ja oliko kuolleesta miesparasta tuntunut, että aika ve­ nyy merkillisesti?

17