in Ilma
en
n채 luku
yte
KÄSIKIRJOITUKSESTA SUOMENTANUT SIRKKA-LIISA SJÖBLOM
HELSINGISSÄ KUSTANNUSOSAKEYHTIÖ OTAVA
MAANANTAI 1. KESÄKUUTA
3
Tämä oli viimeinen ruumis. Tunne oli väkevä, kuin jonkinlainen hyvästijättö, hän hengitti sitä sisään ja antoi puiden humista sen läpi, joka hän oli. Paikka oli karulla ja vaatimattomalla tavalla kaunis, aikojen kuluessa siitä oli tullut melkein pyhä. Moreenimaa, kelohonkien hohde, hiirenkorvalla olevat koivut. Kahdeksan he olivat tuoneet tänne, tämä oli yhdeksäs. Hän muisti jokaisen, ei niinkään kasvoista kuin sävelestä, taajuudesta, värähtelystä joka oli ollut heidän elämänlankansa. Tähän kaikki päättyisi. Viimeinen ruumis. Hän tarkasteli sitä. Farkut ja lenkkarit, T-paita, vyö, ruskea takki. Oivallinen homo sapiens -yksilö. Hänellä oli ollut tilaisuus tutustua tähän henkilöön, he olivat viettäneet jonkin aikaa yhdessä. Tyylikkäät vaatteet, 4
sellaiset joista hän itsekin piti. Joskus harmitti, että kaikki siistit pukineet piti hävittää, hän oli kasvanut siihen ettei tuhlattu, että pidettiin nöyrästi ja vastuullisesti huolta maapallon resursseista. Hän katsoi taivaalle. Se oli täällä napapiirillä matalalla, pilvet lepäsivät lähellä päätä, viistivät kulmakarvoja. Pian aurinko ei enää laskisi, ei ennen kuin syksyllä, jolloin pakkanen purisi puut lehdettömiksi ja idästä vyöryisi hyytävä talvi. Hän ikävöi veljeään. Koko elämänsä he olivat olleet yksi ja sama, toistensa peilikuvat, heillä oli ollut samat ajatukset ja tunteet, mutta nyt hän aavisti että oli revennyt juopa. Hän seuraili sitä, mitä käräjäoikeuden turvasalissa tapahtui, mutta yksinäisyys piinasi ja hän oli aina ollut huono kestämään ahdistusta. Huolellisesti hän pyyhki teurastusnaamarin sammaleeseen. Tämä tuska oli saatava jakaa. – Sinä siis lyyhistyit, psykologi sanoi. – Mitä tapahtui? Annika Bengtzon kääntelehti nojatuolissa, 5
hän oli liian laiha ja kulmikas tähän muhkeaan huone kaluun. Hän puristi käsi nojia ollakseen hukkumatta, tunsi nihkeyden kämmenissään. Kuinka moni muu oli istunut tässä hikoilemassa ennen häntä? Monenko muun ahdistuksen huurut olivat imeytyneet karheaan kankaaseen? Hän tempaisi nopeasti kätensä pois käsinojilta ja puristi ne tiukasti nyrkkiin sylissään. – Olen käynyt terveyskeskuksessa ja työpaikkalääkärillä, hän sanoi, – minut on tutkittu läpikotaisin eikä mitään fyysistä vikaa löydy, joten… niin, oikeastaan Jimmy, avomieheni, passitti minut tänne. – Et siis tullut omasta tahdostasi? Kysymys oli neutraali, se ei sisältänyt arvostelua. Annika vilkaisi puisen pöydän toiselle puolen, psykologin ilme oli yhtä mitäänsanomaton kuin ääni ja kampauskin. Mitä hän oikeastaan ajatteli? Oliko hän sitä mieltä, että ajan varaaminen oli ollut naurettavaa? Että Annika oli vienyt mahdollisuuden saada apua joltakulta sellaiselta, joka todella tarvitsi sitä? Vai oliko hän vain tyytyväinen, että asiakkaita riitti? 6
Annika kurkottautui ottamaan vesilasin pöydältä heidän välistään. Lasin vieressä oli pakkaus paperinenäliinoja, oliko hänen tarkoitus ruveta parkumaan? Tekivätkö kaikki niin? Ellei itkenyt, toimiko jotenkin väärin? – Minun on tehtävä jotakin, lasten takia. He pelkäävät. Tai pikemminkin pelkäsivät, silloin. – Kun näkivät sinut paniikkikohtauksen kourissa? Taas Annika kiemurteli nojatuolissa, reidet tuntuivat puupökkelöiltä, selkä oli jäykkä ja puuduksissa. Oli mahdoton löytää mukavaa asentoa, joten hän luovutti ja yritti rentoutua. – Kertoisitko lisää kohtauksesta? Kattolampun valo välkähti psykologin silmälaseissa, hänellä oli aivan tavallinen työpäivä, ehkä hän söisi lasagnea lounaaksi, kävisi kävelyllä ja noutaisi pyykit pesulasta. – Minä… olin eteisessä. Jalat vain menivät alta, en saanut henkeä, silmissä musteni… Serena ja Jacob tulivat juuri silloin koulusta, Jimmyn lapset, ja… niin, he soittivat ambulanssin. 7
Annika siemaisi taas vettä, se oli haaleaa ja karvasta. – Hoitajilla oli paarit ja kaikki, mutta poishan heidät piti lähettää. – Tiesit siis mitä sinulle oli tapahtunut? Pimeys, joka vaani juuri näkökentän ulko puolella, varjot, jotka häälyivät ympärillä riistäen ilman ja äänet ja tajun, ne eivät olleet vaarallisia, eivät vaarallisia, eivät vaarallisia, ne väistyisivät, niihin ei kuollut. Käsiä kihelmöi ja silmissä pisteli ja pää retkahti taaksepäin, polvet pettivät ja happi loppui, ja sitten tuli pimeys ja nieli, ja hän putosi ja putosi ja putosi. Se ei ollut vaarallista, siihen ei kuollut, ei ollut kuollut tähän mennessä eikä kuolisi, ikinä. Annika rykäisi. – Minussa ei ole mitään vikaa. Olen terve kuin pukki. – Tiedätkö mikä on paniikkihäiriö? Kyllä vain, Annika oli katsonut Googlesta, häpeissään ja salaa. Tavalliset, normaalit, terveet ihmiset eivät antaneet pimeyden ja aaveiden riivata itseään. 8
– Mutta nyt elämäni on kunnossa, voin oikein hyvin. Minua ei ahdista yhtään, kaikki on hienosti. – Moni on ahdistunut tietämättään, psykologi sanoi. – Paniikkikohtausta luullaan usein sydän infarktiksi ja mennään päivystykseen. – Mutta miksi tämä on muuttunut pahemmaksi? – Tuntuuko sinusta, että kohtaukset ovat vaikeutuneet? Annika tuijotti ulos ikkunasta. Koko aamupäivän oli satanut, lasilla valui haparoivia pisaroita, ehkä sade oli nyt lakannut, tai ainakin melkein. – En tajua, minulla ei ole koskaan mennyt näin hyvin. Minä… Jimmyllä ja minulla on mahtava suhde, lasten kanssa sujuu hyvin, viihdyn työssäni, entinen mieheni on ihmisiksi. Olen jopa ystävystynyt Sophian kanssa, sen naisen jonka kanssa Thomas petti minua… – Mistä itse luulet, että tämä johtuu? Kiukku ryöpsähti kuin tyhjästä, itsekö hänen piti kaikki vastaukset keksiä? Mistä hän oikeastaan maksoi? Annika tunsi, kuinka leukapielet kiristyivät. 9
– Isäsi kuoli, kun olit teini-ikäinen, psykologi jatkoi ja selaili papereitaan. – Olitteko te läheisiä? Jaaha, nyt pitäisi sitten ruveta ruotimaan lapsuutta. Annika pyyhki käsiään farkunreisiin. – Siitä on jo niin kauan, yli kaksikymmentä vuotta… Annika vaikeni. Liikenne jyrisi ulkona. Paperinenäliinat hulmusivat näkymättömässä ilmavirrassa. Nojatuolin kangas syyhytti selkää. – Mutta äitisi elää yhä? Millainen suhde teillä on? Annika vilkaisi rannekelloaan. – Kauanko meidän pitää vielä jatkaa? Milloin voin lähteä? Psykologi nojautui tuolinselkämykseen, kutittiko se häntäkin? – Voidaan lopettaa vaikka heti, jos tahdot. Annika istui hievahtamatta, jäsenet tuntuivat lyijynraskailta, nytkö hänet heitettäisiin ulos? Vaikka hän oli itse varannut ajan? Ja pulitti lystistä tuhat sata kruunua tunti? – Haluatko että minä lähden? Psykologi katsoi seinäkelloa. 10
– Aikaa on vielä, nainen sanoi. – Päätät itse, jäätkö vai lähdetkö. Huone kutistui, painoi niskaa, eikö hän ollut tullut tänne saadakseen apua? Neuvoja? Psykologi hymyili. – Toivon että jäät. Liikenteen jyly katosi. Mitä psykologi olikaan kysynyt? Jotain äidistä, Barbrosta? Annika otti vauhtia, pimeys pyörteili hänen takanaan. – Äiti… ei pidä minusta. – Miksi ajattelet niin? – Hän ja isä joutuivat naimisiin, kun äiti pamahti paksuksi, hänen oli luovuttava taideopinnoistaan. Hän ei ole koskaan antanut minulle anteeksi. Psykologi istui hetken vaiti, katsoi sitten muistiinpanojaan. – Sinulla on sisar, Birgitta…? Onko teillä hyvät välit? Annika yritti hymyillä. – Kun hän sai lapsen, luin siitä Facebookista, en edes tiennyt että hän oli raskaana. 11
– Oletteko te olleet aina yhtä etäisiä? – Meillä oli aikoinaan yhteinen huone, nyt en edes tiedä missä hän asuu. Psykologi nyökkäsi ja raapusti jotakin pieneen lehtiöön. – Olet merkinnyt lomakkeeseen, kohtaan ”Lisätietoja”, että sinut on tuomittu rikoksesta viisitoista vuotta sitten. Kertoisitko siitä? Huone kävi entistä ahtaammaksi, pimeys hiveli niskaa. – Tuomio tuli kuolemantuottamuksesta. Kaksi vuotta suojeluvalvontaa. Poikakaverini Sven kuoli. Se oli… tapaturma, niin voisi sanoa… Sanat kimmahtelivat pienen huoneen seinästä toiseen. Psykologin ilmekään ei värähtänyt. Hän istui tuolissa omalla puolellaan pikkupöytää jalka toisen päällä, kädet ristissä sylissä. – Miltä sinusta tuntuu puhua siitä? Annikan päässä puhkesi ujellus, kova, jatkuva ääni joka oli peräisin ei mistään, hänen oli puhuttava kovempaa saadakseen oman äänensä kuuluville. 12
– Ei paljon miltään. Viisitoista vuotta on pitkä aika. – Kerro missä päin kehoa tunne on. Vatsassa, kurkussa, rinnassa? Ne olivat vain sanoja. Ne eivät voineet vahingoittaa häntä. Jos ulinan sulki pois, oli mahdollista puhua, silloin ujellus ei merkinnyt mitään. Kun antoi minän tulla ympäröivää pimeyttä tiiviimmäksi, silloin jaksoi hengittää.
13
Kvällspressen-lehden keskustoimitus välkehti tutussa sinertävässä hohteessaan. Annika näki Berit Hamrinin istuvan tietokoneella, jännitys laukesi ja jätti jälkeensä lievän päänsäryn. Jo viisitoista vuotta hän oli viettänyt suuren osan valveillaoloajastaan tässä huoneessa metsästäen loputtomasti kaikkea sitä, mitä oli tapahtunut tai voisi tapahtua, ja melkein aina oli kollega Berit Hamrin istunut viereisellä tuolilla. Annika laski laukkunsa heidän yhteiselle kirjoituspöydälleen, kiskoi takin päältään ja antoi sen valahtaa tuolin käsinojalle. Berit oli Annikaa vanhempi, hänellä oli aikuiset lapset ja hän asui aviomiehensä kanssa maatilalla Tukholman ulkopuolella. – Miten Twitter-riita edistyy? Annika kysyi. Berit huokaisi hieman. – Tv-nainen on pyytänyt loukkaavia sanojaan anteeksi tosi-tv-tähdeltä uudessa tviitissä, ja tosi- 14
tv-tähti on hyväksynyt anteeksipyynnön Facebook-päivityksessä. Psykologin ahdas huone väistyi ja hävisi. – Voi miten herttaista, Annika nälväisi. Nielevä, tukahduttava pimeys vetäytyi nurkkiin. Toimituksessa se pysyi melkein aina loitolla. Täällä hohti tekninen, keinotekoinen valo, joka teki maailmasta selvän ja kirkkaan. Todellisuudentulkinnat, eri painokset, jatkuva muutos, Annika kuului siihen, hän oli toimintakykyinen ja tärkeä osa sitä. Lehdellä oli kolme eri painosta, viidellä rastilla merkitty maaseutupainos eli ensipainos, joka painettiin alihankkijoilla maalla tai lennätettiin aamunkoitossa rahtikoneilla perille, kolmella rastilla merkitty, päivitetty esikaupunkipainos, joka jaeltiin kuorma-autoilla ympäri Mälarinlaaksoa, ja yhdellä rastilla merkitty erikoispainos, joka ilmestyi Tukholman kantakaupungissa silloin kun syttyi sota tai prinsessa meni kihloihin. Kun todellisuus jäsennellään, sitä pystyy käsittelemään. Lisäksi oli seitsenrasti, Annikan erityinen inhokki: painos joka eli vain lehden sisäisessä verkossa. 15
Annika kaivoi kannettavansa laukustaan ja haki kahvia ohjelmien latautuessa. Hän istuutui tietokoneelle kitkerä juoma kädessään ja terästäytyi. Seitsenrasti oli uutispäälliköiden unelma siitä, miltä seuraavan päivän lehti voisi näyttää, tulevaisuus sellaisena kuin sen toivottiin olevan, otsikot olivat jo valmiina ja usein kuvat ja kuvatekstitkin, toimittajien tarvitsi vain lisätä todellisuus niin, että se sopi utopiaan. Hypoteettisen huomispäivän huipennus oli tällä kertaa Beritin artikkeli. Tv-nainen, erään maaseutulehden pääkirjoitustoimittaja joka vieraili erään tv-kanavan aamusohvalla joka kolmas keskiviikko, oli tviitannut ilkeästi entisen tosi-tvtähden lihomisesta. Uutispäällikkö Patrik Nilssonilla oli uskomaton kyky löytää netistä mitä tyhjänpäiväisimpiä, ajattelemattomimpia pikku tölväisyjä ja saada ne kuulostamaan verisiltä riidoilta lehdessä, eikä hän ollut nyt säästellyt ruutia.
16
TV-NAINEN HAUKKUI ROSAA LÄSKIKSI
kuului suunniteltu otsikko. Mukana oli kuva langanlaihasta blondista sekä kuvateksti: ”Läskipuheet loukkaavat Rosaa sy västi.” – Sosiaalisessa mediassa ei valitettavasti ole syntynyt myrskyä, Berit huokaisi. Annika ymmärsi. Suunniteltu nettimyrsky, johon Kvällspressen oli aikonut viitata ja tukeutua, ei ollut puhjennut (muutama yksittäinen ”on se nyt merkillistä, että naisten ulkonäköä pitää aina repostella” olisi hätätapauksessa riittänyt, mutta edes sellaisia ei nähtävästi ollut saatavilla), ja niinpä Rosa ja hänen närkästyksensä saisivat lentää joukkoviestinnälliseen romukoppaan ennen kuin juttu oli edes ilmestynyt. – Minusta Rosan pitäisi lihoa pari kiloa, Berit sanoi. – Se tekisi hänelle hyvää. Mistä sinä kirjoitat tänään? – Josefinin murhasta, vastasi Annika. Berit kohotti katseensa ja otti silmälasit päästään. 17
– Se tapahtui sinä kesänä kun Ruotsi oli banaanivaltio. Oli kuumaa kuin pätsissä, inflaatio hipoi pilviä ja oltiin hemmetin hyviä jalka pallossa. – Viisitoista vuotta sitten, Annika täydensi. – Ensimmäinen juttu, johon sain oman nimeni. Berit pani rillit takaisin nenälleen ja palasi Rosa-jupakan pariin. Annika kaivoi taustamateriaalinsa esiin. Kevään aikana lukijat olivat saaneet äänestää, mistä vanhoista rikoksista he halusivat lukea lisää (sitä kutsuttiin interaktiivisuudeksi, ja se oli päivän sana). Annika oli tehnyt lehtijuttuja ja tvohjelmia monista kuuluisista vanhoista oikeustapauksista, ja useimmista oli tullut suuria klikkausmenestyksiä internetissä. Sunnuntain erikoislehdetkin olivat myyneet hyvin. Retrospektiivinen kerronta oli hämmästyttävän suosittua, se kukoisti kaikkialla kaikissa muodoissa. Televisio dramatisoi ja seurasi, lehdet julkaisivat liitteitä, tunnetut kirjailijat kirjoittivat dokumenttiromaaneita vanhoista rikoksista. Annika luki yhteenvedon tapauksesta, joka 18
kulki nimellä SEKSIMURHA HAUTAUSMAALLA.
Eräänä kiehuvan kuumana lauantaiaamuna yhdeksäntoistavuotias Josefin Liljeberg oli löydetty kuolleena hautakiven takaa, hän oli alasti ja hänet oli kuristettu. Murha ei koskaan ratkennut. Annika klikkasi esiin Josefinin ylioppilaskuvan, vaaleilla hiuksilla oli valkolakki, silmät loistivat. Josefin oli työskennellyt stripparina Studio sex -nimisellä pornoklubilla. Annika uskoi tietävänsä, kuka hänet oli murhannut: Joachim, poikaystävä joka omisti klubin. Klubi oli suljettu jo aika päiviä sitten, mutta Joachim oli yhä jossakin, luikerteli liukkaana ja käärmesilmäisenä siinä varjomaailmassa, johon hän kuului. Berit huokaisi ja katsoi rannekelloaan. – Taidan joutua nyt jättämään luisevan Rosaraukan, hän sanoi ja sulki kannettavansa. – Oletko menossa turvasaliin? Berit uutisoi oikeudenkäynnistä puutavarayrittäjä Ivar Berglundia vastaan, jonka lööpit olivat ristineet Timpuriksi. Sen toinen viikko oli alkamassa Tukholman käräjäoikeudessa. 19
– Tänään on todistusvuorossa pidätyksen tehnyt poliisi. Tiedätkö sinä, kuinka Berglund liittyy siihen Solsidanissa pahoinpideltyyn poliitikkoon? Annika kiepautti tukkansa sykeröksi päälaelle. Tapauksen kaikista käänteistä ei ollut helppo pysyä kärryillä. Perheetöntä viisikymmentäviisivuotiasta miestä Norrbottenin Vidselistä syytettiin Nackassa edellisvuonna tapahtuneesta syrjäytyneen miehen raa’asta murhasta. Annika oli kirjoittanut Berglundin pidätykseen johtaneet artikkelit. Siksi hän oli myös pystynyt kertomaan pidätyksestä ensimmäisenä, mikä oli siivittänyt Kvälls pressenin kyseisen päivän painoskuninkuuteen. Sittemmin Annika oli kirjoittanut laajoja taustaartikkeleita Berglundista, videoinut hänen kotinsa ja verstashallinsa, käynyt läpi yrityksen saatavilla olevat tilinpäätökset, jututtanut asiakkaita ja naapureita, lyhyesti sanottuna laatinut niin sanotun draamadokumentin. – Pidätyksen teki Nina Hoffman, sanoi Annika. – Olen puhunut hänen kanssaan tästä paljon, emmekä voi kirjoittaa tätä lehteen, mutta Nina 20
on varma, että sama henkilö joka kidutti Ingemar Lerbergiä murhasi syrjäytyneen miehen. Rikosten välillä kului vain pari päivää, ja tapauksissa on monia yhtymäkohtia. – Mikään syytteessä ei viittaa sellaiseen, Berit huomautti. – Totta, Annika myönsi. – Mutta murhattu irtolainen toimi Nora Lerbergin espanjalaisten yritysten keulakuvana. Nackan murhapaikalta löytyi lapsen piirustus, joka on tehty samanlaisilla väriliiduilla kuin Lerbergin lasten tädin kotoa löytyi. Ja väkivalta oli samanlaista. Se ei todista mitään muttei se sattumaakaan voi olla. Tapausten täytyy liittyä yhteen. – Näyttö on hyvin hatara, Berit huomautti. – On kiinnostavaa nähdä, riittääkö se langettavaan tuomioon. – Huomasitko Patrikin toiveajattelun seitsenrastissa? Annika kysyi. Otsikko lehden sisäisessä verkossa kuului: TIMPURIN KAKSOISELÄMÄ
– toimi salaa pyövelinä 21
Berit pudisti päätään, nappasi salkkunsa ja lähti kävelemään vahtimestarin kopille. Annika jatkoi seitsenrastin tutkimista. Siinä oli muitakin uutisia, joista toivottiin tulevan totta aamupäivän kuluessa. Kansallispäivä lähestyi, ja lehtitekstissä spekuloitiin, viitsisikö prinsessa Madeleine rahtautua kotiin rapakon takaa osallistuakseen juhlaan Skansenilla yhdessä muun kuningasperheen kanssa (toiveotsikko oli MADDE PETTI RUOTSALAISET, aivan kuin koko kansa odottaisi henkeä pidättäen, että kuningasparin kuopus lähtisi lukaalistaan Manhattanilla ja kiskoisi huonosti istuvan kansallispuvun päälleen). Kuuluisan huippu-urheilijan toivottiin puhuvan suunsa puhtaaksi mahdollisesta dopingskandaalista, oli tulossa helle ja tuoreimman mielipidemittauksen odotettiin osoittavan, että hallitus häviäisi syksyn valtiopäivävaalit. – Annika, voisitko sinä kirjoittaa jutun helleaallosta? Patrik oli ilmestynyt Annikan taakse. Annika vilkaisi kännykkäänsä. 22
– Sori, Annika pahoitteli. – Tapaan erään syyttäjän aivan kohta. Uutispäällikkö huokaisi teatraalisesti ja kääntyi kannoillaan. Hän tiesi hyvin, että Annika oli siirretty pois tavallisesta uutistyöstä, mutta aina kannatti yrittää. Annika sulki tietokoneen ja keräsi tavaransa.
23