kun u l n ine Ilma
äyte
LOUKKUPOIKA N O N N A WA S I L J E F F
Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava
1
N
imeni on Aaron. Olen ainoa, joka on syntynyt Loukussa. Ihmiset tulevat ja menevät. Jotkut ovat hetken, toiset vuosia. Jotkut menevät eivätkä koskaan tule takaisin. Jotkut palaavat, muutaman kerran, ja sitten hekin häviävät. Mutta sellaista se on. Sillä tavalla Loukku toimii. Vain minä, Jules, Mortimer ja naapurini Kenso olemme täällä ikuisesti. Niin, ja tietysti vartijat. Tulokkaat itkevät ja kirkuvat. He kertovat tarinoita toisesta maailmasta, siitä, joka on muurien tuolla puolen, ulkomaailmasta. He sanovat, että Loukku on kidutusta, että he haluaisivat kuolla. Ne, jotka huutavat ja itkevät eniten, yleensä häviävät ensimmäisinä. Heitä tullaan hakemaan. En kaipaa heitä, mutta kaipaan heidän tarinoitaan. Ne ovat pa-rasta, mitä tiedän. He kertovat minulle kaikesta kauniista, kaikesta siitä, minkä he
menettivät. Metsät, kesäuinnit, neidot tansseissa, autot, vastapaistettu makkara. Jotkut puhuvat paljon ruoasta, toiset kengistä, perheestään, työpaikastaan. Harvoin he puhuvat siitä, miksi heidät tuotiin Loukkuun. Tai niistä, jotka toivat heidät. Naapurini Kenso sanoo, että se johtuu pelosta. Samasta syystä he eivät puhu ikävistä asioista, kuninkaasta, kapinallisista, veroista. Vaikka me kaikki asumme Loukussa, ei kukaan puhu siitäkään. Kenso sanoo, että olemme Loukussa siksi, että ihmiset pelkäävät meitä. Me olemme Loukussa, koska heidän mielestään olemme pahoja, kirottuja. Me olemme Loukussa, koska meissä on luontoa. Kukaan ei puhu luonnosta. Kukaan ei puhu Tomuista. Kenso sanoo, että kaikki Tomut ovat samanlaisia. Emme saa katsoa heidän silmiinsä, emme puhua heille, emme kysyä mitään. Kenso sanoo, että he eivät ole ihmisiä. Emmekä mekään ole. Enempää hän ei kerro, kukaan ei kerro. Tomuista ei saa puhua. Ja jos joku puhuu, kuiskaten, peloissaan, vihaisena, jos joku puhuu, he tulevat. Tomut tulevat. 4
2
”T
omut tulevat!” Ruokalan kaksoisovet pamahtivat auki. Ruud kompuroi sisälle. Hän nojasi lähimpään pöytään, pyyhki hikeä otsaltaan. Sitten hän toisti vinkuvalla äänellä: ”Tomut tulevat!” Ruokasali täyttyi metelistä. Tuolien jalat raapivat lattiaa, kun kymmenet loukkulaiset hyppäsivät samaan aikaan seisomaan. Minä nousin muiden mukana, mutta en lähtenyt mihinkään. Kukaan ei lähtenyt. Muutamat pyörivät kauhuissaan ympyrää, pari piiloutui pöydän alle. Tuijotimme toisiamme, halusimme juosta, paeta, rynnätä Ruudin ohi ulos. Mutta kukaan ei liikkunut. Puristin pöydänreunaa käsivarret niin jäykkinä, että pöytä alkoi täristä. Vilkaisin vartijoita. Ensimmäinen laittoi lämpimällä vedellä täytettyjä kuppeja teepussien viereen. Toinen otti tyhjän lei5
päastian ja nosti sen metallikärryyn. He eivät välittäneet Ruudista, joka räpiköi uikuttaen ihmisten sekaan. Ovet eivät olleet ehtineet kunnolla sulkeutua, kun ne taas pamahtivat auki. Ruokalaan astui kolme harmaisiin univormuihin ja huppuihin pukeutunutta Tomua. Tomut seisoivat paikoillaan kädet lanteillaan ja kohtasivat kasvot, jotka kääntyivät pois kuin pelkkä heidän katseensa olisi voinut korventaa. Minäkään en pystynyt katsomaan heitä pitkään. Keskityin tuijottamaan pöytää puristavia käsiäni. Tomut marssivat salin läpi. Loukkulaiset kompuroivat heidän tieltään, siirtyivät kauemmas muodostaen tyhjän käytävän siihen, missä vielä äsken oli ollut tuolien rivi. Tomujen saappaat kopisivat lattialla. En osaa sanoa, miksi se ääni oli niin karmea. Se vain oli. Tulokas, jonka nimeä en tiennyt, perääntyi. Hän työnsi tuolin eteensä suojaksi, töni takanaan pakenevia, pudotti lautasia sohiessaan ja hakiessaan apua tai tukea, jota kukaan ei hänelle antanut. Häntä työnnettiin kauemmas, hänen takertuvaa 6
kättään kavahdettiin kuin hänessä olisi yllättäen ollut jotain vikaa. ”Minä pyydän”, hän vaikersi. ”Älkää. Minä pyydän.” Tomu tarttui hänen käsivarteensa. Hän huusi ja rimpuili. Heiluessaan hän osui Tomua kasvoihin ja sai nyrkistä poskeensa. Tomu tarttui hänen rinnuksiinsa. Pieni sininen pisara kimalteli ruiskun piikissä. Tomu painoi sen kirkuvan tulokkaan kaulaan. Tulokas korisi. Hänen lihaksensa nykivät holtittomasti ja hän valahti maahan. Tomut nostivat hänet käsistä ja jaloista ja kantoivat ulos. Vasta kun ruokalan ovet olivat sulkeutuneet heidän jäljessään, uskalsimme hengittää. Loukkulaiset palasivat lounaansa pariin. Ne, joiden tuolit olivat kaatuneet, nostivat ne ylös. Ne, joiden muhennos oli pitkin lattiaa, siivosivat jälkensä ja poistuivat. Ruud ilmestyi näkyviin ja kävi hakemassa oman ruoka-annoksensa. Minä istuin alas ja katsoin viereisessä pöydässä olevaa Julesia. Tämä oli avannut kirjansa ja jatkoi lukemista siitä, mihin oli hetki sitten jäänyt. Niin 7
Loukku toimii, ajattelin. Niin Tomut toimivat. Älä katso heitä, älä ole heidän tiellään, ja he jättävät sinut rauhaan. Tarkkailin tyyninä ruokailevia loukkulaisia. Jokainen noudatti samoja ohjeita. Tulokas oli luultavasti tehnyt jotakin väärin. Ulos päästyäni vedin syvään henkeä. Taivas oli harmaa, nurmikko kostea. Tomujen askelten kaiku soi yhä korvissani. Pihalla ei ollut minkäänlaista merkkiä heistä, ei taipuneita ruohonkorsia, ei jalanjälkiä, ei mitään. Huulta purren kiipesin Ykköstalon ylimpään kerrokseen, kävelin kotini ohitse viimeiselle ovelle ja koputin. Sisältä kuului murahdus, mikä tarkoitti lupaa tulla peremmälle. Kenso istui tuolilla pöytänsä ääressä ja katsoi ulos. Hänen ikkunastaan avautui samanlainen maisema kuin minunkin: pöllyävä hiekkatie, avoin niitty ja sen takana metsä. Siinä oli kaikki todellinen, mitä tiesin ulkomaailmasta. ”Tomut kävivät hakemassa yhden”, sanoin. ”Käytävällä supistiin siitä”, Kenso vastasi. ”Me muut saamme olla rauhassa. Toistaiseksi.” ”Pääseekö hän takaisin?” ”Kenet he veivät?” 8
”Uuden kaverin. En tiedä nimeä.” Kenso nyökkäsi. ”Luultavasti pääsee. Vähäksi aikaa.” Istuin lattialle ja nojasin seinään. ”Kerro minulle tarina”, pyysin. ”Kerro meriseikkailuista.” ”Etkö ala olla jo vähän vanha tarinoille?” Kenso hörähti. ”Sitä paitsi olen jo kertonut sinulle kaiken.” ”Ei tarinoille voi olla liian vanha. Mitä muuta minulla täällä on kuin sinun tarinasi? Anna tulla, Kenso. Kerro tarina.” ”Viisitoistako sinä nyt olit? Viisitoista ja tahtoo tarinan. Kaikkea sitä kuulee. No, tiedäthän sinä. Minä olin töissä kauppalaivassa. En sellaisessa peltipurkissa, jotka vaappuvat kuin ylipainoiset lokit, vaan sulavalinjaisessa kaunottaressa, Neidossa. Elämäni ainoa nainen! Kolmimastoinen parkki ja se halkoi vettä kuin joutsen. Tiedätkö, mikä on joutsen?” Pudistin päätäni ja hän jatkoi: ”Se on lintujen aatelia. Valkoinen, ylväs, aivan kuten Neito. Se oli kaunis. Kaipaan kannen keinuntaa jalkojeni alla. Piru vieköön, en edes kaipaa merta niin paljon kuin kaipaan meri-ilmaa! Jopa sitä saakelin kalan lemua satamassa, hikeä, suolaa, pikeä ja tervaa, märän 9
puun tuoksua. Se voittaisi tämän ilman, joka ei haise millekään. Tyhjälle. Iltaisin, kun laitan silmäni kiinni, ajattelen käveleväni taas siellä. Laituri narahtelee. Lokit nauravat. Ja siellä ovat merimiehet. Kävelen heidän joukossaan ja pidän heidän tuulensa hyvänä, työteliäänä ja riemuisana.” ”Oliko tuulimiehiä paljonkin?” ”Jonkun verran, ja minä olin heistä paras. Mutta se oli silloin. Nyt minä olen tällainen vanha ukko, käyrään kutistunut, istun tässä helvetin kopperossa ja katson tuota rumaa pusikkoa tien toisella puolella.” Käytävältä kuului hälinää. Nousin ylös ja kurkistin ovesta. Ehdin nähdä jonkun vilahtavan portaikkoon ja huutavan kuin henkensä edestä. ”Tomut tulevat!” ”Tomut?” kuiskasin ja katsoin Kensoa. ”Voivatko Tomut tulla uudestaan? Samana päivänä? He eivät ole ikinä ennen tehneet niin. Ei ikinä kahdesti samana päivänä.” Kenso murahti. ”Älä jää tänne seisoskelemaan. Käy ihmeessä katsomassa. Niin ja Aaron, muista pysyä poissa näkyvistä. Varmuuden vuoksi.”
Nyökkäsin ja syöksyin portaikkoon. Ykköstalon asukkaista puolet oli paennut koteihinsa ja vetänyt salvan kiinni, loput olivat portaikossa, ja jouduin tunkeutumaan heidän ohitseen kyynärpäitä käyttäen. Toisessa kerroksessa näin Tomut. Ympärilläni kaikui huojennus. Tomut eivät olleet hakemassa, he olivat tuomassa. Heitä oli kolme, luultavasti samat kolme, jotka olin nähnyt ruokalassa. Heillä oli mukanaan kaksi nuorukaista, kumpikin tajuttomia. Ensimmäinen rötkötti isoimman Tomun olkapäällä. Kaksi muuta Tomua kantoivat toista poikaa käsistä ja jaloista. Vartija asteli heidän takanaan käsi pistoolin kahvalla. Purin huultani. He viskasivat nuorukaiset Sofian vanhaan kotiin. Ovi paiskattiin kiinni. Tomut katsoivat loukkulaisia, jotka tuuppivat toisiaan ja minua portaikossa. Kaikki heilahtivat taaksepäin kuin heidän päälleen olisi heitetty jotakin. Minä uskalsin tuijottaa Tomuja, mutta he eivät vastanneet katseeseeni. Tomujen poistuttua lähtivät loukkulaisetkin. Osa vapisi ja pyyhki hikeä hiusrajastaan. Olin 11
aikeissa palata Kenson luokse, kun käsi taputti olkapäätäni. ”Käydäänkö vilkaisemassa?” Mortimer kysyi. ”Sofian vanhassa kodissako?” Mortimer astui pois portaikosta, mulkaisi ohi kipittävää loukkulaista ja sai tähän vauhtia. ”Niin. Käydään vilkaisemassa, millaista roskaa he tänään kantoivat sisälle.” ”Et sinä ennen ole uusista välittänyt. Sanot aina, että heistä on harmia.” ”Ei heitä usein tule kahta kerralla.” Seisoin kädet puuskassa paikallani, Mortimer rymisteli käytävän läpi. Olin alkanut kyllästyä hänen komenteluunsa ja olisin lähtenyt, ellei pieni uteliaisuuden hiven olisi kalvanut mieltäni. Lampsin Mortimerin perään. Oven takana tulokkaat makasivat lattialla puoliksi toistensa päällä. He muistuttivat vastenmielisellä tavalla pyykkikasaa. Toisen paidan alta vuosi tumma veriviiru. Toisella oli jalassa puinen tuki ja kulunutta kangasta. ”Autas vähän”, Mortimer sanoi ja tarttui veristä nuorukaista kainaloista. 12
Minä nappasin kiinni jaloista. Tulokas oli minua pari vuotta vanhempi, isompi, vahvempi. Hänellä ei ollut kenkiä, ja jalkapohjat olivat likaiset. Enemmän raahasimme kuin kannoimme hänet sängyn luokse. ”Ei siihen”, sanoin. Mortimer katsoi minua otsa rypyssä. ”Se on Sofian äidin sänky.” ”Sofian äiti kuoli kuusi vuotta sitten. Se on nyt tämän jätkän sänky. Auta nostamaan.” Saimme heivattua nuorukaisen sängylle. Hän äännähti kivusta, kääntyi ja sotki lakanat vereen. Tartuin toisen tulokkaan jalkoihin. Otin kiinni nilkkaan sidotusta puulastasta, ja Mortimer käski mieluummin pidellä polvista. Kohautin harteitani ja tottelin. Kiskoimme tulokkaan vapaan s ängyn eteen ja kesken noston annoin jalkojen rysähtää lattialle. ”Mieti vähän, Aaron”, Mortimer ärähti. ”Sofia ei ole enää täällä. Tämä ei ole enää Sofian sänky. Auta.” ”Miksi auttaisin jotain tulokasta pilaamaan Sofian sängyn? Nosta itse.” Mortimer loi minuun sen pisteliään katseen, joka olisi ennen tietänyt tukistusta. Mutta hän ei ollut tukistanut minua kolmeen vuoteen. Hän kampesi nuorukaisen sängylle yksin. 13
”Mitä nyt?” kysyin kädet puuskassa. ”Odottelemme, että he heräävät. Älä väitä, että sinulla olisi muuta tekemistä.” Olimme pitkään vaiti. Seisoin ja tuijotin tulokkaita. Mortimer otti tuolin pöydän vierestä ja rojahti siihen. Hän haroi rasvaista tukkaansa, johon oli alkanut ilmestyä ohimoiden kohdille harmaata. ”Miten sinä jouduit tänne?” En pystynyt pitämään kysymystä sisälläni. ”Kantoivatko Tomut sinutkin? Heittivätkö he sinut lattialle? Miltä se tuntui, kun he laittoivat sinulle kahleet?” Mortimer katsoi minua huvittuneena. ”Et ole koskaan kertonut.” Hän otti mukavamman asennon, nojasi polviinsa ja katsoi minua suoraan silmiin. ”Ei minua kannettu tai heitetty. Kävelin ihan itse. Yksi Tomu kummallakin puolella, vartija selkäni takana käsi tainnuttimella. Se oli yksi niitä elämän hetkiä, joita ei helposti unohda.” ”Ja he laittoivat sinulle kahleet.” Mortimer kosketti vaistomaisesti kiiltäviä renkaita ranteissaan. Hän heilutti niitä edestakaisin 14
ja kokeili nykäistä irti. Se oli liike, jota jokainen loukkulainen teki. Tulokkaat repivät kahleita kovemmin, heillä oli verisiä viiruja ranteissaan, mutta vähitellen repimisestä lähti voima. Kokeilin omia kahleitani. Ne eivät olleet koskaan häirinneet minua, aina niitä ei edes huomannut. ”Niinpä taisivat laittaa.” Tiedottomien nuorukaisten ranteissa komeilivat samanlaiset kahleet kuin kaikilla muillakin. Ne olivat vielä puhtaat, sileät, niissä ei ollut naarmuja tai tummentumia. ”Kenso sanoo, että kahleiden laittamisen jälkeen tuntuu samalta kuin yrittäisi nostaa kynää, kun käsi on sahattu irti.” Mortimerin ilme oli synkentynyt. Nielaisin ja jatkoin hiljaa: ”Siltä kuin yrittäisi puhua, vaikka kieli on leikattu pois. Se tuntuu samalta kuin kuolema, ja kaikki sen jälkeen on turhaa. Kenso sanoo, että Loukku on paikka, johon meidät tuodaan kuolemaan.” ”Kenso puhuu turhan paljon.” ”Mitä mieltä sinä olet?” ”No, Aaron poikaseni, sanon vain tämän: emme ole vielä kuolleita.” 15