kun u l n ine Ilma
채yte
JOKA YKSIN KULKEE Suomentanut Emmi Jäkkö
Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava
Södra Murgatan
kulki pitkin kaupunkia reunustavan keskiaikaisen kehämuurin reunaa. Kapean mukulakivikadun talot oli rakennettu vieri viereen niin kuin Visbyssä usein. Valkoiseksi rapatuissa taloissa oli matalat puuovet, jotka aukesivat suoraan jalkakäytävälle. Talojen ikkunat oli koristeltu pitsiverhoin ja koriste-esinein. Osan taloista yhdisti toisiinsa paksu muuri, joka tuntui kuin suojelevan vanhaa kaupunkia. Södra Murgatan nousi jyrkästi kohti kaupungin huippua. Liikennettä oli vähän. Etenkin nyt syyskuussa, kun turistikausi oli ohi ja suurin osa matkailijoista oli jättänyt saaren. 3
Eva Eliasson polki vaivalloisesti eteenpäin pyörällään, jonka tarakalla istui hänen kolmevuotias tyttärensä Vilma. Muhkuraisella tiellä oli vaikea edetä, mutta hän oli tottunut pyöräreittiin. Tänä maanantaiaamuna Vilma pääsi äidin mukaan töihin kauneussalonkiin, niin kuin monesti viimeisen vuoden aikana. Tyttö oli vielä toipilaana viikonlopun vilustumisen jäljiltä, eikä häntä voinut viedä tänään esikouluun. Avioeron jälkeen ja Evan voitettua huoltajuuskiistan ei Vilman isältä juurikaan herunut apua, lukuun ottamatta niitä viikonloppuja, jotka tyttö vietti isällään. Evan oli siis pärjättävä omillaan. Hänen oli työskenneltävä niin usein kuin mahdollista pärjätäkseen taloudellisesti. Lastenhoitohaasteista hän selviytyi vain koska ystävät ja sisko auttoivat aina kun pystyivät. Eva työskenteli kynsitaiteilijana ja oli avioeron jälkeen aloittanut vuokrayrittäjänä Salon Jennyssä. Kauneushoitola sijaitsi hieman syrjässä mäen päällä Södra Murgatanin päässä.
4
Eva pysäköi pyöränsä salongin taakse ja auttoi Vilman istuimesta. Kun hän oli saanut kahvin keittimen päälle ja valmistellut kaiken päivän ensimmäistä asiakasta varten, hän istui ulos puutarhapöydän ääreen sisäänkäynnin edustalle, sytytti tupakan ja sulki silmänsä. Hänellä oli vartti omaa aikaa. Aurinko lämmitti kasvoja. Viikon kestäneen sateen ja puhurin jälkeen tuuli oli kääntynyt ja kaunis ilma vihdoin palannut. Auringossa oli todella lämmin, Eva riisui takkinsa ja hörppi vahvaa kahviaan. Vilma vaikutti jo pirteämmältä. Hän leikki muovihevosillaan nurmikolla tien toisella puolella korkean tornin juurella. Se oli yksi monista kehämuurin varastotorneista. Tytär höpötteli itsekseen samalla kun hyppyytti hevosia ympäri nurmea ja leikki niiden puskevan toisiaan. Eva hymyili aurinkolasiensa takana. Vilma oli niin suloinen. Hän tunsi pienen oman tunnon piston sydämessään, koska oli ollut niin ärtynyt viikonloppuna. Hän teki pitkää päivää viikolla ja kävi välillä lauantai-iltaisin tanssimassa. Se oli hänen henkireikänsä. Hänestä oli ihana laittautua, 5
hieman humaltuakin ja saada huomiota. Mutta tänä viikonloppuna se ei ollut onnistunut. Kukaan ei halunnut huolehtia Vilmasta, koska tämä oli nuhainen ja kuumeessa. Evan ajatukset keskeytyivät, kun päivän ensimmäinen asiakas, lapsuudenystävä Katja tervehti iloisesti Vilmaa. Eva tumppasi tupakkansa, nousi ja halasi ystäväänsä nopeasti. – Hei, haluatko kahvia? – Mielellään. Minulla on paljon kerrottavaa. Eva keräsi Vilman hevoset nurmikolta ja otti tytärtään kädestä. – T ule Vilma, niin saat lasin mehua. Voit jatkaa leikkejä sisällä. Koska päivä oli niin kaunis, Eva jätti oven auki.
6
David Forss
heräsi säpsähtäen. Jokin ei täsmännyt. Hän ojensi kätensä ja kurkotti varovasti kohti sängyn toista reunaa. Annan puoli sängystä oli tyhjä. Huone oli pimeä. Hän kuunteli tarkkaavaisesti. Ääntäkään ei kuulunut. Ehkä Anna oli vessassa. Hän katseli ympärilleen pilkkopimeäs sä. Hän ei erottanut kuin ikkunaverhojen pehmeän muodon. Hän huomasi huoneen oven olevan kiinni, siksi oli tavallistakin pimeämpää. Ovi oli yleensä aivan auki. Anna valitti huoneen tuntuvan muuten liian tukahduttavalta, hän halusi ilman kiertävän talossa. Todennäköisesti nainen istuisi ateljeessaan 7
ompelemassa, niin hän yleensä teki kun ei saanut nukutuksi. Annalla oli jo jonkin aikaa ollut vaikeuksia nukahtaa. Hän oli päivisin väsynyt ja oli alkanut nukkua päiväunia haettuaan Heidin esikoulusta. Aikaisemmin hän oli omistautunut tyttärelleen silloin, kun ei käynyt töissä, mutta nykyisin hän oli jatkuvasti väsynyt. Ehkä hän oli sairas, mutta ei halunnut aiheuttaa huolta. Anna ei juurikaan puhunut tunteistaan tai ajatuksistaan, hän oli ollut aina sellainen. Heidän aikataulunsakin menivät usein ristiin. Davidtyöskenteli iltavuorossa kumitehtaalla ja Anna taas ompelijana kotona. Usein Anna istui ateljeessaan ompelemassa, kun David nukkui. Parhaassa tapauksessa he ehtivät viettää pari yhteistä tuntia iltapäivällä ennen illallista ja ennen kuin Davidin täytyi lähteä taas töihin. Aikaisemmin he olivat valmistaneet illallisen yhdessä ja ehtineet istahtaa sohvalle katselemaan televisiota Heidin mentyä nukkumaan ennen kuin hänen oli aika lähteä. Mutta se oli viime aikoina jäänyt. Hän oli antanut asian olla. Ehkä Anna pa8
laisi vielä hänen rinnalleen. Tämä oli varmasti vain joku vaihe. David nousi sängystä. Hän avasi oven varovasti pimeään käytävään. Heikko valo pilkotti Annan ateljeen oven alta käytävän toisessa päässä. Aivan niin kuin hän oli arvellutkin, Anna siis valvoi ja teki töitä. Lattia narahti hiljaa hänen jalkojensa alla. Hän hiipi lastenhuoneen ohi. Heidän tyttärensä nukkui. Ovi oli raollaan, ja huoneesta kuului hiljaista tuhinaa. Hiljaisuus katkesi Öjan kirkon kellon yksitoikkoiseen soittoon. Kolme kumahdusta. Hän tunsi pientä ärtymystä siitä, että Anna valvoi niin epäkristilliseen aikaan ja valvotti myös häntä. Nyt kun hän kerrankin oli kotona ja olisi voinut nukkua Annan vierellä. Hän kulki lähemmäs Annan ateljeeta ja yllättyi. Huoneesta ei kuulunutkaan ompelukoneen surinaa. Sen sijaan huoneesta kuului puhetta. Kenen kanssa Anna saattoi keskustella tähän aikaan vuorokaudesta? Hän hiipi lähemmäs ja painoi korvansa ovea vasten. Ääni kuulosti lapselliselta, se 9
oli pehmeämpi kuin tavallisesti. Ei ollut silti epäilystäkään, etteikö puhelimeen olisi puhunut Anna, hän vain oli jostain syystä muuttanut ääntään. Sydän tykytti Davidin rinnassa. Hän ei kyennyt erottamaan sanaakaan keskustelusta. Hän kuuli naisen purskahtavan nauruun. Mitä ihmettä oli meneillään? Muutaman minuutin ajan hän kuunteli neuvottomana tietämättä mitä tekisi. Pitäisikö hänen astua huoneeseen ja yllättää vaimonsa? Vai hiipiä takaisin sänkyyn ja olla kuin mitään ei olisi tapahtunut? Hän jäi päättämättömänä seisomaan pimeään käytävään. Anna oli hänelle kaikki kaikessa, ja sen tämä tiesi hyvin itsekin. Raivo tuntui luissa ja ytimissä. Oliko Annalla joku toinen? Ja hän kun raatoi tehtaalla, jotta saisi tuotua leivän pöytään, elättääkseen perheensä. Hänhän teki kaikkensa Annan hyväksi. Ajatukset pyörivät päässä. Oven takaa kuului hiljainen, lapsellinen lässytys. Se sai hänet täysin tolaltaan. Hän ojensi kätensä ja tarttui ovenkahvaan. 10
Rikoskomisario Anders
Knutas ohjasi ruohonleikkuria pitkin suurta tasaista pihaa. Ilma oli raikas ja aamu kirkas, mereltä puhalsi vieno tuuli. Talo sijaitsi Lickershamnissa, puolen tunnin matkan päässä Visbystä. Syrjäisellä kesämökillä ei ollut pelkoa, että olisi joutunut kohtaamaan muita ihmisiä. Hän oli herännyt aikaisin, mikä oli nykyään aika harvinaista. Hän oli varmaankin unohtanut ottaa nukahtamislääkkeen edellisenä iltana. Univaikeudet olivat alkaneet hänen vajottuaan syvään masennukseen muutamaa kuukautta aikaisemmin ja aloitettuaan masennuslääkityksen. Hän 11
tarvitsi ensimmäistä kertaa elämässään nukahtamislääkkeitä. Ne saivat hänet nukkumaan pitkään, ja ylösnouseminen oli aina suuren ponnistelun tulos. Masennus oli puhjennut kahden peräkkäisen tapahtuman seurauksena. Ensin hänen yli kaksi kymmentä vuotta jatkunut avioliittonsa Linen kanssa päättyi eroon. Vaimo oli halunnut jatkaa ilman häntä, eikä Knutas oikein vieläkään ymmärtänyt miksi niin oli käynyt. Sitten hän oli joutunut kokemaan järkyttävän tapahtumasarjan Gran Canarian vuorilla kolme kuukautta aikaisemmin. Kokonainen perhe oli ajanut ulos vuoristotiellä, ja melkein kaikki perheenjäsenet olivat menehtyneet onnettomuudessa. Kaksoismurhaaja Vera Petrov oli ampunut kaksi miestä Gotlannissa muutamaa vuotta aikaisemmin ja oli sen jälkeen onnistunut pakenemaan perheineen ulkomaille. Viimeiseksi perhe oli tavoitettu Espanjan lomasaarilta, ja Knutas oli matkustanut paikan päälle. Poliisi oli jäljittänyt Petrovin perheen, mutta dramaattisen takaa-ajon 12
seurauksena Vera ajoi ulos tieltä, ja hän ja hänen kaksi lastaan menehtyivät. Knutas järkyttyi onnettomuudesta syvästi ja musertui täysin. Hänen mielen tilallaan oli nimikin, posttraumaattinen stressi. Ensin hän oli joutunut jäämään kokonaan pois töistä, mutta muutama viikko sitten sairausloma oli muutettu osa-aikaiseksi. Hän saattoi tulla ja mennä miten halusi, mutta lääkärin mukaan tärkeintä oli, ettei hän täysin eristäytynyt työstään. Hän oli noussut vähitellen jaloilleen etenkin työtoverinsa Karin Jacobssonin ansiosta. Heidän suhteensa oli kehittynyt romanssiksi, vaikka kaikki oli tietenkin vasta aivan alussa. Molemminpuolista ihastusta oli kaikessa hiljaisuudessa kestänyt jo vuosia, mutta vasta nyt molemmat olivat rohkaistuneet ilmaisemaan tunteensa. Karin oli aina ollut jossain taustalla. Knutas näki jälleen naisen kasvot mielessään, tämän lämpimän ruskeat silmät ja suloisen raon etuhampaiden välissä. Hänellä oli ikävä. 13
Salon Jenny
oli pieni ja viihtyisä valkoiseksi kalkittuine seinineen ja kattopalkkeineen. Kauim maisessa nurkassa kauneushoitolan perällä sijaitsi Evan manikyyripiste. Aamuisin oli hiljaisempaa, ja menisi vielä muutama tunti ennen kuin kampaajakollega ilmestyisi paikalle ja aloittaisi oman työpäivänsä. Kaikesta huomasi, että turisti sesonki oli ohi. Hektisen kesän jälkeen asiakasvirta oli selvästi laantunut. Auringonvalo tulvi sisään avoimesta ovesta, ja linnut sirkuttivat etupihan ruusupensaissa. Kauneussalonki sijaitsi rauhallisella paikalla, vaikka Adelsgatanin vilkas ostoskatu oli vain kivenheiton päässä. 14
Katja laski kätensä pehmeälle froteepyyhkeelle pöydän päälle. Eva sytytti työvalon ja aloitti. He rupattelivat ja vaihtoivat kuulumisia Evan työskennellessä. Katja kertoi miehestä, jonka oli vasta tavannut. Puheenaihe, johon naiset eivät kyllästyneet koskaan. Eva vilkaisi nopeasti lastaan. Vilma leikki hevosillaan ja näytti olevan täysin uppoutuneena puuhiinsa. Pikkuinen osasi niin hienosti leikkiä itsekseen. Välillä Vilma piipahti ulkonakin leikkimässä. Häntä ei nähnyt salongin nurkasta, mutta he kuulivat miten tyttö hyräili radiosta kuuluvan musiikin mukana ja rupatteli leikkihevosilleen. Eva antoi tytön leikkiä rauhassa, niin oli helpointa. Katja jatkoi innokkaana tarinaa uudesta jännittävästä miehestä samalla kun Eva lakkasi hänen kynsiään. Oli viihdyttävää kuunnella ystävää, joka ei juurikaan säästellyt sanojaan. Katja oli todellakin puhelias, mutta myös äärimmäisen hyvä kuuntelija. Eva kertoi ongelmistaan ex-miehensä Kristerin kanssa. Tämä tuntui kinaavan kaikesta mikä liittyi Vilmaan. Mies oli toivonut yhteishuoltajuutta, ja tunsi olonsa nyt 15
loukatuksi ja syrjäytetyksi. Ja tietenkin tilanne varmasti tuntui epäoikeudenmukaiselta, sen Evakin ymmärsi. Alkuun hän oli ajatellut, että lapselle olisi parasta asua kotona hänen kanssaan, mutta rehellisyyden nimissä hän ei enää ollut niinkään varma. Hänen oma elämänsä oli ollut huomattavasti helpompaa, kun miehellä oli ollut puolet hoitovastuusta. Mutta sitä oli nyt turha miettiä. Yhtäkkiä Eva tajusi, ettei ollut vähään aikaan kuullut Vilman ääntä. – V ilma! hän huusi kohti ulko-ovea. Vastausta ei kuulunut. – V ilma, tule tänne! Hän tunsi huolen äänessään. Ei tytöllä varmaankaan ollut mitään hätää, mutta miksi tämä ei vastannut? – V ilma! Tule, kun äiti huutaa! Ei vieläkään ääntäkään. – Anteeksi, hetki vain, hän pahoitteli ystävälleen. – Minun täytyy käydä katsomassa, mitä Vilma oikein touhuaa. Hän ei jäänyt odottamaan Katjan vastausta, vaan nousi nopeasti ja käveli kauneushoitolan 16
poikki. Katse pyyhkäisi nopeasti kampaajantuolin, nahkanojatuolien ja lasipöydän ohitse. Takaseinällä oli kuva New Yorkin horisontista. – Vilma! hän huusi. Mutta Vilmaa ei näkynyt. Hän avasi vessan oven. Ei ketään. Toisella puolella kauneushoitolaa oli hierontahuone. Tyttö ei ollut sielläkään. Ovi kadulle oli auki, Eva juoksi kynnykselle ja katsoi ulos. – Löydätkö häntä? Eva kääntyi kohti Katjaa, joka oli myös noussut ja tullut etsimään Vilmaa. Hän pudisti päätään ja huomasi, että ystävän otsalle oli painunut syvä, huolestunut ryppy. Hän painoi kätensä rinnalleen katsellessaan huolestuneena ympärilleen. Katse kiersi nurmikon ja vanhat puurappuset, jotka nousivat ylös kehämuurin torniin. Hän käveli edestakaisin kauneushoitolan edustalla ja tähyili molempiin suuntiin autiolla kadulla. – V ilma! Ääni petti. Hän nielaisi ja tunsi palan kurkussaan. – Vilma! Hän kääntyi jälleen ystävänsä puoleen, joka seisoi oviaukossa. 17
– Eikö hän tosiaan ole siellä sisällä? Katja katseli ympärilleen varmistaakseen, ettei Vilma sittenkin ollut salongissa. Hän kääntyi kohti Evaa, joka seisoi neuvottomana kadulla. – Luuletko, että hän on mennyt piiloon? – En usko, se ei olisi lainkaan hänen tapaistaan. Eva juoksi takaisin salonkiin ja alkoi siirrellä huonekaluja, katsoi sohvan taakse ja siirsi verhot syrjään. – Kunhan hän ei vain ole saanut kohtausta. Lopulta hän jäi seisomaan lamaantuneena keskelle salonkia. – En ymmärrä mihin hän on voinut mennä, Eva sanoi ääni täristen. – Hänhän oli tässä ihan hetki sitten. – Ota rauhassa, ystävä lohdutti ja taputti Evaa olalle. – Ei hän varmasti ole kaukana. Naiset etsivät systemaattisesti joka nurkan löytämättä jälkeäkään lapsesta. Eva tunsi kuinka vatsaa väänsi. Hän avasi takaoven ja kutsui ystäväänsä. Äänestä kuului huoli ja tuska. – Meidän täytyy etsiä pihalta. Hän on voinut 18
kulkea alas Adelsgatanille. Mutta katso ensin vielä toiselta puolelta. Ei mennyt kauaakaan, kun Katja huusi. – Eva, tule tänne! Äkkiä! Kun Eva ryntäsi kulman takaa, hän näki ystävänsä kyykyssä nurmikolla. Eva pysähtyi, tunsi kuinka sydän löi rinnassa. Hän ei edes huomannut puristavansa paidankaulustaan. Katja kääntyi hitaasti häntä kohti. Rakas Jumala, hän ajatteli. Kädessään Katjalla oli pienet valkoiset kengät. Rakas Jumala, älä tee tätä minulle. Hän tunsi kuinka paha olo nousi, silmissä pyöri, hän ei tuntenut enää sormiaan. Mutta hän ei pystynyt liikkumaan, hän oli kuin jähmettynyt paikoilleen. – Eivätkö nämä ole Vilman? Katja kysyi. Eva haukkoi henkeään. Rakas Jumala, älä tee tätä minulle, hän ajatteli. Älä anna Vilmalle tapahtua mitään pahaa. – Ovat, hän sanoi hiljaa ja nyökkäsi tuskin näkyvästi. Kyyneleet valuivat pitkin poskia, ja maailma ympärillä katosi. 19
Rikoskomisario Karin
Jacobsson pyöritti hiuskiehkuran sormensa ympärille ja keikkui tuolillaan. Hän oli nostanut jalat sotkuiselle työpöydälleen. Pöydän kulmalla lojui koskemattomana AIK:n logolla varustettu kahvikuppi. Hän käytti mukia, vaikka ei edes kannattanut AIK:ta. Muki kuului todellisuudessa hänen kollegalleen Anders Knutakselle. Mies ei ollut juuri nyt töissä. Eikä hän ollut enää pelkkä kollegakaan. Karinin täytti hellyys, kun hän ajatteli miestä. Hän ei malttanut odottaa, että he voisivat olla oikeasti yhdessä. Gran Canarian tapahtumat olivat pilanneet heidän hyvin alkaneen suhteensa. 20
otiinpaluun jälkeen mies oli vajonnut masenK nukseen, joka vaikutti olevan hieman vakavampaa sorttia. Knutaksen lapset, kaksoset Petra ja Nils, kävivät vielä keväällä lukiota ja asuivat kotona. Alkuun he olivat huolehtineet isästään, mutta elokuussa molemmat olivat muuttaneet opiskelujen perässä Gotlannista mantereelle. Lapset tulivat kotiin melkein joka viikonloppu. Hän odotti jo pääsevänsä tapaamaan heidät uudessa roolissaan isän rakastettuna eikä vain yhtenä poliisikollegana muiden joukossa. Olivathan he toki tavanneet aina silloin tällöin vuosien varrella, mutta eivät olleet koskaan varsinaisesti jutelleet keskenään. Karin näki Andersin kasvot edessään ja tunsi perhosia vatsassaan. Ei sille mitään voinut, hän oli rakastunut pomoonsa, todella rakastunut. Hän oli ollut varma tunteistaan jo vuosia. Silloinkin, kun hän oli tapaillut muita, Knutas oli aina ollut hänen mielessään. Mutta Knutas oli ollut naimisissa ja kahden lapsen isä, mikä oli tietenkin ollut estee21
nä. Nyt tilanne oli muuttunut. Hänen avioeronsa oli vihdoin tänä kesänä astunut voimaan. Anders oli siis vihdoin vapaa. Hän oli odottanut, toivonut ja kaivannut miestä jo niin kauan. Hän sipaisi otsatukkaansa. Hän oli viime aikoina antanut hiustensa kasvaa. Karinin omasta mielestä se puki häntä, toi kasvoihin pehmeyttä. Hän oli neljäkymmentäkuusivuotias, mutta hyvin tietoinen siitä, että näytti paljon nuoremmalta. Harmaista hiuksista ei ollut tietoakaan, ja vartalo oli samassa kunnossa kuin parikymppisenä. Hän oli synnyttänyt yhden lapsen, ollessaan vain viisitoista vuotias. Vanhempiensa painostamana hän oli antanut lapsen adoptoitavaksi, mutta muutama vuosi sitten hän oli saanut yhteyden tyttäreensä. Hän mietti Hannaa. Vaikka he eivät olleet olleet yhteyksissä vuosikausiin, hän tunsi voimakasta yhteenkuuluvuutta tyttärensä kanssa. Hän toivoi ja uskoi Hannan tuntevan samoin. Karin havahtui ajatuksistaan, kun joku koputti hänen oveensa. Hän laski jalat pöydältä. – Sisään! 22
Rikostutkija Thomas Wittberg työnsi vaalean kiharaisen päänsä oven raosta. – Kuule, kolmevuotias tyttö on kadonnut kauneushoitolasta keskellä kaupunkia. Tiedätkö, se pieni paikka Södra Murgatanilla, Salon Jenny nimeltään. – Kuinka kauan tyttö on ollut kateissa? – Pari tuntia. Hän katosi yhdeksän aikaan. Karin vilkaisi nopeasti kelloa. Se oli varttia yli yksitoista. – Onko joku jo tapahtumapaikalla? – Partio on paikalla, mutta he ovat pyytäneet lisävoimia. Kauneushoitolalle on kokoontunut paljon ihmisiä etsimään tyttöä, ja tunnelma on ilmeisesti aika kaoottinen. Ajattelin lähteä paikan päälle selvittämään tilannetta, tuletko mukaan? – T ietenkin, Karin sanoi ja nappasi takkinsa naulakosta.
23