Nyholm: Jarkko Ruutu

kun u l n ine Ilma

채yte

JARKKO

RUUTU JUMALAINEN NÄYTELMÄ Kirjoittanut Tuomas Nyholm

Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava

9 | ROCHESTERIN ­VERILÖYLY ­(SYRACUSE 1. kausi, 1999−00)

”Kun Jere [Karalahti] lähti NHL:ään, se kävi ottamassa lisää tatuointeja. Ettei ne kato naura mulle siellä Kingsin kopissa, se selitti. Rudi ei ottanut tatskoja. Se treenasi kolme kertaa päivässä, jäätä ja punttia.” − Kimi Roslund ”Olin aivan varma, että Rudi ei tule ikinä pärjäämään Pohjois-Amerikassa sillä pelityylillä.

Kaiken lisäksi se oli vielä aika rääpäle niihin aikoihin. Olin täysin vakuuttunut, ettei sen kovuus riitä. Oletin Rudin saavan AHL:ssä niin pahasti turpaansa ja niin monta kertaa, että se tulee häntä koipien välissä kotiin.” − Mika Kortelainen 3

NHL-sopimuksen allekirjoittaminen oli pysäyttävä hetki.

Tässä se nyt on. Mustaa valkoisella, kymmenen sivua paperia plus erillinen liite, jossa määriteltiin palkka, bonukset ja kaikki rahaan liittyvät asiat.

Nippu oli minun kädessäni, minun allekirjoittamanani. Se velvoitti minut lähtemään kesän jälkeen Pohjois-Amerikkaan.

Hetki oli yksi siihenastisen elämäni suurimmista täyttymyksistä, mutta vielä sitäkin enemmän sopimus toimi motivaattorina. Työ oli tuonut palkinnon, mutta todellinen urakka oli vasta alkamassa. Tekniset seikat oli raivattu pois tieltä; olin saapunut vaiheeseen, josta eteenpäin kaikki oli vain minusta itsestäni kiinni.

Pidin korkeintaan viikon lomaa kauden jälkeen ja aloin treenata. Se ei sinänsä ollut erityisen epätavallista, olen aina ollut huono olemaan pitkiä aikoja harjoittelematta. Varsinkaan tuona kesänä se ei ollut edes teoreettinen vaihtoehto. En halunnut antaa muille milliäkään tasoitusta. Sitä paitsi aika olisi muuten käynyt pitkäksi.

Tein hommia sillä mentaliteetilla, että minun pitää olla syksyllä elämäni tikissä ja mennä beto4

nista läpi. Canucks hoiti omaa osuuttaan viimeisen päälle ammattimaisesti. Sain niiltä postissa jopa treeniohjeet. Se ei ollut mikään printattu A4vihkonen, vaan kirja. Sivuja oli 60, kaikki täynnä erilaisia harjoitteita. Monet niistä olivat minulle aivan vieraita, ja pelkkien kuvasarjojen perusteella ei välttämättä pääse kunnolla kiinni siihen, mitä harjoitteella haetaan. Sama pätee liikeratoihin ja muihin yksityiskohtiin. Halusin tehdä kuten Canucks tahtoo, mutta tärkeämpää minulle oli, etten alkaisi sotkea omaa harjoitteluani. Varsinkin, kun oli selvää, että treenasin jo laadukkaasti ja olin kehittynyt tekemällä sitä, mitä tein. Canucksin ohjeistus tuntui liian monimutkaiselta ja erilaiselta.

Jotta olisin voinut mennä heidän ohjelmallaan, olisin halunnut puhua tarkasti jokaisesta harjoitteesta niiden suunnittelijan kanssa.

En halunnut hukata aikaa ja energiaa pähkäilemällä Canucks-papereiden sisältöjä, joten soitin Erkka Westerlundille ja pyysin häneltä oman harjoitusohjelman. Erkka suostui, ja vedin sen suunnitelman mukaan.

Tiesin myös tarkalleen, kuka ja mikä olen ja miksi minuun oli kiinnitetty huomiota NHL:ssä.

5

En halunnut muuttaa mitään, vaan mennä käyttämään vahvuuksiani. Juuri sitä myös Canucks tietenkin tahtoi.

Kuukautta ennen kuin harjoitusleiri alkoi, Vancouverista tuli lisää postia. Infopaketti, jossa kerrottiin, missä minun pitää olla ja koska, kenen kautta sopia lentoliput sun muut ja kenelle ilmoittautua ja mihin päivämäärään mennessä.

Vasta tuon kirjeen luettuani faktat upposivat aivo­kuoreen.

Olen oikeasti lähdössä NHL:ään.

Muistan elävästi, miten jännitys tiivistyi sitä mukaa kuin lähdön hetki läheni. Elin kalenteria suoraan solutasolla ja huomasin, miten kehoni alkoi vähitellen sähköistyä.

Kuukausi. Olenko varmasti valmis?

Harjoittelin niin paljon kuin pystyin ja todennäköisesti liikaakin, mutta en voinut itselleni mitään.

Sitten suuri hetkeni koitti.

Katselin terminaalin ikkunan läpi lentokonetta.

Se veisi minut kohti paikkaa, johon olin pyrkinyt koko elämäni ajan.

Olin juuri täyttämässä 24 vuotta, mutta tunsin 6

itseni pikkupojaksi, joka on kesän jälkeen ensimmäistä kertaa matkalla uuteen kouluun, uudella paikkakunnalla. Se oli tyhjyyden, toiveikkuuden, innokkuuden ja pelon sekoitus, mutta tämän cocktailin seassa hiiviskeli myös ahdistusta.

En tiennyt lainkaan, mitä odottaa. En tiennyt mitään määränpäästäni, koska en tietenkään ollut kysellyt neuvoja vanhemmilta suomalaisilta NHL-pelaajilta. Tyypillistä minulle. Mukanani oli vain lätkäkamat, kymmenkunta mailaa, yksi matka­ laukullinen vaatteita ja mahdollisimman hyvin viritetty urheilijan vartalo, joka lentokoneen noustessa ilmaan tuntui yhtäkkiä riittämättömältä edes A-junioreihin.­ Katselin koneen ikkunasta ulos ja tunnemyrskyyn liittyi suuri annos haikeutta. Tässä ensimmäisessä lähdössä oli jotakin, joka kauhoi esiin niin odottamattomia tunteita, etten kyennyt jäsentelemään ajatuksiani kunnolla. Ehkä kyse oli myös siitä, etten antanut itselleni lupaa nauttia ja fiilistellä liikaa, koska työt olivat vasta alkamassa, mutta samaan aikaan alitajuntani ymmärsi yhden ajanjakson päättyneen. Kun matkustamon ovet sulkeutuivat ja kone rullasi kiitoradalla, oli jotenkin peruut7

tamaton olo. Mietin, että seuraavan kerran palaisin Suomeen aikaisintaan toukokuussa.

Olisinko silloin NHL-pelaaja? Mitä äiti sanoisi, jos istuisin lähes 20 vuotta myöhemmin samaan ruokapöytään, jossa olin julistanut tavoitteeni ääneen eikä kukaan minun lisäkseni kuvitellut hetkeäkään, että haave voisi milloinkaan toteutua. Äiti tekisi samalla tavalla kuin silloinkin. Hymähtäisi jotakin ohimenevän rohkaisevaa ja ky­ syisi, otanko maitoa.

Vancouverin kentällä vastassa oli Canucksin edustaja, joka hoiti meikäläisen hotelliin ja jeesasi alkuun perusjuttujen kanssa. Ensimmäiset päivät menivät sumun keskellä hortoillessa. Yritin vain saada asioita järjestykseen, toipua aikaerosta ja koettaa oppia tuntemaan edes kasvoilta ne ihmiset, joita tapasin. Olin liikkeellä hyvissä ajoin, jo elokuussa, sillä treenasimme ennen harjoitusleirien alkua Vancouverin lähistöllä Richmondissa kuukauden verran sekalaisten pelaajien kanssa, tosin Canucksin valvonnassa. Vähän samanlaista menoa kuin Suomessa loppukesästä Myyrmäessä, jossa NHL-pelaajat käyvät perinteisesti noin kuu8

kauden ajan jäällä ennen kuin liittyvät joukkueidensa vahvuuksiin NHL-leirien alkaessa.

Me painoimme Richmondissa hommia kuntovalmentaja Peter Twistin johdolla. Päivät olivat pitkiä. Aamukahdeksasta iltapäivään saakka erilaista harjoittelua. Se oli perkeleellistä rääkkiä, paljon kovempaa kuin olin odottanut. Tempo jäällä oli maksimissa, ja jäiden jälkeen oli yli tunnin punttitreeni − ja siihen perään vielä puolentoista tunnin fillarisessiot. Olin tukehtua kuorman alle.

Päivät olivat fyysisesti niin rankkoja, että oli siinä ja siinä, oliko hommassa mitään järkeä. Olin aivan puolikuollut, kun pääsin hallilta pois. Siihen saakka olin tottunut tekemään päivän treenit kahdessa osassa, joten tämä triplapitkä siivu oli kropalle äärimmäinen sokki. Iltaisin en jaksanut enää tehdä yhtään mitään, keskityin vain palautumiseen. Söin, makasin sängyssä ja kuulostelin kroppaa, joka protestoi voimakkaasti saamaansa kohtelua. Samaan aikaan alitajuntani rohmusi uutta informaatiota sisään. Tunsin, kuinka mielessäni tapahtui muutoksia ja parannuksia vastaamaan uuden mantereen vaatimuksia.

9

En ollut ainoa suomalainen Richmondin esileirillä. Jyrki Lumme oli menossa mukana, vaikka hän pelasi tuolloin jo Phoenixissä. Hänellä oli kuitenkin kämppä ja kaikki systeemit edelleen Vancouverissa. Sonja oli jo kokenut pelaaja, joten hän oli mukana vain jääharjoituksissa. Koko pitkän setin vetäneitä pelaajia oli ehkä viisi tai kuusi. Veteraaneja ei iltapäivällä enää näkynyt mailla eikä halmeilla, kun me riehuimme rautojen parissa.

Lumme oli loistava vanhan liiton sankari, joka ei turhista asioista stressannut.

Voisi kai kuvitella, että kyselin Lumpeelta, joka oli pelannut Vancouverissa melkein kymmenen vuotta, kaiken mahdollisen kaupungista ja joukkueesta. En tietenkään kysellyt. Halusin nähdä, kokea ja oppia kaiken itse. Jos eläisin noissa hetkissä uudelleen, valitsisin toisin ja olisin vähemmän itsepäinen.

Nyt, uran jo päätyttyä, tiedän täsmälleen, mitä nuorelle kaverille pitää ja ei pidä sanoa.

Huipulle ei ole oikotietä. Mutta kovan työn ja oikeasti kovan työn välillä on valovuoden ero. ­Lujita itsesi henkisesti. Ole valmis mihin tahansa, äläkä koskaan, missään olosuhteissa luovuta. Edes 10

harjoituksissa. Sinä päivänä, kun olet tyytyväinen, alkaa alamäki.

Koin ja koen edelleen jopa velvollisuudekseni kertoa nämä asiat, jos joku nuori pelaaja osoittaa vähänkään kiinnostusta mielipidettäni kohtaan.

Päivät Richmondissa olivat kaikki samanlaisia.

Canucksin isoimmat pomot, General Manager Brian Burke ja hänen kakkosmiehensä Dave Nonis tosin kävivät silloin tällöin pyörähtämässä hallilla ja haistelemassa treenien tunnelmaa. Kopissa heitä ei näkynyt koskaan.

Richmondin-jakson jälkeen alkoi tulokasleiri.

Se kesti vajaan viikon. Kaikki räkänokat pelasivat vastakkain ja mittasivat munakarvojaan kaukalossa seuran arvioidessa heitä. Olin liikkeellä sillä mentaliteetilla, että aloitan urani todennäköisesti AHL:ssä eli farmissa.

Pohjois-Amerikan systeemi on sellainen, että jokaisella NHL-joukkueella on oma kakkos­ jenginsä, jonka kautta pelaajia koulitaan kohti isompia ympyröitä. Huippulahjakkuudet eivät koskaan näe farmista vilaustakaan, mutta noin 85−90 prosenttia kaikista liigaan tulevista nuorista pelaajista eteni sitä reittiä, enkä uskonut olevani 11

poikkeus. Keskitin ajatukseni siihen, että minulla oli vuoden mittainen sopimus, jonka aikana hoitaisin itseni ylös, NHL-kokoonpanoon, tavalla tai toisella.

Vedin kierroslukumittari punaisella. Se ei ollut paras mahdollinen strategia, sillä en tajunnut vielä tuolloin, että varsinaisen harjoitusleirin aikana pelattaviin matseihin täytyy säästää energiaa eikä kuluttaa kaikkea tulokkaiden seassa. Treeneillä on toki merkitystä alusta saakka ja koutsit pääsevät näkemään pelaajasta eri puolia, mutta pääleirin ottelut ovat niitä tapahtumia, joiden perusteella tehdään ratkaisut siitä, kuka jää NHL:ään ja kuka lähtee farmiin.

Tajusin tämän vasta pari vuotta myöhemmin.

Harjoitusmatseissa pelaat itsesi joukkueeseen tai siitä ulos. Siinä on ensimmäinen neuvoni PohjoisAmerikkaan lähteville tulokkaille: harjoitusleirin ottelut ovat sinun Stanley Cupin finaalisi sillä hetkellä. Ja varaudu siihen, että olet omillasi. Kukaan ei ole puolellasi, vaikka istuttekin samassa pukukopissa ja saatte liksanne samalta firmalta. ”Näin jo harjoitusleirillä, mihin suuntaan tilanne kehittyy. Hän tuli Suomesta, ja maine oli kiirinyt 12

edellä. Monet suhtautuivat häneen sillä mentaliteetilla, että älä tule tänne sähläämään, tämä on meidän lajimme.” − Steve Kariya, ystävä ja entinen joukkuetoveri Vaikka treenejä ja leiritystä oli jatkunut jo useita viikkoja, tekemiseen tuli uutta sähköä, kun NHLjoukkueen pääleiri alkoi.

Ensin oli fysiikkatestit.

Pitkä pyörä eli VO2 max. Sillä testattiin hapenottokykyä eli sitä, miten hyvin hengitys- ja verenkiertoelimistö kuljettaa happea maksimaalisessa rasituksessa. Canucksissa tämä testi tehtiin maski naamalla eli lukema mitattiin hengityskaasuanalyysillä. Pyörää poljetaan katkeamiseen saakka eli niin kauan, kunnes kampi ei enää käänny. Minun lukemani oli aina melko tarkkaan 60, vähän yli. Se on NHL-jääkiekkoilijalle hyvä suoritus.

Vertailun vuoksi: huipputason mieshiihtäjä puhaltaa digitaalit 84−86 hujakoille. Laji vaatii hiukan toisenlaisia ominaisuuksia kuin lätkä. Tavallinen siviili saa lukemaksi ehkä 40, ja viiteenkymppiin päästäkseen täytyy olla jo huomattavan aktiivinen kuntoilija.

13

Wingate-testillä mitattiin anaerobista suorituskykyä. Vancouverissa tämä tehtiin kovennettuna versiona. Normaali vastus on 1 ja aika 30 sekuntia.

Meillä vastus oli 1,5 ja aika 45 sekuntia.

Penkkipunnerrustesti oli maksimitoistot 200 paunalla eli 90,7 ­kilolla. Yleensä vedin sellaiset 13−16 toistoa. Uran paras testitulokseni taisi olla 18. En ole koskaan ollut kovin hyvä penkkipunnertaja.

Settiin kuului myös muun muassa vatsoja, leukoja, liikkuvuustestejä ja loikka paikaltaan. Testit vaihtelevat jonkin verran seuroittain, mutta pyöräosuudet ovat kaikilla ohjelmassa.

Kun testit oli testattu, tulokset pantiin seinälle nähtäväksi. Yleisesti ottaen olin kaikissa jouk­ kueissani selvästi keskitason yläpuolella. Yläkropan voimatasoissa en ollut ihan niin hyvä, mutta esimerkiksi fillarissa ja suorituskyvyssä olin aina lähellä joukkueeni kärkipäätä, vähän riippuen siitä, millaisiin asioihin olin kesän aikana harjoittelussa panostanut. Samoin loikat ja liikkuvuustestit olivat minulla vahvoja lajeja. Täysin vertailukelpoisia lukemia ei ole saatavilla, sillä monesti esimerkiksi tähtipelaajilta ei edellytetty oksennusrajalle saak14

ka menemistä. Riitti, että testaajat näkivät heidän olevan hyvässä kunnossa. Monesti alimman rajan ylittäminen oli tarpeeksi. Tasot oli asetettu sellaisiksi, että minimi oli automaattisesti kelvollinen tulos. Lisäksi täytyy muistaa sekin, että 20- ja 35-vuotiaalla pelaajalla on niin eri tilanne sekä fyysiseltä että itse pelin kannalta katsottuna, että suora vertailu ei ole kovin relevanttia.

Muistan urani varrelta monia fyysisesti suuren vaikutuksen tehneitä pelaajia. Jos puhutaan silkasta voimasta ja unohdetaan peli, tappelija Georges Laraque oli omaa luokkaansa. Donald Brashear oli härkä, mutta Laraquen voimissa ei ollut enää mitään järkeä. Pittsburghissa puolustaja Brooks ­Orpik oli viimeisen päälle tikissä jokaisella mittarilla mitattuna. Sidney Crosby tietenkin oli kaikessa omaa luokkaansa, jos suhteuttaa vaatimukset hänen pelityyliinsä ja taitoihinsa. Ei Crosby penkiltä nostanut niin ihmeellisiä lukemia, mutta kokonaispaketti oli vailla vertaa.

Kaikkein kovin kaukalossa kohtaamani jätkä oli Coyotesin Shane Doan. Sen miehen kroppa oli pelkkää terästä. En koskaan unohda sitä ottelua Phoenixiä vastaan, jossa minulle aukesi täydellinen 15

paikka taklata Doan kiertoradalle. Hän oli kiekossa, pää vähän alhaalla ja seisovin jaloin.

Kelasin kunnon vauhdin.

Olen 188 senttiä pitkä ja painoin tuohon aikaan 99 kiloa. Olin lanannut kymmeniä isojakin miehiä katolleen, joten osasin kyllä taklata. Numeroiden valossa Doan ei ole minua kuin rahtusen verran kookkaampi. Ja nyt rehellisesti, ilman pienintäkään värikynää: osuma Doaniin oli kuin olisin törmännyt kiviseinään. Minulta lähti ilmat pihalle ja taju lähes kankaalle. Ryömin vaihtoon häntä koipien välissä ja haukoin henkeä. Doan ei edes menettänyt tasapainoaan. Muistan vain miettineeni penkillä, mutkalle vääntyneenä, miten joku voi olla niin vahva.

Sellaisiakin pelaajia löytyy, jotka ovat ilman kamoja luikkuja, mutta luistimet jalassa yllättävän kovia. Muun muassa Pittsburghissa ­kanssani pelannut Colby Armstrong käy hyvästä esimerkistä. Ja jopa Jevgeni Malkin on aika hintelä ollakseen kaukalossa niin vahva kamppailija.

NHL:n testeihin liittyy kaikenlaisia tarinoita.

Osa niistä on totta, osa riittävän totta saadakseen vuosien varrella riittävästi pensseliä ja muuttuak16

seen vahvistamattomaksi legendaksi. Yksi parhaista tuollaisista kertomuksista on minusta tämä: Jarome Iginla oli vuosikaudet Calgary Flamesin kapteeni ja liigan kovimpia pelaajia fysiikaltaan.

Mies oli eläin. Samassa joukkueessa pelasi muuan Robyn Regehr. Vankka peruspakki ja omassa roolissaan liigan kärkipäätä, mutta Regehr pysytteli useimmiten otsikoiden ulkopuolella.

Kun syksyn harjoitusleirillä tuli pitkän fillaritestin aika, Iginla latasi siihen kaiken. Hän veti niin julmat lukemat pöytään, ettei kukaan pystynyt vastaamaan niihin.

Sitten jossain vaiheessa tuli herra Regehrin vuoro. Ennen kuin hän veti hengitysmaskin naamansa eteen ja hyppäsi satulaan, hän pyysi mittaajia kertomaan, kun Iginlan lukema oli saavu­ tettu.

Sitten Regehr, satakiloinen antiikin lihaskimppu, alkoi runtata. Hän polki ja polki ja polki ja polki, kunnes joku assistenteista sanoi ”Iginla”.

Regehr polki vielä sekunnin ja lopetti.

Thanks, guys, se sanoi ja häipyi.

Iginlaa kuulemma otti päähän.

17

Canucksissa testien jälkeen järjestettiin harjoitusleirin virallinen avaustilaisuus, jossa GM Brian Burke piti puheen. Päävalmentaja Marc Crawford sanoi myös muutaman sanan illallisen yhteydessä.

Muistan hyvin, kuinka tulin seuraavana aamuna hallille ja ymmärsin sillä sekunnilla, että this is it.

Kaikki siihen saakka tehty olikin ollut pelkkää esileikkiä. Yhtäkkiä kaikki supertähdet ja me aurinkopaikkaa havittelevat ujot, mutta innokkaat junnut olimme samassa paikassa, samaan aikaan. Kaikesta myös näki ja aisti, että lopullinen arviointi alkoi nyt. Stressitaso nousi, koska minua verrattiin muihin jokaisessa asiassa, aamusta iltaan.

Onko tuo kaveri valmis?

Onko hän valmiimpi kuin tuo toinen?

Miten hän treenaa, miten pelaa?

Miten hän kantaa itsensä jään ulkopuolella?

Miten hän kestää painetta?

Mukana on aluksi reilut kaksi joukkueellista pelaajia, ja jokainen ymmärsi, että vain vajaa puolet heistä saisi jäädä Vancouver Canucksiin, kun kausi alkaisi.

Tähän liittyy toinen neuvoni NHL-joukkueen harjoitusleirille osallistuvalle pelaajalle: Älä laske 18

rosteripaikkoja. Älä mieti, kuka taistelee mistäkin tontista ja kenen kanssa.

Itse tein ensimmäisellä kerralla juuri näin. Se oli iso virhe. Laskin 16 pelaajaa, jotka jakavat 12 tarjolla olevaa hyökkääjän pelipaikkaa keskenään.

Yhden suunnan sopimuksella olevia jätkiä oli jo se 12, mikä tarkoitti sitä, että minun olisi pudotettava joku heistä kokoonpanosta mahtuakseni mukaan edustusjoukkueeseen. Kahden suunnan diilillä pelaavalle ei riitä, että on parempi kuin yhden suunnan mies. On oltava kirkkaasti parempi. Niin hyvä, että koutseille ei yksinkertaisesti jää vaihtoehtoja.

Logiikka menee siten, että yhden suunnan sopimuksella pelaajalla on sama palkka NHL:ssä ja AHL:ssä. Kahden suunnan lapulla liksa putoaa AHL:ssä murto-osaan. Palkka saattoi olla ylhäällä tuohon aikaan vaikkapa 400 000 dollaria, ja alhaalla eli farmissa 50 000. Näin ollen yhden suunnan pelaaja AHL:ssä on aina kallis ratkaisu organisaatiolle. Tästä syystä GM ei tee tuollaista päätöstä, ellei ylös jäävä kahden suunnan pelaaja ole kerta kaikkiaan urheilullisesti niin selvästi parempi ratkaisu. Jokainen 50−50-tilanne päättyy automaattisesti yhden suunnan miehen eduksi.

19

Tämä kaikki pitää märkäkorvan unohtaa kokonaan, kun joukkue kokoontuu harjoitusleirille.

Sinne on mentävä vain tekemään ja ­suorittamaan, ei miettimään asioita, jotka ovat korkeammassa kädessä. Muiden pelaajien sopimusrakenteisiin on hyvin hankalaa vai­kuttaa.

Pelasimme aluksi joukkueen sisäisiä matseja.

Konkareita ja staroja ei tietenkään paljon napannut se touhu, mutta me alemman kastin pelaajat tappelimme pelipaikoista kynsin ja hampain. Niissä matseissa ajeltiin oman jengin jäseniä ilman mitään tunnontuskia. Itsekin lanasin yhden kaverin tylysti vastapalloon. Sillä meni polvi tai nilkka soseeksi.

Siitä syntyi sitten pieni hässäkkä.

Samalla puolella loukkaantuneen kanssa pelasi kokenut tappelija Brad May, joka ryhtyi puolustamaan kaveriaan. Muutkin siinä vähän tönivät meikäläistä, mutta May kävi eniten kuumana. Huutelin sille fuck youta vastineeksi minkä ehdin. May paini fyysisesti ylemmissä sarjoissa, mutta päätin, etten peräänny. Tiesin, että kaikki valmentajat näkivät, mitä tapahtui. Kärjistynyt tilanne herätti huomiota. Kun minua 20

nyt kerran tarkkailtiin, halusin lähettää viestin, että en ole alistuvaa sorttia, vaan valmis vastaamaan huutoon siitäkin huolimatta, että vastassa oli Mayn kaltainen raskassarjalainen. Alusta saakka olin päättänyt, että taklaan treeneissäkin niin lujaa kuin pystyn ja ajan jokaisen tilanteen loppuun saakka, oli vastassa kuka tahansa. Jos tulee mailaa, annan kaksi kertaa lujempaa takaisin.

Silmä silmästä oli liian nörttiä, mentaliteettini oli enemmänkin pää silmästä. Halusin, että kaikki saavat minusta sen signaalin, että olen tosissani ja valmis repimään vaikka raajoja irti vastustajilta päästäkseni pelaamaan.

Sanasota ja huutelu Mayn kanssa jatkui vielä koppikäytävälläkin, kunnes iso körmy Donald Brashear tuli väliin rauhoittelemaan meitä molempia. Hän käski minun olla välittämättä muiden reaktioista ja jatkaa vain oman työni tekemistä.

Jossain vaiheessa samana päivänä May tuli paiskaamaan kättä ja ilmoittamaan, että kaunoja ei kanneta. Meni ehkä vähän yli, mutta sellainen kuuluu joskus asiaan, May sanoi. Tulinen sielu ja mainio miekkonen siviilissä. Tulimme hyvin toimeen keskenämme.

21

Minusta MM-kisoissa kiinnostunut Mike Keenan oli ehtinyt jo saada kenkää päävalmentajan paikalta. Canucksin koutsi oli nyt Marc Crawford eli kavereiden kesken Markku. Me emme olleet kavereita, joten kutsuin häntä Mr. Crawfordiksi.

Muistan ensimmäiseltä harjoitusleiriltä parhaiten sen, että Crawford oli säälimätön. Intensiteetti oli huipussaan, pelaajia ruoskittiin koko ajan painamaan kovempaa ja kovempaa. Laukaukset, spurtit, syötöt, kaikki täysillä. Suomessa kaarreltiin ja oltiin enemmän liikkeessä, mutta nyt meno oli terävää start−stop-osastoa.Klassista Pohjois-Amerikan touhua. Tosin tuolla harjoitusleirillä tajusin, miten korkeaa vaatimustasoa HIFK:ssa oli pidetty yllä. NHL -toiminnan erot SM-liigaan olivat kaikilla tavoin sokeeraavan suuret, mutta eivät ihan niin suuret verrattuna Erkkaan ja Ramiin. Heidän ansiostaan olin hiukan valmiimpi Canucksin järjestämään rääkkiin.

Kyse oli maailman parhaasta jääkiekkoliigasta ja satojen miljoonien bisneksestä, jossa amatöörimäisyydellä ei ollut mitään elintilaa. Ei tullut kysymykseenkään, että huoltajalta olisivat niitit loppu tai pyykkikoneissa jotain hämminkiä.

22

Palaute oli kovaa ja se tuli ilman viivettä. Ei tietenkään konkareille ja staroille, mutta meille nuoremmille valmennusjohto saattoi huudella aivan mitä tahansa. Roots, wake the fuck up! Get your head out of your ass! kuului heti, jos vähänkin mokailin jotain. Se oli tapa pitää fokus maksimissa, mutta myös testata luonnetta. Valuiko sukanvarresta keltainen noro jäälle, kun paine kasvoi? Crawfordin ajatus oli yksinkertainen: niin pelaat kuten treenaat. Jos pelaajat olivat äärirajoilla harjoituksissa, heidät saattoi sysätä sinne otteluissakin.

Tykkäsin Crawfordin tyylistä, mutta sorruin yliyrittämiseen. Lataus meni överiksi, kun paine ja keskittyminen olivat niin korkealla koko leirin ajan. Yritin jokaisella luistimenpotkulla vain tyydyttää Crawfordia, jonka tyyli oli selvittää saman tien, mistä aineksesta nämä uudet pojat on tehty. Syötöt kimpoilivat lavasta, kun jo ennen vastaanottoa ajattelin, että tämän pitää nyt sitten olla moitteeton suoritus, Crawford kyttää vieressä.

Suuri tekijä oli totta kai sekin, että pelaajat ympärilläni olivat niin selvästi parempia kuin ne, joihin olin tottunut. Surkeinkin seppä kaukalossa oli hemmetin hyvä verrattuna suomalaiseen A-­ 23

junnuun, joita saattoi pyöriä liigajoukkueen ringissä.

Ensimmäinen harjoitusmatsi oli Spokanessa San Josea vastaan, ja peli oli selvästi nopeampaa kuin olin osannut arvella. Ympärillä tapahtui niin paljon joka suunnalla. Olin hermostunut ja koko ajan oli jumalaton kiire. Tuntui, että mikään ei mene oikein. Kiekko poltti lavassa, ajoitukset olivat pielessä. Ja on myös sanottava, että jouduin näkemään vaivaa, jotta olisin ymmärtänyt kunnolla, millaista lätkää Crawford halusi meidän pelaavan ja miksi. Esimerkiksi hyökkäyspelaamisessa minun täytyi väkisin ohjelmoida itseni ymmärtämään, että heti siniviivan jälkeen ajetaan suoraan maalille ja niin lujaa kuin mahdollista. Hassua, sillä olin Suomessa luullut olevani hyvinkin suoraviivainen pelaaja, joka menee häkille oikeaoppisesti. Se oli harhaluulo. Siniviivan jälkeen tulee laukaus, ja muut ajavat maalille siten, että kukaan ei jää eloon, jos sattuu osumaan tielle. Tämäkin asia piti opetella ihan erikseen.

Aloin tajuta, että pelaan ensimmäistä kertaa elämässäni oikeaa jääkiekkoa, enkä lajin kevytversiota.

Sekin vaikutti suoritustasooni, että leirillä oli 24

mukana niin iso lauma AHL-jätkiä ja peli poukkoili miten sattuu. Voi kuulostaa oudolta, mutta NHL:ssä oli selvästi helpompi pelata kuin farmissa, jossa pelaajat olivat huonompia ja toiminta sekavampaa. Monet seilaavat kaukalossa ristiin rastiin kuin eksyneet siittiöt painekattilassa.

En tietenkään väitä, että olisin siksi pelannut huonosti ensimmäisessä harjoitusottelussani. Olin äärirajoilla, kunnes ymmärsin rauhoittua.

Tajusin, että selviän kyllä täälläkin, jos keskityn kunnolla ja olen hereillä joka sekunti.

Leiri meni kokonaisuutena lopulta melko hyvin, olosuhteet huomioon ottaen. Luonnollinen ja ennakoitavissa ollut jännitys loiventui ajan kuluessa, vaikka paikastaan kokoonpanossa taisteleva pelaaja ei koskaan voi oikeasti rentoutua harjoitusleirillä. Edellisellä kaudella hajonnut ranteeni oli edelleen kipeä, mutta yritin pitää sen poissa ajatuksista. En halunnut häiriötekijöitä, enkä voinut asialle mitään kuitenkaan.

Olimme Ottawassa harjoituspelimatkalla ennen kauden alkua, kun sain puhelinsoiton hotellihuoneeseeni.

25

Ruutu. Lähdet farmiin. Kahden tunnin päästä starttaa kuljetus Syracuseen. Hoida itsesi siihen.

Selvä, sanoin ja laskin luurin. Vaatteiden pakkaamiseen meni noin 12 sekuntia, koska minulla ei ollut juuri mitään mukana. Yksi puku, farkut, kalsarit ja lätkävehkeet.

Itse asiassa sain loput tavarani Vancouverista vasta seuraavalla kaudella, kun uusi harjoitusleiri alkoi. Siellä ne makasivat Canucksin toimiston nurkassa matkalaukussa koko vuoden.

Auto oli pieni minivan. Matkaan lähti kourallinen Canucksin pelaajia, joita kaikkia odotti farmi. Yksi heistä oli pitkän NHL-uran myöhemmin tehnyt Brent Sopel.

Ajelimme Ottawasta etelään kohti Syracusea vajaan neljän tunnin ajan. Se oli pettyneiden ja väsyneiden miesten reissu. Autossa ei paljon puhuttu.

Katselin ikkunasta ulos ja mittailin harmaansurkeaa valtatietä, joka vei minua pois unelmani luota.

Pysähdyimme jollain öljyn ja tuhat vuotta vanhan bitumipölyn tahrimalla huoltoasemalla juomassa kahvit ja syömässä muoviset makkarasämpylät.

Maisemat eivät parantuneet matkan aikana. Tajusin olevani kaukana kotoa.

26

Illansuussa auto pysähtyi Syracusen hallia vastapäätä sijaitsevan hotellin eteen. Muutamat jätkät lähtivät melkein suoraan johonkin paikalliseen baariin, mutta minä menin huoneeseeni. Heitin kassin nurkkaan, istuin sängyn laidalle ja tunsin, miten uupunut olin. Viikkoja, kenties jo kuukausia sisälläni vellonut paine ja jännitys alkoivat purkautua.

Aloin miettiä asioita.

Miten tässä näin kävi?

Olin tiennyt alusta saakka, että farmikomennus olisi todennäköinen, mutta silti soitto oli tullut puskista. Kai olin salaa alitajunnassani pitänyt hengissä NHL-unelmaa, vaikka todennäköisyydet olivatkin minimaaliset.

Isku oli raskas. Yllättävän raskas.

Miksi minä? En edes pahemmin epäonnistunut leirillä. Mikä meni pieleen?

Katsoin ulos hotellihuoneeni ikkunasta ja näin Syracusen jäähallin, kauhtuneen, tumman ja syvää apatiaa hohkaavan betonimöhkäleen. Kadulla minun ja uuden työpaikkani välissä kulki verkkaisesti muutamia autoja. Ympärillä oli väsyneitä, ruutukaavaan upotettuja neliön muotoisia toimis27

totaloja. Pelkkää ikiharmaata mitäänsanomattomuutta. Huoneeni oli niin tavanomainen B-luokan hotelliluukku kuin olla ja voi. Kokolattiamatto, sänky, pöytä, kaappi ja kylpyhuone. Vähän tunkkainen, mutta täydessä harmoniassa edessä aukeavan ulkomaiseman kanssa. Ei todellakaan mikään Vancouver.

Istuin sängyllä ja annoin kyynelten vieriä.

28