MIKKO TOIVIAINEN ILMA
OTAVA
INE
N LU KUN ÄYT E
PIMEÄ PEILI
JA MUITA URBAANEJA KAUHUTARINOITA 1
Creepypasta on muunnos termistä copypasta ja viittaa mihin tahansa internetissä tai somessa liikkuvaan tekstiin, joka kopioidaan (copy) ja liitetään (paste) nettisivulta tai somealustalta toiselle. Creepypasta on genren creepy eli karmiva tai pelottava muoto. Kaikki tämän kokoelman tarinat ovat tietenkin sepitettä, eikä niillä ole minkäänlaista suhdetta todellisuuteen… vai onko sittenkin?
POKÉMON BLACK
Isällä ja tyttärellä oli yhteinen harrastus ja fanituksen kohde – videopelit – ja vuosien saatossa heille olikin kertynyt useita Nintendon konsoleita eri vuosikymmeniltä. He pelasivat niillä päivittäin niin yhdessä kuin erikseen. Niinpä, kun isä lähti työmatkalle Tokioon, hän sai tyttäreltään listan vanhoista ja harvinaisista peleistä, joita ei ollut julkaistu Japanin ulkopuolella. Viikon päästä isä palasi matkaltaan. Hän haki tyttärensä mummolasta, ja heti kun he olivat päässeet kotiin, isä veti hymyillen nahkatakkinsa taskusta pienen muovikäärössä olevan mustan pelin, jonka päällä oli vihreä tarra. Se oli yksi listan peleistä, Pokémon Green, jonka isä oli löytänyt pikkiriikkisestä käytettyjen pelien kaupasta Tokion Akihabaran syrjäkujalta. Rispaantunut ja vaatimaton minigrip-pakkaus ei sisältänyt enää alkuperäistä pahvilaatikkoa tai ohjekirjaa, mutta olihan pelikin
36
3
julkaistu jo 90-luvun puolivälissä. Tytär rutisti tiukasti isäänsä ja juoksi perheen punaoranssi Yoshikoira kannoillaan huoneeseensa. Hän noukki hyllyltä isän pölyisen vanhan käsikonsolin, Game Boyn, mutta juuri kun hän oli syöttämässä peliä laitteeseen, sen vihreä päällystarra irtosi ja jäi hänen sormiinsa. Mitä kummaa? Tarran alta pilkotti toinen tarra. Se oli musta kuten pelikin, mutta siinä ei lukenut Pokémon Green – siinä luki Pokémon Black. Eihän tällaista peliä ollut julkaistu Game Boylle, hämmentyi tytär. Vai oliko sittenkin? Hän epäröi hetken mutta oli niin tohkeissaan yllättävästä käänteestä, että syötti pelikasetin sormet hikoillen harmaaseen konsoliin, naksautti virrat päälle ja rojahti päiväpeitolle. Pian kävi selväksi, että isän tuoma peli oli aivan erilainen kuin aiemmat Pokémonit, joita tytär oli pelannut. Se esimerkiksi antoi pelaajan valita perushahmojen (Charmander, Squirtle ja Bulbasaur) lisäksi neljännen hahmon, Ghostin. Ghost? Mikä ihmeen Pokémon se oli? Miksei hän ollut koskaan kuullutkaan sellaisesta? Tytär oli utelias ja valitsi uuden tuntemattoman Pokémonin, joka virnisteli epämiellyttävästi. Ghost osoittautui pelin edetessä kuitenkin
4
37
mainioksi valinnaksi. Se oli perustason Pokémon, jolla oli vain yksi hyökkäys, ”Curse”, kirous. Mutta kun Ghostilla pelasi muita Pokémoneja vastaan, ne alkoivat luimistella ja hytistä levottomasti ja ruutuun ilmestyi teksti, joka kertoi niiden olevan liian pelokkaita hyökkäämään. Ghostin hyökkäys oli sekin erilainen kuin mihin tytär oli tottunut. Aina kun Ghost hyökkäsi, Game Boyn näyttö välähti mustaksi ja tytär kuuli Pokémonien itkevän lohduttomasti. Sitten ruutu välähti uudestaan ja palasi normaaliksi, mutta Pokémonit olivat kadonneet. Tyttären päässä tykytti. Peli kiihdytti häntä. Miksi näyttö pimeni? Minne Pokémonit hävisivät? Miksi ne itkivät? Hän yritti kuumeisesti löytää vastauksia takaraivossaan surraaviin kysymyksiin, mutta hänen silmiään kivisti ja hänestä tuntui, että hän saattaisi pyörtyä minä hetkenä hyvänsä, vaikka vain makoili paikallaan. Minun on pakko pitää tauko, tytär ajatteli, laski Game Boyn sängylleen ja rahjusti keittiöön. ”Miltäs se uusi peli vaikuttaa? Tai no, vanhahan se on, mutta onko hyvä?” huikkasi isä olohuoneen sohvalta. ”Joo”, vastasi tytär vaisusti, kumosi lasin vettä ja söi banaanin.
38
5
Hän sulki huoneensa oven, hieroi silmiään ja nosti Game Boyn käteensä. Pian hän oli imeytynyt jälleen sen pyörteisiin. Voittamattomalla Ghostilla peli eteni sukkelasti, ja viimein tuntikausien tahkoamisen jälkeen tytär selviytyi pelin syrjäiseen maalaiskylään, jonka nimi oli Lavender Town. Äkkiä tyttären jaloissa sävyisästi torkkunut Yoshi säpsähti hereille ja alkoi näyttää hampaitaan, kynsiä päiväpeittoa ja murista uhkaavasti kuin olisi yrittänyt pitää loitolla näkymätöntä tunkeilijaa. Mille se haukkui? Mitä se aisti? Silloin tytär huomasi, että pelin musiikki oli juuri muuttunut. Se ei kuulostanut ainoastaan riipivän kammottavalta vaan myös tuntui siltä kuin madot olisivat järsineet pieniä verisiä tunneleita ja luikerrelleet korvakäytävistä nieluun, suuonteloon, aivoihin ja syvemmälle… Hän yritti ravistella pois häijyn mielikuvan ja unohtaa musiikin ja tapitti herkeämättä Game Boytaan. Miksi kylä oli niin eloton? Missä sen asukkaat olivat? Mikä oli saanut kylän autioitumaan? Äkkiä Ghost ilmestyi ruutuun ja sen mustat huulet liikkuivat. Aivan kuin se olisi kuiskinut jotakin… Mitä se yritti sanoa? Kuiskailu jatkui, mutta tyttö ei erottanut sanoja korvia raastavan kimakan äänimassan alta. Ghost hymyili inhottavasti ja
6
39
koukisteli kutsuvasti pitkää mustaa etusormeaan. Niin tietenkin. Se toivoi, että tytär seuraisi sitä. Ghost käveli pois peliruudusta ja tytär lähti sen perään. Minne se halusi viedä hänet? Mitä se tahtoi näyttää hänelle? Tytär liikutti hahmoaan kuuliaisesti Ghostin perässä, kunnes se äkisti pysähtyi ja kaikkosi näköpiiristä. Hän köyristyi lähemmäs niukankokoisen näytön yllä ja sävähti, kun ymmärsi saapuneensa hautausmaalle… Joka puolella kalvakkaa heinikkoista maaperää sojotti kuolleiden Pokémonien rapistuneita ja osin kaatuneita hautakiviä… kaikkien niiden, joita vastaan hän oli pelissä taistellut… Tytärtä yökötti ja kirskuvasti pauhaava musiikki poltteli hänen korviaan, mutta hän halusi – ei, hänen täytyi – saada tietää, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Kiihkeä sipinä kuului yhä jostakin sävelten alta ja uumenista. Se voimistui, hän erotti jo sanan sieltä ja toisen täältä. Samalla kuiskinnan sävy oli muuttunut pehmeän viekoittelevasta kylmän vaativaksi ja jopa painostavaksi. Tytär yritti olla piittaamatta kuulemastaan, sillä ei yksinkertaisesti enää voinut laskea peliä käsistään. Tuntui kuin laite olisi kasvanut kiinni häneen. Hän ei hallinnut itseään, vaan pikemminkin tarkkaili toimiaan sivummalta, kuin itsensä ylä-
40
7
puolelta. Hän oli pelkkä tahdoton kone, joka noudatti määräyksiä. Kuiskaukset voimistuivat, ne supattivat hänelle häijyjä asioita, joita hän ei olisi tahtonut kuulla, mutta tyttö tiesi, että hänen oli toteltava tai tapahtuisi jotakin pahaa… Ne käskivät häntä… tapa… tapa se… Joku koputti oveen. ”Mitä se Yoshi oikein ulisee?” kysyi isä kulmiaan kurtistaen ovenraosta ja kurkkasi sisään. Yoshi nuoli huuliaan, haukotteli ja uikutti, mutta tytär ei reagoinut siihen; napitti vain lasittunein silmin peliään. Päiväpeitolla oli tuppo punaoranssia karvaa. ”Onko täällä kaikki hyvin?” Isä istuutui sängylle tyttärensä viereen ja kun hän kosketti tämän olkapäätä, oli kuin heidän välillään ollut näkymätön kupla olisi puhjennut. Tyttären pingottunut ja jähmeä keho antoi periksi ja lihakset veltostuivat. Tytär kääntyi isäänsä päin ja kuiskasi pelokkaana: ”Kuuletko nuo kuiskaukset? Ne jotka käskevät tekemään hirveitä asioita?” ”Kuiskaukset? Pitäisiköhän sinun kuule ottaa vähän taukoa siitä pelistä ja mennä vaikka pihalle leikkimään?” Tytär tiesi, että isä oli oikeassa, vaikkei ha-
8
41
lunnut myöntää sitä. Vastentahtoisesti hän sulki Game Boyn, asetti sen yöpöytänsä laatikkoon ja lähti ulos. Hän käveli pahantuulisena viereiselle joutomaalle, joka oli heinikkoinen, kivinen ja karu. Päivä oli hujahtanut nopeasti ja vaikka vielä ei ollut pimeää, ilma oli viilennyt. Oli tyyntä. Iltakaste helmeili heinissä ja etäämmällä, muuten ankean ja hiekkaisen louhikon keskellä, esiin puski vaaleita violettikukkaisia korsia. Mitäköhän kukkia nuo ovat, tytär mietti. Hän kapusi sammaleisten kivien väliin ja kurotti kohti kasveja. Voi, olivatpa ne kauniita ja ihmeellisiä! Tytär ihasteli kukkia ja veti keuhkonsa täyteen niiden huumaavaa tuoksua. Hän sulki silmänsä. Raikas ilma teki hyvää, se rauhoitti mieltä. Hän kuulosteli, eikä kuullut kuin tuulen kahinan puissa ja ruohikossa. Hän oli yksinkertaisesti vain pelannut liian kauan ja kuvitellut kaiken. Isä oli ollut oikeassa. Tytär harppoi huojentunein mielin takaisin kotiin ja söi iltapalaa isänsä kanssa. Mutta kun isä ja Yoshi olivat menneet nukkumaan, ja tytär kuuli isänsä kuorsaavan, alkoi yöpöydän laatikosta kuulua jälleen inhottavaa sipinää ja supatusta. Tytär kieriskeli levottomana kyljeltä toiselle ja koitti painaa tyynyn korville,
42
9
ettei kuulisi kuiskailua. Mutta äänet vain voimistuivat… ja voimistuivat… Ne kutsuivat häntä. Isä heräsi huutoon. Hän juoksi tyttärensä huoneeseen. Yoshi räksytti yölampulle, joka lojui sirpaleina lattialla. Tytär kyhjötti huoneen nurkassa. Hän oli kylmänkalpea ja hikinen ja puristi Game Boyta rintaansa vasten rystyset valkeina. Tyttären silmät olivat niin mustanaan hyytyneitä verenpurkaumia, ettei valkuaisia miltei erottanut; tummat silmäpussit roikkuivat kuin turpeat märkäpaiseet. Hän näytti siltä kuin joku olisi pakottanut hänet valvomaan viikkokausia, tuijotti vain kaukaisuuteen pullottavia kuivia lasisilmiään räpyttämättä, keinahteli eteen ja taakse ja toisteli pakkomielteisesti: ”Haluan unohtaa tämän pelin, haluan unohtaa tämän pelin, haluan unohtaa tämän pelin…” Isä yritti ottaa konsolia tyttärensä kädestä, mutta silloin tämä raivostui, kiskoi laitetta takaisin ja kirkui pää punaisena. Kun isän onnistui riuhtaista Game Boy itselleen, tytär itki hysteerisesti, kunnes alkoi oksentaa ja raapia kiihkeästi silmiään niin että isän oli suljettava hänet syliinsä. Pikkuhiljaa itku laantui nikotteluksi. Tytär sopersi aika ajoin pelin unohtamisesta ennen kuin hän lopulta nukahti isänsä käsivarsille ja alkoi tuhista sikeästi.
10
43
Isä kantoi tyttärensä sänkyyn, peitteli hänet ja poistui huoneesta Game Boy mukanaan. Hän kiskaisi pelin ulos laitteesta, kaivoi taskulampun valossa pihavarastosta lapion, hautasi pelin syvälle takapihan perukoille ja rojahti työn tehtyään uupuneena mutta tyytyväisenä petiinsä. Koitti aamu ja isä huhuili tytärtään aamupalalle. Kun mitään ei kuulunut, hän koputti oveen. Ei vastausta. Isä riuhtaisi oven auki ja löysi tyttärensä tajuttomana sängystä. Sänky oli täynnä kuihtuneita vaalean violetteja terälehtiä, jotka tuoksuivat käsisaippualta. Oliko se laventelia? Tyttären korvista norui pitkät punaiset vanat tyynylle, joka oli kauttaaltaan tumma, tahmea ja kostea. Sängyn yläpuolelta oli revitty alas kaikki julisteet, vitriini oli lennähtänyt lappeelleen ja seinään oli kirjoitettu verisin kirjaimin: Sinä voit unohtaa minut, mutta minä en unohda sinua…
44
11
KOKOELMA INTERNET-AJAN URBAANILEGENDOJA, KAUHUTARINOITA JA KARMIVIA ARVOITUKSIA
Tappavia sähköposteja, pahoja koneita, pelejä joita ei kannata pelata, puheluita joihin ei olisi pitänyt vastata. Pimeä peili johdattaa hiuksia nostattavien tarinoiden äärelle nykyajan leirinuotiolle. Lue jos uskallat. 12
