i Ilma
nen
n채 luku
yte
HEL SI NGI S SÄ KUSTA NNUSOSA KE Y HTI Ö O TAVA
PROLOGI SYYSKUUN KOLMAS SUNNUNTAI
TURKU
Äkkiherääminen. Erikoinen olo. Pyörähdin sän gyssä kyljeltä selälleni. Vilkaisin ikkunaan. Ul kona oli vielä aika hämärää. Mitä kello mahtoi olla? Hädin tuskin kuusi? Outo heräämisaika sunnuntaiaamuna. Entä tämä olotilani, kiertä vä, puristava tunne, mitä tämä oli? Jäin tuijot tamaan makuuhuoneen kattoa. Sydän hakkasi. Äkkiä mieleen tuli aiemmin viikolla lehdestä lu kemani artikkeli. Lääkärismies totesi, että kaik kein suurimmalla todennäköisyydellä ihmiselle tulee lähtö aamuyöllä. Tai varhain aamulla. Ja 3
vielä viikonloppuna. Pakottava ajatus iski pää häni. Ei kai? Oliko tämä nyt sitä? Muutama sy vä henkäys tasoitti oloani. Ja sitten tajusin, että olin herännyt kesken painajaisen. En muistanut, mitä siinä tapahtui… vain menetyksentunteen ja lamauttavan ahdistuksen. Ihmisparan mieli toimii monesti ilman jär jen häivää. Yksi ihmisen lajituntomerkki on ky ky yhdistellä alitajuisesti asioita ja luoda samal la uusia totuuksia. Tällä mekaniikalla ovat syn tyneet horoskoopit ja möröt ja vuorenpeikot se kä vuohensikiöstäennustajat. Ja tietenkin kaikki tietävät jumalamme. Sunnuntain vastaisen yön ravistavasta painajaisestani, unesta, jota en edes muistanut, jäi varmaankin kalloni sisuksiin jo kin hiertävä merkintä. Ja lähtiessäni saapastele maan hammaspesulle en voinut aavistaa, että tä män aamun ahdistava tunnelma palaisi piinaa maan mieltäni kevättalven loskanharmaudessa.
4
SAARI
Tämä oli jo neljäs perättäinen iltapäivä, jolloin hän parkkeerasi autonsa ylös rinteelle, kapean serpentiinitien soraiselle levikkeelle ja käkkärä vartisten mäntypuiden varjoon. Oli sunnun tai. Alempana erottui jokunen kirkontorni. Pari tuntia sitten mutkaisilla teillä oli ollut enemmän liikennettä, perheitä menossa jumalanpalveluk siin. Mies jäi tuijottamaan muutamaksi toviksi alaviistoon. Hän tarkasteli tyynesti vehreää laak soa, joka vietti kohti kaukana etäisyydessä erot tuvaa sinistä merenaavaa. Valkoiseksi kalkittu jen kylien muodostama helminauha jatkui kohti satamakaupunkia. Ilmasto ja kasvillisuus muut tuivat parinkymmenen tiekilometrin matkalla. Tienlevikkeellä kävi vilpoinen tuulenvire, tääl lä kasvoi mäntymetsää. Tuolla alhaalla oli läm mintä, varmaan jo kaksikymmentäviisi astetta, ja nuo vihreät ruudut alarinteillä molemmin puo lin tietä olivat banaaniviljelmiä. Miehen katse etsiytyi kitukasvuisten mäntyjen väliin jäävästä 5
aukosta kohti alhaalla etuoikealla näkyvää muu taman talon muodostamaa asutusta. Huolella sa neerattuja kovan hintaluokan pytinkejä. Miehen tiukka tuijotus nauliutui reunimmaiseen taloon. Talo sijaitsi vuorenrinnettä pitkin juoksevan vanhan tulvavesiakveduktin kupeessa. Se erot tui tiheäkasvustoisesta rinteestä kuin majakka, koska vastauudistettu tiilikatto loisti tuoreena, tummanpunaisena. Mies malttoi olla kaivamatta esille takkin sa sisällä roikkuvan mattamustan armeijakiika rinsa. Se olisi ollut turhan huomion hakemis ta. Täällä ylhäällä liikkui yllättävän paljon väkeä, monenlaista retkeilijää riitti vuoripoluille. Siksi oli mahdollista että joku utelias reppureissaa ja tai lintubongari katseli juuri nyt häntä omien okulaariensa läpi. Ei ollut syytä herättää epäilyk siä, ei varsinkaan myöhemmin mieleen palaavia muistikuvia ”kiikarikyttäilijästä”. Auton ääni. Raskasta jurnutusta alarinteessä. Louskumoottori tulossa ylös. Mies sytytti nopeasti tupakan ja asettui polt telemaan sitä oikea jalka nostettuna levikkeen 6
reunakaiteelle. Hän käänsi selkänsä vuoritielle ja odotteli päätään kääntämättä, että auto, ilmeises ti aikansa elänyt pick up, tuli kohdalle, louskutti hetken vaihteitaan ja häipyi sitten moottori pa hasti käryttäen seuraavan jyrkemmän kaarteen taakse. Mies sammutti tupakan. Ja kätki natsan heti sivutaskuunsa. Tarkkuutta! Tänne ei saisi jää dä hänestä mitään jälkiä. Mies vetäisi henkeä. Viime viikolla hän oli tehnyt pari tiedustelureissua. Silloin hän oli liik keellä ilman asetta, kyse oli ollut alustavasta kar toituksesta. Oli pitänyt tutkia maastoa. Sekä vaihtoehtoisia reittejä. Eilen ja toissapäivänä mies oli sitten ollut valmis. Hän oli lähtenyt alas ja käyttänyt tulva vesiakveduktia reittinään. Mutta molempina päivinä oli ilmaantunut ongelmia, häiriötekijöi tä. Ja niin mies oli päättänyt vetäytyä. Varovai suussyistä. Tänään olisi viimeinkin onnistuttava. Enteet vaikuttivat nyt hyviltä. Mutta turha kiirehtiä. Tuttuun tapaan ylärinteille oli kasautumassa harmaata usvaa ja iltapäivän mahdollista sadet 7
ta ennustavia, tummanharmaina roikkuvia pilviä. Mies vilkaisi rannekelloaan. Ja päätti odottaa vie lä. Niin, ehkä vielä yksi tupakka. Sopivaa ajanku lua tähän paikkaan. Miehen tupakasta ehti kulua vain runsas vartti, kun hän havaitsi sen, mitä oli odottanut: sakean untuvamainen ja vaaleanharmaan seittimäinen rintama oli valumassa ikivanhan tulivuoren tum mia rinteitä alaspäin. Se oli kuin taianomaises ti etenevä tulva-aalto, joka hukuttaa alleen aivan kaiken. Ensiksi matalammat pensaikot ja pian myös käkkärämäntymetsikköjen latvukset. Parina aikaisempana päivänä usva ei ollut näyttänyt näin sankalta. Mies hengähti tyyty väisenä. Oli kannattanut odottaa. Siirtää tehtä vää. Tämä tuli kuin tilauksesta. Siltä seisomalta mies teki päätöksensä. Tänään oli toimittava. Tä nään hän menisi perille saakka. Kävelisi tuohon komeaan taloon, joka uinui kukkulanrinteiden rauhassaan. Mies palasi autolleen, avasi takaluukun, otti köysinipun ja lähti. 8
TURKU
Taivas sinessä, lämmintä viisitoista. Eikä suojai sella sisäpihalla puhaltanut pieninkään tuulenvi re. Talomuurin takaa, Läntiseltä Pitkältäkadulta, kuului huminaa, pyhäaamun yksittäisen autoili jan aiheuttamaa. Rauhallista oli. Aivan yhtä hy vin olisi voinut istuskella maalaistalon pihassa jossain Ruskolla. Mutta minä kökötin betonisel la ja jonkin verran rapistuneella terassilla suuren kerrostalon yhteisessä ulkoilmanurkkauksessa, vinon pöydän ääressä. Kahvimukia piti hieman varoa, pöytä kun kallisteli liikaa. Termos oli tuo lin vieressä. Tarjottimella oli juustosipulikinkku sämpylä. Ja jo tyhjentynyt tuoremehulasi. Turun Sanomat oli auki pöydänkulmalla. Syyskuun kolmas sunnuntai: perinteinen Turun päivä. Olin jämähtänyt tuijottamaan kotiseutu päivän ohjelmalistaa. Föri oli liikennöinyt Aura joen poikki kunnioitettavat 110 vuotta, sitä nyt sitten juhlistettiin. Kaupungintalolla esittelyssä Turku 2029 -strategia. Siis mikä? Samppalinnan mäen kulttuuripuistossa olisi nimikkopuun istu 9
tus, lapion varressa kirjailija Julius Seppä. Kan sallisen kaupunkipuiston esittelyä olisi tarjolla. Illalla tietenkin perinteinen ilotulitus. Heikin markkinat. Tanssiteatteria… Kaikille jotakin. Sunnuntai oli yleensä minulle viikonpäivien ankea musta aukko. Persläpi. Näitä turhia sun nuntaipäiviä tulin usein lyhentäneeksi niin, että pyhäaamuja ei ollut olemassakaan. Toimiva kel po keino: heräillä vasta iltapäivän puolella. Nyt olin ollut valveilla jo aamusta. Tämä outo pai najaisuni, jota en muistanut, oli repinyt minut valvemaailmaan liian varhain. Nukkuminen ei ollut sitten enää onnistunut. Ei mitenkään. Päähäni pälkähti alkaa laskeskella, että mon takohan näitä oman rakkaan kotikaupungin ko tiseutupäiviä oli kaiken kaikkiaan tullut nähtyä. Pitkä liuta niitä oli – alkaen siitä unohtumat tomasta syksystä, kun märkäkorvainen maalais poika oli ilmaantunut Merikarvian perämetsiltä Aurajoen kaupunkiin. Lukemaan lakia. Melko vähän oli sitten tullut sitä oikeutta lu ettua – ja vielä vähemmän kohtuutta. Paljon oli päiviä takana. Paljonko edessä? Rä 10
pytin pari kertaa silmiäni. Mitä nyt? Oliko pin taan puskemassa pikku melankoliaa? Äh! Anna olla, Jussi Vares! Kulautin viimeiset tipat kahvistani… Edel leenkin hiukkasen halju olotila. Ruokahalu ei ol lut kummoinenkaan, ja niinpä jätin puolet säm pylästä syömättä. Tämä oli tässä. Otin tarjotti men kantoon ja poistuin betoniterassilta porras käytävään. Tämäkin sunnuntaipäivä olisi voinut madel la mustan madon lailla kohti hiipuvaa iltaa, eli kadota kaikkien turhien sunnuntaiden sukuhau taan. Mutta puolilta päivin elokuvan tuijottami sen lopetti tietty häiriötekijä. Kiusa saapui novel likirjailija Luusalmen puhelinsoiton muodossa. ”Haloo! Kuis hyppii, hur pomppar, Jussi Vares?” ”Ei nyt hypi, ei pompi. Pikemminkin nyppii. Tämmöistä venymistä tää.” ”Makaat sohvalla, vai? Ei perkele! Älä nyt viit ti, Jussi! Nyt on kuule Turun Päivä.” Kirjailijan artikulaatio paljasti, että erityisen 11
ja tärkeän päivän kunniaksi oli jo otettu malja, ehkä toinenkin. ”Tiedän”, puuskahdin. ”Ja mitä sitten?” ”Korjaas nyt hei attityydiäsi, pojke! Sano kyllä elämälle – säg jaa till livet!” ”Annas, Luu, olla. Ei mitään kyläelämää, ei tänään.” ”Laki kieltää kotisohvalle mädäntymisen täl laisena päivänä.” ”Minä olen kyllä lakini lukenut… Oliko teikäläisellä vielä joku syy kasvattaa Soneran lii kevaihtoa näillä sunnuntaitaksoilla? Minä mei naan katsoa tämän leffan loppuun, ja sitten ehkä kaivan tuolta kovalevyltä pätkän Avaraa luon toa…” ”Äh, aina sitä samaa. Leijona tulee, gasellilla ottaa kylmät. Apina paskoo puunoksalla. Mie lenkiintoisempi olis sellanen proggis kuin Aravan luonto. Pölypunkki ihmettelemässä Ikea-sän gyn alle unohtunutta kortsua. Siirahaiset muni massa sossun rahoilla hankittuihin kiljumaltai siin… Ja sitten tietenkin kameran lähiotos sii tä, miten kerrostalonisäkkään suvunjatkomän 12
tä vatkaa menemään tuhatta ja sataa, ja satiai set vaihtaa vauhdissa isäntää, tai hyvässä lykyssä emäntää. Siinä olisi semmoista jännempää, ur baanimpaa luontokokemusta. Eiks oiskin?” Olin sekunnin tai pari hiljaa. Kahden vaiheilla. Sitten huokaisin: ”Okei. Missäs te nyt sitten oikein päivystätte? Sinä ja Pastori?” SAARI
Kosteus ilmassa alkoi tiivistyä. Se tuntui jo ihol la. Mies eteni kapeaa polkua alarinteen suun taan. Männikkö muuttui pikkuhiljaa pensaikok si. Runsaat oksastot kurottelivat kohti housun lahkeita ja hartioita, antoivat kosteita hipaisu jaan. Äkkiä mies jäykistyi, höristi korviaan. Mitä? Askeleita! Helvetti vieköön, mies ähkäisi hiljaa. Alapolulla oli tulossa joku vastaan. Mies vilkaisi kiireesti olkapäänsä yli ja sitten taas alas. Polun varressa oli iso kivi. Korkea tum ma paasi. Sopiva näkösuoja. Mies ehti parilla no 13
pealla harppauksella lohkareen luo, astui polulta ja jäi seisomaan paikoilleen. Hän kurkisti hyvin varovaisesti paaden takaa ja näki ylöskapuajan ääriviivat. Hetkinen? Mitä tulijalla oli kädessään? Keppikö? Joo, valkoinen keppi. Kävelijä tunnusteli kepillä reittiään po lunreunan oksistoista, eteni kevyesti ja varmasti kuin kone. Oli ilmeisesti hyvinkin tutulla kulkuuralla. Sokea! Onni onnettomuudessa. Määrätietoi set askelet lähestyivät, ja sitten kulkijan valkoi sen kepin kärki ohitti suuren kivipaaden kevyellä hipaisulla. Mies lohkareen takana katsoi vaelte lijaa silmä kovana. Sokea vuoripolun kulkija oli harmaatukkainen, sitkeänlaiha ikämies. Miek kosella oli päässään harmaa sotilassuikka ja yl lään liian väljäksi käynyt kenttäasu. Kyllä. Ihan univormuhan se oli. Pari mitaliakin kiilteli rin nuksessa. Valkokeppisellä oli runsaasti vuosia takana, mutta askel yllättävän kevyt. Ylärinne ei menoa hidastanut. Minuuttia myöhemmin kulkija oli poissa. 14
Mies kalliopaaden takana päätti odotella kai kessa rauhassa. Kun ylärinteestä ei kuulunut enää mitään, mies siirtyi takaisin polulle ja jatkoi päättäväisesti alaspäin. TURKU
Tapasin novellikirjailija Luusalmen ja antikka yrittäjä Pastori Alasen panimoravintola Koulun terassilla. Istuimme siinä alun toista tuntia, eli parin kolmen oluen verran. Seuraavaksi poikkesimme torilla katsastamas sa markkinakojujen tarjontaa. Sitten Luusalmi vilkaisi rannekelloaan ja totesi: ”Hitto soikoon, ääh, pakko käydä Samppa linnanmäellä tsekkaamassa se homma, vaikkei koko juttu oikein innostakaan.” Samppalinnanmäelle oli Turkuseuran aloit teesta perustettu kulttuuripuisto, jonka hienona ideana oli, että joka vuosi joku paikallinen kult tuurihenkilö sai vuoren laelta pronssilaatalla ni mikoidun puun – asiaankuuluvien seremonioi den kera. Tänä vuonna oli oman puunsa näkö 15
alamäelle saamassa kirjailija Julius Seppä; mies, joka oli pitkän hiljaiselon jälkeen julkaissut yh den edellisen syksyn kirjallisista merkkiteoksista. ”Pakko mennä paikalle…” Luusalmi ähki. ”Kehtaa olla poiskaan.” Pastori mulkoili novellikirjailijaa sivusilmällä ja kysyi: ”Mikäs siinä nyt on niin kauheen vaikeeta? Seppähän on sulle tuttu mies.” Luusalmi ei hetkeen sanonut mitään. Tuhisi vain. Hän huokaisi raskaasti ja vilkaisi taas kel loaan. ”Ei se kummonen kynäilijä ole. Hyvä että saa kannustusta, miesparka. Vakavia rakenteellisia fiboja siinä oli, tässä sen opuksessa, mutta näem mä jotkut piirit haluu hiukan buustata sitä tällä lailla. Onhan se iltaruskon äijiä.” SAARI
Nainen säpsähti puhelimen terävään pirahduk seen. Pari sekuntia kesti ennen kuin hän tajusi, että oli nukahtanut olohuoneen sohvalle, taas 16
kerran. Puoliksi luettu sanomalehti kahahti hä nen rinnuksiltaan lattialle hänen kääntyessään tavoittelemaan matalan sohvapöydän kulmalla pärisevää vekotinta. Nainen nappasi kännykän käteensä. Vilkaisi näyttöä. Alkoi hymyillä. Jep, se oli mies, tietysti. Nainen painoi vihreää. ”Hellou, kultaseni…” He puhuivat melko pitkään, yli kymmenen minuuttia. Näin he tekivät kerran päivässä, vaik ka yhteisestä aamiaisesta oli tässä vaiheessa ai noastaan kuutisen tuntia. Mies tiedusteli naisen oloa, kuten aina. Nainen ilmoitti, että aamupäi vä oli ollut hyvä verrattuna aamuihin viime vii kolla, jolloin oli ollut vaikeaa. Nainen kertoi maalailleensa vähän. Sekä lu keneensa viime viikolla postista saamaansa kir jaa. Mies kertoi, että ravintolassa oli ollut vilkas sunnuntailounas, ja nyt oli sitten menossa ilta päivän hiljainen hetki. Illaksi olisi parikin suu rempaa tilausta. Lentokenttäbussi oli tuonut naapurihotelliin aamupäivällä isomman lastin uusia asiakkaita. Sieltä olisi tulossa parikymmen 17
tä saksa laista nauttimaan illallista pidemmän kaavan mukaan. Mies kertoi tulevansa kotiin ehkä hieman myöhemmin kuin normaalisti. ”Nähdään! Suukkoja sinulle, corazón…” nai nen sanoi. ”Näkemisiin, rakas, ota iisisti…” mies sanoi. Nainen laski puhelimen pöydälle ja nousi sit ten hiukan kankeasti jaloilleen. Hän tunnuste li oloaan. Taas nälätti. Mutta nainen oli päättä nyt vältellä epäterveellisten, rasvaisten välipalo jen napostelua. Hän halusi syödä säännöllisesti ja kunnollista ruokaa. Nainen lähti tepastelemaan suuren olohuo neen poikki kohti terassin ovea. Hän kurkisteli ulos, aurinko ei enää lämmittä nyt soikeaa uima-allasta ja sitä ympäröiviä mosa iikkilaattoja. Oli tämä vaihe iltapäivästä, jolloin pilvet kasautuivat ylärinteeseen. Aina se ei mer kinnyt sadetta. Mutta tähän aikaan vuodesta oli vain harvoja päiviä, jolloin nämä korkeammalla olevat asumukset eivät kietoutuneet iltapäiväl lä usvapeittoon. Nainen oli jo ehtinyt tottua tä 18
hän ilmiöön. Ensi alkuun se oli tuntunut hieman kummalliselta, mutta jos halusi asua täällä, raik kaammissa tuulissa, siitä oli maksettava hintansa. Nainen avasi terassin lasioven ja astui ulos. Nuuhkaisi. Ilma oli jo kosteaa. Laatoitus ei ol lut vielä viilennyt, keskipäivän auringonpaisteen syvä lämpö viipyi edelleen kivessä. Nainen käveli pation poikki uima-altaalle. Istahti sen reunalle. Hän upotti jalkateriänsä läpikuultavaan asuu rinsiniseen veteen, joka lainasi väriään altaan si nisestä laatoituksesta. Hän nuuhki tontin reu nalle näkösuojaksi akveduktin suuntaan istutet tujen magnoliapensaiden herkkää tuoksua ja las ki oikean kätensä rintalastansa alapuolelle. Lii kutti sitä siinä tovin. Nainen mietti, että olotila oli pitkästä aikaa rauhallinen, aivan autuaallinen. Hiljaista. Ei tuulen virettäkään, mikä oli täällä ylhäällä poik keuksellista. Jos sitä sadekuuroa ei tulisikaan tä nään, nainen mietiskeli, niin ehkä iltapäivän voi sikin viettää patiolla, lepotuolissa, ihan vain pei ton alla torkahdellen. Tai niin… kai sitä voisi hieman vielä lukeakin. 19
TURKU
Kirjailija Julius Seppä oli laihanhontelo miek konen, jonka hiusraja oli vetäytynyt niin otsalta kuin ohimoiltakin omiin korkeuksiinsa. Maan tienvärinen hiuspehko oli niskan puolelta kää räisty harottavalle poninhännälle. Seppä seisos keli epämukavan näköisessä asennossa Samppa linnanmäen mahtavien lehtipuiden varjossa. Puistossa risteävillä sorakäytävillä ja niitä reu nustavilla nurmikoilla seisoi sekalaista yleisöä, äkkiseltään laskemalla puolisensataa ihmistä. Paikalla oli juhlatunnelmaa luomassa myös ryh dikäs airutpari sinivalkoisine nauhoineen. Väki joukon keskiössä seisoi trumpettifanfaaria töräyt tämässä harmaaohimoinen herrasmies. Klubitakissaan. Vierellä hymyili Turun kaupunginval tuustoa edustava nätti nainen. Novellikirjailija Luusalmi väänsi suutaan ja mulkaisi kirjailija Sepän suuntaan. Hän mutisi suupielestään minulle ja Pastorille: ”Kattokaas hei nyt tota. Miesparkaa… Äijä on taas aivan tapporapulassa…” 20
Juhlakalu-Julius otti valokuvaajan kehotuk sesta epävarman sivuaskeleen nimikkopuunsa suuntaan. Kahden ikilehmuksen väliin jäävään suojaiseen aukkoon oli istutettu uutukainen tu lokas, liekö ollut jalava vai saarni, joka ei ollut varsinaisesti enää taimi vaan korkeudeltaan kai jo liki puolitoistametrinen. Kameramiehet pyy sivät Seppää tarttumaan puutarhaharavaan ja te kemään työvälineellä multapaakkuja tasoittavia liikkeitä, jotta saataisiin kivoja otoksia lehtiin. Seppä väänsi jäykkää hymyä. Totteli kiltisti. Luusalmi jatkoi kireän tuntuista mutinaansa: ”Kuus pitkää vuotta… eikä äijältä mitään jul kaisukelpoista matskua koko aikana. Ja sitten yhtäkkiä puskee yks tollanen… onnenkantamoi nen. Ja laumat innostuu. Ja sitten miehelle ale taan istuttaa Samppalinnanmäelle ikiomaa pen sasaitaa.” Tönäisin Luusalmea kylkeen. ”Hei, nyt on kuvat otettu. Kättelyiden vuoro. Kai meidänkin pitää…” ”Joo. Ei tässä muuta kuin antamaan kouraa.” Luusalmi yskäisi nyrkkiinsä ja oikaisi varttaan. 21
”Hoidetaan homma alta pois, mutta häivytään sitten hiljaa ja saman tien jonnekin takavasem malle, ettei vaan saada Juliusta laahukseksi. Sii peilemään. Sanon suoraan, että en mitenkään kestä kuunnella tuon tyypin kännimutinoita.” Hoitelimme kättelyt ja höpötimme pakolli set onnittelufraasit. Luusalmi antoi Julius Sepäl le jopa oikein karhumaisen halauksenkin. Sitten luikahdimme pois paikalta ja otimme suunnan kohti Samppalinnanmäen itäistä reunaa. Siel lä juoksi Kaskenkatu ja kohti jokea vietti jyrkkä Kaskenahde. Tuo myötäle, jonka kupeelta löytyi ravintola Uusi Apteekki. Pastori Alanen näytti mietiskelevän – siinä alarinteeseen saapastellessamme – jotain omiaan. Sitten antikvaristi avasi suunsa: ”Luusalmi, kuule, siinä vaiheessa, kun sinä sitten olet myös saamassa tuonne kulttuuripuis toon ikioman näreesi, niin minä tulen ehdotta maan Turkuseuralle, että ei istuteta tälle herralle tammea. Eikä mitään muutakaan jalopuuta. On näet parempi ehdotus, kuvaavampi. Haapapuu. Miltäs kuulostaa?” 22
Luusalmi mulkaisi Pastoria. Eikä sanonut yh tään mitään. SAARI
Mies laskeutui polkua pitkin päättäväisen ri peästi. Ensimmäinen välietappi oli etuvasem malla näkyvä syvä kallioleikkaus. Kyseessä oli tulvavesien keräämiseen tarkoitettu maanpäälli nen viemäri, akvedukti. Alta viidessä minuutis sa mies ehti kohteeseensa. Hän tarkasteli hetken aikaa ruskeilla laattakivillä päällystettyä, poikki leikkaukseltaan U:n muotoista rakennelmaa. Sa keanharmaa vuoristosumu oli jo tiivistymässä akveduktin yllä. Mies sitaisi köytensä viemärin partaalla kas vavan männyn runkoon. Sitten hän laskeutui sen avulla sammaleisen niljakasta kiviseinämää pitkin ojan pohjalle. Köysi jäi roikkumaan pai kalleen. Odottelemaan hänen paluutaan. Akveduktin pohja oli hiukan kostea. Eilisil tapäiväinen sadekuuro oli tuonut viemäriin jo kusen tunnin ajaksi pientä virtausta, joka oli sit 23
ten yötä myöten vähitellen hiipunut. Akveduk tit olivat enemmän tarpeeseen vain jokusen ker ran vuodessa, silloin kun rankkasateet piiskasivat saarta, ja yllättävän äkkiä nouseville vesimassoille piti olla purkautumisreitti alas Atlanttiin. Mies vilkaisi rannekelloaan ja lähti astele maan akveduktia pitkin alaspäin. Kahdensadan metrin taivalluksen jälkeen koira alkoi haukkua jossain oikealla puolella si jaitsevassa pihassa. Tarkkakorvainen talonvahti varmaankin kuuli askeleet viemärissä, ja ehkä pä hurtta haistoikin jotakin. Mies ei välittänyt luontokappaleen ärhentelystä. Sata metriä myöhemmin piski oli jo vaiennut. Seuraavaksi edessä näkyi kartion muotoinen, sysimusta aukko. Mies kaivoi käteensä taskulam pun. Nyt oli vuorossa tunneliosuus. Tässä kohdin vesiviemäriä oli koverrettu laa vakallion sisuksiin vähän alta sadan metrin mat kalta. Mies sytytti taskulampun ja alkoi edetä mustuuden syliin. Hän otti tunneliosuuden to della rauhallisesti, kiirehtimättä. Äkkiä lampun valokeilassa liikahti jokin. Mies 24
hidasti askeleitaan, vakautti valonsäteen. Tunne lin kostealla pohjalla näkyi pieni, kirjava sisilisko. Se kökötti siinä paikalleen jähmettyneenä, häm mentyneenä äkkiä ilmaantuneesta kirkkaasta va losta. Otus ei tajunnut livahtaa pakosalle. Mies rusensi sen maastokengällään ruskeanpunerta vaksi suolimykkyräksi, pyyhkäisi anturaa kiveyk sen reunaan ja jatkoi tyynesti kulkuaan. Melkein saman tien vastaan tuli akvedukti tunnelin alempi suuaukko. Mies käveli ulkoilmaan. Se oli kuin maitoa. Tällä puolella harjannetta sumuseinä näytti ole van vieläkin sakeampi kuin ylempänä rinteessä. Mies pyyhkäisi tiivistynyttä kosteutta otsal taan ja mietti, että näin oli hyvä. Näin oli todel la hyvä. TURKU
Istuimme Uuden Apteekin kulmahuoneen nurk kapöydässä. Baarimestari Hatsa kierteli lähipöy dissä poimimassa tyhjiä tuoppeja. Hän pysähtyi toviksi pöytämme luo ja vilkaisi novellikirjailija 25
Luusalmea, joka mulkoili jonkinlaisen henkisen ummetuksen kourissa edessään olevia tyhjiä ja loviinalaseja. ”Täällä herroilla kaikki hyvin?” Hatsa tiedus teli. ”Vai onko toivomuksia?” Luusalmen katse käännähti hitaasti Hatsan suuntaan. ”Ööhh… Jenseits von Gut und Böse...” Hatsa huoahti. Eikä voinut kuin pyöritellä päätään. ”Että pitääkö tässä vielä lähtee hakeen suomi– ruija–suomi-sanakirjaakin?” Pastori Alanen karautteli kurkkuaan: ”Tuota noin. Herra novellikirjailijalla on jus tiinsa hiukan herkempää. Oltiin tuolla mäellä katsomassa, kun kirjailija Seppä sai julkista tun nustusta.” ”Ymmärrän”, Hatsa nyökkäsi. ”Tää on tätä. Luusalmi on perusempaattinen ihminen. Ja on herkistynyt kollegan menestyksen vuoksi. Toi jos mikä on kaunista.” Luusalmi nosti sormea huulille, hyssytti mei dät vaiti, vaati puheenvuoroa: 26
”Tiedoksi, että meikä laittaa novellihankkeet joksikin aikaa telakalle… Koska todellista mynt tiä lyödään fantasiakirjoilla. Korunat kotiin ker soilta, sillai menee tämän päivän huuto. Mulla alkaa olla hahmoteltuna yks jännä peikkovalta kunta. Teitä varmaan kovasti kiinnostaa tietää, mikä on Pulverian rölliarmeijan ylipäällikön tit teli? Ai ei kiinnosta? Hota-marsalkka.” Hatsa mulkaisi seuruettamme. Ensin Pastori Alasta. Sitten minua. Ja totesi: ”Jaahas, Vares ja Pastori… Eiköhän tämän pikku einoleinon olisi syytä päästä kotio kerää mään voimia… Voisko taloyhtiömme tilata tak sin?” ”Ich… ich… ich heisse Kurt Kugelschreiber!” SAARI
Akveduktin reunakiveys oli rapautunut, mikä mahdollisti sen, että iltapäiväsumussa liikkuva hiippari pääsi kiipeämään kaivannosta ketteräs ti ylös. Mies pysähtyi laajaa patiota reunustavien 27
magnoliapensaiden taakse. Hän seisoi hiljaa pai kallaan, antoi katseensa haravoida terassia. Liik kumaton hahmo oli kuin patsas. Pyörteilevässä usvassa. Kurottelevien pensaikkojen keskellä. Mies veti hiljaa henkeä. Huomasi jotakin, mitä ei ollut odottanut. Lepotuolissa soikionmallisen uima-altaan vie ressä näkyi tumma kohouma. Voiko olla? Mies tarkensi katsettaan. No, kyllä vain… Tämähän oli onnenpotku. Siinä todellakin torkuttiin paksun ruskean huovan alla. Ja aurinkotuolin vieressä nä kyi nukkuvan kädestä kirvonnut kirja. Ovi talon sisätiloihin oli auki. Siellä oli hiljaista. Mies kuulosteli vielä hetken. Ehkä minuutin verran. Lähti sitten liikkeelle. Hän asteli puskista patiolle. Kiersi pehmein askelin uima-altaan. Aika pysähtyi. Hetkeksi. Sumusta tullut mies seisahtui lepotuolin vierelle. Siinä samassa torkkuja säpsähti. Liikahti. Vaistosi jotakin. 28
Huopa kahahti. Peitteen reunan alta ilmestyi näkösälle vaaleaa ja unenpörröistä tukkaa. Ja naisen kalpea kasvos oikio. Silmät laajenivat, suu aukeni.
29