Roth Veronica: Uskollinen

Page 1

i Ilma

nen

n채 luku

yte


USKOLLINEN veronica

roth

Suomentanut Outi Järvinen

Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava


FoFJolle, joka kaitsee ja rauhoittaa minua


Kaikkiin kysymyksiin, joihin on olemassa vastaus, täytyy vastata tyhjentävästi. Epäloogiset ajatusrakennelmat täytyy kyseenalaistaa välittömästi. Väärät vastaukset on oikaistava. Oikeat vastaukset on vahvistettava. ‒ Terävän julkilausumasta


Luku 1

Tris

Kävelen edestakaisin sellissämme Terävän päämajassa, ja sanat kaikuvat mielessäni: Minun nimeni tulee olemaan Edith Prior, ja on paljon sellaista minkä unohdan mielelläni. ”Sinä et siis ole nähnyt häntä koskaan aikaisemmin? Et edes kuvissa?” Christina sanoo haavoittunut jalka ylhäällä tyynyjen varassa. Häntä ammuttiin, kun teimme epätoivoisen yrityksen saada käsiimme videon, jolla Edith Prior esiintyy, ja näyttää sen koko Kaupungille. Siinä vaiheessa meillä ei ollut aavistustakaan mitä videolla olisi, saati että se järisyttäisi niitä perustuksia joilla seisoimme, koko osastojakoa ja omaa 5


henki­löllisyyttämme. ”Onko hän isoäitisi, tai täti tai jotain?” ”Minähän sanoin jo. Ei ole”, vastaan ja vaihdan taas suuntaa seinän edessä. ”Prior on – oli – isän sukunimi, joten Edithin täytyy olla sukua isän puolelta. Mutta Edith on vaatimattoman nimi, ja isän sukulaisten on täytynyt olla teräviä, joten…” ”Joten hänen täytyy olla vielä vanhempi”, Cara sanoo ja nojaa päätään seinään. Tästä kulmasta hän muistuttaa aivan veljeään, Williä, ­ystävääni, jonka minä ammuin. Sitten Cara suoristaa selkänsä, ja Willin haamu hälvenee silmistäni. ”Muutaman sukupolven takaa. Esiäiti.” ”Esiäiti.” Sana tuntuu vanhalta kuin mureneva­ tiili. Kosketan seinää ennen kun käännyn taas ympäri. Se on kylmä ja valkoinen. Minun esiäitini. Tämän perinnön hän minulle antoi: nyt osastoja ei enää ole, ja tiedän että ­divergentti persoonallisuuteni on paljon tärkeämpi kuin olisin koskaan osannut aavistaa. Pelkkä olemassaoloni on merkki siitä, että meidän täytyy lähteä kaupungista ja auttaa niitä, jotka ovat ulkopuolella, keitä he sitten ovatkin. ”Minä haluan tietää”, Cara sanoo ja pyyhkii kädellä kasvojaan. ”Minun on saatava tietää mi6


ten kauan olemme olleet täällä. Voisitko lopettaa tuon ramppaamisen edes pieneksi hetkeksi?” Pysähdyn keskelle selliä ja kohotan hänelle kulmiani. ”Anteeksi”, hän mutisee. ”Ei se haittaa”, Christina sanoo. ”Olemme olleet täällä ihan liian kauan.” Siitä on jo monta päivää, kun Evelyn otti muutamalla lyhyellä komennolla kaaoksen haltuunsa Terävän päämajassa ja käski heittää vangit kolmannen kerroksen selleihin. Osaton nainen tuli hoitamaan haavamme ja jakamaan kipulääkkeitä, ja olemme syöneet ja peseytyneet monta kertaa, mutta kukaan ei ole kertonut meille, mitä tuolla ulkona tapahtuu. Vaikka kuinka olen kysynyt. ”Luulisi että Tobias olisi jo tullut”, sanon ja lysähdän sängyn reunalle. ”Missä ihmeessä hän on?” ”Ehkä hän on edelleen vihainen siitä että valehtelit hänelle ja liittouduit salaa hänen isänsä kanssa”, Cara sanoo. Mulkaisen häntä rumasti. ”Neljä ei olisi niin pikkumainen”, Christina sanoo, joko moittiakseen Caraa tai lohduttaakseen minua, en ole varma. ”Hän ei vain jostain 7


syystä pääse tulemaan. Mutta hän pyysi, että luottaisit häneen.” Keskellä kaaosta, kun kaikki huusivat ja osattomat yrittivät työntää meitä kohti portaita, minä puristin Tobiaksen paidanhelman nyrkkiini jotta en olisi kadottanut häntä. Hän otti kiinni ranteestani ja työnsi minut pois, ja juuri noin hän sanoi. Luota minuun. Mene nyt. ”Minä yritän”, vastaan Christinalle, ja se on totta. Minä yritän luottaa Tobiakseen. Mutta kaikki minussa, jokainen säie ja jokainen hermo, kurottaa kohti vapautta, ei vain tästä sellistä vaan koko Kaupungista, joka on nyt minulle pelkkä vankila. Minun on pakko nähdä mitä on aidan toisella puolella.

8


Luku 2

Tobias

En voi kulkea näillä käytävillä muistamatta päiviä jolloin kävelin täällä paljain jaloin, vankina, päiviä jolloin jokainen liikahduskin tuotti viiltävää kipua. Ja sitä muistoa seuraa toinen, muisto siitä kun odotin että Beatrice Prior kohtaa kuolemansa, muisto nyrkeistäni jotka jyskyttivät ­lattiaa, hänen jaloistaan jotka roikkuivat Peterin käsivarren yli kun tämä kertoi että hänet oli vain huumattu. Vihaan tätä paikkaa. Täällä ei ole enää niin puhdasta kuin silloin kun tämä oli vielä Terävän päämaja; rakennus on sodan ryvettämä, seinillä näkyy luotien rei9


kiä ja lattialla särkyneistä lampuista sinkoilleita lasinsiruja. Kävelen kuraisten kengänjälkien yli ja räpsyvien valojen ali kohti Trisin selliä, ja minut päästetään kyselemättä ohi koska kannan osattomien symbolia – tyhjää kehää – mustassa nauhassa käsivarteni ympärillä ja Evelynin piirteitä kasvoillani. Tobias Eaton oli ennen häpeällinen nimi, nyt siinä nimessä on voimaa. Sisällä Tris kyyristelee lattialla olkapää Christinan olkapäätä vasten, vastapäätä Caraa. Minun Trisini kuuluu näyttää kalpealta ja pieneltä – hänhän on kalpea ja pieni – mutta siitä huolimatta koko huone on täynnä häntä. Hänen katseensa kohtaa omani, ja hän on hetkessä jaloillaan, käsivarret tiukasti vyötäröni ympärillä ja kasvot rintaani vasten. Puristan hänen olkaansa yhdellä kädellä, ja kun silitän toisella hänen hiuksiaan, ihmettelen vieläkin, että ne päättyvät jo ennen niskaa eivätkä jatku enää selkään saakka. Minä olin iloinen siitä että hän leikkasi ne, sillä nämä ovat soturin hiukset, ja tiesin että juuri sitä hän tarvitsi. ”Miten pääsit sisään”, hän kysyy matalalla, selkeällä äänellään. ”Minä olen Tobias Eaton”, vastaan, ja hän nauraa. 10


”Aivan. Se täytyy muistaa.” Hän vetäytyy vain sen verran kauemmas että pystyy katsomaan minua. Hänen silmissään on pälyilevä katse, aivan kuin hän olisi lehtikasa jonka tuuli on vähällä hajottaa. ”Mitä siellä tapahtuu? Miksi sinulla meni näin pitkään?” Hän kuulostaa epätoivoiselta, anelevalta. Tämä paikka tuo minun mieleeni kamalia muistoja, mutta hänen muistonsa ovat vielä kamalampia, muistot matkasta omaan teloitukseensa, veljen petoksesta, pelkoseerumista. Minun täytyy saada hänet ulos täältä. Cara katsoo meitä kiinnostuneena lattialta. Tunnen oloni kiusaantuneeksi, niin kuin olisin vaihtanut nahkaani eikä se enää oikein istuisi. Inhoan sitä että minulla on yleisöä. ”Evelyn on sulkenut koko Kaupungin”, minä sanon. ”Kukaan ei saa astua askeltakaan ilman hänen lupaansa. Muutama päivä sitten hän piti puheen, ja siinä hän ilmoitti että me liittoudumme riistäjiä vastaan. Siis ihmisiä jotka ovat kaupungin ulkopuolella.” ”Riistäjiä?” Christina sanoo. Hän ottaa taskustaan purkin ja tyhjentää sen sisällön suuhunsa. Oletan että hän tarvitsee kipulääkettä ­ampumahaavan takia. 11


Pujotan kädet taskuun. ”Evelyn – ja itse asiassa moni muukin – on sitä mieltä, että meidän ei pidä lähteä Kaupungista niiden ihmisten takia, jotka sysäsivät meidät tänne vain käyttääkseen meitä hyväkseen myöhemmin. He haluavat eheyttää Kaupungin ja ratkaista omat ongelmamme sen sijaan että lähtisimme ratkaisemaan muiden ongelmia. Nämä ovat tietenkin minun sanojani”, minä sanon. ”Uskoisin että äitini mielipiteeseen vaikuttaa sekin, että niin kauan kun pysymme kaikki aidan sisäpuolella, hän saa hallita. Sillä hetkellä kun lähdemme, hän menettää otteensa.” ”Mahtavaa.” Tris pyöräyttää silmiään. ”Tietenkin hän valitsee kaikkein itsekkäimmän näkökulman.” ”Mutta tuossa on kyllä järkeä.” Christina pyörittelee lääkepurkkia käsissään. ”En nyt tarkoita sitä, etten haluaisi lähteä Kaupungista ja nähdä mitä tuolla ulkona on, mutta täälläkin on tarpeeksi tekemistä. Miten muka osaisimme auttaa ihmisiä joita emme ole koskaan edes tavanneet?” Tris pohdiskelee asiaa poskeaan purren. ”En tiedä”, hän myöntää. Minun kelloni näyttää kolmea. Olen ollut täällä pitkään – niin pitkään että Evelyn tulee 12


kohta epäluuloiseksi. Sanoin hänelle, että tulen katkaisemaan välit Trisin kanssa eikä siinä mene kauan. En ole varma uskoiko hän. Sanon: ”Kuulkaa, tulin ennen kaikkea varoittamaan teitä – täällä valmistellaan oikeudenkäyntiä­ kaikille vangeille. He tulevat käyttämään totuusseerumia, ja jos se toimii, teidät tuomitaan pettureina. Sitä me emme halua.” ”Tuomitaan pettureina?” Tris ärähtää. ”Miten totuuden paljastaminen koko Kaupungille voisi olla petturuutta?” ”Se oli vastoin johtajienne tahtoa”, vastaan. ”Evelyn ja hänen kannattajansa eivät halua lähteä Kaupungista. Eivät he tule kiittämään teitä sen videon näyttämisestä.” ”Hän on aivan samanlainen kuin Jeanine!” Tris elehtii vihaisesti kuin haluaisi lyödä mutta ei tiedä mitä löisi. ”Valmis tekemään mitä tahansa totuuden kätkemiseksi, ja minkä vuoksi? Koska hän haluaa olla oman pikku valtakuntansa kuningatar. Naurettavaa.” En halua sanoa sitä ääneen, mutta osittain olen samaa mieltä äitini kanssa. Minä en ole mitään velkaa Kaupungin ulkopuolisille ihmisille, vaikka olenkin divergentti. Enkä ole varma haluan­ko uhrata itseni jotta he voivat ratkaista 13


ihmiskunnan ongelmat, mitä se sitten tarkoittaakin. Mutta haluan kyllä lähteä, epätoivoisesti kuin ansaan joutunut eläin. Villisti ja raivokkaasti. Kynsin hampain. ”Oli miten oli”, minä sanon varovaisesti, ”jos totuusseerumi tehoaa teihin, teidät tuomitaan.” ”Jos se tehoaa?” Cara kysyy ja siristää silmiään. ”Divergentti”, Tris sanoo ja osoittaa omaa päätään. ”Muistatko?” ”Kiehtovaa.” Cara työntää irrallisen hiussuortuvan niskassa olevaan nutturaan. ”Mutta epätyypillistä. Minun kokemukseni mukaan suurin osa divergenteistä ei pysty vastustamaan totuusseerumia. Ihmettelen miksi sinä pystyt.” ”Samaa ihmettelee joka ainoa terävä joka on pistänyt minua neulalla”, Tris kivahtaa. ”Palataanko asiaan? Minä en haluaisi murtautua vankilaan pelastamaan teitä”, sanon. Äkkiä kaipaan lohtua ja tavoittelen Trisin kättä. Hän kietoo sormet omieni ympärille. Me emme ole ihmisiä jotka hyväilevät toisiaan huolettomasti: jokainen kosketus tuntuu tärkeältä ja antaa voimaa ja helpotusta. ”Hyvä on, hyvä on”, hän sanoo nyt lempeällä äänellä. ”Mitä sinulla on mielessäsi?” ”Minä pyydän Evelyniltä että sinä saat todis14


taa ensimmäisenä teistä kolmesta”, vastaan. ”Sinun täytyy siis vain keksiä sellainen valhe joka vapauttaa sekä Christinan että Caran syytteistä ja kertoa se totuusseerumin vaikutuksen alaisena.” ”Millainen valhe siihen tarvitaan?” ”Minä ajattelin että saisit itse keksiä sen”, sanon. ”Kun kerran olet meistä kahdesta parempi valehtelija.” Samalla hetkellä kun lausun sanat, tiedän että ne osuvat molempien kipeään pisteeseen. Hän on valehdellut minulle monta kertaa. Hän lupasi ettei kävelisi kuolemaansa, kun Jeanine vaati yhtä divergenttiä tulemaan Terävän päämajaan, mutta hän teki niin siitä huolimatta. Hän kertoi minulle että jäisi kotiin hyökkäyksen aikana, mutta sitten löysin hänet Terävän päämajasta tekemässä yhteistyötä isäni kanssa. Ymmärrän miksi hän teki sen kaiken, mutta olemme edelleen rikki niistä valheista. ”Joo.” Hän katsoo kenkiinsä. ”Selvä, minä keksin jotain.” Minä nostan käden hänen käsivarrelleen. ”Minä puhun Evelynille teidän oikeudenkäynnistänne. Yritän tehdä sen pian.” ”Kiitos.” Tunnen tarvetta, joka on käynyt minulle jo tutuksi, tarvetta irtautua ruumiistani ja puhua 15


suoraan hänen mielelleen. Samalla tavalla tunnen tarvetta suudella häntä aina kun näen hänet, koska pienikin etäisyys välillämme on ärsyttävä. Sormemme, jotka hetki sitten olivat löyhästi toistensa lomassa, tiukentavat nyt otettaan. Hänen kämmenensä on kostea, minun karkea kohdista jotka ovat liian monta kertaa ottaneet kiinni liikkuvan junan kahvasta. Nyt Tris näyttää kalpealta ja pieneltä, mutta hänen silmänsä saavat minut ajattelemaan avaraa taivasta jota en ole koskaan todella nähnyt, josta olen vain uneksinut. ”Jos te aiotte suudella, olkaa ystävälliset ja kertokaa etukäteen, jotta ehdin katsoa muualle”, sanoo Christina. ”Kyllä me aiomme”, sanoo Tris. Ja niin me teemme. Kosketan hänen poskeaan hidastaakseni suudelmaa, pitelen huuliani hänen huulillaan niin että tunnen joka kohdan jossa ne kohtaavat ja joka kohdan jossa ne vetäytyvät pois. Heti sen jälkeen siemaisen ilmaa joka on yhteistä välillämme ja nautin hänen nenänsä kosketuksesta omallani. Aion sanoa jotain, mutta se olisi niin yksityistä että nielaisen sanani. Sitten päätän etten välitä. ”Olisimmepa kahdestaan”, minä sanon kun peruutan kohti sellin ovea. 16


Hän hymyilee. ”Minä toivon sitä melkein aina.” Ennen kuin suljen oven ja näen miten Christina esittää oksentavansa ja Cara nauraa. Tris vain seisoo siinä kädet sivuillaan.

17


Luku 3

Tris

”Minusta te olette kaikki idiootteja.” Käteni ovat kippurassa sylissäni kuin nukkuvalla lapsella. Ruumiini on painava totuusseerumista. Hikeä kerääntyy silmäluomilleni. ”Teidän pitäisi kiittää minua, ei kuulustella.” ”Meidänkö pitäisi kiittää sinua siitä että rikoit osastosi johtajien antamia määräyksiä? Kiittää sinua siitä että estit yhtä heistä tappamasta Jeanine Matthewsia? Sinä toimit kuin petturi.” Evelyn Johnson sähisee sanat kuin käärme. Olemme 18


neuvotteluhuoneessa Terävän päämajassa, jossa oikeudenkäynnit pidetään. Minä olen nyt ollut vankina ainakin viikon. Näen Tobiaksen puolittain varjossa äitinsä takana. Hän on pitänyt katseensa käännettynä siitä saakka kun istuin tuolille ja muovinaru leikattiin poikki ranteideni ympäriltä. Vain pienen hetken hänen silmänsä koskettavat minua, ja minä tiedän että nyt on aika valehdella. Tämä on helpompaa nyt kun tiedän että pystyn tähän. Työnnän vain totuusseerumin painon syrjään mielestäni. ”Minä en ole petturi”, sanoin. ”Siihen aikaan uskoin että Marcus noudatti uskaliaiden ja osattomien ohjeita. Koska en voinut osallistua taisteluun sotilaana, minusta tuntui hyvältä auttaa jollain toisella tavalla.” ”Mikset voinut osallistua sotilaana?” Loiste­ putken valo tulee Evelynin hiusten takaa niin etten näe hänen kasvojaan. Pystyn keskittymään vain pienen hetken kerrallaan, ennen kuin totuus­seerumi alkaa taas vetää minua alaspäin. ”Koska.” Puren huultani niin kuin yrittäisin estää sanoja purkautumasta suustani. En tiedä milloin minusta on tullut näin hyvä näyttelijä, mutta luultavasti näytteleminen on lähellä 19


v­alehtelemista, jossa olen aina ollut luonnon­ lahjakkuus. ”Koska minä en pystynyt pitelemään asetta. En sen jälkeen kun ammuin… hänet. Ystäväni Willin. En pystynyt pitelemään asetta joutumatta paniikkiin.” Evelynin silmät porautuvat minuun. Luultavasti hän ei tunne minkäänlaista myötätuntoa minua kohtaan. ”Marcus siis kertoi sinulle toimivansa minun ohjeitteni mukaisesti”, hän sanoo, ”ja vaikka tiesit miten kireät välit hänellä oli sekä uskaliaiden että osattomien kanssa, sinä uskoit häntä?” ”Kyllä.” ”Ymmärrän hyvin miksi et valinnut Terävää.” Hän nauraa. Poskiani kuumottaa. Haluaisin läimäyttää häntä, kuten varmasti moni muukin tässä huoneessa haluaisi vaikka ei ikinä uskaltaisi sitä tunnustaa. Evelyn on vanginnut meidät kaikki Kaupunkiin ja hallitsee sitä nyt aseistettujen osattomiensa avulla, jotka partioivat kaduilla. Hän tietää, että sillä on valta, jolla on aseet. Ja kun Jeanine Matthews on kuollut, jäljellä ei ole ketään, joka haastaisi hänet. Yhtä tyrannia seuraa toinen. Sellainen on tämä meidän tuntemamme maailma. 20


”Miksi et kertonut siitä kenellekään?” Evelyn kysyy. ”En halunnut tunnustaa heikkouttani”, vastaan. ”Enkä halunnut kertoa Neljälle että työskentelin hänen isänsä kanssa. Tiesin että hän ei olisi pitänyt siitä.” Tunnen uusien sanojen kohoavan kurkustani totuusseerumin pakottamina. ”Minä paljastin totuuden Kaupungistamme ja syyn siihen että me olemme täällä. Vaikka et kiittäisikään minua siitä, sinun pitäisi edes tehdä asialle jotain sen sijaan että vain istut täällä luomasi sotkun keskellä ja teeskentelet että se on sinun valtaistuimesi!” Evelynin ivallinen hymy vääntyy kuin hän olisi juuri maistanut jotain epämiellyttävää. Hän nojautuu lähelle kasvojani, ja ensimmäistä kertaa näen miten vanha hän on, näen rypyt jotka kehystävät silmiä ja suuta ja ihon sairaalloisen kelmeyden niiden vuosien jäljiltä, jolloin hän sai aivan liian vähän syötävää. Hän on silti hyvännäköinen kuten poikansa. Edes nälkiintyminen ei ole vienyt hänen uljauttaan. ”Kyllä minä teen jotain. Luon uutta maailmaa”, hän sanoo, ja hänen äänensä on entistäkin hiljaisempi niin että hädin tuskin kuulen hänen sanansa. ”Minä olin vaatimaton. Olen tiennyt 21


totuuden pitempään kuin sinä, Beatrice Prior. En tiedä miten sinä selviät tästä kaikesta, mutta vannon että minun uudessa maailmassani sinulle ei ole paikkaa, varsinkaan poikani rinnalla.” Hymyilen aavistuksen verran. Minun ei pitäisi, mutta eleitä ja ilmeitä on vaikeampi pidätellä kuin sanoja, kun suonissa virtaa lyijyä. Evelyn kuvittelee, että Tobias kuuluu nyt hänelle. Mutta hän ei tiedä totuutta. Tobias kuuluu vain itselleen. Evelyn suoristautuu ja nostaa kädet puuskaan. ”Totuusseerumi on paljastanut, että sinä olet hölmö mutta et petturi. Kuulustelu on ohi. Voit poistua.” ”Entä ystäväni?” kysyn veltosti. ”Christina ja Cara. Hekään eivät ole tehneet mitään väärää.” ”Heidän vuoronsa tulee myöhemmin”, Evelyn sanoo. Nousen seisomaan vaikka minua huimaa ja heikottaa seerumin vuoksi. Huone on täynnä ihmisiä jotka seisovat vieri vieressä niin että etsin uloskäyntiä monta sekuntia, kunnes joku ottaa minua kädestä. Se on tummaihoinen poika jolla on leveä hymy kasvoillaan – Uriah. Hän ohjaa minut ovelle. Huoneessa kaikki alkavat puhua yhtä aikaa. 22


* Uriah johdattaa minut käytävän poikki hissitasanteelle. Hissin ovet avautuvat kun hän painaa nappia, ja seuraan häntä sisään tärisevillä jaloilla. Kun ovet ovat sulkeutuneet, sanon: ”Luuletko että se mitä sanoin sotkusta ja valtaistuimesta oli vähän liikaa?” ”Ei ollut. Hän tietää miten kiivas sinä olet. Hän olisi ehkä alkanut epäillä jos olisit ollut säyseämpi.” Tuntuu kuin jännitys kuplisi sisälläni, niin levottomana odotan sitä mikä on tulossa. Olen vapaa. Me löydämme reitin pois kaupungista. Enää ei tarvitse kuluttaa aikaa, kulkea edestakaisin sellissä ja yrittää kalastaa vastauksia vaiteliailta vartijoilta. Vartijat kyllä kertoivat minulle muutaman asian uudesta osattomien rakentamasta järjestyksestä. Entiset osastojen jäsenet on määrätty muuttamaan lähemmäs Terävän päämajaa, ja heidän on käsketty sekoittua keskenään, niin ettei samassa asunnossa saa asua enemmän kuin neljä samasta osastosta tullutta. Meidän täytyy sekoittaa myös vaatteemme, ja sen säädöksen vuoksi minä sain keltaisen Sopuisan paidan ja mustat Rehdin housut. 23


”Mennään.” Uriah johdattaa minut ulos hissistä. Tämä kerros Terävän päämajassa on pelkkää lasia, myös seinät. Ne taittavat valoa niin, että lattialle heijastuu sateenkaaria. Varjostan silmiäni toisella kädellä ja seuraan Uriahia pitkään, kapeaan huoneeseen jonka molemmilla seinillä on sänkyjä. Jokaisen sängyn vieressä on lasinen kaappi vaatteille ja kirjoille sekä pieni pöytä. ”Tämä oli ennen Terävän kokelaiden makuusali”, Uriah sanoo. ”Minä olen jo varannut paikat Christinalle ja Caralle.” Sängyllä ovensuussa istuu kolme puna­paitaista tyttöä – sopuisia kai – ja yhdellä vasemman seinustan sängyistä makaa iäkäs nainen, jonka silmä­lasit roikkuvat toisesta korvasta – luultavasti terävä. Tiedän että minun ei pitäisi lajitella m ­ ielessäni ihmisiä osastoihin aina kun näen heitä, mutta vanhasta tavasta on vaikea päästä eroon. Uriah rojahtaa yhdelle takaseinustalla olevista sängyistä. Minä istun viereiselle sängylle iloisena siitä että olen vapaa ja saan viimeinkin levätä. ”Zeke sanoi, että menee aikaa ennen kuin osattomat luopuvat syytteistä, mutta Christinan ja Caran pitäisi päästä ulos myöhemmin”, Uriah sanoo. 24


Hetken aikaa olen helpottunut siitä, että kaikki joista välitän tulevat vapautumaan vankilasta iltaan mennessä. Mutta sitten muistan että Caleb on edelleen vangittuna, koska kaikki tietävät miten läheinen hän oli Jeanine Matthewsille. Osattomat eivät tule koskaan armahtamaan häntä. En osaa sanoa miten pitkälle he ovat valmiita menemään kitkeäkseen kaupungista kaikki Jeanine Matthewsin jättämät jäljet. En välitä, ajattelen. Mutta heti kun ajattelen niin, tiedän että se on valhe. Hän on edelleen ­veljeni. ”Hyvä”, minä sanon. ”Kiitos, Uriah.” Hän nostaa päänsä ja nojaa sen seinään. ”Miten sinä voit?” kysyn. ”Tarkoitan… Lynn…” Lynn ja Marlene olivat Uriahin ystäviä jo kauan ennen kuin minä tutustuin heihin, ja nyt molemmat ovat kuolleet. Tuntuu että pystyn ehkä ymmärtämään häntä – onhan minultakin kuollut kaksi ystävää, Al koulutusajan paineiden vuoksi ja Will hyökkäyssimulaation ja oman harkitsemattoman tekoni vuoksi. Mutta en halua teeskennellä että kärsimyksemme on yhtä suuri. Uriah sentään tunsi ystävänsä paremmin kuin minä. 25


”En halua puhua siitä.” Uriah pudistaa päätään. ”Tai ajatella sitä. Haluan vain pysyä liikkeessä.” ”Hyvä on. Ymmärrän sen. Kunhan… muistat pyytää jos…” ”Joo.” Hän hymyilee ja nousee ylös. ”Sinä pärjäät täällä, eikö niin? Sanoin äidille että kävisin katsomassa häntä tänään, joten pitää mennä. Ai niin – unohdin melkein kertoa – Neljä sanoi että hän haluaa tavata sinut myöhemmin.” Minä suoristaudun. ”Niinkö? Milloin? Missä?” ”Kymmenen jälkeen Milleniumissa. Nurmikolla.” Hän virnistää. ”Älä nyt innostu enempää tai pääsi räjähtää.”

26


Turn static files into dynamic content formats.

Create a flipbook
Issuu converts static files into: digital portfolios, online yearbooks, online catalogs, digital photo albums and more. Sign up and create your flipbook.