Ruth Ware: Synkan metsän siimeksessä

i Ilma

nen

nä luku

1

yte

ruth ware

synkän metsän siimeksessä suomentanut Oona Nyström

Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava

2

Katelle, ja muille kolmelle viidestä.

Rakkaudella.

3

Synkän metsän siimeksessä oli synkkääkin synkempi talo.

Ja siinä synkkääkin synkemmässä talossa oli synkkääkin synkempi huone.

Ja siinä synkkääkin synkemmässä huoneessa oli synkkääkin synkempi kaappi Ja siinä synkkääkin synkemmässä kaapissa oli… luuranko.

Brittiläinen kansanloru

4

MINÄ JUOKSEN.

Juoksen läpi kuun valaiseman metsän. Oksat repivät vaatteitani, ja olen kompastua lumen taivuttamiin sananjalkoihin.

Karhunvatukkapensaat riipivät käsiäni. Hengitys raastaa kurkkua. Sattuu. Joka paikkaan.

Mutta tämän minä osaan. Minä juoksen. Tähän minä pystyn.

Juostessani hoen aina päässäni jonkinlaista mantraa. Mietin joko aikaa, jonka haluan saavuttaa, tai niitä murheita, joita puran takomalla asfalttia jaloillani.

Tällä kertaa sisimmässäni takoo kuitenkin vain yksi sana, vain yksi ajatus.

James. James. James.

5

Minun on pakko päästä perille. Minun on pakko ehtiä tielle ennen – Ja siinä se jo onkin, kuun kajossa kiemurteleva musta asfalttikäärme, ja jostain kuuluu lähestyvä moottorin ääni, ja valkeat valokeilat loistavat niin kirkkaasti, että silmiini sattuu, puiden mustat rungot ovat kuin viiltoja valossa.

Saavuinko liian myöhään?

Pakottaudun vielä viimeiset kolmekymmentä metriä eteenpäin kaatuneisiin runkoihin kompastellen, sydän rummun lailla jyskyttäen.

James.

Ja kyllä, olen myöhässä – auto on liian lähellä, en pysty pysäyttämään sitä.

Syöksyn tielle kädet levällään. ”Seis!”

6

1

SATTUU. JOKA PAIKKAAN sattuu. Valo viiltää silmiäni, päätä särkee. Sieraimissani tuntuu metallinen löyhkä, käteni ovat tahmaiset verestä. ”Leonora?” Ääni kuuluu vaimeasti kipuverhon läpi. Yritän pudistaa päätäni, en pysty puhumaan. ”Leonora, ei hätää, olet sairaalassa. Sinut viedään nyt kuvattavaksi.”

Puhuja on nainen, hänen äänensä on selkeä ja voimakas. Ääni sattuu. ”Onko ketään, kenelle haluaisit meidän soittavan?”

7

Yritän jälleen pudistaa päätäni. ”Älä liikuta päätäsi”, nainen sanoo. ”Sinulla on päävamma.” ”Nora”, minä kuiskaan. ”Haluatko, että soitamme Noralle? Kuka hän on?” ”Minä… mun nimeni.” ”Selvä juttu, Nora. Yritähän rentoutua. Tämä ei satu.”

Mutta se sattuu. Kaikki sattuu.

Mitä on tapahtunut?

Mitä minä olen tehnyt?

8

2

TIESIN HETI HERÄTESSÄNI, että oli otollinen päivä puistolenkille, säännöllisesti juoksemistani reiteistä pisimmälle, joka on kokonaisuudessaan melkein viidentoista kilometrin mittainen.

Syysaurinko kajasti rottinkisen rullaverhon läpi ja kultasi lakanat, ja minä haistoin yöllä langenneen sateen tuoksun ja näin kadulla kasvavan plataanipuun lehdet, joiden kärjet olivat juuri muuttumassa kullanruskeiksi. Suljin silmäni ja kiskottelin, kuuntelin patterin tikitystä ja kohinaa ja liikenteen vaimeaa huminaa. Aistin jokaisen lihakseni ja riemuitsin alkavasta päivästä.

9

Aloitan aamuni aina samalla tavalla. Ehkä se liittyy jollain lailla yksin asumiseen – sitä pystyy toimimaan juuri haluamallaan tavalla kenenkään häiritsemättä, ei ole kämppäkavereita vohkimassa viimeistä maitotilkkaa, ei kissaa yskimässä karvapalloa eteisen matolle. Tietää, mitä kaappiin on jäänyt illalla kun on mennyt nukkumaan ja mitä siellä on jäljellä aamulla kun herää. Pystyy hallitsemaan kaikkea.

Tai ehkä se liittyy jollain lailla töiden tekemiseen kotoa käsin. Kun ei ole säännöllistä toimistotyöaikaa, päivät sulautuvat helposti muodottomaksi massaksi. Sitä saattaa huomata viideltä iltapäivällä, että on yhä yöpuvussa eikä ole nähnyt koko päivän aikana muita ihmisiä kuin maitomiehen. Joinain päivinä kuulen ihmisääniä ainoastaan radiosta, ja arvatkaa mitä? Minä itse asiassa pidän siitä. Se on kirjoittajalle monellakin tavalla suotuisa olotila – olla yksin päänsisäisten ääntensä kanssa, itse luomiensa hahmojen seurassa. Kun ympärillä on hiljaista, niistä tulee hyvin todentuntuisia. Se ei kuitenkaan ole 10

välttämättä kaikkein terveellisin tapa elää. Siksi rutiinit ovat tärkeitä. Jotta on jotain, mihin tukeutua, jotain, mikä erottaa arkipäivät viikonlopuista.

Minun päiväni alkaa näin.

Tasan kello 6.30 lämmitys käynnistyy. Boilerin hörähdys herättää minut joka aamu. Vilkaisen puhelintani – vain tarkistaakseni, ettei maailma ole sortunut yön aikana ympäriltäni – ja sitten vain makaan paikoillani ja kuuntelen patterin poksahtelua ja sihinää.

Seitsemältä panen radion päälle – se on säädetty Radio 4:n Today Programmen taajuudelle – ja kurotan napsauttamaan käyntiin kahvinkeittimen, johon olen ladannut veden ja kahvijauheen jo edellisenä iltana – Carte Noiren suodatinjauhatus, suodatinpaperi taitettu juuri oikealla tavalla. Asuntoni koossa on muutamia hyviä puolia.

Yksi niistä on se, että yllän sekä jääkaappiin että kahvinkeittimeen sängystä nousematta.

Kahvi on yleensä jo tippunut siinä vaiheessa kun uutisotsikot on luettu, ja silloin kampean it11

seni pystyyn lämpimän peittoni alta ja juon kahvin pienellä maitotilkalla ja syön palan paahtoleipää, jonka päälle on levitetty Bonne Maman -vadelmahilloa (ei voita – en ole laihdutuskuurilla, minusta voi ja hillo vain eivät sovi yhteen).

Se, mitä tämän jälkeen tapahtuu, riippuu säästä. Jos sataa tai jos minua ei huvita lähteä lenkille, käyn suihkussa, tarkistan sähköpostini ja ryhdyn tekemään töitä.

Nyt oli kuitenkin kaunis ilma ja maltoin vaivoin odottaa, että pääsen ulos ja saan tuntea märät lehdet lenkkitossujeni alla ja tuulen kasvoillani. Kävisin suihkussa lenkin jälkeen.

Vedin ylleni T-paidan, juoksutrikoot ja sukat ja solmin jalkaani lenkkarit, jotka odottivat omalla paikallaan ovenpielessä. Sitten hyppelin kolme kerrosväliä alas kadulle ja ulos maailmaan.

Kun palasin kotiin, olin hiestä märkä, rasittuneet raajani tuntuivat notkeilta ja jänteviltä, ja seisoin pitkän aikaa suihkussa pyöritellen samalla päässäni, mitä kaikkea minun pitäisi päivän kuluessa 12

saada aikaan. Minun pitäisi tilata ruokaa verkosta – jääkaappi oli jo melkein tyhjä. Minun pitäisi alkaa käydä läpi kirjani korjausvedoksia – olin luvannut palauttaa korjatun version kustannustoimittajalle tämän viikon aikana, enkä ollut vielä edes aloittanut koko urakkaa. Ja minun pitäisi käydä läpi sähköpostit, jotka olivat tulleet verkkosivujeni yhteydenottolomakkeen kautta. Olin lykännyt ja lykännyt niiden vilkaisemista jo ties kuinka kauan. Suurin osa viesteistä olisi tietysti roskapostia – panipa lomakkeeseen millaisen suodattimen tahansa, se ei tuntunut estävän kaikkia botteja. Joskus sen kautta tuli kuitenkin hyödyllisiäkin juttuja, joku pyysi arvostelukappaleita tai mainoslausetta kirjansa kanteen. Ja joskus… joskus tuli myös viestejä lukijoilta. Tavallisesti on niin, että ihmiset vaivautuvat kirjoittamaan vain, jos ovat pitäneet kirjasta, mutta olen saanut myös joitain viestejä, joissa minut haukutaan pystyyn. Vaikka viestit olisivatkin ystävällisiä, on silti kummallista ja epämiellyttävää kuulla toisten ihmisten mielipiteitä omista, 13

tietyllä tavalla hyvin henkilökohtaisista ajatuksistani: se tuntuu melkein siltä kuin joku kommentoisi päiväkirjaani. En usko että totun siihen ikinä, kirjoitinpa miten pitkään tahansa. Tämä on ehkä yksi niistä syistä, miksi minun pitää aina kerätä rohkeutta postien kahlaamiseen.

Kun olin saanut puettua, käynnistin kannettavani ja napsauttelin hitaasti sähköposteja poistaen niitä sitä myötä kun etenin. Viagra-mainoksia. Lupaus siitä että saan ”tyydytettyä naiseni”.

Venäläisiä sulottaria.

Ja sitten…

Vastaanottaja: Melanie Cho; kate.derby.02@ DPW.gsi.gov.uk; T Deuxma; Kimayo, Liz; info@LNShaw.co.uk; Maria Tatibouet; Iris P. Westaway; Kate Owens; smurphy@ shoutlinemedia.com; Nina da Souza; French, Chris Lähettäjä: Florence Clay 14

Aihe: CLAREN POLTTARIT!!!

Claren? Enhän minä tuntenut ketään Clarea, paitsi…

Sykkeeni kiihtyi. Mutta eihän se mitenkään voinut olla hän. En ollut nähnyt häntä kymmeneen vuoteen.

Pyörittelin hetken ajan sormeani hajamielisesti Delete-painikkeen yllä. Sitten napsautin viestiä ja avasin sen.

HEI KAIKKI!!!

Tiedoksi niille, jotka eivät tunne minua: minä olen Flo ja olen Claren paras kaveri opiskeluajoilta. Lisäksi olen – rumpujen pärinää – hänen kaasonsa!! Elikkä kuten asiaan kuuluu, olen nyt järjestämässä hänelle POLTTAREITA!!!

Juttelin asiasta Claren kanssa, ja – kuten saatatte arvatakin – hän ei tahdo mitään penisrekvisiittaa tai pinkkejä höyhenpuuhkia.

15

Joten meillä on suunnitelmissa jotain hiukan hienostuneempaa – viikonloppureissu Claren vanhoille opiskeluseuduille Northumberlandiin – tosin luulen, että saatamme kyllä saada sielläkin aikaiseksi mukavaa pientä hämminkiä!!

Clare on valinnut ajankohdaksi viikonlopun 14.–16. marraskuuta. Tiedän, että tämä tulee TOOOSI lyhyellä varoitusajalla, mutta meillä ei ollut kamalasti vaihtoehtoja kaikkien työkiireiden ja joulun ja sen sellaisten takia. Vastaattehan mahd. pian, pääsettekö tulemaan.

Haleja ja suukkoja! Toivottavasti nähdään pian, kaikki vanhat ja uudet tuttavuudet!

Terkuin Flo

Istuin paikoillani, tuijotin ruutua ahdistuneena kulmat kurtussa, järsin kynsinauhaani ja yri16

tin miettiä, mistä ihmeestä oikein oli kyse.

Sitten vilkaisin uudemman kerran vastaanottajalistaa. Siinä oli yksi tuttu nimi: Nina da Souza.

No, se selitti asian. Kyseessä oli pakko olla Clare Cavendish. Se ei voinut olla kukaan muu.

Ja Clarehan oli – tai niin ainakin olin muistavinani – opiskellut Durhamissa, vai oliko se sittenkin Newcastlessa? Mikä kävi yhteen Northumberlandin kanssa.

Mutta miksi? Miksi Clare Cavendish oli kutsunut minut polttareihinsa?

Voiko kutsu olla vahinko? Oliko tämä Flo vain plärännyt läpi Claren osoitekirjaa ja pannut sähköpostin menemään kaikille, kenet sattui löytämään?

Nimiä oli kuitenkin vain kaksitoista… mikä merkitsi, ettei viesti oikein ollut voinut tulla minulle vahingossa. Eihän?

Istuin tuijottamassa ruutua aivan kuin pikselit olisivat voineet tarjota vastauksia kysymyksiin, jotka muljahtelivat hermostuneesti vatsanpohjal17

lani. Melkein toivoin, että olisin vain poistanut viestin lukematta sitä.

Sitten en enää kyennyt istumaan paikoillani.

Nousin pystyyn ja kävelin ovelle ja taas takaisin työpöytäni luo ja vain seisoin siinä tuijottamassa ahdistuneena kannettavani näyttöä.

Clare Cavendish. Miksi minä? Miksi nyt?

En minä sellaista siltä Flolta voisi kysyä.

Oli vain yksi ihminen, joka saattaisi tietää.

Istuuduin. Sitten naputtelin nopeasti sähköpostin ennen kuin ehdin muuttaa mieltäni.

Vastaanottaja: Nina da Souza Lähettäjä: Nora Shaw Aihe: Polttarit???

Moi Nina, miten menee? Toivottavasti kaikki on mukavasti. Täytyy myöntää, että yllätyin hiukan, kun näin meidän molempien nimet Claren polttareiden vieraslistalla. Meinaatko mennä?

Ja sitten jäin odottamaan vastausta.

18