i Ilma
nen
n채 luku
yte
H E L S IN GI S S Ä K U STA N NU S OS A KE Y HT I Ö OTAVA
Navakka länsituuli puski lunta Turun Itäiselle Pitkällekadulle. Jalkakäytäville alkoi jo nousta kinoksia, mutta mistään ei kuulunut auraus traktoreiden jurnutusta. Kiinteistönhuolloissa kin oli kai vetäydytty ansaittuun joulun l epoon. Taivaanpaapan taikasauva oli yön kuluessa muuttanut koko maiseman uudeksi. Vielä eilen betoninharmaana esittäytynyt joulu kaupunki oli saanut peitteekseen vitivalkoisen lumihun nun. Kauniin, kylmän käärinliinan. Aattoiltapäivä oli sen verran pitkällä, pe rinteinen joulurauhakin julistettu jo pari tun tia sitten, että katumaisema oli likimain autio. Mutta jotakin eloa sentään: ihka ensimmäiset joulupukit olivat ilmestyneet kulmille. Kaikista maailman pätkäduuneista ehkä kiivastahtisin oli pääsemässä täyteen vauhtiinsa. Puoli kolmen aikoihin saattoi yhdellä vilkai sulla nähdä Kaskenkadun ja Itäisen Pitkänka dun risteysalueella kolme joulupukkia touhui 3
lemassa. Yksi vanha ukki hääräsi Pastori Alasen antikvariaatin edustalla autonsa kimpussa, sii vosi tuulilasia juuri sataneesta vitilumesta. Siinä vierellä, Pastorin antikan pölyisessä näyteikku nassa, paloi kelmeän orpo sähkökynttilä. Keskel le ikkunaa oli teipattu pahvinen kyltti, jossa luki: ”Joulurauhaa, rakkaat asiakkaat! Ja muistakaa: meiltä pyhiksi pornoa, niin saa sitten se koti kinkkukin kunnolla kyytiä!” Risteyksen vastakkaisella puolella, K-kaupan nurkalla, huojui kookas, kuluneeseen lammas turkkiin, kellastuneeseen naamariin ja karva hattuun pukeutunut pukki, jolla oli huono olo. Pukki päästeli kurkustaan kitkeriä röyhyjä. Hän oli herännyt vajaa tunti takaperin ja puhaltanut viitisen minuuttia sitten markettialkometriinsa huterat 0.46 promillen lukemat. Pukki hytisi vilutuksesta ja vitutuksesta. Hän katseli tympääntyneen odottavana pyryn läpi Uudenmaankadun suuntaan. Kyytimiehen piti kohta saapua rämällä Mondeollaan. Samalla suunnalla erottui tihenevän lumisa teen läpi etääntyvä selkä. Siellä oli menossa kol mas pukki, joka eteni määrätietoisella askelluk sella kohti Kupittaanpuistoa. Tämä ei ollut mikään normipukki. Hänelle 4
ei ollut varattu mihinkään porraskäytävään tai autotallin nurkkaan lahjasäkkiä, jossa olisi my little ponyja tai konsolipelejä taikka pitsireunus yöpaitoja. Sen sijaan hänen pitkän kauhtanansa sivutas kussa jökötti pätkä kylmää rautaa. Lyhytpiippuinen rullarevolveri. Colt. Novellikirjailija Luusalmi soitteli minulle vart tia yli kymmenen. Henkäili syvään ja kehaisi kietaisseensa päivän ensimmäisen terävän naa maansa tutussa paikassa, Uuden Apteekin kul majakkaralla. Olin sattuneesta syystä heikommin puhetuu lella. Yskäisin luuriin: ”Ai kun hienoa. Todella kiva kuulla. Päätätkö raporttisi nyt tähän?” ”Älä hättäile, Jussi! Äijä on niin hiton väki näinen. Mullakin oli tuossa tullessa melkoisen halju fiilis, mutta kyllä se tästä!” Luusalmella putosi kerkevästi. Itse en ollut käväissyt Apteekissa yli viikkoon. Ja mitään ha panta en ollut ottanut ainakaan pariin viikkoon. Pidin taukoa. Ja ihan hyvästä syystä. 5
”Onko porukkaa, Apteekissa?” murahdin jo takin sanoakseni. ”Perustonttuja ei vielä näy. Mutta kaipa se tästä. Iltapäivällä alkaa ilmestyä asiakaskuntaa. Kun ensimmäisillä kärähtää laatikot uuniin ja kyntti lät saa oikosulut, niin silloin alkaa tannenbaumit kaatua niin läikikkäillä laminaateilla kuin pa remmillakin parketeilla. Ja silloin rupeavat myös tutun joulukapakan valot kutsumaan yhtä sun toista. Pian rupee väkeä lappamaan.” ”Sinulla ei ole omaa porkkanalooraa eikä lant tulaatikkoa uunissa?” Luu naurahti messevästi. Elämän astinpuut olivat järjestyksessä. ”Ei veikkonen. Muonitus hoituu toisin kei noin. Mä hankkiudun aina valmiiseen pöytään. Tai sitten on tietenkin Mantu. Apropoo: eilen kä väisin täältä lähtiessäni, mitäs se kello olikaan, ra piat yli yksi, Mantun aina yhtä luotettavalla grilliluukulla tsekkailemassa hiukkasen tarjontaa…” ”Tarjontaa? Ahaa. Löytyikö mitään?” ”Pitkä oli grillijono. Ja minä siinä yhden vi sertäjän kanssa juttusille. Uunakoin, että miten seuraavaan vaiheeseen. Naishommissa kuten so dassakin se menee niin, että tärkeintä on tem paista aloite, saada nainen liikkeelle. Niin minä 6
sitten sanoin, että tässähän ehtii tulla vilu, kun jonossa on neljäkymmentä ihmistä. Että hipsi tään torinvarteen, minä tarjoon neidolle Hesellä tuplajuustot. Leidi lähti matkaan. Hesen tiskillä huomasin sitten, että eihän mulla oo latin latia. Paikalle sattui Ravatun Esa. Saatiin herralta kyyti Jaalaan. Yöllä leikittiin kertaalleen sänkipeltoa ja kyntökonetta, ja aamulla vielä uudet taakit taka viistosta. Neito ei saanut tuplajuustoo, mutta sai tuplajyystöt.” ”Että silleen...” Haukottelin. Vilkuilin ikku nasta ulos, lumisade oli yltymässä. Tyhjä paikka pullotti rinnassa. Mitäänsanomaton olo. Halu ton sekä väsynyt. Luusalmi yskäisi kerran, sitten vielä toisenkin. Ja sanoi tiukasti: ”Se siitä. Tää mun raporttini pitäisi sisällään mielenkiintoisia yksityiskohtia, mutta herras mies ei lavertele niistä asioista kapuloissa. Mutta hei, mun varsinainen asia: helevetin hyvää joulua vaan, Jussi Vares.” ”Hyvää joulua vaan sinnekin, Luusalmi.” Pulputusta. Nestettä kurkkuun. Sitten kevyt röyhtäys ja huokaus: ”Hohhoijaa. On, on tää saatanan hienoo ai kaa! Joulu. Vai mitä?” 7
”Näin se on. Aina. Mikään ei voita Ristuksen synttäreiden viettoa.” ”Joulun lusiminen, miten sitä kuvailisi? Hauskaa kuin hauiskääntö.” ”Just. Näin ikkään...” Karauttelin siihen tyy liin, että puhelu oli tässä. ”Asiasta seittemänteen: et sää oo Jussi tänne päin heilahtamassa?” ”No enpä. En horju en heilu. Ei oo semmosta suunnitelmissa.” ”Älä nyt ole tommonen. Ota mies itteäs nis kasta kiinni. Unohda se muija, älä oo nuija. Ir rottele hieman, relaa!” ”Tota noin, muistellaas nyt hiukan mennei tä. Viimeksi kun irrottelin teidän kanssa, mitä siitä nyt on, kaksi viikkoa, niin multahan mei nattiin irrottaa mattoveitsellä molemmat korvat. Että silleen.” ”Ääh. Siinä oli monta monessa. Siinä helvetin sättäyksessä. Ja isolta osalta se oli sun oma syy. Sä olit pitänyt liian pitkän tauon. Kuka käskee olla kuus viikkoa kuivin suin ja ruveta sitten heittele mään kahdella kädellä? Alokasmaista röpellystä. Nyt sä voit tulla ottamaan silleen rauhallisesti. Sivistyneesti. Kuten herrasmiesten kuuluukin. Lähde liikkeelle!” 8
Luusalmen kanssa tämä oli aina tätä. Mies ei uskonut puhetta. ”Sori, kiitti kutsusta, mutta ei kiitti. Joku toi nen joulu.” ”Hitto, Vares. Outo tyyppi olet. Tämä ei jää tähän. Palaillaan, moi!” Miehen vasemmassa ranteessa oli tatuoituna kur siivilla ja sinipunalla: ”Plata o plomo”. Rauma lainen, viihde-elektroniikkaan ja rakennustyö mailta nyysittyihin pientyökoneisiin erikoistu nut luukuttaja – ohessa osapäiväinen tatuointi maakari – ei ollut tehnyt mitenkään huipputyy likästä jälkeä. Mutta Zäbä oli kyllä veloittanut suolaisesti nahkataideteoksestaan. Se oli ollut tuota hyvänmiehenlisää, pienellä präntättyä ja pikkupakollista ekstraa, jota Jone oli mukise matta tottunut maksamaan nuo viimeiset kol me tai neljä vuotta, jotka hän oli saanut roikkua kuuntelu oppilaana kanaalikaupungin sekalais ten uiskentelijoiden pöytäseurueissa. Miehellä ei ollut kielipäätä. Opettajat olivat koulussa luovuttaneet ja jättäneet hänet rauhaan. Mutta Jone tiesi, että ”plata o plomo” oli espan jaa. Jone ei ollut koskaan käynyt Espanjassa. 9
Hän oli tehnyt elämänsä ainoan varsinaisen tu ristimatkan Tunisiaan. No, Ruotsissa oli tullut poikettua pari kertaa, mutta sitä ei kai laskettu. Tunisiassa Jonea oli kusetettu basaarissa ja rahan vaihdossa, nahkaputiikissa ja tietenkin parissa kolmessa baarissa. Liian sekavat ja monimutkai set valuuttakertoimet eivät auenneet hänelle. Ei varsinainen ihme, sillä joskus viisitoista vuotta sitten opettajainhuoneessakin oli huo kailtu, että ei se kertolasku ollut ihan Jonen laji. Matematiikan opettajan tuomio oli ollut voi puneen yksiselitteinen: ”Lehmijoki, joo. Jos poikaparalta kysyy kol mena päivänä peräkkäin, että paljonko on neljä kertaa viisi, niin joka ainoa päivä saa eri vastauk sen, ja voi olla varma, ettei yksikään ole oikea.” Plata o plomo... Niinpä niin. Se tarkoitti: ”hopeaa tai lyijyä”. Zäbä oli selittänyt jokunen vuosi sitten tutuis sa olutkuppiloissa, että kyseessä oli Pablo Escobar -vainaan ahkerasti käyttämä tunnus lause. Tuo motto oli lähinnä paikallisille eli kolumbialaisil le kytille kohdistettu uhkaus, jolla kissalanpojille oli esitelty ne ainoat tarjolla olevat vaihtoehdot. Siellä Calin ja Medellinin kulmilla. Niistä täytyi valita huolella. Oikein. 10
Samoihin aikoihin, kun Jone oli hakkautta nut Escobarin tunnuslauseen nahkaansa, hän oli havahtunut mietiskelemään, että hänen määrä aikaistileille talletettu massinsa ei riittäisi ikuises ti. Joka vuosi siitä suli pois kahdeskymmenesosa alkupääomasta, jonka hänelle tuloutti kuolinpe sän tiliä hallinnoiva, perintöpaperien ehtoja tiu kasti noudattava varatuomari Jakonen. Jone tajusi ongelman. Se kirkastui ilman ker totauluakin. Jossain vaiheessa kaivon pohja olisi näkyvissä. Johonkin pitäisi vähitellen ryhtyä. Ja äkkiä hänelle oli kirkastunut, että oli aika ruveta ihan oikeaksi gangsteriksi. Jep. Se oli ainut mahdollinen tapa, jolla hän tulisi saamaan plootua ja asemaa. Rispektiä ja huomiota. Niin. Ja naisia. Gangstat, nehän saivat aina massia ja nussia. Semmoinen oli luonnonlaki. Ihoden tutuista kotinurkista ja Raumalta irtau tuminen ei ollut helppo juttu. Mutta kun Zäbälle, hänen pitkäaikaisella luottomiehelleen ja ainoalla ystävälleen, oli käynyt niinkin ohraisesti kuin kä vi, oli tullut päätöksen hetki. Oli tullut aika ottaa se seuraava merkittävämpi askel elämässä. Eli lähteä etelään. Ottaa suunta Turkuun. Hän oli asunut tässä Itäisen Pitkänkadun poikki11
kadun huoneistossa, entisessä videovuokraamossa ja solariumissa, jo reippaasti yli puolitoista vuot ta. Menossa oli toinen joulu Turun kaupungissa. Ja tämä olisi hänen elämänsä ensimmäinen joulu, jolloin kuvioissa olisi myös nainen. Mitä ihanin mussukka. Jone Lehmijokea huohotutti. Oikein munaskuissa teki outoja, kun Gitteä ajatteli. Jone Lehmijoki tarkisti ties monennenko kerran, että kaikki joulun tarjoilut olivat takuuvarmasti tiptop-kuosissaan. Gitte oli tullut maininneek si, ettei ollut laatikko- tai kinkkuihmisiä. Ja niin Jone oli mennyt ja tilannut jo eilen Dennikseltä pizzat, molemmat Fantasioita eri täytteillä. Gitte oli kertonut, että hänen pizzastaan pi ti ehdottomasti löytyä persikkaa, kanaa, katka rapua, anjovista ja extravalkosipulit. Ja sellaisen Jone oli siis tilannut. Ykkösvaihtoehtona. Ja se toinen oli kinkku-jauheliha-meetvursti-pekoni tuplajuustolla – hänen oma suosikkinsa. Uunin Jone oli laittanut jo aikaa sitten päälle. Uusi, täs sä kuussa hankittu AEG odotti sopivassa tasaläm mössä kutsuvierasta saapuvaksi ja spesiaalipizzoja sisäänsä. Kello tuli kaksi. Ketään ei kuulunut. Jone 12
tunsi pikkuista kipristelyä nahoissaan. Levoton olo pisti taas miehen liikkeelle. Hän saapasteli makuukammarin puolelle. Katutasossa sijaitse va huoneisto oli ollut ennen videoputiikki–so larium-vaihettaan pankkikonttori. Viime vuosi tuhannella pankkeja oli ollut keskustoissa lähes joka korttelissa. Lehmijoen nykyinen olohuone ja keittiö olivat olleet asiakaspalvelutilaa, ja ma kuuhuone varmaankin back-office, teryleeni asuisen konttorinjohtajan valtakuntaa. Jäänteenä vanhoilta ajoilta Jonen makkarin nurkassa pönötti teräsovi. Sen takana oli holvi, johon Lehmijoki oli asuntoa hankkiessaan ihas tunut ikihyviksi. Lehmijoki oli vakaasti päättä nyt kehittyä ekspertiksi kuuman tavaran luukut tajan vaativassa ammatissa, ja mikä sopikaan kät kijälle paremmin kuin ikioma kassaholvi. Siinä oli oikeaa gangstameininkiä. Jonen makuuhuoneen tuorein hankinta oli extra-large-kokoluokan jenkkisänky. Viikko sit ten hankittu. Sängyn viereen, piirongin laatik koon, mies oli varannut kaksikin kortsupakettia. Toisessa oli näitä nystyräjuttuja ja toisessa per sikanmakuisia. Viimeiset pari vuorokautta Jone oli pyöritellyt mahdollisuuksia mielessään. Olo oli ollut toiveikas, lämmin. 13
Niin, sänkyhommiinhan he eivät olleet vielä ehtineet päätyä. Gitte ei ollut niitä naisia, jotka lähtivät heti kättelyssä sille tielle. Olihan se hie no piirre, ehkä. Mutta nyt! Nyt olisi varmaankin edessä Se Suuri Hetki. Kello tuli jo puoli kolme. Jone Lehmijoki alkoi olla vähän varpaisillaan. Hän käveli ikkunasta toiseen ja kurkisteli verhojen välistä katunäky mää. Pyry vain yltyi. Mies poikkesi eteisessäkin. Heti siinä hänen amerikkalaisesta nettifirmasta tilatun upean stetsoninsa alla oli pieni eteispöy tä, jolla lojui lahjapaketti. Jone oli eilen valin nut Gittelle runsaan viidensadan euron hintaisen Applen tabletin. Ja siitä toisesta liikkeestä persi kanväriset push upit. Siinä samassa ovikello pirahti. Jonen vatsas sa muljahti. Hän avasi oven. Kynnyksen takana seisoi Gitte, suu supussa ja veikeästi hymyillen. Jone teki tilaa. Gitte kipitti lämpimään eteiseen. Suikattiin vähän suuta. Jone alkoi auttaa Gitteltä päällystakkia päältä. Ja sitten nainen ojensi hä nelle sormenpaksuisen, lituskaisen lahjapaketin. ”Hyvää joulua, Jone!” ”Oho! Mitä... mitäs sinä nyt?” 14
”Ihan vaan pieni lahja sulle, kultsu.” ”No voi että... Mullakin on sulle ihan jotakin pientä”, mies hymisi ja viittasi eteispöydällä ole van koristeellisen paketin suuntaan. ”Ai! Jone-kulta. Mitä ihmettä siinä on?” ”En kerro. Sun pitää avata! Mutta mitäs tässä mun paketissa...” ”Andy Ahmavaaran uusin DVD. Just tullut Ärrälle myyntiin.” Mies räpäytti pari kertaa silmiään ja henkäisi sitten, antaumuksella: ”Ai että! Just mitä oon odottanutkin. Voi kiitti, Gitte!” Jone hypisteli pakettia kädessään. Hän oli tsekannut Andya korkeintaan pari kertaa tel kusta. Ja luovuttanut sitten. Ei vain ollut pitänyt tyypin show’sta. Andy oli liian äänekäs, liian no pea ja jutut olivat omituisia. Jone tykkäsi paljon enemmän TV:n kokkioh jelmista. Vilkuilin joulurauhanjulistuksen sivusilmäl lä. ”Jumala ompi linnamme” kajahti. Huokai sin hiljaa ja nousin sohvalta. Painuin keittiöön ja kaivoin uunista surumielisen näköisen, nyr kin kokoisen sinkkukinkun ja kolme eineslaatik 15
koa: imellettyä perunaa, lanttua ja porkkanaa. Keittiönpöydällä oli katettuna rosollia, silliä, pii mää, iso kannullinen kotikaljaa ja jälkiuunilei pää. Pöydän kulmalla jökötti pari dekkaria, jotka olin ostanut itselleni joululahjaksi. Asetuin pöytään. Ihmeemmin ei ollut nälkä. Eipä todellakaan. Unohduin tuijottamaan ulos ikkunasta. Lun ta tuli tasaisena kaatona. Väkisinkin mieleeni nousi ajatus naisesta, jo ka vietti joulunsa vähän toisenlaisessa ympäris tössä. Millä upealla Karibian palmusaarella viti valkoinen loistolaiva mahtoi olla ankkurissa jou lunpyhät? Dominica? St. Kitts? Vai Barbados, Cayman, Montserrat? Näiltä saarilta olin saanut pitkän rivin toinen toistaan kauniimpia posti kortteja. Silloin kun kaikki oli vielä hyvin ja kun suunnitelmissa oli viettää yhteinen joulu täällä Suomen joulukaupungissa. Pitkät kiireettömät ja raukeat rakkauden pyhät. Tartuin veitseen ja leikkasin itselleni ohuen siivun kinkkua. Otin lihanpalasen haarukkaan. Puraisin. Aloin hitaasti jauhaa. Kuivaa oli tämä sika. Makua tuskin nimeksi. Melkein kuin olisi sellupaalia järsinyt. Laskin 16
haarukan ja aloin pursottaa kinkulle Auran si nappia. Samassa kännykkäni piippasi viestin merkiksi. Nappasin klapin kouraani. Lähettäjä oli Pas tori Alanen. Tämä oli Luusalmen ja Alasen ero – tai yksi niistä. Pastori pisti usein mieluummin tekstareita. Mikä oli minusta todella ookoo ver rattuna kirjailija Luusalmen levottomiin, useim miten ylipitkiin höpötyksiin. ”Jouluja, Jussi! Onkos laatikot lämpiämässä? Maksamössöt jo uurnassa? Mites illemmalla? Vi pattaako vauhtitossu? Että Apteekkiinko?” Mietin muutaman sekunnin ja naputtelin ta kaisin: ”Joo, jouluevankeliumit luettu, lanttuakin jo maistettu, mutta saattaa olla, että edessä on rau hallisen kristillinen aattoilta. Eipä kutsu baarien valot.” Melkein saman tien tuli uusi piippaus: ”Älä ole Jussi tommonen. Me tiedetään mitä sä tarviit: naisen!” Taas tätä. Jätin vastaamatta. Aloin kasata lau taselle perunalaatikkoa, porkkanalaatikkoa ja mikrossa lämmittämiäni eineslihapullia.
17
Joulupizzoista oli ehditty syödä puolet, kun Git telle tuli asiaa vessaan. Gitte viipyili siellä parisen minuuttia ja palasi sitten sulokkaasti hymyillen pöytään. Jone kiirehti kaatelemaan Gittelle lisää punaviiniä. Se oli jotain australialaista. Jone ei ollut minkäänlainen viiniekspertti, mutta hän oletti, että viini oli sitä hienompaa, mitä kauem paa se tuotiin. Ehti kulua vain pari minuuttia, sitten heidän joulurauhaansa häirittiin. Ovikello helähti yllät täen soimaan. ”Mitäs helvettiä tää nyt on?” Jone Lehmijo ki äsähti. Gittekin kohotteli nypittyjä kulmakarvojaan. Uusi terävä kilkahdus. Tällä kertaa entistä vaativampi. Jone laski haarukan ja veitsen lautasen vierelle. Gitte alkoi pyyhkiä suupieliään Marimekon unikkoserviettiin. ”Kai sun pitää käydä kurkkaamassa, mikä siel lä nyt on hätänä.” ”Okei... niin kai sitten.” Jone painui eteiseen. Kuka kumma, tällai seen aikaan? Mies kurkisti ovisilmän läpi. Kyn nyksellä, tuulessa ja tuiskussa, seisoi itse joulu pukki. Mitä hittoa? Eipä ollut tullut tilattua mi 18
tään pukkia. Hiippari oli tietty erehtynyt oves ta. Lehmijokea alkoi nyt oikeasti ärsyttää. Mies avasi tavallista rivakammin oven ja murahti val koparralle, että hyvää joulua ja suoris nyt helvet tiin täältä. Samassa Jone jähmettyi niille sijoilleen. Mies huomasi tuijottavansa lyhyenmallisen revolverin sysimustaan piippuun. Joulupukki katsoi häntä ääneti naamarinsa silmäaukoista. Ja heilautti sit ten käskevästi asettaan. Jonella ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin vetäy tyä taaksepäin, eteisen läpi olohuoneeseen, koh ti jouluisaa pizzapöytää. Hitaasti, kädet koholla. Gitte ponnisti pystyyn ja kirkaisi. Lujaa ja ki makasti. Pukki nosteli etusormea huulilleen. Ja heilutti käskevästi asettaan. Gitte vaikeni heti. Mutta alkoi sitten nyyh kiä hiljaa. Jone Lehmijoki siirtyi muutamalla varovaisen hitaalla sivuaskeleella ihan Gitten vierelle. Jone kietoi käsivartensa suojelevasti naisen olkapäille. Joulupukki kaivoi taskustaan pahvisen lapun ja ojensi sen Jonelle. ”KASSAKAAPPI AUKEAA TAI SUN NAI NEN KUOLEE!” 19
Gitteltä pääsi uusi, sydämen pohjasta kum puava nyyhkäisy. ”M-m-mitä siinä on...” Jone veti pari kertaa nopeasti henkeä ja ravisti päätään. ”Ei... anna olla... kultapieni... sun ei tarvi lu kee tätä.” Gitte oli ajatuksennopea. Hän nappasi pah vilapun Jonen kädestä ja vilkaisi sitä, ja samassa hänen polvensa näyttivät pettävän. Nainen alkoi täristä. ”Eiii... tappaako se meidät?” Jone ryhdistäytyi. Ja sanoi sitten tiukasti: ”Ei. Ei tässä mitään hätää. Ihan vaan iisisti. Minä hoidan homman.” Tuijotus joulupukinnaamarin silmäaukoista oli käskevä. Revolverin piippu liikahti taas kaa ressa. Pukki ei kuitenkaan päästänyt suustaan ensimmäistäkään äännähdystä, mikä teki tilan teesta vielä kammottavamman. ”Juu, anna olla, kaikki ookoo!” Jone nosteli tyynnyttävästi kämmeniään. ”Rauha! Ei mitään hätää, iisisti. Mä haen kaapin avaimen. Avainjem ma... se on tuolla keittiön puolella... mää menen nyt sinne, jooko?” Revolverijoulupukki nyökkäsi. 20
Jone saapasteli keittiöön, avasi jääkaapin oven ja nappasi kaapin sisuksista käteensä oliivipur kin. Hän avasi kannen ja poimi purkista pitkäh kön, melkein kymmensenttisen avaimen. Pukki viittasi revolverilla makuuhuoneen suuntaan. Jone nyökkäsi pari kertaa ja painui kassaholville. Gitte seurasi mukana ja jäi seisomaan ihan hänen taakseen, yöpöydän vierelle. Yöpöydällä oli Aallon vaasi, jossa jökötti vähän rupsahtanut joulutähti. Joulupukki seisoi jenkkisängyn päädyssä ja revol verin piippu seurasi tarkasti Lehmijoen liikahtelua. Jone kääntyi räpläämään lukkoa. Stressitilan ne sai hänet sähläämään hieman, ja aikaa tuh raantui. Haittalevyt eivät heti kääntyneet halut tuun suuntaan. Jone ähkäisi. Hikoilutti. Uusi yritys. Nyt paksu ovi alkoi avautua. Ja siinä samassa se tuli. Varoittamatta. Äkkijysäys. Kova ja painava esine iskeytyi Jone Lehmijoen takaraivoon. Koko hänen maailmansa pime ni kertaheitolla. Polvet notkahtivat ja lattia tuli vastaan. Jone alkoi upota syvyyksiin. Mies sukelsi mustaan ja jääkylmään spiraaliin. Kuin hiiden kirnuun. Ja äkkiä hänen oli ihan hyvä olla. 21
Mikäs tässä, elämän etupelto tarjoaa patakak kosta. Just näin pitikin. Lehmijoki katsasti huonetta parkettiperspektii vistä. Gitte makasi jenkkisängyllä babydoll-yö paidassaan. Oikoili ja hymyili. Makkarissa liikkui tummia, ilkialastomia miekkosia. Tunisialaisia merimiehiä. Ai mistäkö hän tiesi, että ne olivat sen Saharan reunavalti on kelpo seiloreita? Tietysti siitä, että jokaisella oli persposkeensa tatuoituna ankkuri ja Tunisian kartta, kaikkine kaupunkeineen sekä maakunti neen. Lisäksi jokaisella oli ristiselässä kätevä fak taruutu, josta kävi ilmi maan lukutaitoprosentti, vuoden keskisademäärät lääneittäin ja se, mon tako tonnia taateleita maakunnissa vuositasolla tuotettiin. Ei. Nyt tässä oli jotakin todella väärin! Jonen oli pakko oikein ähkäistä. Ärtyneenä. Hän huomautti yhdelle ilkialastomista kuokkavierais taan, että tuo Soussen kaunis satamakaupun ki, sehän oli tatuoitu täysin väärään paikkaan! Tummakulmainen seilori sipaisi pakaraansa, ko hautti olkapäitään ja vastasi sitten rauhallisesti, että hei, ei se ole Sousse, se on luomi. Samaan aikaan Gitte alkoi huomautella jenkki22
sängyltä – tumman ja sutjakan sankarin kaina losta, tukka sekaisin, otsa pikku hiessä ja posket somasti rusottaen – että olisi ehkä parempi, jos Mister Lehmijoki jättäisi puuttumatta epäolen naisuuksiin. Suu suppuun! Hiljaa parketilla! Ei. Ei tätä! Ohimossa vihloi. Joku hirnui. Mi kä? Samassa Lehmijoki muisti. Se oli Cowboyn poni, jota hän säilytti omassa kassakaappihuo neessaan parin heinäpaalin kanssa. Huone oli le veä, mutta niin matala, ettei täysikokoinen hum ma mitenkään mahtunut. Cowboysta oli vähän noloa, että joutui tyytymään tuollaiseen minirat suun. Jone päätti sulkea silmät. Toviksi. Lehmijoen palautuminen hallusinaatioistaan to simaailmaan vei aikansa. Tajunta avautui tahme asti. Jone räpytti hetken aikaa silmiään. Pyöritti päätään ja huokaili. Missäs nyt mentiin? Missään ei näkynyt pitsiyöpaitaista Gitteä. Enempää kuin tummia ja vilkkaita merimiehiäkään. Päätä jomotti. Silmissä löi kipunaa. Jäseniä tärisytti. Kuin horkassa. Jone nousi epävarmasti jaloilleen kassahol vin avonaisen oven vierestä, ja oli siinä samassa kompastua Aalto-vaasiin, joka lojui hänen vie 23
ressään lattialla. Jone otti tukea jenkkisängystä ja horjahteli sitten muutaman huteran askeleen eteenpäin. Hän vilkuili hätäisenä oikealle ja va semmalle. Kämppä oli typötyhjä. Pyssypukki oli poissa. Mutta missään ei näkynyt myöskään Git teä. Silmissä pyöri kaikenlaisia outoja valoilmiöi tä. Lehmijokea heikotti. Ääähh! Mitä helvettiä? Oliko se valkopartajulmuri kidnapannut Gitten? Taas piti ottaa tukea. Hetkiseksi Lehmijoen päässä pimeni kokonaan. Hän onnistui pysy mään jotenkuten tolpillaan tarrautumalla oven pieleen. Jone ravisti päätään. Jostain tuntui tulevan hyytävää vetoa. Hän siirtyi varovaisin askelin ruokapöytänsä luo. Siinä kylmeni heidän jouluateriansa, puo liksi syödyt pizzat. Huone pyöri hetken aikaa sil missä. Jone käänteli katsettaan kohti eteistä ja ul ko-ovea. Uksi retkotti auki ja puuskittainen tuis kutuuli oli puskenut valkoiset viirut pakkaslunta pitkälle eteisen puolelle. Pää tuntui täysin tyhjältä. Gitte, Gitte, Gitte. Helvetti! Mitä sinulle kul tapieni on tapahtunut? Jone näki ruokapöydän kulmalla kännykkän sä ja mietti ohimenevän hetken, että mitä nyt. Pi 24
täisikö soittaa kytät? Samassa Jone tajusi, että se oli poissuljettu vaihtoehto. Gangstat eivät toimi neet niin. Jone veti syvään henkeä ja lähti sitten hiipparoimaan eteiseen. Ovi oli saatava kiinni. Täällähän jäätyi. Jone kävi sulkemassa oven ja jäi sitten hetkek si seisomaan eteisen lumiselle linoleumilattialle. Hän yritti epätoivoisesti kerätä ajatuksiaan. Ja sitten hän tuli vilkaisseeksi ovenpielen hattuhyl lyn suuntaan. Hetkinen. Ei kai! Että tämäkin vielä! Amerikasta saakka tilattu hieno stetson. Mis sä se oli? Ei vittu vieköön. Sekin oli poissa! Lehmijoen olisi tehnyt mieli kirota, mutta hän ei jaksanut. Hän lähti huojahtelemaan pää tään pyöritellen kohti olohuonetta. Lumi oli vä hitellen sulamassa, se oli pettävän liukasta. Niin pä Jonen jalat lähtivät alta. Mies kaatui persuuk silleen. Häntäluussa vihlaisi polttavasti. Syvä nyyhkäisy. Hätkähdin puoliunesta sohvalta. Ovikello soi. Nostin päätäni. Mitä helvettiä? 25
Kammertauduin pystyyn ja hipsin eteiseen. Kurkistin ovisilmään. Porraskäytävässä paloi valo. Näkökenttäni täytti muovinaamari ja valkoinen polyesteripar ta. Maskin silmäaukoista pilkahteli verestävä tol jotus. Päästin syvän huokauksen. Nonniin. Tässä si tä oltiin. Avasin oven. Novellikirjailija Luusalmi siirteli pukinnaa maria otsalleen. Pastori Alanen kurkisteli ja virnisteli Luusal men olkapään takana. ”Vai että näin. Peremmälle!” Siirryin sivuun ja tein miehille tietä.
26