Jennifer Worth: Hakekaa kätilö!

i Ilma

nen

n채 luku

yte

JENNIFER WORTH

Hakekaa kätilö! 2 Kaupungin varjoissa Suomentanut Eija Tervonen

Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava

Nonnatus House Nonnatus House oli sekä luostari että Pyhän Raymund Nonnatuksen1 sisarkuntaan kuuluvien, sairaanhoitajina ja kätilöinä toimivien nunnien työpaikka. Talo sijaitsi Lontoon East Endin satamaalueen Docklandsin sydämessä, ja nunnien työalue kattoi Poplarin, Isle of Dogsin, Stepneyn, Lime­ housen, Millwallin, Bow’n, Mile Endin sekä osia Whitechapelista. Työskentelin Nonnatus Housessa nunnien kanssa 1950-luvulla. Tuolloin, juuri toisen maailmansodan päättymisen jälkeen, sodan arvet olivat nähtävillä kaikkialla: oli pommien tuhoa1 Pyhän Raymund Nonnatuksen kätilöt on keksimäni nimi, jonka annoin kätilöiden, synnytyslääkäreiden, raskaana olevien naisten, lasten syntymän ja vastasyntyneiden vauvojen suojelupyhimyksen St Raymund Nonnatuksen mukaan. St Raymund Nonnatus syntyi keisarileikkauksella (non natus tarkoittaa latinaksi syntymätöntä) Espanjan Kataloniassa vuonna 1204. Hänen äitinsä kuoli operaatiossa, mikä ei ole yllättävää. St Raymund Nonnatuksesta tuli pappi, ja hän kuoli vuonna 1240.

3

mia alueita, pommituksissa räjähtäneitä kauppoja, suljettuja katuja ja taloja, joista puuttui katto (mutta joissa silti usein asuttiin). Satama oli tuohon aikaan täydessä toiminnassa, ja sen läpi kulki päivittäin miljoonia tonneja rahtitavaraa. Valtaisat rahtilaivat purjehtivat pitkin Thames-jokea, ja ne ohjattiin monimutkaisen kanaali-, sulkuportti- ja satama-­ allasjärjestelmän kautta satamalaitureihin. Ei ollut harvinaista, että tietä pitkin kävellessä vieressä lipui jokea pitkin mahtava kauppalaiva. Satamat kuhisivat satamatyöntekijöitä, sillä yhä 1950-luvulla noin 60 prosenttia rahtilaivojen lasteista purettiin käsin.

Useimmat satamatyöntekijät perheineen asuivat pienissä taloissa ja vuokratalokasarmeissa satamaalueen lähistöllä.

Perheet olivat suuria, joskus valtavia, ja elinolot olivat ahtaat. Nykypäivän standardien mukaan tuolloiset elinolot ovat kuin suoraan Charles Dickensin romaaneista. Useimmissa talouksissa oli juokseva kylmä vesi, mutta ei lämmintä. Noin puolessa talouk­sista oli oma sisävessa, ja lopuissa oli vesi­käymälä ulkona, sekin usein monen perheen yhteis­käytössä. Hyvin harvoissa kodeissa oli kylpy4

huone. Kylvyssä käytiin tinasta valmistetussa kylpy­ ammeessa, joka laitettiin keittiön tai olohuoneen lattialle ja täytettiin vedellä. Yleisiä kylpylöitä käytettiin myös paljon. Useimmissa talouksissa oli sähköt, mutta kaasuvalo oli silti yleinen, ja olenkin saattanut maailmaan monta pientä vauvaa kaasuvalon väreilevässä valossa samoin kuin taskulampun ja myrskylyhdyn alla.

Elettiin aikaa ennen ehkäisypilleristä alkanutta yhteiskunnallista vallankumousta, ja naiset synnyttivät yleensä useita lapsia. Eräs kätilökollegani auttoi synnyttämään maailmaan vauvan, joka oli ­äidin 18. lapsi, ja minä puolestani erään perheen 24. lapsen! Myönnettävä tosin on, että tuollaiset olivat ääri­ tapauksia, mutta kymmenlapsiset perheet olivat varsin tavallisia. Vaikka synnyttäminen sairaalassa oli jo alkanut yleistyä, tuo ”villitys” ei ollut vielä tarttunut Poplarin alueen naisiin, jotka muuttivat tapojaan hitaasti ja suosivat edelleen kotisynnytystä.

Vielä 20–30 vuotta aiemmin naiset olivat auttaneet toisiaan vauvojen synnyttämisessä, kuten he olivat tehneet aiempinakin vuosisatoina, mutta julkisen terveydenhuoltojärjestelmä NHS:n käynnistyttyä 5

1950-luvulla koulutetut kätilöt alkoivat valvoa kaikkien raskauksien etenemistä ja hoitaa synnytykset.

Työskentelin anglikaanisen kirkon Pyhän Raymund Nonnatuksen sisarkunnan nunnien kanssa.

Tämän sisarkunnan juuret ulottuvat 1840-­luvulle asti. Pyhän Raymundin nunnat olivat myös sairaanhoidon uranuurtajia Isossa-Britanniassa aikana, jolloin sairaanhoitajia pidettiin yleisesti yhteiskunnan naispuolisten jäsenten pohjasakkana. Elinikäisen köyhyys-, siveys- ja kuuliaisuusvalan vannoneet nunnat olivat toimineet Poplarin alueella 1870-luvulta asti. He olivat aloittaneet työnsä aikana, jolloin köyhimmillä itälontoolaisilla ei käytännössä ollut minkäänlaista mahdollisuutta saada lääketieteellistä tai sairaanhoidollista apua. Tuolloin vastikään synnyttänyt äiti joko selviytyi vauvansa kanssa hengissä – tai kuoli ilman hoitoa. Nunnat olivat omistaneet elämänsä uskolleen sekä ihmisille, joiden he katsoivat olevan heiltä saamansa hoidon tarpeessa. Nonnatus Housessa viettämie­ni vuosien aikana luostarin johtavana nunnana toimi sisar Julienne.

6

Luostarit vetävät puoleensa yleensä keski-ikäisiä naisia, jotka eivät syystä tai toisesta kykene selviytymään elämän haasteista. He ovat poikkeuksetta naimattomia, leskeksi jääneitä tai eronneita – ja yksinäisiä. He ovat lähes aina lempeitä, arkoja ja ujoja naisia, jotka janoavat hyvyyttä, jonka he kokevat löytävänsä luostarista mutta eivät luostarin porttien ulkopuolisesta julmasta maailmasta. He ovat yleensä hartaan omistautuneita uskonnollisten rituaalien suorittamiselle, ja he kaipaavat olla osa luostari­elämää, josta heillä on kuitenkin epärealistinen tai romantisoitu kuva. Usein heiltä puuttuu todellinen kutsumus, jonka pohjalta vannoa nunnien köyhyys-, siveys- ja kuuliaisuusvalat. Tohdin myös epäillä, onko heillä on noiden valojen velvoittamaan elämään tarvittavaa luonteenlujuutta. Niinpä he elävät luostarielämän ja sen ulkopuolisen maailman rajamailla: eivät täysin osana maallista maailmaa, mutta eivät myöskään siitä pois vetäytyneenä.

Jane oli kuvailemani kaltainen nainen. Tavatessani hänet ensimmäistä kertaa hän oli luultavasti neljä­ kymmentä ja risat, mutta hän näytti paljon ikäistään vanhemmalta. Hän oli pitkä, hoikka ja olemuksel7

taan aristokraattinen nainen, jolla oli hauraat piirteet, kauniit kasvot ja hienostuneet käytöstavat. Toisenlaisessa ympäristössä hän olisi ollut huomattava kaunotar, mutta hänen äärimmäinen homssuisuutensa sai hänet näyttämään tavalliselta ja mitäänsanomattomalta. Vaikutti jopa siltä kuin hän olisi tehnyt sen tahallaan. Hänen aavistuksen harmaantuneet hiuksensa olisivat voineet kihartua somasti hänen kasvojensa ympärille, mutta hän leikkasi hiuksensa itse, ja lopputulos oli epätasainen ja muodoton. Hän olisi pituutensa puolesta voinut näyttää arvokkaalta, mutta hän antoi hartioittensa mennä lysyyn, minkä seurauksena hänen ryhtinsä ja kävelytyylinsä oli kumara ja hän antoi itsestään nöyristelevän vaikutelman. Hänen suuret, ilmeikkäät silmänsä olivat täynnä sanatonta ahdistusta, ja silmiä ympäröivät huolestuneisuudesta kertovat rypyt. Hän puhui niin hiljaa, että se oli kuin kaukaista viserrystä, ja hänen naurunsa oli hermostunutta kikatusta.

Itse asiassa hermostuneisuus oli Janen silmiinpistävin ominaisuus. Hän tuntui pelkäävän kaikkea. Jopa yhteisillä aterioilla panin merkille, ettei hän uskaltanut ottaa haarukkaa ja veistä käteensä 8

ennen muita, ja kun hän lopulta piteli ruokailuvälineitä käsissään, hänen kätensä tärisivät yleensä niin rajusti, että hän lopulta tiputti jotakin. Sitten hän pyyteli ylitsevuotavasti anteeksi jokaiselta, etenkin sisar Juliennelta, joka oli aina pöydän pää.

Jane oli asunut Nonnatus Housessa useita vuosia, mutta hänen asemansa oli epämääräinen: hän ei ollut sairaanhoitaja eikä taloudenhoitaja, vaan yhdistelmä molempia. Minun mielestäni hän oli varsin älykäs nainen, joka olisi kyennyt helposti kouluttautumaan sairaanhoitajaksi ja olisi ollut siinä ammatissa myös hyvä, mutta jonkin oli täytynyt estää häntä. Syynä oli epäilemättä ollut hänen krooninen hermostuneisuutensa, sillä hän ei olisi koskaan kyennyt kantamaan sairaanhoitajan työn päivittäistä vastuuta. Niinpä sisar Julienne lähetti Janen hoitamaan yksinkertaisia tehtäviä, kuten tekemään potilaille vuodepesua, antamaan peräruiskeita tai toimittamaan potilaille erilaisia tarvikkeita.

Tehtäviä suorittaessaan Jane oli hermostunut, kävi pakonomaisesti läpi laukkunsa sisältöä ja mutisi itsekseen muun muassa: ”Saippuaa, pyyhkeitä. Onko minulla nyt kaikki? Olenko muistanut kaiken tarvit9

tavan?” Jane käyttikin kahdesta kolmeen tuntia sellaisen työn hoitamiseen, josta pätevä sairaanhoitaja olisi suoriutunut 20 minuutissa. Saatuaan työn valmiiksi hän kaipasi liikuttavan kiihkeästi tunnustusta, hänen katseensa lähestulkoon anoi kiitosta hyvin tehdystä työstä. Sisar Julienne muisti aina ylistää Janea tämän pienistä saavutuksista, mutta tajusin, että Janen tunnustuksentarpeen jatkuva huomioiminen myös rasitti häntä.

Jane myös auttoi sairaanhoitajia ja kätilöitä toimenpidehuoneessa monin pienin tavoin. Hän muun muassa puhdisti instrumentteja ja pakkasi laukkuja – ja halusi ärsyttävän kiihkeästi miellyttää.

Jos häntä pyysi hakemaan lääkeruiskun, hän riensi juoksujalkaa ja toi kolme ruiskua. Jos häntä pyysi­ hakemaan pumpulituppoja yhdelle vauvalle, hän toi kasan tuppoja, joista olisi riittänyt 20 vauvalle, ja ojensi ne nöyristelevästi kumarrellen hermostuneen hihityksen säestämänä. Hänen epätoivoinen halunsa miellyttää ei suonut hänelle hetken rauhaa – eikä tuonut lohtua.

Tilanne oli hyvin hämmentävä, semminkin kun Jane olisi ikänsä puolesta voinut olla äitini. Koska 10

hän yleensä käytti tehtävän suorittamiseen kolme kertaa enemmän aikaa kuin minä, vältin pyytämästä hänen apuaan. Hän kuitenkin kiehtoi minua, joten tarkkailin häntä.

Jane vietti suurimman osan ajastaan sisällä talossa, joten yksi hänen tehtävistään oli puhelimitse jätettyjen viestien vastaanottaminen. Hän hoiti tehtävänsä säntillisen tarkasti – ja tarpeettoman yksi­ tyiskohtaisesti. Hän myös auttoi rouva B:tä keittiössä. Siitä aiheutuikin monenlaista hämminkiä, sillä­ rouva­B oli nopea ja aikaansaava kokki, ja Janen vitkastelu ajoi rouva B:n hulluuden partaalle. Hän mylvi Janelle: ”Valmista niin kuin olisi jo!” Janeparka jähmettyi kauhusta ja mutisi takellellen: ”Voi taivas, kyllä toki, nopeasti, totta kai.” Mutta Jane ei kyennyt liikahtamaankaan, vaan seisoi hievahtamatta paikoillaan vaikeroiden hiljaa.

Kerran kuulin rouva B:n käskevän Janea kuorimaan perunat ja halkaisemaan ne kahtia, jotta ne voisi paahtaa uunissa. Kun rouva B halusi laittaa perunalohkot uuniin, hän tajusi Janen pilkkoneen jokaisen perunan noin 20 palaseen. Jane oli halunnut niin epätoivoisesti miellyttää rouva B:tä, että 11

hän oli kyllä halkaissut perunat tarkasti kahtia, muttei ollut kyennyt lopettamaan siihen, vaan oli halkaissut jokaisen puolikkaan vielä kahtia ja niin edelleen, kunnes lopputuloksena oli kasa pikkuriikkisiä perunanpaloja. Rouva B pillastui raivosta, ja Jane perääntyi kohti seinää anteeksi anellen, koko ruumis täristen ja kasvot kauhusta valkoisina kuin lakana. Onneksi sisar Julienne astui juuri tuolloin sisään keittiöön, näki tilanteen ja pelasti Janen. ”Ei se haittaa, rouva B, syödään tänään perunamuusia.

Perunan­palaset ovat juuri oikean kokoisia höyrytettäväksi. Jane-kiltti, tulehan mukaani. Pyykit on juuri tuotu pesulasta, ja lähetys pitää tarkistaa.”

Jane-paran katse paljasti kaiken: hänen pelkonsa,­ murheensa, kiitollisuutensa ja rakkautensa. Katsoin, kun hän poistui keittiöstä, ja mietin, mitä hänen elämässään oli mahtanut tapahtua, minkä vuoksi hänestä oli tullut niin hauras. Nunnien Janea kohtaan osoittamasta ystävällisyydestä huolimatta tämä näytti olevan pohjattoman yksinäinen.

Jane oli uskossaan harras ja osallistui messuun joka päivä. Hän myös osallistui useimpiin nun­nien viidestä rukoushetkestä. Olin nähnyt hänet kap­ 12

pelissa, sormet rukousnauhan solmuja laskien ja vilpitön katse alttariin kohdistuneena, lausumassa puoliääneen: ”Jeesus rakastaa minua, Jeesus rakastaa minua.” Hän hoki tuota lausetta yhä uudelleen ja uudelleen – sata kertaa ellei enemmänkin. Tuollaista hartaudellisuutta on helppo pilkata. Janen kaltaisia naisia näkee kaikkialla, ja he ovat aina helppoa riistaa pilkkaajille.

Olin kerran Janen kanssa Chrisp Street Marketilla juuri ennen joulua. Kojut olivat täynnä kaikenlaisia pikkuesineitä ja keräilyharvinaisuuksia, jotka oli selvästi tarkoitettu joululahjoiksi. Lähestyimme yhtä kojua, jonka keskellä oli pieni, noin 12–15 cm korkea puinen esine. Se oli melkein pyöreä, mutta ei aivan, pinnaltaan sileä, ja sen alapinnalta lähti kapea harjanne kohti jykevää reunaa. Esineen kärki oli pyöristetty ja sileäksi hiottu, ja sen keskellä oli pieni reikä.

Jane poimi esineen käteensä ja piteli sitä peukalonsa ja etusormensa välissä, niin että kaikki pystyivät näkemään sen. ”Mikä tämä on?” hän kysyi kummastellen.

Kaikki hiljenivät ja tuijottivat Janea ja esinettä.

Kukaan ei nauranut.

13

Kojunpitäjä oli noin viisissäkymmenissä oleva, nopeasti puhuva, katuelämän kommervenkit tunteva torimyyjä, joka oli kaupannut rihkamaa koko ikänsä. Hän työnsi lippalakkiaan teatraalisesti otsalta hieman taaksepäin, otti sätkän suustaan ja tumppasi sen hitaasti kojunsa reunaan. Hän vilkaisi yleisöään ja avasi hämmästelevää viattomuutta heijastelevat silmänsä sepposen selälleen, ennen kuin kysyi: ”Jaa että mikä se on? No, mikä kumma se mahtaakaan olla? Eikö hän ole tämmöstä ennen nähny?”

Jane pudisti päätään. ”No, mutta sehän on hunajanhämmennin. Semmoinen se on. Hunajaa sillä hämmennetään.” ”Ihanko totta? Onpa mielenkiintoista”, mutisi Jane. ”No eikös olekin. Ne on vanhoja kapistuksia, hunajanhämmentimet. Niitä on ollu jo pitkään. Onpa kumma, ettette ole semmoista ennen nähny.” ”En todellakaan ole koskaan nähnyt moista. Joka päivä oppii jotakin uutta, eikö totta? Kuinka sitä käytetään?” ”Ai kuinka sitä käytetään? No antakaas kun mä näytän, jollette pane pahaksenne.”

14

Torimyyjä nojautui eteenpäin ja otti hunajanhämmentimen Janen ojennetusta kädestä. Kojun ympärille oli kerääntynyt huomattavasti enemmän yleisöä; kaikki halusivat kiihkeästi kuulla joka sanan.­ ”Kas näin, tää hämmennin pannaan hunajapottuun ja sitte sitä pyöritellää hunajassa tälläviisiin”, torimyyjä selosti ja teki asiaankuuluvan ranneliikkeen, ”ja sitte se hunaja tarttuu tän hämmentimen reunoihin – ymmärrättekö?” (Torimyyjä pyöräytti sormiaan tyytyväisenä hämmentimen reunan ympäri.) ”Ja ku se hunaja on tarttunu tän hämmentimen reunoihin, sitte se valuu sieltä pois.” ”Ihanko totta?” Jane sanoi, ”onpa mielenkiintoista.­ En olisi koskaan tullut ajatelleeksikaan moista.

Maalla asuvat mehiläistarhurit ovat varmaan käyttäneet niitä paljon.” ”No ihan vissiin, maallahan tämmöisiä käytetään koko ajan, ku siellä on niitä kukkia ja mehiläisiä.” ”No mutta se on varmasti varsin kätevä. Sisar Julienne pitää hunajasta. Taidan ostaa hämmentimen hänelle joululahjaksi. Olen varma, että hän pitäisi siitä.”

15

”No aivan taatusti. Jos mun mielipidettäni kysytään, ette vois ostaa sisar Juliennelle joululahjaa, joka miellyttäis häntä enemmän ku tää hämmennin. Mun alkuperänen hinta tälle huomionarvoselle hämmentimelle oli neljä shillinkii, mut koska aiotte ostaa sen joululahjaks sisar Juliennelle, mä myyn sen kahdella shillingillä ja kuudella pennillä. Ette vois parempia kauppoja tehdä.”

Kojunpitäjä hymyili hyväntahtoisesti. ”Onpa kovin ystävällistä”, huudahti Jane antaessaan kojunpitäjälle rahat. ”Olen todella mielissäni, ja sisar Julienne ilahtuu myös varmasti nähtyään lahjan.” ”No siit ei ole epäilyksen häivääkään. On ollu ilo hieroa kauppaa kanssanne. Ootte pelastanu päiväni, en voi muuta sanoo.” ”Olenko todella?” kysyi Jane, suloinen, surumielinen hymy kasvoillaan. ”En vain tajua, kuinka se on mahdollista, mutta olen todella mielissäni. Siitä tulee aina hyvä mieli, kun on ollut toiselle mieliksi, eikö totta?”

Oli joulupäivä. Olimme palanneet aamujumalan­ palveluksesta, ja valmistelimme ruokailuhuonetta 16

joululounasta varten. Keskellä ruokapöytää oli enkeleitä esittävä taideteos. Joululahjat jaettiin lounaan yhteydessä ja asetettiin ruokapöydälle jokaisen lautasen viereen. Minun oli vaikea irrottaa katsettani sisar Juliennen lautasen vieressä olevasta pienestä, hopeanväriseen lahjapaperiin kääritystä rasiasta, jota koristi punainen rusetti. Mitä tapahtuisi, kun sisar Julienne avaisi lahjan?

Tuona jouluna meitä oli 14 ruokailijaa mukaan lukien kaksi Pohjois-Afrikasta vierailulla ollutta nunnaa, jotka näyttivät kauniilta valkoisissa kaavuissaan. Lausuttuamme ruokarukouksen ja erityiskiitokset kolmelle itämaan tietäjälle istuuduimme alas avaamaan lahjojamme. Pöydän ääressä huokailtiin ja hihitettiin ja annettiin kiitoksen halauksia ja suukkoja. Sisar Julienne poimi käteensä hopeapaperiin käärityn rasian ja sanoi: ”Mitähän täällä mahtaa olla?” ja sydämeni oli pysähtyä. Sisar Julienne poisti lahjapaperin ja avasi laatikon. Hänen kulmakarvansa kohosivat ja laskivat salamannopeasti – ja siinä kaikki. Hän sulki rasian kannen, käänsi kasvonsa Janen puoleen ja sanoi säteilevästi hymyillen silmät mielihyvästä loistaen: 17

”Kuinka ystävällistä, Jane, mikä viehättävä lahja!

Juuri mitä olen aina halunnut, olen todella kiitollinen. Lahjasi on aarre.”

Jane nojautui innokkaasti eteenpäin. ”Se on hunajanhämmennin. Ne ovat hyvin vanhoja.” ”Oi, tiedän kyllä. Näin heti, että se oli hunajanhämmennin. Se on ilahduttava lahja, ja vain sinä olet niin ajattelevainen, että annat minulle lahjaksi sellaisen.”

Sisar Julienne antoi Janelle hellän suukon ja laittoi rasian vaivihkaa viittansa alle.

Päällepäin näytti, että Jane oli hieman hölmö. Hänen lukemisharrastuksensa kuitenkin paljasti minulle, että hän oli kaikkea muuta. Hän oli kyltymätön lukija; kirjat olivat hänelle lähestulkoon pakkomielle.­ Ne olivat hänen ainoa nautintonsa, ja hän käsitteli kirjoja hellästi. Vakoilin, keiden kirjoittamia kirjoja hän luki, ja olin ällistynyt: Hän luki Flaubertia, Dostojevskia, Russellia ja Kierkegaardia. Hän luonnollisesti luki Raamattua päivittäin, mutta Vanhan ja Uuden testamentin ohella hän luki muun muassa Tuomas Akvinolaisen, Augustinuksen ja Ristin ­Johanneksen uskonnollisia tekstejä. Näin Janen tä18

män jälkeen uusin silmin. Tuomas Akvinolaista huvikseen lukeva ei ollut mikään hölmöläinen!

Jos kuitenkin kukaan tuli huoneeseen Janen ollessa lukemassa, hän hypähti ylös, viskasi kirjan syyllisen näköisenä pois ja sanoi jotakin tämänkaltaista: ”Tarvitsetko jotakin? Voinko tuoda sinulle jotakin?” Kerran hän sanoi: ”Olin juuri ryhtymässä kattamaan pöytää aamiaista varten. En ole ollut jouten, en taatusti ole.” Noin taas ei älykäs nainen käyttäytynyt alkuunkaan.

Sain myöhemmin tietää, että Jane oli ollut 20 vuotta palvelijana. Hän oli aloittanut työnteon 14-vuotiaana, ja siihen aikaan vähäpätöisen palvelustytön elämä oli ollut varsin rankkaa. Hänen työpäivänsä olivat alkaneet neljältä aamulla polttopuiden ja hiilten haulla, pesuarinoiden puhdistuksella ja tulen sytyttämisellä tulisijoihin. Koko päivän hän oli tehnyt rankkaa ruumiillista työtä talon emännän käskyjä totellen iltakymmeneen tai -yhteentoista asti, jolloin hän oli lopulta saanut mennä nukkumaan.

Jane oli ollut työssään toivoton. Ahkerista yrityksistään huolimatta hän ei ollut koskaan oppinut yksinkertaisiakaan taloustöitä. Emäntä olikin ollut hä19

nelle jatkuvasti vihainen. Janesta oli tullut entistä hermostuneempi, ja hän oli rikkonut astioita, hutiloinut ja tunaroinut. Hän oli elänyt jatkuvan kauhun vallassa peläten, että tekisi jotakin väärin, niin kuin hän aina tekikin, joten hän sai vähän väliä potkut ja joutui etsimään itselleen uuden palveluspaikan – jossa sama kierre alkoi alusta.

Harvalla palvelustyötä tekevällä on ollut niin huonot edellytykset työhön kuin Janella oli. Hän oli täydellisen avuton, mutta ei olekaan tavatonta, että hyvin älykkäät ihmiset kokevat käytännön arjen hyvin haasteelliseksi.

Jane-parka! Näin, kun hän yritti kerran sytyttää kaasuvalaisimen hehkusukkaa. Häneltä kului siihen 40 minuuttia. Ensin häneltä tippuivat tulitikut lattialle, ja lopulta hän oli tuhonnut hehkusukan, rikkonut valaisimen lasikuvun, viiltänyt käteensä haavan, sytyttänyt keittiöpyyhkeen tuleen ja kärventänyt tapettia. Ei ihme, että hän oli saanut jatkuvasti potkuja.

Muistan myös, kun Jane läikytti maitoa Nonnatus Housen lattialle. Hän vapisi ja vaikeroi: ”Minä pyyhin sen pois. Kyllä minä pyyhin maidon pois.”

20

Sitten hän kuurasi keittiön koko lattian ja siirsi pöydän ja tuolit pois tieltä. Kukaan ei voinut estää häntä. Hän halusi välttämättä pestä koko keittiön.

Kysyin sisar Juliennelta, miksi Jane käyttäytyi sillä tavoin. ”Jane murskattiin lapsena täysin”, sisar Julienne sanoi, ”eikä hän toivu siitä koskaan.”

Jane poistui harvoin Nonnatus Housesta eikä ollut sieltä koskaan yötä pois. Ainoa henkilö, jonka luona hänen tiedettiin koskaan käyvän, oli Peggy, joka asui Isle of Dogsilla veljensä Frankin kanssa.

Kukaan ei voinut sanoa Peggyn olevan pulska; mutta täyteläinen hän oli. Hänen pehmeästi kaartuvat muotonsa kertoivat rentoudesta ja hyvinvoinnista. Hänen tummien, kaartuvien ripsiensä reunustamissa suurissa, harmaissa silmissä oli syvyyttä ja sensuelli, haaveileva katse. Hänen pehmeä, moitteeton ihonsa hehkui, ja joka kerta, kun hän hymyili­ – mitä tapahtui usein – hymykuopat korostivat hänen kauneuttaan ja saivat hänen seurassaan olevan haluamaan katsoa häntä vielä uudelleen. ”Viehko” olisi hyvinkin voinut olla hänen toinen nimensä.

21

Peggy ei kuitenkaan viettänyt joutilasta elämää suojellen kauneuttaan voiteilla ja salvoilla tai leikitellen miesten kanssa omaksi ilokseen. Peggy oli siivooja ja jatkuvasti kiireinen, sillä hän siivosi toimistoja aamuvarhain, ravintoloita ja pankkeja iltapäiväisin ja muina aikoina Bloomsburyn ja Knightsbridgen ”leidien lukaaleja”.

Peggy siivosi Nonnatus Housessa kolmena aamuna viikossa, ja hänen lähdettyään talossa leijui aina suloinen mehiläisvahan ja fenolisaippuan tuoksu.

Kaikki pitivät Peggystä. Hänen kauneutensa oli raikasta, ja hänen hymynsä sai hyvälle tuulelle. Kaiken lisäksi hän hyräili itsekseen kuuratessaan ja kiillottaes­saan paikkoja. Hänellä oli kaunis ääni, ja hän lauloi nuotilleen. Hän lauloi milloin mitäkin: vanhanaikaisia kansanlauluja, lastenlauluja ja virsiä – sekä kaikkea siltä väliltä. Häntä oli ilo kuunnella.

Hänen puheäänensä oli niin ikään miellyttävä.

Peggy oli ystävällinen kaikille, eikä hän tuntunut hermostuvan mistään. Muistan erään kerran, kun olin ollut poissa puoli yötä (minun muistini mukaan vauvat tuntuivat aina syntyvän keskellä yötä etenkin silloin, kun satoi vettä!) ja palasin Nonna22

tus Houseen läpimärkänä ja kuraisena. Minun oli täytynyt odottaa Manchester Roadilla 40 minuuttia, sillä kääntösilta oli nostettu, jotta rahtilaiva pääsi tulemaan satamalaituriin, ja olin palatessani väsynyt ja kiukkuinen. Kuljin toimenpidehuoneeseen johtavan käytävän poikki tajuamatta, että jälkeeni jäivät kuraiset saappaanjäljet Peggyn juuri pesemille ja säihkyvän puhtaiksi kiillottamille kauniille viktorianaikaisille lattialaatoille. Päästyäni portaikon päähän jokin sai minut kääntymään kannollani ja näin, millaisen sotkun olin saanut aikaan. ”Voi kamala! Anteeksi!” sanoin ponnettomasti.

Peggyn katse oli yhtä hymyä, ja siinä samassa hän oli jo nelinkontin lattialla. ”Älä suotta murehdi”,­ hän sanoi rakastettavasti.

Peggy oli ikävuosiltaan reilusti vanhempi kuin miltä hän näytti. Hänen kaunis ihonsa, jonka ainoat­ rypyt olivat hänen silmäkulmiaan koristavat nauru­ rypyt, sai hänet näyttämään kolmikymppiseltä, mutta hänkin oli neljäkymmentä ja risat – tai niillä main. Hänen notkea vartalonsa oli ketterä kuin nuorella tytöllä, ja hänen liikkumisensa oli sulavalinjaista. Monet yli nelikymppiset naiset haluaisivat 23

näyttää yhtä nuorekkailta, joten aprikoin, mikä hänen salaisuutensa oli. Oliko hänessä jonkinlaista sisäsyntyistä hehkua ja piilevää iloa, joka säteili hänestä ulospäin?

Vaikka Peggy ja Jane olivat kutakuinkin samanikäisiä, Peggy näytti vähintään parikymmentä vuotta nuoremmalta kuin Jane. Siinä missä Peggy oli ulko­muodoltaan pehmeän kurvikas, Jane oli jäykkä ja luiseva. Peggyllä oli hehkeä, nuorekas iho ja Janella kuiva ja ryppyinen. Peggyllä oli kauniit vaaleat hiukset ja Janella huonosti leikattu harmaa kuontalo. Peggyn hyväntuulinen nauru oli tarttuvaa, mutta Janen hermostunut kikatus ärsytti. Peggy kuitenkin kohteli tätä pitkää, kolhoa naista suurenmoisen lempeästi, ei ollut huomaavinaankaan tämän hermostunutta kimitystä ja kaikkinaista avuttomuutta ja sai tämän usein nauramaan tavalla, johon muut eivät kyenneet. Jane vaikutti tavallista rennommalta aina, kun Peggy oli paikalla. Hän hymyili auliimmin ja vaikutti, jos mahdollista, tavallista vähemmän huolestuneelta.

Peggyn veli Frank oli kalakauppias, jonka kaikki tunsivat lempinimellä ”fisu-Frank”. Kaikkien mie24

lestä Frankin kojussa myytiin Chrisp Street Marketin parasta tuoretta kalaa. Ei ollut varmaa, perustuiko Frankin menestys kalakauppiaana hänen ensiluokkaisiin kaloihinsa, hänen rempseään luonteenlaatuunsa vai hänen ahkeruuteensa – mutta todennäköisesti kaikkiin kolmeen.

Frank ei nukkunut paljon vaan nousi joka aamu kolmen maissa ehtiäkseen Billingsgate Fish Marketille. Hän joutui työntämään myyntikärryään pitkin hiljaisia katuja, sillä vain harvoilla oli tuohon aikaan pakettiauto. Billingsgatella Frank valitsi henkilökohtaisesti kaikki kalat, ja hän muisti tarkkaan, mistä kukin hänen asiakkaistaan piti tai ei pitänyt.

Kello kahdeksaan mennessä Frank jo kauppasi kaloja kojussaan Chrisp Streetillä.

Frank pursusi energiaa ja rakasti työtään. Hän ilostutti satojen ihmisten elämää ja sai asiakkaansa nauramaan. Monet satamatyömiehet saivatkin illalliseksi savusilliä yksinkertaisesti siksi, että heidän vaimonsa eivät olleet kyenneet vastustamaan Frankin flirttailevaa rupattelua tämän sujautellessa kalapaketteja ojennettuihin käsiin silmäniskun ja kädenpuristuksen säestämänä.

25

Frank sulki kojunsa joka iltapäivä kello 14.00 ja aloitti kotijakelun. Hänellä ei ollut tilauskirjaa, vaan hän muisti, mitä kukin asiakas päivittäin halusi.

Hän ei erehtynyt koskaan. Hän kävi Nonnatus Housessa kahdesti viikossa, ja hän ja rouva B, joka ei tunnetusti ollut mikään miesten ihailija, olivat parhaita ystävyksiä.

Frank oli poikamies, ja koska hänellä oli suhteellisen hyvä toimeentulo ja hän oli aina sävyisä ja hyväntuulinen, puolet Poplarin naisista oli Frankin perään – mutta Frankia ei kiinnostanut. ”Fisujensa kans se ukko naimisissa on”, naiset purnasivat.

Frankia ei olisi oitis arvannut Janen ystäväksi, sillä Jane oli sairaalloisen ujo miesseurassa. Jos Nonnatus Housessa tuli käymään putkimies tai leipuri ja Jane sattui avaamaan oven, naisparka meni aivan sekaisin. Hän sirkutti ja kimitti miehille yrittäen olla heille mieliksi, mutta onnistui lähinnä tekemään itsensä naurunalaiseksi. Frankin kanssa Jane kuitenkin oli jostakin syystä toisenlainen. Rempseän rupattelun ja verbaaliakrobatian vastapainona Frankissa oli lempeyttä ja huomaavaisuutta, joihin Jane vastasi ujosti hymyillen katse kiitollisuutta säihkyen. Vai oli26

ko Jane rakastunut, minä ja kollegani Cynthia ja Trixie aprikoimme. Riehuivatko tunteensa tukahduttavan, kuivakan Janen rinnassa salaiset intohimon liekit eläväistä kalakauppiasta kohtaan? ”Saattavatpa riehuakin”, mietiskeli Cynthia. ”Kuinka romanttista! Ja kuinka traagista Jane-raukan kannalta! Frank on naimisissa kalojensa kanssa.”­ ”Eivät takuulla riehu”, sanoi käytännöllinen Trixie. ”Jos kyseessä olisi yksipuolinen rakkaus, Jane menisi Frankista vielä enemmän sekaisin kuin muista miehistä.”

Kerran Peggyn ja Frankin luota tultuaan Jane sanoi haikeasti: ”Kunpa minulla olisi veli. Olisin onnellinen, jos minulla olisi veli.” Jälkeenpäin Trixie sanoi kärkevästi. ”Rakastajaa Jane tarvitsee eikä veljeä.” Ja me kolme nauroimme makeasti Janen kustannuksella.

Sain vasta jälkeenpäin tietää, millainen surkea kohtalo oli tuonut Janen, Peggyn ja Frankin yhteen.

Kaikki kolme olivat kasvaneet köyhäintalossa. Peggy ja Jane olivat lähes samanikäiset, ja Frank neljä vuotta tyttöjä vanhempi. Janesta ja Peggystä oli tul27

lut parhaat ystävät, jotka olivat uskoutuneet toisilleen kaikessa. He olivat nukkuneet viereisissä sängyissä makuusalissa, jossa yöpyi yhteensä 70 tyttöä, ja istuneet vieretysten ruokasalissa, jossa aterioi yhteensä 300 tyttöä. He olivat käyneet samaa koulua ja tehneet yhdessä samoja taloustöitä. Mutta ennen kaikkea he olivat kertoneet toisilleen ajatuksensa, pelkonsa ja surunsa – sekä pienet ilonsa. Nykypäivänä köyhäintalot tuntuvat kuuluvan kauas menneisyyteen, mutta meidän on lähes mahdoton kuvitella, millainen vaikutus köyhäintalon kaltaisessa laitoksessa vietetyillä kasvuvuosilla oli Janen, Peggyn ja Frankin kaltaisiin lapsiin.

28