kun u l n ine Ilma
채yte
ENNI MUSTONEN LAPSENPIIKA syrjästäkatsojan tarinoita ii
Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava
Lokakuussa 1898
Aamulla heräsin hevosen hirnahdukseen ja säntäsin saman tien jalkeille ja ikkunan ääreen. Aurinko oli jo noussut, vaikkei sitä vielä näkynyt ylempänä kallioilla olevien talojen takaa. Se vanha vossikkakuski oli juuri avannut portin ja kapusi takaisin rattailleen ajaakseen ulos kadulle. Nuorempaa kuskia ei näkynyt missään. Harmitti vähän, kun kyökissä ei ollut kelloa. Björkuddenissa ruokasalin kaappikellon lyönnit olivat kuuluneet vinttikamariin saakka. Täällä oli puettava päälle ja hiivittävä tampuurin toiseen päähän kurkistamaan, mitä salin seinäkello näytti. Jo puolta seitsemää eikä liedessä ollut vielä edes tulta! Puulaatikon pohjalla ei ollut enää kuin muutama klapi. Ilmankos Kitti-herra oli näyttänyt illalla niin 3
nololta viedessään sylyksen salin puolelle. Onneksi puut olivat kuivia ja syttyivät helposti. Kädellä piti koettaa, mitkä hellanrenkaat lämpenivät nopeimmin. Laitoin niiden päälle veden kiehumaan. Mitähän herrasväki mahtoi juoda aamulla, kahvia vai teetä? Onneksi Johanssonska tuli jo vähän ennen seitsemää ja otti taas ohjat käsiinsä. Hän oli tuonut tullessaan torilta tuoretta rievää. Sen tuoksu sai vatsan kurnimaan, kun leikkasin siivuja leipäkoriin. Varmuuden vuoksi sanoin niistä teekupeista, joista oli huomautettu eilen. Johanssonska vain nauroi ja huitaisi kädellään. Linda-neiti oli kuulemma turhankin tarkka kaikista tohtorinnavainaan tavaroista. – Tänään Iitan pitää pestä makuukamarin ja lastenhuoneen lattiat, niin saaraan puhtaat matot lattialle, Johanssonska ju listi, kun tuntia myöhemmin istuttiin kyökin pöydän ääressä hauk kaamassa tuoretta rievää ja juomassa kahvia. Linda-neiti ja Kitti-herra olivat jo saaneet puuronsa ja teensä ja lähteneet omiin töihinsä. Neiti oli tulossa puolisen aikaan kotiin syömään, mutta 4
Kitti-herra oli sanonut syövänsä klinikalla. Sillä aikaa kun pesisin lattioita, Johanssonska aikoi käydä torilla. Maitoa ei enää ollut kuin pieni tilkka ja voi oli aivan lopussa. – Seuraavalla kerralla Iita voi tulla mukaan niin pääsen näyttämään, mistä mitäkin ostetaan, Johanssonska selitti sitoessaan huivia päähänsä. – Torilla pitää olla tarkkana, jottei tule jymäytetyksi. Totta kai Johanssonska antoi lattianpesustakin tarkat ohjeet ikään kuin en olisi ikinä pitänyt luuturättiä kädessäni. Ensin piti lakaista joka nurkka huolellisesti ja ruveta vasta sitten veden kanssa lotraamaan. Riepu oli käännettävä riittävän kuivaksi ja vesi vaihdettava välillä. Kynnykset piti porstata kunnolla, sillä niihin oli muuttomiesten jaloista jäänyt savea ja muuta likaa. Ihmeen taturainen makuukamarin lattia olikin. Vesi tuli tummanharmaaksi melkein heti ja piti käydä kaatamassa viemäriin. Onneksi täällä vesi tuli kraanasta sisään ja likaveden sai kaataa emaliseen seinäaltaaseen. Ei tarvinnut juoksuttaa ämpäreitä edestakaisin. Pissapotatkin sai kuulemma aamuisin 5
tyhjentää suoraan viemäriin, kunhan päälle juoksutti riittävästi vettä, jottei kusi rupea haisemaan, Johanssonska oli selittänyt. Varmuuden vuoksi luuttusin lattian kahteen kertaan. Oli oikeastaan hauska tehdä puhdasta jälkeä. Annoin porstan liikkua edestakaisin kynnystä pitkin ja hyräilin työlleni tahtia. Äkkiä kuului tampuurista rivakoita askeleita ja ruokasalin ovi tempaistiin auki. Kynnyksellä seisoi tukka pystyssä iso pitkäviiksinen mies ja mulkoili minua silmät kiukusta säkenöiden ja kulmat kurtussa. – Hiljaa! hän komensi ja kysyi äkeästi, missä Johanssonska oli. – Torilla, vastasin hämmentyneenä. En ollut edes ehtinyt kömpiä jaloilleni vaan seisoin polvillani kynnyksellä porsta kourassa. – Ja herrasväki on... – Minä olen herra Sibelius! mies ärähti ja tivasi, kuka minä olen. Häpeissäni kömmin seisomaan ja niiasin posket kuumottaen. Olisihan se pitänyt näöstä arvata, että tämä oli Janne-herra. 6
– Minä olen Ida, se uusi lapsenpiika, sain vihdoin sanottua käsiäni esiliinaan pyyhkien. – Anteeksi kun en tiennyt, että herra on kotona! – Se pitää Idan olla ihan hiljaa, kun minulla on työ kesken! mies murahti ja kääntyi kannoillaan. Polvet vapisten kyykistyin lattialle ja kuivasin kynnyksen varovasti rievulla. Kun ämpärin sanka kilahti peltiä vasten, jähmetyin kuuntelemaan. Kahden oven takaa kuului pianon ääntä. Ei se soittoa ollut, pikemminkin jonkinlaista pimputusta. Aina välillä oli tauko. Oikeassa Johanssonska oli. Kyllä Linda-neiti soitti pianoa paremmin kuin veljensä. Kyökissä kaadoin likavedet viemäriin ja huuhtelin ämpärin, porstan ja rievun. Nyt ei voinut lähteä tarkistamaan aikaa salin kellosta, vaikka kohta pitäisi ruveta puolisen laittoon. Missähän Johanssonska kin viipyi? Olin juuri aikeissa lisätä hellan pesään puita, kun tajusin, ettei puulaatikossa ollut enää klapin klapia. Puut piti siis hakea talon kellarista, niinhän Johanssonska oli sanonut. Sinne kai päästiin josta7
kin kyökinportaiden alta. Kun ovenpielessä näkyi olevan kulmistaan rispaantunut puukori, lähdin sen kanssa etsimään klapikellaria. Varmuuden vuoksi painoin kyökinportaan oven varovasti kiinni, ettei Janne-herra luulisi minun paiskovan ovia. Kellarinportaat olivat syvällä kivijalan juuressa puoliksi piilossa kyökinportaiden takana. Kiviset askelmat olivat märät ja liukkaat. Olisi pitänyt pistää kunnon kengät eikä tämmöiset mitättömät lipokkaat, jotka olin työntänyt aamulla jalkaan. Kun avasin oven, vastaani löi tunkkainen haju. – Onko täällä ketään? huusin ääntäni korottaen, en tosin ihmisten vaan rottien takia. Mieli teki kääntyä ympäri, mutta sisu ei antanut periksi. Hetken ovenpieltä hapuiltuani löysin sähkönappulan, ja niin käytävän katossa killuvaan lamppuun syttyi valo. Pihan puolella oli lautaseinä ja kolme ovea, joihin oli tervalla piirretty numerot. – Kakkonen on varmaan meidän, kun ollaan toisessa kerroksessa, sanoin ääneen. Varmuuden vuoksi potkaisin vielä oveen ennen kuin tempasin sen auki. Rottia ei onneksi näkynyt muttei liioin 8
polttopuita. Pieni klapikasa oli jäljellä komeron takimmaisessa nurkassa. Nämä riittävät hädin tuskin huomiseen, tajusin pinotessani puita koriin. Pitää puhua Johanssonskalle. Herralle en uskalla sanoa halaistua sanaa. Puukori nitisi uhkaavasti klapikuorman alla, kun lähdin raahaamaan sitä kohti ulko-ovea. Varmuuden vuoksi nostin kopan ulos ensimmäiselle kivirappuselle ennen kuin sammutin valot kellaristaja suljin oven perässäni. En varmaan olisi kompastunut, ellei puukorin sanka olisi katkennut juuri kun olin nousemassa portaita pihalle. Löin polveni ylimmän portaan kiviseen reunaan ja tuuskahdin nenälleni saviseen maahan. – Piru vieköön! Oli pakko kirota ääneen, kun polveen sattui niin vietävästi. Klapit olivat levinneet pitkin portaita, sillä kori oli revennyt sangasta ja pohjasta ja päreet törröttivät hujan hajan. – Tartteeko apua? joku huusi pihan toiselta puolen. 9
– Ei tartte! kielsin kiukun kyyneleitä pyyhkien ja käännyin keräilemään klapeja sylykseksi. Suututti, kun kuulin huutelijan tulevan pihan poikki minua kohti. – No mutta... onko se Ida? Sydän oli pysähtyä, kun tunsin hänen äänensä. Elias se oli, seisoi siinä ylimmällä kiviportaalla kiiltävät saappaat jalassa ja vossikkakuskin palttoo auki retkottaen. Miten oudolta hän näyttikään ja silti niin tutulta! – Päivää, Elias, oletko ruvennut puhumaan suomea? kysyä töksäytin, kun en muutakaan keksinyt. Hävetti se kiroaminen, märkä esiliina ja hapsottava tukka ja... kaikki. – Sitäkin ja venättä myös, Elias vastasi virnistäen eikä ollut huomaavinaan minun nolouttani vaan sanoi hakevansa tallilta ehjän kopan. Sillä aikaa pyyhin kyyneleet poskilta ja työnsin suortuvat huivin alle. Esiliina nyt oli märkä ja ryppyinen ja savessa, mutta minkäs sille mahtoi. Kun Elias palasi, keräsimme klapit koppaan. Siihen en sentään suostunut, että hän olisi kantanut 10
puut ylös kyökkiin. Johanssonskahan saattoi tulla torilta minä hetkenä tahansa ja oli ehkä jo tullutkin. Kun olin talossa vasta toista päivää, en tahtonut antaa aihetta minkäänlaisille puheille. Niin jätti Elias puukopan kyökinrappujen juurelle, heilautti kättään ja lähti tallille. Ensimmäinen laiva oli tulossa Räävelistä puoleltapäivin ja hänen piti ehtiä satamaan odottamaan kyytejä. Sen verran oli klapeja kootessa nimittäin puheltu, että Elias oli kertonut olevansa nykyään Sitnikovin Justuksella vossikkarenkinä. Se entinen isäntä oli kuulemma ruvennut ahneeksi ja korottanut kortteerin vuokraa. Täällä annettiin asua mökissä ilmaiseksi. Tuskin olin saanut raahatuksi puukopan kyökkiin, kun tampuurista kuului äkäinen ovikellon rimputus. Säikähdin tietysti, sillä pelkäsin, että Janne-herra suuttuu taas. Vaikka tampuurissa haisi sikarilta, herraa ei onneksi näkynyt. Kun riensin avaamaan ovea, Johanssonska työntyi sisään peltinen maitohinkki toisessa kädessä ja kukkurainen kori toisessa. – Ostin perunoitakin kolme isoa kappaa, 11
kun olivat niin halpoja ja hyviä, hän huohotti tunkiessaan ohitseni kohti kyökkiä. – Siellä on portaiden alapäässä ne potut, juoksepas hakemaan ne sieltä! Askeleet kaikuivat kivisessä portaikossa, kun kiirehdin alaovelle. Perunat oli laitettu vanhaan säkkiin, jonka kyljessä oli palkeenkieli. Aikamoinen raahaaminen siinä olikin, kun polvea särki ja piti varoa, etteivät perunat vierineet pitkin rappusia. Se tästä vielä olisi puuttunut! – Vai on polttopuut niin lopussa! Johanssonska päivitteli, kun kerroin, miten vähän kellarissa oli klapeja enää jäljellä. – No, pitää puhua Justukselle. Sillä on tallin takana liiteri täynnä kuivia puita. Mieli olisi tehnyt kysyä, mitä Johanssonska tiesi vossikasta ja hänen rengistään, mutta maltoin sentään mieleni. Sen sijaan tunnustin nöyrästi, miten olin suututtanut Janne-herran. Ihme kyllä, Johanssonska ei torunut minua, päinvastoin. Hän ryhtyi purkamaan sydäntään, kun oli ensin käynyt toteamassa, että herra oli tosiaan lähtenyt kaupungille. Niin se kuulemma aina teki, jos hermostui kotona. 12
– Se on semmonen oikullinen se Janne-herra, levoton jotenkin, pyykkärirouva motkotti ja rupesi pesemään perunoita. Minä kykin hellan edessä ja sytytin lieteen uuden tulen. – Oikein käy Aino-rouvaa sääli, kun aina saa olla varpaisillaan, kun herra on kotona. Eihän ne lapset ymmärrä, koska pitäis olla hiljaa. Juoksevat ja melskaavat, välillä parkuvatkin. Ja jos lapset nukkuu, niin sitten kuuluu meteliä muka naapurista. Ei se mikään ihme ollut, että Johanssonska oli niin kovasti Aino-rouvan puolta. Hän oli kuulemma pessyt pyykkiä Kenraalskalle jo silloin, kun Ainoneiti oli vasta pikkutyttö ja kaikki vanhemmatkin sisarukset asuivat kotona. – Se oli iso sakki siihen aikaan, neljä poikaa ja neljä tyttöä, viires tytär oli just sillon kuollu, mikäs se pikkulikan nimi olikaan, Siiri muistaakseni. Kenraalska otti siitä niin itteensä, Johanssonska muisteli. – No, sittenhän ne lähti Kuopioon ja meni monta vuotta, ettei niistä kuulunu mitään, hän huokasi. – Vaan sitten kun kenraali meni Vaasaan kuvernööriksi, niin Kenraalska muutti Hel13
sinkiin ja rupesi taas mulla pesettään. Välillä oon tehny Kenraalskalle siivouksiakin ja muuttoja tietysti, kun ne on aina vaihtamassa kortteeria, nämä nuoremmat pariskunnat varsinkin. Moneen kertaan oli Johanssonskaa kuulemma kysytty vakituiseksi huushollerskaksi, mutta ei hän aikonut semmoiseen ruveta, kun oli omakin talous hoidettavana. Jos oikein ymmärsin, Johansson oli suutari, jolla oli verstas jossakin Sörnäisten suunnassa ja samassa mökissä tupa ja kamari. Oman mökin saunassa Johanssonska sanoi pesevänsä herrasväkien pyykit ja kuivattavansa ne pihalla. – Itte minä ne silitän ja tärkkään ja viikkaan nätisti, Johanssonska kehaisi saatuaan perunat vihdoin hellalle kiehumaan. – Ukko ne sitten lykkää kärryllä tälle puolelle Pitkääsiltaa. Töölööstä mä en pyykkiä ota. Se on liika kaukana, ja jos on oikein koppava rouva, niin sanon, että nietu ja neitak! Vaan Kenraalska se on hyvä ihminen, vaikka on Venäjältä korkeeta sukua. Se puhuu niin kuin ihmiselle, keittää kahvit, kiittää kauniisti, ottaa kaulastakin, jos sikseen tulee! 14
Ties miten kauan Johanssonska olisi Kenraalskaa kehunut, ellei Linda-neiti olisi tullut kotiin. Säikähdettiin oikein, kun pöytä oli vielä kattamatta ja perunat pantu vasta tulelle. Minä rupesin soosintekoon, kun Johanssonska lähti kattamaan pöytää ja hyvittelemään neitiä. Kohta hän kumminkin palasi takaisin, sulki oven jäljessään ja pudisti päätään. – Ei se neiti mitään syö, hän puuskahti. – Pitää vierä sille etikkakääre ja vesilasi. Päätä kuulemma särkee niin ettei tahro eteensä nährä ja kaikki okset taa. Sillä aikaa kun Johanssonska oli hyysäämässä Linda-neitiä, tein soosin valmiiksi ja nostelin kyökin pöydälle lautaset, lasit ja muut syömätarpeet. Puolista syötäessä sain lopulta käännetyksi Johanssonskan puheet naapureihin. Tämän kivitalon omisti kuulemma merikapteeni Laurell, joka oli vuokrannut sekä ylä- että alakerran lukaalit sukulaisilleen. Yläkerrassa asui eversti Jakolev, jonka vaimo oli Laurellin sukulaisia. Alakerrassa piti kuulemma joku leskiruustinna koulukortteeria lapsenlapsilleen. 15
– Kovasti tässä kuuluu olevan tyyris vuokra, Johanssonska huokasi. – Sen takia piti näiren laittaa pystyyn tämmönen puulaaki, että saavat vuokran maksetuksi. Eihän näillä ole isoja rahoja kellään. – Entäs... keitä tuolla pihan puolella asuu? sain lopulta kysytyksi, kun ruvettiin tiskaamaan astioita. – No tuossa kulmatalossa on kaks lukaalia. Portin pielessä asuu kaks ompelijatarta ja tässä kivitalon päässä yks muurarimestari Lindberg vaimonsa ja poikansa kanssa, Johanssonska selitti. – Ja Vossikka-Justuksen nyt tuntee jokainen. Se on Viipurista kotoisin, puhuu monta kieltä, venättä ja saksaakin, niin se ainakin kehuu. Justuksen vaimo pesi kans ennen pyykkejä, mutta sai sitten keuhkotaudin ja kuoli jo kymmenen vuotta sitten. Yks tytär niillä oli, vaan lieneekö tuo naimisissa muualla, kun ei ole näkyny. Mieli teki kuulla enemmänkin. Niinpä kysyin vähän niin kuin ohimennen siinä haarukoita kuivatessani, että yksinkö se vossikka asui taloaan. – Eihän tuo toki yksin pärjää, kun on päivät pitkät ja väliin yötä myöten ajossa, Johanssonska 16
puuskahti. – Äitinsä ja veljensä kanssa Justus siinä elelee. Ja mikä ettei? Briitta on topakka muori ikäsekseen, vaikka jalat onkin jo huononpuoleiset. Se Justuksen nuorempi veli on semmonen vähän omituinen, mutta hyvät klapit se tekee, on vaan vähän ihmisarka. Niin, ja nythän Justus hommas viime syksynä toisen hevosen ja renkimiehen. Kehui saaneensa oikeen reippaan pojan, vaikka eipä tuota ole sattunut näkymään kun vilaukselta. Koko päivän ajattelin Eliasta, vaikka muuten olin työn touhussa. Nyt laitettiin herrasväen makuu kamari kuntoon, kun kerran Janne-herra oli kaupungissa. Sen verran Johanssonska pyörsi puheitaan, että sanoi herran toki olevan välillä ihan oikea ihminen. – Silloin se peuhaa lastenkin kanssa ja on kovasti höveli ja naurattaa Aino-rouvaa, hän selitti. – Vaan kun tulee huonot ajat, silloin ei kelpaa mikään! Kun ruvettiin vaatteita purkamaan piirongin laatikoihin, löysin yhden korin pohjalta flanellipaidan välistä nipun valkoisia hansikkaita. Eivät ne ainakaan Aino-rouvan olleet. Koko oli liian suuri. 17
– Herranen aika, sielläkö ne herran hansikkaat nyt olikin, Johanssonska päivitteli, kun näytin löytöäni hänelle. – Noita just etittiin viime keväänä kissain ja koirain kera, kun Janne-herra oli lähdössä rouvan kanssa Saksanmaalle. Kolme paria uusia piti käyrä ostamassa, vaikka rahat olis tarvittu vallan muuhun! Johanssonska käski minun poimia nipusta pari puolet pois ja panna loput piirongin ylälaatikon takakulmaan. Janne-herra oli kuulemma kova hävittämään hansikkaita ja kauluksia ja kaulaliinoja myös. – Sitä se viftaaminen teettää, Johanssonska tuhahti sen näköisenä, etten uskaltanut kysyä, mitä se oikein tarkoitti. Jotakin huonoa elämää varmaan. – No, nythän täällä alkaa näyttää jo ihan ihmis mäiseltä, Johanssonska puuskahti, kun vuoteet oli pedattu ja lattialle levitetty vastapestyt matot. Vaatteet oli laitettu paikoilleen piironkiin ja suureen peilioviseen vaatekaappiin. Pesukomuuttiin oli pantu vesikannu, pesuvati, saippuakuppi ja suuri kölninvesipullo. Samanlainen oli ollut Professorillakin aina mukanaan. Ilta alkoi jo hämärtää, kun Kitti-herra vihdoin 18
tuli kotiin. Johanssonska oli juuri silloin mennyt katsomaan, mitenkä Linda-neiti jaksoi, ja selitti tampuurissa kovalla äänellä Kitti-herralle niitä neidin päänsärkyjä ja oksetuksia. Kun Johanssonska tuli kyökkiin, hän sanoi, ettei kumpikaan herra tule tänä iltana teelle. Ne olivat menossa visiittiin, kun joku laulajaneiti on tullut kaupunkiin. – Linta-neitikin oli kutsuttu, vaan tuskin tuosta on lähtijäksi, Johanssonska arveli ja käski minun viedä neidille prikalla teetä ja hilloleipää kahdeksan aikaan niin kuin tavallista. – Äläkä sitten sytytä lamppua, hän muistutti vielä lähtiessään. – Jätät vaan tampuuriin valot ja oven raolleen, niin et kompastu mööpeleihin. Johanssonska oli jo menossa, kun muistin polttopuut ja kiirehdin kyökinrappuun huutamaan hänen jälkeensä. – Totta kai minä ne klapit muistan! Johanssonska huikkasi selvästi närkästyneenä siitä, että olin epäillyt hänen unohtaneen koko asian. Niin opin, että kun Johanssonska otti jonkin asian hoitaakseen, sen hän myös hoiti loppuun asti. 19
Olin juuri lähdössä pihan perälle, kun Kitti-herra ilmestyi kyökkiin paitahihaisillaan ja pyysi, että auttaisin häntä kauluksen nappien kanssa. – Jos herra istuu tuohon, niin yletyn paremmin, sanoin heti ja vedin tuolin lampun alle keskelle lattiaa.Kaulus oli upouusi ja sen napinreiät oli ommeltu ihan liian tiukoiksi. Lopulta otin puukon komuutin laatikosta ja leikkasin reikiä vähän suuremmiksi. – Minä jo pelkäsin, että Ida rupeaa riehumaan puukko kädessä, Kitti-herra naureskeli, mutta lopetti heti kun huomasi, ettei minua naurattanut. – Yleensä pyydän apua Lindalta tai otan toisen kauluksen, hän selitti. – Mutta nyt en löydä puhtaita kauluksia mistään. – Pitää kysyä huomenna Johanssonskalta, sanoin siihen. – Jos vaikka ovat pyykissä vielä. No niin, nyt se on napitettu. Tehkää hyvin! Varmuuden vuoksi odotin kyökissä niin kauan, kunnes paraatiovi kolahti ja Kitti-herra oli mennyt menojaan. Vasta sitten uskalsin lähteä pihamaalle. Siellä oli valoa vähän enemmän, sillä tallin ovi oli 20
auki. – Kuuleha sie! Vossikka-Justus huuteli minut nähdessään. – Sie voit hakkee puita tuost meijä liiterist ens hättää, tuost nurkan takkaa, otat vaan siit peremmält, saat kuivempii! Niiasin ja kiitin. Sitten oli jo kiire huussiin. En sentään kehdannut ruveta ovella huutelemaan ääneen, potkaisin vain ovea ja tömistin jalkojani ennen kuin menin sisälle. Tällä kertaa rotat pysyivät piilossa, Luojan kiitos. Kun palasin takaisin pihamaalle, oli tallin ovi jo pantu kiinni. Katoksessa ei kuitenkaan näkynyt kuin yhdet vaunut ja mökinkin ikkuna oli pimeänä. En voinut olla miettimättä, mihin aikaan Elias mahtoi päästä tänä iltana ajosta kotiin. Koko ehtoon olin kuin tulisilla hiilillä. Vähän väliä piti käydä katsomassa, näkyikö pihalla liikettä. Linda-neidille vein sentään teeprikan kahdeksalta niin kuin Johanssonska oli käskenyt. Neiti makasi märkä hantuuki otsallaan tyynyjen varassa eikä edes nostanut päätään, käski vain jättää prikan kirjoitus 21
pöydän kulmalle. Mieli teki kysyä, pitäisikö minun auttaa neidille yöpaita päälle, mutta kun toinen näytti ihan siltä, ettei toivonut mitään muuta kuin että lähtisin huoneesta, jätin tarjottimen pöydälle ja hiivin ulos. – Stäng dörren, snälla du, Linda-neiti sanoi valittavalla äänellä, kun olin jo kynnyksellä. Tein työtä käskettyä ja suljin oven jäljessäni. Kun ei ollut muutakaan tekemistä, sijasin pikkutyttöjen vuoteet valmiiksi. Petivaatteet olivat kaikki löytyneet herrasväen makuukamarin tavararöykkiöstä. Sitä pukkisänkyä en ollut muistanut vieläkään pyytää, mutta aivan hyvin saatoin toki maata permannollakin. Väsymys painoi jo silmäluomia, mutta kun vielä oli pieni toivo, että voisin nähdä Eliaksen, en malttanut mennä nukkumaan. Oikeastaan olisi tehnyt mieli lukea jotakin. Olihan minulla arkun pohjalla monta kirjaa, mutta kaikki oli jo luettu läpi moneen kertaan. Sitten muistin, että ruokasalissa oli vielä pari laatikkoa, joissa olin nähnyt kirjoja. Uskaltaisinkohan? 22
Pitkään seisoin tampuurin ovella ja kuuntelin talon ääniä. Linda-neidin oven takaa ei kuulunut mitään, mutta alakerrassa joku soitti pianolla kissanpolkkaa. Sitä Paulkin oli joskus pimputtanut kiusallaan Björkuddenissa, vaikka poika oli aina lopulta häädetty pianon äärestä. Lopulta uskalsin avata ruokasalin oven ja sytyttää valon kattolamppuun. Varmuuden vuoksi suljin sentään oven takanani. Jos Linda-neiti tai joku muu yllättäisi minut, voisinhan sanoa, että Johanssonska on käskenyt purkaa kirjat ikkunalaudalle, jotta päästään huomenna pesemään tämäkin lattia. Päällimmäisenä laatikossa oli vanhoja pölyisiä kirjoja. Kun avasin yhden niistä, näin että se oli venäjäksi kirjoitettu. Pettyneenä pistin kirjan syrjään ja toisenkin ja kolmannen samanlaisen ja vielä yhden ja vielä kaksi. Nämä olivat varmaan samaa sarjaa, kun kannet oli sidottu samalla tavalla ja selkämyksessä oli numeroita. Laatikon pohjalla oli sentään jokin erinäköinen kirja. Yksin, luki pahvikannessa kruusatuin kirjaimin. Kirjoittanut Juhani Aho. Eikös se ollut 23
sama kirjailija, joka oli käynyt Björkuddenissakin Professorin luona ja kääntänyt suomeksi ne uudet Välskärit? Kun avasin kirjan, luki ensimmäisellä sivulla:
Soitto on suruista tehty, murehista muovaeltu. Illallinen oli syöty, kello kävi jo kahtatoista. Oli ollut koko illan kankeata ja puheet ilman sisältöä. Keskustelu oli ujunut laihaksi ja uhkasi kokonaan katketa. Kun kadulla ajavan ajurin rattaat olivat lakanneet särkemästä hiljaisuutta, kuului vain lampun sydämen ynisevä laulu. En olisi varmaan ruvennut lukemaan koko romaania, ellei siinä olisi ollut niitä ajurin rattaita. Pakko oli laittaa kirja syrjään ja pinota painavat venäläiset kirjat takaisin laatikkoon. Kuin varas sammutin ruokasalin valot ja hiivin kyökkiin. Pöytä piti kumminkin pyyhkiä ensin, ettei kirjaan tulisi rasvaisia 24
jälkiä. Heti alussa kävi ilmi, että se joka tarinaa kertoi, oli joku herra, joka oli lähdössä pitkälle matkalle ja oli viimeisen kerran visiitillä jonkun Anna-nimisen neidin luona. Mies oli varmaan saanut Annalta rukkaset, kun paiskasi lähtiessään oven kiinni, vaikka paikalla oli Annan äitikin ja veli, joka oli sen herran ystävä. Ensin alkuun ajattelin, että se herra oli vain niin kiivasverinen, samanlainen kuin Elias, eikä tarkoittanut pahaa, oli vain niin kovasti rakastanut Annaa. Sitä melkein toivoi niin kuin se mieskin, että Anna tulisi sittenkin katumapäälle ja suostuisi kosintaan, kun se herra niin kovin rakasti. Sitä paitsi olihan se jännittävää lukea, miten matkustettiin laivalla meren yli Saksanmaalle ja ajettiin junalla Pariisiin asti. Ihan niin kuin olisi itsekin päässyt niin kauas, saanut istua kahviloissa, kuljeksinut katuja ja nähnyt kaikki suuren maail man ihmeet. Vaan mitä pidemmälle kirjaa luki, sitä enemmän mies rupesi inhottamaan, varsinkin sen jälkeen, kun 25
Anna oli mennyt kihloihin toisen kanssa ja se herra heittäytyi niin ilkeäksi. Teki mieli viskata kirja pois, mutten sittenkään malttanut. Oli pakko kääntää sivu toisensa jälkeen, vaikka tiesi, ettei se mikään tavallinen tanssisali ollut, johon se mies jouluyönä lähti. Luin kirjan sinä yönä loppuun. Tarina vei niin mennessään, että unohdin vahtia ikkunasta, milloin Elias palasi kotiin. Kun vihdoin häpeästä hehkuen suljin kirjan ja vein sen ruokasaliin, oli kaikkialta muualta jo valot sammutettu. Juuri kun olin saanut kirjat pakatuksi takaisin laatikkoon oikeassa järjestyksessä, kuului salin kello helähtävän kolme kertaa. Hyvä Jumala, miten ihmeessä jaksan herätä ennen seitsemää? Vaikka uni pakotti silmiä, en saanut nukuttua peiton alle kömmittyäni. Kirjan sanat polttivat mieltä ja ruumista. Niin kuin olisin itse maannut siinä likaisessa vuoteessa... Juuri silloin havahduin outoon meteliin. Se kuului tampuurin suunnasta. Oli pakko nousta ja raottaa lastenkamarin ovea. Oliko joku tulossa pa26
raatirappuja ylös? Ei, tulijoita oli useampia. Pelko kuristi jo kurkkua, kunnes tunnistin Kitti-herran äänen. – Jag öppnar, hän kuului sanovan oven takana. Siinä samassa avain kiertyi ovessa ja ulko-ovi lennähti auki. Ennen kuin ehdin sulkea lastenkamarin oven, näin miten Kitti-herra astui sisään. Mutta ketä hän kiskoi perässään? Hyvänen aika! Sehän oli Janne-herra, joka ei tahtonut pysyä tolpillaan. Herran käsipuolessa tuli tampuuriin vielä kolmaskin mies pitkässä palttoossa ja koppalakissa. Se oli Elias. – Ida tulee auttamaan! Kitti-herra komensi huomatessaan minut. Ei siinä ehtinyt pukea edes hametta päälleen. Oli pakko juosta paitasillaan avaamaan ovea ruokasaliin ja laittamaan valot päälle. – Tänne, tänne! Täällä on sänky valmiina, sanoin hädissäni ja avasin makuuhuoneen oven. Vedin peiton syrjään, kun miehet taluttivat Janne-herran vuoteeseen. Sängystä alkoi kuulua saman tien äänekäs kuor27
saus. Kitti-herra ja Elias palasivat takaisin tampuuriin. Jäin vielä sammuttamaan valoja. Sen verran ehdin kumminkin kuulla, ettei Kitti-herralla tainnut olla rahaa maksaa kyytiä. – Ei se mitään, kuului Elias sanovan. – Jos herra maksaa sitten huomenna Justukselle. Hyvää yötä! Kai tämä oli Kitti-herrastakin noloa. – Anteeksi, Ida, hän mutisi seisahtuessaan vielä hetkeksi ruokasalin ovelle. – Ei se mitään, kiirehdin niiaten vastaamaan. – Hyvää yötä! Varmuuden vuoksi kävin vielä kuuntelemassa makuukamarin oven takana. Kuorsaus jatkui yhtä tasaisena kuin oli alkanutkin. Suuta kuivasi. Menin kyökkiin ja join lasin vettä. Aamu sarasti jo kattojen yllä, kun katselin kyökin ikkunasta, miten Elias sulki tallin oven ja harppoi pihan poikki mökkiinsä. Kärryt olivat jääneet keskelle pihamaata. Ei niitä olisi yksi mies jaksanut työntää ylämäkeen katoksen alle. Kun Johanssonska tuli aamulla rievä kainalossaan kyökkiin, olin jo käynyt hakemassa Justuksen 28
liiteristä puulaatikon täyteen klapeja. – Mitenkäs täällä? Johanssonska kysyi. – Tuliko ne herrat yöksi kotiin? – Tulihan ne, vastasin ja pidättelin haukotusta. En ruvennut sen paremmin selittämään, mitä oli tapahtunut. Johanssonska olisi siitä saanut vain lisää vettä myllyynsä.
29
Lokakuussa 1898
Ihmeen nopeasti sitä tottui askareisiin uudessa huushollissa, vaikka koko ajan piti oppia kaikkea uutta. Puolen viikon maissa laittoivat miehet tampuuriin telefoonin ja sitten piti opetella, mikä kilinä tuli ovikellosta ja mikä telefoonista. Onneksi Kitti-herra neuvoi, mitenkä siihen kojeeseen piti vastata. Ei se vaikeaa ollut, vaikka puhetorvi olikin niin korkealla, että piti oikein varvistaa, jotta sai siihen puhutuksi. Jo kolmantena päivänä Johanssonska jätti kyökkihommat kokonaan minun haltuuni, vaikka eihän niitä silloin vielä niin paljon ollut. Riitti kun aamulla keitti puuron ja teetä ja puoliltapäivin laittoi perunoita soosin kanssa. Janne-herra ja Kitti-herra söivät päivällistä koko viikon jossakin muualla. Yhtenä päivänä paistoin Linda-neidille päivälliseksi 30
puoliselta ylijääneitä perunoita kananmunan kanssa, mutta sitten oli neiti taas niin kipeänä,ettei tahtonut muuta kuin teetä ja leipää. – On se hyvä, että Iita pärjää kyökissäkin, niin ei Aino-rouvan tartte heti olla hommaamassa köksää, Johanssonska sanoi, kun lauantaiaamuna oltiin lähdössä torille. Eilispäivänä oli raahattu kaikki tyhjät kopat ja laatikot ullakolle. Sieltä oli löytynyt se pukkisänkykin, joka tuotiin alakertaan minua varten. Vintin perällä pidettiin myös pyykkisaaveja, joihin piti viedä likaiset vaatteet odottamaan pesua. – Sinne saa Iitakin laittaa omat pyykkinsä, Johanssonska oli luvannut. – Kunhan kattoo, että ne on kaikki nimikoitu. Nyrkkipyykkiä voi pestä kyökis säkin, mutta ne pitää kuivattaa niin ettei herrasväki näe. Janne-herra oli lähtenyt jo pari päivää aikaisemmin maalle hakemaan rouvaa ja tyttöjä kotiin Kenraalskan luota. Niinpä meidän piti hankkia torilta yhtä ja toista. Johanssonska oli näyttänyt minulle ruokakahverin ylähyllyltä tummanpruunin kaffe31
purkin, missä säilytettiin talousrahoja. Ei niitä ollut enää jäljellä kuin pari ryppyistä seteliä ja muutama kolikko. Vähän olin ihmetellyt, kun kadulle päästyämme Johanssonska ei lähtenytkään alas Nikolainkatua sille Kauppatorille, joka oli laivarannan luona, vaan kääntyi Elisabetinkadun päästä kohti Siltasaarta. – Täällä Hakaniemessä on halvempaa, Johanssonska selitti kun kuljettiin väentungoksessa Pitkänsillan yli. – Vähemmän myyjiä kyllä, kun tämä on uus toriplaani, mutta ei semmosia kiskurihintoja kuin vanhalla torilla, kun täällä on köyhempiä ostajia. Ei Iitankaan kannata lähteä tämän piremmälle, vaikka herrasväki sanois mitä. Niillä on kumminkin niin vähän huushollirahaa, että joka penniä on pakko venyttää. Niin sitten kuljettiin pitkin kuraista toria kärryltä toiselle. Johanssonskalla näkyi olevan tuttuja myyjiä, joiden luona asioitiin. Yhdeltä ostettiin potaatit ja löökit, toiselta jauhot ja ryynit ja kolmannelta iso kimpale suolattua siankylkeä. Omenoita ja puolukoita ei kuulemma kannattanut os32
taa. Johanssonska arveli, että Aino-rouva tuo niitä tullessaan Kenraalskan luota. Viimeisillä rahoilla saatiin vielä tinkimällä iso ohralimppu, tiuku munia, kannullinen maitoa ja kimpale voita yhden topakan maalaiseukon kärryistä. Hänen kanssaan Johanssonska solkkasi kummallista ruotsia. Nauratti vähän, kun tuntui siltä, ettei kumpikaan oikein ymmärtänyt toistaan. En kumminkaan uskaltanut tarjoutua tulkiksi, vaan pidin suuni kiinni ja raahasin Johanssonskan kintereillä maitokannua ja sitä suurta juurikoria, joka kävi aina vain painavammaksi. – Ei sunkaan Iita onnu tuota toista jalkaansa? Johanssonska kysyi, kun oltiin palaamassa torilta. Kerroin tietysti, miten olin pudonnut navetanvintin sillalta ja taittanut koipeni ja mitä tohtori Runeberg oli sanonut jalastani. – Juu, totta kai tohon toiseen kenkään pitää tehrä korotusta. Minäpäs puhun Johanssonille, niin kattotaan mitä se keksii, Johanssonska ilmoitti, kun lopulta oli kavuttu kyökinportaita ylös ja saatu kaikki kantamukset puretuksi ruokakahveriin ja sii33
hen kylmäänkomeroon, joka oli muurattu kyökin ulkoseinään ovensuunurkkaan. – Mutta nyt juoraan kyllä kaffet! Olin juuri jauhamassa kahvinpapuja, kun tampuurin ovikello alkoi helistä kuin viimeistä päivää. – Jösses, nehän on pikkulikat kun noin rämpyttää, Johanssonska huudahti ja kiirehti saman tien vastaanottamaan tulijoita. Minä jäin vääntämään kahvimyllyn kampea. Jännitti hiukan, kun tampuurista alkoi kuulua lasten heleitä ääniä. Samassa kyökin ovi avautui ja kynnykselle seisahtui kaksi myssypäistä tyttöä samanlaisissa päällystakeissa. Isompi tytöistä oli melkein päätä pidempi kuin pienempi, joka tuijotti minua totisena otsatukkansa alta. Lopulta isosisko hymyili ujosti. – Oletko sinä Ida? hän kysyi. – Olenhan minä, vastasin tytöille ja nousin karistamaan kahvinporot pannuun. – Ja sinä olet Eva, etkö olekin, ja sinä taidat olla Ruth. Pienempi virnisti hilpeästi, mutta vetäytyi siskonsa selän taa, kun sanoin hänen nimensä ääneen. 34
Ruth ei varmaan ollut kuin hädin tuskin neljän vanha. Eva taisi sentään olla jo lähempänä kuutta ja muutenkin aikavan oloinen. Kun olin nostanut kahvipannun selkiämään hellankulmalle, kysyin, oliko tytöillä nälkä. Kumpikin nyökkäsi innokkaasti, joten rupesin tekemään voileipiä. Kestäisi ainakin tunnin, ennen kuin puolinen olisi valmiina. Tytöt riisuivat itse päällysvaatteensa puulaatikon päälle ja istuivat sievästi penkillä kyökin pöydän ääressä voileipää syömässä, kun Aino-rouva vihdoin ennätti kyökkiin Johanssonska kintereillään. – Voi miten hyvä, että Ida on jo täällä! Ainorouva sanoi heti ja tarttui käteeni molemmin käsin. – Johanssonska on kovasti kehunut Idaa. Ihan turhaan olin jännittänyt Aino-rouvaa, tajusin sen heti. Eihän rouva ollut minua paljoakaan vanhempi, ei varmaan vielä edes kolmeakymmentä. Kamalan pieni hän oli ja kauhean laiha, laihempi kuin Alta, vaikka vatsankumpu erottuikin selvästi saalin ja röijyn alta. Suurissa silmissä oli ystävällinen katse, mutta silmänaluset olivat tummat. Ainorouva taisi olla matkasta väsynyt. Kai sen huomasi 35
Johanssonskakin, koska ryhtyi saman tien patistamaan rouvaa lepäämään. – Kyllä mä Iitan kanssa pakaasit puran ja likathan voi mennä leikkimään lastenkamariin, hän selitti johdattaessaan Aino-rouvan makuuhuoneeseen. – Saadaanko me maitoakin? pyysi Ruth eikä hievahtanutkaan penkiltä. Kaadoin tytöille maitolasilliset. Kumpikin joi reippaasti maitonsa, niiata niksautti kiitoksensa ja toi tyhjän lasinsa tiskipöydälle. Olivatpas nämä hyvinkasvatettuja lapsia! Kun kiitin tyttöjä avusta, Eva sanoi vähän pikkuvanhasti, että mummon luona Vieremässä kaikkien piti tuoda itse astiat pois pöydästä, ettei Marilla ole liikaa hommia. – Mennään katsomaan, onko nuket jo kaapissa, Eva kuului sanovan Ruthille, kun tytöt katosivat omaan kamariinsa. – Mutta ei saa huutaa, ettei mamma hermostu.
36