Conn Iggulden: Myrskylintu

kun u l n ine Ilma

채yte

Suomentanut Ilkka Rekiaro

HELSINGISSÄ K U S TA N N U S O S A K E Y H T I Ö O TAVA

1

 Englannissa oli siinä kuussa koleaa. Kuura sai polut kiiltämään pimeässä valkoisina, ja huurre­ takertui puihin jääseiteiksi. Vartijat seisoivat kyyryssä ja hytisivät muurinharjoilla. Ylimmissä­ huoneissa tuuli vihelsi ja vetisteli kiiriessään kiviseinillä. Kammion valkea ei lämmittänyt sen enempää kuin jos se olisi ollut pelkkä maalaus seinällä. ”Muistan prinssi Halin, William! Muistan sen leijonan! Vielä kymmenen vuotta, ja hän wolisi alistanut loputkin Ranskasta polvilleen.

Henrik Monmouthilainen oli minun kuninkaa3

ni, yksin hän. Minä Luoja paratkoon seuraan hänen poikaansa, mutta poika ei ole isänsä veroinen. Sinä tiedät sen. Meillä ei ole enää Englannin leijonaa vaan lauha valkoinen lammas johtamassa yhteisrukoustamme. Kiesus, melkein itkettää.” ”Derry hyvä, äänesi kantaa! Enkä suvaitse rienaa. En suvaitse sitä miehiltäni, ja sinulta odotan parempaa käytöstä.”

Lattiaa mittaillut nuorempi mies pysähtyi ja nosti katseensa tuiman näköisenä. Hän otti kaksi nopeaa askelta kädet hieman koholla. Hän oli puoli päänmittaa lyhyempi kuin lordi Suffolk, mutta vanttera ja hyvässä kunnossa. Viha ja voima kiehuivat hänessä aina lähellä pintaa. ”Minä vannon, William, etten ole ikinä ollut näin lähellä antaa sinulle turpiin”, hän sanoi. ”Kuuntelijat ovat omia miehiäni. Luuletko, että minä yritän houkutella sinut ansaan? Sitäkö sinä pelkäät? Kakista ulos! He tietävät, mitä teen, jos he paljastavat muille yhdenkin sanan.” Hän tönäisi Suffolkia kevyesti olkapäähän raskaalla nyrkillään ja kuittasi Suffolkin kulmien kurtistuk4

sen naurulla. ”Vai rienaa? William, sinä olet ollut sotilas koko ikäsi mutta puhut kuin siloposkinen pappi. Minä pystyn vieläkin antamaan sinulle turpiin. Meillä on se ero. Sinä sodit sangen hyvin, kun sinun käsketään sotia, mutta minä sodin, koska minä pidän siitä. Siksi tämä tehtävä jää minun kontolleni, William. Siksi minä olen se, joka etsii tikarille sopivan kohdan ja iskee sen sisään.

Me emme kaipaa hurskaita herrasmiehiä, William, emme tässä asiassa. Me tarvitsemme sellaisen miehen kuin minä, miehen joka näkee heikkouden eikä pelkää puhkaista siltä silmiä.”

Lordi Suffolk veti harmissaan syvään henkeä.

Kun kuninkaan vakoojamestari oli täydessä vauhdissa, häneltä sateli vuoroin kehuja ja solvauksia vuolaana rikinkatkuisena ryöppynä. Suffolk ajatteli, ettei saavuttaisi mitään loukkaantumalla Derryn puheista. Suffolk arveli Derihew Brewerin tietävän Suffolkin sapen rajat oikein hyvin. ”On totta, että emme kaipaa herrasmiehiä, Derry, mutta tarvitsemme lordin pistämään ranskalaiset ojennukseen. Sinähän se minulle kirjoitit,­ 5

muistatko? Minä purjehdin meren poikki ja jätin velvollisuuteni Orléansissa tullakseni kuuntelemaan sinua. Näin ollen olisin kiitollinen, jos paljastaisit suunnitelmasi. Muuten palaan saman tien rannikolle.” ”Niinkö se menee? Minä keksin vastaukset, ja minun pitää luovuttaa ne jalolle aateliselle ystävälleni, jotta hän voi niittää kaiken maineen? Jotta voidaan sanoa: ’Se William Pole, se Suffolkin herttua, siinä vasta terävä mies’, ja unohtaa Derry Brewer.” ”William de la Pole, Derry, kuten hyvin tiedät.”

Derry vastasi siihen hampaat irvessä murinaa muistuttavalla äänellä. ”Ai jaa? Onko sinusta nyt oikea hetki käyttää pöyhkeää ranskalaiselta kuulostavaa nimeä?

Minä luulin, että sinulla olisi enemmän älyä päässä, ihan totta. Asia on katsos niin, William, että teen sen kaikesta huolimatta, koska välitän siitä, mitä sille meitä hallitsevalle pikku karitsalle tapahtuu. Enkä halua, että houkat ja kukkoilevat 6

äpärät repivät isänmaani hajalle. Minulla on kuin onkin suunnitelma, joskaan sinä et varmasti pidä siitä. Haluan kuitenkin sinun ymmärtävän, millä panoksilla tässä pelataan.” ”Toki minä ymmärrän”, Suffolk sanoi silmät kovina ja kylminä.

Derry virnisti hänelle ilman huvittuneisuuden häivääkään paljastaen valkoiset hampaansa – Suffolk ei ollut eläessään nähnyt aikuisella miehellä niin valkoisia hampaita. ”Etkä ymmärrä”, Derry sanoi halveksuen. ”Koko maa odottaa, että nuori Henrik osoittautuisi edes jossain määrin siksi mieheksi, joka hänen isänsä oli, ja veisi päätökseen sen mahtavan työn, jolla vallattiin puolet Ranskasta ja pantiin heidän tärkeilevä dauphin-prinssinsä kipittämään karkuun kuin pikkulikka. He odottavat, William.

Kuningas on kaksikymmentäkaksivuotias, ja hänen isänsä oli siinä iässä oiva taistelija. Muistatko?

Vanha Henrik olisi repinyt heiltä keuhkot rinnasta ja käyttänyt niitä rukkasina ihan vain pitääkseen kätensä lämpiminä. Mutta ei se karitsa. Ei Henri7

kin poika. Karitsa ei osaa johtaa eikä taistella. Hänelle ei kasva edes parta! Kun he tajuavat, ettei hän tule ikinä Ranskaan, meidän pelimme on pelattu, käsitätkö? Kun ranskalaiset lakkaavat tutisemasta peloissaan siitä, että Englannin leijona, kuningas Henrik tulee takaisin, kaikki on menetetty. Ehkä vuoden tai kahden päästä Ranskalla on sotajoukko koolla, ja se lähtee päiväksi Lontooseen kuin ampiais­parvi pitämään hauskaa. Pikkuisen piristävää hävitystä ja teurastusta, ja sen jälkeen riisumme lakin päästä ja kumarramme syvään aina kuullessamme jonkun puhuvan ranskaa. Sitäkö sinä tyttärillesi haluat, William? Ja pojillesi? Noilla panoksilla pelataan nyt, William englantilainen Pole.” ”Kerro sitten, miten heidät saa solmimaan aselevon”, Suffolk sanoi hitaasti ja ponnekkaasti.

Hän oli neljäkymmentäkuusivuotias iso mies, jonka tuuhea raudanharmaa tukka harotti hänen leveästä päästään sivuille kunnes laskeutui melkein olkapäille asti. Hän oli viime vuosina lihonut ja tunsi itsensä vanhaksi Derryn seurassa. Oikeaa olkapäätä kolotti harva se päivä, ja hän oli saa8

nut vuosia sitten toiseen jalkaansa pahan haavan, josta lihakset eivät olleet koskaan kunnolla toipuneet. Suffolk ontui talvella ja tunsi koleassa huoneessa seistessään kivun, joka vihloi haavasta jalkaa pitkin ylöspäin. ”Se poika sanoi minulle samaa”, Derry totesi. ”’Järjestä minulle aselepo, Derry’, hän virkkoi. ’Tuo minulle rauha.’ Rauha, vaikka voisimme korjata koko potin yhtenä hyvänä sotavuonna. Sitä oli kuvottavaa kuunnella – ja isäparkansa varmasti kääntyi haudassaan. Minä olen homehtunut arkistossa pitempään kuin yhdeltäkään punaveriseltä mieheltä on soveliasta vaatia, mutta minä löysin sen, ettäs tiedät, William Pole. Minä löysin jotain, mistä­ ranskalaiset eivät kieltäydy. Sinä viet sen heille ja he harmittelevat ja huokailevat, mutta eivät malta­ vastustaa kiusausta. Hän on saava aseleponsa.” ”Ja mahdatko paljastaa tämän suuren salaisuuden?” Suffolk kysyi onnistuen vaivoin hillitsemään kiukkunsa. Derry oli sietämätön, mutta häntä ei voinut hoputtaa. Sitä paitsi Suffolk epäili vakoojamestarin nauttivan siitä, että sai jaarlin 9

kärkkymään sanojaan. Suffolk päätti olla suomatta Derrylle sitä mielihyvää, että paljastaisi kärsimättömyytensä. Hän astui huoneen poikki kaatamaan itselleen kannusta vettä ja joi sen nopein kulauksin. ”Meidän Henrikimme haluaa vaimon”, Derry sanoi. ”He antavat ennemmin helvetin jäätyä kuin luovuttavat hänelle kuninkaallisen prinsessan kuten luovuttivat Henrikin isälle. Ranskan kuningas pitää tyttärensä lyhyessä lieassa odottamassa ranskalaisia sulhoja, joten en edes suo hänelle iloa päästä kieltäytymään pyynnöstämme. Mutta on olemassa eräs toinen huone, Anjou. Sen herttualla on pergamentilla oikeus Napoliin, Sisiliaan ja Jerusalemiin. Vanha René kutsuu itseään kuninkaaksi ja on saattanut perheensä perikatoon yrittämällä jo kymmenen vuoden ajan penätä oikeuksiaan. Hän on maksanut suurempia lunnaita kuin sinä ja minä olemme koskaan näkevä. Ja hänellä on kaksi tytärtä, joista toinen on kolmetoista­vuotias ja vielä lupaamatta kellekään kosijalle.”

10

Suffolk pudisti päätään ja kaatoi pikarinsa uudelleen täyteen. Hän oli lopettanut viinin ja oluen juonnin, mutta nyt jos koskaan hän todella kaipasi niitä. ”Minä tunnen Anjoun herttua Renén”, hän sanoi. ”Hän vihaa englantilaisia. Hänen äitinsä oli sen tytön, Jeanne d’Arcin, hyvä ystävä, ja muistanet, Derry, että me poltimme hänet roviolla.” ”Se oli oikein tehty”, Derry kivahti. ”Sinä olit paikalla ja näit hänet. Se narttu oli liitossa jonkun kanssa, vaikkei ehkä itsensä sielunvihollisen. William, sinä et ymmärrä. Ranskan kuningas kuuntelee Renétä. Se riikinkukko saa kiittää René Anjoulaista kruunustaan ja kaikesta muustakin. Eikö Renén äiti tarjonnut hänelle turvapaikan, kun hän nosti hameenhelmansa ja otti jalat alleen?

Eikö Renén äiti käskenyt Jeanne d’Arcin mennä­ Orléansiin ja usuttaa heidät hyökkäämään? Se suku piti Ranskan ranskalaisten hallussa, tai ainakin Ranskan persepuolen. Anjou on avainasemassa. Ranskan kuningas meni lempo soikoon naimisiin Renén sisaren kanssa! Se suku jos mikä 11

pystyy painostamaan heidän pikku kruunupäätään – ja suvulla on naimaton tytär. Suvun kautta pääsemme sisään, sano minun sanoneen. Olen käynyt heidät kaikki läpi, joka ikisen ranskalaisen herttuan, jolla on vähintään kolme sikaa ja kaksi palvelijaa. Margareeta Anjoulainen on toden totta prinsessa; hänen isänsä saattoi itsensä vararikkoon todistaakseen sen.”

Suffolk huokaisi. Oli myöhä, ja hän oli väsynyt. ”Derry, ei auta, vaikka olisit oikeassa. Olen tavannut herttuan useampaan otteeseen. Muistan hänen valittaneen, että englantilaiset sotilaat nauroivat hänen ritarikunnalleen. Hän loukkaantui syvästi.” ”Siinä tapauksessa hän ei olisi saanut kutsua sitä Ordre du Croissantiksi.” ”Ei se ole yhtään oudompi nimi kuin Sukkanauharitarikunta. Oli miten oli, Derry, hän ei anna meille tytärtään, ei varsinkaan aselevon vastineeksi. Hän saattaisi luopua tyttärestään, jos saisi ison omaisuuden – mikäli asiat ovat niin huo12

nosti kuin sanot – mutta aselevon tähden? Eivät kaikki ranskalaiset ole tonttuja. Me emme ole sotineet kymmeneen vuoteen, ja meidän on vuosi vuodelta vaikeampi pitää alueet hallussamme.

Heillä on täällä suurlähettiläs, joka varmasti kantelee kotona kaikesta mitä näkee.” ”Hän kantelee kaikesta mitä minä sallin hänen nähdä. Siitä sinun ei tarvitse olla huolissasi.

Se parfymoitu poju on visusti minun taskussani.

Mutta en ole vielä kertonut sinulle, mitä tarjoamme, jotta saamme vanhan Renén hikoilemaan, nykäisemään kuningastaan hihasta ja taivuttelemaan tämän hyväksymään ehtomme. Ilman perintömaidensa vuokria hän on köyhä kuin kirkonrotta. Ja miksi hän ei niitä saa? Koska me omistamme ne.

Hänellä on pari ränsistynyttä linnaa Ranskan parhaiden viljelysmaiden keskellä, ja kelpo englantilaiset siviilit ja sotilaat nauttivat niistä hänen puolestaan. Koko Mainesta ja Anjousta! Tämä saa hänet neuvottelupöytään ja vähän äkkiä. Ja sitä kautta me saamme havittelemamme aselevon. Kymmenen vuotta? Me vaadimme kaksikymmentä 13

ja pirulauta prinsessan kaupan päälle. Ja kuningas kuuntelee René Anjoulaista. Ne etanansyöjät suostuvat kilvan ehtoihimme.”

Suffolk hieroi turhautuneena silmiään. Hän tunsi viinin maun suussaan, vaikkei ollut juonut yli vuoteen tipan tippaa. ”Tämä on hullua. Sinä vaadit minua luovuttamaan yli neljänneksen Ranskan-maistamme.” ”Luuletko, että riemuitsen siitä?” Derry kysyi vihaisesti. ”Luuletko sinä, etten ole kuukausi­ kaupalla hiki hatussa etsinyt parempaa keinoa?

Kuningas sanoi: ’Derry, järjestä minulle ase­ lepo.’ No tässä se on. Se saadaan aikaan vain tällä konstilla, ja usko huviksesi, että jos olisi toinen, minä olisin sen jo tähän mennessä löytänyt. Jos hän osaisi käyttää isänsä miekkaa – jos hän Herra paratkoon edes jaksaisi nostaa sen omin voimin – en kävisi kanssasi tätä keskustelua. Sinä ja minä lähtisimme jälleen kerran kentälle torvet soiden, ja ranskalaiset pötkisivät pakoon. Kun hän ei kerran pysty siihen – eikä hän todellakaan pysty, olethan sinä nähnyt millainen hän on – tämä on 14

ainoa tie rauhaan. Samalla saadaan hänelle vaimo, jotta kaikki muu pysyy salassa.” ”Joko olet kertonut kuninkaalle?” Suffolk kysyi, vaikka arvasi vastauksen. ”Jos olisin, hän olisi jo suostunut, eikö totta?” Derry vastasi katkerana. ”’Sinä tiedät parhaiten, Derry.’ ’Jos olet sitä mieltä, Derry.’ Tiedäthän sinä, miten hän puhuu. Saisin hänet suostumaan ihan mihin hyvänsä. Ongelmana on, että niin saavat kaikki muutkin. Hän on heikko hallitsija. Me voimme vain hankkia hänelle vaimon ja odottaa kärsivällisesti vahvaa poikalasta.” Derry näki Suffolkin epäilevän ilmeen ja tuhahti. ”Onnistuihan se Edvardinkin kohdalla. Skottien vasaralla oli heikko poika, mutta millainen oli pojanpoika? Olisinpa tuntenut sellaisen kuninkaan.

Korjaan: tunsinhan minä. Minä tunsin Henrikin.

Minä tunsin Agincourtin leijonan, ja ehkei miehen sovi elämässään enempää toivoa. Mutta sillä aikaa kun odottelemme kelpo monarkkia, meillä pitää olla aselepo. Se parraton poika ei kestä mitään sen kovempaa.”

15

”Oletko nähnyt edes sen prinsessan kuvaa?”

Suffolk kysyi tuijottaen etäisyyteen.

Derry naurahti pilkallisesti. ”Margareetanko? Sinähän tykkäät nuorista neitokaisista, eikö niin? Mutta olet ukkomies, William Pole! Mitä väliä hänen ulkonäöllään on? Hän on melkein neljätoista ja neitsyt – vain sillä on väliä. Vaikka hän olisi kauttaaltaan syylien ja luomien peitossa, meidän Henrikimme sanoisi:­’Jos sinusta siltä tuntuu, Derry.’ Minä en liioittele.”­ Derry pysähtyi Suffolkin viereen ja pani merkille, että vanhempi mies vaikutti kumarammalta kuin astuessaan kammioon. ”William, sinut tunnetaan Ranskassa. Sinut, isäsi ja veljesi, ja siellä tiedetään, että sukusi on maksanut oppirahansa. Ranskalaiset kuuntelevat sinua, jos esität heille tämän tarjouksen. Meille jää yhä pohjoinen ja koko rannikkokaistale. Meille jäävät Calais, Normandia, Pikardia ja Bretagne – maita aina Pariisiin saakka. Jos pystyisimme pitämään ne hallussamme ja lisäksi Mainen ja An16

joun, vetäisin lipun salkoon ja marssisin kanssasi.

Mutta me emme pysty.” ”Minun on kuultava tämä kuninkaan suusta ennen kuin lähden takaisin”, Suffolk sanoi silmät kolkkoina.

Derry käänsi vaivautuneesti katseensa sivuun. ”Olkoon menneeksi, William. Ymmärrän.

Mutta sinä tiedät... No hyvä on. Löydät hänet kappelista. Ehkä voit keskeyttää hänen rukoushetkensä, mene ja tiedä. Hän on yhtä mieltä kanssani. Hän suostuu piru vie mihin vain.”

Miehet kävelivät pimeässä riitteisen, rouskuvan ruohikon poikki Windsorin kappelille, joka oli omistettu Neitsyt Marialle, Edvard Tunnustajalle ja Pyhälle Yrjänälle. Tähtien valossa hengityksen huurutessa suun edessä Derry nyökkäsi ovella seisoville vartijoille. Suffolk ja Derry astuivat kynttilöin valaistuun kappeliin, jossa oli lähes yhtä kylmä kuin ulkona.

Kappeli vaikutti aluksi autiolta, mutta Suffolk aisti ja sitten hahmotti miehiä seisomassa patsai17

den välissä. He olivat mustissa kaavuissaan lähes näkymättömiä kunnes liikahtivat. Kivilattialla otetut askeleet kaikuivat hiljaisuudessa, kun valvojat kävelivät ovesta tulleiden miesten luo kasvoillaan vastuun kovettama ilme. Derry joutui odottamaan kahdesti että hänet tunnistettiin, ennen kuin pääsi kulkemaan keskilaivaa pitkin kohti yksinäistä rukoilijaa.

Monarkin aitio oli lähes kauttaaltaan veistetyn ja kullatun puun peitossa ja valaistu korkeasta katosta riippuvilla himmeillä lampuilla. Henrik oli polvillaan, kädet suorina edessä, jäykkinä ja tiukasti ristissä. Hän oli sulkenut silmänsä, ja Derry huokaisi hiljaa itsekseen. Hän ja Suffolk odottivat jonkin aikaa aloillaan ja katsoivat pojan ylös kohotettuja kasvoja, jotka kuulsivat pimeässä kullankeltaisina. Kuningas oli enkelimäinen, mutta heidän kummankin sydän oli särkyä heidän ajatellessaan, miten nuorelta hän näytti, miten hauraalta. Kerrottiin, että synnytys oli ollut vaikea hänen ranskalaiselle äidilleen. Nainen oli 18

selvinnyt siitä onnen kaupalla, ja poika oli ollut syntyessään sinertävä ja vähällä tukehtua. Yhdeksää kuukautta myöhemmin hänen isänsä Henrik V oli kuollut, kun sangen tavallinen sairaus oli riistänyt häneltä elämän hänen selvittyään hengissä sodista, joita hän oli käynyt koko ikänsä.

Jotkut sanoivat siunaukseksi sitä, että taisteluissa menestynyt kuningas ei ollut nähnyt poikansa varttuvan mieheksi.

Derry ja Suffolk katsoivat hämärässä toisiaan ajatellen yhteistä menetystään. Derry kumartui lähemmäksi. ”Tässä voi mennä vielä monta tuntia”, hän kuiskasi Suffolkin korvaan. ”Sinun täytyy keskeyttää hänet tai joudumme seisoskelemaan tässä aamunkoittoon asti.”

Suffolk otti tästä onkeensa ja rykäisi – hän päästi hiljaisuuteen kovemman äänen kuin oli aikonut. Kuningas avasi räpytellen silmänsä kuin olisi palannut jostain hyvin kaukaa. Henrik käänsi hitaasti päätään ja näki käytävällä seisovat miehet. Hän räpytti taas silmiään, hymyili molemmil19

le, teki ristinmerkin ja mumisi viimeisen rukouksen. Sitten hän nousi tunteja jatkuneen liikkumattomuuden kangistamille jaloilleen.

Suffolk huomasi, miten kuningas hapuili aitionoven säppiä ennen kuin astui käytävälle ja lähestyi häntä. Henrik jätti valokeilan taakseen, joten he eivät nähneet hänen kasvojaan, kun hän seisahti heidän eteensä.

Miehet polvistuivat, ja Suffolkin polvet esittivät vastalauseensa. Henrik naurahti heidän kumartaessaan. ”Sydämeni pakahtuu teidät nähdessäni, lordi Suffolk. Nouskaahan jo. Lattia on liian kylmä vanhoille miehille. Olen kuullut sisäkköni valittavan, kun hän ei tiedä minun olevan kuulolla.

Luullakseni hän on nuorempi kuin te. Nouskaa kumpikin ennen kuin vilustutte.”

Kun Derry suoristautui, hän sytytti kantamansa lyhdyn, josta levisi valoa kappeliin. Kuninkaalla oli yllään erittäin vaatimattomat vaatteet, pelkkää tummaa villaa ja tylppäkärkiset nahkakengät kuin kellä tahansa kaupunkilais20

miehellä. Hänellä ei ollut kultakoruja, ja koska hän näytti nuorelta, hän olisi voinut olla oppipoika jossain ammatissa, jossa ei vaadittu kovin paljon voimia.

Suffolk etsi nuoren miehen kasvoista jonkinlaisia merkkejä tämän isästä, mutta silmät olivat vilpittömät ja varsi solakka vailla merkkejä suvun mahtavista voimista. Suffolkilta olivat jäädä huomaamatta Henrikin käsien siteet. Hänen katseensa takertui niihin, ja Henrik nosti käsiä valoon kasvot punehtuen. ”Miekkailuharjoituksista, lordi Suffolk. Vanha Marsden sanoo, että ne känsittyvät, mutta eikö mitä, ne vain vuotavat vuotamasta päästyään. Välillä jo luulin…” Kuningas huomasi eksyneensä aiheesta ja naputti yhdellä sidotulla sormella kevyesti huuliaan. ”Te ette tullut Ranskasta asti katsomaan minun käsiäni, vai kuinka?” ”En, teidän armonne”, Suffolk vastasi tyynesti.­ ”Soisitteko minulle hetken? Olen keskustellut mestari Brewerin kanssa tulevaisuudesta.” ”Derry Breweriltä ei heru olutta!” Henrik sa21

noi. ”Brewer on ainoa panimomestari, joka ei pane olutta!”

Sutkaus oli vanha, mutta miehet hymähtivät asiaankuuluvasti. Henrik katsoi heitä myhäillen. ”Totta puhuen en voi poistua täältä. Minun annetaan pitää tauko kerran tunnissa, käydä juomassa tai heittämässä vettä, mutta sitten minun on palattava rukoilemaan. Kardinaali Beaufort paljasti minulle salaisuuden, eikä taakka ole liian raskas.” ”Salaisuuden, teidän armonne?” ”Että ranskalaiset eivät pysty hyökkäämään kuninkaan rukoillessa, lordi Suffolk. Minä pidättelen heitä käsilläni, vaikka ne ovatkin haavoilla ja sidotut. Eikö ole mainiota?”

Suffolk hengitti hitaasti sisään ja ulos ja noitui mielessään nuoren miehen isosedän houkkamaisuutta. Ei ollut lainkaan tarkoituksenmukaista panna Henrikiä haaskaamaan öitään sillä tavoin, joskin Suffolk arveli sen helpottavan Henrikin lähipiirin elämää. Kardinaali Beaufort varmasti veteli sikeitä jossain lähistöllä. Suffolk päät22

ti herättää hänet ja määrätä hänet rukoilemaan pojan kanssa, sillä eihän kuninkaan rukousseuraksi kelvannut kukaan kardinaalia vähäisempi.

Derry oli kuunnellut tarkkaan ja kärkkynyt suunvuoroa. ”Minä komennan miehet ulos, lordi Suffolk.

Luvallanne, teidän armonne? Tämä on yksityisasia, josta on parempi olla puhumatta muiden kuullen.”

Henrik viittasi häntä toimimaan. Suffolk hymyili Derryn viralliselle sävylle. Niin katkera ja pilkallinen kuin Derry olikin, hän piti varansa kuninkaan läsnä ollessa. Kappelissa ei kuuluisi rienaavia sanoja edes Derryn suusta.

Kuningas ei näyttänyt huomaavan niitä kuutta miestä, jotka Derry paimensi kappelin ovesta ulos hallayöhön. Kyyninen Suffolk uumoili, että yksi tai kaksi jäi lymyämään pimeimpiin alkoveihin, mutta Derry tunsi omat miehensä, ja Henrikin kärsivällisyys alkoi jo rakoilla. Hän pälyili rukouspaikkaa.

Suffolk tunsi yhtäkkistä kiintymystä nuorta 23

kuningasta kohtaan. Hän oli seurannut Henrikin kasvua kun koko maan toivo oli levännyt tämän harteilla. Suffolk oli nähnyt tuon toivon lakastuvan ja sitten kääntyvän pettymykseksi. Hän saattoi vain arvailla, miten raskasta se oli ollut pojalle itselleen. Henrik ei suinkaan ollut tyhmä, niin omalaatuinen kuin olikin. Hän oli varmasti kuullut kaikki hänestä vuosien mittaan esitetyt piikikkäät huomiot. ”Teidän armonne, mestari Brewer on suvainnut laatia suunnitelman, jolla tehtäisiin kaupat sekä vaimosta että aselevosta vastineeksi kahdesta isosta Ranskan maakunnasta. Hän uskoo ranskalaisten suostuvan aselepoon, jos he saavat Mainen ja Anjoun.” ”Vaimosta?” Henrik sanoi hätkähtäen. ”Kyllä, teidän armonne, sillä kyseisellä suvulla on sovelias tytär. Halusin…” Suffolk empi. Hän ei voinut kysyä, ymmärsikö kuningas, mitä hän tarkoitti. ”Teidän armonne, sekä Mainessa että Anjoussa asuu Englannin kruunun alamaisia. Heidät häädettäisiin, jos luopuisimme noista maakunnista.­ 24

Haluan tiedustella, olisiko se liian kova hinta aselevosta.” ”Meidän on saatava aikaan aselepo, lordi Suffolk. Meidän on pakko. Kardinaalisetäni sanoo niin. Mestari Brewer on hänen kanssaan samaa mieltä. Mutta kertokaapa siitä vaimosta. Onko hänestä kuvaa?”

Suffolk sulki hetkeksi silmänsä ja avasi ne sitten. ”Maalautan kuvan, teidän armonne. Puhukaamme aselevosta. Maine ja Anjou ovat Ranskanmaidemme eteläosassa. Niiden koko vastaa yhteen laskien Walesia, teidän armonne. Jos luovumme niin isosta alueesta…” ”Mikä hänen nimensä on, sen tytön? Tokkopa­ voin kutsua häntä tytöksi tai edes vaimoksi, vai kuinka, lordi Suffolk?” ”Teidän armonne on oikeassa. Hänen nimensä­ on Margareeta. Margareeta Anjoulainen.” ”Te lähdette Ranskaan, lordi Suffolk, ja käytte katsastamassa hänet puolestani. Kun palaatte, haluan kuulla tarkkaan kaiken.”

25

Suffolk kätki turhautumisensa. ”Teidän armonne, tulkitsinko oikein, että olette valmis menettämään kyseiset Ranskan alueet saavuttaaksenne rauhan?”

Hänen hämmästyksekseen kuningas kumartui lähelle ja vastasi vaaleansiniset silmät kiiluen. ”Oikein tulkitsitte, lordi Suffolk. Meidän on saatava aselepo. Luotan siihen, että toteutatte tahtoni. Tuokaa minulle hänestä kuva.”

Derry oli palannut keskustelun aikana. Hän piti kasvonsa visusti ilmeettöminä. ”Hänen kuninkaallinen korkeutensa haluaa nyt varmaankin jatkaa rukouksiaan, lordi Suffolk.” ”Haluaisin todellakin”, Henrik sanoi ja kohotti toista sidottua kättään hyvästiksi. Suffolk näki kämmenen keskellä tummanpunaisen laikun.

He kumarsivat syvään Englannin nuorelle kuninkaalle, kun hän astui takaisin paikalleen ja polvistui, sulki hitaasti silmänsä ja risti kätensä kuin olisi sulkenut lukon.

26