OUTOLINTU veronica roth
kun u l n ine Ilma
채yte
OUTOLINTU veronica
roth
Suomentanut Outi Järvinen
HELSINGISSĂ„ K U S TA N N U S O S A K E Y H T I Ă– O TAVA
Luku 1
Meillä on yksi peili. Osaston luvalla saan katsoa siihen kolmen kuukauden välein, kun äiti leikkaa hiukseni. Peili on liukuoven takana yläkerran käytävässä. Minä istun tuolilla, äiti seisoo takanani saksia napsutellen ja suortuvat tipahtelevat lattialle harmaanvaaleaksi keoksi. Kun äiti on valmis, hän vetää hiukset kasvoiltani ja letittää ne. Panen aina merkille miten tyyneltä ja keskittyneeltä hän näyttää. Hän on oppinut unohtamaan itsensä. Samaa ei voi sanoa minusta. Vilkaisen äkkiä peiliin kun äiti ei huomaa – en minä turhamainen ole vaan utelias. Ihmi3
sen ulkonäkö saattaa muuttua kolmessa kuukaudessa. Peilissä kohtaan kaidat kasvot, pyöreät silmät, pitkän ja kapean nenän – näytän edelleen pikkutytöltä, vaikka täytin kuusitoista jo varmasti monta kuukautta sitten. Muissa osastoissa juhlitaan syntymäpäiviä, mutta ei meillä. Sellainen olisi nautiskelemista. ”Noin”, hän sanoo kun on saanut sidottua toisenkin palmikon päähän nauhan. Silloin katseemme kohtaavat peilissä. Minun on myöhäistä katsoa pois, mutta hän vain hymyilee peilikuvallemme. Kurtistan vähän kulmiani. Miksi hän ei nuhtele minua peilailemisesta? ”Tänään on se päivä”, hän sanoo. ”Niin on.” ”Hermostuttaako sinua?” Tuijotan hetken peilikuvaani. Tänään minulla on taipumustesti, jossa selviää mihin osastoon kuulun. Ja huomenna valintaseremoniassa minä valitsen mihin osastoon haluan kuulua. Valitsen loppuelämäni, valitsen joko perheeni tai yksinäisyyden. ”Ei”, minä vastaan. ”Ei testituloksen tarvitse vaikuttaa valintaan.” 4
”Totta.” Hän hymyilee. ”Mennään aamiaiselle. Veljesi on laittanut munakokkelia.” ”Kiitos. Hiusten leikkaamisesta.” Hän painaa poskelleni kevyen suudelman ja Âvetää liukuoven peilin eteen. Minä mietin, että jossain toisessa maailmassa äiti voisi näyttää kauniilta. Harmaan mekon peittämä vartalo on hoikka. Poskipäät ovat korkeat ja ripset pitkät, ja kun äiti päästää iltaisin hiukset vapaaksi, ne lainehtivat alas ristiselälle asti. Mutta osastomme on Vaatimaton, joten hänen täytyy piilottaa kauneutensa. Menemme yhdessä keittiöön. Caleb laittaa aamiaista, isä vilkaisee minua lehden takaa ja sipaisee ohimennen hiuksiani ja äiti hyräilee kattaessaan pöytää – juuri tällaisina aamuina tunnen eniten syyllisyyttä siitä että haluan hylätä heidät. *
Bussissa haisee pakokaasu. Joka kerran kun renkaat osuvat epätasaiseen kohtaan asvaltilla, minä heilahdan rajusti puolelta toiselle vaikka pidän kaikin voimin kiinni istuimesta. 5
Isoveljeni Caleb seisoo käytävällä ja pitelee päänsä yläpuolella olevasta kaiteesta. Me emme muistuta toisiamme lainkaan. Hänellä on isän tumma tukka ja kyömynenä, äidin vihreät silmät ja leuassa kuoppa. Kun olimme nuorempia, sellaiset piirteet tekivät hänestä vähän oudon näköisen, mutta viime aikoina asia on muuttunut. Jos osastomme ei olisi Vaatimaton, tytöt varmasti tuijottaisivat häntä koulussa. Caleb on myös perinyt äidiltä epäitsekkyyden. Hän antoi juuri hetkeäkään epäröimättä paikkansa happaman näköiselle rehti-miehelle. Mies on pukeutunut asuun, joka on tyypillinen hänen osastolleen, Rehdille – musta puku ja valkoinen solmio. Rehdit arvostavat rehellisyyttä yli kaiken, ja asiat ovat heille mustavalkoisia. Siksi he pukeutuvat noin. Talot tihenevät ja tie paranee, mitä lähemmäs pääsemme kaupungin keskustaa. Rakennus jonkaÂnimi oli joskus aikoinaan Sears Tower – me kutsumme sitä Tapiksi – ilmestyy esiin sumusta kuin musta pylväs taivaanrantaan. Bussi ajaa junaÂradan ali. En ole koskaan mennyt min6
nekään junalla, vaikka niitä kulkee yhtenään ja raiteita on joka paikassa. Junilla matkustavat vain uskaliaat. Viisi vuotta sitten joukko vapaaehtoisia rakennustyöläisiä Vaatimattomasta päällysti täällä teitä. He lähtivät liikkeelle kaupungin keskustasta ja etenivät sieltä ulospäin kunnes heiltä loppuivat materiaalit. Siellä missä minä asun kadut ovat edelleen halkeilleita ja muhkuraisia, eikä niillä ole turvallista ajaa. Mutta eipä meillä ole autoakaan. Calebin ilme pysyy täysin levollisena vaikka bussi huojuu ja heittelehtii. Harmaa takki on valahtaa hänen käsivarreltaan kun hän nappaa kiinni kaiteesta säilyttääkseen tasapainonsa. Hän silmäilee kaiken aikaa ympärilleen, sillä hän pyrkii kiinnittämään huomionsa muihin matkustajiin ja unohtamaan itsensä. Rehdissä arvostetaan rehellisyyttä, mutta meillä Vaatimattomassa arvostetaan epäitsekkyyttä. Bussi pysähtyy koulun eteen, joten minä nousen ylös ja ahtaudun rehti-miehen ohi. Kompastun hänen kenkiinsä niin että joudun ottamaan tukea Calebin käsivarresta. Lahkeeni ovat liian 7
pitkät, enkä muutenkaan ole kovin sulokas liikkeissäni. Yläasteen rakennus on vanhin kaupungin kolmesta koulusta, jotka ovat Ala-aste, Keskiaste ja Yläaste. Kuten kaikki muutkin rakennukset, se on lasia ja metallia. Sen edessä on suuri metallinen patsas, jonne uskaliaat yllyttävät toisiaan kiipeämään koulun jälkeen. Viime vuonna näin miten yksi heistä putosi ja katkaisi jalkansa. Minä olin se joka juoksi hakemaan apua. ”Tänään on siis taipumustesti”, minä sanon. Caleb ei ole vuottakaan minua vanhempi, joten olemme samalla luokalla. Hän nyökkää. Kävelemme sisään etuovesta. Lihakseni jännittyvät sillä hetkellä kun astun rakennukseen. Tunnelma on omituisen nälkäinen, aivan kuin kaikki kuusitoistavuotiaat yrittäisivät saada viimeisestä päivästä mahdollisimman paljon irti. Me emme todennäköisesti enää kuljeskele näillä käytävillä valintaseremonian jälkeen – tästä eteenpäin osastot vastaavat koulutuksesta. Tänään tunnit on puolitettu, jotta ehdimme kaiken ennen taipumustestiä, sillä se on heti lou8
naan jälkeen. Sydämeni jyskyttää jo nyt kiivaammin. ”Eikö sinua yhtään hermostuta, mitä testissä tänään selviää?” minä kysyn Calebilta. Me pysähdymme, koska sillä kohtaa käytävä haarautuu ja hän lähtee opiskelemaan edisty nyttä matematiikkaa ja minä osastohistoriaa. Hän kohottaa kulmiaan. ”Sinuako hermostuttaa?” Voisin sanoa hänelle että minua on hermostuttanut jo viikkokausia. Mitä saan tänään tulokseksi – Vaatimaton, Rehti, Terävä, Sopuisa vai Uskalias? Mutta sen sijaan minä hymyilen ja sanon: ”Ei oikeastaan.” Hän hymyilee takaisin. ”No… mukavaa päivää.” Minä lähden kävelemään kohti osastohistorian luokkaa huultani purren. Caleb ei vastannut kysymykseeni. Käytävillä on aina ahdasta, vaikka ikkunoista virtaava valo luo tilan vaikutelman. Tämä on yksi niistä harvoista paikoista joissa kaikkien osasto9
jen nuoret kohtaavat. Tänään ilmassa on ihan erityistä kihinää. Kaikki tuntuvat olevan poissa tolaltaan viimeisenä päivänä. Kiharatukkainen tyttö huutaa ”Hei!” ihan korvani juuressa ja vilkuttaa jollekin kaverilleen kauempana. Sitten sinipaitainen terävä-poika Âtönäisee minua. Menetän tasapainoni ja kaadun päistikkaa lattialle. ”Pois tieltä, tönkkö”, hän murahtaa ja jatkaa matkaansa käytävällä. Tunnen miten punastun. Nousen ylös ja puistelen pölyjä vaatteistani. Muutama ohikulkija on pysähtynyt, mutta kukaan ei tarjoa apuaan. He vain seuraavat minua katseellaan kulmaan saakka. Tällaista on tapahtunut vaatimattomille jo kuukausien ajan – terävät ovat julkaisseet meistä vihamielisiä artikkeleita, ja se on alkanut vaikuttaa siihenkin, miten meitä kohdellaan koulussa. Meillä on harmaat vaatteet, huomaamaton kampaus ja nöyrä käytös jotta meidän olisi helpompi unohtaa itsemme – ja muiden olisi helpompi unohtaa meidät. Mutta nyt juuri ne piirteet tekevät meistä maalitauluja. 10
E-siivessä minä pysähdyn ikkunan ääreen katselemaan uskaliaiden saapumista. Teen niin joka aamu. Tasan kello 7.25 he todistavat rohkeutensa hyppäämällä liikkuvasta junasta. Isä sanoo uskaliaita ”hellioneiksi”. Heillä on lävistyksiä ja tatuointeja ja mustat vaatteet. Uskaliaiden ensisijainen tehtävä on vartioida kaupunkia ympäröivää aitaa. Mikä siellä ulkopuolella uhkaa, siitä minulla ei ole aavistustakaan. Minun pitäisi kavahtaa heitä. Minun pitäisi miettiä, mitä tekemistä rohkeudella – heidän suurimmalla hyveellään – on sieraimen läpi pistetyn renkaan kanssa. Sen sijaan katseeni takertuu heihin, missä he sitten kulkevatkin. Tunnen junan vihellyksen rinnassani asti. Veturin lamppu välkkyy kun juna syöksyy koulun ohi raiteet kirskuen. Kun viimeiset vaunut ovat kohdalla, valtava joukko nuoria miehiä ja naisia mustissaan heittäytyy alas liikkuvasta junasta. Jotkut kaatuvat ja pyörivät maassa, toiset kompuroivat muutaman askelen ennen kuin saavuttavat taas tasapainonsa. Yksi pojista kietoo kätensä jonkun tytön harteille ja nauraa. 11
Tästä on tullut minulle typerä tapa. Käännyn pois ikkunasta ja pujottelen väkijoukon halki osastohistorian luokkaan.
12
Luku 2
Testit alkavat lounaan jälkeen. Istumme ravintolan pitkissä pöydissä, ja valvojat huutavat kymmenen nimeä kerrallaan. Kukin kutsutuista menee omaan testihuoneeseensa. Minä istun Calebin vieressä, ja vastapäätä istuu naapurimme Susan. Susanin isä kulkee töihin keskustan läpi ja hänellä on auto, joten hän tuo Susanin joka päivä kouluun. Hän tarjoutui kuljettamaan meidätkin, mutta kuten Caleb vastasi, me haluamme lähteä hieman myöhemmin emmekä halua olla vaivaksi. Emme tietenkään. Testin valvojat ovat etupäässä vapaaehtoisia 13
vaatimattomia, mutta yhdessä testihuoneessa on terävä ja toisessa uskalias testaamassa meitä jotka olemme itsekin Vaatimattomasta, koska sääntöjen mukaan kukaan ei saa testata oman osastonsa väkeä. Säännöissä kielletään myös varautumasta testiin millään tavalla, joten en yhtään tiedä mitä odottaa. Katseeni kulkee Susanista uskaliaiden pöytään toiselle puolelle salia. He nauravat ja huutavat ja pelaavat korttia. Viereisessä pöydässä terävät keskustelevat kirjojensa ja lehtiensä yli hankkiakseen mahdollisimman paljon tietoa. Ryhmä keltaiseen ja punaiseen pukeutuneita sopuisa-tyttöjä istuu piirissä kahvilan lattialla ja leikkii jotain leikkiä johon kuuluu käsien taputusta ja rytmikästä laulua. Muutaman minuutin välein he purskahtavat yhdessä nauramaan kun joku putoaa pelistä ja joutuu ringin keskelle. Ja viereisessä pöydässä ryhmä rehtejä keskustelee elehtien vilkkaasti käsillään. Näyttää siltä että he kiistelevät, mutta tilanne ei ole kovin vakava koska jotkut heistä hymyilevät vielä. Me istumme hiljaa Vaatimattoman pöydäs14
sä ja odottelemme. Osastojen käyttäytymismallit pätevät myös vapaa-ajalla, eikä kukaan toimi omien päähänpistojensa mukaan. En usko että kaikki terävät haluavat opiskella ihan koko ajan tai että jokainen rehti nauttii vilkkaasta keskustelusta, mutta he eivät voi horjuttaa osastonsa normeja yhtään enempää kuin minäkään. Caleb kutsutaan testiin seuraavassa ryhmässä. Hän kävelee ovelle itsevarman näköisenä. Minun ei tarvitse toivottaa hänelle onnea tai vakuuttaa ettei ole syytä huoleen. Hän tietää mihin hän kuuluu, on käsittääkseni aina tiennyt. Ensimmäiset muistoni hänestä ovat siltä ajalta kun olin nelivuotias. Kerran hän torui minua siitä, että en ollut antanut hyppynaruani pikkutytölle, jolla ei ollut mitään leluja mukana puistossa. Hän ei pidä minulle puhutteluja enää nykyään, ainakaan kovin usein, mutta se moittiva ilme on painunut muistiini. Olen yrittänyt selittää hänelle, että minun vaistoni eivät toimi samalla tavalla kuin hänen – minulle ei tullut mieleenkään että olisin antanut bussissa paikkani rehdille – mutta hän ei ym15
märrä. Teet vain niin kuin sinun kuuluu, hän aina sanoo. Se on helppoa hänelle, ja sen pitäisi olla helppoa minulle. Vatsaani vääntää. Suljen silmät ja pidän ne kiinni, kunnes Caleb palaa pöytään kymmenen minuutin kuluttua. Hän on kalman kalpea. Hän hieroo reisiään niin kuin minä teen silloin kun haluan pyyhkiä kämmeneni hiestä, ja kun hän nostaa kätensä pöydälle, hänen sormensa vapisevat. Avaan suun kysyäkseni häneltä siitä, mutta en sitten sanokaan mitään. Minä en saa kysyä, eikä hän saa kertoa. Vaatimaton vapaaehtoinen kuuluttaa seuraavat kymmenen nimeä. Kaksi nuorta Uskaliaasta, kaksi Terävästä, kaksi Sopuisasta, kaksi Rehdistä, ja sitten: ”Vaatimattomasta: Susan Black ja Bea trice Prior.” Minä nousen seisomaan koska niin minun kuuluu tehdä, mutta jos saisin päättää, jäisin niille sijoilleni. Tuntuu kuin rintakehässäni olisi kupla joka kasvaa hetki hetkeltä ja uhkaa rikkoa minut sisältä. Seuraan Susania ovelle. Ohitamme ihmisiä, jotka eivät luultavasti erota meitä toisis16
tamme. Meillä on samanlaiset vaatteet ja vaaleat hiukset letillä. Ainoa ero meissä on se, että Susan ei ehkä ole oksennuksen partaalla kauhusta, ja mikäli näen oikein, hänen kätensä eivät vapise niin että hän joutuisi puristamaan hameensa helmaa kaikin voimin. Kahvilan ulkopuolella on kymmenen huonetta. Niitä käytetään vain taipumustesteihin, joten en ole nähnyt niitä koskaan aikaisemmin. Toisin kuin muualla koulussa, käytävän seinät eivät ole lasia vaan peiliä. Katson itseäni kun kävelen kalpeana ja kauhuissani eteenpäin. Susan virnistää minulle hermostuneena astuessaan sisään huoneeseen numero viisi, ja minä jatkan seuraavalle ovelle, huoneeseen numero kuusi, jossa minua odottaa uskalias-nainen. Hän ei ole yhtä rajun näköinen kuin ne nuoret uskaliaat joita olen aikaisemmin nähnyt. Hänellä on tummat, pistävät silmät ja musta bleiseri – niin kuin miesten puvuntakki – ja farkut. Vasta kun hän kääntyy sulkemaan oven, huomaan että hänellä on niskassa tatuointi, mustavalkoinen haukka, jolla on punainen silmä. Jos sydän ei 17
olisi takertunut kurkkuuni, kysyisin häneltä mitä se merkitsee. Sen täytyy merkitä jotain. Myös huoneen seinät ovat peiliä. Näen itseni joka kulmasta: harmaa paita peittää selkäni ääriviivat, letit ulottuvat ristiselkään asti, kaula on pitkä, rystyset punoittavat laihoissa käsissä. Katto hehkuu valkoisena valossa. Huoneen keskellä on taaksepäin kallistettava tuoli, sellainen joita on hammaslääkäreillä, ja sen vieressä seisoo jokin laite. Tämä näyttää paikalta jossa tapahtuu kamalia. ”Ei hätää”, nainen sanoo, ”ei tämä satu ollenkaan.” Hänellä on tumma, suora tukka, jossa erottuu harmaita suortuvia. ”Istu ja ota hyvä asento”, hän jatkaa. ”Minun nimeni on Tori.” Istun kömpelösti tuoliin ja nojaan taaksepäin niin että pääni osuu tyynylle. Valo särkee silmiä. Tori puuhaa jotain oikealla puolella olevan laitteen kanssa. Yritän keskittyä häneen enkä johtoihin joita hän pitelee käsissään. 18
”Miksi haukka?” minä möläytän kun hän asettelee elektrodia otsalleni. ”En olekaan koskaan tavannut uteliasta vaatimatonta”, hän sanoo ja kohottaa minulle kulmiaan. Värähdän niin että käsivarteni menevät kananlihalle. Uteliaisuus on virhe. Uteliaisuudella minä petän Vaatimattoman arvot. Hän hyräilee hieman, painaa otsalleni toisen elektrodin ja selittää sitten: ”Joskus muinoin haukka oli auringon symboli. Silloin kun otin tämän, ajattelin että nyt minulla on aina aurinko mukanani. Enkä pelkää enää pimeää.” En voi olla kysymättä: ”Pelkäätkö sinä pimeää?” ”Pelkäsin”, hän korjaa. Hän painaa vielä yhden elektrodin ohimolleni ja yhdistää ne sitten johdolla toisiinsa. Hän kohauttaa harteitaan. ”Nyt haukka muistuttaa minua peloista joista olen päässyt yli.” Hän siirtyy seisomaan taakseni. Puristan käsinojia niin lujaa että rystyseni muuttuvat valkoisiksi. Hän tekee jotain laitteelle ja vetää johtoja 19
lähemmäs. Sitten hän ojentaa minulle pienen kupillisen kirkasta nestettä. ”Juo tämä.” ”Mitä se on?” Kurkkuani kuristaa. Nielaisen ankarasti. ”Mitä minulle tapahtuu?” ”En voi kertoa. Sinun täytyy vain luottaa minuun.” Puhallan ilmat keuhkoistani ja heitän kipon sisällön suuhuni. Silmäni sulkeutuvat. *
Avaan silmät hetken kuluttua, mutta olenkin toisaalla. Seison taas koulun kahvilassa, tosin nyt pitkät pöydät ovat tyhjillään ja lasiseinien läpi näen että ulkona sataa lunta. Pöydällä edessäni on kaksi koria. Toisessa on juustokimpale, toisessa kyynärvarren mittainen veitsi. Takaani kuulen naisen äänen: ”Valitse.” ”Miksi?” minä kysyn. ”Valitse”, ääni toistaa. Katson olkani yli, mutta siellä ei ole ketään. Käännyn taas katsomaan koreja. ”Mitä noilla pitää tehdä?” 20
”Valitse!” ääni huutaa. Kun nainen kiljuu minulle, pelkoni katoaa ja muutun itsepäiseksi. Kurtistan kulmani ja nostan kädet puuskaan. ”No, miten haluat”, ääni sanoo. Korit katoavat. Kuulen miten ovi aukeaa, ja käännyn katsomaan kuka tulee. Mutta se ei ole ”kuka” vaan ”mikä”: muutaman metrin päässä minusta seisoo teräväkuonoinen koira. Se kyyristyy, ryömii lähemmäs ja irvistää valkoisilla hampaillaan. Syvältä sen kurkusta kuuluu murinaa. Nyt ymmärrän miksi juusto olisi ollut kätevä. Tai veitsi. Mutta se on nyt myöhäistä. Mietin että juoksisin, mutta koira on minua nopeampi. Enkä millään pärjää jos joudun tappelemaan sen kanssa. Päässäni jyskyttää. Minun täytyy tehdä päätös. Jos hyppäisin pöydän yli ja käyttäisin sitä kilpenä – ei, olen liian lyhyt sellaiseen hyppyyn, enkä ehkä jaksaisi edes kaataa noita pöytiä. Koira ärisee niin että voin melkein tuntea äänen kallossani. Biologiankirjassa sanottiin, että koira haistaa 21
pelon, koska ihmisen rauhaset erittävät stressitilanteissa samaa hormonia kuin koiran saaliseläimet. Pelon haistaminen saa sen hyökkäämään. Koira hivuttautuu lähemmäs. Kuulen miten kynnet raapivat lattiaa. En pysty juoksemaan. En pysty taistelemaan. Sen sijaan hengitän koiran löyhkäävää hengitystä ja yritän olla ajattelematta, mitä se on syönyt. Sen silmissä ei näy ollenkaan valkoista, vaan ne hehkuvat mustina. Mitä muuta tiedän koirista? Minun ei pitäisi katsoa sitä silmiin. Se on vihamielinen ele. Muistan että lapsena pyysin isältä koiraa lemmikiksi, mutta nyt kun tuijotan lattiaa koiran käpälien juuressa, en enää saa mieleeni miksi. Se tulee lähemmäs, yhä kyyryssä. Jos silmiin katsominen on merkki vihamielisyydestä, mikä on merkki alistumisesta? Hengitykseni on raskasta mutta tasaista. Laskeudun polvilleni. Haluaisin mitä tahansa mieluummin kuin laskeutua maahan koiran eteen – samalle tasolle sen hampaiden kanssa – mutta parempaa vaihtoehtoa minulla ei ole. Suoristan jalat taakseni ja nojaan kyynärpäihin. Koira 22
ryömii lähemmäs ja lähemmäs, kunnes tunnen sen lämpimän hengityksen kasvoillani. Käsivarteni tärisevät. Se haukkuu korvaani. Puren hampaat yhteen jotta en kirkuisi. Jokin karhea ja kostea koskettaa poskeani. Koira on lakannut murisemasta, ja kun nostan pääni ja katson sitä uudelleen, se läähättää. Se nuolaisi kasvojani. Nousen istumaan kantapäiden varaan. Koira nostaa tassut polvilleni ja nuolaisee leukaani. Kavahdan kauemmas, pyyhin kuolaa iholtani ja nauran. ”Sinä et taidakaan olla mikään hirveä peto, vai mitä?” Nousen hitaasti ylös jotta en pelästyttäisi sitä, mutta se vaikuttaa ihan toiselta eläimeltä kuin hetki sitten. Ojennan käteni varovaisesti, valmiina vetämään sen pois. Koira puskee kättäni päällään. Äkkiä olen iloinen etten valinnut puukkoa. Räpäytän silmiäni, ja äkkiä huoneen toisella puolella seisoo pieni tyttö valkoisessa mekossa. Hän ojentaa molemmat kätensä ja kiljaisee: ”Hauva!” 23
Hän lähtee juoksemaan kohti vierelläni seisovaa koiraa. Minä avaan suun varoittaakseni häntä, mutta liian myöhään. Koira kääntyy. Se haukkuu, murisee ja näykkii ilmaa hampaillaan, ja lihakset jännittyvät sen turkin alla. Se valmistautuu syöksyyn. Minä en ajattele, minä vain hyppään, heilautan koko vartaloni koiran päälle ja kiedon kädet sen paksun kaulan ympärille. Pää osuu lattiaan. Koira on poissa, samoin pikkuÂtyttö. Olen taas yksin – tyhjässä testihuoneessa. Käännyn kokonaisen ympyrän, mutta en näe itseäni yhdessäkään peilissä. Työnnän oven auki ja astun käytävälle, mutta ei se olekaan enää käytävä. Olen täpötäydessä bussissa. Seison ja pitelen kiinni kaiteesta. Lähellä istuu mies joka lukee lehteä. En näe hänen kasvojaan lehden takaa, mutta näen hänen kätensä. Ne ovat arpiset, niin kuin hän olisi palanut pahasti, ja ne puristuvat lehden ympärille kuin hän haluaisi rutistaa sen kokonaan. ”Tunnetko tämän tyypin?” hän kysyy. Hän naputtaa sormellaan etusivua. Otsikossa lukee: Brutaali murha viimeinkin selvitetty! Tuijotan sanaa 24
”murha”. Siitä on kauan kun viimeksi olen törmännyt siihen sanaan, mutta pelkät kirjaimet herättävät minussa kauhua. Kuvassa otsikon alla on tavallisen näköinen parrakas nuori mies. Minusta tuntuu että tosiaan tunnen hänet, vaikka en muista mistä. Ja samaan aikaan minusta tuntuu, että olisi hölmöä kertoa se tuolle miehelle. ”No?” hän sanoo vihaisesti. ”Tunnetko?” Ei hölmöä, vaan erittäin hölmöä. Sydämeni jyskyttää, puristan lujasti kaidetta jotta tärisevät käteni eivät paljastaisi minua. Jos kerron että tunnen tuon kuvassa näkyvän miehen, minulle tapahtuu jotain kamalaa. Mutta minä voin uskotella hänelle, etten tunne. Voin karaista kurkkuani ja kohauttaa harteitani – mutta se olisi valehtelemista. Karaisen kurkkuani. ”Tunnetko?” hän toistaa. Kohautan harteitani. ”No?” mies inttää. Tärisen kauttaaltani. Pelkoni on järjetön, tämä on pelkkä testi, ei tämä ole totta. ”En tunne”, 25
sanon huolettomalla äänellä. ”Ei aavistustakaan kuka tuo on.” Hän nousee seisomaan, ja viimein näen hänen kasvonsa. Hänellä on tummat lasit, ja hän ärisee minulle huulet irveessä. Hänen poskensa ovat kokonaan arpien peitossa kuten kädetkin. Hän nojautuu lähelle kasvojani. Hänen hengityksensä haisee tupakalta. Tämä ei ole todellista, muistutan itseäni. Tämä ei ole todellista. ”Sinä valehtelet”, hän sanoo. ”Sinä valehtelet!” ”En valehtele.” ”Näen sen sinun silmistäsi.” Kohennan ryhtiäni. ”Et näe.” ”Jos sinä tunnet hänet”, mies sanoo hiljaa, ”sinä voit pelastaa minut. Sinä voit pelastaa minut!” Siristän silmiäni. ”No”, minä sanon. Puren hammasta. ”En tunne.”
26
Luku 3
Herään siihen että kämmeneni ovat märät ja syyllisyys jyskyttää rinnassani. Makaan tuolissa peilien ympäröimänä. Kun taivutan päätäÂni, näen että Tori on takanani. Hän poistaa elektrodeja omasta otsastaan huulet tiukkoina. Odotan että hän sanoisi jotain testistä – että se on ohi nyt, tai että pärjäsin hyvin, vaikka miten tällaisessa testissä voisi pärjätä huonosti? – mutta hän ei sano mitään, kiskoo vain johdot irti otsasÂtani. Nousen istumaan ja pyyhin kämmeniäni housunlahkeisiin. Tein varmasti jotain väärin, vaikka kaikki tapahtuikin vain mielessäni. Näyttääkö Tori kummalliselta koska hän miettii miten ker27
toisi minulle että olen kamala ihminen? Kunpa hän vain kakaisisi sen ulos. ”Tuo oli hämmentävää”, hän sanoo. ”Anteeksi, tulen heti takaisin.” Hämmentävää? Vedän jalat koukkuun ja painan pään polviin. Toivon että voisin itkeä, sillä se saattaisi helpottaa, mutta minua ei itketä yhtään. Miten sellaisessa testissä voi epäonnistua, johon ei pysty etukäteen valmistautumaan? Katseliko Tori minua siinä simulaatiossa, vai tarkkailiko hän vain aivosähkökäyriäni? Aika kuluu, ja tulen yhä hermostuneemmaksi. Minun täytyy pyyhkiä käsiäni kaiken aikaa – en tiedä ovatko ne tosiaan niin hikiset vai rauhoittaako ele minua. Mitä jos minulle kohta kerrotaan, etten sovellu mihinkään osastoon? Minun pitäisi elää kaduilla muiden osattomien kanssa. En pystyisi siihen. Osattomuus ei merkitse pelkästään köyhyyttä ja vaikeuksia; se merkitsee eroa muista ihmisistä, eroa koko elämän tärkeimmästä asiasta. Yhteisöstä. Äiti sanoi minulle kerran, että kukaan ei selviä 28
yksin ja harva haluaa edes yrittää. Osattomalla ei ole elämän tarkoitusta eikä syytä elää. Ravistan päätä. En saa ajatella tällaisia. Minun täytyy pysyä tyynenä. Viimein ovi aukeaa ja Tori tulee takaisin. Puristan tuolin käsinojia. ”Anteeksi. Sain sinut varmasti huolestumaan”, Tori sanoo. Hän seisoo kädet taskuissa jalkopäässäni kalpean ja kireän näköisenä. ”Beatrice, en saanut sinulta testitulosta”, hän sanoo. ”Tavallisesti jokainen simulaation osa-alue rajaa ulos yhden tai useamman osaston, mutta sinun tapauksessasi vain kaksi rajautui ulos.” Minä tuijotan häntä. ”Kaksi?” minä kysyn. Kurkkuani kuristaa niin että minun on vaikea puhua. ”Jos veitsi olisi herättänyt sinussa voimakasta torjuntaa ja olisit valinnut juuston, simulaatio olisi johtanut toisenlaiseen tilanteeseen, jossa olisit voinut vahvistaa taipumuksesi Sopuisaan. Niin ei käynyt, joten Sopuisa on ulkona.” Tori raaputtaa niskaansa. ”Tavallisesti simulaatio etenee lineaarisesti kohti oikeaa osastoa hylkäämäl29
lä yksitellen muut. Valintasi eivät rajanneet pois edes seuraavaa osastoa, Rehtiä. Siksi minun täytyi muuttaa simulaatiota kesken kaiken ja sijoittaa sinut bussiin. Ja vasta siellä sinun epärehellisyytesi sulki pois Rehdin.” Hän melkein hymyilee. ”Älä välitä. Vain rehdit puhuvat totta siinä tilanteessa.” Yksi rinnassani kiristävistä solmuista aukeaa. Ehkä en olekaan kamala ihminen. ”Tai oikeastaan se ei ole ihan niinkään. Ihmiset jotka kertovat siinä totuuden, ovat joko rehtejä… tai vaatimattomia”, hän korjaa. ”Mistä tuli seuraava ongelma.” Leukani loksahtaa. ”Toisaalta heittäydyit koiran päälle etkä antanut sen hyökätä lapsen kimppuun, mikä osoittaa taipumusta Vaatimattomaan… mutta toisaalta kieltäydyit auttamasta miestä bussissa, vaikka hän sanoi että totuus pelastaisi hänet. Reaktiosi oli täysin ristiriidassa Vaatimattoman kanssa.” Hän huokaa. ”Et paennut koiraa, mikä viittaisi Uskaliaaseen, mutta niin olisi viitannut myös veitsen valitseminen, mitä et siis tehnyt.” 30
Hän selvittää kurkkuaan ja jatkaa: ”Älyllinen suhtautumisesi koiraan kertoo vahvasta taipumuksesta Terävään. En tiedä mitä se merkitsee, että simulaation ensimmäisessä vaiheessa kieltäydyit kokonaan valitsemasta, mutta…” ”Hetkinen”, minä keskeytän. ”Sinulla ei siis ole aavistustakaan minun taipumuksistani?” ”Kyllä ja ei”, hän vastaa. ”Minun päätelmäni on, että sinulla on yhtäläiset taipumukset Vaatimattomaan, Uskaliaaseen ja Terävään. Ihmiset jotka saavat tämäntyyppisiä tuloksia ovat…” Hän vilkaisee olkapäänsä yli kuin odottaisi että joku ilmestyy pian hänen taakseen. ”…heitä kutsutaan… divergenteiksi.” Hän lausuu viimeisen sanan niin hiljaa, että minun on vaikea kuulla häntä, ja näyttää taas kireältä ja huolestuneelta. Hän kävelee tuolin luo ja kumartuu lähemmäs. ”Beatrice”, hän sanoo, ”sinun ei pidä missään olosuhteissa jakaa sitä tietoa kenellekään. Tämä on hyvin tärkeää.” ”Tuloksista ei saa kertoa”, minä sanon ja nyökkään. ”Tiedän sen kyllä.” ”Ei.” Tori polvistuu nyt tuolin vierelle. Kasvom31
me ovat vain muutaman sentin päässä toisistaan. ”Tämä on eri asia. Minä en tarkoita että et saa kertoa nyt, tarkoitan että et saa kertoa koskaan, kenellekään, et ikinä, mitä tahansa tapahtuukin. Se on äärimmäisen vaarallista. Ymmärrätkö?” En tosiaankaan ymmärrä – miten tulokseton testi voisi olla vaarallinen? – mutta nyökkään silti. En halua muutenkaan kertoa tästä testituloksesta kenellekään. ”Hyvä on.” Irrotan käteni käsinojista ja nousen seisomaan. Tuntuu vähän huteralta. ”Ehdotan että menet nyt kotiin”, Tori sanoo. ”Sinulla on paljon mietittävää, eikä tee ehkä hyvää odotella tuolla salissa toisten kanssa.” ”Minun täytyy kertoa veljelleni mihin olen menossa.” ”Minä kerron hänelle.” Kosketan ohimoani ja kävelen ulos huoneesta lattiaan tuijottaen. En kestä katsoa häntä silmiin. En kestä ajatella huomista valintaseremoniaa. Valinta on minun, ihan sama mitä testi sanoo. Vaatimaton. Uskalias. Terävä. Divergentti. 32