kun u l n ine Ilma
채yte
pedon palkka Suomentanut Kristiina Rikman
HELSINGISSÄ KUSTANNUSOSAKEYHTIÖ OTAVA
1 Mies makasi hiljaa kuin lihakimpale leik kuulaudalla, hiljaa kuin itse kuolema. Vaikka huoneessa oli kylmä, häntä peitti vain ohut lakana, joka jätti pään ja kaulan paljaiksi. Kauempaa näytti siltä kuin hänen rintakehänsä olisi kohonnut epätavallisen korkeana, kuin hänen koko ylävartalon sa alle olisi kiilattu jonkinlainen tuki. Jos kyseessä olisi ollut lumipeitteinen vuoren rinne ja katselija pitkän päivän päätteek si paikalle osunut retkeilijä, hän olisi var 3
masti sen nähdessään päättänyt mieluum min kiertää koko matkan jalkopäähän ja ylittää rinteen nilkkojen, ei rinnan kohdalta. Rinne oli liian korkea ja jyrkkä ja ties mitä vaikeuksia laskeutujaa odottaisi sen toisella puolella? Sivulta katsottuna rinnan luonnoton kor keus oli ilmiselvä; ylhäältä päin – jos retkei lijä olisi nyt huipulla ja katselisi alas – kau la herätti eniten huomiota. Kaula – tai ehkä pikemminkin sen puuttuminen. Itse asiassa niska oli jykevä pilari, joka ylsi suoraan kor vista harteisiin. Se ei kaventunut eikä kaartu nut missään kohtaa: kaula oli yhtä paksu kuin pää. Oudolta näytti myös nenä, joka nyt näkyi selvästi profiilissa. Nenä oli murjottu ja se oli painunut vinoon; ihossa oli naarmuja ja pie niä painumia. Oikea poskikin oli naarmuilla ja mustelmilla. Kasvot olivat kauttaaltaan turvoksissa, iho oli valkoinen ja veltto. Yl häältä katsottuna liha painui kuopalle poski 4
päiden alla. Kasvot olivat kalpeat eikä se ol lut pelkkää kuolonkalpeutta. Tämä mies oli viihtynyt sisätiloissa. Miehellä oli tumma tukka ja lyhyt parta, joka oli kenties kasvatettu kätkemään kaulaa, mutta ei se hämännyt ketään hetkeä kauem min. Parta saattoi harhauttaa, mutta se pal jastui huijaukseksi melkein heti, sillä se myö täili leukaperiä ja jatkui pylväsmäiselle kau lalle aivan kuin ei olisi tiennyt mihin päät tyä. Näin ylhäältä katsottuna näytti siltä kuin parta olisi valunut kaulan poikki alas kylkiin, ja vaikutelmaa korosti se, että parta vaaleni sivuilta yhä valkeammaksi. Miehen korvat olivat yllättävän sirot, mel kein naiselliset. Korvakorut olisivat sopineet hyvin, jollei partaa olisi ollut. Vasemman korvan alla, ihan parran tuntumassa, kolmen kymmenen asteen kulmassa, oli vaalean punainen arpi. Se oli kolmisen senttiä pitkä ja lyijykynän paksuinen; iho oli karkea aivan kuin haavan ompelija olisi ollut kiireissään 5
tai huolimaton, koska arvet eivät miehiä ru mentaneet. Huoneessa oli kylmä, kuului vain ilmas tointilaitteen raskas humina. Miehen kor kea rinta ei kohoillut, eikä kylmyys vaivan nut häntä. Hän vain makasi alastomana la kanan alla silmät suljettuina. Hän ei odotta nut enää mitään, hän oli odotuksensa odotta nut, hän ei enää voisi mennä ajoissa minne kään tai myöhästyä mistään. Houkutti sanoa, että mies vain oli. Mutta se ei ollut totta, sillä häntä ei enää ollut. Huoneessa oli kaksi muuta samalla lailla peitettyä hahmoa, mutta he olivat lähem pänä seiniä: parrakas mies oli keskellä. Jos ainainen valehtelija kertoo jollekulle valehte levansa, puhuuko hän totta? Jos huoneessa ei ole yhtään elossa olevaa, onko se tyhjä? Huoneen perällä avautui ovi ja pitkä, lai ha valkotakkimies jäi pitelemään sitä auki. Hän seisahtui paikalleen siksi aikaa, että toi nen mies meni hänen ohitseen huoneeseen. 6
Valkotakkinen päästi oven; se sulkeutui hi taasti ja päästi vaimeasti massahtavan äänen, joka kuulosti äänek käältä hiljaisessa huo neessa. ”Tännepäin, Guido”, dottor Rizzardi sanoi kiiruhtaessaan Guido Brunettin, Venetsian rikospoliisin komisarion jäljessä. Brunetti py sähtyi kuin retkeilijä ja katsoi edessään ko hoavaa valkealla peitettyä rinnettä. Rizzardi astui hänen ohitseen kohti tasoa, jolla vainaja makasi. ”Häntä puukotettiin kolmesti alaselkään hyvin ohutteräisellä veitsellä. Sanoisin että terän leveys oli vajaat kaksi senttiä, ja puu kottaja oli joko hyvin taitava tai hyvin onne kas. Miehen vasemmassa käsivarressa on kaksi pientä mustelmaa”, Rizzardi sanoi pysähtyes sään ruumiin viereen. ”Keuhkoissa on vettä”, hän lisäsi. ”Joten hän oli elossa veteen jou tuessaan. Mutta tappaja osui valtimoon, mie hellä ei ollut mitään mahdollisuutta. Hän vuoti kuiviin muutamassa minuutissa.” Sit 7
ten Rizzardi lisäsi tuimasti: ”Siis ennen kuin ehti hukkua.” Ennen kuin Brunetti ehti kysyä, patologi sanoi: ”Hänet tapettiin viime yönä, luultavasti hiukan puolenyön jälkeen. Sen tarkemmin en osaa sanoa, koska hän on ol lut vedessä.” Brunetti oli jäänyt huoneen keskivaiheil le jakatsoi vuoroin ruumista, vuoroin pato logia. ”Mitä hänen kasvoilleen on tapahtu nut?” Brunetti kysyi tajuttuaan miten vaikea miestä olisi tunnistaa valokuvasta; miten vai kea noita murjottuja ja turvonneita kasvoja olisi ylipäänsä edes katsoa valokuvassa. ”Arvaan että hän kaatui eteenpäin saatuaan puukosta. Ehkä hän yllättyi niin täysin, ettei ehtinyt suojata kasvojaan ennen kaatumis taan.” ”Voisitko ottaa valokuvan?” Brunetti kysyi miettien voisiko Rizzardi peittää osan vau rioista. ”Haluatko sinä näyttää sitä jollekulle?” Se ei ollut Brunettin toivoma vastaus, mutta 8
vastaus kuitenkin. Hetken päästä patologi sa noi: ”Teen minkä taidan.” Brunetti kysyi: ”Oliko muuta?” ”Sanoisin että hän on viisissäkymmenissä, suhteellisen hyväkuntoinen, ei mikään ruu miillisen työn tekijä, sen enempää en osaa sa noa.” ”Miksi hän on noin omituisen mallinen?” Brunetti kysyi siirtyessään aivan pöydän ääreen. ”Tarkoitatko hänen rintaansa?” Rizzardi kysyi. ”Ja kaulaa”, sanoi Brunetti, jonka katse ha keutui miehen ylävartaloon. ”Se johtuu Madelungin oireyhtymäksi kut sutusta sairaudesta”, Rizzardi sanoi. ”Olen lukenut siitä ja muistan kuulleeni siitä lääke tieteellisessä, mutta en ole nähnyt sitä kos kaan. Vain valokuvissa.” ”Mikä sen aiheuttaa?” Brunetti kysyi ja siir tyi lähemmäs vainajaa. Rizzardi kohautti harteitaan. ”Ei mitään 9
hajua.” Mutta sitten hän lisäsi nopeasti, kuin olisi itse juuri kuullut lääkärin päästävän suustaan moista: ”Yleensä se yhdistetään al koholismiin, joskus huumeiden käyttöön, mutta ei tässä tapauksessa. Tämä mies ei ole juoppo, enkä näe hänessä mitään merkkejä huumeistakaan.” Hän vaikeni ja jatkoi sitten: ”Useimmat alkoholistit eivät sairastu siihen, luojan kiitos, mutta useimmat sairastuneet miehet – se on useimmiten miesten tauti – ovat alkoholisteja. Kukaan ei näytä ymmärtä vän miksi niin tapahtuu.” Rizzardi astui lähemmäs ruumista ja osoit ti kaulaa, joka oli erityisen paksu niskasta, ja Brunetti näki pienen kohouman. Ennen kuin hän ehti kysyä mitään, Rizzardi jatkoi: ”Se on rasvaa. Sitä kerääntyy tänne”, hän sanoi osoit taen kohoumaa. ”Ja tänne.” Hän tarkoitti val kean lakanan alla näkyviä pullistumia siinä kohtaa missä naisella olisivat rinnat. ”Se alkaa kun he ovat kolmi- tai nelikymp pisiä ja keskittyy vartalon yläosaan.” 10
”Tarkoitatko että rasvaa vain alkaa kertyä?” Brunetti kysyi koettaen kuvitella moista. ”Aivan. Joskus myös reisien yläosaan. Mut ta hänen tapauksessaan vain niskaan ja rin taan.” Hän jäi miettimään hetkeksi ennen kuin jatkoi: ”Tauti tekee heistä tynnyreitä. Ihmisparat.” ”Onko se yleistä?” Brunetti kysyi. ”Ei, ei lainkaan. Lääketieteellinen kirjalli suus taitaa tuntea vain pari sataa tapausta.” Hän kohautti harteitaan. ”Siitä ei tosiaan tie detä paljoakaan.” ”Oliko muuta?” ”Häntä on raahattu karkealla alustalla”, patologi sanoi. Hän ohjasi Brunettin pöy dän alapäähän ja kohotti lakanaa. Hän osoitti kuolleen miehen kantapäätä, jonka iho oli naarmuilla ja rikki. ”Alaselässä on samanlai sia merkkejä.” ”Siis mistä?” Brunetti kysyi. ”Siitä että joku tarttui häntä kainaloista ja raahasi pitkin lattiaa. Naarmuissa ei ole hiek 11
kaa”, hän sanoi, ”joten todennäköisesti kyse oli kivilattiasta.” Selventääkseen asiaa Rizzar di lisäsi: ”Hänellä oli vain yksi kenkä, loaferi. Se viittaa siihen että toinen lähti jalasta.” Brunetti siirtyi pari askelta pääpuolelle ja katsoi miehen parrakasta naamaa. ”Onko hä nellä vaaleat silmät?” hän kysyi. Rizzardi katsoi häntä hämmästyneenä. ”Si niset. Mistä tiesit?” ”En tiennytkään”, Brunetti sanoi. ”Miksi sitten kysyit?” ”Olen tainnut nähdä hänet jossain”, Bru netti sanoi. Hän katsoi miestä, tämän kas voja, partaa, paksua niskaa ja kaulaa. Mutta muisti petti, vaikka hän oli ollut varma sil mien väristä. ”Jos hänet on nähnyt, eikö hänet muka muista?” Miehen ruumis riitti vastaukseksi Rizzardin kysymykseen. Brunetti nyökkäsi. ”Aivan, mutta kun ajat telen häntä, päässäni lyö tyhjää.” Se, ettei hän muistanut miestä tämän poikkeukselli 12
sesta ulkomuodosta huolimatta, vaivasi Bru nettia enemmän kuin hän halusi myöntää. Oliko hän nähnyt valokuvan, poliisin tun nistuskuvan vai oliko kuva ollut jossain leh dessä, jota hän oli lukenut? Hän oli selannut jokunen vuosi sitten Lombroson inhottavaa kriminaaliantropologista kuvastoa: ehkä tämä mies vain toi hänen mieleensä jonkun noista ”perinnöllisen rikollisuuden” kantajista? Mutta Lombroson kuvat olivat olleet mus tavalkoisia; olisivatko silmät erottuneet yhtä vaaleina tai tummina? Brunetti koetti muis tella näkemäänsä, tuijotti vastapäistä seinää koettaen palauttaa kuvia mieleensä. Mutta mitään ei tapahtunut, hän ei nähnyt sinisiä eikä minkään muunkaan värisiä silmiä. Sen sijaan hänen mieleensä tuli kutsumatta pakahduttava kuva äidistä, joka kyyhötti tuo lissaan ja tuijotti häntä tyhjin silmin, jotka ei vät tunnistaneet häntä. ”Guido?” hän kuuli jonkun sanovan ja kään nähti nähdäkseen Rizzardin tutut kasvot. 13
”Oletko kunnossa?” Brunetti pakottautui hymyilemään ja sa noi: ”Olen. Koetin vain muistaa missä olen mahtanut nähdä hänet.” ”Heitä se hetkeksi mielestäsi niin ehkä se palaa”, Rizzardi ehdotti. ”Minulle käy niin kaiken aikaa. En muista jonkun nimeä ja ru pean käymään läpi aakkosia – A, B, C – ja usein kun pääsen nimen ensimmäiseen kir jaimeen loputkin niistä palautuvat mieleen.” ”Iästäkö se johtuu?” Brunetti kysyi aivan kuin asia ei olisi kiinnostanut häntä pätkääkään. ”Toivottavasti”, Rizzardi vastasi kepeästi. ”Opiskeluaikana minulla oli loistava muisti. Ei lääketieteellisestä muuten selviäkään läpi: kaikki ne luut ja hermot ja lihakset…” ”Sairaudet”, auttoi Brunetti. ”Niin, nekin. Mutta jo kaikkien näiden osien muistaminen”, patologi sanoi pyyhkäisten kättensä selkämyksellä omaa etumustaan, ”on triumfi.” Ja sitten, mietteliäämmin: ”Mutta se vasta ihme on mitä ihmisen sisällä on.” 14
”Ihme?” Brunetti sanoi. ”Se nyt on vain sanonta”, Rizzardi sanoi. ”Jotakin suurenmoista.” Rizzardi katsoi ystä väänsä ja näki ilmeisesti jotain mistä piti, tai mihin hän luotti, sillä hän jatkoi: ”Jos asiaa ajattelee, niin kaikkein tavallisimmat asiat joita teemme – tartumme lasiin, sidomme kengännauhat, vihellämme… ne ovat kaikki pieniä ihmeitä.” ”Miksi sinä sitten teet sitä mitä teet?” Bru netti kysyi hämmästyen itsekin kysymystään. ”Kuinka?” Rizzardi kysyi. ”Nyt en ymmärrä.” ”Työskentelet sellaisten ihmisten kanssa joiden ihmeet ovat ohi”, Brunetti sanoi kun ei parempaakaan keksinyt. Rizzardin vastausta sai odottaa pitkään. Lopulta hän sanoi: ”En ole tullut ajatelleek si sitä noin.” Hän katsoi omia käsiään, käänsi kämmenpuolet esiin ja tutkaili niitä hetken. ”Kenties siksi että se mitä teen auttaa minua näkemään selvemmin miten kaikki toimii, mikä tekee ihmeistä mahdollisia.” 15
Ja sitten Rizzardi puristi kätensä yhteen kuin nolostuneena ja sanoi: ”Ne, jotka toi vat hänet tänne, sanoivat, ettei hänellä ollut papereita. Ei henkilöllisyyspapereita. Ei mi tään.” ”Entä vaatteet?” Rizzardi kohautti harteitaan. ”Tänne hei dät tuodaan alasti. Poliisi on varmaan vienyt vaatteet labraan.” Brunetti rykäisi osoittaakseen ymmärtä neensä tai kenties kiittääkseen. ”Minä poik kean katsomassa. Raportissa sanottiin että hänet löydettiin kuuden maissa.” Rizzardi pudisti päätään. ”Siitä en tie dä mitään, tiedän vain että hän oli päivän ensimmäinen.” Yllättynyt Brunetti – oltiin sentään Venet siassa – kysyi: ”Montako heitä sitten on kaik kiaan?” Rizzardi nyökkäsi huoneen laidalla ole vaa kahta peitettyä hahmoa. ”Nuo vanhuk set tuolla.” 16
”Kuinka vanhoja?” ”Pojan mukaan isä oli yhdeksänkymmenen kolmen ja äiti yhdeksänkymmenen.” ”Mitä heille tapahtui?” Brunetti kysyi. Hän oli lukenut aamun lehdet, mutta ei ollut huomannut mitään ilmoitusta heidän kuole mistaan. ”Toinen heistä keitti illalla kahvit. Pannu oli tiskialtaassa. Liekki sammui, mutta kaasu oli päällä.” Rizzardi lisäsi: ”Se oli vanha liesi, sellainen joka sytytetään tulitikulla.” Ja ennen kuin Brunetti ehti kysyä mitään, lääkäri jatkoi: ”Yläkerran naapuri haistoi kaa sun ja kutsui palomiehet, ja kun he meni vät sisään, asunto oli täynnä kaasua ja van hukset kuolleina vuoteella. Kupit ja asetit vierellään.” Kun Brunetti ei sanonut mitään, Rizzardi lisäsi: ”Onneksi asunto ei räjähtänyt.” ”Outo paikka kahvinjuonnille”, Brunetti sanoi. Rizzardi vilkaisi ystäväänsä. ”Naisella oli 17
Alzheimer eikä miehellä ollut varaa panna häntä hoitoon”, hän lisäsi. ”Pojalla on kolme lasta ja he asuvat kolmiossa Moglianossa.” Brunetti ei sanonut mitään. ”Poika kertoi minulle”, Rizzardi jatkoi, ”isänsä sanoneen, ettei hän kyennyt enää huolehtimaan vaimostaan sillä lailla kuin olisi halunnut.” ”Sanoneen?” ”Hän jätti viestin. Sanoi ettei halunnut ke nenkään ajattelevan, että hänkin oli muisti sairas ja oli unohtanut sulkea kaasun.” Rizzar di kääntyi ja lähti ovelle. ”Miehen eläke oli viisisataakaksitoista euroa ja naisen viisi sataakahdeksan.” Ja sitten, kuin kohtalon si netiksi, hän lisäsi: ”Heidän vuokransa oli seit semänsataaviisikymmentä euroa kuussa.” ”Ymmärrän”, Brunetti sanoi. Rizzardi avasi oven ja päästi heidät sairaa lan käytävään.
18
2 He astelivat käytävää pitkin toverillisen hiljai suuden vallitessa ja Brunettia pelotti äitinsä kova kohtalo samalla kun hän mietti Rizzar din puheita ”ihmeestä”. No, kukapa olisi pa rempi sellaisia mietiskelemään kuin se, joka vietti päivänsä niiden asioiden äärellä? Hän ajatteli viestiä, jonka vanha mies oli jät tänyt pojalleen, sanoja jotka oli kirjoitettu niin raskaalla mielellä, ettei Brunetti tohtinut ni metä sitä. Tuo elämästä poistuminen oli ollut harkittu teko, ja vanha mies oli päättänyt asian 19
myös vaimonsa puolesta. Mutta ensin hän oli keittänyt kahvit. Brunettin oli käytettävä tahdonvoimaansa irrottautuakseen mielessään tuosta huoneesta, jossa vanhukset olivat juo neet viimeisen kahvikupposensa ja valinnasta, joka oli siirtänyt heidät kotoa siihen kylmään huoneeseen, missä hän oli heidät nähnyt. Hän kääntyi Rizzardin puoleen ja kysyi: ”Onko mitään keinoa käyttää tuota Marlungin syndroomaa apuna – jos häntä vaikka oli hoidet tu sen takia – saadakseni selville kuka hän on?” ”Madelungin”, Rizzardi korjasi automaat tisesti ja jatkoi sitten, ”voisit lähettää virkaapupyynnön sairaaloihin, joissa tutkitaan geneettisiä sairauksia ja antaa hänen kuvauk sensa.” Ja hetken päästä hän lisäsi vielä: ”Olet taen että hänet on diagnostisoitu.” Brunetti ajatteli pöydällä näkemäänsä miestä ja kysyi: ”Miten niin ei olisi? Siis diag nostisoitu. Näithän sinä hänen niskansa ja hänen kokonsa.” Huoneensa ovella Rizzardi kääntyi katso 20
maan Brunettia ja sanoi: ”Guido hyvä, kaik kialla on ihmisiä, jotka kulkevat kantaen niin selviä vakavien tautien oireita, että kaikkien lääkärien niskakarvat nousisivat pystyyn, jos he näkisivät heidät.” ”Mutta?” Brunetti sanoi. ”Mutta he eivät ota oireita tosissaan, tai toivovat että ne katoaisivat itsestään jos he eivät kiinnitä niihin huomiota. He toivovat että lakkaavat yskimästä, että verenvuoto lakkaa, että se juttu jalassa katoaa.” ”No?” ”No, joskus niin käykin, mutta joskus ei.” ”Ja jollei niin käy?” Brunetti kysyi. ”Sitten he päätyvät minulle”, Rizzardi sa noi tuikeasti. Hän ravisteli itseään aivan kuin olisi Brunettin tavoin halunnut karistaa mie lestään tietyt ajatukset, ja lisäsi: ”Tunnen Pa dovasta erään naisen, joka saattaisi tietää jo tain Madelungista: minäpä soitan hänelle. Ei köhän se ole lähin paikka jonne joku venet sialainen hakeutuisi.” 21
Entä jos hän ei olekaan Venetsian alueel ta? Brunetti huomasi miettivänsä, mutta ei sanonut mitään patologille vaan kiitti tätä ja kysyi haluaisiko tämä lähteä lähibaariin kah ville. ”Kiitos ei. Minunkin elämäni täyttävät pa perityöt ja raportit ja ajattelin tuhlata loput aamusta lukemalla papereita ja kirjoittamal la raportteja.” Brunetti hyväksyi päätöksen nyökkäämällä ja lähti kohti sairaalan pääsisäänkäyntiä. Elä män ikäinen terveys ei tehnyt häntä immuu niksi mielikuvituksen hyökkäyksille: Brunetti luuli usein sairastavansa tauteja, joille hän ei ollut altistunut ja joista ei ollut minkäänlai sia oireita. Paola oli ainoa, jolle hän oli ker tonut luulosairauksistaan, ja äiti, silloin kun tämä oli vielä kyennyt tajuamaan asioita, oli tiennyt tai ainakin epäillyt jotain. Paola ym märsi hänen levottomuutensa järjettömyy den: olisi ollut liikaa kutsua niitä peloiksi, koska useimmiten hän ei itsekään uskonut, 22
että hänellä todella olisi ollut joku kyseisis tä taudeista. Hänen mielikuvituksensa ylenkatsoi sel laisia tavanomaisuuksia kuin sydänvika tai influenssa, hän pani paremmaksi ja kuvit teli sairastavansa Länsi-Niilin kuumetta tai aivokalvontulehdusta. Kerran malariaa. Dia betes, vaikka sitä ei ollut esiintynyt suvussa, oli vanha ja usein vieraileva tuttu. Brunetti tiesi kyllä,että nuo taudit toimivat ukkosen johdattimina hänen ajatuksilleen, jottahän ei jäisi epäilemään, että mikä tahansa muistikat ko, miten hetkellinen hyvänsä, oli ensimmäi nen merkki siitä, mitä hän todella kammok sui. Parempi piehtaroida yksi yö denguekuu meen outojen oireiden kanssa kuin säikähtää, niin kuin hän oli säikähtänyt unohtaessaan Vianellon telefoninon numeron. Brunetti palasi ajattelemaan paksuniskais ta miestä: hän oli jo ruvennut kutsumaan tätä siksi. Miehen silmät olivat siniset, joten Bru nettin oli täytynyt nähdä hänet jossain, tai 23
ainakin nähdä hänen kuvansa, muuten hän ei pystynyt varmuuttaan selittämään. Ajatukset automaattiohjauksella Brunetti jatkoi kohti Questuraa. Ylittäessään Rio di S. Giovannin hän katsoi vettä nähdäkseen merkkejä meriheinästä, joka oli muutaman viime vuoden aikana varkain levittäytynyt yhä syvemmälle kaupungin sydämeen. Hän tutkaili mielessään karttaa ja tuli siihen tu lokseen, että jos heinä tulisi, se levittäytyisi pitkin Rio dei Greciä. Sitä oli kylliksi ja lii kaakin, jotta se pääsisi Riva degli Schiavonil le: ei tarvittaisi kummoistakaan nousuvettä, kun se jo leviäisi sisälle kaupunkiin. Ja sitten hän näki kurittomia riekaleita, jotka kelluivat häntä kohti nousuveden mu kana. Hän muisteli nähneensä vuosikymmen sitten tylppänokkaisia ruoppausveneitä, jot ka keulaan kiinnitetyillä kauhoilla ruoppasi vat lagunaa, ahmivat jättimäisiä meriheinä massoja. Minne nuo kummat pikku veneet olivat joutuneet ja mitä ne tekivät nyt, nuo 24
hassut ja typistetyt, mutta voi, niin tehok kaat ahmatit? Brunetti oli ylittänyt penger tien junalla edellisviikolla ja nähnyt jättimäi siä ajelehtivia meriheinäsaaria. Veneet kier sivät ne, linnut karttoivat niitä, niiden alta ei selviäisi mikään. Eikö kukaan muu nähnyt niitä vai olivatko kaikki vain olevinaan huo maamatta niitä? Vai oliko laguunin vesien hallinta jaettu riitaisten virkamiesten kesken – kaupungin, maakunnan, provinssin, vesi hallinnon – niputettu ja paketoitu niin tiu kasti, että mitkään toimenpiteet eivät olleet mahdollisia? Kävellessä Brunettin ajatukset vaelsivat omia teitään. Ennen vanhaan, kun hän tapasi jonkun aiemmin kohtaamansa, hän joskus tunnisti heidät muistamatta keitä he olivat. Usein tuon fyysisen tunnistamisen ohessa tuli muisto emotionaalisesta aurasta – ei hän sille parempaakaan nimeä keksinyt – jonka he olivat jättäneet häneen. Hän tiesi pitikö heistä vai inhosiko heitä, vaikka syyt tunte 25
muksiin olivatkin kadonneet tunnistamisen myötä. Paksuniskan näkeminen – hänen täytyi lakata kutsumasta miestä siten – oli tehnyt Brunettista levottoman, sillä tuo emotionaa linen aura joka oli tullut miehen silmien vä rin mukana, oli epäselvä ja herätti Brunettis sa halun auttaa miestä. Hän ei millään saanut ajatuksiaan järjestykseen. Paikka, jossa Bru netti oli juuri nähnyt miehen, teki selväksi, että joku ei ollut onnistunut auttamaan tätä tai että mies ei ollut osannut auttaa itse it seään, mutta hän ei osannut sanoa, oliko tuon auttamishalun herättänyt miehen näke minen nyt aamulla, vai se, että hän oli nähnyt miehen joskus aikaisemmin. Edelleen samaa miettien hän saapui Ques turaan ja lähti nousemaan huoneeseensa. Mutta juuri ennen viimeistä porrasnousua hän kääntyi ja palasi virkapukuisten kons taapelien huoneeseen. Pucetti istui tietoko neensa ääressä katse näyttöön keskittyneenä 26
ja sormet näppäimillä lentäen. Brunetti py sähtyi kynnykselle. Pucetti olisi yhtä hyvin voinut olla jollakin toisella planeetalla, niin vähän hän oli tietoinen huoneesta, jossa istui. Brunetti katseli miten Pucettin hartiat ki ristyivät, hänen hengityksensä tiheni. Nuori konstaapeli alkoi mutista itsekseen tai ken ties hän mumisi tietokoneelle. Ja sitten, äkki arvaamatta, Pucettin kasvot ja vartalo ren toutuivat. Hän irrotti kätensä näppäimistöl tä, tuijotti hetken näyttöä, kohotti sitten oi keaa kättään etusormi ojossa ja näpäytti yhtä näppäintä kuin jazzpianisti, joka iskee vii meisen sävelen, jonka tietää tempaavan ylei sön osoittamaan suosiota seisaaltaan. Pucetti katsoa tapitti edelleen näyttöä, mutta käsi kimposi näppäimistöltä ja py sähtyi kuin unohtuneena korvan korkeu delle. Se, mitä hän näki näytöltä, sai hänet nousemaan pystyyn ja nostamaan molem mat kätensä pään päälle eleeseen, joka oli Brunettilletuttu urheilusivujen voittoisien 27
atleettien tekemänä. ”Sainpas sinut, paskiai nen!” nuori konstaapeli huudahti, pui villis ti nyrkkiään ilmassa ja vaihtoi painoa jalalta toiselle. Se toi mieleen sotatanssin. Alvise ja Riverre, jotkaseisoivat yhdessä toisella puo len huonetta, kääntyivät selvästi hämmästy neinä katsomaan mitä tapahtui. Brunetti astui peremmälle. ”Mitäs olet tehnyt, Pucetti?” hän kysyi. ”Kenet sinä sait kiikkiin?” Pucetti, jonka kasvot säteilivät voiton riemua joka nuorensi häntä kymmenen vuot ta, kääntyi katsomaan esimiestään. ”No ne lentokentän roistot”, hän sanoi ja tehosti sa nojaan puimalla nyrkkiä ilmaan. ”Matkatavaran käsittelijätkö?” Brunetti ky syi vaikka turhaahan se oli. Hän oli tutkinut ja pidättänyt heitä melkein vuosikymmenen ajan. ”Sì”, Pucetti karjaisi villisti voitontunnos saan ja hänen tanssivat jalkansa ottivat pari voitonriemuista askelta. 28
Alvise ja Riverre tulivat kiinnostuneina lä hemmäs. ”Mitä sinä teit?” Brunetti kysyi. Pucetti käytti tahdonvoimaansa saadak seen jalkansa pysymään paikallaan ja laski il maa puivat nyrkkinsä. ”Satuin saamaan”, hän sanoi ja vilkaistuaan tovereihinsa hänen in tonsa katosi, ”vähän tietoja yhdestä heistä.” Pucettin kiihtymys katosi; Brunetti ym märsi yskän ja vastasi yhtä välinpitämättö mästi. ”No, sepä hyvä. Kerro joskus tarkem min.” Sitten hän sanoi Alviselle: ”Voisitko tulla hetkeksi huoneeseeni?” Hänellä ei ol lut hajuakaan mitä sanoisi Alviselle, sillä niin heikko miehen kuullun ymmärtäminen oli, mutta Brunettista tuntui, että noiden kah den huomiota ei kannattanut kiinnittää sii hen, mitä Pucetti oli sanonut eikä osoittaa sille minkäänlaista arvostusta. Alvise veti kättä lippaan ja loi Riverreen katseen josta ei itserakkautta puuttunut. ”Ri verre”, Brunetti sanoi, ”voisitko mennä alas 29
ovelle ja kysyä vahdilta onko minulle tullut pakettia?” Ja valmistautuakseen väistämättö mään, hän lisäsi: ”Jos se ei ole tullut, älä suotta tule kertomaan. Se tulee sitten huomenna.” Riverre rakasti tehtäviä ja jos ne olivat vaa timattomia ja esitettiin selkeästi, hän pys tyi yleensä suoriutumaan niistä. Hänkin ter vehti ja kääntyi ovelle jättäen Brunettin har mittelemaan, ettei hän ollut keksinyt mitään tehtävää, joka olisi saanut heidät molemmat poistumaan huoneesta. ”Tule mukaan, Alvi se”, hän sanoi. Kun Brunetti alkoi luotsata Alvisea ovelle, Pucetti palasi tietokoneen ääreen ja napautti paria näppäintä. Brunetti katsoi miten näyt tö pimeni.
30