Ilma
inen
n채 luku
yte
MIIKA NOUSIAINEN VADELMAVENEPAKOLAINEN
HELSINGISSÄ KUSTANNUSOSAKEYHTIÖ OTAVA
21.12.2002 Minun nimeni on Mikko Virtanen, minä olen suoma lainen mies. Joka talvi tulen joulun alla lomailemaan tänne Thaimaan saaristoon. Se on minun lomani, mutta se on myös minun toivoni. Toivon luo se, että joka vuosi tänne saapuu myös ruotsalaisia perheitä, idyllisiä ruot salaisia perheitä. Idyllinen perhe on ainoa perhetyyppi, joita Ruotsissa asuu. Minä tiedän sen, minä jos kuka. Minä olen seurannut ruotsalaisia perheitä jo vuosia. Tämä saattaa kuulostaa pakkomielteeltä, mutta sitä se ei ole, pyyteetöntä ihailua se on. Voisin elää elämäni loppuun seuraamatta hetkeäkään ruotsalaisten lomai lua. Onnettomampana eläisin, mutta eläisin silti. Tämä on opiskelua. Minä opiskelen täällä parempaa elämää, ruotsalaista elämää. Tuokin göteborgilaisperhe tuossa viereisessä pöy dässä! Isä ja äiti ovat olleet jo kymmenen vuotta naimi sissa, mutta heidän silmistään kuultaa rakkaus. Heidän 3
lapsensa käyvät tasaisin välein näyttämässä rannal ta löytämiään simpukoita ja muita aarteita. Joka kerta vanhemmat jaksavat katsoa löytöjä ihaillen. Nostan katseeni kirjasta ja tervehdin, he ovat Roger ja Ulrica, he ovat ystäviäni. Roger on mukava mies. Luulee ehkä olevansa hie man nuorekkaampi kuin onkaan, ainakin rockhenki sestä vaatetuksestaan päätellen. Ulrica on Rogerilta mel koinen kaappaus, kaunis kuin mikä. Hänellä on tummat lyhyet hiukset. Rikottu kampaus näyttää trendikkäältä jopa auringon polttamana ja meriveden runtelemana.
23.12.2002 Olen tarkkailut ruotsalaisia eri etäisyyksiltä koko ikäni. Etäisyys on vaihdellut, intensiteetti ei. Ruotsi on minulle rakkaus, ruotsalaisuus haave. Ruotsin kansalaiset, taval lisimmatkin ja varsinkin he, ovat esikuviani. Minulla on vakaa tieto siitä, minne oikeasti kuulun. Se paikka on Suomesta länteen. Oman diagnoosini mukaan olen kansallisuustransvestiitti. En tiedä kuinka paljon meitä on, emme ole järjestäytyneet eikä yhteiskunta ota meitä huomioon taloudellisesti tai poliittisesti. Me vain olemme ja kär simme sairautemme kanssa. Se sairaus on meille trau 4
ma, useimmille ikuinen trauma, jonka kanssa eletään syntymästä kuolemaan. Ei siihen kuolla, siihen väsy tään ja näivetytään. Koska kansallisuustransvestismia ei ole luokiteltu sairaudeksi, on siihen myös mahdotonta saada hoitoa. Kenties sitä paitsi olen väärässä puhuessani sairaudesta. Silloinhan kokoomuslaisuus, levottomuus ja ujouskin oli sivat sairauksia. Ne ovat pikemminkin synnynnäisiä tai pumuksia, jotka kasvatuksella tai kasvattamatta jättämisel lä paranevat tai pahenevat. Niiden kanssa vain pitää elää. Näennäisesti kaikki on hyvin. Näennäisesti minä olen suomalainen mies, joka elää ja voi hyvin Suomen rajojen sisäpuolella Suomen lainkuuliaisena kansalaisena. Sisällä kaikki on toisin. Olen syntynyt ja etenkin kasvatettu väärään kansallisuuteen. Kasvatus sen nimenomaan te kee. Kotona minua kasvatettiin suomalaisuuteen. Kaksi kymmentä vuotta jatkuneen vähättelyn jälkeen aloin it sekin uskoa suomalaiseen mitättömyyteeni. Olen kuitenkin vahvempi ja haluan muutoksen. En jaksa enää olla suomalainen kaikkine vaikeuksineni ja ongelmineni. En jaksa enää olla suomalainen mies. Suomalainen mies – pahin mahdollinen kirosana. Var sinkin jos siihen lisää sanan tyypillinen. Tyypillinen suomalainen mies, niin juuri, se rehellinen mies. Oikeasti suomalaista miestä kehuvat rehelliseksi tai yhtään mik sikään vain ne suomalaiset naiset, jotka ovat liian rumia saadakseen ulkomaalaisen miehen. 5
Miksi en vain muuta Ruotsiin, joku varmaan ky syisi. En ole voinut. Ruotsiin halajavan ruumiin ja sie lun lisäksi minulla on myös veri ja velvollisuudentunto. Olen hoitanut Suomessa asuneita sairastuneita van hempiani, ollut heitä lähellä. Nyt he ovat kuolleet. Sen puolesta voisin nyt muuttaakin. Kyse ei kuitenkaan ole ongelmasta, joka selviäi si muutolla tai kansallisuuden vaihdoksella. Muutto järjestyisi hetkessä ja kansalaisuuskin ehkäpä seitse mässä vuodessa. Mutta: minä en halua muuttoa vaan muutoksen. Jotain aidompaa, pysyvämpää, todellisem paa. Ruotsalaisuuteni pitää olla täydellistä ja koko naisvaltaista, ei mitään siirtolaiselämää puolikielisenä toisen luokan kansalaisena. Haluan olla syntyperäinen ruotsalainen, moder ni, pehmeä ja ymmärtäväinen, Anderssonin perheen isä. Johansson tai Svenssonkin kelpaisi, tai vaikka Lind qvist. Tarvitsen ruotsalaiset juuret, jotta voin olla kuten vaikkapa tuo rannalla leikkivä tukholmalaisperhe. Per he, jota katselen kaiholla. He asuvat Tukholmassa, mut ta ovat kotoisin Piteåsta, heillä on juuret siellä, ne juu ret juuri tuovat harmonian. Heidän menneisyydessään näen tulevaisuuteni.
6
24.12.2002 Tänään on jouluaatto. Ruotsalaislapset kävelevät hermostuneena edestakaisin ja yrittävät nyhtää van hemmilta tietoa pukin tuloajasta. Aikuiset kiusoittelevat lapsia, muka epäilevät, kulkeeko pukin reki meren yli. Samanlaista se joulun odotus oli Suomessakin, omassa lapsuudessani. Sitä odotusta tosin himmensi unelma ruotsalaisesta joulusta. Aavistelin jouluruokien ja lahjojen olevan parempia Ruotsissa. Alitajuisesti olen rakastanut Ruotsia syntymästä ni saakka. Rakkaus konkretisoitui kun vanhemmat vei vät minut kuusivuotiaana ruotsinristeilylle. Jo laiva oli elämys. Sain 30 markkaa rahaa vapaasti käytettäväksi. Ensimmäiseksi ostin kahdeksalla markalla pussillisen ruotsalaisia makeisia – vadelmaveneitä. Ahmin puolen kilon pussin saman tien. Maussa oli jotain aidompaa ja nautinnollisempaa kuin suomalai sissa makeisissa. Karkeista tuli paha olo, mutta jollain tavalla tuo ruotsalaisten makeisten aiheuttama paha olokin oli hyvä olo. Jopa ylöspäin tullessaan ruotsalai set karkit maistuivat suomalaisia makeisia paremmilta. Äiti piti ämpäriä edessäni ja luuli minun voivan pahoin. En ollut koskaan voinut niin hyvin. 7
Aamulla olo oli euforinen. Heräsin seitsemältä ja juoksin kannelle ihailemaan Tukholman saariston talo ja. Onnelliset ihmiset vetivät hyvin hoidetuilla pihoil laan isännänviirejä salkoihin. Lapsia ei näkynyt, mutta aavistelin heidän nukkuvan minua onnellisempina sän gyissään. Tukholma avautui edessäni laivan kaartaessa satamaaltaaseen. Samalla silmäyksellä näin Skansenin vihreyden ja hienot arvokkaat talot, niin toista kuin kotikaupunkini Kouvolan elementtilaatikot. Kuninkaanlinnakin pilkisti vanhankaupungin takaa. Tukholmalaiset ihmiset olivat kauniita ja onnellisen näköisiä, vaatteet tyylikkäitä ja autot uusia. Kauppojen hyllyt pursusivat hienoja tavaroita ja herkullisia ruokia, äidin minulle kojusta ostama nakkisämpylä maistui pa remmalta kuin mikään koskaan. Itkin kun minut raahat tiin iltapäivällä Slussenin kautta takaisin terminaaliin. Kaunis kieli soi korvissani vielä viikkoja myöhemmin. Sain opiskella sitä järjestelmällisesti vasta seitsemän nellä luokalla. Olin alusta alkaen valtavasti muitaedellä, ruotsintaitoni oli jo kuusivuotiaana Kouvolan eliittiä. Olin kahminut käsiini kaikki mahdolliset ruotsinkieli set lehdet ja esitteet. Kukaan ei puhunut ruotsia Kouvo lassa. Kaupungin kaikki kolme suomenruotsalaista py syttelivät kotioloissa, etteivät saisi turpaan. Kun vaadin Sokoksella palvelua ruotsiksi, sain osakseni vain häijyn mulkaisun. 8
Yläasteen ruotsinopettajani oli valo synkässä Kou volassa, hän oli ensirakkauteni. Roikuin välitunnilla hänen kannoillaan ja puhuin ruotsia. Hän arvosti in nostustani, mutta ei antanut rakkaudelleni vastakaikua. Opettajanhuone kuhisi asiasta. Silloin ei osattu vielä puhua pedofiileistä, mutta sellaiseksi opettajatarta ar veltiin. Säästääkseen työpaikkansa hän ilmoitti kiu sallisesta tilanteesta vanhemmilleni. Ensirakkauteni kuivui kokoon, mutta kielestä en luopunut. Osoitin mieltä ruotsinopetuksen lisäämisen puoles ta. Pommitin Kouvolan kaupunginhallitusta kysymyk sillä ruotsin kielen asemasta. Vanhemmat häpesivät minua, varsinkin kun äiti oli aktiivi paikallisissa sosiaali demokraateissa. Häpesin minäkin heitä, umpisuomalaisia juntteja, jotka olivat töissä samalla tehtaalla kuin kaikki muut kin ja elivät kouvolalaista elämäänsä rumalla alueella rumassa, rumaa kieltä puhuvassa kaupungissa. Joskus Kouvolan torilla suljin silmät ja kuvittelin olevani idyl lisessä ruotsalaisessa pikkukaupungissa, ruotsalaisilla kyläjuhlilla iloisten ihmisten joukossa. Epäinhimillistä mielikuvitusta se kysyi, Kouvolassa. Kaipasin iloa ja kauneutta, Ruotsista tiesin niitä löytyvän. Ehdotin usein vanhemmilleni kompromissia, muuttoa Tammisaareen tai edes Sipooseen, johonkin vähän kauniimpaan paikkaan vähän lähemmäksi juu riani. Se ei onnistunut, Kouvola oli kotipaikkani. Siellä 9
minä vartuin, ainakin fyysisesti. Henkisen kasvun mah dollisuuksia tuon kaltaisissa kaupungeissa ei ole. Isäni oli kuin kuka tahansa suomalainen mies. Kävi säntillisesti töissä, puhui asiaa ja autourheilusta, joi per jantaina ja paljon, toivoi Ruotsin kaatuvan jääkiekossa ja kovaa. Isä kehui harvoin, silloinkin yleensä vähätte lemällä. Oikeudenmukainen isä oli, puhui tunteistaan vain humalassa. Hän ja muut naapurin miehet edusti vat minulle miehen mallia, mallia siitä, millaiseksi mie heksi en halua tulla. Äiti oli hyvin kiltti, kaikki äidit Kouvolassa olivat. Hän yritti parhaansa tehdäkseen oloni siedettäväk si ja ymmärtääkseen minua. Hän pehmensi törmäyk siäni isän kanssa, antoi rahaa humputuksiin ja puolusti minua. Ei hän silti oikein löytänyt paikkaansa naisena. Hänenkin olisi ollut parempi syntyä Ruotsiin. Mielel lään hän hoiti kotia töidensä ohella, mutta olisi kaivan nut osakseen enemmän arvonantoa. Ruotsissa sitä oli si herunut. Heidän kanssaan minä vartuin suomalaisimmassa Suomessa, mutta koko ajan vannoin kansankodin, so siaalidemokratian ja Olof Palmen nimiin. Palmen mur hapäivä on tähänastisen elämäni synkin päivä. Se rii paisi minua enemmän kuin isän tai äidin kuolema. Isiä ja äitejä on maailma täynnä, Olof Palmeja on vain yksi. Vanhempani elättivät minut, Palme kasvatti. Siksi hä nen poismenonsakin satutti enemmän. 10
Muistan sen kuin eilisen. Olin kaksitoista. Meillä näkyi yksi ruotsalainen kanava, SVT, isä onnistui vasta hakoisesti virittämään sen näkyviin, saipahan hänkin samalla katsoa Timo Salosen esityksiä Ruotsin rallissa. 24.2.1986 näin Olof Palmen viimeistä kertaa tele visiossa. Se oli uutislähetys. Siellä hän oli Jämtlannis sa kansan parissa, niin luonnollisena koulun pihalla jämtlantilaislasten seurassa. Hänellä oli päässään sini nen pipo. Tai ei se pipo ollut, se oli myssy. Tuttavalli nen myssy, kansanomainen myssy, sininen myssy. Vä hän kuin Jacques Cousteaun punainen pipo, muoto oli sama. Mutta kun Cousteaun pipo vie assosiaatiot meren syvyyksiin, hipoo Olof Palmen sininen pipo taivaita. Sinne se minunkin ajatukseni vei, taivasta hipomaan. Niin vei kaikki mitä Olof Palme teki. Hän paran si maailmaa kauan ennen kuin maailmanparannus oli virallisesti keksitty. Hän otti kolmannen maailman pu heenaiheeksi, näki vähemmistöjen tarpeet jo aikana jol loin vähemmistöjä ei vielä ollut. Rohkeasti Olof Palme astui kansankodin luoneiden sosiaalidemokraattisten pääministerien Per Albin Hanssonin ja Tage Erlande rin saappaisiin. Suuret saappaat ne olivat, hän täytti ne. Se viimeinen TV-esiintyminen on minulla edelleen videolla. Olimme juuri saaneet perheen ensimmäiset vi deot. VHS-kasetissa lukee haparoivalla käsialalla: ”Olof Palme, elämä ja teot.” Videot olivat niin uudet, että ka setille ehti kertyä vain tunti ja kymmenen minuuttia 11
Palme-materiaalia Suomen television uutislähetyksistä sekä Ruotsin television ohjelmista. Se kasetti jäi Olof Palmen maailmanparannustyön tavoin kesken. Murhauutisia en siihen nauhoittanut, en pystynyt nauhoittamaan. Tuntui, että kaksitoistavuo tiaan pojan elämä päättyisi siihen. Yksin Olof Palme olisi voinut minut sellaisesta surusta nostaa. Juuri sil loin olisin tarvinnut tuekseni Olofi n hymyileviä kasvo ja parantamassa maailmaa ja siinä samalla minua. Yk silö paranee kun maailma paranee, ja päinvastoin. Masennuin viideksi vuodeksi. Masennusta ei tosin ollut vielä lanseerattu Suomessa, joten minua ei diag nosoitu masentuneeksi. Senaikaisen suomalaisen lääke tieteen mukaan olin laiska, ehkä väsynyt. Olinhan minä väsynyt, väsynyt elämään ilman Olof Palmea. Olin toi meton ilman sosiaalidemokratiaa. Olin vailla uskoa, vaikka uskoni oli juuri saanut marttyyrin, joka oli kuol lut puolestani loppuun saakka aatteisiimme uskoen. Ei Olof Palme toki yksin ollut minua rakastamas sa kun olin lapsi. Oli myös kuningasperhe. Jo vuoden vanhana liimauduin TV:n ääreen seuraamaan Kaarle Kustaan ja Silvian häitä. Liikutun yhä katsoessani noita juhlia videolta. Kaarle Kustaan ja Silvian liitto on maail manhistorian kaunein rakkaustarina. Kateelliset väittävät kuningas Kaarle Kustaan pettä vän Silviaa. En edes muista, kuinka moneen tappeluun olen joutunut puolustaessani Ruotsin kuningasperheen 12
kunniaa. Arpia laskemalla pääsee lähelle totuutta. Kat selen kättäni, jonka rystysissä on arpia muistoina taiste luistani Ruotsin kuninkaan soturina. Jos Kaarle Kustaa tietäisi uhrautuvaisuuteni, hän kutsuisi minut Borgholmin linnaan Victorian syntymä päiväjuhlille. Vaikka tiedän ansaitsevani kutsun, en minä itseäni sinne tuputa. Kuningas on viisas ja tekee oikeudenmukaisia päätöksiä, kutsu tulee jos on tullak seen. Totta kai menen jos se tulee, ainakin piipahdan. Ruotsalaisen tyylikkäänä minä sinne menen, sulau dun joukkoon ja onnittelen jonossa omalla vuorollani Victoriaa polvet täristen. Kaarle Kustaa kertoo vitsin ja huudattaa kolminkertaisen hurraa-huudon tyttärel leen. Eturivin artistit viihdyttävät meitä. Tomas Ledin ja muut sinikeltaisten tuntojen tulkit, ehkä jopa Lisa Nils son. He soittavat niin kauniisti, aurinko paistaa. Meillä on hauskaa. Laulamme yhteislaulua. Havahdun ajatuksistani, kun lautta saapuu saa ren rantaan. Muutamia uusia joulunviettäjiä tulee vie lä näin aattona, viime tinkaan. Tulijoiden joukossa on myös yksi ruotsalainen perhe, nelihenkinen. He kirjoit tautuvat sisään resorttiin ja istuvat matkasta uupuneina limonadeille viereiseen pöytään. – Hei, oletteko Ruotsista? – Sieltähän me, mistä arvasit? – Kyllä minä ruotsalaiset tunnistan. Me emme var maan ole aiemmin tavanneet. Minä olen Mikko, Suomesta. 13
– Finland! How nice? My name is Jacob and this is my wife Lisa. Ylva and Petter! Sa hej till Mikko! – Hei, hei. – Hei vaan Ylva ja Petter. Aina sama juttu. Puhun heille ruotsia, virheetöntä ruotsia, mutta vastauksen saan englanniksi. En ymmär rä miksi. En luovuta vaan vaihdan kielen takaisin ruot siksi. – Oletteko jostain pohjoisemmasta, aksentin perus teella kuulostaa siltä. Oletteko Umeåsta? – No, no, but very near, Sundsvall, do you know where Sundsvall is? – Tiedän kyllä, olen käynyt siellä monta kertaa, kiva kesäkaupunki, olen itse Suomesta. – Oh, Finland, yksi, kaksi, kolme, koskenkorva, per kele, ei saa peittää. – Aika hyvin, mutta jos ette sattuneet huomaamaan niin minä puhun myös ruotsia, oikeastaan mieluum min kuin englantia. – Oletko opiskellut ruotsia? – Kuusi vuotta koulussa ja lähes 30 vuotta elämässä. Lisa puuttuu keskusteluun. – Sinä tosiaan puhut hyvää ruotsia. – Kiitos vaan, olen tosiaan yrittänyt harjoitella. – Sen kyllä huomaa, hyvin se sujuu, paremmin kuin suomi meiltä. – Te ette ole olleet Suomen vallan alla, onneksenne. 14
Resortin työntekijä tuo heidän avaimensa. He tyh jentävät limonadipullonsa ja alkavat kasata tavaroitaan. – Tarvitsetteko apua laukkujen kanssa? – No thanks, but see you later, it was nice to meet you. – Jättekul att träffa dig också… He menevät bungalowilleen, joka on aivan omani vieressä. Ylva ja Petter raahaavat pieniä reppujaan, joi den taskuista pilkistävät snorkkelit. Heille tulee varmas ti mukava loma. Minä jään pöytään murehtimaan tapahtunutta. Pu huin ruotsia sujuvasti kahdeksanvuotiaana. Poikkeuk sellista kielellistä lahjakkuutta, sanoivat opettajat. Ei se mitään lahjakkuutta ollut, en minä englantia tai saksaa oppinut kovin hyvin vaikka kuinka yritin. Minulle ruotsin puhuminen oli luonnollista. Kieli vain kumpusi sisältäni. En ja ett -suvut loksahtelivat kohdalleen kuin Volvon osat Trollhättanin tehtaalla val mistuen maailman turvallisimmaksi autoksi. Nykyisin ajattelen pääasiassa ruotsiksi, moraalisella äidinkielelläni. Yritin vakuuttaa opettajia asiasta jo kou lussa, ottaa ruotsin äidinkieleksi ja suomen toiseksi koti maiseksi. En onnistunut. Isä piti mystistä lahjakkuuttani hulluutena. Hän pii lotti kaiken ruotsinkielisen tekstin kodistamme. Lämpö pattereissa luki Ei saa peittää kaikilla pohjoismaisilla kielillä. Ruotsinkielisen Får ej täckas -tekstin hän sutta si yli joka ikisestä patterista – peitti sen vaikka nimen 15
omaan kiellettiin. Hän suttasi myös maitopurkkien ja muropakettien ruotsinkieliset tuoteselosteet ennen kuin sain ne käsiini ja opettelin ulkoa. Tokihan minä ne ehdin oppia. Isän pelkojen vuoksi olin pihan ainoa poika, jolla ei ollut Stigan rattikelkkaa eikä jääkiekkopeliä. Kyllä me lopulta teimme sovun isän kanssa. Kuolinvuoteellaan hän jopa pyysi anteeksi. Anteek si suomalaiset osaavat pyytää, aina ja kaikilta. Pyytävät anteeksi ja sulautuvat sitten asfalttiin tai seinään. Sellai nen suomalainen isä oli. Muistan viimeiset hetket hä nen sairasvuoteensa äärellä. Isä oli voimaton, sairauden kuihduttama kellertävä luuranko. Hän pyysi minut vie reensä viimeisen kerran. – Mikko, lupaa minulle yksi asia. Anna anteek si se miten yritin sinuun vaikuttaa sen, no sen sinun ruotsalaisuusvillityksesi kanssa. – Se ei ole villitys, isä. Mutta annanhan minä. Ym märrän, että se oli vaikeaa sinulle ja äidille. Puristin isää kädestä sanojeni vahvistukseksi. Sitten isä vilkaisi ym pärilleen, varmisti ettei huoneessa ollut muita ja sanoi sellaista mikä toi rauhan isä–poikasuhteemme muistol le. Hän katsoi yläviistoon, kuin taivaaseen. – Minä sitten tuolta ylhäältä sinua katselen. Voit olla Mikko varma, että sieltä minä hyväksyn jokaisen päätök sesi ja tuen sinua. Olit sitten suomalainen tai ruotsalainen. Viimeisenä todisteena rakkaudestaan hän paljasti mihin oli kätkenyt lapsena keräilemäni ruotsinkieliset 16
sarjakuvalehdet, Bamset ja Kalle Ankat. Sieltä ne löytyi vät ullakolta lattialautojen alta. Niiden lehtien säilyttäminen todistaa, että kyllä isä minua rakasti. Suomalaisia miehiä vaivaava sanomatto muuden trauma vain esti häntä tunnustamasta sitä mi nulle. Minä olisin ollut valmis keskustelemaan. Isäni ei siihen pystynyt, koska hän oli suomalainen mies. Sitten isä kuoli. Lensi Olof Palmen luokse, parem paan paikkaan. Äiti hyväksyi minut, vaikka oli viimei set ajat hiljaa. Hän kuoli pian isän jälkeen. Säälin häntä näin jälki käteen, sillä jotkin ruotsalaisuuspäissäni keksimistäni ideoista tuntuvat omastakin mielestäni yliampuvilta. Esi merkiksi kun yritin saada äidin avustamana kaikkia koti katuni taloyhtiöitä maalaamaan julkisivunsa falu-punai sella, tuolla kauniilla Mora-puukon kahvastakin tutulla värillä, joka on Taalainmaan talojen tunnusmerkki. Siinä äiti ei onnistunut, vaikka oli mukana kunnallispoli tiikassa. Hän yritti ymmärtää minua, järjesti paraatin Victorian syntymäpäivänä ja ylipu hui talonmiehen suruliputtamaan 28.2., Palmen mur hapäivänä. Hän kävi Kouvolan kaupungintalolla ehdot tamassa suruliputusta koko kaupunkiin. Idea ei mennyt läpi valtuustossa. Oman ryhmänsä äiti sai jollain ihmeen konstilla taakseen, mutta liian moni vastusti ajatusta. Sinä päivänä jopa uskoni politiikkaan hiipui, hetkeksi. Ei Suomi minua tarvitse. En minä sovellu Suo 17
meen. En ainakaan suomalaiseksi. En innostu formulaajoista, en herkisty Maamme-laulusta, en pidä liian kuumasta saunasta, enkä varsinkaan tykkää olla tunti tolkulla yksin hiljaa. Sotaveteraanit ovat minulle vain joukko miehiä, jotka kävivät jossain itärajalla häviä mässä sodan. Toki se ponnistus koitui lopulta myös Ruotsin hyväksi. Ruotsissa minä tunnen eläväni täysillä. Ruotsissa vanhojen kerrostalojen ovet aukeavat sisäänpäin. Ne toivottavat tulijan tervetulleeksi, kun Suomessa ovi pi tää hankalasti kiskoa auki ja väistellä sitä ulkona vii massa ja pakkasessa. Ruotsissa pyörien soittokellojen ääni on iloisen keskusteleva, Suomessa sama kello käs kee jalankulkijaa painumaan vittuun hortoilemasta sii nä pyörätiellä. Haluan jonottaa pankkiautomaatille seinän viertä, niin kuin ruotsalaiset. Suomessa jonotetaan hankalas ti jalkakäytävälle ja tukitaan katu. Ruotsissa autot py sähtyvät suojatielle ja päästävät jalankulkijan yli; jopa autoilijat ovat pyyteettömiä ja ystävällisiä. Eivät kat so kiroillen perään kun jalankulkija käyttää laillista oi keuttaan ylittää suojatie. Ruotsissa urheilu-uutisten lukijat puhuvat normaa listi, eivät huuda. Jostain syystä suomalaiset urheiluuutisten lukijat luulevat, että lukemiseen pitää eläytyä kuten urheilija suoritukseen. Sitä varten televisio aikoi naan kehitettiin, ettei kenenkään tarvitse huutaa. Tek 18
niikka tuo viestin olohuoneeseen tasaisella äänellä. Silti suomalaiset urheilutoimittajat kuvittelevat, että heidän täytyy kertoa formuloista kuulostaen itse formulalta. Ruotsissa vähemmistöt ovat osa kansaa ja kansan kotia. Mikä kertoisi osuvammin onnistuneesta inte graatiosta kuin Folkets Kebab -ravintolaketju? Kansan Kebab! Turkkilaisten ystäviemme tarjoama ruoka on osa ruotsalaista kulttuuria. Se ei vie mitään pois ruotsalaisesta kulttuurista, mutta antaa siihen maukkaan säväyksensä. Suomessa olen kansallisuustransuna yhden ihmi sen vähemmistö, jonka ihmisoikeudet ovat huonolla tolalla. Amnesty Internationalilla ja muilla harrastelu kerhoilla on kyllä aikaa kaiken maailman burmalaisil le ja turkkilaisille mielipidevangeille ja epäselvissä olo suhteissa hengiltä kidutetuille muslimeille, mutta meille lähiympäristön vähemmistöille he kääntävät kylmästi selkänsä. Väittävät, että yksi henkilö on liian vähän vä hemmistöksi. Olkoon, mutta se on myös järkyttävällä tavalla liikaa sivuun lakaistavaksi ongelmaksi. Sillä si vuun minut lakaistaan. Kansallisuustransuus on tar peetonta paperisotaa ja loputtomia yrityksiä päästä pii nasta, saada unelmiensa kansallisuus ja juuret siihen. Taistelua se on, jatkuvaa mitättömyyden ja riittämättö myyden tunnetta. Viereiseen pöytään istuvat tukholmalaiset ystävä ni Bosse ja Maria keskeyttävät ajatukseni pahimmalla mahdollisella tavalla. 19
– Terve, suomalainen! – Terve, ruotsalaiset. – Onkin jo tässä muutaman päivän ajan pitänyt ker toa sinulle vitsi, haluatko kuulla? – Ainahan sitä vitsin haluaa kuulla, anna tulla vaan. – Suomalaiset veljekset tapasivat viiden vuoden jäl keen. He ryyppäsivät sen kunniaksi. Toinen kysyi vii kon ryyppäämisen jälkeen veljeltään: ”Mites äiti jak saa?” Toinen katsoi vihaisesti ja vastasi takaisin: ”Ootko tullut tänne ryyppäämään vai paskaa jauhamaan?” Olen kuullut vitsin 412 kertaa. Ystäväni nauravat hysteerisesti ja hokevat vitsin viimeistä lausetta. – Oliko hyvä vitsi? – Ihan hauska, aika todentuntuinen, sellaista siellä Suomessa on. – Mitenkäs jouluilta, juotko koskenkorvaa? – Taidan ottaa ihan rauhallisesti. He koettavat olla lystikkäitä. Minua ei naurata. Minä en pidä koskenkorvasta enkä halua, että sitä tarjotaan minulle ruotsalai sella makkarakojulla leikkimielellä ruokajuomaksi, kun aksentti paljastaa karun salaisuute ni. En halua myöskään olla kummajainen, jota tuijotel laan juhlissa kun en osaa perinteisiä juomalauluja. Sitä paitsi minä osaan juomalaulut. Ja juon päälle Skåne Ak vavitia. Se on kyllä maullaan oikeassa seurassa. Haluan olla yksi ruotsalaisista. Haluan, että minut otetaan mukaan siihen kolmituntiseen upealla tavalla 20
polveilevaan keskusteluun jossa päätetään, että talo yhtiön ruohonleikkuriin vaihdetaan terä. Se on tylsynyt ja on tärkeää, että lapsemme saavat kasvaa ympäristös sä, jonka ruoho on hyvin leikattu. Lasten hyvinvointi on taloyhtiössämme tärkeää. Siksi terä pitää vaihtaa. Ha luan, että minulta kysytään juuri noita oikeita ja tärkeitä asioita. Haluan että minut otetaan vakavasti. Tällaisia ajatuksia minä ajattelen täällä Intian valta meren rannalla jouluaattona. Ruotsalainen kansalli suustunteeni on niin vahva, että se vahvistuu jopa tu hansien kilometrien päässä Tukholmasta. Illalla olisi yhteinen joulunvietto, sinne ovat ko koontuneet kaikki kauniit ruotsalaiset perheet. Onnek si minua ei ole kutsuttu, tulisin vain kateelliseksi. Vietän illan yksin. Ravintolasta kuuluu ruotsalaisia joululaulu ja. Ruotsalaiset pitävät hauskaa kun minä, suomalai nen, makaan yksin murheideni keskellä. Kestää kauan ennen kuin ilonpito vaimenee. Kestää vielä kauemmin ennen kuin nukahdan.
1.1.2003 Vuosi vaihtui. Taas yksi suomalaisena hukattu vuosi ta kana. Kansallinen kelloni tikittää uhkaavasti.
21