Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä by Otavan kirjat

kun u l n ine Ilma

채yte

Virpi Hämeen-Anttila

Yön sydän on jäätä Kolme viikkoa Karl Axel Björkin elämässä maaliskuussa 1921

Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava

Kaksi miehistä ponnahti ylös ja kumarsi, kun viimeinen kokoukseen kutsuttu saapui. Kolmas jäi paikalleen, nyökkäsi ja tervehti. – Istukaa vain. Anteeksi, että myöhästyin. Oletteko jo päättäneet mitä tehdään… – Ei nimiä. Täällä on liikaa korvia. Tilattiin sinullekin snapsi. – Olen pahoillani, sanoi vanhempi pystyyn nousseista. – Oli vaikea järjestää kiireesti ja niin että sana ei mene – – Istumaan jäänyt vaiensi käden heilautuksella puhujan. Viimeinen mies asettui tyhjälle paikalle, ja he hivuttautuivat tuolien reunalle ja kumartuivat eteenpäin, niin että saattoivat puhua hiljaisella äänellä. Jos joku heistä olisi katsonut ylös, hän olisinähnyt peililasilla päällystetyssä katossa suuren mustan neliapilan, joka syntyi heidän takinselkämyksistään. – Hyvät herrat, se mitä olen kuullut huolestuttaa minua suuresti, sanoi mies, joka oli jäänyt tois3

ten noustessa istumaan. Hänellä oli korkea, paljas otsa ja raskaat yläluomet, jotka peittivät silmäripset ja korostivat ulkonevien silmien läpitunkevuutta. – Kuin ei olisi tässä muutenkin probleemaa. Miten toisten rehti ponnistus menee tärviölle, kun niin sanotut vanhat ystävät kuvittelevat, että he johtavat meitä. Vestigia terrent, sanon minä. Emmekö kaksi vuotta sitten nähneet, että käsiin ojennettu aarre menetetään, jos puuttuu vahva johtaja eikä toiminnan yksityiskohdista ja päämäärästä olla yksimielisiä. – Aivan, aivan, mumisi viimeisenä tullut. – Päämäärä, tottelevaisuus, kuri. Ja terve toverihenki. Ei siitä tule mitään, jos joukossamme on niitä, jotka asettavat henkilökohtaiset tunteet isänmaan ja toverihengen edelle. Vastuutonta! Puhujan konsonantit ryöppysivät toisten kasvoille kuin kuularuiskun ammukset, ja he painoivat päänsä entistä alemmas. – Pitkä odottelu ja jouten oleminen ei ole hyväksi mielelle eikä ruumiille, sanoi hänen oikealla puolellaan istuva mies kireällä äänellä. – Kun kyseinen veli pääsee puolustamaan maataan, hän on miehistä parhain. Sen voin omalla todistuksellani vakuuttaa, ja samaten – ja samaten veli tässä vieressä. – Me odotamme, sillä oikea hetki ei ole vielä koittanut, sanoi teräväkatseinen mies. – Se joka 4

kutsuu itseään sotilaaksi, odottaa käskyä, eikä veltostu, eikä niskuroi. Kun on hiljaista, sitäkin valppaampia ollaan toisten ja oman itsen suhteen. Hiljaisuus. Nouset juoksuhaudasta. Kuolet. Päähäsi on osunut tarkk’ampujan luoti. Kenelläkään ei ollut siihen lisättävää. Kaksi miehistä, viimeksi tullut ja se, joka ei ollut vielä sanonut mitään, ojensi kätensä kohti pieniä laseja heidän edessään. He joivat lasit puolilleen ja laskivat ne takaisin pöydälle, hiljaa, pehmeästi. – Sanokaa, riittääkö tässä tapauksessa vakava keskustelu, vai vaaditaanko jotain enemmän? – Keskustelu riittää, jos te otatte sen toimeksenne, sanoi mies, joka ei ollut aiemmin sanonut mitään. – Suosittelen nopeaa toimintaa, sanoi viimeksi tullut mies. – Kysymys on päivistä ja viikoista, ei kuukausista. – Tällä viikolla ei ehdi. Ensi viikolla. Sen aikaa kai voi odottaa. Kun viimeksi tullut jäi puolta tuntia myöhemmin teräväkatseisen miehen kanssa hetkeksi kahden, hän sanoi hiljaa: – En voi olla muistamatta vuotta kuusitoista. Jos joku on kerran murhannut ja välttänyt rangaistuksen, hän murhaa helposti uudelleen. Varsinkin kun syy on sama kuin ensimmäisellä kerralla. 5

Porttikäytävässä lemusivat ruoste, lumput, lahoava puu ja laskiämpärit, joissa kannettiin sitä mikä jäi yli, kun arkisen raadannan vaatima leipä ja viina oli kulkenut sisälmyksien lävitse. Valkoporsliinista klosettia oli harva päässyt näkemään. Maanaliset putket ja muut nykyaikaiset ihmeet työntelivät versojaan alati kauemmas keskustasta, mutta Luoja yksin tiesi milloin niistä iloittaisiin täällä. Täällä, mistä hän oli kerran lähtenyt. Ja sen jälkeen hinkannut itsestään pois tätä hajua. Makkiämpärin hajua… – Et varmaan vieläkään tahdo kertoa, miksi oikeastaan tulit mukaan, sanoi Martti. – Kerron, jos aihetta ilmenee, vastasi Björk. He soivat itselleen vapauden puhua fiinisti, 6

kun olivat kahdestaan. Konstaapelit piilottelivat toisella puolen katua. Martin lähimmät miehet, Rossi ja Karunen, eivät olleet joukossa mukana. Björkin tuli jälleen kerran sääli Marttia. Martilla oli aika tekeminen sen komentaessa itseään rutkasti vanhempia maalaisukkoja, joista osa ei ollut käynyt edes kansakoulua. Niiden silmiin tuli häijy ilme, jos puhui kuin säätyläinen. Vielä häijympi, jos puhui kuin sakilainen. Nyrkki puristui ja siinä melkein näki sapelin, jolla tsaarin aikana oli koputeltu väärintekijöiden rintaa. Kaupungista rekrytoitiin vastentahtoisesti, vaikka juuri poliisille oli tärkeää paikallistuntemus. Helsingin työtätekevät olivat epäluotettavaa ainesta. Punikkeja joka ikinen. Entisiä, nykyisiä tai tulevia. Kuinkahan kauan Martti jaksaa palvella kuria ja järjestystä kaduilla ja kujilla, mietti Björk. Martilla ei ollut semmoista lukupäätä kuin hänellä, mutta se olisi kyllä saanut tutkinnon ahertamalla valmiiksi ja palkintona siistin viran, ja päässyt loitommaksi keskinäisestä epäluulosta, kaunasta ja koston nälästä, joita uusi yhtenäinen kansakunta hautoi märkähaavoina koreiden univormujen, sankarihautojen ja paraatien alla. Tällaisia mietteitä Björk ei lausunut ääneen kuin lehtimies Anton Helanderin kotona. Vaik7

ka hän oli tuntenut Martin pitempään kuin Antonin, pahaisesta tenavasta saakka. Martti uskoi, että jos saadaan vain järjestys ja ennen muuta laillisuus juurrutetuksi kansalaisten sydämeen sekasorron ja laittomuuden ajan jälkeen, palaisi myös kapinaa edeltänyt luottamusja ihmisen arvoinen elämä. Lapsen uskoa, ajatteli Björk, ikävuosiltaan nuorempi, sielultaan vanha ja rispaantunut. Mutta parempi oli silti uskoaihmissuvun perimmäiseen kunnollisuuteen kuin antaa vihan ja veren hurmion sokaista, tai hellittää otteensa ja vaipua lamaannukseen epätoivon takia. – Onko teillä varma tieto, hän kuiskasi. – Ei me voida seisoa tässä tuntikaupalla ilman että joku huomaa. Kohta ilmestyy mäkipeurat tarjoamaan palveluksiaan. – On varma tieto, sanoi Martti. – Pian tulevat. Niin kauan kun on pimeä. Tunnin päästä sarastaa. – Etteivät ole jääneet rannassa kiinni. – Kun olisikin. Minun, meidän kannalta siis. Martti siirsi säärensä mukavampaan asentoon ja jatkoi: – Että harmittaa nämä jatkuvat kyttäämiset ja takavarikoinnit. Nyt juuri kun pitäisi lainkuuliaisuutta iskostaa työväestön ja muidenkin mieliin. Milloin ne papereitten pyörittäjät 8

teidänkin ministeriössä suostuu myöntään, että se laki on täysi susi. – Ei ihan heti kohta, hän sanoi. – Niillä on vahva luottamus raittiuden asiaan. – Entäpä tapot ja ryöstöt? Tähän menee aika ja voimat eikä ehdi muita rikoksia kunnolla selvittää. Martin ääni sammui kurkkuun. Martti oli vilustunut kuukausi sitten juostessaan tulipalopakkasessa kiinni puukottajaa ja poti vielä käheyttä. Ja uupunut se oli, tietenkin. Pirtuliikenne oli taas kiihtymässä, kun kylmin talvi oli takanapäin. Björk ei vastannut. Ei hyödyttänyt valistaa, että raittiutta saarnaavien mielestä tapot ja ryöstöt loppuvat, kun väki lakkaa juomasta. Hän siristi silmiään. Lähin valonlähde oli kaasulyhty kadun toisessa päässä kulman takana. Kuin pikkuinen orpo majakka se heitti loskaiseen maahan kelmeän, harsonkaltaisen läiskän, jonka hohto teki pimeästä entistä mustemman. Siihen päättyi valon vaippa kaupungin ympärillä. Kun poistui vaipan alta, löytyi vaikka millä mitalla reittejä ja onkaloita, joissa sai yön turvin rauhassa tehdä hämäriä tekoja. – Saisi tähän kupposen kaffetta, sanoi Martti. – Sss, Björk sanoi. – Joku on tulossa. 9

– Onkohan se… on. Vaunut. Ääni lähti pyöristä, jotka kirskuivat rattaiden alla. Sitten kuului rattaiden natina, ja hevosen puuskahdus. Martti heilutti valkoista rättiä ilmassa merkiksi: seuratkaa heti kun minä lähden liikkeelle. Konstaapelit näkivät ja heiluttivat takaisin. Viestittely oli Björkin mielestä kovin kömpelöä, mutta nyt ei ollut oikea hetki alkaa arvostella poliisin toimintatapoja. Natina ja kirskuminen lähenivät, ja Martti hivutti päätään varovasti porttikäytävän ulkopuolelle. Sekunnit matelivat. Sitten Martti liikahti ja ampaisi juoksuun, ja samalla hetkellä vastapäisestä varjosta irtosi kolme miestä. Yhdellä oli kädessä myrskylyhty. – Seis! huusi Martti. – Poliisi! Olette pidätetty! Hevonen päästi kovan hirnahduksen, kun sen ohjista äkisti nykäistiin. Askeleet tömisivät, Martin ja konstaapelien huudot kaikuivat, lyhdyn valo poukkoili siellä ja täällä. Björk lähtimyös juoksemaan kohti. – Ottakaa kiinni tuo! hän huusi ja osoitti sormella. – Tuo joka yrittää sivukadulle – – Häntä ei kuultu, taikka toiset eivät ehtineet avuksi, kun väijytettyjä oli useampi. Björk pani jalkoihinsa vauhtia ja kiri osoittamansa miehen perään. Se se oli varmasti, pääjehu, solakampi, 10

paremmin pukeutunut kuin toiset, ja myös haju oli oikea, ilmassa löyhyi makea patsulin tuoksu. Mies kompastui ja horjahti, ja Björk saavutti sen ja tarrautui lujasti sen takin kaulukseen kiinni. Mutta saalis oli ovela, kiepahti ympäri vikkelästi kuin näätä ja käytti hyväkseen hänen pysähtynyttä vauhtiaan: hän sai iskun suoraan nenään, menetti hetkeksi tolkkunsa ja virotessaan huomasi roikuttavansa kädessään tyhjää takkia. Miestä ei näkynyt enää, eikä sen askelia kuulunut. Jumalavita. Hän ryntäsi katua eteenpäin kurkistaen jokaiseen koloon talojen välissä. Turhaan. Tie johti puutalojen, pihojen ja vajojen sokkeloon, jonka haravoiminen yöaikaan olisi toivotonta. Hän palasi takin kanssa poliisien luo. – Pääsi karkuun, vai? sanoi Martti. – Oliko se se? Atamaani? Hän nyökkäsi. Jonkin talon yläkerroksesta oli langennut kalvakka valo ja hän oli nähnyt miehen kasvot läheltä, vilaukselta, ennen kuin se löi. Pyöreät, leukaa kohti voimakkaasti suipentuvat kasvot, pieni pystyyn nouseva nenä, sen alla leveät karkeat viikset. Silmät olivat kapeat ja vinot. Atamaani. Mies oli lähtöisin jostakin idästä, eteläisen Venäjän aroilta, Mongooliasta tai Siperiasta, paimenten ja jurttien maasta, jonka Björk tunsi 11

valokuvista. Sadoista valokuvista, valokuvauslevyistä ja filminegatiiveista, joita hän oli nähnyt isänsä kehittävän, tutkivan ja järjestelevän. – Jätetäänkö nämä ja lähdetään etsimään? kysyi Martti. Maahan lasketun öljylyhdyn valossa Björk näki, että konstaapelit olivat vanginneet nuoren miehen ja vanhemman naisen. Niillä oli laihat ilmeettömät kasvot. Miehellä oli yllä paksu musta palttoo ja lippalakki ja naisella pääliina, karkea kutoinen hame ja suuri harmaaraitainen villaröijy. Ne näyttivät erinomaisen tavallisilta, niin kuin melkein kaikki viinan salakuljettajat. – Ei sitä saa enää kiinni, sanoi Björk. – Mutta siltä jäi takki. – Aha, sanoi Martti ja yski. Se oli hengästynyt. – Ehkä me saadaan näistä kahdesta jotain irti. Konstaapelit vie ne tyrmään Terassikadulle ja huomenna komisarius puhuttaa. Meiltäkin pääsi yksi pakoon, sellainen pitkänhuiskea sälli. Mutta lasti on tässä. Eikä ole pieni. Pomohan ratkeaa suorastaan hymyilyyn kun kuulee. Martti osoitti rattaita, joiden päältä oli kääritty likaista kangasta sivuun. – Olivat kuljettavinaan vaatekaappeja. Ne on ahdettu täyteen neekeripoikia. Myyntiarvo on melkein viisitoista tuhatta markkaa. Sinun kasvoissa on muuten verta. 12

Björk tunnusteli nenänalustaan. Sormet tapasivat tahmean ihon. Hän kaivoi toisella kädellä taskusta nenäliinan, pyyhki sillä suunympärystä, viiksiä ja leukaa ja painoi sen sitten nenää vasten. – Sain nyrkistä, hän sanoi. Onneksi hän oli kietonut kaulaansa mustan villaisen liinan, joka varjeli paitaa ja päällystakkia. Meteli oli kutsunut päitä ikkunoihin, ja joku tokkurainen mies oli työntynyt paitahihasillaan kadulle. – Ei tässä ole mitään ihmeteltävää, sanoi Martti ja tuuppi miestä kevyesti taaksepäin. – Pidätettiin rosvot ja saatte nyt nukkua yönne rauhassa. Herra palaa vain vuoteeseensa, ettei kylmety. – Shaakkelin byylari, painu shkogeen, emmäo mikää herrrra, mies jupisi mutta katosi kuitenkin pihaansa. – Niille pitäisi puhua niiden omaa kieltä, sanoi Martti matalasti ja vilkaisi konstaapeleihin. – Kun ne astuu palvelukseen, ne meinaa pidättää heti kun joku sanoo saakelin byylari, tai saakelin jepari, sanoi Martti myöhemmin, kun he kuljettivat kahdestaan hevosta ja mustiksi maalatuilla kymmenen litran pirtukanistereilla lastattua kuormaa kohti Pitkääsiltaa. – Ja sitten olisi vankilat hetkessä täynnä kattoa myöten. Kun ne saa kokemusta, useimmat niistä tajuavat, että 13

lain valvomisesta tulee vaikeaa, jos joka asiasta riehaantuu. Tajuavatko, tuumi Björk. Ettei Martti ilmaissut vain oman toiveensa. Mutta hyvin se suoriutui työstään. Sillä oli arvovaltaa, kun se oli pitkä ja leveä ja kaikuvaääninen ja sodassa taistellut ja haavoittunut. Se jos kuka oli oikeassa paikassa ylikonstaapelina, vaikka maalaismullikat ja nuoret kukonpojat sitä kyräilivätkin. Siitä tulisi vielä komisaario. Komisaario Ekman. Jos se ei menettäisi uskoaan. – Virosta tämäkin lasti on kuljetettu, näöstä päätellen, jatkoi Martti. – Auta armias, kun meri sulaa ja ne pääsevät taas veneillä joka paikkaan. Mutta kyllä rekiinkin mahtuu tavaraa. Ja niiden julkeus vain kasvaa. Pitää tarkastaa, onko tämä puhdasta, vai myrkyllistä, niin kuin Surakka väitti. Saisi enemmän miehiä tutkimaan juttua, jos joku myrkyttää tahallisesti kansalaisia metanoolilla. Surakka oli ilmiantaja, luisen kova ja synkeä mies. Surakan perheestä oli kapinan jälkeen olluthengissä vain Surakka itse ja sen veli. Ne olivat molemmat liittyneet vajaa vuosi sitten salakuljettajajoukkioon ja veli oli sairastunut ja tullut sokeaksi juotuaan kuormasta. Surakka oli alkanut hautoa kostoa Atamaaniksi kutsuttua trokaripomoa kohtaan, ja kuukausi takaperin se 14

oli ottanut yhteyttä poliisiin ja paljastanut joukkion reitit ja toimitusten aikataulut. Martti oli pidättänyt Surakan aikaisemman takavarikon yhteydessä antaakseen sille alibin ja suojan Atamaanilta. Atamaanista oli poliisilla erittäin vähän tietoa. Oikeaa nimeä ei tunnettu, ei oleskelupaikkaa eikä ulkomuotoa, yhtä piirrettä lukuun ottamatta. Atamaani ei elänyt leveästi. Se ei ajanut pirssillä ympäri kaupunkia, tepastellut esplanaadeilla silkkipytty päässä ja kaunis nainen käsipuolessa ja johtanut mukamas kunniallista liikeyritystä kuten jotkut salakaupalla rikastuneet. Se toimi piilossa, tai valheellisen ulkomuodon alla, eikä kukaan osannut päätellä, minne sen keräämät voitot menivät. Ennen Surakkaa kukaan ei ollut kielinyt siitä. Surakkakaan ei tiennyt, kuka Atamaani itse asiassa oli ja miltä se oikeasti näytti. Paitsi että silmät olivat vinot. Niitä ei saanut naamioiduksi. Kiinalainen, Surakka oli sanonut. Samanlainen kuin ne palmikkopäät, joita tsaarin Venäjä toi sota-aikana Suomeen rakentamaan varustuksia ja kaatamaan metsää. Atamaania pelättiin kuin paholaista, oli Surakka sanonut, koska se oli niin outo ja oudon näköinen ja koska se itse ei pelännyt mitään. Se oli 15

mukana merellä, ja maallakin jos tarvittiin, kuten tänään, kun lastia vietiin uuteen varastoon. Se heilutti pistoolia tai muunlaista tuliluikkua ja ajoi ja piiskasi toisia kuin hullu kapteeni sodassa. Sanottiin että se oli tappaja, mutta koska se oli niin salaperäinen, ei tiedetty varmasti, kenet se oli tappanut tai tapattanut. Se ei ollut vielä koskaan ampunut kohti poliisia. – Huhut väittää, että se kuljettaa ja kauppaa myös huumausaineita, sanoi Martti. – Atamaani. – En ihmettelisi, sanoi Björk. – Sinä näit sen. Se on iso edistysaskel. Sitäkö varten tulit mukaan? – Tarkoitus oli saada se myös kiinni. – Onko se ryssän vakooja? Eikö ne asiat kuulu Eekoolle? Björk pudisti päätään. – En minä tiedä mitä kaikkea se on. Mutta sillä saattaisi olla tietoja, jotka kiinnostaa minua. – Sinun pitää kirjoittaa minulle siitä kuvaus. – Kyllä se käy. Voin yrittää piirtää kuvankin. Silmät ja nenän muistan ja kasvojen muodon. Viikset ja kulmakarvat saattoivat olla liimalla kiinni. Martti nyökäytti kohti takkia, jota Björk kantoi yhä käsivarrellaan. – Ja sinun pitää antaa tuo minulle. Se on todistuskappale. 16

– Martti, mehän ollaan ystävät. Sallitko, että katson sitä ensin vähän tarkemmin? Tuon sen sinulle vielä tänään, iltapäivällä. Martti rypisti otsaansa. – Etkä ota taskuista mitään pois. – En ota. – Tiedän että sinä luet siitä enemmän kuin meidän ryhmä. Ne eivät osaa sitä mitä sinä. Kalle,jos saat selville jotain mikä – – – Niin kerron sinulle. Matka jalkaisin ja hevosta taluttaen kaupungin halki kesti lähes tunnin ja yö oli kääntynyt vaaleammaksi, kun he saapuivat vaunujen kanssa Oxygenolin tehtaan eteen Vladimirinkatu kolmeenkymmeneen. Talon kellarissa säilytettiin poliisin takavarikoimia väkijuomia. Sana oli kulkenut pääpoliisikamarilla päivystäville ja kaksi konstaapelia oli heitä vastassa. Ne saivat kantaa pirtukanisterit kellariin. Martti jäi valvomaan operaatiota. Björk puolestaan vaelsi takkeineen Vladimirinkatua pitkin takaisin Heikinkatua kohti, ylös jyrkkää rinnettä, jota hän oli laskenut kelkallaisoveljensä Tapanin ja pikkuveljensä Uskon kanssa Albertinkadulle asti ja jäisellä kelillä pitemmällekin, sen jälkeen kun isä ja hyvät ajat olivat palanneet ja he olivat muuttaneet makkiämpäreiden 17

kadulta tänne, mäen laelle, siistiin, mukavaan kivitaloon, jossa Usko ja äiti ja Ester-serkku yhä asuivat. Hän kulki ohi entisen kotinsa, josta katu kääntyi taas alaspäin, ohi Wulffin paperikaupan, Reaalilyseon ja Suomalaisen yhteiskoulun, kunnes pääsi Läntiselle Heikinkadulle. Primulan kahvilassa sytyteltiin jo valoja. Luonnollinen sarastus jäisi valjuksi, koska taivas oli pilvienpeitossa. Se ei haitannut Björkiä. Hän ei pitänyt kirkkaasta auringonvalosta eikä päivän keskelle osuvista tunneista. Päivän aikana hän teki päivätyötään. Hänen omaa aikaansa oli ilta, yö ja varhainen aamu. Yö oli vaarallinen niille, jotka eivät olleet tottuneet öisin liikkumaan, mutta se oli kaunis, kaunis niin kuin kissat, tai niin kuin salaperäinen solakka nainen mustassa kapeassa satiinipuvussa, kimaltava itämaalainen turbaani päässään ja kyynärpään yli ulottuvat mustat sormikkaat käsissään. Harva näky sai Björkin mielen yhtä romanttiseksi kuin harmaansiniseen yösumuun kääriytynyt Pohjoisranta, syksyisin, tai kevään korvalla kuten nyt, sen talot, joiden ääriviivat ja värit sulivat toisiinsa kiinni, maidonvaaleana lepäävä meri, ja katu lyhdyt, joiden heijastukset maalasivat veteen himmeitä nauhoja, katulyhdyt, jotka säteilivät usvan keskellä pehmoista, kultaista valoaan kuin 18

saaret, joihin oli tarttunut luvuton määrä taivaalta pudonneita tähtiä. Oli vuodenaikaan nähden lauha sää. Vielä pari viikkoa sitten oli pakastanut ja yöt olivat olleet hyydyttävän kylmät. Aleksanterinkadulla Björkiä tervehti Elannon puotien suunnasta tulviva vastapaistetun leivän tuoksu, hänen tuli nälkä ja hän joudutti askeliaan, ylitti Senaatintorin vinottain ja luikahti työpaikkansa editse Nikolainkadulle. Hänen vuokra-asuntonsa oli numero viidessä toista, ylimmässä kerroksessa, mistä näki meren, kirkon ja melkein koko kaupungin. Kotona hän ensi töikseen pesi kasvonsa ja kätensä saippualla ja tutki nenänsä tilan. Pientä turpoamista, mutta nenän selkä ei ollut arka eikä sisään painunut. Hyvä. Hän arvosti nenänsä muotoa. Seuraavaksi hän tarkasti takin ja paidankauluksen. Ne olivat puhtaat, vain kaulaliinassa oli pari veritahraa. Hän sytytti praasun kakluuniin ja huoneen lämmetessä meni keittiöön, pani tulen pieneen kaasukeittimeen ja kiehautti annoksen suolavettä, jossa hän liottaisi kaulaliinan tahrat, ja sen jälkeen pannullisen kahvia. Ateriakseen hän paistoi kaksi kananmunaa sianihrassa – voi oli ollut kaupasta lopussa – ja herutti ne paksun ruisleipäviipaleen päälle. 19

Varhaisaamiaisen vahvistamana hän ryhtyi tutkimaan Atamaanin takkia. Se oli tummanharmaata, sileää villaa, ja lyhyt ja vartalonmyötäiseksi leikattu kuin rakuunan takki, mutta siinä ei ollut kaluunoita tai koristeita. Piilonapitus oli yksirivinen ja koruton. Nappien oli täytynyt olla ennen heidän kohtaamistaan auki, koska mies oli pystynyt luiskahtamaan takista niin nopeasti ulos. Takissa oli lampaannahkainen turkiskaulus ja turkisvuori. Päässään Atamaanilla oli ollut tumma turkislakki, luultavasti kriminnahkaa, jonka alta ei näkynyt tukkaa. Takki oli kulunut, mutta hyvin hoidettu. Merkintää ompelimosta tai vaatturista ei löytynyt. Björk veti ohuet pumpulihansikkaat käteensä ja alkoi tutkia taskuja, kaulusta ja takin sisäpuolta ja hihoja hitaasti ja huolella. Atamaani oli luopunut takista helposti, joten tuskin mitään tärkeää löytyisi. Mutta Björk luotti siihen, että kukaan ei osannut ajatella aina kaikkea. Ja hänellä oli välineet katsoa tarkasti ja säilyttää kaikki tieto tarkasti. Hän rakasti mitättömiä yksityiskohtia ja mykiksi kuviteltuja esineitä, jotka puhuivat sille, joka osasi tehdä päätelmiä. Tästä yksityisestä into himosta kertoivat tietyt kirjat ja kansiot korkeassa kirjahyllyssä, pieniä pulloja, lasiputkia ja pos20

liinikuppeja sisältävä puulaatikko vuoteen alla ja vaatekaapin alahyllylle varastoidut erivahvuiset suurennuslasit, Zeissin mikroskooppi ja Kodak Autographic 2A -merkkinen paljekamera. Mikroskoopin ja kameran hän oli tuonut mukanaan ulkomailta. Havaintonsa hän kirjoitti seikkaperäisesti muistiin. Jälkeenpäin hänellä oli aikaa nukkua parin tunnin verran ennen kuin vihreän ja valkoisen linjan raitiovaunut alkoivat kolista alhaalla kadulla sen merkiksi, että hänen oli noustava, peseydyttävä, kiillotettava kengät, harjattava puku, puettava puhdas paita, otettava salkku ja lähdettävä tekemään työtä, josta hän sai virallisen palkkansa.