in Ilma
en
nä luku
yte
1
Laura Lehtola Takapenkki romaani
Helsingissä KustannusosakeyhtiÜ Otava
2
Tuomakselle Let me be the one you run to Let me be the one you come to When you need someone to turn to Let me be the one – carpenters
3
4
TUULA Televisiossa pyörii Tangomarkkinoiden esikarsinta. Topi venyttelee olohuoneen lattialla pohkeitaan ja pyörittelee päätään. – Jo on tuollakin jeesuksella kampaus. En viitsi sanoa Topille, miltä viisikymppinen arvonlisäverotarkastaja näyttää liian lyhyissä shortseissa ja parikymmentä vuotta vanha hikinauha päässään. Jotakin suloista siinä kuitenkin on, että Topi tulee lenkkiensä jälkeen aina juuri minun lähelleni venyttelemään. Kuin lemmikkikoira omistajansa viereen. Teemu istuu huoneen nurkassa nojatuolissa ja räplää matkapuhelintaan. On istunut samassa asennossa vaiti jo ainakin tunnin. 5
Nyt kun Teemu on parin viikon päästä muuttamassa opiskelija-asuntoon, olen pyytänyt häntä viettämään kanssamme edes muutaman illan. – Voitaisiin käydä vaikka Korkeasaaressa tai Linnanmäellä huomenna, ehdotan, kun liinaharjainen tangokuningasehdokas poistuu lavalta. – Ei olla perheenä moneen vuoteen käyty. – Ehkä siihen on syynsä, Teemu sanoo melkein lempeästi ja kohentaa asentoaan tuolissa. Topi kurottelee aitajuoksija-asennossa vasemman jalkansa varpaita eikä sano mitään. Puhelimen näytön silittely samassa huoneessa lienee lähimpänä Teemun käsitystä yhdessäolosta meidän kanssamme, mutta en viitsi nyt valittaa. Tärkeintä on, että Teemu ylipäätään on tässä. Kun pian ei enää ole. – Mitä sinulla siellä oikein on? kysyn Hiljaa yössä -tangon aikana, kun Teemun autismi näyttää vain syvenevän. – Missä? – Siellä puhelimessa? – Kaikki, hän sanoo katsettaan nostamatta. – Voinko mä lainata autoa illalla? 6
Vielä alkukeväällä yritin kertoa Teemulle, miten jatkuva itsensä säteilyttäminen pienellä kapulalla ei ole terveellistä. Olin lukenut kampaajalla Kauneus ja terveys -lehdestä Suomen sähköyliherkkien yhdistyksen puheenjohtajan haastattelun. Ja koska siinäkin yksiselitteisesti todettiin matkapuhelimen terveysvaarat, päätin ottaa asian puheeksi. – Toi sairas vauhkoaminen joka asiasta on satavarmasti vaarallisempaa terveydelle kuin mikään säteily, Teemu ärisi. Samalta hän kuulosti ylioppilaspäivänään, kun sipaisin hänen poskiinsa aurinkorasvaa. – Äiti! Se on juhlasali, ei hiekka-aavikko. Tuolloin tuntui niin hyvältä, kun hän kutsui minua pitkästä aikaa äidiksi, etten jatkanut keskustelua. Vaikka Ilmatieteen laitoksen UV-arvo oli Helsingin Sanomien mukaan hivenen keltaisella, arvioin, että ylioppilaslakin tumma lippa suojaisi pojan kasvoja pahimmalta säteilyannokselta. Topi solmi kravattia selkä meihin päin eikä puuttunut keskusteluun silloinkaan. Hänellä on 7
190 senttimetriä pitkäksi ja 82 kiloa painavaksi ihmiseksi ollut aina yllättävä kyky imeytyä seinään, mikäli kodin ilmatilassa leijuu vähänkään kontroversiaalimpaa ainesta. Topi rullaa jumppamaton, vie sen takaisin kaappiin ja kävelee pitkillä jaloillaan suihkua kohti. – Otatko Topi lämpimiä voileipiä? – No mieluummin lämpimiä kuin kylmiä. – Ja entäs meidän pikku-Tepu? – Mitä? – Että otatko lämpimän voikkarin? – Vaikka. Pöydässä miehet ahmivat hiljaisina leipiä. Katselen kun juusto tarttuu heidän hampaisiinsa, venyy kuin liima. Minulle ei ruoka maistu. – Pian se on meidän Teemukin ihan uudessa paikassa. – Ei se nyt ihan uusi paikka ole. Kohta neljäkymmentä vuotta vanha talo, Topi sanoo ja käärii saunatakkinsa hihaa kauemmaksi leivästään. 8
Teemu näprää toisella kädellä puhelintaan eikä kommentoi. – Kannattaa Teemu nyt jo alkaa käydä papereita läpi. – Tä? – Ettei pussikaupalla viedä laatikoista vanhoja papereita ja jalkapallokortteja sitten sinne uuteen. – Oletko sä siis käynyt tutkimassa mun laatikoita? hän sanoo ja laskee puhelimen lautasensa viereen. – En, en tietenkään. Ajattelin vain, että jos siellä on jotain. – Just. Teemu ahmaisee puoli leipää yhdellä haukkauksella, nappaa puhelimen pöydältä ja kävelee kohti huonettaan. – Kiitti. Mä lähden ihan kohta. – Mihin? kysyn, mutta Teemu ei enää kuule. Topi on asetellut oman lautasensa tiskikoneeseen ja katselee keittiön ikkunan läpi lämpömittaria. – Ei se tule kesä tänä vuonna näköjään millään. 9
Kun Topi tulee illalla makuuhuoneeseen, hän riisuu silmälasinsa ja asettelee ne yöpöydällään olevaan koteloon ennen kuin tulee viereeni makaamaan. Teemu on edelleen riennoissaan. Viime aikoina häntä on ollut turha odottaa kotiin ennen yhtätoista. Topi asettuu hieman lähemmäksi kuin normaalina iltana. Hänen hengityksensä on normaalia tiheämpi ja hän laskee kätensä lanteilleni. Kuten aina ”niinä” iltoina. Normaaleja iltoja on viikossa kuusi. Silloin hän riisuu silmälasinsa vasta luettuaan Taloussanomia tai Kuluttajalehteä vartin ennen kuin nukahtaa. Niitä iltoja, jolloin hän poistaa silmälasinsa heti vuoteeseen tullessaan, on viikossa yksi, lomalla joskus kaksi. Vuosia sitten, silloin kun vielä kuvittelin että miehen voi opettaa puhumaan, että kimppataksimaksut menevät aina tasan ja että valtion virastoissa tehdään poikkeuksetta järkeviä asioita, yritin kertoa Topille, että silmälasien poistaminen ei riitä esileikiksi. Että kaipaisin jotakin vauhdikkaampaa. 10
– Siis esimerkiksi mitä, Topi kysyi. Hän näytti aidosti avuttomalta. – En tiedä. Jotain, sanoin. Seuraavana lauantaina Topi seisoi makuuhuoneen ikkunan edessä kummallisen pitkään. Luin naistenlehdestä suosikkilaulajan avioerosta ja ihmettelin Topin hermostunutta huokailua. Kuvittelin hänen päivittelevän tielle väärin parkkeerattua autoa. Juuri kun olin pääsemässä eroa seuranneeseen elämäntaparemonttiin, Topi sanoi katsopas tätä, kääntyi ympäri ja riisui vaaleat kesähousunsa. Housujen alta paljastui pantterikuvioiset stringit. Niissä oli vielä hintalappu kiinni. Tartun Topia korvista ja suutelen häntä. Hänen suunsa maistuu samalla tavalla hyvältä kuin kolmekymmentä vuotta sitten Mustikkamaalla ja sittemmin opiskelijasolussa, Kalliossa kaksiossa ja viimeiset kaksikymmentä vuotta tässä rivitaloasunnossa. – Sä Topi niin et ikinä muutu! huokaisen, kun Topi myöhemmin laukeaa. 11
– Mitä? Topi päälläni jähmettyy paikalleen ja katsoo minua silmiin. Kun alan nauraa, hän sanoo ystävällisesti hymyillen: – Anteeksi, mutta en vain kuule tarkasti tällaisessa lakanoiden taustamelussa. Sitten hän nousee sängystä, suoristaa lakanaa kämmenpohjillaan ja tassuttelee jääkaapin kolahtavasta äänestä päätellen ilmeisesti syömään. Minä jään makaamaan vuoteeseen. – Mihin sä Topi lähdit? – Ihan tähän meidän keittiöön, hänen äänensä kuuluu vaimeana jostain kaukaa. – Katsotko että se makuuhuoneen ikkuna on kunnolla kiinni? Ne tiivisteet helposti falskaavat, jos ikkuna on raollaan. Jään selälleni vuoteeseen. Ensimmäisenä talvenamme Hämäläisen osakunnan opiskelija-asunnossa yritin kysellä Topilta, minkälaisia seksifantasioita hänellä on. Topi makasi kapealla vuoteella vieressäni pelkissä kalsareissa kyynärpäähänsä nojaten. 12
Hänen pitkät, lihaksikkaat jalkansa roikkuivat sängynpäädystä ulkona. – Yhdyntä. – Niin, mutta jotain erikoisempaa? – Ilman mitään erikoisempaa, hän vastasi ja hymyili topimaista hymyä. Myöhemmin, joskus silloin kun puhelimet olivat vielä kännyköitä ja lankapuhelimet puhelimia, yritin Ilta-Sanomien viikonloppuliitteen ja seminaaripunaviinin rohkaisemana viritellä puolieroottista tekstiviestittelyä Topin kanssa. Makasin Vierumäen urheiluopistolla puhtaissa lakanoissa ja naputtelin Nokia 1610:ni naksuvilla näppäimillä. ”MITÄ SÄ TOPI TEKSIT MULLE?” ”Mitä tarkoitat teksimisellä? T. Topi”, hän vastasi pian. Hänen silloisella puhelimellaan pystyi jo lähettämään myös pieniä kirjaimia. ”SIIS TEKISIT, UUNO. JOS OLISIT MUKANA TÄÄLLÄ VIERYMÄELLA. NYT ENNEN KUIN ALKAA TANSSIT. VARTTI AIKAA.”
”Pitäisin seuraa. Lähtisin lenkille, kun tantsut alkaa. T. Topi” hän vastasi pian. 13
Sinä iltana tanssin muutaman tanssin YTK:n johtajan kanssa. Pienen hetken harkitsin jopa yömyssyä hänen huoneessaan. Mutta sitten ajattelin paljon huuliherpestä ja aidsia sekä vähän sitä, miten ryhdikäs Topi on jopa nukkuessaan, ja annoin olla. Yöllä katselen Topin paljasta rintakehää, joka nousee ja laskee hänen kuorsauksensa tahdissa. Topilla on hämmästyttävän sileä iho keski-ikäiseksi mieheksi. – Vauvanposki, kuiskaan yöhön ja silitän hänen rintakehäänsä. Samalla kuulostelen ovea ja tähyilen ikkunan läpi valoja. Tulisipa Teemu jo. Olisi jotenkin rauhallisempi nukahtaa. Kun Teemua vieläkään näy, päätän herättää Topin. – Topi. – Mitä? hän sanoo käheällä äänellä jostain peiton alta. – Teemu ei ole vieläkään tullut. Mä luulen että se on kuollut. Topi vilkaisee kelloradionsa näyttöä. 14
– Kello on kaksikymmentäkolme kolmekymmentäneljä ja Teemu on yhdeksäntoistavuotias mies. Nuku nyt. – Pitäisikö sille soittaa? – Ei. Sitten Topi kääntää kylkeä ja jatkaa kuorsausta. Minä jään valvomaan. Päätän ottaa yhteyden Teemuun, mikäli hän ei ole puoli yhteen mennessä tullut. Viestin kirjoitan valmiiksi, kun en saa unta. ”Onko sinulla Teemu lämmintä päällä? Yö voi olla tuulinen. Äiti” Kaksikymmentä yli kaksitoista ovi käy. Laitan puhelimen takaisin yöpöydälle ja käperryn nukkuvan Topin selkää vasten. Viestipohjan tallennan seuraavaa yötä varten.
15
ELINA Kaikki alkoi vähän sen jälkeen, kun äiti ja isi olivat lähteneet Brasiliaan. Ensin oksensin yhtenä aamuna, sitten toisena. Kolmantena muistin terveystiedon tunnilta, että aamuisin oksentaminen on raskauden tai aivokasvaimen oire. Tilasin netistä raskaustestin ja rukoilin aivokasvainta. Parin päivän päästä tein testiä yläkerran vessassa. Lukitsin oven. Se tuntui oudosti välttämättömältä, vaikka porukat olivat yhdentoistatuhannen kilometrin päässä. Revin paketin auki ja levitin rapisevan ohjepaperin eteeni lattialle. Kuorin valkoisen muovitikun foliosta ja tuijotin sitä kuin vaarallista eläintä. Sitten istuin pöntölle ja annoin mennä. 16
Tikku kädessä tärisi. Oli vaikea osua siihen. Testiin ilmestyi kaksi viivaa ennen kuin ehdin vetää housut takaisin ylös. Kroppaa kylmäsi. Säntäsin vessasta ulos. Juoksin frettinä yläkertaa ympäri. Oksensin ikkunan eteen parketille. Palasin tuijottamaan kahta viivaa vessan lavuaarin reunalla. Toivoin, että toinen niistä olisi kadonnut. Ei se ollut. Löin päätä seinään. Voi apua, vitunvitun vittu. Kaakeli oli kylmä ja välinpitämätön. Ei tullut mieleen ketään, kenelle olisin voinut soittaa. Paitsi hätänumero, mutta siihenkin soittamisesta voi kai saada sakot. Lukitsin oven uudestaan ja istuin pöntönkannelle. Päässä löi tyhjää. Mitäs nyt? Mitäs hittoa nyt? Nousin ylös ja nojasin lavuaariin varmaan vartin. Sitten katkoin testin, käärin sen vessapaperiin ja tungin kylppärin roskiksen pohjalle. Sipaisin eteisessä ripsarit silmiin, laitoin hälyn päälle ja juoksin bussipysäkille. Bussipysäkiltä juoksin 17
takaisin kotiin hakemaan unohtuneen repun ja pyyhkimään oksennuksen parketilta. Yritin olla ajattelematta koko asiaa. – Missä sä olit? 2B:n Henna kuiskasi, kun menin myöhässä matikankokeeseen. – En missään, pudistin sille päätä. Seuraavat kaksi tuntia tuijotin luokan ikkunasta aamuhämärälle kadulle. En saanut tehtyä edes helpoimpia tehtäviä. Kynä tuntui oudolta kädessä. Palautin puolityhjän paperin ja raahauduin takaisin kotiin. Kotimatkalla bussissa kiljui enemmän vauvoja kuin koskaan. Liikennevalot näyttivät raskaustesteiltä. Makasin yläkerran isommalla sohvalla koko illan. Katselin kattoa, ekaa kertaa huomasin että laudoissa oli oksankohtia. Vasta kun huone alkoi heijastua olohuoneen ikkunasta takaisin, tajusin etten ollut syönyt mitään koko päivänä. Tilasin netistä isin kortilla pizzan. – Sulle illan viimeinen, paksukulmakarvainen 18
kuljettaja sanoi ojentaessaan laatikkoa kynnyksen yli. – Syö vähän, ei niin kalpea naama, mies sanoi ja hymyili.
19