Worth Jennifer: Hakekaa kätilö 3

i Ilma

nen

n채 luku

yte

JENNIFER WORTH

Hakekaa kätilö! 3 Jäähyväiset nunnille Suomentanut Jaana Iso-Markku

Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava

Megjamave

Megjamave olivat identtiset kaksoset ja mestarillisia valittajia. He olivat varmaan jo kohdussa marmattaneet toisilleen ahtaista elinoloista ja kosteasta ympäristöstä, joka oli liian pimeä, haiseva ja märkä. Ja kun he sitten ilmestyivät potkien ja kirkuen maailmaan, he alkoivat valittaa liiasta valosta, metelistä, hälinästä ja tohinasta. Heidän lasten­sänkynsä on varmaan ollut liian kova tai liian pehmeä; vaatteet liian kireitä tai liian löysiä; maito liian kuumaa tai liian kylmää ja rintaan (jos he ovat imeneet rintaa) he ovat tarttuneet säälimättömin vauvan­kätösin kummankin imiessä nänniä ahnaasti ja tuijottaessa tummin rävähtämättömin katsein omaa peilikuvaansa äidin pehmeän ja myöntyväisen kehon ylitse. Syötyään he ovat ehkä valittaneet toisilleen ylenmääräisistä ilmavaivoista ja vatsanpuruista; he ovat taatusti valittaneet maidon niukkuudesta tai oikeaoppisen ravinnon puutteesta, jota he joutuivat päivittäin kokemaan ja joka aiheuttaisi sanoin 3

kuvaamatonta kärsimystä heille aikuisina. Vuosien mittaan he hioivat valitsemansa taiteenlajin ennennäkemättömälle tasolle, niin että lopulta näkivät vikoja kaikessa ja kaikissa.

Megjamave piti hedelmä- ja vihanneskojua Chrisp Streetin torilla. Joka viikko keskiviikosta lauantaihin heidän voitiin kuulla huutelevan siellä kaikkia muita kaupustelijoita äänekkäämmin ja ­aggressiivisemmin. Naisilla oli tapana mulkoilla mahdollista asiakasta pelottavasti ja tivata: ”No?” Jos pahaa-aavistamaton ostaja sattui kenties hermostuneisuuttaan epäröimään, he nojautuivat uhkaavasti eteenpäin tummat mustalaisensilmät kiiluen ja toistivat entistä äänek­käämmin: ”No? Mitä haluat?” Jos viaton ostaja sattui olemaan siinä harha­ luulossa, että asiakas oli aina oikeassa, erehdys tuli pian korjattua. Megjamave oli aina oikeassa ja asiakas aina väärässä.

Oli yllättävää, että naiset saivat myydyksi yhtään mitään, mutta vielä yllättävämpää oli, että he olivat hyvin menestyksekkäitä ja että heidän kojunsa oli ylivoimaisesti torin suosituin. Papiljottipäisiä naisia huivi päässä ja tohvelit jalassa, tupakka suupielessä ja pikkuvauvoja vartalostaan roikkuen tungeksi ostoslaukkuineen kojulla tullakseen komennelluiksi ja solvatuiksi, kun he tekivät hyviä kauppoja. Ehkä siinä olikin Megjamaven menestyksen salaisuus – kaikki 4

oli pennyn tai puoli pennyä halvempaa kuin muissa kojuissa. Olen kuitenkin seurannut heidän työskentelyään ja epäilen, että edullisuus oli pikemmin kuviteltua kuin todellista. Naiset liikkuivat salaman nopeudella ja raivokkaan tarmokkaasti. He kykenivät punnitsemaan puoli kiloa porkkanoita tai nauriita, viskaamaan ne pussiin, taittelemaan pussin kiinni, laskemaan yhteissumman, mulkoilemaan asiakasta ja ilmoittamaan vaativasti ”se tekee sitten niin paljon kuin kolme shillinkii ja seittemän ja puoli pennyy”, ennen kuin keskivertoihminen ehti vetäistä henkeä.

He olivat erityisen kyvykkäitä päässälaskijoita – ja lisäksi heillä oli ällistyttävän hyvä muisti. He laskettelivat kuin pyssyn suusta osapuilleen viidentoista tuotteen listan hintoineen, laskivat loppusumman yhteen monimutkaisen shillinki- ja pennyjärjestelmän mukaisesti (shillinki koostui tuohon aikaan 12 pennystä, ei kymmenestä niin kuin nykyisin), eikä kukaan uskaltanut kyseenalaistaa heidän tekemisiään. Kerran näin erään uskaliaan naisen vilkaisevan saamiaan vaihtorahoja ja sanovan: ”Minä annoin sinulle kymmenen shillingin setelin. Minun olisi pitänyt saada takaisin kolme shillinkiä ja neljä pennyä eikä kaksi shillinkiä ja 11 pennyä!” Naiset tiskin takana yhdistivät voimansa. He tarttuivat ostoskoriin, kumosivat ostokset pöydälle, punnitsivat ne uudelleen, huusivat hinnat ääneen, heittelivät lu5

kuja edestakaisin toisilleen ja saivat tulokseksi maagisen seitsemän shillingin ja yhden pennyn loppusumman. He työnsivät ostoskassin takaisin naiselle: ”Täss on sun korisi ja tässä vaihtorahat, kaks shillinkii ja ykstoista pennyy. Äläkä tuu takasin. Me ei kaivata sun kaltasia. Ja vuoro oli?” Naisparka vaelsi hämmentyneenä matkoihinsa pennyjänsä laskien.

Useimmat asiakkaat lumoutuivat kenties myynti­tapahtuman vauhdikkuudesta ja naisten yhteishyökkäyksen häikäilemättömyydestä. Kukaan ei pärjännyt naisille nopeudessa. Yksinäänkin kumpikin naisista oli terävä kuin partaveitsi mutta yhdessä he muistuttivat kaksiteräistä miekkaa. Megajamaven mielestä kaikkia asiakkaita piti manipuloida, heiltä piti puristaa muutama penny lisää sieltä täältä, heidät piti saada komenneltua ostamaan enemmän kuin halusivat ja heidät piti hypnotisoida ajattelemaan, että he olivat tehneet hyvät kaupat.

Megjamaven ulkonäkö oli lievästi sanoen omalaatuinen. Naiset näyttivät olevan kuin toiselta vuosisadalta ja toisesta maasta. Heillä oli hienopiirteiset kasvot, korkeat poskipäät ja heleä mutta tummahko iho. Olen jo maininnut heidän mustat, leimahtelevat silmänsä, joilla epäilemättä oli häkellyttävä vaikutus asiakkaisiin. He olivat molemmat hyvin laihoja, melkein luurankomaisia, mutta vahvoja ja lihaksikkaita; heidän kätensä olivat suuret ja 6

romuluiset ja sormensa pitkät. Heidän vaatteensa – miten maailmassa kukaan pystyisi kuvailemaan heidän vaatteitaan? Ne olivat ensinnäkin täysin samanlaiset, aivan kuten kantajansakin, ja äärimmäisen yksinkertaiset, mutta silti ne olisivat erottuneet väkijoukosta. Megjamave käytti aina tummanruskeita tai tunkkaisenmustia vaatekappaleita, pitkähelmaisia ja muodottomia. Vaatteet oli kurottu vyötäröltä kokoon paksuilla nahkavöillä, joista riippui kaksi tai kolme avainrengasta. Jalassaan heillä oli paksut puuvillasukat, ja kengät olivat vanhat, muodottomat ja kiillottamattomat. Heidän päähineensä, joita ilman heitä ei koskaan nähty, olivat persoonalliset. Kumpikin käytti huivia, sellaista aivan tavallista, jonka kuka tahansa nainen saattoi ostaa, mutta tapa, jolla he sitä käyttivät, oli huomiota herättävä.

Huivi oli vedetty alas otsalle, niin että kulmakarvat olivat juuri ja juuri näkyvissä, ja sidottu niskaan hyvin tiukasti, niin ettei näkyvissä ollut hiuksen haiventakaan. Solmut oli vedetty niin tiukalle, että huivi kiristyi repeämispisteeseen. Mietin toisinaan, mahtoivatko naiset olla jonkin harvinaisen sairauden jäljiltä kaljuja, mutta sittemmin kävi ilmi, että näin ei ollut. Vaatetuksineen ja huiveineen naiset muistuttivat aika lailla buddhalaisnunnia mutta ilman näiden hymyä. Mieleeni tuli Hogarthin hyvin köyhiä naisia 1700-luvun lontoolaisilla syrjäkaduilla 7

esittävä etsaus siirrettynä Poplarin Chrisp Streetin torielämän vilskeeseen.

Megjamave oli naimisissa. Kerrottiin, että kuulutukset oli luettu kolmena peräkkäisenä sunnuntaina Margaretille, naimattomalle naiselle tästä seurakunnasta, mutta että Mavis oli allekirjoittanut vihkirekisterin, tai ehkä se oli toisin päin – huhu­ puheeseen ei tunnetusti ole luottaminen. Molemmat joka tapauksessa käyttivät itsestään nimeä rouva M. Carter. Kukaan ei tiennyt varmasti, kumpi naisista oli seissyt alttarilla ja luvannut rakastaa, kunnioittaa ja totella, kaikkein vähiten Sid, heidän sydämensä valittu. Jos Sidillä oli joskus ollut harhaluuloja näiden ikivanhojen avioliittolupausten todellisesta merkityksestä, Megjamave vapautti hänet pian sellaisista kuvitelmista. Megjamave oli pomo, ja Sidin tehtävänä oli kunnioittaa ja totella! Romanttisella nuoremmalla iällään Sid oli saattanut ajatella tehneensä hyvät kaupat – kaksi naista yhden hinnalla – mutta elämä opetti hänelle, että Megjamave oli se, joka teki kaikki löydöt, ja muut maksoivat täyden hinnan. Sid oli hintelä cockneylaismies, vajaat 170 senttiä pitkä ja nelisenkymmentäviisi kiloa painava. Hänen näki kanniskelevan torilla omena- ja päärynä-, kaali- ja naurislaatikoita kojulle, jossa hänen vaimonsa hoitivat kimakkaa toimintaansa.

Toisin kuin muut paikalliset Sid ei koskaan naura8

nut tai laskenut leikkiä, ei koskaan käynyt ryypiskelemässä toisten kaupustelijoiden kanssa, ei koskaan liittynyt porukkaan, jossa kerrottiin rasvaisia tarinoita, eikä koskaan osannut nähdä elämän huvittavaa puolta. Hän ei milloinkaan edes hymyillyt.

Hän vain jatkoi sinnikkäästi puurtamista, kanniskeli selkä vääränä koreja ja laatikoita hintelä ruumis toisinaan painon alla täristen, lippalakki silmille vedettynä ja huulet puristettuina ohueksi suoraksi viivaksi. Hän ei sanonut mitään kenellekään eikä halunnut muiden puhuvan itselleen. Kun toriaika oli ohitse, hän katosi. Jos hänellä oli suosikkikapakka tai suosikki­kävelyreitti tai oleskelupaikka joen rannalla, kukaan ei tiennyt, mikä se oli tai missä se oli.

Se, että Mave alkoi odottaa lasta, oli järkytys kaikille kolmelle. He olivat olleet vuosia naimisissa, eikä heillä vanhaa Raamatun termiä käyttääksemme ollut jälkeläisiä ja elämä ilman lapsia oli varsin mukavaa. He olivat 38-vuotiaita, ja Mavis otti kasvoilleen pyhimysmäisen marttyyrin ilmeen. Sid-parka koki kovan kohtalon. Vaimot valittivat ja nalkuttivat hänelle armottomasti, kunnes häneltä katosi vielä kuutisen kiloa painosta ja hän alkoi näyttää siltä kuin voisi kuihtua kokonaan pois.

Maven raskaus teki Megistä taistelijan. Mavesta tuli melko sävyisä ja hiljainen, kun taas Megin tarmo ja riidanhalu kaksinkertaistuivat. Hän oli löytä9

nyt uuden tarkoituksen elämälleen. Ei olisi liioiteltua sanoa, että hänen koko siihenastinen elämänsä oli tähdännyt tähän pisteeseen. Hän keksi äkkiä, että Mavis oli jo vuosien ajan kärsinyt lukuisista sairauksista ja heikkouksista, joiden syynä olivat laiminlyönnit, vastoinkäymiset, (muiden ihmisten) tietämättömyys ja ennen kaikkea hoitovirheet. Kaikki lukuisat vaivat voitiin helposti jäljittää vauvaikään, jolloin typerä ja tietämätön kätilö, joka Megin käsityk­sen mukaan olisi pitänyt siitä hyvästä ripustaa killumaan, veti jälkimmäisenä syntyneen Maven käden sijoiltaan. Kuka tahansa saattoi nähdä, ettei Maven kädessä ollut mitään vikaa; hän oli paiskellut hedelmiä ja vihanneksia pitkin toreja kahdenkymmenen vuoden ajan, mutta todistusaineisto ei tehnyt vaikutusta Megiin. ”Kattokaa nyt hänen rakennetta! Kyse on nähkääs hänen rakenteesta! Ei kunnon ravintoo vauvana – oi, se oli kauhiaa, mä sanon vaan. Isä oli juoppo ja äitee – siitä ei ollu mihinkää, ei se kyenny panemaa vastaan. Ei kunnon ravintoo – siitä se lähti – ja kattokaa sitä ny – ei se mitenkää selvii tästä lapsensaannista. Kun ei sillä ole rakennetta.”

Vanhat valituksen- ja kaunanaiheet terveydenhoitoalan ammattilaisia kohtaan muistuivat taas mieleen, ne vedettiin esiin ja niistä otettiin irti kaikki mahdollinen. Megin suosikkisanonnaksi tuli ”hoitomunaukset”.

10

”Juonikohjuja. Sillä oli nähkääs juonikohjuja. Ja varsinaisen sotkun ne siitä saikin aikaan. Ne otti ne pois. Mutta sitähän niiden ei olis pitäny tehdä. Mä olen lukenu siitä, ja ne teki sen ihan väärin. Hoitomunaus! Teki siitä puoliramman. Ne juonet on ihan turvonneet. Näytä noille sun jalat, Mave.”

Mave vetäisi sukkansa nilkkoihin. ”Ei toi ole oikeen. Jos ne juonet olis laitettu heti oikeen, ne ei nyt turpois. Lääkärit! Minä voisin niille opettaa muutamanki asian. Ne ei tiedä mistään mitään.”

Toisena päivänä taas ongelmana olivat ”kuppikivet”. ”Kattokaa ny sitä. Sehän on ihan keltane. Mä sanoin sille lääkärille että kuulkaa ny, siitähän on tullu ihan keltane – sillä on nähkääs kuppikiviä. Teirän olis paras tehä asialle jotain tai mä ilmotan Lääketieteen neuvostolle. Mutta se ei suostunu tekemään mitään. Ei vissiin ehtiny kuppien kumoomiselta.”

Meg alkoi ahmia kirjoja. Hän teki ryöstöretkiä kaikkiin käytettyjen kirjojen kojuihin ja kirjamarkkinoille Portobello Roadilta Poplariin etsien vanhoja lääketieteen oppikirjoja. Useimmat kojunpitäjät olivat iloisia päästessään eroon vanhasta roskasta, jonka lääketieteelliset tiedot olivat vuosisadan tai kahden takaa, mutta Meg oli ostoksista onnessaan ja kantoi ne riemusaatossa kotiin. Hän kutsui sitä ”ikivanhaksi viisaudeksi”. Megjamave ahmi haalis11

tunutta tekstiä ja oli yhtä mieltä siitä, että kaikki, mitä lääkärit sanoivat Maven raskaudesta, perustui virheellisiin käsityksiin, tietämättömyyteen, typeryyteen tai suoranaiseen pahantahtoisuuteen, eikä siihen pitänyt uskoa.

Mavisin korkean iän – 38 vuotta – takia hänen lääkärinsä sanoi, että hänen pitäisi synnyttää ensimmäinen lapsensa sairaalassa. Meg puuttui heti asiaan aseet tanassa. ”Sairaalaan! Älä naurata. Tarkotat kai ruumishuoneelle. Kyllä nää sairaalat tiedetään. Mutta mua et kyllä huijaa. Naisia kualee kun kärpäsiä niissä sairastuvissa!”

Lääkäri yritti vastustella, etteivät uudenaikaiset sairaalat olleet entisaikojen sairastupien kaltaisia, mutta Megjamave oli järkkymätön. Silmät kylminä ja viekkaina Meg otti laukustaan ajan kellastaman ja kosteusläiskien käyristämän kirjan ja loi lääkäriin tietävän katseen. ”Mitäs tähän sitte sanot? ’Raskaus on luonnollinen tapahtuma, jossa ei tarvita juuri lainkaan mekaanista avustamista. Yhdenkään miehen ei pitäisi toimia lapsenpäästäjänä vaan naiset tulisi ohjata itse tekemään kaikki vaadittava.’ Mitäs tähän sanot, tohtori Tietäväinen? Se lukee tässä kirjassa.” Meg työnsi voitonriemuisena kirjaa lääkäriä kohti. ”Lue ite.” ”Mutta tämähän on tohtori A. I. Coffinin teos Treatise on Midwifery, julkaistu vuonna 1866. Lääke12

tiede ja kätilötyö on kehittynyt paljon sen jälkeen.” ”Älä yritä. Te lääkärit ootte kaikki samanlaisia.

Kyllä mä teikäläiset tunnen. Sairaaloissa saa vaan huanoo hoitoo. Mavis tarvii erikoishoitoo. Kato nyt sitä. Sillä on heikko rakenne.” Mave otti marttyyrin ilmeen kasvoilleen. ”Ja se kaikki johtuu hoito­ munauksista vuosia sitte.”

Mave mutristi huuliaan. ”Se vasta oli hirviää.”

Meg teki samoin ja toisti kaikuna: ”Hirviää.”

Molemmat naiset pyörittelivät silmiään ja imaisivat ilmaa sisäänsä: ”Kauhiaa!”

Lääkärillä oli vaikeuksia pysyä vakavana. ”No, mitäs te sitten haluatte, ellette halua mennä sairaalaan?” ”Erikoishoitoo, sitä me halutaan, parasta hoitoo.”­ ”Minä puhun asiasta sisar Juliennelle, Pyhän Raymund Nonnatuksen kätilöjen johtavalle sisarelle. He ovat hyvin vanha ja arvostettu kätilöjen sisar­ kunta ja harjoittaneet ammattiaan alueella niistä ajoista lähtien, jolloin tohtori Coffin kirjoitti kirjansa. Sisar Julienne saattaisi suostua ottamaan Mavisin potilaakseen.”

Sisar Julienne suostui ottamaan Mavisin äitiys­ neuvolan ja kotisynnytyksen piiriin mutta vaati, että synnytyksessä olisi läsnä lääkäri, koska kyseessä oli iäkäs ensisynnyttäjä.

13

Megistä tuli nopeasti raskauden, äitiysneuvonnan ja synnytyksen asiantuntija. Hän perehtyi yrttilääkkeistään tunnettuun 1600-luvulla eläneeseen apteekkariin Nicholas Culpeperiin ja tämän vuonna 1651 julkaistuun teokseen A Guide to Having Lusty Children. Hän sovelsi kaikkia Culpeperin hoitokeinoja Mavisiin. Sitten hän löysi eräästä kojusta kappaleen Culpeperin vuonna 1656 julkaistua kirjaa Directory for Midwifes, joka teki häneen suuren vaikutuksen, koska tekstissä keskityttiin tuomitsemaan muut kätilötyön käsikirjat ja tämä suruton lähestymistapa sopi täydellisesti yhteen Megin oman asenteen kanssa. Häneltä jäi kuitenkin huomaamatta Culpeperin tunnustus, että kirja ei sisältänyt lainkaan käytännön neuvoja siitä syystä, että tekijä ei itse asiassa tiennyt mitään kätilötyöstä.

Sen jälkeen Meg löysi Jane Sharpin teoksen The Whole Art of Midwifery vuodelta 1671 ja alkoi suositella liljaa, hyasinttia, akileijaa, jasmiinia ja syklaamia synnytyksen nopeuttamiseen ja synnytyskipujen lievittämiseen; kanelia ja aniksensiemeniä sikiön ravitsemiseen kohdussa; fenkoli- ja persiljahauteita pantavaksi vatsan päälle ja kuminan ja roomankuminan siemeniä rintamaidon tuotannon lisäämiseen. ”Ikivanhaa viisautta”, Meg sanoi tietävästi.­ 1950-luvulla Kätilöjen keskuslautakunnan säännöt edellyttivät, että naiset kävivät äitiysneuvolassa 14

raskauden ensimmäisten kuuden kuukauden aikana kerran kuukaudessa, kuudennen ja kahdeksannen raskauskuukauden välisenä aikana kahdesti kuussa ja viimeisen raskauskuukauden aikana joka viikko. Tämä ei kuitenkaan ollut tarpeeksi Megjamavelle. He tulivat neuvolaan joka viikko ja toisinaan kahdesti viikossa, koska me pidimme neuvolaa kahdessa paikassa, Poplarissa ja Millwallissa.

Jokaisella käyntikerralla naiset kertoivat uudesta vakavasta sairaudesta, joka piti tutkia välittömästi, ja jokaiseen uuteen vaivaan liittyi uusi kirja tai uusi luku vanhasta kirjasta, josta oli yllättäen paljastunut, että Mavisissa oli jokin vika, jota tietämättömät ja leväperäiset lääkärit ja kätilöt eivät olleet huomanneet. Seuraukset olisivat olleet kohtalokkaat ilman Megin väsymätöntä valppautta.

Takana oli uuvuttava tiistai-iltapäivä Nonnatus Housen lähellä olevassa äitiysneuvolaksi muunnetussa seurakuntatalossa – kuuma, tahmainen, haiseva ja hikinen. Olin aika lailla katkeamispisteessä tutkittuani kymmeniä naisia, joista muutamat eivät olleet kovin puhtaita, ja kuumennettuani kymmeniä virtsa­näytteitä nähdäkseni, oliko niissä valkuaista, ja annettuani joka kerta melkein ylen näytteiden löyhkän takia, kun Megjamave astui sisään neuvolan ovesta. Paikalla oli neljä kätilöä ja yksi nunna.

15

Me kaikki vaihdoimme katseita ja huokaisimme hiljaa itseksemme. Minun pöytäni oli lähinnä ovea, ja valitettavasti olin sen luona yksin. Megjamave istahti ja pitemmittä esipuheitta Meg ärjähti: ”Ja mitäs sanomista sulla on tähän?” Hän työnsi kirjaa minua kohti.

Nostin väsyneenä katseeni kohtaamaan neljä mustaa silmää, jotka tuijottivat minua syyttävästi.

Huivit oli vedetty alas otsalle, identtisillä kasvoilla oli sama epäluuloinen ilme, neljä kättä lepäsi pöydällä ja neljä vankkaa jalkaa oli tukevasti painettu lattiaan. He olivat tulleet taistelemaan. ”Mutta Megan, en tiedä…” ”Ei mun nimi ole Megan!” ”A-anteeksi.” Sormeilin muistiinpanojani voittaakseni aikaa. ”Mun nimi on Meg, se on nääs lyhennetty Margaretista, ja olis hyvä jos muistaisit sen ens kerralla, tyttö.” ”Ai, selvä on. Tietysti. Mikä mahtaa olla vikana?” ”Munaputket on solmussa.” ”Anteeksi mitkä?” ”Munaputket. Ootsä kuuro?” ”Kyllä minä kuulin. Mutta mitä ovat munaputket?”­ ”Säkö kutsut itseäs kätilöksi vaikket tiedä?” ”Valitettavasti en ole koskaan kuullut muna­ putkista.”

16

Molemmat naiset vetivät sihisten henkeä ja pyörittelivät silmiään liioitellun epäuskoisina. ”Järkyttävää!” ”Silkkaa tietämättömyyttä!” ”Et oo koskaan kuullu niistä?” ”Lääketieteellistä epäpätevyyttä!”

Naiset ravistelivat päätään, huokailivat, pyörittelivät silmiään ja maiskuttelivat paheksuvasti toisilleen.

Jo se, että toinen heistä olisi käyttäytynyt näin, olisi hymyilyttänyt, mutta kun molemmat tekivät niin aivan identtisin elein, esitys oli sanoin kuvaamattoman huvittava. Tästä tulee vielä hauskaa, ajattelin ja piristyin huomattavasti. ”Teidän täytyy varmaan valistaa minua”, sanoin herttaisesti. ”Ai siis että meiän pitäis opettaa kätilöö?” ”Minä olen vasta kätilöoppilas”, mutisin nöyrästi.­ ”Järkyttävää. Ja tätä sit sanotaan julkiseks terveydenhuoltojärjestelmäks.”

Naiset muljauttelivat taas silmiään ja vetivät paheksuvasti ilmaa sisäänsä ja minun oli painettava kynnet kämmeniin, jotten olisi purskahtanut nauruun. ”No, tyttö, ellet kerran tiedä, niin mun täytyy selittää sulle. Munaputket on tässä kirjassa.” Meg avasi nuhraantuneen vanhan kirjan kohdasta, jossa näytti olevan alkeellinen piirros naisen sukupuolielimistä. Hän osoitti yhtä kohtaa piirroksesta likaisella sormenkynnellä.

17

”Noi on ne putket ja Mavella ne on solmussa, ymmärräks?”

Mave loihti kasvoilleen marttyyri-ilmeen ja huokaisi taas. Meg otti kiinni hänen kädestään. ”Niistä se johtuu. Ne tekee hänelle huonon olon.” ”Minä tiedän kyllä munanjohtimet. Mutta eivät ne voi olla solmussa. Se ei ole mahdollista.” ”Tiätysti se on mahdollista. Älä yritä sumuttaa.

Mua et kyllä pysty huiputtamaan. On sitä ennenki yritetty, mutta mä olen liian viksu siihe. Hoitomunauksia ja niitten peittelyä. Mavelta leikattiin umpisuoli, kun se oli neljäntoista – näytä sille sun arpi, Mave.”

Mave nosti kuuliaisesti hamettaan. ”Ja ne tikkas sen väärin kiinni ja putket meni solmuun ja Mave on kärsiny siitä saakka. Mä voisin kirjottaa vaikka kirjan sen kärsimyksistä. Kokonaisen kirjan niistä sais.”

Naiset alkoivat taas pyöritellä silmiään, ja minun oli noustava seisomaan, jotta sain pidettyä itseni kurissa. Trixie oli saanut siltä iltapäivältä työnsä tehtyä ja käyskenteli lähemmäs haistaen, että jotain hauskaa oli tiedossa. ”Mitäs täällä tapahtuu?” hän tiedusteli.­ Meg toisti hänelle tarinan umpisuolesta ja muna­johdoista ja kaikista Mavisin kärsimistä hoito­ munauksista alkaen näivettyneestä käsivarresta, 18

johon oli syypäänä kätilö, jonka olisi pitänyt osata asiansa, ja juonikohjuista, jotka leikkasi kirurgi joka ei yhtään tiennyt mitä teki, ja kuppikivistä, joille lääkäri ei tehnyt mitään, ja siitä, että nyt kun Mave oli raskaana, hän kärsi, koska putket oli ihan solmussa.

Trixie oli suorapuheinen tyttö, eikä kovin tahdikas. ”Älkää nyt olko tyhmiä”, hän tokaisi.

Meg hyppäsi pystyyn ja puristi kätensä nyrkkiin.

Hän olisi todennäköisesti motannut Trixieä suoraan kasvoihin, ellei lempeä noviisi Ruth olisi juuri sillä hetkellä tullut paikalle. ”Naiset, naiset, älkääs nyt, mikä on hätänä?” ”Hätänäkö? Tuo tuossa haukku mua tyhmäksi, se on hätänä.”

Noviisi Ruth loi paheksuvan katseen Trixieen, joka kohautti olkiaan. ”Et ole vielä kuullut, mistä on kyse.”

Ruth kääntyi Megjamaven puoleen. ”Pyydän anteeksi, jos hoitajamme on käyttäytynyt loukkaavasti teitä kohtaan. Vakuutan teille, että se ei enää toistu. Mutta kertokaapa minulle nyt ongelmanne. Olen varma, että voimme auttaa teitä.”

Tilaisuus oli liian hyvä jätettäväksi käyttämättä, ja naiset muistelivat jälleen yhdessä täsmälleen samanlaisin elein, voihkaisuin ja huokaisuin, pyörähtelevin silmin ja suhisevin henkäisyin jokaista 19

Mavisin epäpätevien ja vihamielisten hoitoalan ammattilaisten käsissä kärsimää vastoinkäymistä.

Noviisi Ruth oli hyvin myötätuntoinen mutta näytti hiukan poissaolevalta. ”Mitä me voisimme tehdä teitä auttaaksemme?” hän kysyi. ”Ne munaputket on solmussa. Ne pitää avata”, vastasi Meg painokkaasti.

Noviisi Ruth näytti siltä kuin olisi epäillyt omaa järkeään. ”Munanjohtimet”, minä kuiskasin. ”Ai, joo, ymmärrän. Mutta miten ne voivat olla solmussa?” Ruth kysyi viattomasti. ”Älä muuta sano. Se kirurgi tikkas ihan väärin Maven umpisuolen ja pani ne putket solmuun. Siks se nyt kärsii. On kärsiny jo vuosia.”

Noviisi Ruth laski katseensa krusifiksiinsa, ja näin hymyn värähtävän hänen suupielissään. ”Minä tutkin Mavisin”, Ruth sanoi rauhallisesti. ”Ole hyvä ja seuraa minua tutkimushuoneeseen.”

Meg vilkaisi minua voitonriemuisena ja heitti myrkkyä tihkuvan katseen Trixieen. Mave riisuutui pyydetysti ja asettui pitkäkseen penkille. Noviisi Ruth, asiantuntija ja kokenut kätilö, tutki Mavisin, esitti useita kysymyksiä, joihin Meg vastasi, ja kun hän oli saanut tutkimuksen tehtyä, sanoi: ”Sekä sinä että lapsesi vaikutatte olevan erittäin hyvässä kun20

nossa 32-viikkoiseen raskaudentilaan nähden. Lapsi on kehittynyt normaalisti, ja sen sydämenlyönnit ovat hyvät. Sinä, Mavis, olet täysin terve. Olen tutkinut kaiken mahdollisen – sydämen, verenpaineen ja virtsan. En löydä sinusta mitään vikaa. Jos tunnet olosi toisinaan epämukavaksi, kyse on todennäköisesti närästyksestä tai ilmavaivoista, joista useat raskaana olevat naiset kärsivät.” ”Närästyksestä? Ilmavaivoista? Entäs ne putket?” kiljaisi Meg. ”Olin juuri tulossa munanjohtimiin”, valehteli pyhimysmäinen noviisi Ruth vakuuttavasti. ”Olen tutkinut ne perusteellisesti ja voin vakuuttaa teille, että vaikka ne ehkä ovat olleet solmussa epäonnisen umpisuolileikkauksen aikaan, ne ovat nyt itsestään avautuneet. Luonto on suurenmoinen parantaja.

Teidän ei tarvitse enää olla huolissanne munan­ johtimien suhteen.”

21