HALU AKTIVISMIIN!

TEKSTI:

Eikka Johanson

Vierailimme hiukan vahingossa ja erittäin univelkaisena Cinema Orionissa katsomassa DocPoint-dokumenttielokuvafestivaalin viikonlopun vetonaulan, Jouko Aaltosen ohjaaman ja Pontus Purokurun kanssa yhteistyössä käsikirjoitetun Miten korjata maailma- elokuvan. Dokumentti oli täynnä nopeita leikkauksia ja pikaisesti läpikäytyä suoran toiminnan historiaa, 2000-luvun suomalaisten aktivistien kertomusten taustoittamana. Näytöksen loppuessa katsoimme ympärillemme vaikuttuneina: meihin oli tarttunut suoran toiminnan henki. Mitä nyt?

Dokumentin haastateltavat toteavat varsin suorasti, että 2000-luvulla asiat olivat huonommin. Helsinki oli ankea: tilat omaehtoiselle kulttuurin tekemiselle puuttuivat, kaupungin värväämät yksityiset vartiointiyritykset jahtasivat graffititaiteilijoita miljoonabudjetilla ja talonvaltauksia purettiin sotilasmaisilla operaatioilla. Nyky-Helsinki järjestyy kontrastina vanhoille toimintamalleille. Se myy käyttämättömät tilansa nopeasti yksityisille kiinteistöyrityksille ja järjestää kulttuurille säänneltyä tilaa ympäri kaupunkia. Entiset aktivistit istuvat kaupunginvaltuustossa tai konsulttiyrityksissä. Kaupunki puhuu kettutyttöjen, Elokapinalaisten ja punkrokkareiden kieltä, pyrkien tyydyttämään ihmisten ja yritysten tarpeet hallitussa tilassa, jossa transgressiot ja vaatimukset vuosituhannen alun kynnyskysymyksiä kohtaan tuntuvat tarpeettomilta.

Kaupunkitilan heterogeenisyys ei helpota tehtävää: vaatimuksien esittämisen otollisin kohde ei välttämättä ole hallintokoneisto, joka on hajauttanut vastuuta tehokkaasti moninaisille yksityisille toimijoille. Tämä johtaa helposti ajatukseen siitä, että kaduille pitäisi mennä vaatimaan lisää valtion kontrollia, hallintokoneiston lempeyttä, suloista syleilyä helposti määriteltävältä julkista valtaa käyttävältä taholta, jonka toimintaan jokainen asukas ja kansalainen voi vaikuttaa antamalla kultaakin kalliimman äänensä seuraavissa vaaleissa. Vaikka edustuksellinen demokratia on eittämättä eräs aktivismin halun kanavoinnin olennaisista kohteista, tuntuu idioottimaiselta mennä polvet verillä anelemaan vappumarssille elämiseen riittävää palkkaa tai patsastelemaan kansainvälisten suuryritysten sponsoroimaan Pride-tapahtumaan. Laura Böök huomauttaa dokumentissa, että ”kova kovaa vastaan” lähestymistapa (esim. väkivaltaisten mustien blokkien muodostaminen) ei myöskään toimi, jos vastassa on väkivaltamonopolia hallinnoiva ja sen toimeenpanoa valvova valtiovalta, jota ei pulloja heittelemällä kaadeta.

Jouko Aaltonen kohdistaa kameransa Prahaan, vuoden 2000 IMF:n kokoukseen ja sen yhteydessä järjestettyihin mielenilmauksiin. Tehokkaimpana muodostelmana toimi ”pinkki blokki”, täysin väkivallaton joukkio, joka tanssimalla ja musisoimalla onnistui keskeyttämään kokouksen toimimalla poliisin keinovalikoimien ulkopuolella. Karnevalisointi, hulluttelu ja pilkkaaminen olivat työkalupakin toimivimmat elementit. Suora toiminta saattaisikin olla tehokkaimmillaan esittävän taiteen, naureskelun ja hulluttelun tilassa, jossa halua aktivismiin ei tarvitsisi ilmaista vanhojen instituutioiden ja poliisin toimintaohjeiden kautta. Hölmöillään menemään, kutsutaan leikkiin mukaan, pukeudutaan kokeellisesti ja maalataan seinät täyteen ajatuksiamme. P

Turvallista Kaupunkitilaa Rakentamassa Melkein Jokaiselle

TEKSTI: Peik Laine

Viime aikoina on valtamediassa päässyt lukemaan turvallisuusalan valtavista ongelmista. Järjestyksenvalvojat kertovat, kuinka esimiehet kehottavat heitä suoraan sanottuna etniseen profilointiin. Pysäytetyt, Helsingin yliopiston kolmivuotinen tutkimus etnisestä profiloinnista, antoi kylmäävää tietoa ongelman laajuudesta. Eikä syrjintä rajoitu vain etnisyyteen. Usein mainitaan myös “narkomaanit” ja laitapuolen kulkijat ei-toivottuina henkilöinä. Vähemmistöön kuuluville, kodittomille ja muuten vain massasta erottuville asia on ollut arkipäivää jo vuosien ajan. Valtaväestö sulkee silmänsä, koska eihän ongelma heitä koske.

Kysehän on siitä, ketkä ovat oikeita, toivottuja ihmisiä ja ketkä vääriä, ei-toivottuja ihmisiä. Kodittomat, romanit ja somalit eivät ole täysivertaisia kansalaisia järjestyksenvalvojien silmissä, miksi heitä tällöin täytyisi kohdella sellaisina? Kun tavoite on ylläpitää “järjestystä” eli toisin sanoen ylläpitää yhteiskuntajärjestystä, jossa valtaapitävät pysyvät vallassa, keskiluokkaiset pitävät säästönsä ja vähemmistöt pysyvät alistettuina, niin tottahan toki valtaväestö hyväksyy tilanteen. Ei minun, valkoisen yliopisto-opiskelijan, tarvitse pelätä oman nahkani puolesta. Piritorin kulmilla oleskelevien syrjäytyneiden nuorten tai väljiin mustiin housuihin pukeutuvien romanien taas täytyy.

KUVITUS: Leevi Kumpulainen

Voidaan myös pohtia missä järjestyksenvalvojia oikeastaan on eniten: kauppakeskuksissa ja julkisten kulkuvälineiden yhteydessä eli voittoa tavoittelevien yritysten tiloissa. HSL haluaa, että autoilusta luopumista harkitseva diplomi-insinööri pääsee omakotitalostaan pöhinäkeskukseen samalla vaivalla kuin Mersullaan (eli kohtaamatta yhtään yhteiskuntamme eriarvoisuuden merkkiä). Onhan Kivenlahdessa asuva diplomi-insinööri parempi asiakas kuin mellunmäkeläinen alkoholisti! Ei myöskään ole täysin yksityisen turvallisuusalan työntekijöiden vika, että kauppakeskukset tahtovat harrastusten kalliita hintoja valittelevat nuoret ja lämpöä kaipaavat kodittomat pois tiloistaan. Hehän eivät ole lainkaan niin potentiaalisia kuluttajia kuin lehtisaarelaiset asuntosijoittajat!

Nykyisen kapitalistisen järjestelmän silmissä on myös ymmärrettävää, miksi aiemmin (ja oikeastaan vieläkään) valtaväestö ei ole puuttunut vartiointialan ongelmiin. Ensinnäkin, kun työntekijöiden aivoihin juurretaan niin vahvasti käsitys “meidän” työpaikasta ja “meidän” yrityksestä, on luonnollista, että ihmiset alkavat puolustamaan työpaikkojensa seutuja ja läheisyyttä, ja kaipaavat “järjestystä” ympärilleen. Jokainen epävarmuushan saattaisi hei- kentää yrityksen mainetta ja arvoa! Lisäksi, kun kapitalistisessa yhteiskunnassa ihmiset ovat sitoutuneet asuntoihin lainarahalla, totta kai he haluavat poistaa “häiriköt” asuinalueiltaan. Muutenhan heidän asuntojensa arvo saattaisi laskea ja koko elämän säästöt valuisivat hukkaan. Kun koko yhteiskunta pyörii finanssimarkkinoiden otteessa, on tietyllä tapaa luonnollinen reaktio haluta “turvaa” kaikelta ulkopuoliselta. Varsinkin, jos itse sijaitsee luokkayhteiskunnan arvoasteikossa korkealla.

Suomen Vartiointiliikkeiden liitto (SVVL) suositteli tammikuun alussa jäsenyrityksilleen voimankäytön valvontaan liittyviä uudelleen arviointeja. Tietenkin liitto tuomitsee teot ja kehottaa toimintoihin vastaavien tapausten ehkäisemiseksi, mutta missä vastuussa liitto ja liiton alla liihottavat yritykset oikeastaan ovat? Kuten Milton Friedman totesi jo 1970-luvulla, yrityksen ainoa tavoite on tehdä osakkeenomistajilleen voittoa. Kaikki muu on toissijaista. Kun valtio ja kunnat yksityistävät turvallisuutta, mitä muutakaan voisi olettaa tapahtuvan?

Vielä sivuhuomautuksena: Suomessa järjestyksenvalvojan peruskoulutus kestää 40 tuntia ja viiden vuoden välein tulee suorittaa kahdeksan tunnin jatkokoulutus. Rakkaassa länsinaapurissamme tilanne on toinen: vähintään 80 tuntia ja kolmen vuoden välein on suoritettava vähintään kahdenkymmenen tunnin jatkokoulutus, jotta saa luvallisesti käyttää väkivaltaa. En väitä, että tilanne ratkeaisi koulutustuntien lisäämisellä, mutta olisi mielenkiintoista verrata koulutuksien sisältöjä sekä syitä koulutuksen pituuden eroon. Ollaanko Suomessa vain niin tehokkaita sekä opettamaan että sisäistämään järjestyksenvalvojan ammatti vai tarkoittaako tehokkuus jotain muuta tässä kontekstissa? Meillä Helsingin yliopistossa yksi opintopiste vastaa (virallisesti) 27 tuntia opiskelua. Viiden opintopisteen kurssi sisältää noin 130 tuntia opiskelua. Tietenkin järjestyksenvalvojan koulutus on paljon käytännönläheisempää, määrä ei aina korvaa laatua ja niin edelleen. Silti, Suomessa saa pampun ja pippurisumutteen käteen melkein samalla tuntimäärällä kuin Helsingin yliopiston opiskelijat digitaitokurssin suorituksen.

Valtaväestöstä erottuvat ihmiset ovat tottuneet koko elämänsä ajan olemaan luottamatta turvallisuusalaan. Avautuvatko muidenkin (allekirjoittaneen mukaan lukien) silmät vihdoin vai annammeko yksityisten yritysten yhä rellestää vailla kunnollista valvontaa? P