577 nippernaati2015 1 ebook

Nippernaati

Virolaisen kirjallisuuden antologia

1 Toimittanut

Sanna Immanen

Nippernaati

Nippernaati

Virolaisen kirjallisuuden antologia

1 Toimittanut

Sanna Immanen

Päätoimittaja: Sanna Immanen

Toimitusneuvosto: Grete Ahtola, Sanna Immanen, Kätlin Kaldmaa, Anniina Ljokkoi, Hannu Oittinen, Kerti Tergem

Suomentajat ja toimittajat: Varja Arola, Tuula Friman, Sanna Immanen, Jenni Kavén, Jukka Mallinen, Katja Meriluoto, Kaisu Lahikainen, Anniina Ljokkoi, Hannu Oittinen, Hanna Pippuri, Hanna Samola

Kuvat: Peeter Langovits / Postimees, Alar Madisson / Eesti Kirjandusmuuseum, Alar Kall, Scanpix, yksityiskokoelmat

Ulkoasu: Jumedium Disain OÜ

Julkaisija ja tilaukset: Viro-instituutti +358 9 669 805 info@viro-instituutti.fi www.viro-instituutti.fi

Painos: 1 000 kpl Ilmestyy kerran vuodessa.

Verkkoversio: www.viro-instituutti.fi/nippernaati

Tukijat: Viron kulttuuriministeriö Viron kulttuurirahasto Viro-instituutin ystävät ry.

Painotalo: Tallinna Raamatutrükikoda OÜ

ISSN: 2343-1105 © Kirjailijat, suomentajat ja Viro-instituutti, 2015

Sisältö

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11

Meelis Friedenthal Katkelmia romaanista Mehiläiset. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

Maarja Kangro Atropoksen Opel Meriva. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

Urmas Vadi Isän kuolema. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

Andrei Ivanov P. I. Filimonov

103

Maarja Pärtna Runoja. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

Carolina Pihelgas Runoja. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

Aare Pilv Runoja. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

Armin Kõomägi Muistikatko. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

Mait Vaik Gruusialainen elokuva. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

vii

37

83

Mitä yksinkertaisimpia merkkijärjestelmiä. . . . . . . . . . . . . . .

Igor Kotjuh

17

59

Katkelma romaanista Kourallinen tomua. . . . . . . . . . . . . . . . .

Runoja. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

1

111 121

125 133 147

O

Lukijalle

n epätodennäköistä, että virolaisen kirjallisuuden suo-

mentaminen voisi koskaan olla kenenkään pääasiallinen ammatti ja elanto. Ainakaan se ei voi olla sitä kovin monelle yhtä aikaa. Niin paljon myytäväksi soveltuvaa virolaista kirjallisuutta ei yksinkertaisesti ikinä tulla suomeksi julkaisemaan.

Ja silti on olemassa ainakin pari kourallista suomentajia, jotka tarttuvat tilaisuuteen innolla ja antaumuksella silloin, kun se eteen osuu!

Koska Virossa ei toimi kirjallisuusagentteja, suomentajien rooliin kuuluu myös tehdä tunnetuksi lahden takana ilmestyvää potentiaalista suomennettavaa. Suuri osa potentiaalisesta suomennettavasta kokee viii

kuitenkin ikkunaan lentävän linnun kohtalon: reitti näyttäisi olevan selvä ja päämäärässä vaikuttaisi odottavan kiinnostunut lukija, mutta väliin ilmaantuu läpikäymätön este: kustantajan riski epävarmoilla kirjamarkkinoilla.

Suomennosantologiamme taikoo tämän esteen hetkeksi pois.

Tähän kokoelmaan suomentajat ovat saaneet valikoida sellaisia kirjailijoita ja tekstejä, joita haluaisivat suomalaisen lukijan lukevan.

Suomentajat ovat voineet valita tekstinsä myös sen perusteella, mitä he haluaisivat itse suomentaa – tekstin, jossa pääsee käyttämään kirjallisuuden kääntäjän käsityöläistaitoja ja luovuutta. Sillä innostuksesta syntyy hyvää jälkeä.

Työskentelymetodimme on ollut palkitseva ja uskoakseni sekä ryhmähenkeä lisäävä että lopputuloksen tasoa nostava. Jokaisella suomentajalla oli nimittäin hovilukijana, ateljeekriitikkona ja toimittajana toinen suomentaja. Kollega, joka tuntee tämän puuhan eri puolet.

On aika harppoa niiden lukuisien virolaisten kirjailijoiden luo, jotka eivät ole suomalaisille entuudestaan tuttuja. August Gailitin romaanihenkilöltä nimen napannut Nippernaati on Viro-instituutin uusi antologiasarja. Ensimmäisessä numerossa on mukana 11 viroksi ja venäjäksi kirjoittavaa kirjailijaa, joita ei ole aiemmin juuri tahi lainkaan suomennettu. Tämä uutuusarvo suomalaiselle lukijale tulee olemaan antologiasarjan punainen lanka myös jatkossa.

Kiitän kirjailijoita hyvistä teksteistä, kollegoita erinomaisesta työpro­ sessista, kustantajaa Viro-instituuttia uudesta antologiasta sekä tukijoita ja rahoittajia luottamuksesta.

Sanna Immanen, suomentaja ja päätoimittaja

ix

1

Meelis Friedenthal

S

Suomentanut Kaisu Lahikainen

Katkelmia romaanista Mehiläiset

atoi kaiken aikaa. Sade oli mädättänyt sadon pelloille,

homehduttanut puutalojen seinät, kastellut laivojen kansilaudat levänkosteiksi. Laurentius oli jo monta kuukautta syönyt mädänty­nyttä leipää, asunut homeisissa taloissa ja viime viikolla myös liukastellut märällä laivankannella. Musta sappi kerääntyi häneen, niin kuin ryönää kerääntyy jokeen pistetyn kepin päähän. Nyt lopulta hän astui keikkuvasta veneestä satamalaiturille, sen liukkaille laudoille, jotka oli lyöty pohjamutaan juntattujen pölkkyjen varaan, ja katseli epäröiden ympärilleen. Puuskainen tuuli puhalsi matalista pilvistä vedenpärskeitä hänen kasvoilleen, ja hän koetti käsittää, millainen 1

Romaanin alku

Nippernaati 1

oli tämä maa, jonne hän omasta vapaasta tahdostaan oli saapunut.

Aava rantakaistale, sen valkea hiekka ja muutamat ruokotupsut sekä tasaisen harmaa pilviverho muistuttivat kovasti sitä satamaa, josta hän oli lähtenyt matkaan. Postilaivan mastot näyttivät samanlaisilta harmaata taivasta vasten, ja purjeet, jotka niihin oli nostettu, näyttivät yhtäläisen harmailta ja arkisilta kuin silloin, kun hän oli lähtenyt matkaan. Kauas merelle pistävän laiturin vierellä oli mutaisen veden puoliksi peittämä aallonmurtaja, ja sen päässä kyyhötti vedessä vanha vartiotupa, jota kukaan ei varmaan aikoihin ollut käyttänyt. Näitä talonrähjiä oli kaikissa satamissa, ja viheliäisyydestään huolimatta ne saivat Laurentiuksen tuntemaan olonsa vakaammaksi. Tätäkin satamaa oli uudistettu, täälläkin tehtiin laajennuksia uusia laivoja varten ja vanhat vartiotuvat hylättiin.

Hän kohensi hermostuneesti huokaisten häkkiä peittävää kangasta, joka tippui vettä.

Ei hänen omista varusteistaan juuri tarvinnut huolehtia – yhteen tammilaudoista kyhättyyn matka-arkkuun mahtui mainiosti kaikki se, minkä hän oli katsonut tarpeelliseksi ottaa kouluun mukaan.

Arkku vietiin muiden lastiruumassa rahdattujen tavaroiden mukana tulliin, ja sen sai hakea kai vasta tänä iltana. Niin laivan lasti kuin matkustajien omat pakaasit tarkastettiin huolellisesti ja muistiin merkittiin kaikki, mistä vähänkin voisi kerätä maksuja. Ei hänellä siitä ollut huolta, hänellä ei ollut siellä juuri mitään arvokasta. Kaikki hänen vähäiset omat kirjansa olivat viranomaisten sallimia, ja lääkeaineita hän oli ottanut mukaan vain niukalti. Ongelmana oli häkki ja häkissä oleva papukaija. Jo kotona häntä oli varoiteltu, että linnun kuljettaminen saattaa olla hyvinkin hankalaa ja olot, joihin hän täällä joutuu, voivat olla sille kohtalokkaat. Silti hän ei millään halunnut luopua kumppanistaan ja päätti vain ottaa riskin. Juuri nyt hänen suurin huolensa oli saada lintu kylmän kynsistä mitä pikimmin jonnekin lämpimään.

2

Meelis Friedenthal

Laurentius pyyhkäisi pois sadeveden, joka leveälierisestä päähineestä huolimatta oli valunut silmiin, kohotti takinhelmaa, vilkaisi taskukelloa ja alkoi etsiä jotakuta, joka voisi opastaa hänet johonkin kievariin ja ehkä myöhemmin myös hakea matka-arkun tullista.

Häkkiä hän ei arvannut uskoa kenenkään muun käsiin. Oli toimittava ripeästi, sillä maantiet olivat jo nyt varsin kehnot, ja hän halusi kaikin mokomin päästä mahdollisimman pian eteenpäin tästä kaupungista. Koko ajan taajemmiksi ja rankemmiksi käyvät syyssateet koversivat uurteita muutenkin pehmeisiin tieuriin, ja kulku tuli päivä päivältä tukalammaksi. Ilma oli vähin erin muuttumassa hyytäväksi.

Papukaija saattoi kylmettyä. Nyt piti heti löytää rattaat tai vaunut, jotka olisivat menossa Tarton suuntaan. ”Hei!” Läpimärällä satamalaiturilla oli vain joitakin harvoja uteliaita, jotka kurjasta säästä piittaamatta olivat tulleet katsomaan saapuvia paatteja. He tiesivät varmaan mainiosti, ettei heillä juuri ollut toivoa työnsaannista, joten he eivät oikein älynneet vastatakaan Laurenti­ uksen huutoon.

Merimiehet purkivat koko lastin tullihuoneen luona, ja kauppiaiden palkkaamat lastaajat touhusivat ja raahasivat liukkaita laatikoita ja kastuneita säkkejä kärryihin. Tullivirkailijat merkitsivät tavaroita muistiin.

Laurentius hihkaisi vielä kerran: ”Hei, sinä siellä!”

Kun ohueksi kuluneeseen takkiin pukeutunut mies kohotti välinpitämättömän katseensa, Laurentius viittoi hänelle kutsuvasti, jos tämä ei vaikka ymmärtäisi hänen kieltään. Mies näytti siltä kuin kuuluisi niihin historian keskimmäisen ajanjakson synkeiden taiteilijoiden maalauksiin, joita Laurentius oli nähnyt Hollannissa: lyttyyn painuneen huopahatun alta pistivät esiin epämääräisen väriset hiustukot, nenä oli muhkurainen ja punotti, harvan parransängen 3

Nippernaati 1

alta pilkotti taudin aikaansaamia arpia. Laurentiuksesta tuntui, että miehen kaulaan olisi erinomaisesti sopinut kyltti ”Konnuus”. Kaikissa satamissa maleksi sellaisia, ja useimmiten heihin päti ulkomuodon perusteella tehty vaistomainen päätelmä. Nämä miehet kuitenkin tiesivät aina kaiken kaupungin kievareista ja majapaikoista, ja siksi heistä saattoi olla myös paljon hyötyä. Ilman muuta he aina petkuttivat, kyse oli vain siitä, joutuiko enemmän vai vähemmän petkutetuksi. ”Vie minut kunnolliseen kievariin”, Laurentius ilmoitti lyhyesti ja katsoi, miten mies sanaakaan sanomatta kääntyi lähteäkseen. Toivon mukaan hän kuitenkin ymmärsi kieltä – tai arvasi mistä oli kysymys.

Laurentius nosti varovaisesti papukaijanhäkin syliinsä ja lähti kävelemään miehen perään kohti kaupunkia. Lintu kirahti hätääntyneesti. ”Shh, Clodia, hiljaa.”

He kävelivät eteenpäin koko ajan tihentyvässä hämärässä, ja Lau­ rentius koetti kantaa häkkiä mahdollisimman tasaisesti. Iltataivasta vasten piirtyivät uhkaavina tukevista kivistä ladotut suorat ja paksut kaupunginmuurit, pyöreät keskiaikaiset linnoitustornit ja neljä korkeaa kirkkoa, mutta matalammat talot nieli sisäänsä pilvistä tihkuva sitkas sumu. Mies käveli hänen edellään yllättävän kepein askelin ja näytti tietävän varsin mainiosti, minne oli suuntaamassa. Sen sijaan häntä itseään alkoi vanha vaiva kiusata enemmän ja enemmän.

Tämä loputon, kaikkialle tunkeva ja turvottava kosteus vaikutti ankarammin kuin varhempina vuosina. Sisuksissa käyvän mustan sapen ylenpalttisuus teki hänen ruumiinsa voimattomaksi ja unettomaksi yleensä vasta myöhään syksyllä, mutta tänä vuonna sateet alkoivat jo juhannuksen tienoilla, ja tämä loputon ropina oli kietonut hänen sisikuntansa, sydämensä ja aivonsa tahmaiseen sumuun. Hänen siirryttyään laivasta maan kamaralle ja nyt astellessaan laakeilla kiiltävillä kivillä sai keinuvan meren muistikuva kävelyn tuntumaan aivan suossa tarpomiselta. Jokainen askel oli ponnistus. ”Uh”, hän mutisi itsekseen. ”Vielä vähän matkaa.”

4

Meelis Friedenthal

Lammikko oli täynnä ruokoa, roskaa ja levää ja haisi pahalta. Haju oli samaan aikaan tuttu ja uusi, sekoitus niistä hajuista, jotka Tarttoon tulosta saakka olivat kiertäneet hänen nenässään, ja tukahduttavasta imelästä lemusta, joka nousi joen soisesta mudasta. Hän pysähtyi ja koetti tavoittaa katsellaan näkymän, joka tämänhetkisessä sateessa ja tuulessa tuntui suorastaan maalaukselliselta. Paikka oli aivan lähellä Tarttoa, juuri ennen Venäjänporttia, mutta silti tuntui kuin tämä polku sijaitsisi jossain erämaassa kaupunkien ja ihmisasutuksen takana, kaukana kaikista paikoista. Aivan hänen takanaan oli joen takainen laitakaupunki, mutta ainuttakaan taloa ei ollut näkyvissä, kaupunginmuurin saattoi vain vaivoin erottaa usvan keskeltä ja vallinsarvi näytti joenrannan ruohottuneelta kukkulalta. Lammikon reunalta vei kohti kukkulaa suora, pudonneiden lehtien peittämä polku, jota oli vahvistettu koivunrangoilla ja oksilla, ja niiden päälle ja väliin oli vielä tuotu hiekkaa ja kiviä. Nuo pitkospuut oli rakennettu kaupunginmuurille saakka ulottuvalle soistuneelle alueelle, joka kesällä varmaan kuivui lähes kokonaan mutta näytti nyt, monta kuukautta kestäneiden sateiden jälkeen, lähinnä pieneltä järveltä. Kulkutie oli sen keskellä kuin kuralätäkön yli pantu riuku: vaarallinen ja epävarma.

Laurentius astui liukkaille ja lahonneen keinahteleville pitkospuille ja katsoi ympärilleen. Tien vierellä rantamalla kasvoi jäntteriä hopeapajuja. Ne oli varmaan aikoinaan istutettu sinne tueksi, jottei laakean laakson pehmeälle pohjalle rakennettu tie vajoaisi aivan maan sisään. Puiden leveät juuret kiertyilivät ja vääntyilivät ja koettivat pitää multapaakkuja koossa, mutta vesi oli kuitenkin paikoin huuhtonut maata pois, ja jotkin puut näyttivät aivan kuin kasvavan ilmassa. Tämä taisi olla oikea paikka.

Hänet oli opastettu tänne Heinätorilta, missä hän lyhyen tinkimisen jälkeen oli tohtinut kysyä neuvoa ystävällisen oloiselta kauppiaalta.

5

Luku: Keskiviikon puolipäivä

Nippernaati 1

Miehen ystävällisyyteen saattoi tosin vaikuttaa Laurentiuksen antama raha, sillä aiemman kokemuksensa perusteella hän oli maksanut polttopuista ja heinistä suorastaan nylkyhinnan. Hän ei kuitenkaan pitänyt soveliaana kiistellä liikaa kauppiaan kanssa ja luovutti varsin nopeasti – mutta vain siitä syystä, ettei halunnut kiihdyttää itseään liikaa ennen iltapäivän kuulustelua. Kaikenlainen ponnistelu ja kiihtyminen saivat aina aikaan kuumeen nousemisen, kuten hehkuviin tuohenkäppyröihin puhaltaminen sai aikaan tulen syttymisen takassa.

Liike ja kiivaus liittyvät kuumeen luontoon, ja sitä pitää tasapainottaa paikallaanololla ja rauhallisuudella. Kun on matkalla ja kiirehtii sinne ja tänne, kuume voi siis tarttua helpostikin, ja usein sairastuvat ennen muuta kiivasluonteiset ihmiset.

Mutta juuri kuumeen vuoksi hän nyt oli täällä.

Kun hän oli kirkon luona tuntenut kuumeen nousevan, hän oli ajatellut murheellisena tinktuuraansa. Matkan alussa hän oli arvellut, että sitä oli turha ottaa mukaan suurta annosta, mutta papukaijan kuolemasta ja nenään tunkeneesta hajusta lähtien oli lääkettä kulunut yllättävän paljon. Itse asiassa hän oli myöhässä uuden annoksen valmistamisessa.

Laurentius kaivoi laukustaan pienen veitsen ja palan paperia.

Kauppias oli hänen kysymyksensä kuultuaan ollut oudon vaivautunut, mutta oli hetken epäröityään kuitenkin selvittänyt, että tässä lähellä kasvaa eniten pajuja Venäjänportin luona. Ystävällinen sävy hävisi äänestä hänen puhuessaan, hän alkoi siristellä silmiään ja murtaa puhettaan aivan mahdottomasti. Laurentius koetti kyllä selittää tarvitsevansa suuria pajuja lääketieteellisiin ja tieteellisiin tarkoituksiin, mutta epäilys ja epäluulo eivät väistyneet miehen kasvoilta.

Mies näytti tuntevan erityistä vastahakoisuutta tätä tienoota kohtaan.

Laurentiuksen haparoiviin selityksiin mies tokaisi pilkallisesti päätään puistellen, että kaikki, mitä siellä suunnalla touhutaan, menee yleensä kuin vesi hanhen selästä. Kun Laurentius yritti väittää vastaan 6

Meelis Friedenthal

sanoen, ettei hänellä ole siellä mitään ihmeempää touhuttavaa, kauppias puhkesi yhtäkkiä puhumaan kiivaasti ja kiukkuisesti. Hän höysti pajatustaan runsailla kirosanoilla ja selitti, että sinne, laitakaupungin takamaille on laitettu nälkäänäkeville joku turvapaikka, ja nyt siellä kuljeksii kaikenlaista epämääräistä väkeä. Sitten hän osoitti pilkallisesti Laurentiuksen miekkaa ja kysyi, osasiko tämä tarpeen vaatiessa käyttääkin sitä. Täällä on liikkeellä ties minkämoista joukkoa, äsken vasta lyötiin yksikin ukko hengiltä ihmissyönnin takia. Keskellä kirkasta päivää oli käynyt ohikulkijoihin hampaillaan kiinni kuin koira ja yhden lapsen oli kuulemma jo ehtinyt nielaista. ”Se ukko ei kyllä tappanut ketään”, Laurentius oli sanonut. ”Minä satuin menemään siitä läheltä ohi, eikä ainakaan minun tietääkseni ketään edes purtu.” ”Ainakin riehui minkä kerkesi”, kauppias oli mutissut päätään pudistaen mutta oli sitten huitaissut kädellään. ”Mutta mitäs se minulle kuuluu, minä vain myyn heiniä.”

Laurentius oli kiittänyt miestä ja lähtenyt hakemaan tietä neuvotun portin luo. Hän käveli läpi laitakaupungin, jossa vakavailmeiset lapset katsoivat lyyhistyneiden mökkien oviaukoissa hänen peräänsä. He olivat laihoja ja suurisilmäisiä, katsoivat syyttävin ilmein.

Laurentius antoi yhdelle pojalle kolikon. Tämä kaapaisi metallinpalan hänen kädestään ja katosi hymyttömänä ja mitään sanomatta pimeään huoneeseen. Sen nähdessään muut lapset innostuivat, juoksivat ulos sateeseen ja alkoivat tungeksia hänen ympärillään kiskoen häntä vaatteista. Laurentius tunsi itsensä saaliseläimeksi, huitoi avuttomana käsiään, lisäsi vauhtia ja juoksi tiehensä pitkin kuraista tietä.

Hän tiesi ne katseet, sen tunteen. Sellainen oli köyhyyden ja nälän olemus. Hän oli pystynyt hengittämään rauhassa vasta, kun oli päässyt talojen välistä rantapensaikkoon. ”No niin”, hän sanoi nyt katsellen arvioiden puita.

7

Nippernaati 1

Hän meni yhden sopivan näköisen puun luo, kiipesi juuria myöten ylemmäs ja otti veitsen paremmin käteensä. Ensin tarvitaan vain muutama suurehko kuorenpala, mutta ne pitää leikata suunnilleen kaksivuotiaasta oksasta, jolloin kuoren teho on voimallisin. Paras kuorenkeruuaika olisi tietysti keväisin, mutta sille ei nyt mahda mitään.

Rohtojen ja tinktuurien valmistamisen taidon oli hänelle ensimmäisenä opettanut kummisetä, jonka suosituksesta hän myös lopulta lähti opiskelemaan Leideniin. Leidenin yliopisto oli nykyajan korkeatasoisin lääketieteen keskus, siellä oli uusimmat välineet ja uusimmat aatteet. Theodus-kummi oli selittänyt Laurentiukselle tämän kaiken ja taisi itse olla pahoillaan siitä, että työ oli kuljettanut hänet kauas yliopistosta eikä hän enää voinut olla siellä. Theoduksella oli tapana hymyillä surumielisesti ja pudistella päätään, kun hän muisteli omaa yliopistoaikaansa. Silloin hän aina taputti innokkaasti Laurentiusta olalle. ”Älä sinä jätä koulua kesken. Jos mitenkään pystyt, käy se loppuun.”

Apeutensa unohtaen Theodus alkoi kiihkeästi selittää, miten on taisteltava sairauksia vastaan, miten voi vahvistaa omaa henkeään.

Tilaisuus jakaa tietoa ilahdutti häntä. Hän oli tunnollisesti opettanut ja sivistänyt Laurentiusta, suositellut kirjoja – mitä enemmän on sivistystä, mitä enemmän on kynnetty hengen peltoa, sitä voimakkaampi ja viljavampi se on. Laurentius ei ollut alkuun ymmärtänyt sitä.

Melankolia ja tyhjyys olivat takertuneet hänen heikkoon henkeensä eikä hän osannut ryhtyä mihinkään niitä vastustaakseen. Alussa hän ei rohjennut edes mennä ulos talosta. Kaikki tuntui kammottavalta ja demoniselta. Vasta kun hän vähän kerrassaan alkoi oppia omaa luontoaan ja melankolian olemusta, hän alkoi huomata yhteyden kokemustensa ja sairauskohtauksiensa välillä. Silmien, korvien, nenän, suun ja ihon kautta tulevat kokemukset, vaivat. Jos ei pidä varaansa, ne tekevät pesän ihmisen sisään ja alkavat lisääntyä siellä, rehottaa kuin maltsat tai home. Erilaisten lääkeaineiden ja harjoitusten 8

Meelis Friedenthal

avulla on huonoja kokemuksia mahdollista valvoa ja pitää kurissa, mutta jos ne ovat jo uurtuneet sielun sisään, silloin ne ovat kuin pahat tavat, kuten viinan juominen joillekin ihmisille. Jos he vain kerrankin maistavat viinaa, he eivät pysty enää hallitsemaan itseään vaan antautuvat kokonaan tavan valtaan. Samanlainen oli Laurentiuksen ja melankolian suhde. Siinä olikin koko hänen opiskelunsa sisältö ja mieli: hyvien tottumusten ja kokemusten vahvistaminen, huonojen välttäminen. Jos niiden välttäminen ei onnistunut, niitä saattoi ainakin lieventää, tasoittaa, heikentää. Clodia oli vaikuttanut niin, samoin toimi tinktuura.

Hän kiskoi itsensä pahkuraisen pajunjuuren päälle ja yrittäen olla sotkematta vaatteitaan kosteaan kuoreen ryhtyi etsimään sopivaa oksaa. Joskus kauan sitten oli joku kaivertanut puun runkoon, kasvojen korkeudelle joitakin merkkejä, jotka nyt arpeutuneina aaltoilivat oudosti koholla. Laurentiuksen silmiin ne näyttivät taitamattomasti raapustetuilta Olympoksen henkien sineteiltä tai joltain muulta senkaltaiselta. Mutta niiden vieressä olikin oivallisen paksuja oksanhaaroja, ja hän ryhtyi itsekseen vihellellen töihin. Sahaavin liikkein hän nirhasi puusta pari suurehkoa kuorenpalaa ja kääri ne paperiin. Nämä riittäisivät alkuun. ”No niin”, hän sanoi ja kääntyi ympäri.

Hän oli pudottaa veitsen ja pajunkuoren maahan; kuume, jonka hän oli jo ehtinyt unohtaa, nousi kuin veri päähän. Laurentius tarrasi oksaan tukea hakien. Aivan puun juurella seisoi kolme totisen näköistä miestä, jotka katsovat vaitonaisina hänen tekemisiään. Kai­ kesta päättäen he olivat jo jonkin aikaa vartoneet ja seuranneet, mitä hän teki puussa. Laurentius ei ollut tullessaan nähnyt rannalla ristin sielua, ei ollut kuullut askelia tai puheensorinaa. Olisivatko miehet olleet korkean rantatörmän suojassa piilossa? Mutta jos olivat, mistä syystä?

9

Nippernaati 1

”Keräsin täällä pajunkuorta”, Laurentius ilmoitti tarpeettomasti ja liikahti kömpelösti.

Miehet astahtivat pari askelta taaksepäin ja sylkäisivät kaikki melkein yhtä aikaa vasemman olkansa yli, mutta eivät lähteneet pois.

Laurentius koetti kohauttaa olkapäitään, kumarsi sitten teeskennellyn huolettomasti, pani veitsen takaisin laukkuun ja asetti paperiin käärityt kuorenpalat sen viereen. Hän tunsi taudin vahvana, kuume alkoi sykkiä ohimoilla, päätä pyörrytti. Miehet katsoivat hänen touhuaan arvostelevasti, pää vinossa. Laurentiusta alkoi hermostuttaa, kun hän muisti, mitä heinäkauppias oli selittänyt tästä alueesta. Pelonsekaisen ymmärryksen vallassa hän tarttui miekan kahvaan. Tämä ei päättyisi hyvin.

Vanhin miehistä sanoi jotakin viroksi ja osoitti puuta.

Laurentius katsoi, miten kaksi muuta kiipesivät puuhun ja alkoivat tutkia paikkaa, mistä hän oli äsken leikannut kuorta. Toinen heistä selitti kiihtyneenä jotakin ja viittoi toiselle. Laurentiuksesta tuntui kuin hänen persoonansa olisi aiheuttanut heidän närkästyksensä.

Laurentius heitti laukun olalleen ja lähti hiljakseen liikkeelle toivoen, että ongelma ratkeaisi itsestään. Tiellä seisova mies ei kuitenkaan päästänyt häntä ohitseen. Talonpoika kumarsi kohteliaasti monta kertaa ja alkoi sitten vaativalla äänellä selittää jotain koettaen samalla töykätä sormellaan Laurentiusta kohti. Laurentius käänsi katseensa alas ja pudisti päätään. ”En ymmärrä.”

Mies väänsi suutaan, tuhahti päättäväisesti ja selitti taas viittoillen puun suuntaan. Hän oli kummallisessa asennossa, jotenkin koukussa ja kylki Laurentiukseen päin.

Laurentius perääntyi, vilkaisi muita miehiä ja puuta, koetti monin tavoin tehdä selväksi, ettei ymmärrä viroa, mutta hänen edessään oleva mies tuntui järkähtämättömältä.

10

Meelis Friedenthal

”Lopeta!” Laurentius huusi koettaen vaikuttaa vihaiselta ja tarttui miekan kahvaan. Tilanteesta oli jo tullut kiusallinen ja ahdistava – ei siinä kuitenkaan ollut mitään, mikä olisi häntä vihastuttanut.

Kaikkialla, missä hän oli asunut, oli ennemmin tai myöhemmin käynyt samalla lailla. Yhtäkkiä ilmaantuu ihmisiä, jotka ovat sitä mieltä, että hän kärsii pahasta silmästä, jutut lähtevät liikkeelle ja kohta siitä tietää koko kaupunki. Monetkaan eivät oikeastaan usko pahan silmän olemassaoloon, mutta kuitenkin he alkavat katsoa häntä toisin, puhutella empien. ”Mitä täällä tapahtuu?” joku yhtäkkiä kysyi ruotsiksi.

Laurentius huokaisi helpotuksesta ja kääntyi häntä puhutellutta kohti. Ääni kuului nuorehkolle opiskelijalle, joka kävelykepistä ja kuraisista saappaista päätellen näytti kävelleen tänään jo pitkän matkan. ”Laurentius Hylas”, Laurentius esittäytyi. ”Nuo talonpojat haluavat sanoa minulle jotain, mutta en ymmärrä, mitä.” ”Peter Börk Taalainmaalta.”

Opiskelija alkoi puhua miesten kanssa, ja he näyttivät kädellään puuta ja sitten Laurentiusta. Sitten kaikki sylkäisivät taas yhtä aikaa vasemman olan yli. Nuorukainen virnisti, kohautti olkapäitään ja kääntyi taas Laurentiuksen puoleen sanoen ruotsiksi: ”Anteeksi, mutta tässä on kai jokin väärinymmärrys. Miehet väittävät, että sinä harrastit noituutta. Sanoivat nähneensä sinun viiltäneen poikki puihin kätkeytyneiden henkien siteet. Selittävät, että sinulla on paha silmä.” ”No, tuo on kyllä silkkaa sokeutta”, Laurentius koetti nauraa mukana. ”Minähän vain keräsin pajunkuorta tieteellisiin tarkoituksiin.”

Peteriksi itsensä esitellyt nuorukainen kohotti kulmiaan, mutta kääntyi sitten miesten puoleen ja puhui heidän kanssaan hitaasti ja huolellisesti ääntäen. Nämä pudistivat päätään ja vakuuttivat jotain vakavin ilmein.

11

Nippernaati 1

Peter kohautti olkapäitään ja viittasi Laurentiuksen mukaansa. ”Lähdetään, ei tästä saa mitään tolkkua.”

Hän heilautti vielä kerran harmistuneena kävelykeppiään ja tarttui Laurentiuksen käsivarteen. Talonpojat jäivät synkkinä tuijottamaan heidän peräänsä. ”Rauhallisesti”, nuorukainen sanoi. ”Älä katso taaksesi.” ”Miksi?” ”On rauhattomat ajat, ihmiset on saatettu hämmennyksiin. Ei kannata ärsyttää noita liikaa. Arvelevat, että aiot katsoa heitä pahalla silmällä.”

He kävelivät eteenpäin, ja Laurentius tunsi niskassaan miesten tuijotuksen.

Lopulta Peter tiedusti: ”Mutta mitä varten sinä oikein keräsit sitä kuorta? Nythän on sellaiset ajat, ettei voi tehdä oikein mitään. Heti aletaan epäillä Herra ties mistä.” ”Minun piti tosiaankin vain valmistaa kuumetinktuuraa”, Lauren­ tius selitti. ”Sairastuin äsken, ja se on ainut, mikä auttaa kuumetta vastaan.”

Peter huokaisi. ”Kuule, noitten kanssa on kyllä hankalaa. Saavat jotakin päähänsä, ja sitten sitä on mahdoton kääntää. Tavattoman taikauskoista kansaa, koko ajan noitia jahtaamassa. Hyvä sentään, että oikeuslaitos toimii kunnolla, muuten nuo ottaisivat hengiltä puolet kyliensä asukkaista. Vähän aikaa sitten polttivat Võhandussa myllyn, kun uskoivat sen tuottavan kylmiä ilmoja. Samanlainen käsitys niillä taitaa olla nykyisistä säistä, luulisin. Hakevat vain syyllistä. On kyllä sekavat ajat.” Peter pudisti mietteliäänä päätään. ”Niin se on”, hän jatkoi kuin hiukan epäröiden. ”Välillä vain on sellaisia aikoja ja ajanjaksoja. John Napier laski maailmanlopun tulevan vuonna 1697. Sen voisi melkein uskoa, vaikka eri ennustajat ilmoittavatkin eri päiviä ja vuosia. Kävelin tänä aamuna joen rannalla, laadin heksametrejä. Olin kävellyt jo ehkä tunnin verran enkä ollut nähnyt 12

Meelis Friedenthal

ainuttakaan ihmistä. Mutta sitten yhtäkkiä taakseni tulee joku ja jostain metsän keskeltä ilmaantuu toinen, ja lopulta saapuu ratsastaja hevosellaan.” Peter katsoi Laurentiusta hakien hänen ilmeistään myötämielistä vahvistusta puheelleen. ”Ja lopulta kaikki kohtaamme ja satumme tielle yhtä aikaa, niin ettei tahdo mahtua ja tuntuu hankalalta… Ja sitten taas ei pitkään aikaan näe ketään. Sellaisia asioita tapahtuu nykyisin koko ajan. Ajat ovat juuri sellaiset. Yksi tapaus houkuttelee esille toisen… kaikki asiat tapahtuvat yhtä aikaa. Lopun merkkejä on paljon, mutta kukaan ei tiedä, mitä ne tarkoittavat”, Peter filosofoi hakaten samalla kävelykepillään ruohotukkoja. ”Minä puolustan yleisesti ottaen näkökantaa, että maailmanloppu ei ole ajallinen tapahtuma vaan henkilökohtainen”, Laurentius väitti vastaan. ”Henkilökohtainen loppu, kuten sanoivat varhaiset teologit.

Me kaikki kuolemme, mutta kukaan ei tiedä, milloin. Samoin on maailmanlopun laita, eikä näillä ole mitään ratkaisevaa eroa.” ”Niin”, Peter virnisti ja viskasi kärsämönkukan vauhdilla menemään. ”Mutta ajattelemaan panee, kun katsoo tuota talonpoikien hätää ja kurjuutta. Tuntuu melkein siltä, että maailmanloppu olisi heille huojennukseksi.” ”Mutta mitä ne talonpojat puhuivat noitumisesta?” Laurentius kyseli vaihtaen aihetta. ”No, niillä on jokin kuvitelma pajujen kuninkaasta. Että paholainen asuu suurten pajujen sisuksissa. Ja että pahat noidat tunnistaa katseesta. Sellaista sekavaa, enkä minä kaikkea ymmärtänytkään.”

1600-luvun loppu oli hirvittävää aikaa nälänhädän vuoksi. Koko Pohjois-Euroopassa, niin myös Virossa, satoi kesinä 1695−1697 koko ajan, viljasadot menivät pilalle, heinistä joutui maksamaan kiskuri13

Ote romaanin loppuun laadituista selityksistä

Nippernaati 1

hinnan. Tarton kaupunki, jossa sijaitsi Ruotsin armeijan viljamakasiini, perusti aluksi turvapaikan kurjuudesta kärsiville naisille ja lapsille, mutta kun kävi ilmi, että avuntarvitsijoita on liikaa, sen toiminta lopetettiin. Alkukeväällä 1697 – nälänhädän ollessa pahimmillaan – on talonpoikien keskuudessa vallinneesta hädästä ja kurjuudesta sanottu, että sitä ei pysty kuvailemaan. Tilanne oli kuulemma ollut pahempi kuin Jerusalemin hävityksen aikaan. Vanhemmat söivät omia lapsiaan ja kotoa paenneet tai pois ajetut lapset teiden varsilla lojuvia ruumiita. Monet valitsivat nälkään nääntymisen tai kannibalismin sijaan itsemurhan, ja metsissä oli hirttäytyneitä, jokivesissä hukuttautuneita.

Näiden suurten katovuosien aikana, jolloin Virossa kuoli suunnil­ leen 70 000 ihmistä nälkään, matematiikan professori Sveno Dim­berg opetti Tarton Academia Gustavo-Carolinassa Newtonin matematiikkaa yhtenä ensimmäisistä Pohjoismaissa, ja myös Robert Boylen kemian teoriat olivat hänelle tuttuja. Filosofian professori Gabriel Sjöberg tunsi hyvin Descartesin filosofisen järjestelmän, ja Hollannissa opiskellut lääketieteen professori Jakob Friedrich Below alkoi järjestää ihmisten ja eläinten ruumiinavauksia opetusmielessä ja ”myös yleisen uteliaisuuden tyydyttämiseksi”. Pietistisesti suuntautuneet papit perustivat rahvaankouluja; Bengt Gottfried Forseliuksen koulun perustamisesta oli kulunut vain noin 12 vuotta. Koko 1600-luvun kuluessa Virossa tuomittiin noituudesta kuolemaan 53 henkeä, heistä puolet miehiä*. Tavallisesti syytöksiä esittivät toiset talonpojat, jotka väittivät, että epäilty oli aiheuttanut noituudella heille, heidän läheisilleen tai omaisuudelleen jonkinlaista vahinkoa. Võhandun kapinasta ja myllyn polttamisesta oli kulunut suunnilleen 50 vuotta.

* Euroopassa teloitettiin vuosina 1400–1750 yhteensä noin 40 000 noitaa.

14

Meelis Friedenthal Kirjailija ja teologi Meelis Friedenthal (s. 1973) pitää itseään enemmän tutkijana kuin kirjailijana. Hän on kuitenkin toisella romaanillaan Mesilased (2012) saanut Euroopan unionin kirjallisuuspalkinnon ja virolaisen Eesti Kirjanik -palkinnon. Myös esikoisromaani Kuldne aeg palkittiin. ’Mehiläiset’ kertoo Laurentius Hylasin saapumisesta Tarton yliopistoon ja hänen elämästään Tartossa kuuden päivän ajan. Laurentius on erinäisten hankaluuksien jälkeen lähtenyt Leidenin yliopistosta Hollannista. Eletään 1600-luvun loppua, jolloin niin Virossa kuin muuallakin Pohjois-Euroopassa oli kurjuutta ja nälänhätää kylmyydestä johtuvien katovuosien vuoksi.

Kirjassa on kaksi lomittuvaa tarinaa: realistinen yliopistoon tuloa ja asumaan asettumista kuvaava ja toisaalta Laurentiuksen unia ja harhanäkyjä kuvaava. Laurentius kärsii muotisairaudesta melankoliasta.

Syksyisessä, nälän riivaamassa Tartossa sataa koko ajan. Laurentius 15

Nippernaati 1

tarkastelee Tarton yliopiston professoreiden tieteellisiä näkemyksiä nuoren oppineen miehen uteliaisuudella ja huomaa, että Tartossa tunnetaan uusimpia englantilaisia teorioita. Samalla kuitenkin taikausko saattaa rehottaa myös oppineiden keskuudessa. Laurentius uskoo itse kärsivänsä pahasta silmästä, joka vaikuttaa kaikkiin, jotka ovat hänen kanssaan lähemmin tekemisissä.

Vaikka Mehiläiset kuuluu historiallisen romaanin genreen, mystinen ja myyttinen puoli liittää sen Friedenthalin harrastamaan spekulatiiviseen fiktioon. Meelis Friedenthal toimii kiinteästi verkkolehti Algernonin piirissä, ja Algernon julkaisee spekulatiivista fiktiota alalajeinaan tieteis-, fantasia- ja kauhukirjallisuus.

Kaisu Lahikainen

16

2

Maarja Kangro

N

Suomentanut Jenni Kavén

Atropoksen Opel Meriva

opeus on tärkeä esteettinen parametri. Suorituskyky.

On estetiikkakin toki yksi ihmiselämän peruskysymyksiä, ei vain yhteiskuntajärjestelyjen ja hierarkioiden kehittämisen kannalta, vaan myös – kuten romantikot toivoivat ja kuten opettajat kouluissa opettavat – yksilön henkisen pelastumisen näkökulmasta. Sovitus, henkinen pelastuminen, onkin ennen kaikkea yksi estetiikan peruskysymyksiä.

Ei ole olemassa sovitusta, joka ei liittyisi aisthesikseen. Uuden esteettisen ympäristön avulla minunlaiseni saattoi jonkin aikaa peitellä todellista elämäänsä. Uusi ympäristö kiskoi minut joksikin aikaa takaisin pinnalle, virkisti moraalisesti ja saattoipa se olla jopa lyhytkestoisen 17

Novelli Atropose Opel Meriva on ilmestynyt novellikokoelmassa Hüppa tulle (Nähtamatu ahv, 2014).

Nippernaati 1

uuden elämän lähtökohta. Uuden auton sileä puhtaus, sen moottorin älykäs hurina ja matkustamon diskreetti tuoksu saavat koko organismimme molekyylit järjestäytymään joksikin aikaa kauniimmin. Uusi kaunis kapistus alentaa verenpainetta, vahvistaa immuunijärjestelmää, lieventää masennusta, parantaa verenkiertoa ja palauttaa hormonitasapainon. Tavaroiden esteettis-moraalista vaikutusta elämäämme ei voi yliarvioida.

Ajoin tuiskussa eteenpäin. Suunnittelin ajavani viisikymmentä kilometriä kaupunkiin ja viisikymmentä takaisin ja ehkä halusin myös peitellä tekoani useimmilta. Anja tietenkin tiesi, koska tarvitsin jonkun, joka ajaisi vanhan Toitsun kaupunkiasuntoni pihaan, jos minulla olisi onni myötä.

Tietenkin rakastin ja välillä henkilöinkin vanhaa autoani, ja ajatuskin sen arvon alenemisesta teki minut surulliseksi. Olin yksi niitä, joita Pierre Boullen koneita vihaava mies* karttoi: saatoin herkistyä sokeasti hengettömien olentojen vuoksi. Uusi auto olisi oikeastaan voinut toimia kimmokkeena etsiä vakituinen kumppani, joka voisi pitää vanhan rakkaan kaarani ajossa ja elossa. Nuoruudessaan auto oli saanut minut monta kertaa tuntemaan oloni ylpeäksi. Eräänä tuiskuisena yönä olimme kaapineet jäätä auton ikkunoista kunnioitetun ruotsalaisen säveltäjän kanssa ja ruotsalainen oli kysynyt: ”Käynnis­ titkö sinä tosiaan jo auton? Moottori on niin hiljainen, ettei sitä huomaakaan.” Hyvin tehty, Toyota-kaunokainen, olemme me aikamoisia, hemmoteltu skandinaavikin ihmettelee. (Tuolloin en vielä tiennyt, että ruotsalaiset uskaltavat useammin ajaa vanhoilla romuilla kuin herkkänahkaiset itäeurooppalaiset.)

Nyt olin tullut viikoksi maalle, jotta saisin kirjoitettua valmiiksi pari pidempää juttua. Kirjoitusten loput olivat tiedossa, kuten tavallista. Ne korostaisivat toivoa siitä, että dialogi tiivistyy ja äänet moni * Kääntäjän huomautus: Pierre Boullen novelli L’Homme qui haissait les machines kokoelmassa Histoires charitables (1956).

18

Maarja Kangro

puolistuvat sekä olettaisivat samalla vaatimattomasti, että kirjoituksessa avatut käsitteet auttaisivat huomattavasti dialogin kehittymisessä.

Aioin möllöttää maalla keskiviikkoon asti tai kunnes ahdistuneisuushäiriö alkaisi oireilla. Sähköpatterin olin ottanut mukaan, jotta aamuherätys ja uunin lämmitys eivät olisi liian inhottavaa puuhaa.

Sitten sähköpostiin tuli kutsu. Minut oli valittu niiden kymmenen joukkoon, joiden kesken ostoskeskus N. arpoisi Opel Meriva 1.4T Enjoyn. Olin täyttänyt joulukuussa arvontalipukkeen. Olin ostanut kollegan jouluillanviettoon kaksi viiniä ja itselleni hiukan ruokaa, ja kassaneiti oli neuvonut, etten heittäisi kuittia pois, vaan ottaisin kupongin, kirjoittaisin siihen nimeni ja sähköpostiosoitteeni, koska kaikki yli kahdenkymmenenviiden arvoiset kuitit osallistuisivat arvontaan. Olin väsynyt ja täytin kupongin huolellisesti mustalla mustekynällä, samalla kun ympärillä pyöri nuorisoa rumissa ruudullisissa huppareissaan. Ihmiset rakastavat sanoa, ettei heillä ole arpaonnea, ikään kuin se olisi jokin luonteenpiirre. Kuka tietää, paljonko lipukkeita siihen laatikkoon edes pudotettiin ja kuinka suuri oli voiton mahdollisuus alkujaan. Yksi kymmenestä tuntui joka tapauksessa jo aika hyvältä mahdollisuudelta.

Ajattelin vain sitä, kuinka uusi menopeli voisi antaa elämälleni uutta vauhtia. Voisin ottaa jonkun kyytiin, kyyditä tämän kotiin ja viedä ehkä lopulta omaankin kotiini – modernin, siistin auton kyydissä. Olisin sen lisäksi leikannut vielä hiukseni ja ommellut irronneet napit paikoilleen sekä mustaan että beigeen takkiin. Samettitakin olisin vienyt pesulaan, puhelimen vaihtanut uuteen. Sosiaalinen re­ nessanssi – sen uusi auto olisi saattanut tuoda mukanaan, vaikka se ei ollutkaan mikään mahtava ralliauto, mutta ei omanlaistensa joukossa heikkokaan. Opel Meriva Turbon moottorin iskutilavuus oli 1,4 litraa, nykyisen autoni 1,6; Merivan teho oli 74kW, nykyiseni 80.

Arvosteluissa sanottiin, että Merivan uusi malli lienee vanhaa mallia kahdeksasosan ympäristöystävällisempi. Mikä onnenpotku. Takaovet 19

Nippernaati 1

avautuivat kylläkin väärään suuntaan, mutta en aikonutkaan istua omassa autossani takapenkillä. Googlettamalla sain myös tietää, että meriva tarkoitti heprean kielellä riitaa tai kinaa. Se, oliko seikka otettu huomioon autolle nimeä annettaessa, ei selvinnyt. Automallien nimet olivatkin usein arvoituksellisia.

Lumisade oli sakeaa ja tie huonossa kunnossa, mutta rapaa ruikkivan pakettiauton takana ei ollut järkeä jumittaa. Ohitin pakettiauton epämiellyttävän uraisella tiellä, ja juuri sillä hetkellä, kun käännyin takaisin omalle kaistalleni, maantielle hyppäsi kissa. Kissat eivät yleensä olleet niin varomattomia, eikä tielle hyppääminen olisi välttämättä kesäolosuhteissa ollutkaan vaarallinen temppu. Ensin vaistoni käski tietenkin jarruttaa, mutta itsesuojelukoneisto toimi yhtä nopeasti – en sentään ollut niin yltiöpäinen, että olisin unohtanut takana ajavan pakettiauton. Ajattelin, että ehkä kissa kuitenkin selviää, tai että minusta ainakin tuntuu siltä, että se selviää. Tömähdys oli raskas. Ajoin jonkin matkaa eteenpäin, koska ei ollut järkeä myöhästyä arvontaseremoniasta.

Näin kuitenkin metsätien, joka oli aurattu lumesta puhtaaksi.

Pysäytin auton maantien varteen, käännyin metsätiellä ympäri ja ajoin samaa tietä takaisin. Katsotaanpa. Kissaa ei näkynyt. Eläin oli selvästi nilkuttanut menojaan ja sulanut kenties lumeen. Mitäpä muuta se lienee ollutkaan kuin neuroottinen hallusinaatio. Ajattelin, etten lähde sen kauemmas katsomaan. Kovin paljon kauemmas. Siinä kisu kuitenkin makasi, melkein vieressä. Se oli kuollut törmäykseen, ei yliajoon. Hiukan jalompi tapa kuolla – suolet mahassa. Kenen kissa se oli ollut? Satunnainen, villiintynyt eläinrukka? En ollut varsinainen kissa-asiantuntija, mutta minusta tuntui, ettei tällainen valkoisenja keltaisenkirjava yksilö ollut lajinsa tyypillisimpiä edustajia tai ei ainakaan mikään peruskulkukissa. Tällä oli kai sentään ollut omis20

Maarja Kangro

taja, joka oli personoinut kissan, oli pitänyt sitä suurena koomikkona, lyyrikkona, filosofina tai zen-opettajana. Mietin, miten tunnemme myötätuntoa eläimiä kohtaan: niitäkö kohtaan enemmän, joilla on omistaja ja jotka ovat hemmoteltuja, koska niiden myötä kärsii myös ihminen ja ihmisen kärsimys on artikuloidumpaa? Onko tarinoihin perustuva myötätunto syvempää, toisenlaista kuin pelkkään elämään kohdistuva myötätunto?

Olipa kerran kyyhky, jonka siipi oli murtunut ja jolle ihmiset olivat vieneet vesikulhon. Olipa kerran naapurinukon piloille hemmoteltu kissa.

Tämä puolestaan oli kissa, josta ei koskaan muutenkaan huolehdittu.

Tarina satuttaa. Ja silkan elämän menettämisen näkeminen – eikö se vapauta meissä ennemminkin empatiansekaisen hälytyksen? Tässä on kuollut olento, joka oli ennen elossa niin kuin sinäkin: varo, varo, varo!

Katsoin eläinraukkaa ja sen kertakaikkisen veristä suuta. Omis­ tajaa en olisi osannut etsiä. Minulla oli ollut pari kuukautta kyydissä muovikassillinen kirjaston kirjoja, joita en jostain syystä raaskinut palauttaa. Kaadoin kirjat muovikassista takapenkille, nostin kissan kassin avulla maasta ja panin takakonttiin. Jospa kaivaisin elukalle myöhemmin haudan jonnekin metsän uumeniin, jospa vaivautuisin äheltämään jäätyneen maan kanssa. Tapetun eläimen jättäminen maantielle lojumaan ei tuntunut hyvältä enteeltä.

Lumisade näytti sakenevan.

Anja, jokseenkin menestynyt performanssitaiteilija ja entinen vieruskaverini kouluajoilta, seisoi ostoskeskuksen aulassa ja virnisteli.

Hän oli luvannut ajaa vanhan uskollisen kiesini kaupunkiasuntoni pihaan Nõmmelle. Oli mukava nähdä Anjaa, joka oli välillä hengaillut Intiassa. Pyrystä huolimatta hän oli hankkinut jostain mangojäätelön, joka sopi hänen keltaiseen baskeriinsa. ”Mitäs kulutuspeluri, kapitalismin kangastusten uhri!” hän tokaisi.

21

Nippernaati 1

Ehdin hetken pohtia, mitä ihmettä kissalle sitten tapahtuu, kun voitan uuden auton. Nostanko kissimirrin ruumiin takakontista suoraan, suoraan uuteen tuoksuvaan autoon, puhtaalle tummanharmaalle kankaalle? Kunhan en vain unohtaisi. Innostuneen oloiselle Anjalle en ruvennut kertomaan onnettomasta eläimestä.

Vaaleanharmaa Opel Meriva katseli minua suuresta salista viisain äidillisin silmin. Se oli hyväntahtoinen, ymmärtäväinen eläin, luonteeltaan ehkäpä delfiinin tapainen, eikä sitä ollut häpäisty ostoskeskuksen logolla.

Ilmoittautumispöydän ääressä istui ruskettunut tyttönen, jolla oli hammasraudat. Hän pyysi minulta ostokuittia ja kutsua. Sitten hän kysyi, millä nimellä minut voisi kuuluttaa lavalle, ja vastasin: ”Atropos”. ”Atropos?” tyttö kysyi epäuskoisena. ”Joo. Kirjoitetaan siten kuin sanotaankin.” Anutrof ja Schicksal, jotka ensin tulivat mieleeni, olivat liian kesyjä. Kun tyttö näki henkilökortissa oikean nimeni, hän halusi vetää Atropoksen yli, mutta tyytyi lopulta lupaukseeni paljastaa virallinen nimeni, jos voittaisin.

Tyttö kertoi, että kaikista loppuarvontaan osallistuvista otettaisiin valokuva, joka ladattaisiin ostoskeskuksen kotisivulle. Eikä onneksi vain sinne, vaan tietenkin myös ostoskeskuksen Facebook-sivulle.

Tartuin Anjaa käsivarresta. ”Hei, voisitko lainata baskeriasi? Siksi aikaa vain, kun menen tuonne eteen vetämään sen arvan.” ”Siis, mitä? Haluatko laittaa tämän päähäsi?” ”No joo, ihan mitä hyvänsä.” ”Tämä on kylläkin mun vakibaskeri. Mun keltainen, mun brändi.

Sä näytät se päässä ihan –” ”Kukaan ei tunnista sitä, kun se on minulla. Ihan totta, Anja, jooko.” ”Jaa-a.”

22

Maarja Kangro

Anja otti keltaisen baskerin päästään ja ojensi sen minulle. Aset­ telin sen päähäni ja seurasin samalla peilien peittämästä suuresta pylväästä, kuinka omaksuin tietynlaisen pellemäisen taiteilijahabituksen. ”Aurinkolasit. Ei sinulla sattuisi olemaan aurinkolaseja mukana?” ”Ai, pyryltä suojautumista varten, no miksiköhän en ottanut mukaan?” ”Jaa. Lähden sitten ostamaan, viitsitkö tulla mukaan? Kymmenen minuuttia vielä.” ”Ihme hermoilua.” ”Kollegat ja… katsos, opiskelijat voivat nähdä sen kuvan Face­ bookissa. Sitten auktoriteettini on mennyttä.”

Anja nauroi. ”Ai, ettei tulisi kuulonkaan, että antaisit heille luettavaksi marksisteja ja itse osallistuisit ostoskeskuksen asiakasarvontaan? Apua, ei oo totta, opella on arpajaisvoittoauto!” ”Ei ole kyse marksisteista. Sitä paitsi en minä muutenkaan niistä puhu. Periaatteesta vain.”

Olin tajunnut, etteivät opiskelijat pitäneet minusta ihan koko sydämestään. Palautelomakkeissa valitettiin, että puolet luennoista perutaan, vaikka olin perunut vain viidesosan. Niin ikään valitettiin, ettei opiskelijoita aktivoida seminaarissa tarpeeksi. Annoin pitkähiuksisten tyttöjen lukea ääneen ich bin die liebe mumie und aus ägypten kumm i e ja innostuin esimerkinomaisesti kirjoittajan huumorista, mutta opiskelijoiden nuoret silmät tuijottivat eleettöminä vastaan. ”Anteeksi, minäkin haluaisin samanlaisen auton, mistä se on?” jatkoi Anja. ”Niinpä. Tällainen tapaus ei kasvata luottamusta minuun. Vähän samantapainen tilanne kuin se Mrožekin humoreski, jossa elefantti nousi ilmaan koululaisten edessä. Minun on pidettävä elefanttini maassa. Menen nyt ostamaan ne aurinkolasit.”

23

Nippernaati 1

”Taas yhdet arskat,” sanoi Anja. ”Ja kuinkahan paljon rahaa minäkin olen elämäni aikana niihin tuhlannut. Ostan valehtelematta joka reissulla taas uudet, pää on kuin vuotava sanko. Kotona minulla on iso laatikollinen, olisinpa tiennyt.” ”Ei hitto, arvonta alkaa ihan kohta.”

Halpoja turistilaseja ostoskeskuksessa ei kuitenkaan myyty. Yksi putiikki, joka myi kummallisia goottialusvaatteita ja synkän hätkähdyttäviä, kai myöhäisteineille suunnattuja iltapukuja, näytti olevan ainoa, jossa oli myös aurinkolaseja. Laseja oli kolmenlaisia, halvimmat maksoivat 22 euroa. Uusi Opel Meriva maksoi varmaan ainakin 16 000–17 000 euroa. Puhumattakaan siitä, mitä maineeni maksoi.

Kahdenkymmenenkahden euron aurinkolasien sangoissa hymyilivät kimaltelevat pääkallot. No, ihan sama. ”Kolmantena onneaan tulee koittamaan… Rünno! Missä meillä on Rünno?”

Kiiltävän valkoiseen, ankean kesäiseen pukuun pukeutuneella juontajalla oli päässään vaaleanharmaa pikku hattu, jossa kimalteli palkinnon lahjoittaneen autokaupan logo. Hän käveli keikistelevin askelin lavalla edestakaisin ja toisteli: ”Rünno, Rünno, Rünno. Tule Onnettaren luo!” Juontaja oli tuunannut olemuksensa niin pinkeäksi paketiksi, että se vaikutti terveysriskiltä, ja hänen puolestaan harmitti.

Onnetar oli keski-ikäinen, Cicciolinalta näyttävä trimmattu nainen, joka kallisti silloin tällöin päätään viekkaasti hymyillen. Sen piti kai kuvata kohtalon vallatonta, arvaamatonta luonnetta. Nainen piteli kädessään suurta silinterihattua, josta pisti esiin lukuisia paperi­ kääröjä. ”Ei hitto, en mene,” mutisin Anjalle. ”Olisi noloa voittaa. Eikä häviämisessäkään ole järkeä.” Vedin keltaisen baskerin syvemmälle päähän, mikä teki minut vieläkin typerämmän näköiseksi. ”Ota nyt ihan rauhallisesti, kuuletko.” Anja hihitti. ”Katosiko itseironia yhtäkkiä taivaan tuuliin?”

24

Maarja Kangro

Noin kymmenvuotias hintelä poika asteli kuin pieni urhea soturi Cicciolinan luokse ja vetäisi tämän silinteristä reippaasti kaikkein korkeimman rullan. ”Ja Rünno on voittanut, mitä se Rünno voittikaan? …ja Rünno saa ilmaisen steppitunnin Per Asperan tanssiakatemiassa! Onnea, Rünno-poika!” ”Ihanko per aspera”, mutisi Anja. ”Seuraavaksi tulee, seuraavana on vuorossa… Mitä luulette?” ”Tosi noloa”, mutisin. Anja taputti minua olkapäälle. ”Oho, poskesi ovat ihan punaiset”, hän sanoi typerästi hihitellen. ”Kuvittelin, että sinä pistät arvonnoille jotenkin coolimmin kampoihin, mutta katso nyt itseäsi.” ”Elle!”

Kirsikanpunaiseen asuun sonnustautunut Elle poseerasi Facebookkuvaa varten kädet rehvakkaasti lanteilla. Takaapäin katsottuna näytti, että lanteilla olevat käsivarret vapisivat hieman. Tai ehkä hän teki sen tahallaan saadakseen aikaan eroottisen vaikutelman. ”Nyt Elle ojentaa käden Onnettaren kääröä kohden. Ojentaa… ja ojentaa pikku kätösensä. Ja niinpä hän voittaa… Mitä luulette hänen saavan? Mitä itse luulisit, Elle?”

Elle hymyili niin että ikenet näkyivät ja kohautti olkiaan. ”Elle on voittanut… myös ilmaisen steppitunnin! Hurraa! Oletko aikaisemmin stepata kopistellut? Etkö? Hip hurraa!”

Ihmiset taputtivat ja iloitsivat omien voittomahdollisuuksiensa kasvamisesta. ”Rein! Rein on seuraava. Hänkin pääsee steppaamaan Per Asperan tanssiakatemiaan. Klip-klop! Onneksi olkoon!”

Paperikääröön oli kirjoitettu sinihopeisin kirjaimin Per Aspera!

Rein piti sitä kädessään kuin tyhjää muovista oluttuoppia, jolle hän ei ollut vielä löytänyt roskista. ”Atropos!” huusi juontaja hämmentyneenä ja siristeli silmiään.

25

Nippernaati 1

”Atropos. Jos kerran nimi on Atropos, niin olkoon sitten Atropos.

Kutsumme lavalle At-ro-pok-sen!” ”Ei helvetti.”

Typerä peitenimi ei parantanut tilannetta lainkaan. Vilkaisin Anjaa, joka virnisteli ja nyökkäsi. Lähdin nopein askelin lavan suuntaan toivoen pystyväni piiloutumaan yleisöltä kiirehtimällä eteenpäin. ”Hei, pysähdyhän hetkeksi, niin otetaan kuva!”

Pysähdyin, mutta liian lyhyeksi aikaa, joten sain heti kuulla: ”Odota, astuhan askel taaksepäin, valokuvaajamme haluaa ottaa sinus­ta kunnon potretin.”

Ajattelin aluksi, etten tottele tai häivyn kokonaan paikalta, mutta koska olisin sen vuoksi joutunut kiusallisen huomion keskipisteeksi, astuin kuuliaisesti askeleen taaksepäin. ”No niin, otetaanpa lasit pois ja näytetään silmätkin yleisölle! Tässä on At-ro-pos!”

Ajattelin sanoa, että enpäs otakaan, mutta kohotin 22 euron pääkallolaseja kuitenkin hieman ja laitoin ne sitten heti takaisin päähän. ”Kiitos, ja seuraavana Onnettaren luokse, Atropos! Mikähän onni siellä odottaa?”

Onnetar hymyili minulle leveää räikeän pinkkiä hymyään ja ojensi silinterin minua kohden. Aurinkolaseista näkyi melko hyvin läpi, ja minun piti nyt olla tarkkana.

Ja totta tosiaan, huomasin yhden rullan sisällä selvästi erilaisen tummansinisen kirjainrivin. Se oli toiseksi korkein rulla, keskellä silinteriä. Käänsin katseeni hetkeksi kohti kattoa teeskennellen, että tavoittelen onneani umpimähkään, ja vetäisin rullan hatusta. ”Atropos on voittanut – vaan mitä onnenonkija nimeltään Atropos onkaan voittanut, millaisia onnentuulia Onnetar on hänelle tänään suonut?”

Anja tuijotti minua epäuskoisena.

26

Maarja Kangro

”Atropos on voittanut ilmaisen steppitunnin! Onneksi olkoon, Atropos!”

Kaksi ihmistä myöhemmin vuorossa oli tanakka teinityttö, joka vetäisi Opel Meriva -arvan. Hän hymyili laimeasti kuin pupujussi, minkä vuoksi lavalle kutsuttiin myös tytön ei-niin-tanakka, mutta jopa häiritsevän nuorenoloinen isä, joka taputti tyttöä vaivautuneesti olalle.

Juontaja hymyili maireasti kuin murhaajapoliisi. ”Hip-hip-hurraa!

Aivi-Penelope nappasi hatusta sen, mitä me kaikki palavasti himoitsimme! Onnentyttö. Onko sinulla jo ajokortti? Ei? No vielä ehdit!”

Juontaja ei antanut vireystasonsa laskea ja toisteli konemaisesti kuin ekstaasissa ”hahhaahhahhaahhaa” sekä puisteli naureskellen päätään. ”Vaan kaikkien muidenpa mieltä piristää ja kuntoa kohottaa tunti steppausta kullekin sopivana aikana! Onnea meille kaikille!”

Sunnuntai-iltapäivänä lasiseinäinen kahvila oli pullollaan väkeä.

Näytti siltä, ettei lumipyry haitannut paikasta pitäviä. Meillä oli tuuria: ikkunapöydästä poistui juuri pariskunta. Olin luvannut tarjota Anjalle ruuan kiitokseksi moraalisena tukena olemisesta, mutta nyt ajatellessani turhaan ajettua matkaa minut oli vallannut säästäväisyyspuuska ja otin itselleni halvimman mahdollisen keiton. Se oli hernekeittoa, mutta ei mitään perussoppaa, vaan design-hernekeittoa, ennennäkemättömän kirkkaanvihreää sellaista. ”Eikö sinusta tunnu välillä siltä, että ihmisen aivot tai jokin osa niistä, tekevät henkilön muuta tietoisuutta, tarkoitan minää, sabotoivia päätöksiä?” kysyin Anjalta. ”Hei, paskat siitä, että kävi näin.” ”Tarkoitan, että välillä tiedän ihan selvästi, miten tulisi toimia, millainen vastausvaihtoehto tulisi valita niin sanotusti, mutta tyydyn vain katsomaan sivusta, kun käteni painaa väärää nappulaa. Näin ihan selvästi, minkä rullan sisällä oli erilainen teksti.”

27

Nippernaati 1

”Voi, jestas sentään.” Anja popsi lampaankotletteja, mikä sai minut kateelliseksi, vaikkei design-hernekeittokaan pahalta maistunut. ”Vähän niin kuin se Libetin koe. Tiedostamattomat aivotoiminnot päättävät ennen meitä, miten ryhdymme toimimaan. En muista, montako sataa millisekuntia tuo ero olikaan – kaksi- tai kolmesataa –, jonka aikana aivot ovat jo ehtineet päättää, mutta itse emme tiedä siitä vielä mitään. Kuka se on, joka tuon päätöksen tekee?”

Anja tuijotti minua. ”Onko tuo retorinen kysymys? Vai haluatko ottaa yhteyttä psykiatriin?” ”Psykiatriin. Ei, helvetti.”

Otin lusikallisen kirkasta hernekeittoa ja kuvittelin taas mielessäni uuden auton matkustamon sivistyneen tuoksun.

Joimme pari kuppia kahvia, ja sitten Anja päätti, että haluaa vielä lasillisen viiniä. Minä otin alkoholittoman oluen. Huomasin, että olin nostanut aurinkolasit päälaelle kuin kesälomalainen. Kun jatkoin ajomatkaa takaisin maalle, oli jo kauan ollut pimeää. Kuten Anjakin sanoi, olisi ollut fiksumpaa jäädä kaupunkiin, mutta minulla oli kuitenkin vielä kolme vapaapäivää ja maalla pienessä jääkaapissa oli sulamaan jääneitä mustekaloja. Ja mikä tärkeintä: maalla oli myös suuri läppäri, johon viisaat mietteeni oli tallennettu.

Lumisade oli muuttunut yhä sakeammaksi. Vaikka oli sunnuntai-ilta, kaupunkiin päin oli matkalla vain muutama yksittäinen auto.

Minun olisi pitänyt kääntää nokka toiseen suuntaan ja ajaa hetimmiten takaisin kaupunkiin. Olin kuitenkin saanut sen vaikutelman, että paikallinen kunta hoitaa teidensä auraamisen hyvin. Heillä oli eräs tietty Väino, joka aurasi tien portinpieleen saakka ilman lisämaksua.

Olin käsittänyt, ettei Väino ryypännyt ja että hän hoiti hommat myös viikonloppuisin.

Olin ehtinyt noin kolmenkymmenen kilometrin päähän kaupungista, kun huomasin keskellä kinostuvaa tietä ihmisen. Ihminen heilutteli kömpelösti kättään; kyseessä oli iäkäs nainen, ilmeisesti hullu.

28

Maarja Kangro

Ohjasin auton vastaantulijoiden kaistalle, etten olisi ajanut eukkoa päin – en tiedä, mitä olisin tehnyt, jos joku olisi tullut vastaan. Auto kiepautti perän eteen ja minulla oli täysi työ pysytellä tiellä. Kun olin saanut tilanteen hallintaan, ajoin rauhallisesti eteenpäin. Muori saisi pyryttävässä yössä varmasti surmansa. Huomisista tai ylihuomisista uutisista saisi sitten lukea, että Tallinna–N. maantieltä oli löydetty vanhan naisen jäätynyt ruumis. Pystynkö olemaan pahoillani uutisia kuunnellessani? ”Kamala juttu. Jokuhan oli varmasti nähnyt hänet.

Eikö ohitse tosiaan ollut kulkenut yhtään autoa?” Kenenkään minun lisäkseni ei pitänyt saada tietää tästä. Jarrutin ja peruutin lumessa pitkän matkan mummoa kohti.

Pitkänhuiskea eukko avasi oven ja istuutui mitään kysymättä autoon. Hän ei tervehtinyt eikä hymyillyt. ”Mihin olette matkalla?” kysyin. ”Kaupunkiin, oletko menossa Tallinnaan päin?” eukko kysyi matalalla monotonisella äänellä. ”Olen menossa juuri päinvastaiseen suuntaan. Seisoitte väärällä puolen tietä, jos teidän on tarkoitus päästä kaupunkiin.” ”Ahaa, vai niin”, totesi vanhus ja istui edelleen autossa vakava ilme kasvoillaan. ”Mistä olitte tulossa, pitäisiköhän mennä takaisin kotiin? Tällaisella säällä ette kyllä pääse enää minnekään. Katsokaahan, toisesta suunnasta ei tule auton autoa.” ”Niinpä niin. Herra varjele”, mutisi mummo. ”Missä päin kotinne on?” kysyin. Tietääkseni lähistöllä ei ollut minkäänlaista hoivakotia, josta muori olisi voinut lähteä lipettiin. ”Armand. Armand on nyt kotona.” ”Ajanko tästä eteenpäin – kummalle puolelle tietä kotinne jää, onko se kaukana maantieltä?”

29

Nippernaati 1

”Siunatkoon, minä niin pelkään Armandia.” Eukko ei katsonut minuun päinkään, vaan mutisi: ”Pelätä nyt omaa poikaa, mutta hän on taas kotona.” ”Entä missä tämä koti sitten on?” ”Sammetissa.”

Minusta tuntui, että olin joskus nähnyt sellaisen tienviitan, kun olin ajellut mökkeröltäni järvelle päin. Jos nyt yleensäkään olin nähnyt mitään. Sillä miten ihmeessä mummeli olisi sieltä saakka päätynyt tänne ja vieläpä tässä säässä? Matkaa oli kaksikymmentäviisi kilometriä, ellei enemmänkin. Lähdin liikkeelle, ja lämpimässä autossa alkoi leijua kusenhaju, joka muuttui kirpeämmäksi joka sekunti. ”Asutteko te siis Sammetin kylässä?” kysyin jo korkeammalla ja kärsimättömämmällä äänellä. ”Kalmusen kylässä.”

Nimi ei kuulostanut tutulta. Suunnittelin vieväni eukonrähjän vaikka kyläkeskukseen, tehkööt siellä hänelle mitä lystäävät. Ja soitan sinne vaikka poliisin, jos muita vaihtoehtoja ei ole. ”Miten pääsitte maantietä pitkin näin kauas?” ”Voi, siunatkoon,” muoripahanen toisteli. Mitä oikein tarkoitatte? ”Miten päädyitte tänne?” ”Kyllä, kyllä. Kovin pyryttää. Auraaja-Ants myöskin… Herra­ munjee.” ”Auraaja-Ants toi? Eikö se ollutkaan Väino?” ”Ei. Armand tuli taas aamusta kotiin. Pääsi jo kesällä pois, ennen aikojaan.” ”Pois?” ”Niin, se istui kuusi vuotta.”

Kusenhaju oli sakea. Ajattelin etupenkkiä ämmän takapuolen alla ja aloin kakoa, joten avasin ikkunan. Lunta tulvi sisään, liian paljon lunta. ”Kuusi vuotta.”

30

Maarja Kangro

”Mistä hän oikein istui?” Suhautin ikkunan uudelleen kiinni ja tukahdutin tahattoman yskän. ”Ihmisen takia Armand istui. Ihmisen takia. Puukotti ystävän kuoliaaksi. Siunatkoon. Ja nyt sanoo, että Jeesus on ilmestynyt hänelle viime vuodet. Niin se väittää. Minäpä luulen, ettei ole, poikaseni. Ei se Jeesus ollut. ”Onpa tosiaan kamala tarina.” ”Minä niin pelkään, tiedätkös.” Ihan kuin muori olisi puhunut tuulilasille eikä minulle. ”Kesällä se alkoi käydä kylässä. Tuo lahjoja.

Minä pelkään, vaikka ajattelenkin, että oma poika, mutta pelkään kuitenkin.”

Katselin eukon kapoisia kasvoja, alaspäin kaartuvia suupieliä ja korkeaa otsaa: ehkäpä hän oli nuorena ollut viileä kaunotar. Montako kertaa peräkkäin pitää päästää housuihin, että syntyy tällainen haju?

Ilmeisesti sukkahousutkin oli kustu märiksi, tai mitä hänellä nyt sitten yllään olikaan, ja epämääräisen värinen tumma takki samoin.

Siihenkin lienee sedimentoitunut kusikerrostumia eri aikakausilta.

Välillä niiden täytyy kuivua, jotta sedimentti saavuttaa oikean kirpeyden asteen. Sen jälkeen housuihin voi päästää uudemman kerran, sitten pitää taas odottaa, että ne kuivuvat. Voisiko kusikerrosta tarkoittava sana olla kusikko? Kakominen alkoi uudestaan. ”En nyt tarkoita tällä mitään, mutta se kaunis Airi. Tiedäthän, kaupalla oli syksyllä ilmoitus. Lähti kotoa, niinhän siinä sanottiin, elokuussa jo. Sanon siinä sitten Armandille, että tiedätkös, poika, mihin tyttö jäi. Ja se kiersi keittiöpyyhkeen kaulani ympäri, näin ikään. Siunatkoon.”

Tie oli kauttaaltaan valkoinen, ja valkoiset ajourat pyrylumessa muuttuivat yhä epäselvemmiksi. Kuinka pitkä ajomatka maalaistalolle saattoi vielä olla? Olisi varmaan pitänyt kääntyä takaisin, ennen kuin on liian myöhäistä. Että minun idiootin pitikin jättää tietokone maalle. Rakkine mikä rakkine, mutta tuskin kukaan vähä-älyinen 31

Nippernaati 1

murtovaras sitä tajuaisi. Koko muu kovalevy on varmuuskopioitu, mutta uusia, kuivia humanistisia mietteitä ei. Aikoikohan muori ajella kanssani koko matkan takaisin kaupunkiin – ja miten pääsisin hänestä siellä eroon? ”Se oli kaunis tyttö se, siunatkoon, opiskeli kondiittoriksi. Vaan minun poikani on viisikymmentäkolmevuotias. Se vaan sanoo, että älä äiti hulluja puhu.

Meitä vastaan tömähti paksu pehmeä penkka. Tuulilasi peittyi valkeaan massaan eikä tuulilasinpyyhkimistä ollut mitään apua. Auto kääntyi hieman sivuttain, mutta siinä kaikki. Se ei liikkunut enää mihinkään. Painoin kaasua ja yritin peruuttaa. Maantietä ei ollut enää kummassakaan suunnassa, aivan kuin lumivyöry olisi peittänyt sen alleen. ”Jumissa ollaan. Pyry on tukkinut tien.” Avasin ikkunan, hengitin raikasta ilmaa ja lunta. Pahuksen mummo istui paikoillaan, tuiskuava lumi kasteli kasvoni. ”Lunta. Tuolla tavalla lumi sataa sisään,” sanoi eukko matalalla monotonisella äänellä.

Siunatkoon.

Taivaasta pyrytti lunta valkeina putouksina. Sillä tavalla lapsuuteni elokuvissa kuvattiin avaruusmatkoja. Otin puhelimen ja näppäilin 112. Niinpä niin. Soittoja on tullut paljon. Tehdään, mitä voidaan.

Pitää pysyä autossa lämpimässä ja olla kärsivällinen. Aurauskalustolla kestää jonkin aikaa.

Tuijotin valkoiseen avaruuteen ja tunsin, että design-hernekeitosta olivat kadonneet viimeisetkin rippeet. Pystyisinkö kaivautumaan lumilapion avulla maantien lumettomalle puolelle? Vai onko viisaampaa odottaa lumiauroja?

Kun avasin auton oven uudestaan, vanhuksesta lähtevä kusenhaju lehahti aaltona minua vastaan ja aloin taas kakistella. Yäkkkhh. Hyi helvetti.

32

Maarja Kangro

”Mahtaisitteko piipahtaa ulkona, vähän tuulettumassa?” ”Mitäs nyt sitten tapahtuu?” kysyi eukko. ”Pelastuslaitos on tulossa. Ei kyllä tiedetä, milloin.” Tuijotin eukon typerää murheellista ilmettä. ”Menkäähän vähän tuulettumaan.” ”Mitä minä nyt sellaista. Odottelen tässä. Poliisi tulee, ja minäkin puhun, olen koko ajan sanonut, että nyt puhun, herravarjele. Mutta en minä pojalle rupea poliisia soittamaan.” ”Kuulkaahan, minun pitää välillä sammuttaa moottori. Sitten tulee kylmä, menkää ulos ja liikkukaa vähän.” ”Kylmä ja kylmä.” Mummeli tuijotti murheellisen ilmeettömänä valkoista tuulilasia.

Menin hakemaan takakontista lumilapion ja kaivoin maantien reunaan syvään lumeen kapean polun itselleni. Sitten menin takaisin autolle ja nostin takakontista varovasti muovikassin reunoista kiinni pidellen kuolleen kissan. Keltaisenvalkoinen pikku ruumis oli veltto ja kevyt. Astelin lumeen kaivettua polkua pitkin kohti metsänreunaa, otin vauhtia ja heitin eläimen sekä punaisen Dussmannin muovikassin myötätuuleen, niin kauas itsestäni kuin suinkin pystyin. Huusin ”Hola!”, ja tuisku vastasi ulvoen. Muovikassi lensi kuin aavemainen purje tummaa kuusikkoa kohti.

Kuin Sisyfos aloin kaivaa itselleni tietä Tallinnaan. Jos olisin katsonut tarkasti toiseen suuntaan, olisin ehkä huomannut lumen läpi autolle päin rämpivän tumman mieshahmon. Tai sitten en olisi nähnyt siellä yhtään mitään.

33

Maarja Kangro Maarja Kangro (s. 1973 Tallinnassa) on julkaissut Virossa tähän mennessä yhteensä viisi runoteosta, lastenkirjan ja kolme novellikokoelmaa. Hänet on palkittu teoksistaan mm. Tallinnan yliopiston ja Viron kulttuurirahaston kirjallisuuspalkinnoilla. Novelli Atropoksen Opel Meriva (Atropose Opel Meriva). Se on alkujaan julkaistu viroksi Viker­ kaar-aikakauskirjan numerossa 4–5/2013 sekä Hüppa tulle -novellikokoelmassa vuonna 2014. Kangro on palkittu novellistaan Friedebert Tuglas -novellipalkinnolla 2014.

Kangro painaa kaasua ja kuljettaa lukijan suoraan pääkaupungin kuumimman ostoskeskuksen arpajaisiin. Novellin päähenkilön, modernin kaupunkilaisnaisen, autoa ei ohjaa kukaan muu kuin päähenkilö itse, mutta takakontista saattaa sen sijaan löytyä vaikka mitä.

Osin dekkaria muistuttavaan matkaan mahtuu myös pohdintoja estetiikasta ja litteraatin arjesta, irvokkain yksityiskohdin höystettyjä tra-

34

Maarja Kangro

gikoomisia kohtauksia elämästä sekä materialistisen hyvän ja maineen välillä tasapainottelua.

Monien Maarja Kangron novellien ja runojen reseptinä on ripaus napakkaa groteskia kuvailua, kyynikon arkea ja suhdedraamaakin, joka hykerryttää lukijaa ja pitää lääkärin loitolla.

Jenni Kavén

35

3

Urmas Vadi

J

Suomentanut Hanna Samola

Isän kuolema

oskus lukion alkuaikoina Laura ja minä suutelimme. Is-

tuimme kädet toistemme käsissä yliopiston kahvilassa, jossa tee maksoi 40 senttiä. Joimme ämpärikaupalla teetä, suutelimme ja kävelimme ja suutelimme, mutta sitten kaikki loppui. Minä olin tietenkin nuori ja tyhmä, ja Laura oli vielä nuorempi. Emme osanneet rakastaa toisiamme. Riitelimme jostakin typerästä ja ikävästä. Minä syytin Lauraa, hän nimitti minua tiukkapipoiseksi ja vainoharhaiseksi, ja niin kaikki meni kuten meni. Minulla oli kuitenkin vuosien ajan tunne, että olin kadottanut jotain. En tavannut Lauraa yli kymme-

37

Ilmestynyt novellikokoelmassa Kuidas me kõik reas niimoodi läheme (Tuum, 2014).

Nippernaati 1

neen vuoteen, en kadulla, teatterissa, kaupassa enkä edes Zavoodissa, vaikka tiedän, että hän on asunut koko ajan Tartossa.

Tänä vuoden 2010 hellekesänä Laura soitti ja kertoi isänsä kuolleen. Hän kysyi, voisinko lainata hänelle rahaa. Minua ahdistaa joka kerta, kun joku haluaa lainata minulta rahaa. Pala nousee kurkkuun, ja vaikken sanoisi mitään, huomaan kysyväni kolmea asiaa: kuinka paljon, kuinka pitkäksi aikaa ja mitä varten? Ennen kuin olin ehtinyt kysyä mitään, Laura vastasi minulle: sen verran kuin sinulla on, ensi kuun alkuun, tavataan jossakin niin kerron sitten.

Hän istui terassilla pöydän ääressä, kädet pöydällä. Hän oli yhtä kaunis kuin ennenkin, mutta hänen silmänsä olivat itkettyneet. Yritin olla myötätuntoinen, mutta kuulostin tökeröltä kuten aina. Tilasin mehun ja jäitä, koska oli tuskastuttavan kuuma. Lopulta kysyin Lau­ ralta hänen isästään, koska tiesin, ettei hänellä sellaista ollut. Sen oli Laura tiennyt itsekin. Kun hän oli lapsena kysynyt isästä äidiltään, tämä oli sanonut, että sinulla on vain äiti ja isoäiti ja isoisoäiti. Vähän myöhemmin, kun isoisoäitiä ei enää ollut, isoäiti kertoi Lauralle, että sinä olet syntynyt pyhästä hengestä, ja jonkin aikaa Laura piti siitä ajatuksesta. Kun toisille lapsille alettiin puhua isästä, äidistä ja lapsista mehiläisinä, äiti kertoi Lauralle yksittäisestä kukkasesta, joka törrötti keskellä aukiota. Siitäkin ajatuksesta Laura piti. Vielä myöhemmin, kun Laura jo tiesi, ettei ollut syntynyt pyhästä hengestä eikä ollut yksinäinen kukka niityllä, äiti oli vain hiljaa. Hän ei sanonut, että isä oli lähtenyt jonnekin, hän ei sanonut, että isä oli kuollut, hän ei sanonut mitään, alkoi vain itkeä. Niin hän teki joka kerta, kun Laura kysyi isästään. Muistan, että joskus olimme puhuneet aiheesta. Olin sanonut Lauralle: ”Voi olla, että äidilläsi on jokin tärkeä syy, miksi hän ei halua puhua sinulle isästä. Voi olla, että hän haluaa suojella sinua.” ”Suojella? Isältä?” Laura oli ihmetellyt. ”No, en tiedä, mutta kyllä, voi olla niin.”

38

Urmas Vadi

Hän oli varma, vankkumaton, sinnikäs: ”Samantekevää, mikä tai kuka hän on, onko hänellä sata naista, onko hän murhaaja, onko hän kuollut, yhdentekevää, miten hän kuoli, totuus on minulle tuhat kertaa parempi kuin elämä tässä piinaavassa tietämättömyydessä. Tai äidin ulinan ja nyyhkytyksen kuunteleminen, tuhat kertaa mieluummin kuulen totuuden.”

Nyt totuus oli selvillä, ja isäkin. Minulle tuotiin mehu ja jäitä, kuten olin toivonut, ja löysin itseni ajattelemasta sopimattomia: miten olisi, jos tarttuisin Lauran pöydällä lepääviin käsiin.

Jää suli ja Laura puhui. Hän sotkeutui aluksi sanoissaan ja selitti joistakuista naisista ja äidistä, oli taas puhkeamassa itkuun mutta hillitsi itsensä. Muistan, että Laura oli kaunis, kun itki. Hän kuitenkin kokosi itsensä ja aloitti alusta. ”Maanantaina minulle soitettiin poliisista ja kysyttiin, olenko se ja se, ja sanoin, että kyllä olen ja mietin, miksi he minulle soittavat, mutta sitten he sanoivatkin, että olemme pahoillamme, tai jotakin sellaista, mitä aina sanotaan, ja että teidän isänne Taisto Raadik on kuollut. Vaikka olin aavistellut, ehkä kuvitellut ennalta, että joskus niin käy, kysyin tietenkin aluksi, oletteko varma, en tunne sellaista miestä, mutta sitten he selittivät, että Taisto Raadik on takuulla isäni.

Hän oli vähän aiemmin teettänyt DNA-tutkimuksen, poliisi oli löytänyt hänen tavaroistaan äitini kirjoittaman kirjeen ja miltei täydellä varmuudella Taisto Raadik on isäni. Tai oli, ja koska isyyden tutkimiseen meni kauan eikä hänellä ollut muita sukulaisia, hänet tuhkattiin. He kysyivät, voisinko tulla Võrun hautaustoimistoon hakemaan uurnan. Itkin, laskin luurin ja miettimättä sen enempää soitin äidilleni. Oikeastaan olin suunnitellut jo aikaisemmin, kuinka soitan hänelle sitten, kun olen lopulta saanut tietää, kuka isäni on, kuinka soitan äidilleni ja sanon, että Taisto Raadik on kuollut. Kuivasti, surutta ja syyllistämättä, jotta kaikki olisi vaikuttavampaa. Aivan kuin Bergmanin elokuvissa, jotta syytös olisi täydellinen ja muuttaisi 39

Nippernaati 1

puheet pyhästä hengestä ja yksinäisestä kukasta entistä naurettavimmiksi. Niin soitin ja kerroin: ”Hei äiti, Taisto Raadik on kuollut.” Jäin odottamaan. Äiti ei sanonut mitään, en kuullut edes hänen hengitystään, mutta odotin, että hän sanoisi jotakin. Ensimmäinen asia, jonka hän sanoi tai oikeastaan jätti sanomatta ja päästi itsestään ulos, oli huokaus. En muista, mitä hän vielä sanoi, mitä hänellä ylipäänsä oli sanottavaa, mutta se huokaus on jäänyt kaikumaan korviini. Koko matkan Võruun kuulin äidin huokauksen. Se ei kuulostanut taakalta, joka syyllisyyden, vaikenemisen ja salailun ja tiilikasan ja ties minkä roskan paisuttamana kaatuu niskaan niin, ettei sen alla enää jaksa.

Se ei takuulla ollut sellainen huokaus, päinvastoin. Niin huokaisee se, joka on siivonnut koko päivän kellaria ja tulee vihdoin ylös, siristää silmiä ja huokaa. Se huokaus oli juuri sellainen, ja siksi muistan sen puhelusta paremmin kuin minkään muun. Tai no, yhden toisenkin asian muistan. Sanoin ajavani Võrun hautaustoimistoon hakemaan isäni ja kysyin, haluaako äiti tulla mukaani. Hän kertoi, ettei tahdo ja ihmetteli, miksi minä sinne menen. En alkanut selittää hänelle, että jonkun pitää mennä, koska isällä ei ollut ketään läheisiä, mutta sanoin: ”Menen tapaamaan isääni!” Lopetin puhelun dramaattiseen lauseeseen ja lähdin ajamaan, mutta korvissani soi äidin huokaus.

Olin vihainen ajatellessani, kuinka hän saattoi sillä lailla huokaista, mikä oikeus hänellä on huokaista niin!”

Laura otti kulhosta puoliksi sulaneen jääpalan, pani suuhunsa, puraisi halki ja jatkoi. ”Võrun hautaustoimistossa minulle ei sanottu mitään, annettiin vain uurna ja kysyttiin, haluanko järjestää hautajaiset. Sanoin haluavani, mutta hautajaisiin menisi vielä aikaa. He antoivat minulle laskun tuhkauksesta ja uurnasta. Pelkkä uurna maksoi yli tuhat kruunua, sellainen typerä ristikuvioitu laatikko. Olisin voinut kaataa tuhkan vaikka kolmen litran purkkiin. Hautaustoimiston väki kertoi, että Taisto Raadikin kuolintodistuksen saisin oikeuslääkäriltä. Kun ajoin 40

Urmas Vadi

sinne ja kysyin, mihin isä kuoli, minulle ei osattu vastata. Jollekin sivulle oli kirjoitettu: kuolinsyy tuntematon. Kysyin, miten niin tuntematon, mitä se tarkoittaa: ”Kun ihminen kuolee, pitää siihen olla jokin syy.” Vihreään esiliinaan ja hopeiseen ristiriipukseen pukeutunut ruumiinavauslääkäri sanoi: ”Aina ei pidä. Voi sanoa, että hänen sydämensä pysähtyi, mutta mikä aiheutti pysähtymisen, sitä emme tiedä. Se ei ollut infarkti, se ei ollut halvaus, mitään sellaista ei ruumiinavauksessa löytynyt. Hänet tuotiin meille sairaalasta, voitte mennä ja kysyä sieltä. Hänen tavaroidensakin pitäisi olla siellä.”

Nieleskelin kyyneliä, ja ristiriipusmies näki sen. ”Olette hänen tyttärensä?” ”Kyllä.” ”Surullista tietenkin, sillä hän oli hyvässä kunnossa ja olisi voinut elää vielä vuosia. Mikään ei kuitenkaan auta, eikö vain meidän kaikkien pidä täältä lähtemän, kun viikatemies meitä kutsuu. Kysymys on vain, kuka, miten ja milloin.” ”Mies lähti risteineen ja sulki painavan teräsoven perässään. Lähdin ajamaan sairaalaan. En osannut panna uurnaa minnekään. En halunnut laskea sitä lattialle, joten pistin sen viereeni etupenkille. Estin uurnan kaatumisen kiinnittämällä sille turvavyön. Tiesitkö muuten, että tuhka on painavaa?” ”En”, pudistin päätäni, en totisesti tiennyt, mutta Laura tiesi nyt, tyttö parka. ”Se on monin verroin painavampaa kuin tuhka, jonka tyhjennät uunista. Ihmeellistä. En ollut ajatellut sitä koskaan, mutta jostakin syystä pidän ajatuksesta, että ihmisen tuhka on puun tuhkaa raskaampaa.”

Kuvittelin Lauran ajamassa autoa, viereisellä penkillä isän tuhka turvavyöllä köytettynä. Olisin halunnut nähdä poliisin ilmeen, kun hän olisi pistänyt päänsä sivuikkunasta sisään ja tarkistanut, ovatko kaikki matkustajat turvavöissä.

41

Nippernaati 1

Laura otti yhden viimeisistä jo liki täysin sulaneista jääkuutioista. ”Sairaalasta minulle annettiin isän rahakukkaro, jossa oli vain kymmenen kruunua, kymmenisen raaputettua mitätöntä arpaa, kirjastokortti ja bonuskortti. Minulle annettiin mukaan myös vanha taskuradio ja Dumas’n Kolme muskettisoturia. Mietin heti, kuka isä oli miehiään. Oliko hän kuvitelmissaan d’Artagnan, Athos, Porthos vai sittenkin Aramis? Keneksi sinä kuvittelet itsesi?” ”En tiedä, en ole ikinä kuvitellut itseäni muskettisoturiksi. Vaikka siinä venäläisessä elokuvassa Mylady on lumoava, minkä vuoksi tietenkin kuvittelin olevani d’Artagnanin roolissa. En tietenkään d’Artagnan, vaan minä itse. Näin d’Artagnanin näyttelijän viitisen vuotta myöhemmin venäläisillä elokuvafestivaaleilla, ja hän näytti juuri siltä kuin kuvittelisi, että on roolihahmonsa. Sellainen vanha venäläinen d’Artagnan mustissa nahkavaatteissa ja hatussa.”

Laura ei näyttänyt kuuntelevan minua vaan sulkeutui itseensä ja jatkoi omasta asiastaan puhumista aivan kuin ei olisi kysynyt minulta mitään ja aivan kuin en olisi mitään vastannut. ”Viimein löysin isäni lääkärin, joka selitti Taisto Raadikin sairaskertomuksen. Minulle jäi tunne, että isä oli jotenkin rasittunut ja uupunut. Lääkäri oli sellainen mukava ja hienotunteinen mies, joka ei tahtonut sanoa mitään mutta sanoi lopulta, että ehkä elämä oli hänet uuvuttanut.” ”Mitä se tarkoittaa, että elämä uuvutti hänet?” kysyin heti ja lisäsin koetellakseni lääkäriherraa: ”Se ei ole kovin lääketieteellinen ilmaisu.”

Lääkäri jatkoi ympäripyöreästi: ”Ihmiset ja heidän elämänsä ovat erilaisia niin kuin kynttilät. Joku palaa kirkkaasti ja nopeasti, joku toinen pienemmällä ja tasaisemmalla liekillä, mutta hitaammin.”

Sitten minä suutuin: ”Ettekö voi vain sanoa, mistä on kyse, puhutte vain kynttilöistä!”

Nyt ympäripyöreä ja hienotunteinen lääkäri muuttui totiseksi.

42

Urmas Vadi

”Mitä haluatte kuulla? Että ihmisten pitäisi syödä terveellisemmin, juoda vähemmän alkoholia, nukkua säännöllisemmin, urheilla? Hän oli isänne, teidän pitäisi ehkä itse tietää paremmin, miten hän eli.”

Oikea hempeä ja ympäripyöreä mulkku! Lähdin menemään kä­ dessäni muovipussi, jossa oli radio, rahakukkaro ja muskettisoturit. Minua kuitenkin seurasi siivoojamummo, joka saavutti minut porrastasanteella. ”Anteeksi, minä en tuntenut teidän isäänne ja olen hyvin pahoillani, että hän on nyt kuollut, hän oli hyvin kiehtova ihminen, oli mikä oli, täällä sairaalassa hän oli meille hyvin mukava. Yksinäinen tietenkin. Kuulin, että puhuitte lääkärin kanssa ja kysyitte, mikä aiheutti isänne kuoleman, ja että teille ei osattu sanoa mitään täällä eikä ruumishuoneella. Minä en ole lääkäri enkä sairaanhoitaja, olen vain sairaalan siivooja, mutta jos sallitte niin sanon: minusta tuntuu, että hän kuoli suruun.” ”Suruun?” Nainen pyyhki vaivaantuneena käsiään takkiinsa: ”Niin, he eivät löytäneet mitään syytä hänen sairauteensa, mutta hän oli jotenkin hyvin yksinäinen. Kun kysyin, onko hänellä ketään, vaimoa tai lapsia, hän sanoi, että hänellä oli Tartossa tytär, mutta hän ei ollut uskaltanut tai halunnut tätä etsiä, koska kuka nyt haluaisi sellaista isää, joka ei ole saanut aikaan mitään eikä pärjää itsensäkään kanssa. Tieto tyttärestä oli hänelle kuitenkin tärkeä, ja hän tahtoi tehdä DNA-tutkimuksen, jotta kaikki olisi selvää ja olisi ainakin joku tai jotain, mikä jää hänestä jäljelle, koska hänestä tuntui, ettei elä enää kauan. Minä ajattelin, että se on sellaista yksinäisen ihmisen puhetta, mutta sitten kaikki olikin hänen osaltaan loppu. Totisesti sääli.”

Siivooja etsi taskustaan jotakin: ”Voisitteko viedä hänen haudalleen tämän kynttilän?” ”Vien totta kai, kiitos.”

Panin kynttilän kirjan ja radion mukaan, lähdin nopeasti ulos autooni ja itkin kuin mielipuoli.

43

Nippernaati 1

Myöhemmin kävin talossa, jossa isä oli viimeksi asunut. Se oli vanha puutalo, huussi ja kaivo olivat pihalla. Isä oli vuokrannut talosta yhtä huonetta. Vuokraemäntä näytti odottaneen minua, ryntäsi heti pihalle ja alkoi pahoitella, että kaikki on niin kuin on, hänen miehensä oli kuollut eikä hän ollut voinut tehdä pitkään aikaan remonttia, katto vuoti, mutta hän itse ei voinut enää katolle kiivetä: ”Niin, isänne lupasi vielä ennen sairaalaan joutumistaan, että panee uuden eterniittilevyn, minulla on vasara ja naulat jo valmiina, samoin yksi eterniittilevy, se minulla on ollut jo vuosia, mutta sitten Taisto joutui sairaalaan, minä sitten odottamaan, että kun hän tulee takaisin, panee sen uuden levyn paikoilleen ennen syyssateita, mutta se nyt varmaan jää, en minä mitään firmaa ala tilaamaan ja kuka nyt yhden eterniittilevyn takia tulisi, eikä sieltä niin paljon vettä vuoda, etteikö voisi odottaa.”

Nainen puhui puhumistaan, nopeasti ja pahoittelevaan sävyyn, ja tahtoi kertoa kaikesta, mutta minä halusin kysyä isästä. Halusin saada selville jotakin, joka olisi luonnehtinut häntä, jonkin yksityiskohdan, millainen hän oli, että saisin selville, millainen itse olen tai jotain sellaista. Keskeytin höpötyksen: ”En tuntenut isääni, en ole tavannut häntä koskaan, minulle hän oli aina mysteeri. Voisitteko kertoa, millainen hän oli?”

Nyt vuokraemäntä ihmetteli, miltei kauhistui: ”Miten niin millainen?” ”Ihmisenä, voitteko kertoa jotakin hänestä?” ”No, mikä ettei… Mutta minä en tuntenut häntä. Hän oli vuokralaiseni ja sen suhteen oli kyllä hyvä, ettei hän tuonut vieraita taloon, jos sellaisia oli, vaan meni heitä tapaamaan. Ei sillä, että olisin kieltänyt, mutta ei vain tuonut.” ”Missä hän kävi?” ”Tyttö hyvä, sitä minä en osaa sanoa. Hän ei kertonut, enkä minä ruvennut kysymään, missä aikuinen mies käy ja mitä tekee. Meillä 44

Urmas Vadi

kaikilla on oma elämämme. Jollakulla on tuollainen ja toisella taas tällainen, mutta jokaisella on oma elämänsä…”

Tajusin, että mummolta en tietoja saa. Kysyin isän tavaroita, koska jotainhan häneltä oli täytynyt jäädä. Pyysin, että saisin nähdä huoneen, jossa hän asui. ”Tietysti, Taiston tavarat. Huoneessa on kuitenkin jo toinen asukas eikä siellä ole mitään nähtävää, tavallinen vanha huone, remonttia pitäisi tehdä, mutta minusta ei ole tekijäksi, eikä se nyt niin huono ole, tapetti pitäisi vaihtaa, mutta muuten on kunnossa.” ”Mutta ne tavarat”, vaadin isän perintöä.

Mummeli kipaisi taloon ja tuli heti takaisin banaanilaatikko mukanaan. ”Tässä nämä Taiston tavarat ovat. Ei hänellä paljon niitä ollut.”

Avasin laatikon. Siellä oli vanhat housut ja tyyny, vanha ja likainen. Ne nostin heti pois ja löysin peltisen savukekotelon, sellaisen kuhmuisen ja vanhanaikaisen, partaveitsen, vaahtosudin, saippuan ja liinan. Aluksi mietin, että mummo huijaa – että hän on pistänyt tavaroita sivuun. Halusin nähdä edes yhden valokuvan isästä ja katsoa, näytämmekö samalta. Voiko ihminen elää niin, että hänen tavaransa mahtuvat banaanilaatikkoon? ”Tässäkö kaikki?” ihmettelin suurieleisesti ja mummo ymmärsi, mitä ajattelen, ja pelästyi. ”Heitin pois joitain lehtiä ja paitoja, mutta ne olivat todella vanhoja ja likaisia, ja paidat olivat rikki…” Näin, ettei mummo valehtele. ”En ole eläessäni varastanut nuppineulaakaan.” ”Niin, tietenkin, uskon teitä, pyydän, älkäähän nyt, tietenkin. Eikö hänellä ollut valokuva-albumia, kirjeitä, yhtään valokuvaa itsestään?” ”Sitä minä en tiedä, en nähnyt hänellä yhtäkään albumia tai mitään sellaista. Hän oli kadottanut passinsakin. Hän eli luonani vain kahdeksan vuotta.” Emäntä rupesi miettimään. ”Niin, ihmeellistä on ihmisen elo. Sitä elää täällä toisten ihmisten joukossa, mutta kukaan 45

Nippernaati 1

ei tiedä sinusta mitään. Kuolet pois, eikä jäljelle jää mitään. Suuri salaisuus on tämä elämämme”, mummeli lopetti syvämietteisesti ja surullisesti ja hänen silmiinsä nousivat kyynelet.

Hyvästelin hänet, kiitin, panin tavarat takaisin banaanilaatikkoon ja menin autolle. Vuokraemäntä jäi vielä pihalle ja oli kahden vaiheilla, puhuako vai vaieta. Palasin hänen luokseen. ”Halusitte sanoa vielä jotakin?” ”En”, mummo sanoi vastahakoisesti. ”Kaikkea hyvää sitten.”

Nyt emäntä alkoi puhua puoliääneen, tai pikemminkin sanoi vaivihkaa: ”Ei se muuta mitään, mutta niin, eihän se ole tärkeä asia, toinen on kuollut ja, antaa sen olla, minulla on vielä hetkeksi elämää jäljellä ja tulen loppuelämäni toimeen… Mutta Taisto jätti viimeisen vuokran maksamatta.”

Minun olisi tietenkin pitänyt tajuta se itse, mummoparka nyt höpisi ja soimasi itseään. ”Maksan sen teille.” ”Mutta kuinkas nyt te!” ”Kuka sitten?” ”Nojaa, mutta se ei ollut vain yhden kuun vuokra, joka jäi.” ”Kuinka monta kuuta?”

Nyt mummo puhui jo ääneen. ”Neljä kuuta. Helmikuun hän maksoi, mutta maaliskuu, huhtikuu, toukokuu ja kesäkuu ovat maksamatta. Antaa heinäkuun olla, silloin hän oli jo sairaalassa, sitä rahaa en enää tahdo. ”Yhteensä viisi kuuta, minä maksan ne teille.” ”Tyttö hyvä, sanoin jo teille, etten ota heinäkuusta vuokraa!” suutahti mummo. ”Hyvä on, maksan neljästä kuusta. Kuinka suuri on yhden kuun vuokra?”

46

Urmas Vadi

”Kolmesataa kruunua.” Mummosta varmaan näytti, että pidän häntä verenimijänä, ja hän lisäsi: ”Koska maksan käytävän ja kellarin sähköt, siivoan rappukäytävän ja luon talvella lumet.”

Mietin, että kun lähden viettämään iltaa, ei 300 kruunua riitä.

Minulle tuli paha mieli. En ole kiitollinen elämästä ja siitä, mitä minulla on. Lupasin itselleni, että jatkossa olen kiitollisempi. Maksoin mummelille vuokran ja sähkön, nostin banaanilaatikon autoon ja ajoin pois. Housut ja tyyny haisivat tunkkaiselle ja savulle, pysähdyin keskustassa ja sulloin ne roskikseen.”

En taas osannut sanoa mitään. Istuimme hetken hiljaa, ja Laura jatkoi. Mietin, oliko hän kertonut tarinan jollekulle muulle jo aiemmin vai oliko hän vain miettinyt kaiken yksityiskohtaisesti, jotta pystyi esittämään tarinan värikkäästi ja sujuvasti. En muistanut, että Laura olisi koskaan kertonut niin hyvin. Hän kertoi, kuinka oli alkanut hoitaa hautajaisjärjestelyjä ja pannut lehteen ilmoituksen. ”En tiennyt, mitä kirjoittaisin. Tietenkin, että Taisto Raadikin hautajaiset ovat siellä ja silloin. Ajattelin, että ehkä kukaan ei pääse paikalle, ei osaa tulla tai ei vain käy hautajaisissa. Minä en yleensä käy, jos voin olla menemättä. Mietin kuitenkin, että jos joku haluaa kertoa minulle isästä mutta ei tule hautajaisiin, en saa koskaan kuulla, mitä hänellä oli sanottavanaan. Huomasin, että kuolinilmoituksiinkin pistetään puhelinnumeroita, ja laitoin oman numeroni isäni ilmoitukseen, joka julkaistiin Võrumaa Teataja- ja Postimees-lehdissä.”

Ymmärsin, että kaikki Lauran aluksi kertoma oli vain johdanto ja syy tapaamiseen ja kertomukseen oli vasta tulossa. Aurinko porotti, otsallani helmeili hiki, Lauran leninki oli liimautunut hänen vatsaansa ja reisiään vasten. Olisin halunnut ottaa hänen kätensä omiini ja suudella. Käsiä, huulia, vatsaa, reisiä. En kuitenkaan suudellut, ja Laura jatkoi.

47

Nippernaati 1

”Ilmoitus julkaistiin keskiviikkona, tänään on perjantai, eilen illalla laitoin puhelimen päälle ja soitin sinulle. Heti keskiviikkoaamuna minulle soitettiin Võrun kirjastosta. Soittaja oli nainen, kuvittelen hänet keski-ikäiseksi, tanakaksi blondiksi, jolla on varmasti sellainen pieni ja lammasmainen mies, joka sisimmässään pelkää isokokoista vaimoaan. Nainen tuli lankoja pitkin ja tivasi, miksi heidän pitää jahdata lainaajiaan sillä tavoin. Isäni oli Võrun kirjaston asiakas ja ymmärsin, että oli jokin ongelma. Kun kerroin, että henkilö oli isäni ja nyt jo kuollut, hän rauhoittui vähän, mutta jatkoi pian samaan malliin ja selitti: ”Katsokaahan, isänne Taisto Raadik, pahoittelen ja otan osaa, mutta meiltä häviää vuosittain yli kolmesataa kirjaa. Võrumaan keskuskirjaston pitää kuitenkin palvella koko maakunnan lukijoita.

Jätetään kirjat palauttamatta, eikä poliisi tee asialle mitään, tai sitten kirjoja varastetaan hyllyistä eikä kukaan saa tietää, kuka vei. Minua tietenkin surettaa, että yksi lukija on poissa keskuudestamme, mutta meille jokainen nide on arvokas ja jokainen myöhästymismaksu on yhtäläinen.”

Kirjastotäti veti henkeä ja sain kysyttyä: ”Onko isäni jättänyt kirjoja palauttamatta?”

Tukeva vaaleaverikkö oli saanut tarpeeksi happea ja jatkoi tulitustaan. ”En kai minä teille soita suruaikananne ilman asiaa. Hän on jättänyt palauttamatta Kolme muskettisoturia.”

Kerroin hänelle, että kirja on minulla ja voin palauttaa sen. ”Voitte tietenkin palauttaa, mutta kappale, joka on luultavasti kuo­ letettu, on jo poistettu tietokannasta ja tilalle on hankittu uusi.”

Aloin suuttua. ”Soitatteko siksi, että haluatte minun maksavan kirjan?”

Blondi huokasi kuin olisi pitänyt minua hulluimpana toopena, johon on törmännyt.

48

Urmas Vadi

”No niin. Ja vielä myöhästymismaksun päälle. Se tekee yhteensä kolmetuhattakuusisataakahdeksantoista kruunua ja kaksikymmentäneljä senttiä.”

Kysyin, olinko kuullut oikein, ja akka toisti epäröimättä: ”Kolmetuhattakuusisataakahdeksantoista kruunua ja kaksikym­ mentäneljä senttiä. Nähkääs kun myöhästymismaksu ei ole Võru­ maan keskuskirjastolle, eikä edes Võrun keskuskirjastolle, joka oli kirjastomme nimi vuodesta kahdeksankymmentäyhdeksän vuoteen yhdeksänkymmentäneljä. Isänne lainasi kirjan Juhan Smuulin kirjastosta maaliskuun kahdentenakymmenentenä vuonna 1981.”

Minulle tuli toinen puhelu ja olin jo kyllästynyt aiheeseen, joten pyysin häntä lähettämään minulle laskun. Hän taisi haluta sanoa minulle vielä jotakin selitykseksi siitä, miten kirjat katoavat ja miten valtio rahoittaa hankintoja niin huonosti, mutta itsellenikin yllätykseksi sanoin hänelle: ”Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta!” Löin blondille luurin korvaan.

Voisit kirjoittaa tuosta kuunnelman, ne olivat niin vietävän hyviä hahmoja. Jopa liian kirjallisia, ehkä ne vaikuttaisivat keksityiltä. Seu­ raavaksi soitti setä Vastseliinan kirkosta. Sellainen arvokas vanha mies, jolla ei ole koskaan mihinkään kiire ja joka on jokaisessa tilanteessa juhlallinen, vaikka hänen mustan takkinsa kauluksia täplittäisi hilse. ”Puhunko Taisto Raadikin sukulaisen tahi ystävän kanssa?”

Esittelin itseni ja vanha mies kertoi, kuka on. ”Olen August Kõiv ja toimin Vastseliinan pappilan kanslistina.

Otamme osaa suruunne, ja minulla on hyvä mieli, kun saimme yhteyden teihin, koska emme osanneet etsiä isäänne mistään.” ”Etsittekö häntä?” menin suoraan asiaan, koska pelkäsin, että muuten vanhus puhuu rauhalliseen tyyliinsä akkuni tyhjäksi. ”Kyllä, etsimme häntä, koska hänen vanhasta osoitteestaan palautettiin meille kaikki kirkkopyhätiedotteet ja joulukortit. Lähetämme niitä vieläkin, koska mielestämme se on kaunis tapa. Seurakunnas49

Nippernaati 1

samme on paljon vanhoja ihmisiä, jotka ovat yksinäisiä, ja heille on suuri asia saada jouluna edes yksi kortti seurakunnalta.”

Isäni oli seurakunnassa kirjoilla, käynyt siellä rippikoulun, ja nyt vanhus tahtoi tietää, haluanko seurakunnan papin puhumaan isäni haudalle. Mietin, että miksipä ei, vaikka olin jo sopinut hautaamisesta yhden maallisen hautaajan kanssa. Setä vaikutti niin seesteiseltä, että päätin kysyä isästäni. ”Katsokaas, isänne, kun hän kävi rippikoulussa, hän kävi ehkä vain pari kolme kertaa, ja kun hän sai rippitodistuksen, olin sairaalassa kilpirauhasen vuoksi. Kerran kävin hänen kotonaan, kun meillä vielä oli hänen osoitteensa.” ”Miksi kävitte hänen luonaan, jos saan kysyä?” ”Niin, en minä olisikaan käynyt, mutta hän ei vastannut kirjeisiimme ja ajattelin, ettei hän asu kaukana ja menenpä katsomaan, onko kaikki kunnossa. Olisihan voinut olla, ettei hän olisi saanut kirjeitämme. Oli hyvä, että menin, koska isänne kertoi, ettei ollut saanut meiltä postia. Hän ei ollut maksanut kirkollisveroa, ja kun on ollut kaksi vuotta maksamatta, viidestä vuodesta puhumattakaan, ihminen poistetaan seurakunnan jäsenrekisteristä. Tahdon aina olla varma, ettei kyseessä ole erehdys, jos ihminen on vain unohtanut, koska elämässähän yleensä on kaikenlaista muutakin tekemistä. Tässä tapauksessa olikin kyseessä sekaannus ja isänne kiitti minua ja lupasi maksaa kirkkomaksut.” ”Maksoiko hän?” kysyin. ”Ei maksanut. Ei ehtinyt. Eikö meistä jokaisella ole risti kannettavanaan. Onko se risti kirkontornissa, selässä, kaulassa vai sielussamme, sillä ei ole merkitystä.”

Lopuksi vanhus siunasi minut, sovimme hautajaisjärjestelyistä, ja hän tahtoi lopettaa puhelun eikä pyytänyt minua maksamaan isältä jäänyttä veroa. Minusta kuitenkin tuntui, että haluan hoitaa sen maksun, jotta isä saisi rauhan. Kysyin vanhukselta kirkon tilinumeroa ja 50

Urmas Vadi

lupasin antaa kirkolle symbolisen tuhannen kruunun lahjoituksen.

Hänellä ei ollut sitä vastaan mitään, hän liikuttui ja siunasi vielä kerran.

Maksoin lahjoituksen ja ajattelin, ettei hän kertonut, millainen isäni oli, mutta pian puhelin soi taas. Tuntematon numero jälleen kerran. Puhelimessa oli pelokas nainen, jonka nimi oli Eve tai jotakin sen kaltaista, mitä sellaisten rouvien nimet nyt yleensä ovat. Kun hän oli tunteikkaasti mutta hillitysti ilmaissut osanottonsa, hän esitteli itsensä. ”Olen Taiston luokkatoveri. Kävimme Võrun peruskoulua. Nyt olen asunut jo kolmekymmentä vuotta Tallinnassa, ja kun meillä oli luokkakokous, siitä on jo yli kymmenen vuotta, olin työkomennuksella enkä voinut mennä sinne. Se surettaa minua kovin, koska moni luokkalaisistamme on jo kuollut. Jotenkin on surullista ajatella, että käsillä on aika, kun joudun lukemaan aamulehdestä ystävien ja luokkatovereiden kuolinilmoituksia. Kun lähtee yksi ja toinen ja kolmas ja neljäs ja kaikki sillä lailla peräjälkeen, alkaa ajatella, että milloin minä lähden ja olenko silloin valmis ja tehnyt kaiken sen, minkä halusin elämäni aikana tehdä. En tiedä, miten Taiston laita oli. Tuskin kukaan on valmis kuolemaan niin kuin joissain vanhoissa tarinoissa, joissa vanha mies istuu, katsoo ulos ja näkee linnun koputtavan ikkunaan, mistä tietää, että aika on tullut, menee sänkyynsä pitkälleen, sanoo vielä mummolle rauhallisesti ja hiljaisella äänellä, että on hänen vuoronsa mennä. Aina jokin jää kesken, ja niin jäi Taistollakin.”

Minulle tuli taas uusi puhelu ja yritin hoputtaa rouvaa. ”Voitteko kertoa minulle, millainen isäni oli?” ”Kun nyt oikein alan ajatella, en itse mennyt viimeisimpään luokkakokoukseen, mutta sitä edellisistä en muista, ei, Taisto ei niissä käynyt. Kerran taisin nähdä hänet vilaukselta, kun kävin Võrussa vanhempieni luona, mutta se oli niin vilaukselta, etten ole varma, oliko se hän. Viimeisen kerran muistan varmuudella nähneeni hänet 51

Nippernaati 1

peruskoulun päättäjäisissä. Sen jälkeen Taisto meni teknilliseen opistoon opiskelemaan varmaankin eläintenhoitajaksi.” ”Eläintenhoitajaksi?” ”Vai agronomiksi? Opiskeliko isänne agronomiaa?” ”Katsokaas, kun en ole eläessäni nähnyt häntä enkä nyt tiedä, opiskeliko hän agronomiaa.”

Tunsin, miten nainen säikähti ajatusta, ettei tytär ole koskaan nähnyt isäänsä. ”Oliko eläintenhoitoa vai agronomiaa, joka tapauksessa jompaakumpaa. Vai ei, lähtikö hän sittenkin opiskelemaan lukkosepäksi?

Jotakin sellaista se kuitenkin oli.”

Mikä ihme yhdistää eläintenhoitajaa, agronomia ja lukkoseppää?

En sanonut mitään, vaikka tämä rouva ärsytti minua typerällä hienotunteisella sävyllään kaikista soittajista eniten. ”Ja tiedättekö, peruskoulun päättäjäisten jälkeen muistan Taiston hyvin, nimenomaan sieltä juhlistamme. Mikä on kuitenkin kummallista, että nyt kun aloin oikein tutkimaan, miltä Taisto näytti, ja hain kaikki koulukuvat, huomasin, ettei häntä ole niistä yhdessäkään. Ei luokkakuvissa eikä muissa.” ”Missä hän sitten oli?” ”Tuumin, että onpa kummaa, ettei häntä ole yhdessäkään kuvassa, ja nyt se hämmentää minua, koska en enää muista hänen kasvojaan, vaikka muistan hänet niistä päättäjäisistä. En tiedä, pitäisikö minun kertoa tätä teille, mutta päätösjuhlat pidettiin meidän kotonamme. Talomme oli valmistunut vähän aiemmin ja halusin ylpeillä suurella ja uudella talollamme, minkä vuoksi sanoin, että juhlat voi pitää luonamme. Kun äiti ja isä kuulivat siitä, he alkoivat huutaa mutta lähtivät sitten mökille. Juhlat olivat sellaiset kuin ne aina ovat, pojat joivat viinaa, me tanssimme ja suutelimme, tavalliset juhlat.

Seuraavana aamuna isäni alkoi etsiä savukekoteloaan, hänellä oli sellainen tavallinen savukekotelo, peltinen ja kiiltävä, mutta isä ei 52

Urmas Vadi

löytänyt sitä mistään. Joku ystävä oli sen hänelle lahjoittanut, ja isä suuttui, että tämä oli viimeinen kerta, kun hänen talossaan mitään järjestetään. Enempää isä ei asiasta puhunut, mutta savukekoteloa ei löytynyt. Kyselin muilta hienotunteisen kiertelevästi, että näetkös, isäni savukekotelo on kadonnut ja onpa kummaa, ettei kukaan ole sitä nähnyt. Kukaan ei tiennyt asiasta mitään. Muistan, että kun Taisto lähti opistoon, näin häntä kaupungilla toisten poikien kanssa, olivat ehkä agronomeja tai lukkoseppiä hänen koulustaan. Miksi en muista, mitä Taisto opiskeli? Se johtuu siitä, että Taisto näki minut kadulla, tuli poikien luota tyköni ja kertoi, missä opiskeli, mutta minä en voinut kuunnella tai ajatella mitään muuta kuin sitä, että näin, kuinka hän oli pari minuuttia aiemmin ottanut taskustaan savukekotelon, tarjonnut pojille tupakkia ja napsauttanut kotelon taas kiinni. Tiesin, että se oli isäni kotelo. Sen jälkeen en ole nähnyt häntä ja nyt aamulla lehteä lukiessani mietin, miksi en sanonut siitä hänelle mitään. Voi olla, ettei se ollut isäni savukekotelo, koska näin sen vain kaukaa ja saatoin kuvitella kaiken. Jos olisin puhunut siitä Taiston kanssa, kaikki olisi ehkä mennyt toisin, koska pidin hänestä. Juhlissa tanssimme, hän oli hyvä suutelija ja päättäjäisjuhlissa suutelimme vanhempieni sängyssä, mutta minä en voinut enää ajatella muuta kuin että Taisto otti isäni savukekotelon, vaikka voi olla ettei ottanut, voi olla, että se lojuu tälläkin hetkellä luoja ties missä, antakaa anteeksi, niin kuin minä olen antanut anteeksi Taistolle, siinäkin tapauksessa, että hän sen vei, ja jos ei vienyt, antakaa anteeksi minulle, että olen hänestä tällä lailla puhunut. Antakaa anteeksi.”

Rouva ei kyennyt puhumaan enempää vaan alkoi itkeä ja oli ilmeisesti onneton ja sekaisin. Puhelu katkesi niin yllättäen, etten ehtinyt edes kysyä, tulisiko hän hautajaisiin. En tiedä, miksi en kehdannut sanoa hänelle, että hänen isänsä savukekotelo oli huoneessani muovikassissa. En kuitenkaan halunnut soittaa hänelle takaisin.

53

Nippernaati 1

Tuli uusia puheluja, ja yhä oudommiksi ne kävivät. En kuullut mitään, mitä olisin halunnut isästäni tietää, enkä edes tiedä, mitä se olisi ollut. Heille kaikille isä oli jotakin velkaa, eikä kukaan soittajista halunnut tai voinut tulla hänen hautajaisiinsa. Kahta kaikkein älyttömintä puhelua voisit hyödyntää joissakin kertomuksissasi. Toinen oli nainen, joka oli tavannut Taiston jossain. Isä oli nukkunut hänen luonaan ja jotakin heidän välillään oli ollut, mutta aamulla naisen peruukki oli kadonnut. Sellaiset pitkät ruskeat kutrit, joita se nainen, joka taisi olla Estonia-teatterin laulaja, oli käyttänyt esityksessä.

Toinen, kaikkein hoopoin puhelu oli mieheltä, täysin tavalliselta keski-ikäisen kuuloiselta mieheltä, joka oli seissyt isän kanssa Baltian ketjussa. He seisoivat siellä vierekkäin ja pitivät toisiaan kädestä, ja olkoonkin, että kaikki pitivät toistensa käsistä kiinni, mieheltä hävisi ranteesta kello. Mies painotti, että se oli Seikon kello, hän oli ostanut sen torilta, ja ihmisten seistessä käsikkäin kello oli kadonnut. Näitä puheluja tuli iltaan asti, ja kaikki halusivat jotakin. Lopulta kyllästyin, joten kun puhelin taas soi ja kysyttiin, olenko Taisto Raadikin tytär, vastasin: ”Ei, en ole hänen tyttärensä, soititte väärään numeroon.”

Rojahdin sohvalle kyljelleni. Kun heräsin yöllä, vai olinko nukkunut ylipäänsä, muistin, että olin nähnyt isäni. Hän näytti siltä venäläiseltä näyttelijältä, joka esitti d’Artagnania taskussaan savukekotelo ja päässään pitkät ruskeat kiharat. Hän hymyili minulle. Se venäläinen näyttelijä oli minulle ainoa kiintopiste, jonka pystyin yhdistämään isään.

Heräsin. Ruuvasin uurnan keittiöveitsellä auki ja tuijotin tuhkaa.

Nyt Laura ei voinut enää pidätellä vaan alkoi itkeä, halasin häntä ja tunsin hänen rintansa, hän niiskutti, kaunis Laurani. Pyyhin hänen kyyneleensä kuin silloin ennen. Lauran suu oli minusta vain muutaman sentin päässä. ”Anteeksi, että olen täysin sekaisin.” ”Kaikki järjestyy, älä sure, ihan oikeasti.” Suutelin hänen otsaansa.

54

Urmas Vadi

”Samana yönä, kun halusin niin kovin nähdä isäni, että katselin hänen tuhkaansa, suutuin ja kaahasin äidin luokse. En tiedä, mihin aikaan, kadulla ei ollut ketään, liikennevalot vilkuttivat keltaista. Äiti heräsi, tuli ovelle yöpuvussa ja kysyi oven läpi, kuka siellä. Vastasin, että minä, Laura, ja hän avasi oven. Ajattelin, ettei hänellä ole enää oikeutta vaieta.” ”Äiti, sinun pitää kertoa minulle, kuka oli isäni, kuka oli Taisto Raadik”, vaadin. Äiti alkoi itkeä, muttei enää hillitysti kuten tavallisesti vaan holtittomasti, hän haukkoi henkeä ja ajattelin, että jokin on nyt hullusti, en ollut koskaan nähnyt hänen itkevän niin. Lohdutin häntä, silitin hänen hiuksiaan ja lopulta hän alkoi puhua: ”Tyttökulta, toivoisin yli kaiken, että minulla olisi sinulle jotakin kerrottavaa.” ”No, kerro äiti, ihan mitä vain.” ”Äidin itkun läpi kuulin yksittäisiä sanoja, joista ymmärsin, että hän oli tavannut isän vain kerran eikä muistanut isästä mitään. He eivät sen koommin etsineet toisiaan, eikä äiti muistanut edes hänen kasvojaan. Äiti lopetti itkun ja alkoi puhua nenäliinasta. Hänellä oli ollut valkoinen silkkinenäliina, johon oli kirjailtu hänen nimikirjaimensa. Kohtaamisen jälkeen hän ei ollut löytänyt liinaa. Äiti itki taas kuin hullu, pyysi anteeksi, ja sanoin, ettei haittaa, kaikki on kunnossa.

Mikään ei kuitenkaan ole oikeasti kunnossa.”

Laura ei vielä päästänyt minusta irti, seisoimme Raatihuoneen­ torilla kädet toistemme ympärillä. ”Olen viime päivinä ajatellut kaikenlaista, mitä me tässä elämässä yleensä teemme, minne lopulta menemme ja ennen kuin menemme, mitä meistä jää. Entä jos isäni oli köyhä gascognelainen, joka haaveili olevansa kaupunkiin saapuva muskettisoturi? Entä jos hänen isänsä ei ollut antanut hänelle hevosta, rahaa, miekkaa eikä suosittelukirjettä, ja haave jäi toteutumatta? Mietin itseäni, mikä minusta tulee, ja sinua, 55

Nippernaati 1

mitä meistä olisi voinut tulla. Miksi halusin nähdä sinut, Urmas? Kun olin palannut äidin luota kotiin ja suljin isän uurnan, päätin, etten halua kuolla niin kuin hän: tyyny, varastettu savukerasia ja palauttamatta jäänyt Kolme muskettisoturia banaanilaatikossa. Muistin sinut.

Olimme niin tyhmiä, kun erosimme. Tiedän, luulen, että sanot nyt, että olen liian järkyttynyt viimeaikaisista tapahtumista ja vain etsin jotakuta, jonkun läheisyyttä, jottei minun tarvitsisi olla yksin.” ”Ei, Laura, niin en ajattele.” ”Juuri sinun kanssasi haluan olla, jotta elämämme eivät menisi hukkaan emmekä kadottaisi toisiamme ja itseämme… Vaikka enhän tiedä, ehkä sinulla on jo joku toinen, ehkä sinulla on…”

Suljin hänen suunsa. Pidimme toisiamme kädestä, kuljimme joen­ rantaa pitkin Emajoen luhtaniitylle ja palasimme kaupungin kauppahallille, koska Raatihuoneentorin pankkiautomaatti oli kiinni.

Lauran isän hautajaispäivänä jouduin olemaan Tallinnassa, mutta kuvittelin Võrun hautausmaan, jossa on kaksi hautaajaa, maallinen ja kirkollinen, Laura itse eikä ketään muita saattajia. Sataa vettä ja pappi lukee Isä meidän -rukouksesta, miten Jumala antaa anteeksi velkamme niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat velkaa meille. Kaunis Laura-rukka seisoo sateessa hiukset vettä valuen, kädessään siivoojan antama kynttilä.

56

Urmas Vadi Urmas Vadi (s. 1977) on tarttolainen kirjailija, joka on kirjoittanut novelleja, romaaneja, kuunnelmia, näytelmiä, musikaalin ja televisiodraamaa. Hän on työskennellyt myös radiotoimittajana ja teatteriohjaajana. Vadin teosten toistuvia piirteitä ovat humoristisuus, fantastisuus, sadunomaisuus, surrealismi ja absurdit tilanteet. Teosten huumori on usein velmua. Vadi on luonnehtinut virolaista huumoria hiipiväksi, umpimieliseksi ja salamyhkäiseksi: ”Meidät on yritetty nujertaa vuosisatojen ajan. Kun vieras valta on tullut, olemme piiloutuneet kaivoihin, viljapelloille, perunavakojen väliin, kuusten alle. Jos olisimme tehneet toisin, meidät olisi tapettu. Tämän takia huumori ei ole mitään laakealla aukiolla huutamista.” (Elo 4/2010.)

Vadin uusin kaunokirjallinen teos, novellikokoelma Kuidas me kõik reas niimoodi läheme (2014) oli ehdolla vuoden parhaaksi kotimaiseksi proosateokseksi. Se kertoo erilaisista kuolemista ja on eräänlainen

57

Nippernaati 1

kaunokirjallinen kuolemantanssi. Kokoelman niminovelli sai vuonna 2011 Friedebert Tuglaksen nime채 kantavan novellipalkinnon.

Hanna Samola

58

4

P

Andrei Ivanov Suomentanut Jukka Mallinen

Katkelma romaanista Kourallinen tomua I will show you fear in a handfull of dust.

T. S. Eliot, The Waste Land

alattuani Skandinaviasta en tointunut pitkään aikaan, en ollut uskoa

millään, että olen Tallinnassa. Kaikki näytti järkkyneen paikaltaan; kuin jotkut ovelat silmänkääntäjät olisivat kalustaneet kaupungin vinoilla peileillä niinä seitsemänä vuotena, joina olin harhaillut maasta toiseen. Muutamaan kuukauteen en mennyt edes ikkunan ääreen.

Matkalla terveyskeskukseen ja maahanmuuttovirastoon tuntui koko ajan, että olen jossain Porsgrunnissa tai Bergenissä tai näen vain unta, että kävelen vanhassa kaupunginosassani enkä, kuten unessa usein käy, oikein tunne sitä. Terveyskeskuksessa aiheutin suurta hämmen-

59

Nippernaati 1

nystä: viimeinen merkintä kortissani oli tehty lähes kymmenen vuotta sitten! Syksyllä 1996! Minua katsottiin kuin Lasarusta.

Maahanmuuttovirastossa esitettiin liian paljon kysymyksiä. En jaksanut keksiä mitään. Paluumatkalla eksyin. Harhailin ja rypistelin reseptejä taskussani hajamielisesti. Matkalla apteekkiin revin minulle maahanmuuttovirastossa annetut paperit, hankkiuduin niistä salavihkaa eroon ja rauhoituin, kun taskut olivat tyhjät. Nykyään kaupunginosassamme kulki toisenlaisia busseja. Niitä oli muutama, ne näyttivät oudoilta enkä tiennyt minne ne ajoivat. Ei huvittanut kysyä keneltäkään. Pysäkitkin olivat vaihtaneet paikkaa. Koko ajan näytti, että nousin bussista väärässä paikassa. Niin kävikin: bussi vei minut asemalle. En aikonut mennä keskustaan (en ollut valmis). Mutta bussi vei ja vei. Jähmettyneenä katselin samean ikkunan lävitse. Talot oli maalattu, tiet myllätty. Kaikkialla siivottiin. Karsitut poppelit ojentelivat tynkiään kuin rammat kerjäläiset. Shnellin puistoon oli kasvanut kärpässienipylväitä, jotka lahosivat hiljalleen. Omaan mutaansa hukkuva lammikko valoi rinteeseen ja pajuille sinivihreää valoa. Vanhat kastanjat olivat käyristyneet. Ei ainoatakaan tuttua penkkiä! Menin yläkaupungin muurin luokse, panin palamaan ja astelin takaisin.

Päätin lykätä kevään tuloon (helpompaa aurinkolaseissa).

En kuitenkaan kestänyt, lähdin sinne talvella, hupputakissa. Annoin parran ja viiksien kasvaa. Katsoin näyteikkunoita ja iloitsin: en näyttänyt ollenkaan itseltäni! Minua pullisti hohotuksesta. Mitä vähemmän muistutin sitä röyhkeää nuorta miestä, jonka kimppuun oli kymmenen vuotta sitten päästetty sapelihammasgangsterit ja mädät jeparit, sitä enemmän kasvoi riemu rinnassani. Silloin olin ajatellut, että suostuisin muuttumaan kääpiöksi, kun minua vain olisi mahdotonta tunnistaa! Mitä väliä, millaisena elää, tärkeintä on elää!

Se joka ei ymmärrä tätä, ei ole nähnyt elämässä mitään, ei tajua itse elämästä mitään!

60

Andrei Ivanov

Kyllä, tällä mahalla ja näillä poskilla olin aivan toinen. Silmänikin loistivat toisella tapaa: eivät kyteneet haastavasti, vaan jännittyneinä, välähtäen harvakseltaan yksinäisiin leimahduksiin. Vuosikausia hermosoluihin kerrostunut pelko oli sammuttanut niiden loisteen peruuttamattomasti. Ja niin minusta oli tullut yksi niistä sänkisistä tyypeistä, jotka harhailevat työttömien polkuja, tyytyvät kahteen kolmeen lasiin viiniä, kiskovat savuketta puistoissa odottaen, että joku kutsuu juomaan pullon kolmeen pekkaan ja haaveilevat, että joku kääntyy, joku soittaa, joku kutsuu jonnekin, panee vahtimaan jotain parkkipaikkaa tai laatikkoa, pyytää korjaamaan pesukoneen ja antautuu ilman suurempia häiriöitä, pakkaa ja lähettää jonnekin saarille…

Minut on nykyään helppo pelästyttää millä tahansa, mutta tunnistaa – tuskin, rauhoittelin itseäni.

Ostin olutta. Kätkeydyin jonkin pikku tehtaan raunioihin, joka piilotteli purkamista odottaen hotelli Meritonin, postitalon ja elokuvateatteri Plazan välissä. Nousin aaveena rikkinäisiä rappuja toiseen kerrokseen, istuuduin rikottuun ikkuna-aukkoon ja katselin Narvan maantielle.

Se oli outoa.

Muutaman sekunnin ajan minusta näytti, että rauniot katsovat kaupunkiin minun silmieni lävitse. Liput läiskyivät tuulessa. Heijas­ tukset Tallink-hotellin laseissa venyivät hymyyn vinkaten silmää. Valtava nostokurki liikkui nitisten. Äkkiä minua halutti epätoivoisesti palauttaa kaupungille sen entinen hahmo. Kuvittelin Kaubamajan katolle vihreät värivalot, Tallinn-kaupan: amputoin usvassa häämöttävän nostokurjen, hotellin, elokuvateatterin ja arkkitehtonisten europidien siluetit. Kuva menneisyydestä seisoi muutaman sekunnin ajan silmissäni, sitten liikennevalot välähtivät, autot syöksähtivät eri suuntiin repien sen kappaleiksi… ja minua oksennutti.

61

Nippernaati 1

Toista kertaa en mennyt keskustaan. Aloin käydä useammin polttelemassa merenrannassa. Jäätyneenä meri näytti entiseltä: tummansininen lakeus ja valkeat juovat. Jäinen autiomaa ja samanlainen taivaan autiomaa sen yllä. Kuulostelin, miten jää hengittää. Suljin silmät: kaislojen rahina, tuulen ottelu männyissä, railojen rasahdukset ja veden nyyhkäisyt. Kuvien sirpaleet, jäälauttojen lohkareet. Tuuli.

Sora jaloissa. Jäätyneet jäljet. Haukuntaa.

Mutta kerran siellä tuli vastaan tyyppi, jolla oli tuttu myhäily. Huolestuin ja häivyin nopeasti. En saanut pitkään aikaan unta: yritin muistaa, missä olin voinut nähdä sellaisen myhäilyn… Kääntyilin ja kääntyilin, mutta en muistanut millään. Merenrantaan en kuitenkaan varmuuden vuoksi enää mennyt. Valitsin autioita paikkoja, yritin väistää lähes jokaista. Mutta ihmisiä veti puoleeni kuin magneetilla. Ensin luokseni juoksi koira, sitten ilmestyi ihminen. Piilouduin vanhaankaupunkiin. Siellä oli ympärilläni pelkkiä turisteja.

Norjalaisissa kuteissa minuakin luultiin turistiksi. Annettiin mainoslappusia. En kieltäytynyt. Postikortteja ja manteleita myyvät tytöt puhuivat minulle englantia. Se ilahdutti. Kahvilassa puhuin englantia (ja minulle annettiin väärin takaisin, mutta sekin ilahdutti minua!); piilotellen ihmisiltä kaupungin kartan taakse join ylväänä teetä kuin hämähäkki verkkonsa keskellä.

Erään sellaisen kävelyn aikana menetin valppauteni, vaivuin ajatuksiini, kuljin ketään huomaamatta. Eikä juuri ketään ollutkaan.

Usva oli nielaissut kaikki tornien huiput. Tiilikatoista tippui musikaalisia vesipisaroita. Puro solisi. Vaivuin haaveisiin. Jonkinlaiseen infantiiliuteen. Seurasin karamellipaperia purossa ja harpoin leikitellen alas jyrkästi kaartuvaa kujaa… Ja silloin kulman takaa sukelsi Perepelkin.

Kuin piru pullosta! Olin liukastua yllätyksestä. Läimäytin kämmeniäni. Tallasin jäällä kuin pelle. Hän vilkaisi minua, tanssahtelijaa, 62

Andrei Ivanov

tunnisti, hymyili salaperäistä hymyä. Perepelkin käveli käsi kädessä jonkun tytön kanssa. Tämä oli niin väritön, ettei hänen läsnäoloaan edes tuntenut ollenkaan (aivan kuin hän olisi vain kuvitellut kulkevansa tytön kanssa, tai ajattelevansa jotain tyttöä). Heidän vaatteensa olivat kuin samalta kirpputorilta: tytöllä oli jotkut omituiset rytkyt, Perepelkinillä oli epämääräisen värinen ja muotoinen palttoo.

Näyttivät sukulaisilta, astelivat hitaasti synkkinä kuin olisivat tulossa hautajaisista. Ehkä siksi, että nousivat ylöspäin katua, varsin jyrkkää ja liukasta.

Katsoen minua alta kulmain Perepelkin kysyi, mitä minulle kuuluu; sanoin, että siinähän se. Tähän olisi pitänyt lopettaa, mutta hän ilmoitti minulle heti olevansa nykyään töissä poliisissa. Ei suinkaan vailla ylpeyttä, vaan tärkeästi. –Minä olen nyt poliisissa, ja tuli jotenkin epämiellyttävä tunne kuin ilma olisi hetkessä muuttunut koleaksi ja valo vähentynyt, jalatkin liimautuivat maahan. En pysty liikahtamaan paikoiltani, seison ja hymyilen, kuuntelen ja hän kehuskelee: –Ei mikään kova palkka, mutta kunnioittavat sentään, ja kunnioitustahan ei voi ostaa, ja kaikkiaan – etuja… etuja… eläke…

Olisi pitänyt puristaa kättä ja häipyä sen tien, mutta en jaksanut vastustaa hitausvoimaa. Olin kuin unessa, ja tässä unessa Perepelkin piti minusta kiinni eikä päästänyt irti.

Häntä halutti tietenkin puhua kanssani. Ilman muuta, kun tällainen ihmeellinen saalis käveli itse syliin; hihan läpi kyynärpäätäni kopeloidessaan (kuin haluten varmistaa, että olen todellinen) Perepelkin kehräsi silmiään siristellen: - Onpa siitä aikaa… Kuusi vuotta…

- Seitsemän, korjasin minä.

- No, kappas… Kokonaista seitsemän vuotta! Seitsemässä vuodessa elimistössä kaikki vaihtuu! hän lisäsi kääntyen tytön puoleen ja hyvästellen tämän jotenkin seremoniaalisesti. Selitti kainostellen ja sekavasti, ettei ole tavannut tätä ihmistä seitsemään vuoteen. –On 63

Nippernaati 1

kaikkia juttuja, ymmärrät kai? Ja iski minulle silmää kuin antaen näin ymmärtää, että tietää jutuista kaiken!

Minä käpristyin kokoon. Hänen sanoissaan oli jotain kabinettimaista; tomu näytti sakenevan hänen äänessään. Juttuja… Ihminen…

Perepelkinille ”ihminen” näkyi nyttemmin merkitsevän samaa kuin ”kärsimään joutunut osapuoli”, ”kantaja”, ”syytetty”, ”epäilty”,”todistaja” ja muu sellainen. Virossa ei kaikkia kutsuta ”kansalaiseksi”; varmaan ne siellä – kabineteissa – vehkeilevät tällä sanalla, ”ihminen”.

Tyttö nyökkäsi ymmärtäväisesti, irrottautui hänen kangistuneesta kädestään ja haihtui jotenkin yhtä nopeasti kuin häntä ei olisi koskaan ollutkaan. Puisella eleellä Perepelkin ehdotti minulle, että mennään kävelemään.

Puistoon. Sinne oli pystytetty muistomerkki Dostojevskille, sinne aiotaan rakentaa pieni suihkulähde, nykyään siellä on säädyllisiä ihmisiä, kukaan ei pissaa pensaisiin, kukaan ei ryyppää Upseeritalon takana… eli nykyään se on ”Venäläinen kulttuurikeskus”, Perepelkin lausui viimeisen nimen miltei laulavalla äänellä.

Polkuja pitkin, penkkien ohitse… Perepelkin puhalteli minusta tomuhiukkasia, vilkuili silmiin, tenttasi terveydestä… Halusi tietää kaiken: missä olin ollut, mitä nähnyt ja niin edelleen… Kaiken! Olihan kulunut vuosia, vuosikausia… Pidätteli sateenvarjon alla, lupasi viedä ranskalaisen kahvilaan…

- Näet itse, mikä laadukas kahvila on ilmestynyt Tallinnaan! hän lausui. –Sellaisia ei ennen ollut! Jotakin epätavallista!

- Hyvä on, hyvä on, suostuin… vieköön nyt sitten, ajattelin.

Mutta hän sekaantui pikku kujissa, sateenvarjossa, kääntyi väärään suuntaan ja vei niin sanottuun kirjallisuuskahvilaan. Kävelin kuuliaisesti hänen perässään, minulle oli jotenkin yksi ja sama, minne mennään; kunhan vain ei olisi epäluuloisia persoonia, kun ei vain kukaan porautuisi silmillään, ei tähtäisi siristäen, lataisi muistuttami-

64

Andrei Ivanov

sen luotia muistin panoslippaaseen. Muuten oli yksi hailee, olin sellaisen apatian vallassa, etten yksinkertaisesti jaksanut panna hanttiin.

Kahvila olikin vähän ”kirjallinen”. Kirjahyllyjä seinillä. Silmiin osui Raivattu uudismaa viroksi.

- Niillä on sellainen huumorintaju, Perepelkin totesi. –Nyt näin somistuksessa ilmaistuna.

Levysoittimia, kirjoituskoneita, vanha Dzintars-radio. Kirjailijoiden muotokuvia. Vanhoja valokuvia. Pieniä pöytiä, pieniä tuoleja, vihreitä kirjastolamppuja. Puuttui vain se painokone, jonka takana olisi ensimmäisen kirjanpainajan mallinukke lihakauppiaan esiliina yllään.

Tiristin pari sanaa nordisesta lavastuksesta, mainitsin norjalaisen kirjailijan teoksen Lavastaja, jonka olin aloittanut Oslossa huoneistojen maalaamisen tauoilla ja heittänyt pois Stavangerissa, missä minulta maalin lisäksi loppui halu paitsi lukea myös mennä eteenpäin.

Perepelkin pusertui kokoon, köyristyi, imi mehua, silmäili minua rauhattomasti, kuunteli lyhyen raporttini: Tanska – joulukuusia; Norja – satoja punaiseksi maalattuja taloja; metsätöitä Ruotsissa…

Nyt täällä, ei mitään tekemistä, katselen ympärilleni, sitä sun tätä (ei sanaakaan liikaa). Hän nyökkäili, haukotteli, vilkuili sivulle. Vilkuili ja huokaili. Katseli kieroon. Hänen vetiset silmänsä kopeloivat ympärillä olevia epäluuloisesti, hän katsoi jokaista kuin potentiaalista rikollista tai ihmistä, jonka voisi helposti piilottaa ristikon taakse.

- Et halua lähteä taas? hän kysyi kuin olisi voinut tarjota jotakin.

- Haluan kovasti, en vain tiedä, minne. Vaihtoehtoja on, muttei mitään varmaa… Aluksi vain matkustaa pois… Löytää töitä ja matkustaa pois… Niin pian kuin mahdollista. Äidin huolehtiminen on mennyt mahdottomiin.

65

Nippernaati 1

- Vanhempainrakkaus on joskus sietämätöntä, hän sanoi silmiään pyöritellen. –Noh… Mitä pidät Tallinnasta?

Nyt se alkaa. Tietysti hänkin sitä. Tätä se on aina. Kaikki kysyvät samaa, kaikki. Ensimmäinen oli serkkuni entinen mies. Volodja.

Pukinparta, sekopäinen keksijä, ilveilijä. Soitti parikymmentä vuotta häissä ja on kymmenisen vuotta keksinyt katteita, joita ei saa millään kulumaan, etsii viinirypälevarvulla ehtymättömien tulojen lähdettä…

Sitten äidin ystäväkin työnsi sormia erilleen ja yhteen, etsi milloin yhdellä kyynärpäällä pöytää, milloin toisella käsinojaa, en pystynyt sanomaan mitään siitä, kuinka Tallinna on muuttunut. Luettelin kaikki uudet kohteet! Hän on näköjään rakentaja. Tietysti hänen pitäisi käynnistää jokin projekti minunkin kanssani… Miten siellä ulkomailla? Mitä pidät Tallinnasta? Ei paha noin alkuun; loin suhteita ystävättäreni poikaan. Sanoisin, että tulimme juttuun ihan kohtuullisesti. Käsiteltiin kirkon rakentamista ja raitiovaunulinjasuunnitelmaa, josta oli huhuttu jo vuonna 2000, ja nyt oli suunnitelmissa lyödä ensimmäinen kiila ilmeisesti vuonna 2012. ”Seitsemän vuotta, odotettava vielä seitsemän vuotta”, hän huokaisi. ”Ja miten hitaasti ne rakentavat! Kutsuvat japanilaiset… Toivon, että ne rakentavat nopeasti! Japanilaiset rakentavat nopeasti!” Hän ei jaksanut odottaa, että pääsee ajamaan uudella raitiovaunulinjalla. Niin, tylsää! Hänelle uusi raitiovaunulinjakin oli oikea karnevaali. Miten asiaa katsookin, hänelle voi antaa anteeksi. Kun taas tämä, tämä…

- Boheemit, Perepelkin lausui pyöritellen jostain syystä päätään, heitti murheellisen katseen muotokuviin seinällä, nyökkäsi julisteiden suuntaan: Laitakaupungin valot, Ismo Alangon Säätiö Von Krahlissa jne. jne., kerroksina, päällekkäin. –Tällaisia, hän sanoi kuivia huuliaan nuolaisten, –tapauksia niiden elämässä.

Ei näköjään voinut millään unohtaa, että oli opiskellut filologisessa tiedekunnassa, missä kaikki – niin virolaiset kuin venäläisetkin – pyörivät yhdessä, joivat yhdessä, naivat yhdessä… Ja vaikka 66

Andrei Ivanov

kukaan ei ollut koskaan nähnyt häntä niissä kokoontumisissa, hän oli koko ajan kuin olisi menettänyt jotakin, kuin hänet olisi epäoikeudenmukaisesti syrjäytetty tästä ”boheemielämästä”… Boheemit…

Naurettavaa. Mitä tavallisimpia ihmisiä… Kolme kundia valkeissa paidoissa ja olkapäille heitetyissä svetareissa pelasi iloisesti korttia hörppien laseista vaaleaa olutta. Tytöt suhisivat jotain supatellen ja tuijottaen pikku silmillään. Ikääntynyt setämies käänteli makaroneja irrottamatta silmiään televisiosta; makaronien perässä lautasella sukeltaen hän veti otsalleen ryppyjen kireät aallot.

Perepelkin oli ensimmäinen ihminen, jonka kanssa istuin tallinnalaisessa kahvilassa monen vuoden jälkeen; ensimmäinen ihminen menneisyydestäni ja miksi juuri hän? Kaupunki oli tonkinut sieluni laskoksia ja päättänyt lähettää urkkijansa, joksi oli määrätty Perepelkin. Hän on säälittävä. Ja niin on tämä kaupunkikin. Sitä voidaan rakentaa kuinka paljon tahansa… Ne voivat laittaa tänne paitsi uuden raitiovaunulinjan myös rakentaa painejunan… Valos jää kuitenkin – ainiaaksi! Mitä muutoksia voi muka olla? Uusilla kalusteilla ei voi korjata rikkoutuneita suhteita. Ihmiset eivät muutu, mihin he sonnustautuvatkaan, millä lävistävätkään sieraimensa, napansa, huulensa…

Olen väsynyt sanomaan niille kaikille: se, että ne vaihtoivat punalipun trikoloriin ei ole muuttanut tasan tarkkaan mitään. Ydin ei muutu ikinä. Ihmiset mukautuvat kuten ennenkin, yksinkertaisesti mukautuvat. Varastavat, kääntävät purjeen tuuleen, kaivavat kuoppaa jollekulle… muuttaa jotain ihmisessä: mahdotonta!

Mutta kukaan ei usko minua. Kaikki sanovat, että asiat ovat paremmin. Minä sanon, että eivät niin paljon paremmin, ettei ole aihetta tällaiseen riemuun. Tässä kaupungissa kaikki on rikottu niin, että mikään ei ole korjattavissa, voi vain peittää maalilla, piilottaa takapihoille, ei ole mitään millä parantaa.

Ehkä jos Morrissey saapuisi ja asettuisi Tallinnaan, ehkä silloin tämä kaupunki muuttuisi minulle… en tiedä…

67

Nippernaati 1

Tänne pitäisi tuoda hollantilaisia paketteina, viisikymmentä ihmistä päivässä, että ne naisivat kaikkia tyynni, yötä päivää, kaikkia, nuoria, vanhoja, tyttöjä, poikia – ehkä tänne silloin ilmestyisi jotain kiinnostavaa… joskus viidentoista vuoden päästä… Vaikka tästä on yhtä typerää puhua kuin säästä, ja erityisesti tämän herbaarion kanssa.

Se ei ymmärrä ikinä. Sehän on kaiken lisäksi jepari. Mitä vähemmän se tietää, sen parempi.

Vaikka ytimeltään se ei ole muuttunut. Aina vain sama tarkastaja vuokrarästiläisten häätökomissiosta. Edes asuaan ei huoranpenikka ole muuttanut. Epämääräisen harmaa palttoo, prässihousut, pikkutakki ja paita, silitetty kaulus. Pysynyt aivan samana. Pysynyt kuin jotkut Kalevin tehtaan konvehdit: ei vain maku, vaan myös käärepaperi on sama. Merkkejä taannoisista näppylöistä, jakaus harmaassa liimatukassa ja sinnikäs pyrkimys pohtia poliitikkoja, kansanäänestyksiä, kaikkea hämäränmiesten hommaa. Kaikki samaa…

Olen tuntenut hänet lähes lapsesta saakka. Hän oli yhden tuttavani tuttu. Tämä tuttava oli kaupungin shakkimestari (voitti harmaapartaisia vanhuksia Kesäpuutarhassa, sai näistä turnauksista konvehteja).

Hänen kanssaan Perepelkin kävi Sakala-keskuksessa politologian luennoilla. Jo silloin – neljäntoista ikäisinä – he olivat päättäneet ryhtyä lehtimiehiksi, lukivat viisaan näköisinä lehtiä, alleviivailivat lauseita, kävivät piirissä, missä joku muriseva komsomolohjaaja pauhasi ”thatcherismista” ja ”reaganomiikasta”, selitti heille alentuvasti heidän alleviivaamansa.

Tuttavani sanoi, että he eivät enää pysty lukemaan ilman lyijykynää, he alleviivailevat yhä. Refleksi, sanoi hän ja lisäsi, että mitä enemmän olet alleviivannut, sitä teräväkatseisemmaksi tulet. En ymmärtänyt sitä. He alleviivasivat yhä enemmän ja enemmän. Heidän lehtiään oli kauhea katsoa. Heidän kätensä olivat aivan musteessa. Ymmärsin, 68

Andrei Ivanov

että minulla ei ole mitään puhuttavaa heidän kanssaan. Lehtiä en halunnut lukea. Vielä vähemmän alleviivata niistä jotain. Minä en olisi alleviivannut sanaakaan meidän lehdistämme. Meidän neuvostolehtemme olivat minulle olemassa vain siksi, että niitä voi liimata seiniin tai polttaa uunissa. Mutta tämäkin oli vain minun ja äitini välinen asia. Äiti liimasi niitä seiniin. Minä poltin niitä uunissa. Isä ei koskenut niihin ollenkaan, paitsi kun pyyhki rasvaa käsistään.

Perepelkin jaaritteli ja minä kuuntelin, kuuntelin… ja äkkiä odottamatta ajattelin, että hän on jossakin mielessä rampa. Perepelkin ei ollut kertaakaan sallinut elämän rynnätä sisään ja täyttää itseään tunteilla, emootioilla, mehuilla, säteillä eikä hän ollut koskaan kypsynyt kuten ne paksukuoriset omenat, jotka pysyvät aina happamina.

Minua alkoi jopa nolottaa. Kuin olisin tirkistellyt jotain inhottavaa.

Hän kyseli Tanskasta, kosketteli homoseksualismia, prostituutiota, huumeita, aidsia… kaikkea sitä, mikä tulee kadunmiehen mieleen, kun mainitaan Tanska. Hän oli huolissaan asioista, jotka eivät tosiasiassa uhanneet häntä. Hän sai tällä tavalla varmuutta, ja oli tehnyt niin varhaislapsuudesta asti, muuttunut jo varhain kumaraksi nuoreksi ukkeliksi; oli keksinyt itselleen hahmon, luonut sen ylleen kuin kotilon, josta saattoi tähystellä ihmeellistä maailmaa tuntien olevansa turvassa. Äkkiä mieleeni tuli hänen suuri penaalinsa. Perepelkin kaivoi sen jokaisella luennolla attaseasalkustaan. Pikku ruumisarkku, jossa lojui tusina kuulakärkikyniä ja värikyniä. Monet naureskelivat tälle, kukaan ei voinut ymmärtää: mitä Perepelkin teki instituutissa värikynillä? Arvelin, että Perepelkin yhä alleviivailee jotain lehdistä, mutta pidin myös mahdollisena, että hän halusi tunkea penaalin täpötäyteen kyniä, että se näyttäisi painavammalta. Hänen ja penaalin välillä oli jokin yhteys.

69

Nippernaati 1

Nyt hän oli turvallisesti koteloinut itsensä sellaiseksi penaaliksi.

Poliisi – mikä sen turvallisempaa!

Mutta lehtimies hänessä ei ollut kuollut vielä, nykyään hän vain esitti kysymyksiä vaativaan sävyyn, joka mahdollisesti oli kehittynyt elimissä. Hän kysyi uudestaan: - No, miltä kaupunki sinusta näyttää?

Aloin kääntyillä, sanoin etten ole nähnyt mitään kunnolla. –Kaikkialla rakennetaan, enkä minä en pidä melusta…

Rakennustyö oli käynnissä aivan Viru-hotellin luona: katu oli suljettu levyillä, oli vedetty nauhat, pölyä patsaana, jyrinää. Äiti oli kirjoittanut tästä, kun vielä asuin Tanskassa. Kirjoitti huokaillen sanojen välissä: No niin, taas meillä alettiin rakentaa jotakin… En pystynyt kuvittelemaan sellaista mittakaavaa. Kun siirryin Norjaan, hän kirjoitti: Taas rakennetaan pankkia! Mitä varten niin monta pankkia?

Se olikin sitten hotelli.

- Hilton, Perepelkin sanoi taitellen salvettia kiinni ja auki, –oletko kuullut?

- Ai? Kuulin, että Metropol…

- Kyllä, se on itse hotellin nimi, mutta se on Hiltonin alainen. Siitä tulee Euroopan korkein rakennus. Aikoinaan, tiedäthän, Olevisten kirkko oli Euroopan korkein! Nyt valtaamme takaisin huippumme.

Tarkemmin sanoen, ne valtaavat… Se on hotelli. Kokonaan lasia. Joku kolme tuhatta ikkunaa joka suuntaan! Sataneljäkymmentäkahdeksan kerrosta! Euroopan paras Hilton!

- Oho! Ja mitä varten niin pieneen kaupunkiin niin komea hotelli?

- Et tunne tilastoja? Etkö tiedä, miten paljon turisteja meillä käy vuosittain? Kolme miljoonaa! Sitä varten tarvitaan sellainen hotelli.

- Ymmärrän, minä haukottelin.

70

Andrei Ivanov

- Haluatko työskennellä vanhassa kunnon Hiltonissa? hän kysyi vilkuillen ovelana silmiini. Minäkin katsoin häntä ivallisesti ja kysyin: - Tarkoittaen mitä? Rakentamaan hotellia?

- Oletko muka rakennusmies?

- Tanskassa olin restauroimassa linnaa…

- Noo, hän huokaisi epäilevästi. –En tiedä, se ei oikein natsaa.

Mutta siellä on varauskeskus. Ottavat kielitaitoisia. Se sopisi juuri sinulle. Sinä osaat niitä monia…

- En kyllä sanoisi, että osaan…

- Lopeta. Siellä riittää, kun osaa sinne päin ja tarvitaan kaikkia ihme kieliä, kuten pohjoismaisia. No, ja englantia tietysti. Sinähän sanoit, että haluat ansaita. Yritä sitten! Hän veti taskustaan mainoslappusen. –Ne jakavat näitä suoraan kadulla.

Pidin tytöstä kadulla ja koko ajatuksesta.

Kuvassa sympaattinen mimmi oli avannut suunsa koko lappusen leveydeltä, työntänyt esiin keltaisella ristillä maalatun sinisen kielen. En tajunnut heti, että hänelle oli kieleen maalattu Ruotsin lippu.

Teksti: ”Osaat kieltä – käytä sitä!”

Ja hänellä oli näitä taskut täynnä!

- Kiinnostavaa, eikä totta? Pitää olla mielikuvitusta. Tämä on rankempaa kuin Pelevinillä Parlamentin savukemainokset, joissa oli Grebenštšikov, muistatko, Sukupolvi P:ssä.

- Ei, en ole lukenut Peleviniä… Muutin pois hyvissä ajoin…

- Suotta, olisit kyllä voinut lukea. Kiinnostavaa kirjallisuutta. Nykyaikaista. Uusi kierros, kaikkea sitä… Yritä, soita niille, lähetä CV tähän osoitteeseen. Varaat huoneita. Istut kaikessa rauhassa, otat vastaan puheluita, teet varauksen tietokoneelle, sillä siisti…

Hän leikkeli kotlettia varovasti kuin kirurgi. Itse varovaisuus. Äkkiä hän nousi ylös, heitti lautasliinan pois, löi otsaansa.

71

Nippernaati 1

- Nyt muistin! hän huudahti ja istuutui ylimyksellisesti alas lasi kädessä. –Olen miettinyt koko ajan, mitä halusin sanoa sinulle…

Muistin: anekdootin! Päivänpolttavasta aiheesta. Sinun filologina pitäisi arvostaa ja haltioitua. Kolme varista istuu tammen oksalla – Viro, Latvia ja Liettua –, jo hauskaa, eikö vaan? Tämä on vasta alku.

Kuuntele eteenpäin! Jokaisella suussa pala juustoa… Kuvitteletko, joo? No, tulee kettu, alkaa kierrellä tammen alla ja kehua variksia, sanoo lopulta: ”Haluatteko Euroopan unioniin?” Ne hölmöt raakkuvat ”Kylläää!!!”. Itse ymmärrät, juustot tipahtavat… Ei, odota. Älä vielä naura…

En aikonutkaan.

- Tässä ei ole vielä kaikki, ei kaikki! Tunnin päästä, mietittyään ankarasti varis-Viro sanoo: ”Muuttaisiko se mitään, jos sanoisinkin ei?” –Ymmärrätkö? hän nosti juhlallisesti etusormensa. –Ymmärrätkö?

Muuttaisiko se mitään, jos sanoisinkin ei? Hah hah!

- Ymmärrän, järisyttävä anekdootti.

- Edes jotain unohdusta… Jotain positiivista tähän kylmään todellisuuteen… hän ruikutti säälittävästi. –Ymmärrätkö, työ poliisissa on näännyttävää, en jaksa, kaadun jaloiltani! Eniten kyllä harmittaa, että ei ole mitään henkilökohtaisen kasvun, kehittymisen näköalaa!

En puhu poliisista. Osaan viroa täydellisesti, sininen passi, kirjoitan paremmin kuin jotkut virolaiset kollegat, olenhan sentään filologi…

Siis kirjoitan viroa, ymmärrätkö? Mutta en pääse nousemaan virkaportaissa enkä tule ikinä pääsemään, vaan tämä, joka tekee kirjoitusvirheitä, mutta on virolainen, se kyllä etenee. Ja niin on kaikkialla tässä maassa… Eihän tällaista höperyyttä ollut edes neuvostoaikana…

- Muuta höperyyttä kyllä riitti.

- Niin tietysti, kaikenlaista oli, leirejä ja vainoamista ja sen sellaista, mitä ei luojan kiitos Virossa ole eikä – suo luoja – tule, mutta tätä idiotismia on. Menen komissioon… Olen siellä jossain komissiossa…

Ja katson osanottajalistaa, komission jäseniä. Ja näen olevani ainoa 72

Andrei Ivanov

venäläinen! Olen kyllä ylpeäkin siitä, että olen ainoa, joka on ikään kuin lyönyt läpi, mutta loukkaavaahan se on jotenkin, koska meitä ei ole, meitä – ei ole! Kaikki tämä toimii ja on olemassa, koko hallinto ja järjestelmä ovat olemassa ilman meitä! Me siivoamme roskia, muuraamme tiiliä ja sekoitamme sementtiä. Me rakennamme huviloita niille, pyyhimme pöytiä niille, kiillotamme niiden kenkiä. Me kaupustelemme torilla, korjaamme niiden autot, pyyhimme tuolit niiden pyllyjen alta ja pyyhimme niiden pyllytkin – me! Pakko tunnustaa, että parhaat ihmiset ovat jo aikoja sitten muuttaneet pois tai yksinkertaisesti korjattu laatikoihin…

- Mihin laatikoihin? Arkkuihin vai?

- Herra varjele! hän huitaisi. –Organisaatiolaatikoihin, arkistoihin!

Kehtaatkin, arkkuihin… Ja minä olen totta puhuen iloisesti yllättynyt katsoessani miten Radisson tai Ühispank nousee korkeammalle kuin Olümpia tai Viru. Uusi aika ikään kuin voittaa vanhan. Minä pidän Terminaalista ja Tallink-hotellista. Pidän Meritonista, Scandicista ja kaikesta muusta roskasta. Suotta ei meillä kuvattu Eurooppalaista tarinaa, ei suotta! Pidän tästä kaupungista yhä enemmän ja enemmän. Pidän nykyvirolaisesta. Hän näyttää tyylikkäältä. Hän puhuu englantia ja muita kieliä. Nykyvirolainen istuu Wi-Fissä ja näpyttelee toimeliaana läppäriä. Hän muistuttaa kovasti pohjoismaalaista, nykyvirolainen normalisoituu menestyksellisesti kuin kameleontti, hän on pohjoisbalttilainen eurooppalainen, suuntaa kaikilla paikantimillaan pohjoismaihin, eikä ole sitä mitä ennen…

- Mitä oli ennen?

- Oli tsuhna! Päähän potkittu tsuhna! Se, mitä neuvostot tekivät virolaisista. Kyllä, meidän tsuhnamme ovat kolmessatoista vuodessa rakentaneet hyvän valtion. He eivät romahtaneet, kuten monet katkeroituneet venäläiset ennustivat, sanoivat, että virolaiset eivät opiskele venäjää, muttei heillä ole hyviä englanninopettajiakaan. Soopaa! Ne heittävät niin venäjää kuin englantiakin! Niillä on rutosti lukioita, 73

Nippernaati 1

collegeita ja kielipainotteisia kouluja! Kaikki pelittää, kone kulkee, loikkasivat jo Euroopan unioniin, kaupat notkuvat, niitä nousee kuin sieniä sateella, ja kaikki tämä ilman meitä, huomaa, ihan omilla lihaksilla! Totta puhuen nostan niille hattua! Ja riisun vaikka housutkin.

Mutta yhtä kaikki, tätä idiotismia ne eivät ole pystyneet voittamaan itsessään… Kohta viisitoista vuotta ja me olemme niille ”miehittäjiä”.

Tai no… Kollegani, venäläinen tyttö, joka puhuu viroa erinomaisesti, kirjoittaa mukiinmenevästi, kävi kuusi kertaa suorittamassa C-tasoa, pitää saada kuusikymmentä pistettä, hänelle annetaan viisikymmentäseitsemän, no niin! Niin meille tehdään kaikessa! Emme pääse ikinä eliittiin! Emme sujahda niiden joukkoon, vaikka puhuisimme niiden kieltä kuinka hyvin! Tulemme aina olemaan kakkoskastia pelkästään kansallisuuden takia. Ei mitään syrjintää. Vain näkymättömyyttä.

Siellä ne istuvat huolettomina, juovat cocktailejaan, juhlivat jotakin, me taas juoruilemme murheistamme, olemme vieraita tässä elämän juhlassa…

Hänen tyttönsä oli asunut monta vuotta Valloissa, sitten englantilaisessa pikkukylässä, vahtinut lapsia (au pair, ymmärsin). Tämä oli sanonut hänelle hyvin kiinnostavan asian: ”Meitä ei tarvita missään.”

Myönsin sen heti. Nyökkäsin nopeasti. Ja olin jopa vilpittömästi samaa mieltä: tuollaista mänttiä ei taatusti tarvita missään. Perepelkin huokaisi ja sanoi katkerasti haluavansa päästä pois…

Nyt muistin! Missä hän oli kymmenen vuotta sitten? Miksi nyt?

Ei voinut silloin, nyt on välttämättömyys kypsynyt… Mutta jälleen: ei voi. Niinpä. Jos ei osaa englantia, ei kannata yrittääkään. Ja kursseihin hän ei ollut uskonut koskaan! Hän uskoi itseoppimiseen. Vai niin.

Hän on konservatiivi. No niin. Hänen viroaan ei Euroopassa tarvitse kukaan. Ruikuttava sävy: kuka tarvitsee viroa? No, kuka? Itsestään selvää. –Viroa ei tarvita missään. Kieli tekee kuolemaa, Perepelkin puhui hautajaisäänellä. –Ja tulee kuolemaan. Vastoin kulttuuriohjelmaa! Koska nuoriso matkustaa pois sinne, missä ei tarvita viroa, 74

Andrei Ivanov

ja Viron liittyessä Euroopan unioniin alkaa ulkomaalaisten tulva.

Niitähän livahtaa jo tänne ja ne vilkuilevat varkain katujamme, suhmuroivat jotain!

- Ketkä? en ymmärtänyt.

- Kurdit! Jos on yksi kurdi, niin jossakin piilottelee kymmenen muuta. Jos saapuu yksi somali, niin kohta saapuvat kaikki hänen kymmenen vaimoaan lapsineen ja kaikkien niiden sukulaiset! Jos avataan yksi kebab, niin kohta niitä on tusina! Ja niin edelleen…

Kohta saamme parkua kuin sinun tanskalaisesi! Virolaiset eivät ole valmiita siihen. Entä jos tulevat tšetšeenit? Kuvittele! Nehän ovat perheitä, niillä on sisäpiiri ja varjobisnes! Ja jos haluan jatkaa elimissä, niin tšetšeenien kanssa työskenteleminen ei ole naurun asia, niiden juttujen tutkiminen…

Perepelkin pyöritteli silmiään ja jatkoi: –Ei, Viro on ihannemaa, kaikki on hyvin, kaikki on erittäin hyvin toistaiseksi, paitsi ilmasto, mutta – ei ole näköaloja, kuten jo sanoin, ei näköaloja kasvulle. Ja jatkossa yhä pahempaa! Lasikatto tulee yhä alemmas ja alemmas.

Minä en tietysti anna hämätä itseäni, mutta ne tulevat rakastamaan meitä vähän enemmän, kun näkevät tšetšeenit ja somalit. Silloin hieron kyllä vahingoniloisena käsiäni, kun näen niiden avuttomuuden. Nehän ovat täysin valmistautumattomia kaikkeen siihen, ne eivät olleet valmiita mielenosoitukseen Amerikan lähetystön edessä, mehän näimme, miten ne joutuivat silloin häpeään. Jotain maitotonkan kokoisia tyttöjä seisoi räpsyttelemässä silmiään ja samaan aikaan ympärillä oli hirveä rähinä… Myönnän, se univormu sopii niille ja niin päin pois, mutta ne laitetaan matseihin. Ja jos olisi tullut vain kyproslaisia, mutta jos tulee viisisataa irlantilaista kannattajaa, sehän tietää pogromeita ympäri kaupunkia, istu ja äläkä työnnä nokkaasi ulos – nehän tappavat! Kaupunki on vandaalien vallassa! Ne eivät ole valmiita kaikkeen siihen! Ja mitä minä mahdan, mitä minä mahdan yksin? En halua elää täristen. Eläkkeeseen en usko, enkä 75

Nippernaati 1

halua muuttaa Venäjällekään. Siellä meitä tarvitaan kaikkein vähiten. Venäjä on nytkin hylännyt meidät, kuin käenmunat vieraaseen pesään. Sätkyttele miten pystyt. Mädäntyä elävältä tähän suohon? Ei! Tunnen olevani kuin häkissä! Repeän kappaleiksi. Haluan aloittaa jotakin, mutta ei ole starttirahaa. Säästäminen ei kannata. Mikään ei onnistu. Minähän olen kunnianhimoinen! Haluan oman jutun, ymmärrätkö, oman! Ehkä jonkinlainen toimisto tai… Mutta täällä koko ala on kehittymätön. Eli taaskaan vakavasti otettavat henkilöt eivät auta minua, koska en ole virolainen, enkä halua kaivella uusvenäläisten likaisia alusvaatteita. Siksi sanonkin, että pitää muuttaa jonnekin. Mutta minne?

Olin hiljaa.

Kymmenisen vuotta sitten Perepelkin työskenteli komissiossa, joka hääti vuokrarästiläisiä. Paška oli kertonut minulle siitä…”Tapasimme kerran vaimon kanssa Perepelkinin kahvilassa ja hän raahasi meidät kotiinsa, näyttäisi videoita. Ajattelimme: elokuva mikä elokuva…

Katsoimme siihen aikaan paljon kaikenlaisia elokuvia… Emme ymmärtäneet, mitä hän aikoi näyttää, eikä hänkään selittänyt: yllätys, sanoi, yllätys, hieroi kämmeniään ja hihitti… Me ajattelimme: mainiota, istutaan, katsotaan elokuvaa, otetaan viiniä… Tultiin, laittoi päälle… Voi luoja, mikä elokuva! Jos olisit nähnyt! Luulen, että olisit tykännyt, sinähän tykkäät kaikesta sellaisesta, mutta minä, kunniasanalla, hädin tuskin pystyin katsomaan loppuun, sitten minua tärisytti inhosta viikon. Kaksi tai kolme tuntia ennaltaehkäisevää kauhua! Elokuva siitä, miten nämä häädöt tapahtuvat! Perepelkin itse pääosassa.

Mitään inhottavampaa en ole nähnyt eläessäni. En tiedä, miksi se oli tehty, ehkä se oli eräänlainen metodinen oppitunti tai näytös, en tiedä… Kolmisenkymmentä perhettä! Ja joka kohtauksessa – hän! Ja kaikki kuvattu yksityiskohtaisesti, askel askeleelta, päätöksen luke76

Andrei Ivanov

minen, ulosmittaus, kaikki! Huolellisesti nauhoitettu häätöprosessi.

Sanon sinulle, joku kolmekymmentä perhettä. Olin šokissa! Uskomatonta kidutusta! Me kestimme… En tiedä… No, kaksikymmentäviisi kohtausta varmaan… Hänellä oli hyllyllä vielä parikymmentä kasettia… En tietenkään väitä varmasti, että se oli sitä samaa, mutta piru tietää, Andruha, en enää tiedä, en tiedä… Ymmärräthän, pyörittäessään meille videota hän vielä kommentoi, heitteli ikään kuin asiallisia kommentteja, tietoa asiantuntijalta, joka ei ole eilisen teeren poika tällä alalla… Sanoi: ”Ja nyt alkaa teeskennelty hysteria… Ahaa!

Tarraa sydämeensä! Me kutsumme ambulanssin… Nyt siltä mitataan verenpaine – kaikki on kunnossa ja me jatkamme työtä!” Yhdessä kohtauksessa hän sanoi, että oli löytänyt katolta makuusijoja, näytti nämä makuusijat ja näytti padan, luita, nahkoja, ja sanoi tärkeänä: ”Ovat varmaan syöneet kissoja.” Voitko kuvitella! Huomasin jopa tietyn kiihkon hänellä silmissä! Voiton! Hän ikään kuin todisti näinä hetkinä meille jotakin! En tiedä, mitä… Ehkä sen, että oli nähnyt elämää, tuntee sen lyijyisen ytimen tai jotain siinä hengessä… Tai ehkä jotain muuta… Että on kova kundi! Katsokaa vaikka! En ole rykmentinkomentaja, mutta pikku napoleon kuitenkin! Šhvonder!

Inhottava ja kauhea ihminen! Olimme itse veloissa siihen aikaan, suorastaan korviamme myöten, ei riittänyt mihinkään… Vaikka kenellä riitti?.. No, minä otin tämän näytöksen eräänlaisena varoituksena.

Muistan, kun tulimme hänen luotaan, sanoin että ellei tuollaisia perepelkineitä olisi olemassa, koko pakkohäätöohjelmaa harkittaisiin ehkä uudestaan… Mutta oli toteuttajia, ja yhdeksänkymmentäluvulla ihmiset joutuivat kuka kadulle, kuka vankilaan, kuka pakosalle, kuka kaulaa myöten vereen, kuka karriäärin aallonpohjaan…”

Sade oli loppunut. Ilmassa roikkui usvan tapaista. Perepelkin käveli ja jankutti.

77

Nippernaati 1

- Minulla on ajatuksia, paljon ajatuksia… Huomaa, hyvin punnittuja ja mietittyjä ajatuksia. Tarkkailen elämää. Kyllä! Luen paljon, lehtiä, ilmoituksia… Näen, mitä meidän ihmisemme tarvitsee. Näen, mille tänään on erityinen kysyntä. Joten ajatukseni eivät ole syntyneet tyhjän päälle, vaan niillä on näköalaa. Pitää vain ryhtyä toimeen.

Ensin jotain yhtä, sitten toista, ja niin sujuu jo kuin rasvattuna…

Häntä pullisti, hän ei voinut pysähtyä, projektia pukkasi projektin perään. Ihmisten lähettäminen pohjoismaihin, heidän järjestämisensä töihin, paritus. Hänen mielikuvituksensa alkoi leikitellä, hän uppoutui. Etsi jo minullekin pientä osaa. Minä voisin ”kieliä osaavana” tehdä käännöksiä: norjasta venäjäksi, ja hän vuorostaan – moitteetonta viroa. Rahat puoliksi.

Niin kuljimme hänen kanssaan vanhaakaupunkia pitkin, hän esitti suunnitelmiaan, minä kuuntelin hiljaa, edes kommentoimatta: kaikki nämä pilvilinnat sulivat itsestään.

Huomattuaan, että minulta puuttuu tarvittavaa entusiasmia, hän alkoi taas puhua ystävättärestään. Sanoi, että tämä on ihan kiva runoilija…

- Todellakin ihan kiva, hän vakuutti minulle, otti jopa kädestä kiinni.

- Ahaa, minä sanoin.

- Julkaisi äskettäin kirjan ja sai jopa rahaa. Ei mitään ihmeellistä, mutta kuitenkin. Ei se ole tärkeintä, hän otti vakavan ilmeen.

–Mehän ymmärrämme, mistä on puhe…

- Niin tietysti, minä sanoin.

- Mitä haluan sanoa, hän aloitti. –On sellainen kulttuurisäätiö, joka ei viime vuosina ole toiminut kirjallisuudessa, vaan missä milloinkin. Sponsoroinut esimerkiksi jotain metsäväkeä. Taistellut pelastaakseen meidän huuhkajamme, jotka, kuten kävi ilmi, ovat lähes viimeisiä Euroopassa. Sen jälkeen kun harppasimme Eurooppaan, näetkö, huuhkajillekin on siitä hyötyä. Niin hän laati projektin, löysi 78

Andrei Ivanov

arvioijat, ihmiset jotka lukivat hänen runonsa ja kirjoittivat lausunnon… Ja ne olivat mestareita, eivät mitään satunnaisia vastaantulijoita, ymmärrät kyllä… Ja tämän projektin kanssa hän meni säätiöön ja sai aikaan sen, että hänen kirjansa julkaistiin. Ymmärrätkö? Pitäähän säätiöiden tehdä muutakin kuin pelastaa huuhkajia! Siis mitä haluan sanoa. On aika paneutua kulttuuriin…

Hän pysähtyi, rykäisi kurkkua, korjasi kaulusta ja sanoi: - Minäkin kirjoitan… Kyllä, sitä sattuu… hän puhui, –koska pitää, jonkun täytyy… Ymmärrätkö?

- Tietysti, myönsin väsyneesti.

- Sillä jos emme me, niin kuka? Kohta Virossa ei ole enää ihmisiä, jotka pystyvät ilmaisemaan itseään venäjäksi! Ajattelepa koulu-uudistuksia! Virolaistetaan kaikkialla, opettajia irtisanotaan, koko ajan pakottavat suorittamaan uudelleen virallisen kielen kokeen, kiusaavat komissioilla… Venäläisiä kouluja ei lähimmän viiden tai kymmenen vuoden kuluttua ole enää jäljellä, ymmärrätkö? Opetus venäläisessä koulussa muuttuu kuusikymmenprosenttisesti vironkieliseksi, ymmärrätkö?

- Ymmärrän.

- Ja mitä se merkitsee? Että uusi sukupolvi on kykenemätön kirjoittamaan kunnolla tai lukemaan venäjää.

- Ymmärrän… Minun pitää mennä… Raitiovaununi… Joku toinen kerta. Okei!

Puristin pikaisesti hänen velttoa kättään ja syöksyin raitiovaunuun.

Vilkaistuani häntä vielä kerran ikkunasta muistin äkkiä, että hän keräsi ja säilytti mielikuvituksellisen valtavaa arkistoa aikakausjulkaisuja, jotka olivat aikoinaan ilmestyneet Virossa venäjäksi kai vuodesta 1889 lähtien. Jokaista julkaisua oli hänen arkistossaan ainakin yksi kappale. Ei yhtään ainoata aukkoa. Tonneittain paperia. Hänen huoneistonsa oli sitä tulvillaan. Tarina ylitti järjen salliman groteskiuden jopa myyttien, unien tai valehtelun ulottuvuudessa! Oli mahdotonta 79

Nippernaati 1

uskoa, että ihminen voi ottaa sellaisen niskoilleen, raahata mukanaan, elää sen kanssa… Mutta se oli totta. Koska Perepelkin luovutti lopulta koko arkiston johonkin kirjastoon ja hänen nimensä kirjoitettiin kultakirjaimin tietosanakirjaan!

Katsoessani häntä ikkunasta jouduin taas kerran vaivaamaan järkeäni.

Muinaisuuden varjelija sateenvarjonsa alla pieneni nopeasti. Raitiovaunu teki jyrkän käännöksen jättäen Perepelkinin spiraalin toiselle kierrokselle.

80

Andrei Ivanov Andrei Ivanov (s. 1971) valmistui Tallinnassa venäläisestä filologiasta.

Hän on asunut pitkään Pohjoismaissa. Romaani Harbinin yöperhoset (2013) ylti Venäjän Bookerin lyhyelle listalle. Romaani kuvaa venäläisten emigranttien klaustrofobista, tarkoituksetonta ja irreaalista elämää Virossa maailmansotien välillä päättyen kesään 1939. Se tutkii Ivanovin pääteemaa, emigraatiota ja juurettomuutta, kuten myös useille kielille käännetty Hanumanin matka Lollantiin (2009). Siinä kaksi laitonta siirtolaista, vironvenäläinen ja pakistanilainen, seikkailee Tanskassa Punaisen Ristin pakolaisleirillä. ”Hanuman” viittaa jopa Salman Rushdieen sysätessään sankarinsa sivilisaatioiden ja aikojen väliin.

Russkaja premijalla palkitun romaanin Kourallisen tomua (2010) alkuluku viittaa klassisen venäläisen proosan kuvioihin koteloituneesta ihmisestä kellariloukon mieheen. Tässäkin Ivanovin sanka-

81

Nippernaati 1

rit tuhlaavat ja pirstovat elämänsä kuin Dostojevskin hurjimukset konsanaan.

Ivanov tunnetaan myös haastavista poleemisista ja filosofisista esseistään.

Jukka Mallinen

82

5

N

P. I. Filimonov Suomentanut Jukka Mallinen

Mitä yksinkertaisimpia merkkijärjestelmiä

igmatullin oli myöhästyä junasta. Oli pakko juosta

asemalaituria pitkin lähes täyden varustuksen kanssa pidellen kiinni selkään hakkaavasta repusta. Ja mitä äiti oli sullonut sen niin täyteen kirjoja? Jos nyt ruokaa, selvä se, äidit ne aina ajattelevat, että sotilaita ruokitaan kehnosti. Koska hän aina tulee muka laihtuneena ja luisevana. Kaikista äideistä ainakin näyttää siltä. Eikä Nigmatullinin äiti ollut poikkeus. Nigmatullin ei missään nimessä syyttänyt häntä, sillä jos ruoan kanssa nyt ei ollut suorastaan tiukkaa, niin mistään ylellisyydestä ei ainakaan voinut puhua. Varsinkin kun paikallisten liha oli kuitenkin pääasiassa sikaa ja Nigmatullin piti parempana olla 83

Nippernaati 1

erityisesti innostumatta siitä. Ei tietenkään uskonnollisten ennakkoluulojen takia, varjele luoja. Mitä uskonnollisia ennakkoluuloja voi muka olla voittaneen sosialismin maassa, ainakaan nuorella tiedostavalla komsomolilla. Ei. Elimistö vain ei jotenkin ollut sialle suosiollinen. Nigmatullin oli joskus jopa taipuvainen ajattelemaan, että ehkei kaikki olekaan niin yksinkertaista. Jotain perää saattoi sittenkin olla siinä isoisän sananlaskussa, jota tämä oli heristellyt korpraalin nenän edessä Bugulmassa vasta pari päivää sitten ja painostanut Koraanilla niin äänekkäästi, että äiti oli pökertyä pelästyksestä, kun luuli naapurien kuulevan. Tyhjästä ei hänelle tullut vatsaan sellainen raskas olo joka kerta, kun hän oli sallinut itsensä syödä sikaa. Naudasta ei tullut mitään. Toisaalta ei Tsibulenko eikä Malahovski ja vielä vähemmän tämä paikallinen Andrus, jolla oli lausuttavaksi täysin mahdoton sukunimi, saanut mitään ongelmia sianläskistä eikä juhla-ateriasta, jolla heitä viimeksi oli ruokittu vasta äsken vappuna ja voitonpäivänä – siankoivesta haudutetun kaalin kanssa. Mutta Nigmatullinin vatsa pani hanttiin. Hanttiin ja sillä siisti. Siksi ei Nigmatullinilla ollut tasan tarkkaan mitään äidin kalapiirakoita vastaan. Mutta kirjat.

Mitä hän siellä kirjoilla? Vankilassa oli kohtalainen kirjasto, jos nyt sellaista kaipaa. Eikä vain viroksi, vaan päinvastoin. Andrus, joka toisin kuin Nigmatullin luki innokkaasti, oli toisen palvelusvuoden päättyessä suoriutunut kaikista taiteellisista ja teknisistä kirjoista, joita kirjastossa oli viroksi, ja kärsi tästä seikasta tavattomasti. –Lue venäjäksi, Malahovski kehotti häntä, –opit saman tien puhumaan venäjää säädyllisesti. Kun ei sinua voi nauramatta kuunnella.

Andrus koetti vastata jotakin ehkä sukkelaa tai sitä vastoin jotakin asiallista, mutta synnynnäinen järkevyys voitti, hän ähisi ja vaikeni.

Hänestä juoruttiin, että hänen oma setänsä piilottelee jossakin metsissä ja on neuvostovallan ankara aatteellinen vihollinen, mutta Nig84

P. I. Filimonov

matullin ei ollut taipuvainen uskomaan tätä. Miksi tälle siinä tapauksessa olisi uskottu niin tärkeä asia – vartioida naisrikollisia, joista suurin osa oli hänen oman kansallisuutensa edustajia, joukossa paljon poliittisiakin. Ei, Andrus oli varmasti tarkistettu moneen moneen kertaan. Ja olisihan sellainen seikka kuin setä kansanvihollisena ehdottomasti heijastunut hänen palvelusuraansa.

Mutta toisin kuin Andrus Nigmatullin ei kaikkiaan oikein välittänyt kirjoista. Monestakaan syystä. Ensinnäkään venäjä ei ollut hänenkään äidinkielensä, minkä Nigmatullin totta puhuen salasi huolellisesti päällystöltä ja palvelustovereilta. Alkavat pilkata, ja mitä sitä suotta. Hän kyllä puhui vapaasti ja puhtaasti, mutta lukemisen kanssa oli määrättyjä vaikeuksia. Toisekseen hän ei kerta kaikkiaan tajunnut tätä huvitusta. Mitä itua on tutkiskella jotain pikku merkkejä paperilla, joista päässä muka syntyy jotain ihmeellistä, kuten hänelle sinnikkäästi ja vilpittömästi toisteli samainen Andrus. Nigmatullin ei tunnustanut kenellekään näitäkään ajatuksiaan, mutta nehän ovat itse asiassa vain pikku merkkejä eivätkä muuta. Joku nyt näkee niissä mitä lie salattuja ajatuksia, mutta kullakin on omat merkkinsä. Niin ajatteli Nigmatullin. Hänelle korttipakkaan painetut merkit olivat sympaattisempia tai ääritapauksessa dominonappuloiden valkeat pikku ympyrät. Ne ne ovat kunnon merkkejä. Tuottavat kouriintuntuvan hyödyn. Aivan loman alla Nigmatullin oli voittanut juonikkaalta Tsibulenkolta annoksen läskiä, jonka tämä oli saanut kotoa, mutta kun läski oli sikaa, hän oli vaihtanut sen tältä Andrukselta askiin paikallista Primaa, josta Nigmatullin jostain syystä piti kovasti, niin että sitä poltellessaan hän kuvitteli aina vetävänsä sisäänsä amerikkalaisten savukkeiden savua. Niistä oli sepitetty Bugulmassa legendoja jo hänen lapsuudessaan, sodan aikana.

85

Nippernaati 1

Kaikkiaan, mitä tehdä kirjojen kanssa, siitä ei Nigmatullinilla ollut oikein selvää käsitystä. Itse asiassa hän tiesi kyllä, mitä tehdä niiden kanssa, mutta ei ollenkaan aikonut tehdä sitä. Äitiä ei kuitenkaan pystynyt kieltämään. Äiti oli sanonut, että armeijassa kuluva aika tulee käyttää hyödyllisesti, jäljellä on enää vuosi ja sitten alkaa normaali elämä. Pitää lukea, paneutua itseopiskeluun. Muuten ei Nigmatullin löydä itselleen kunnon paikkaa eikä saa hyvää morsianta.

- Haluat kai hyvän morsiamen, koulutetun?

- Äiti, minä olen komsomoli, vastasi Nigmatullin umpimähkään mutta rehellisesti.

- Ai komsomolit eivät nykyään mene naimisiin?

- Ja töitäkin saan ilman vaikeuksia.

- Kuten haluat, poikakulta, mutta kirjaset laitan kuitenkin mukaasi.

Itse sanot, että palvelustoverisi ovat hyviä ja lukeneita. Ja morsian – entä jos hän kysyy sinulta jotakin etkä sinä tiedä. –Ei kaikkea voi tietää, Nigmatullin yritti olla jämpti.

- Ei kaikkea, mutta perustat voi ja pitää. Mitä se tämä tällainen on.

Gorkiakaan et ole lukenut.

Jos äiti sai jotakin päähänsä, niin sitä ei taatusti käännetty. Nigmatullin kiristeli hampaitaan, mutta antoi sulloa reppuunsa jonkun kuusi nidettä ”aluksi”. ”Vaihdan jotain kavereilta”, hän mietti epämääräisesti ja rauhoittui. Ja nyt muistuttivat äidin ponnistukset itsestään jo Nigmatullinin juostessa asemalaituria pitkin. Kirjat hakkasivat kipeästi selkään ja vaikeuttivat etenemistä pahasti juoksuvauhtia hidastaen. Nigmatullin piteli repusta käsin ja nimitteli ajatuksissaan itseään intelligentiksi. Yksi juttu toisensa perään. Nuo kirjat, ja sitten vielä matkalippu. Oli käynyt niin, että Nigmatullin ei ollut ehtinyt siihen junaan, jolla hänen piti palata. No, ystävät, sitä sun tätä. Vielä Leningradissakin rymisteli Nigmatullin. Harvoin vanha masi ystä86

P. I. Filimonov

vystyi niin kovasti aamukasan kanssa kuin Petrov Nigmatullinin.

Kuitenkin niin oli käynyt. Ja kun Petrov pääsi siviiliin, hän otti Nigmatullinilta kirjaimellisesti rehellisen kunniasanan, että tämä tulee hänelle vieraaksi. –Tännehän ei ole matkaa kaikkiaan yhtään mitään.

Yksi yö – ja olet perillä. Junat niillä ovat siistejä, mukavia. Itse olen matkustanut vaikka kuinka monta kertaa.

Matkalla kotiin ei Nigmatullin lähtenyt poikkeamaan Petrovin luona, oli kova kiire äitiä näkemään. Mutta paluumatkalla hän varasi erityisesti yhden päivän itselleen. Varsinkin kun ei ollut koskaan käynyt Leningradissa. Niin he rymistelivät Petrovin kanssa, rymistelivät niin reippaasti, että Nigmatullin myöhästyi junasta, johon oli hankkinut lipun Tallinnassa jo hyvissä ajoin ennen lähtöään. Paniikkiin oli joutunut Nigmatullin – mistä sitä asevelvollisella rahaa, kaikki oli syöty ja juotu neljän lomapäivän aikana, tarkka laskenta eikä kopeekkaakaan ylimääräistä. Jo kuvitteli hän mielessään myöhästymisen kauhuja, päävartiota, komennuksia vuorotta, jopa muistutusta komsomolkokouksessa. Ja mitä nyt yhdestä muistutuksesta. Nigmatullin piteli päätään ja pelkäsi ajatella, mikä häntä odottaa pahimmassa tapauksessa. Jopa iloitsee äiti silloin pojasta, taistelukoulutuksen kiitettävästi suorittaneesta, siitä ei kannata puhuakaan. Mutta Petrov ei hylännyt ystävää hädässä, tuli ja jotenkin hankki omilla rahoillaan hänelle lipun viimeiseen junaan. Siinä mielessä viimeiseen, että se oli viimeinen juna, jolla Nigmatullin ehtisi ajoissa. Ja vain siinä tapauksessa, että hänellä olisi tuuria bussin kanssa Tallinnassa.

- Tosin kyllä, Petrov sanoi jotenkin nolona, nenänjuurtaan raapien, –tavallisia lippuja ei ollut, oli pakko ottaa makuuvaunupaikka.

Ajat, veliseni, luxissa, mopoille saavuttamattomassa. Nyt olet vanha konsta, voit mielestäni sallia sen itsellesi. Ja mitä ne kaikki ovat niin tuppaamassa sinne Baltiaan?

- Niin sitä vaan, teollisuutta kehittämään, poliittisesti treenattu Nigmatullin selitti.

87

Nippernaati 1

- No jos nyt teollisuutta, Petrov myönsi syvämietteisesti.

Niin siinä kävikin, että juostuaan junaan ja huoahdettuaan vähän Nigmatullin löysi sympaattisen vaunupalvelijatytön avulla vaunuosastonsa, minne hän tunki vielä hikisenä ja tapahtumatta jääneestä myöhästymisestä hengitystä tasoitellen. Kauhea ajatella, mietitytti vielä kerran Nigmatullinia, kauhea ajatella, mitä olisi tapahtunut, jos hän olisi myöhästynyt oikeasti. Kun Nigmatullin sai kuulla, että hänen on matkustettava makuuvaunussa, eniten hän pelästyi mahdollisia matkatovereita. Hän pelkäsi käyttäytyvänsä jotenkin väärin heidän kanssaan, hän ei ollut enää aikoihin seurustellut siviilien kanssa paitsi äidin, ystävien kanssa pihalla kotona Bugulmassa ja naisvankien. Äiti nyt tietysti on äiti. Äidin kanssa on yksinkertaista ja helppoa, ei tarvitse esittää mitään, voi sanoa kaiken, mitä ajattelee ja miten ajattelee.

Vähän kun vain valitsee sanansa. Jokapäiväinen sotilassanasto ei nyt ole oikein sopivaa musiikkia naisen korville. Sanalla sanoen, jos hillitsee itseään voimasanojen tiimoilta, niin muussa ei tarvitse hillitä itseään ollenkaan. Äiti ymmärtää. Voi peräti valittaa pelkäämättä yhtään, että se menee jonnekin eteenpäin. Eihän palvelus sentään sokeria ole. Ystävät pihalla – mitä seurustelua se niiden kanssa on.

Melkein kaikki ovat myös olleet palveluksessa, tavallinen juttu. Ne, jotka ovat jo päässeet siviiliin, eivät varsinaisesti pala halusta seurustella Nigmatullinin kanssa – status ei enää ole sama. Ja ne mosat, joilla kaikki on vielä edessäpäin – kuka niitä kuuntelisi. Olutta voi tietysti juoda, siinä kaikki. Eivät ne elämää tunne, eivät mitään. Ja vangit taas – ensinnäkään ohjesäännön mukaan niiden kanssa ei saa keskustella paitsi komentoja antaessa: ”kädet selän taakse” tai ”kasvot seinään päin”. Ja vaikka saisikin, niin mitä puhumista Nigmatullinilla olisi niiden kanssa. Ne eivät enimmäkseen osaa venäjää, ja paikallista murretta Andrus oli opettanut Nigmatullinille kahden palvelusvuo88

P. I. Filimonov

den aikana niin paljon, että hän osasi laskea yhdestä kymmeneen.

Muuten vaan, ajan kuluksi. Nigmatullinkin opetti hänelle tataaria, ja Andrus lausui vastaukseksi virolaisia lukusanoja. Andrus sanoi, että heidän kielensä muistuttaa suomea, mistä Nigmatullin sai sitten ajatuksen, että siviilissä Bugulmassa voi sanoa jollekin kauniille, solakalle tytölle olleensa vartioimassa vangittuja valkosuomalaisia.

Kuka siellä pystyy tarkistamaan. Ja sitten – monet vangituista olivat kansanvihollisia, vaikkakin vähäpätöisiä (todelliset viholliset ja vihollisten vaimot ja vihollisten äidit ja vihollisten sisaret ja vihollisten tyttäret hakkasivat jo sepeliä Siperiassa), mutta kuitenkin. Itselle tuli vaikeuksia, jos seurusteli niiden kanssa. Vaikka aika kävikin pitkäksi.

Sitä vartenhan se onkin armeija eikä Aleksandrovin komedia. Yhden ainoan kerran oli Nigmatullin rikkonut ohjesääntöä, mutta siitä tiesi vain Andrus, ja hänellä oli omat syynsä olla paljastamatta toveria.

Tilanne olikin aivan poikkeuksellinen. Nigmatullin ei ymmärtänyt ollenkaan, miten raskaana olevaa naista oli voitu pitää niin pitkään yhteissellissä. Oliko hänen rikoksensa todellakin niin paha? Tuskin.

Ja jos nainen olisi syyllistynyt vakavasti neuvostovaltaa vastaan, hän olisi jo ajat sitten ollut kaukana kotiseuduilta, eikä raskaus olisi auttanut ollenkaan. Eivätkö ne huomanneet sen mahaa vai? Sekin on kyseenalaista, jos jopa Nigmatullin, jolla ei ollut totta puhuen ollut naista vielä kertaakaan, jos tämäkin hoksasi pian, miksi Maria aina väsyy muita nopeammin ja miksi hänelle usein tuli syyttä huono olo. Mutta näköjään sellaiset ovat järjestykset. Jos olet rikkonut lakia, saat vastata sen koko ankaruudessa, vaikka olisit kymmenen kertaa raskaana. Sellainen on, tiedättekö, historiallinen oikeudenmukaisuus.

Eikä mitään myönnytyksiä kenellekään. Varsinkin kun tämä Maria osasi venäjää ihan kohtuullisesti. Ehkä siksi, että oli muutaman kerran aiemmin jutellut tämän kanssa, Nigmatullin osoitti sellaista intoa myöhemmin, kun hänen apunsa oli naiselle oikeasti tarpeen. Kaikki seurustelu lähentää.

89

Nippernaati 1

- Hyvä iltaa, hiljainen ääni keskeytti Nigmatullinin mietteet. ”Nyt se alkoi”, Nigmatullin ajatteli ja hikosi välittömästi yhä enemmän.

Juuri tätä hän oli pelännyt. Matkatoverit alkavat välttämättä keskustella hänen kanssaan, mutta hän ei ollut ollenkaan tottunut keskustelemaan ulkopuolisten siviilien kanssa, heistä hän tulee näyttämään maalaistollolta. Varsinkin kun tämä, joka istui alalaverilla ja luki jotain paksua kirjaa kohottaen siitä Nigmatulliniin jostain syystä iloisen katseen, oli selvästikin niitä – intelligenttejä. Millainen pikkutakkikin. Ja kasvot – selvästikään ei proletaarista alkuperää.

- Ehtoota, Nigmatullin sanoi tietämättä, minne laittaa reppunsa.

- Ilmeisesti kukaan muu ei halua matkustaa kanssamme, intelligentti sanoi hymyillen jotenkin omalaatuisesti.

- Eli? Nigmatullin ei ymmärtänyt.

- Tarkoitan, että meidän lisäksemme ei vaunuosastossa selvästikään ole ketään muita. Ei ilmeisesti ole ostettu lippuja.

- Ehkä joku vielä istuu, Nigmatullin ehdotti.

- En tiedä niistä, mutta istukaa te ainakin. Jalkojen päällä ei ole oikeutta, kuten sanotaan. –Niinpä, Nigmatullin sanoi ja istui automaattisesti laverille vastapäätä intelligenttiä. Ilta tiheni hiljalleen, tuli yhä hämärämpää ja jotenkin ikään kuin intiimimpää. Nigmatullin liikehti rauhattomasti ja tunsi olonsa intelligentin seurassa kaikkiaan jotenkin hyvin epämukavaksi.

- Asettukaa mukavammin, koko yö matkustettava sentään.

- Niin tietysti, ja Nigmatullin alkoi kouristuksenomaisesti tunkea reppua laverin alle. Hän nosti laveria ja tunki reppua, mikä ei onnistunut häneltä ensi yrittämällä. Käsiä tuntui olevan liian vähän, niitä ei riittänyt pitelemään istuinta ja operoimaan samalla reppua.

Intelligentti nousi paikaltaan ja auttoi Nigmatullinia pidellen laveria koholla. Edes niin ei repun sijoittaminen sinne onnistunut heti, koska Nigmatullin mieleen juolahti, että pitäisi saman tien ottaa äidin piirakat, laittaa ne pöydälle ja tarjota vaununaapurille. Hän oli kuullut, 90

P. I. Filimonov

että niin on tapa. Siksi sen sijaan, että olisi ottanut hänelle ystävällisesti tarjotun avun vastaan ja laittanut sen hemmetin repun laverin alle, hän kävi äkkiä avaamaan sitä, eli aukomaan sen suuta kiristäviä naruja etääntyen tällöin laverista noin metrin. Intelligentin kasvoille tuli hämmästynyt ilme, mutta koska Nigmatullin ei ollut mitenkään vapauttanut häntä velvollisuudesta pidellä laveria, hän ei liikahtanut paikaltaan, vaan seisoi yhä äärimmäisen epämukavassa asennossa tukien itsellään istuinta.

Nigmatullin veti esiin äidin pussin piirakoineen, pyöritteli sitä käsissään ja laittoi pikku pöydälle. –Otetaan varmaan teetä, hän sanoi.

- Vaikka muutakin kuin teetä, kumarassa oleva intelligentti vastasi päästämättä laveria käsistään. –Minulla on konjakkia. Miten suhtaudutte konjakkiin? Nigmatullin ei tiennyt, miten suhtautua konjakkiin, koska ei ollut maistanut sitä kertaakaan elämässään. Jotenkin ei ollut tullut vastaan ja sillä siisti. Vodkaa hän oli kokeillut palvelustoverien kanssa, vasta eilen oli juonut olutta Petrovin kanssa, mutta konjakkia ei ollut sattunut vastaan.

- Suhtaudun hyvin. Mitä ne nuo ovat teillä? Nigmatullin huomasi nyt vasta matkatoverinsa pakaasit, useita raskaita kolleja, jotka näyttivät itsellään täyttävän ainakin puolet vaunuosastosta mahtumatta intelligentin laverille. Nigmatullin epäili, että laverin allakin matkatoverilla oli pari kollia.

- Ne ovat kirjoja, intelligentti selitti ikään kuin anteeksipyytävästi.

- Ai sellaista, Nigmatullin tokaisi. Tilanne kävi monimutkaiseksi.

Muutenkin oli käsittämätöntä, mistä puhua tämän – Nigmatullinille äärimmäisen kaukaisen ihmisen – kanssa, ja nyt sillä on vielä neljäkymmentäkahdeksan kollia kirjoja.

- Jos kuitenkin laskisitte laukkunne, matkatoveri ehdotti, ja Nigmatullin muisti, että ihminen pitelee hänelle laveria eikä se varmaan 91

Nippernaati 1

ole kaikkein kevyintä hommaa. Hän ei käynyt pyytelemään anteeksi, enemmänkin noloudesta kuin mistään muusta syystä, ja alkoi taas touhuta repun kanssa. Nyt piti vetää repun narut kiinni ja työntää se vihdoin laverin alle. Intelligenttiä töytäisten ja kömpelösti tuhisten hän selvisi tästä taistelutehtävästä. Matkatoveri päästi laverin paikoilleen silmin nähden helpottuneena. Ei rämäyttänyt, Nigmatullin pani itsekseen merkille. Huolellinen. Kuten Andrus. Tämäkin välttää aina äkkinäisiä liikkeitä.

- Olisi kai aika tutustua, matkatoveri sanoi huoahdettuaan.

- Nigmatullin, Nigmatullin esittäytyi selkeästi, sanomatta sotilasarvoa, pysäyttäen sen viime hetkellä lausumatta suuhun. Jostain syystä hänestä näytti kuitenkin siltä, että siviilin kanssa keskustellessa ei kannata mainita sotilasarvoa. Niin oli jotenkin intiimimpää, vai mitä. Hänestä näytti, että nimenomaan intiimille tilalle oli suopea tämä siviili, kuten kaikkiaan koko tilanne.

- Minä olen Juri Mihailovitš, intelligentti esittäytyi. –Voitte sanoa yksinkertaisesti Juriksi. Eihän meillä ole ikäeroa paljoakaan.

Kohta hymyilevä vaunupalvelija toi teetä ja Nigmatullin oli lopullisesti eksyksissä. Hän istui laverilla, katseli jotenkin kissamaisesti hymyilevää siviiliä ja tunsi olonsa hetki hetkeltä yhä vaikeammaksi.

Jotenkin outo tilanne, kunniasanalla. Tuo on selvästi ihan mukava ihminen, hymyileekin noin – lähes hellästi – ja näköjään rintamamies, vaikka vain iän mukaan arvioituna. Ja niin heidän oli määrä matkustaa koko yö yhdessä, samassa vaunuosastossa, ilman kahta muuta matkustajaa, eikä Nigmatullin pystynyt rentoutumaan millään.

- Tekin sitä Tallinnaan menossa? siviili kysyi taivuttaen päätä vähän sivulle päin.

92

P. I. Filimonov

- Kauemmas.

- Palveluspaikkaan?

- Joo, vartioin vankilaa, Nigmatullin pamautti jostain syystä koko totuuden. –Tallinnan lähellä.

- Miten kiinnostavaa, siviili lausui kohteliaasti, ja oli käsittämätöntä, oliko se hänestä oikeasti kiinnostavaa vai sanoiko hän niin vain kohteliaisuudesta.

- Ei kyllä mitenkään kiinnostavaa, tavallinen juttu.

- Sen te totesitte aivan täsmällisesti, Juri sanoi jotenkin surullisesti.

–Tavallinen juttu nykyisinä aikoina.

- Olette ollut sodassa vai? Nigmatullin jatkoi puhumista yhtä soittoa, ei edes aivan sitä mitä oli aikonut.

- Olin, kyllä. Minun sukupolvestani harva ei ole ollut sodassa.

Teihin asti sota ei enää ehtinyt?

Koko ikänsä Nigmatullin oli ajatellut, että hän ei ollut ehtinyt sotaan – ja harmitellut sitä paljonkin. Oli hän tietysti kuunnellut rintamatiedotuksia, itkenyt isän hautausilmoituksen saavuttua, laulanut isänmaallisia lauluja ja kerännyt paketteja sotilaille, muttei ollut yrittänyt kertaakaan livistää sotaan kuten eräät hänet luokkatoverinsa. Ei ollut edes halunnut. Sääli varmaan äitiä. Tämän oli niinkin raskasta ilman isää, ja jos hänkin vielä katoaisi, niin on vaikea kuvitella, miten äidin olisi käynyt. Mutta myöhemmin, jo vuonna neljäkymmentäkuusi, seuratessaan millaisin katsein tytöt kaduilla kohtaavat ja saattavat rintamamiehiä, jotka keikaroivat kuka kunniamerkeillä, kuka haavoittumisilla, hän kärsi ja harmitteli, ettei ollut syntynyt paria vuotta aikaisemmin. Mutta nyt tämä siviili käänsi ajatuksen jotenkin aivan toisin. Onkin niin, että ei hän ehtinyt sotaan, vaan se ei ehtinyt häneen. Vain sanajärjestys, ja ajatus kääntyy jotenkin toisinpäin. Että sellaisia merkkejä ja symboleita.

93

Nippernaati 1

- Ette kerro?

- Mistä?

- Miten niin, sodasta.

- Ei, en halua. Suokaa anteeksi.

Jälleen yllätys. Nigmatullinilla oli kokemusta seurustelusta sotineiden kanssa ja hän tiesi varmasti, että kysymys sodasta ottaa aina tulta, ihminen alkaa vajota muistoihin, ja se, joka on saanut tämän aikaan, voittaa muistelijan myötätunnon ainiaaksi puolelleen. No, ellei ainiaaksi, niin ainakin illaksi. Yksinkertaisesti siksi, että sodan muistelemisen keskeyttämistä pidetään sopimattomana. Miten muutenkaan? Ihminen on vuodattanut verta ja tehnyt sankaritekoja ja sinäkö et jaksaisi kuunnella. Mutta Juri ei halunnut puhua sodasta.

Nigmatullin vaikeni jälleen hämmentyneenä. Se on outo. Vaan ehkä se ei ole outo. Ehkä Nigmatullin on se, joka ei osaa ollenkaan keskustella siviilien kanssa.

Sitten käytiin juomaan konjakkia. Nigmatullin alkoi punoittaa ja rauhoittui vähän. –Sanokaapa, Juri kysyi. –Viron kieli – onko se vaikeaa?

- En tiedä, Nigmatullin tunnusti. –Ihan käsittämätöntä.

- Anteeksi, montako vuotta olette jo palvellut siellä?

- Kolmatta vuotta, viimeinen jäljellä.

- Eli kahdessa vuodessa ette ole alkanut ymmärtää yhtään?

- Mistä? Meillä tosin palvelee yksi paikallinen – miten se on joutunut sinne, on outoa, tavallisesti ei palvelukseen lähetetä kotiseudulle.

Se on opettanut minut laskemaan kymmeneen. Enempää en juuri osaa. No tai päivää, näkemiin. Ei muuta.

- Laskekaa minulle.

94

P. I. Filimonov

Nigmatullin ponnisteli muistellen Andruksen opetuksia. Luki päähän päntätyn kuin runon.

- Kiinnostavaa, matkatoveri venytti. –Ja voitteko vielä tataariksi?

Tähän mennessä Nigmatullin oli jo ehtinyt kertoa olevansa syntyisin Bugulmasta ja kansallisuudeltaan tataari. Luki hänelle tataariksikin.

- Hyvin kiinnostavaa. Ja intelligentti merkitsi jotakin muistikirjaansa. Nigmatullin yritti vilkaista hänen olkapäänsä yli ja nähdä, mitä kiinnostavaa se oikein oli löytänyt, mutta ei nähnyt muuta kuin jotain sisällyksettömiä pikku merkkejä.

- Mitä te Viroon? Nigmatullinkin heittäytyi uteliaaksi.

- Töihin. Olen, nähkääs, opettaja. Tulen opettamaan Tartossa.

Oletteko käynyt siinä kaupungissa?

Nyt Nigmatullin oli nolona siitä, että he eivät sinutelleet edes juodun konjakin jälkeen, tämä piinasi häntä, mutta hän ei pystynyt tekemään mitään. Varmaan näillä intelligenteillä on tapa niin.

- Tartossa? Tallinnassakin käyn harvoin. Palvelus.

- Ymmärrän. Minä taas matkustan sinne töihin. Myöskin eräässä mielessä palvelukseen.

- Teidätkin on määrätty?

- Niinkin voi sanoa, matkatoveri teki yhä jotain merkintöjä mustalla lyijykynällä lehtiöönsä. –Kävi niin, että Leningradista minulle ei löytynyt töitä. Mutta tämä paikka on tarpeeksi lähellä. Ja töitäkin löytyi.

- Miksi ei Leningradista löytynyt?

- Miten sen nyt sanoisi, Juri hymyili murheellisesti. –En haluaisi syventyä tähän aiheeseen.

- Kuten haluatte. Olipa Nigmatullinille sattunut jo hyvinkin epäilyttävä matkatoveri. Ei halua syventyä mihinkään kiinnostavaan aiheeseen. Pitää katsahtaa häntä huolellisemmin. ”Säilytä valppaus, korpraali!” Nigmatullin komensi ajatuksissa itseään. ”Vihollinen ei 95

Nippernaati 1

torku ja se on kaikkialla. Siitähän myös toveri Stalin puhui viime radiopuheessaan. Kehenkään ei voi luottaa. Ei edes lääkäreihin, kuten on paljastunut.”

- Ja mitä te opetatte? Nigmatullin tiedusteli matkatoverilta paljon varovaisemmin ja hörppäsi konjakkia jo kuin teetä sokaisevan valkeasta mukista, ei vaunun lasista vaan oikeasta mukista, jonka Juri oli yhdessä konjakkipullon kanssa ottanut matkalaukustaan, ainoasta jossa ei näkynyt olevan kirjoja.

- Venäläistä filologiaa sen kaikissa ilmenemismuodoissa, Juri selitti.

- Mitä se on se filologia? Nigmatullin täsmensi.

- No, venäjän kieltä, jos sanotaan yksinkertaisesti. Kieltä ja kirjallisuutta.

- Ymmärrän, Nigmatullin ilmoitti. –Eli lähennätte paikallista väestöä niin sanotusti kansojen veljelliseen perheeseen? Konjakki ilmoitti olemassaolostaan. Yrittäessään ottaa varovaisesti Nigmatullin alkoi puhua punanurkan ilmauksilla ja politrukki Tribuntsovilta poimituilla kliseillä.

- En aivan, mutta se ei ole kovinkaan kiinnostavaa, matkatoveri hymyili jälleen.

- Mikä teistä sitten on kiinnostavaa, jos mikään ei ole kiinnostavaa?

Nigmatullin pamautti.

- Ei, nyt ette ymmärtänyt. Monikin asia on minusta juuri kiinnostava, mutta kaikesta ei nyt ole järkeä puhua.

Juna lähestyi Viroa. Kumpikaan keskustelijoista ei huomannut sitä.

Lumivalkoiseen mekkoon sonnustautunut vaunupalvelija haki pois lasit ja lasinalustat. Juri ehti hädin tuskin piilottaa heidän puoliksi juomansa konjakkipullon. Ei että se olisi ollut kiellettyä, mutta mistä sitä tietää. Ajat olivat vielä monimutkaiset. Varsinkin kun Nigmatul-

96

P. I. Filimonov

linilla oli lomaa jäljellä kaksikymmentä minuuttia, joten pullon toisen puolikkaan hän joisi jo aivan laittomasti. Ja joisi toki, minkäs teet.

- Parempi kun kerrotte minulle palveluksestanne. Onko rankkaa?

- No ei, mitä se nyt. Normaalia kaikki. Voisi olla kehnomminkin.

Kaikkiaan, en osaa verrata, jouduin tänne heti peruskoulutuksen jälkeen. Rivissä en ole ollut.

- Mikä vankila se on teillä? Millainen kokoomus? Luulen, että se on kiinnostavaa.

- Tavallinen tarina. Tavallinen kokoonpano. Akkoja.

- Missä mielessä tämä – akkoja? Intelligentti ei ymmärtänyt.

- Kaikkein suorimmassa, ja Nigmatullin nosti yhtään enää ujostelematta omin päin pullon pöydän alta ja kaatoi seuraavan annoksen, –naisvankila.

- Miten? Naisvankilaakin vartioivat miehet?

- No, kenen teidän mielestänne pitäisi sitä vartioida? Naisten pitää synnyttää. Täyttää väestötase, niin sanoakseni. Maa tarvitsee miehiä.

Sotakin loppui vasta äsken, itse tiedätte.

Hämmästyttävä juttu – ne aiheet, jotka matkatoverista olivat kiinnostavia, näyttivät Nigmatullinista jotenkin arkipäiväisiltä, niistä nyt ei mitenkään kannattanut puhua niin epätavallisessa tilanteessa.

Vankilan kokoonpanosta hän kyllä puhuisi huomenna Andruksen kanssa päivystyksen aikana, varsinkin kun Andrus tunsi sieltä monia.

Jotkut ovat hänen tuttaviaan, jotkut vain ehtineet kertoa elämästään.

Niitähän haluttaa kaikkia saada ymmärtämystä, ja erityisesti miehistä ymmärtämystä. Andrus kun pääsee siviiliin, lähtee kiertämään maataan ja etsimään vapautuneita naisia – jo tulee hänelle kaikkinainen nautinto.

97

Nippernaati 1

Ja millään ei tämä outo Juri halunnut puhua siitä, mikä on oikeasti kiinnostavaa. Ei syntynyt normaalia keskustelua – ja sillä siisti.

- No jaa, no jaa, Juri nyökkäili. –Ja miten? Synnyttävät?

- Ketkä? Nigmatullin ei ymmärtänyt heti.

- Tehän sanoitte, että naisten pitää synnyttää, koska maan demografinen tilanne on heikentynyt sodassa.

- Mitä?

- Sanoin, miten siellä Virossa, naiset synnyttävät?

- Synnyttävät kyllä, minkä ne mahtavat. Meillä synnytetään vankilassakin.

- Mitä te puhutte! Onko siellä niille sallittu tapaamiset sukulaisten, aviomiesten kanssa?

Miten naiivi.

- Ei tietenkään. Mutta vähänkö sitä. On kaikenlaista. Joutuvat jo raskaina meille, esimerkiksi. Ihan vasta äsken synnytti yksi. Mistä minä sainkin loman.

- Ja miten te kunnostauduitte?

- Olin assistenttina synnytyksessä, Nigmatullin lausui tyytyväisenä vaikean sanan, jonka kätilö oli opettanut hänelle.

- Miten niin? matkatoveri ällistyi todella.

- No, ei nyt tietysti niin, mitä siinä. Toin vettä, raportoin ajoissa, en päästänyt uteliaita luokse. Kykyjeni mukaan, niin sanoakseni.

- Odottakaa, ja siitäkö teidät palkittiin? –Entä sitten? Se on tietysti vihulainen. Mutta poika ei vastaa isästään. Äidistään vielä vähemmän.

- Niin tietysti, miten saatoinkaan unohtaa, matkatoveri sanoi uneksivasti.

- Niin sitten antoivat loman. Avustamisesta yhteiskuntamme uuden kansalaisen maailmaan saattamisessa, Nigmatullin stanssasi eteenpäin.

- Voiko kysyä, mistä hyvästä tämän uuden kansalaisen äiti istuu vankilassa?

98

P. I. Filimonov

- Oi, siitä en ymmärrä mitään. Eikä meille kerrotakaan. Poliittinen varmaankin. Mutta meille ei saa sanoa. Mitä vähemmän sotilas tietää, sitä parempi.

- Miksi arvelette, että poliittinen?

- Niillähän ei täällä ole rikollisia juuri ollenkaan. En tiedä, kaikki ovat menneet varmaan metsään. Rauhallinen elämä niillä on täällä.

- Teitä se ei miellytä?

- Mitä hyvää siinä on? Ikävää, suupieletkin alaspäin. Jos minä vaikka keskustelen Andruksen kanssa, hän on palvelustoverini, paikallisia, kysyn häneltä, Andrus, mitä haluat eniten elämässä? Kaikkein-kaikkein eniten kaikesta?

- Ja mitä Andrus vastaa teille?

- Haluan oman talon, se sanoo. Voitteko kuvitella? On siinä haaveiden raja ihmisellä.

- No, jos teille tehdään sama kysymys, mitä vastaisitte?

- Minä? Jo juopunut Nigmatullin ällistyi melkoisesti. –Varmaan, että olisi kommunismi koko maailmassa. Niin Bugulmassa kuin Tallinnassakin. Että kaikille ihmisille tulisi siitä niin hyvä-hyvä, minulle, äidille ja Andrukselle ja sille pikku pojalle, jota autoin maailmaan.

Varmaan jotenkin näin, hän lopetti jo varmasti.

- Kiitettävä toivomus, Juri lausui hajamielisesti. –Tiedättekö, meillä on matka-aikaa enää aivan vähän, eikö nukuta edes muutama tunti?

Totta se oli. Nigmatullin ei ollut huomannutkaan, että juna ajoi jo täyttä höyryä pitkin ruiskaunokkien ja pääskysten ympäröimää virolaista maata, että hänen lomansa oli ohi ja huomenna alkaisi taas uuvuttava palvelus, jossa ei ollut muuta iloa kuin pilkata Andrusta siitä, miten hassusti tämä puhuu venäjää, ja ihailla heltyneenä pientä untuvaposkista Edgaria, vanki Marian poikaa, jonka äiti nyttem-

99

Nippernaati 1

min suostui käymään imettämässä ainoastaan, jos Nigmatullin oli saattovartijana.

Ja he kävivät nukkumaan. Riisuutumatta. Kahdelle alalaverille.

Toisiaan vastapäätä. Tataari ja juutalainen, jotka olivat saapuneet eri suunnista Viron alueelle.

100

P. I. Filimonov P. I. Filimonov, (s. 1975), pseudonyymi, runoilija, prosaisti ja näytelmäkirjailija valmistui englantilaisesta filologiasta Tallinnassa. Hänen runokokoelmissaan, kuten Kolmannen asteen mantroissa (2007) aistii harmsilaisen mielettömyyden ylivallan, mutta myös iskevän komiikan. Hiljaisen melankolian yläsävelet ujuttautuvat kielipeleihin ja leikkeihin kirjallisilla muodoilla.

Palkittu romaani Epäeuklidisen geometrian vyöhyke (2007) on käännetty viroksi. Siinä nuoret venäläiset dagdrivaret vetelehtivät Tallinnassa ja puhuvat loputtomasti toistensa ohi kykenemättä kommunikaatioon.

Filimonovin näytelmiä on esitetty Tallinnan Drugoi-teatterissa.

Hän osallistui kokoelmaan Putin.doc. Kymmenen vallankumouksel­ lista näytelmää (Tver 2005). Hänen runojaan on ilmestynyt suomeksi Nuori Voima -lehdessä.

101

Nippernaati 1

Mitä yksinkertaisimpia merkkijärjestelmiä viittaa kiintoisasti Jaan Krossiin: siinäkin reaalisista historiallisista henkilöhahmoista ja ajan pikku kuriositeetista kudotaan ovela ja uskomaton fantasia, joka etenee kursailematta historian pimeyden ytimeen.

Jukka Mallinen

102

6

Igor Kotjuh

O

Suomentanut Jukka Mallinen

Runoja

mituista miten tämä tai tuo ilmiö

saa äkisti poliittisen vivahteen näyttäisi no virolaiset no virossa mutta voiko siitä puhua no ja mitä oli 1600-luku kun venäläiset vanhauskoiset asettuivat viroon peipsijärven seuduille oli 1800-luku kun viron maarahvas alkoi nimittää itseään eestiläisiksi oli vuosi 1918 kun viro voitti venäjän ja julisti itsenäisyyden 103

Nippernaati 1

oli vuosi 1940 kun viro liitettiin neuvostoihin ja tasavallasta tuli osa imperiumia oli vuosi 1991 kun neuvostot palauttivat virolle sen jo kerran hankkiman itsenäisyyden oli vuosi 2007 kun neuvostomuistomerkki siirrettiin tallinnassa keskustasta laitakaupungille historia ei tunne konditionaalia historia kaihtaa abstrakteja käsitteitä poliittisten keskustelujen ylilämpö tympii minua en innostu pikaistuksissa esitetyistä asiantuntijalausunnoista taistelua historian kentällä käy kollektiivinen peluri ja siinä juuri piilee jekku minun oma historiani solmiutuu heti kummankin puolen paradigmaan – viron ja venäjän synnyin ja olen jo 30 vuotta elänyt virossa jota pidän ainoana isänmaanani samalla ajattelen ja puhun venäjäksi joka on äidinkieleni synnyinmaan ja äidinkielen välillä valitsen neutraliteetin

Kevytmielistä, Jukka Malliselle Suomi – epätavallinen maa Rauhallinen, edistyksellinen, kyllästetty.

Täällä ilma ei ritise ideoista, täällä ideat annetaan ilmapalloissa.

104

Igor Kotjuh

Suomi on keskitien etsimistä runsauden ja vaatimattomuuden välillä.

Kivillä anteliaasti lasketut jalkakäytävät ja kadut muistuttavat keittoa, jossa sakeus on vallitseva.

Ajattelen tätä joka kerta kun satun Helsingin keskustaan.

Oi armaat suomalaiset kaupungit – Porvoo Kotka Lahti…

Teitä on mahdotonta olla rakastamatta, sillä miten muuten suhtautua paikkaan, jossa kadun hälinä on yhtä siunattu kuin on siunattu vastasyntyneen ensi huuto.

Suomessa ihmisen on helppoa.

Suomessa ihmisen on helppoa olla ihminen.

Saapunut sattuu täällä ”nollapisteeseen”.

Varmaan se juuri on vapautta.

22. –23.3.2009 Helsinki

metafysiikka alkaa perjantaina kun lapsuudenystävätär saattaa sinua Kiovan–Simferopolin-junaan ja muiskauttaa pehmeästi poskelle asemalaiturilla olet matkalla kirjallisuusfestivaalille pöydällä kilisevät kylmästä hikoilevat pullot matkatoveritar menossa tyttären Marinan luokse 105

Nippernaati 1

kysyy: miten teillä siellä Virossa eikö venäläisiä sorreta? ei sanon minä ja ajattelen iPadiani laukkuun kätkettyä ei sorreta jo kesällä venäläiset varasivat Viron kaikki hotellit jouluksi daami istuu alalaverilla ja tekee yhä uusia kysymyksiä iPad hänen allaan haluaa sijoittaa itseensä uusia runoja kuka minä olen? trubaduuri, joka saa iloa taiteesta etsii kohtaamista uusien laulujen, ihmisten ja katujen kanssa Virossa minua odottavat vaimo ja lapsoset (lukijaa sepittää mielellään elämäkertaa kirjoittajalle) huoneisto ja näköala merelle (rakastan enemmän järviä, mutta se ei ole tärkeää) ja jatkuva syventyminen omaan itseeni Viro, Viro… tyttö jolla on ylpeä käynti joka tähyilee milloin länteen, milloin pohjoiseen mutta pystyy polkaisemaan jalallaan ”eli olet oma niin täällä kuin sielläkin” matkatoverini huomauttaa nyökkään vastaukseksi minusta on mukava olla kaikkialla ulkomaalainen

106

Igor Kotjuh

metafysiikka alkaa perjantaina kun päivä kääntyy illaksi käytävässä kulkee vaunupalvelija esittäen maailmalle harmaahiuksisen poven ja hänen paritoverittarensa joka avaa oluen teelusikalla kurpitsa muuttuu vaunuiksi Kaurismäki etsii Ranskassa Suomea Allen löytää Pariisissa New Yorkin ravintolavaunu vie pois keskiyöhön ajat valloittamaan Krimiä ikään kuin virolainen runoilija vaikka kirjoitat venäjäksi ikään kuin venäläinen runoilija vaikka et kirjoita loppusointuun matkustat jäniksenä konduktööriosastossa puhelimeen tulee sms: ajattele positiivisesti paina OK ja lue anekdootteja

107

Igor Kotjuh Igor Kotjuh (s. 1978 Võrussa) ja opiskeli virolaista filologiaa Tartossa.

Hän kertoo ymmärtäneensä vasta yliopistossa, että viro on eri kieli kuin võru. Häntä pidetään vironvenäläisenä kirjailijana, mutta oikeastaan hänet olisi luokiteltava Võrun ukrainalaiseksi. Hän on runoilija, toimittaja, joka pyörittää Kite-kustantamoa ja nettilehteä Vozdušnyj zmej. Viron kirjailijaliiton hallituksen jäsen, Viron PENin varapuheenjohtaja. Saanut useita kirjallisuus- ja integraatiopalkintoja sekä Valkoisen Tähden kunniamerkin. Kotjuhia on käännetty seitsemälle kielelle, suomeksi kokoelma Yritys kumppanuudeksi (Savukeidas 2010).

Kotjuh aloitti yliopistossa venäjäntämällä virolaista runoutta, erityisesti ikätovereitaan. Hän pitää etenkin kasettisukupolvesta. Viro­ lainen äänenavaus on tunnustetusti antanut hänelle aivan uudenlaisen äänen koko venäjänkielisen runouden mittakaavassa. Vapaamittainen proosallisuus, arkisuus, kollaasi merkitsevät kieltäytymistä suuren kertomuksen pateettisuudesta, symbolisesta ja melodisesta manipu108

Igor Kotjuh

laatiosta. Tätä uutta alkua, ensimmäisiä sanoja särvittää naivismi ja ilkikurisuus, eleettömyys ja aurinkoinen sarkasmi. Ajatuksen yllättävä ilkikurinen liike etenee kuitenkin humanismiin, kulttuurin ja identiteetin syvimpiin kysymyksiin. Politiikan ja joukkotiedotuksen paineissa runoilija varjelee ajatuksensa ja kokemuksensa aitoutta ja vapautta.

Jukka Mallinen

109

7

I

Maarja Pärtna Suomentanut Anniina Ljokkoi

Runoja

tä-euroopassa on kodikas olo –

ainakin niin kauan kuin vielä on elementtitaloja. niin kauan kuin niiden hissit vielä toimivat ja joku vielä kärsii paperinohuiden seinien takana elävistä naapureista: niistä samoista naapureista, joilla ei ole aiettakaan lähteä lämpimämpään maahan poimimaan hedelmiä tai hoitamaan vanhuksia toteuttamaan unelmaa ihmisarvoisesta elämästä.

111

itä-euroopassa on kodikas olo – ja Sisällä ovat kokoelmasta Läved ja tüved (2013, Eesti Keele Sihtasutus), muut kokoelmasta Saamises (2015, Verb).

Nippernaati 1

rakastatko lähimmäistäsi? seinän takaa kuuluvaa naapuria, kanssavaeltajaasi, vaikka sen mieli on muuttuvainen ja omatunto – arvaamaton. itä-euroopassa on kuitenkin kodikas olo. ryppyiset kasvot torkkuvat penkeillä syysvalon lämmössä, paneelitalot seisovat ympärillä rapistuvina muistomerkkeinä – riippumattomina. itsenäisinä. ylväinä.

Sisällä ikkunankarmien sisällä on vaatelias naksuminen. pilvet ovat taivaan muodonmuutoksessa niiden sisällä on sade, sateen sisällä on tietymätön määrä pisaroita, jokaisella niistä oma muotonsa – ainutlaatuinen täydellinen. tuuli on itsensä sisällä, maailma ihan tässä käsillä. pyykkinarulla kuivuvat paidat roikkuvat pää alaspäin; niiden sisällä on kuivumisen odotus, tietoisuus että pian ne viikataan huolella ja asetetaan hämärään kaappiin, lämpimään ja nautinnolliseen olotilaan.

112

Maarja Pärtna

hymy alkaa silmistä ehtii pienellä viipeellä suulle ja katoaa taas – kuin vuorovesi olisi koskettanut hiekalle piirrettyjä kasvoja ja vetäytynyt takaisin – silmät vakavoituvat mutta hymy ei katoa, se on tallella vakavuuden alla kuin veden alla, näkyy vaalea vatsa vedenpintaan päin kuin väärinpäin käännetty kivi. joku kerää pyykit narulta ja vie sisälle. on ilta, alkaa sataa ja sataa koko yön

tunnemme toisemme tuoksusta. hengitämme sitä – kaksi pientä villieläintä onkalossa puunjuurten suojaavan katon alla nenät vastakkain. hengitämme sitä – tuuli kiertelee metsän aluskasvustossa panee puunoksat häijysti kahisemaan. kuka kysyi: eikö sydän olekaan meri täynnä tunteiden uppoavia laivoja?

113

Nippernaati 1

tuuli vain yltyy, lehtien vihreä pinta aaltoilee yhä voimakkaammin. tämän saaren yllä raivoava myrsky ei yllä tänne alas. täällä pimeässä ei ole majakoita täällä toisen tuntee tuoksusta.

keho on esivanhempien ensimmäinen perintö. se muistaa yhtälailla heidät, jotka tunnet ensiaskelista alkaen kuin heidätkin, jotka ovat vain kasvoja valokuvissa tai tyyppejä isovanhempien kertomissa tarinoissa. mutta se muistaa heidätkin joista ei ole jäänyt edes nimeä eikä tarinaa. joista ei ole jäänyt yhtäkään käsinkosketeltavaa esinettä silminnähtävää muistoa. ja kuitenkin he ovat alati läsnä. heiltä on peritty keho jossa joka hetki elät.

114

Maarja Pärtna

he ovat muistaneet sinua tienneet tulostasi etukäteen ja sinäkin tunnistat heidät lopulta itsessäsi.

eräänä päivänä hän vain katosi jättäen jälkeensä kimpun täyttämättömiä lupauksia. ne kuihtuivat parissa päivässä ja viskattiin roskaämpäriin ja vietiin vähän myöhemmin muiden jätteiden mukana ulos. muisto kuitenkin jäi, kirkastui vuosi vuodelta enemmän – kunnes oli lopulta aivan selkeä ja läpinäkyvä: mitä oli, mitä olisi voinut olla, mitä olisi voinut olla olematta. hän olisi voinut olla isä, mutta nyt hän on vain aukko eräässä tarinassa, joka meni niin, vaikka olisi voinut mennä toisinkin. ”mutta kun ottaa huomioon myös kaiken muun, niin ei siinä nyt ehkä välttämättä käynyt kuinkaan”

115

Nippernaati 1

matkamuistona kirjan välissä mukana tuodun alppiruusun lehdet. palanen uutta maailmaa joka nyt täältä käsin tuntuu yhtäkkiä niin vieraalta ja toiselta. tapasimme hänen kaimansa kasvitieteellisessä puutarhassa. muistatko, halusin sanoa, miten ne vuorilla kasvoivat tiiviisti kylki kyljessä yhdessä täällä tämä raukka on yksin niin kitulias ja pikkuinen halusin sanoa avasin suun mutta kurkusta kuului vain kuivuneiden lehtien käheää kahinaa kuiskintaa

116

Tarton puutalokortteleiden runoilijat

Maarja Pärtna ja Carolina Pihelgas Sanotaan, että Tartolla on oma aikakäsityksensä ja tunnelmansa, hidastempoinen ja mietiskelevä, kun taas Tallinnassa ollaan kiinni kiireisessä nykyhetkessä. Jollei pelkää yleistyksiä, voi todeta, että Tartossa syntyy myös senkaltaista runoutta, kun taas tallinnalaisissa teksteissä ovat pinnalla ihmissuhteet ja nuorten aikuisten individualistinen tunne-elämä some-kielellä esitettynä.

Maarja Pärtnan poetiikka vastaa kaipuuseeni lukea Itä-Eurooppaan ja balttilaisiin paikkoihin kiinnitettyjä kokemuksia ja aistimuksia, oman sukupolveni maailmankuvaa. Pärtnan runoissa ollaan aina matkalla, muutoksen tilassa, joko ihmisen henkilökohtaisen elämän käännöskohdissa, Neuvostoliiton jälkeisessä yhteiskunnassa tai tuhansia vuosia kestävällä aikavälillä, sukupolvien ketjussa.

Carolina Pihelgasin runoissa on mielentiloja ja mielenmaisemia, joihin on kiinnostavaa kurkistaa katsoakseen, mitä siellä on. Runoissa on myyttinen tunnelma, jossa arkiset ja ihmeelliset yksityiskohdat 117

Nippernaati 1

tupsahtavat eteen vuorotellen, odottamatta. Pihelgas lukee kirjallisuutta useilla kielillä ja tuntee maailman kulttuureja laajasti, mikä näkyy hänen runoissaankin.

Carolina Pihelgas ja Maarja Pärtna eivät ole ainoita tarttolaiskirjailijoita, joiden tekstejä värittää tietty ajattomuus, tai vähintään tunnutaan olevan vielä nykypäivää edeltävässä aikakaudessa: pyykit kuivuvat kuivurin sijasta pyykkinarulla, netin ja sähköpostin sijasta on radioaaltoja ja kirjeitä, sähköpatterin sijasta asunto lämpiää puilla – mikä onkin osittain täyttä tätä päivää monissa virolaisissa puutaloasunnoissa. Heidän sielunmaisemansa voikin paikantaa Tarton puutalokortteleihin Karlovaan ja Supilinnaan.

Molempien runoissa on luonnolla ja maastolla tärkeä osa, kasveja ja eläimiä ja luonnonilmiöitä mainitaan usein ja niillä on merkityksellinen rooli. Luonnon ihastelun ja kunnioituksen rinnalla on sukupolvemme tietoisuus ilmastonmuutoksesta ja ihmisten jättämistä jäljistä, luonnon tuhoamisesta.

Kielellisesti heidän runonsa ovat kauniita. Vapaamittaisina ja riimittöminä niiden kieli soljuu pehmeästi ja luo herkän tunnelman.

He ovat molemmat virontaneet runoutta omien tekstien lisäksi ja molempien runoissa on kieli toistuvana teemana, vieras kieli yksi ihmettelyn kohde.

Omaperäisistä, toisistaan poikkeavista piirteistään huolimatta Carolina Pihelgasille ja Maarja Pärtnalle on sattunut paljon yhteistä.

He ovat molemmat syntyneet vuonna 1986, Maarja Pärtna Itä-Virumaalla ja Carolina Pihelgas Tallinnassa. He ovat päätyneet asumaan Tarttoon opiskeltuaan siellä yliopistossa, Pihelgas uskontotiedettä ja antropologiaa, Pärtna maailmankirjallisuutta ja englannin filologiaa.

Tarton kirjallisuuselämässä he ovat aktiivisia tekijöitä. Molemmat ovat toimittaneet Värske Rõhk -nimistä nuoren kirjallisuuden lehteä.

Pihelgas toimittaa yhdessä miehensä Hasso Krullin kanssa runokään-

118

Maarja Pärtna

nösten verkkolehteä Ninnikua, ja Pärtna on ollut toimittamassa vaihtoehtokulttuuria levittävää Müürilehtiä.

Carolina Pihelgas ja Maarja Pärtna ovat molemmat ehtineet julkaista jo useamman runokokoelman ja saada myös tunnustusta ru­ nou­des­taan; Pihelgas sai vuonna 2012 Gustav Suitsin runouspalkinnon kokoelmastaan Õnnekangestus (’Onnihalvaus’, suomentamaton) ja Pärtna sai vuonna 2013 Juhan Liivin runouspalkinnon runostaan Sisällä.

Anniina Ljokkoi

119

8

Carolina Pihelgas

M

Suomentanut Anniina Ljokkoi

Runoja

itä todempi haluat olla,

sitä paremmin sinun on osattava unohtaa.

Todelliset mestarit unohtavat sekä turhan että tärkeän, unohtavat itsensä lumeksi.

Ja toiset unohtavat myös, sinä vain katoat mielestä.

Illalla vaivut dinosauruksen uneen ja aamulla löydät bussipysäkiltä uusia kalliopiirroksia.

121

Runoja kokoelmasta Kiri kodust (2014, Eesti Keele Sihtasutus)

Nippernaati 1

Kaupunki työntää lonkeronsa ulos.

Radioaallot matelevat verkkaan sateenkosteilla asfalteilla.

Niissä heijastuu kuu. Kaikki se tuo mieleen pitkät edesmenneet yöt meren rannalla. Tuuli puhui palturia.

Tähdet keikkuivat matalassa vedessä, täysin epäluotettavina.

Jatkuvassa liikkeessä. Niiltä me emme saa tietää polveutumisestamme mitään.

Päästä kaikesta eroon, jättää kasvit talven yli omin päin, vaihtaa puhelinnumeroa, asuinpaikkaa; kirjoittaa vieraalla kielellä, muotoilla suu sen klusiilien mukaan, omaksua sen typerät kielikuvat.

Riittääkö se? Ohjaat ajatukset uomastaan sivuun, rakennat vedenpitävät padot, annat sanojen hyppelehtiä samassa epämääräisyydessä, joka ei edes kuulosta enää niin eksoottiselta. Voimakas aksentti paljastaa sinut kuitenkin. Ehkä toivot, että kieli unohtaa sinut. Ehkä lopuksi unohtaakin.

122

Carolina Pihelgas

Jos kissoilla olisi jumala, se et olisi sinä, neuroottinen, takkutukkainen luuviulu nainen.

Sillä milloin on jumala tuonut ruoan nenän eteen ja ottanut syliin paijatakseen.

Jumala voisi olla jotain pikkulinnun kaltaista, pieni ja hyppelevä, täysin käsittämätön.

Minä haluan elää ja tulla haudatuksi linnunlaulun kirkossa.

Koko elämä on opettelua: miten olla ihmisten kanssa yhdessä, miten yksin. Koko elämä on itsen opettelua. Kukaan ei tietenkään opi kaikkea, ehkä vain sen miten välttää virheitä. Joskus tartut kirjoihin, joskus lehteilet vaahteranlehtiä.

Yrität kasvattaa itsessäsi kauneuden kaipuuta, vaikket ole ihan varma, miten. Harot sormet harallaan ilmaa kuin haikaranpoika, joka haparoi pesän reunalla eikä uskalla vielä oikeasti nousta lentoon – ehkä ilma ei kanna minua vielä, ehkä olen jo liian painava.

123

Nippernaati 1

Kirje kotoa saapui jonkin ajan kuluttua takaisin kotiin, tosin jo toisessa kuoressa. Sitä luettiin aivan kuin ensimmäistä kertaa, vähän noloina.

Ja samalla ihmeteltiin, että mekö todella aavistimme niin hyvin etukäteen. No joo, puut ovat kasvaneet ja yhteydenpitomme erilaista, mutta muuten kaikki on niin kuin ennenkin. Ainoastaan ne kivet, jotka satoivat suoraan taivaasta meidän vanhalle hautapaikallemme, niitä ei millään saa pois mielestä.

Kun he laskeutuivat maan kamaralle, muuttuivat heidän aaltomaiset, utuiset ääriviivansa kerralla teräviksi.

He oppivat kävelemään kunnolla ja söivät kalansa nuotiolla kypsennettynä.

Peilitaivaan he pyyhkivät mielestään.

Siitä huolimatta heitä vaivaa yhä kaukainen kaipuu siiville – aivan kuten he joskus toivoivat voivansa tehdä jälkiä valkeaan jauhoon maan pinnalle, jota he nyt nimittävät lumeksi.

124

9

K

Aare Pilv Suomentanut Katja Meriluoto

Runoja ätken kasvoni

suureen pioninkukkaan kun sade on ohi

pieni arpi isoäidin ranteessa, tullut paimentyttönä isäntäväeltä leipää näpistäessä, veitsi viilsi kiireessä.

125

Julkaisemattomasta käsikirjoituksesta Kui vihm saab läbi

Nippernaati 1

isoäiti näytti sitä minulle ja lausui Allen Virolaisen pastoraalin minulle alusta loppuun, hän muisti sen kouluajoiltaan saakka ulkoa.

äiti kertoi tänään, että viisikymmenluvulla hänen isänsä ja äitinsä ottivat kerran vuodessa kaksi suurta vanerikoria ja matkustivat junalla Leningradiin, asuivat joitakin päiviä jossain vierasmajassa ja kuluttivat nuo päivät seisten sokerijonoissa; kerralla sai ostaa vain tietyn määrän sokeria (kai kilon), ja niin he jonottivat, kunnes olivat ostaneet korit täyteen sokeria; se oli siis koko talven sokeri. ne korit olivat heillä kaapin päällä vielä neljännesvuosisata myöhemmin, kun olin pikkupoikana heillä, ja isoäiti opetti minut rakastamaan valkosipulia. kun isoäiti asui isoisän kuoleman jälkeen jo meidän luonamme, kysyin kerran, miksi hän juo niin paljon teetä, hän vastasi minulle nauraen: ”hyvää makeaa vettä, eipä mitään muuta.”

126

Aare Pilv

Rukousmylly isoisä piti päiväkirjaa säästä ja puutarhatöistään. 25. heinäkuuta 1976: ”Ensimmäinen tomaatti punainen, äiti vei Aarelle, olikin kaksi kappaletta.” olin silloin kolmikuinen. samana päivänä: ”laitoin kirsikoille verkot.

Helvetillinen työ, veren maku suussa.

Puut ovat kasvaneet suuriksi.” niiden kirsikkaverkkojen kanssa olikin jatkuvasti ongelmia. muistan, että kerran isoisä taas puuhasi niiden parissa, levitteli niitä pihalle, verkonsilmät tarrasivat koko ajan paidannappeihin, sitten äkkiä irtosikin nappi, isoisä sanoi itsekseen vihaisesti ”vittu”, vasta sitten huomasi, että minä istuin siellä portailla, ja vannotti minua, etten koskaan puhuisi sillä tavalla. tietysti se jäi mieleeni, tietysti olen minäkin suuttuessani sanonut niin, ja niin tehdessäni muistan aina, kuin pyöräyttäen ohimennen rukousmyllyä, hiukan myös isoisää, hänen helvetillistä työtään ja ensimmäistä punaista tomaattiaan.

127

Nippernaati 1

tuoksuja varhaisvuosiltani: lastentarhan käymälän kloori; isoisän hajukimara, jossa päällimmäisinä hänen lippalakkinsa pinttynyt hien ja hiuksien haju sekä hänen vihreät piparmintunmakuiset hernekarkkinsa, joita hän säilytti takkinsa povitaskussa imeskelläkseen niitä tupakan sijaan; äidin lämmin ja hiukan tukahduttava tuoksu ollessani hänen kainalossaan; syksyisten tammenlehtikasojen kirpeä haju, kun ne oli haravoitu kingissepakadun tammipuistotien alle ja me kaivauduimme niihin ja lojuimme kuin peiton alla, vain kasvot peittämättä, ja olimme hämärtyvässä syysillassa vaiti; valgan isoäidin keittiön makeanimelä tuoksu hänen paistaessaan öljyssä rahkapalloja; mõisakülan keittiökaapin ummehtuneisuuden sekä mausteiden ja lääkkeiden hajujen sekoitus, tai mitä vielä sinne voisikaan olla kertynyt alkaen siitä, kun mõisakülan isoäiti oli lutherin tehtaan keittiötyttönä valmistuttanut sen samassa tehtaassa itselleen; viileän kiviportaisen rappukäytävän kosteudenhaju, joka yhä edelleen alkaa pyörryttää, jos tunnen sen jossakin, aivan kuin putoaisin painottomassa tilassa jonnekin menneisyyteni ytimeen; ullakon makea ilma, joka liittyy jollain tapaa puluihin ja kuivuneeseen pulunpaskaan kuumentuneen 128

Aare Pilv

eterniittikaton alla, kuivuvan pyykin raikkaan kostea tuoksu sekoittuneena siihen; luokkahuoneen lastenhiki ja liitupöly, erityisen pökerryttävä kesän alussa, kun koulu on loppu; sipuli-jauhelihakastikkeen vieras tuoksu naapurissa; isän kuorma-autonhytin istuinnahan ja öljyn tuoksu, erilaisin vivahtein, riippuen siitä, onko kesä ja hytti on kuuma vai onko talvi ja hytti on viileä ja kostea; autojen miellyttävä bensiinintuoksu, mikroautojen erityinen kirpeä pakokaasu, samoin miellyttävä ja kiihdyttävä; kompostikasat navetan takana mõisakülassa ja valgassa, kitkerähkö; likakaivoon pudonneen naapurinkoiran ällöttävä ammoniakinhaju, kun se kerran retkeltään palatessaan ilmestyi äkkiä meidän pihallemme lasten keskelle; lumen raikas tuoksu, kun kipeänä kotona ollessani avasin ikkunan ja levitin kermaviiliä viiksikseni, sillä naapurintyttöä ikkunan alla se jaksoi huvittaa; tekojärven mutainen vesi; puuvajan kuivat halot ja briketti leikkiessämme vajassa kotia; lapsen saaneen naapurien kodin imelä tuoksu, kai rintamaidon ja vauvankakan hajut sikinsokin; opettajien tupakkahuoneen tupakansavu, jäähtyneen kahvin ja sokerin tiivis ja jähmeä tuoksu; kenkälankki vanhan asunnon käytävän saapaskaapissa peilin alla; 129

Nippernaati 1

sängyn alla olevan pölyn viileä ja virkistävä tuoksu; staattisen sähkön tuoksu, jota synnytti yksi oppimateriaalivarastossa ollut masiina – kiekko, jota piti pyörittää kammesta, pyöritin sitä värkkiä vain tuoksun takia; ensimmäistä kertaa läheltä tunnettu tytönhiki, hitusen kitkerä, viileä, aromikas, varsinaisessa merkityksessä huumaava, hajuvedetön, kaunis tuoksu; ja vielä yksi tuoksu; ja vielä tuo tuoksu; ja jotakin vielä; ja vielä jotakin

130

Aare Pilv Aare Pilv (s. 1976 Viljannissa) on tarttolainen runoilija ja kirjallisuudentutkija. Hän on valmistunut Tarton yliopistosta, jossa opiskeli virolaista kirjallisuutta, teatteritiedettä ja semiotiikkaa. Parhaillaan Pilv valmistelee väitöskirjaansa kirjallisuustieteen alalta.

Pilv on julkaissut viisi runokokoelmaa sekä palkitun omaelämäkerrallisen Italiaan sijoittuvan matkaromaanin Ramadaan (’Ramadan’, 2010). Pilv debytoi runoilijana 1996 kokoelmallaan Üle (’Yli’).

Hän oli myös mukana perustamassa Erakkond-nimistä kirjallista ryhmittymää 1990-luvun puolivälissä. Erakkond eli ”erakkokunta” on itsenäisten ja keskenään varsin erilaisten kirjoittajien löyhä yhteenliittymä tai toveripiiri. Oman kaunokirjallisen tuotantonsa ohella Pilv on kääntänyt viroksi mm. vironvenäläistä kirjallisuutta sekä kirjoittanut esseitä ja kirjallisuus- ja teatterikritiikkiä.

Nippernaatissa nyt ilmestyvät runot on valittu Pilvin toistaiseksi julkaisemattomasta runokäsikirjoituksesta Kui vihm saab läbi (’Kun 131

Nippernaati 1

sade on ohi’). Näitä uusimpia tekstejä voisi nimittää muistin ru­nou­ deksi. Pilvin varhaisemmassa tuotannossa katsottiin maailmaa toisinaan vanhan miehen näkökulmasta, mutta nyt Pilv palaa monissa runoissaan takaisin unenomaisena näyttäytyvään lapsuuteen, sen tuoksuihin, väreihin ja tunnelmiin.

Katja Meriluoto

132

10

Armin Kõomägi

T

Suomentanut Hannu Oittinen

Muistikatko

oimituksen kokouksen jälkeen Sten löysi itsensä pienen pöytänsä

takaa. Ahtaat työolot olivat karjuvassa ristiriidassa viikkolehden koon ja vaikutusvallan kanssa, mutta koska toimituksessa tuli ehdottomasti pysytellä hiirenhiljaa, mistään päin ei kohonnut ainuttakaan karjahdusta.

Steniä lähestyi päätoimittajan assistentti, jolla oli turhan leveä lantio mutta kauniin symmetriset ja auttavaiset kasvot. Hän laski pöydänkulmalle jonkin tilastokatsauksen mutisten samalla jotain, mistä Sten noukki sanat yksinhuoltajaäidit, trendit ja avoliitto. Sten kohotti katseensa tulijaan, jonka silmäripset vaikuttivat tänään hie133

Ilmestynyt kokoelmassa Minu Mustamäe (Kirjastus Tuum, 2013).

Nippernaati 1

man huolettomasti ja häthätää värjätyiltä. Toisin paikoin ripsien väleihin oli takertunut rumia pikkuruisia paakkuja aivan kuin assistentti olisi tarkkaillut sotilassaappaiden plankkaamista liian läheltä. ”Miehet on ihan hirveitä urpoja”, assistentti teki läksiäisiksi lyhyen yhteenvedon.

Toimitus odotti Steniltä artikkelia yksinhuoltajaäitien tilanteesta. ”Koeta kirjoittaa trendikkäästi”, päätoimittaja kehotti. Leveiden lantioiden ohella hän rakasti myös juttua elävöittäviä valtavia taulukoita.

Sten tarvitsi kahvia. Hän nousi kurkkaamaan yli työpisteiden labyrintin. Sermeillä erotetuista bokseista nousi aika ajoin päitä kurottelemaan jonnekin – painuakseen sitten takaisin alas. Rauhallinen päivä savannilla ilman petoja.

Sten seisahtui toimituksen sihteerin eteen. Tämä hieroi ohimoitaan vähän typerän oloisena. ”Sten?” hän keksi sitten räpäyttäen moitteettomasti ehostettuja ripsiään. ”Haluaisin kahvia.” ”Kahvinkeitin on keittiössä”, sihteerikkö vastasi ekaluokan opettajan äänellä, joka ei sallinut vastaväitteitä.

Sten otti pari epäröivää askelta vasemmalle. ”Sten!”

Nuorukainen pysähtyi. ”Keittiö on tuolla”, sihteeri näytti vastakkaiseen suuntaan. Sten alistui pakon edessä, kääntyi kannoillaan ja lampsi kummasti tiehensä, aivan kuin häntä odottaisi salaperäinen retki vaaralliselle ja tutkimattomalle seudulle.

Keittiössä kaksi naiskollegaa supisi yhden mieskollegan kanssa.

Sten etsi puhdasta kuppia ja kun hän viimein löysi sellaisen astiakaapista, hänen korvansa rekisteröivät katkelmia työkavereiden jutustelusta. ”Oli silläkin hirveä hame…”, ”kuusisataa euroa…”, ”hissi on taas rikki…”, naiset kailottivat. ”Kävi lisäämässä läskiä lintulaudalle”, mies kuittasi päivänpolitiikan, minkä päälle kaikki nostivat käden 134

Armin Kõomägi

suunsa eteen ja nauraa hörähtivät. Kahvinkeittimen valintanäyttö muistutti lentokoneen ohjaamoa. Sten tuijotti sitä henkeään pidätellen, epäröivä sormi ojossa. Joku asetti hänen kuppinsa oikeaan kohtaan, ja erikoisella lumihiutalekuviolla koristeltu rakennekynsi painoi erästä nappulaa itsetietoisen varmasti. ”Mutta Sten, mistä lähtien sinä olet alkanut latkia kahvia?”

Sten ei ymmärtänyt kysymystä. Hän nosti kupin huulilleen. Kuuma neste maistui oudolta. ”Ja sitä paitsi kipsi poistetaan viiden viikon päästä”, ilmoitti mieskollega varastaen jälleen naisten huomion.

Palattuaan pöytänsä ääreen Sten ryhtyi kirjoittamaan juttua. Kun hänen yleensä piti ponnistella suunnattomasti keksiäkseen ensimmäisen lauseen, tällä kertaa jo ensimmäinen sana tuntui tuskastuttavan ylivoimaiselta. Mistä hänen pitikään kirjoittaa? Hän nousi kuikuilemaan boksin seinäkkeen yli hakien apua uneliaalta toimitukselta.

Työpisteistä kohoavat kuiskaukset kietoutuivat sakeaksi ja kuumaksi puhuriksi, taivaalla paistoi tuhatwattinen keinoaurinko, vierusboksin antilooppi märehti purkkaansa humanitaarinen partatupsu väpättäen ja valmistautui lemppaamaan tyttöystävänsä Facebookissa kuuta kiertävälle radalle.

Kännykkään saapui viesti: ”Minun pitääkin matkustaa Riikaan.

Hae tyttö tarhasta. Illaksi on pelmenejä. Suukkosia. Muru.”

Entä otsikko? Tai edes jutun aihe? Sten tutki tilastoa, jonka assistentti oli tuonut. Siinä oli jotain numeroita ja vuosilukuja. Mitä niistä oli tarkoitus kostua? Hän koetti olla viekas ja lähetti päätoimittajalle viestin, jossa pyysi tätä keksimään jutulle sopivan otsikon. Vastaus tuli melkein heti: ”Pane sama otsikko, jonka heitit toimituksen kokouksessa.”

Varttia vaille kuusi Sten tallensi tiedoston, jonka otsikon virkaa hoiti ilmaus: ”Riikaan yksinhuoltajaäideille trendikästä läskiä”. Otsikon lisäksi tiedostossa ei muuta ollutkaan. Sten ei oikein muistanut, mitä hän oli puuhaillut pöytänsä ääressä koko päivän. Ainoana seik135

Nippernaati 1

kaperäisenä muistikuvana utuisesta työpäivästä näppäimistön hysteerinen naputtelu Stenin päässä soitti duettoa vierusboksista kiirivien sadististen naurunpurskahdusten kanssa.

Hissin oveen oli lätkäisty ilmoitus: ”Epäkunnossa. Sten ei huomannut sitä. Alas ajaessaan hän huomasi takinkauluksessa pitkän valkoisen hiuksen. Hän nuuhkaisi sitä ja pani karvan taskuun. Sen kaverit olivat kai matkalla Riikaan.

Sten ajoi konemaisesti, vailla mitään älyllistä panosta, Opelinsa lastentarhan portille. Oli pimeä ja kylmä. Stenin astuttua sisään häntä tervehti joku pojankloppia taluttava mies. Sten katsoi hämmentyneenä heidän peräänsä. Käytävässä hämmennys muuttui ahdingoksi.

Ensimmäinen vai toinen kerros? Kun hän oli aikansa pyörähdellyt epätietoisena paikallaan, avautui eräs ensimmäisen kerroksen ovi ja ulos tuli syvästi huokaava nainen vetäen perässään paksuun turkkiin puettua olentoa; hän ohitti Stenin pukahtamatta mitään, vaikka heidän katseensa kohtasivat. Toinen kerros, Sten päätteli. Hän astui sisään lasten pukuhuoneeseen ja tervehti. Vanhemmat, jotka työlääntyneen oloisina seurasivat jälkikasvunsa pukeutumiskilpailua – se voitti joka pukeutui hitaimmin –, vilkaisivat tulijaa kummastuneina.

Kukaan ei vastannut tervehdykseen. Sten kovetti sydämensä ja harppoi lattialla lojuvien vaatekasojen yli kohti salin ovea. ”Hei!” hän toivotti uudestaan ja hymyili maireasti, kuten arveli muidenkin isien tekevän.

Lastenkasvattajan silmälasit ja kolme yllättynyttä silmäparia porautuivat tulijaan. ”Hei”, vastasi pikkuinen pellavapäätyttö ja nousi ylös.

Kivi putosi Stenin sydämeltä. Hän kyykistyi ystävällisesti ja ojensi kätensä kohti tyttöstä. Tämä ei kuitenkaan liikahtanut paikaltaan. ”No, typykkä, eiköhän lähdetä kotiin?” Sten yritti vääntää vitsiä.

Kasvattaja nousi ja korjasi vaistomaisesti tytön suojaansa. ”Anteeksi, mutta kuka te olette?”

136

Armin Kõomägi

Sten pysytti väkisin hymyn huulillaan. Joku miehenpuoli yskäisi hänen selkänsä takana, jolloin sama kohtelias pellavapää juoksi Stenin ohi ja loikkasi ison miehen syliin. Sten mutisi anteeksipyyntöjä, nappasi kännykän taskustaan ja painui ulos teeskennellen saaneensa tärkeän puhelun. Pihassa hän käynnisti auton ja rupesi odottamaan.

Kolmen vartin päästä lastentarhan ikkunoista olivat sammuneet kaikki valot paitsi ensimmäisestä kerroksesta. Sten oli jo poistumassa autosta, kun viereen kaahasi äkkiä iso maasturi. Siitä ryntäsi ulos ja kohti lastentarhaa mies pitkässä tummassa takissa, kännykkä korvalla. ”Miten niin et ehdi muka saada ilmoitusta valmiiksi!” Kimeä kiljahdus leikkasi ilmaa, kun ovi paukahti kiinni miehen perässä.

Sten istahti takaisin autoon, katse ainoissa valaistuissa ikkunoissa.

Pari minuuttia myöhemmin mies kiirehti takaisin kiiltävätakkinen nytty sylissään. ”Paina sitten hommia vaikka koko yö!” Hän avasi takaoven ja alkoi ahtaa nyttyä turvaistuimeen. ”Ei kiinnosta, pysy paikallasi, tämä on käsky!” Nytty ei pysynyt paikallaan. ”En minä sinua tarkoita!” Mies laski puhelimen kädestään ja painoi jotakin kaksin käsin. Kännykästä kuului loukkaantunutta mutinaa. ”Mitä!”

Puhelin oli taas miehen kädessä. ”Miten niin että kenelle puhun, sinulle tietysti!” Nytty takapenkillä vaati jotain ehdottomasti ja kertakaikkisesti. ”Ole hiljaa!” mies kivahti niin puhelimeen kuin nytylle, samalla kun loikkasi ratin taakse.

Hiljaisuuden laskeuduttua Sten astui autosta. Ennen sisälle menoa hän vilkaisi vielä selkänsä taakse ajoradalle. Toivottavasti hän oli viimeinen. Kello oli pitkälti yli seitsemän. Hän avasi hiljaa oven, vailla vähintäkään isällistä elvistelyä, ja hiipi ryhmähuoneeseen. Nuori, omalla tavallaan sievä kasvattaja istui kahden tyttösen kanssa pöydän ääressä muovaamassa vahasta jotain olentoja. Stenin ajatukset harhautuivat ufoihin. Hän silmäili tyttöjä tarkasti, sillä kumpikin oli vaaleatukkainen, ja pingotti muistiaan kuin olisi puristanut mehua sitruunasta. Ei mitään tulosta. Sten turvautui alitajuntaan. Kumpi 137

Nippernaati 1

mahtoi miellyttää enemmän häntä itseään? Tytöt olivat kuitenkin kuin ketkä tahansa ikäluokkansa edustajat: vaaleatukkaisia ja rakastettavia, somasti puettuja, virheettömiä lapsellisessa kauneudessaan, vailla fyysisiä puutteita. ”Kukas sinulla oikein on siinä?” Kasvattaja kysyi toiselta tytöltä, joka oli taputtaa lätkytellyt valmiiksi ison kolmikulmaisen pään elukalle, jolla oli neljä pitkää kättä. ”Se on mun rakas iskä”, tytöntyllerö sanoi ja kiinnitti elukalle kiemuraisen punaisen hännän.

Sten kurtisti kulmiaan mutta kohta, kuin hellyydenpuuskan iskemänä, hän koputti ovenkamanaan ja katsoi hymyillen huoneeseen.

Kaikki kohottivat katseensa häneen. Kasvattaja vilkaisi seinäkelloa. ”Viimeinkin! Ajattelin jo, että ette tulekaan!” nainen pudisti päätään ja hänen kasvojensa helpottuneella taivaalla välähtivät moitteen salamat.

Pikkuinen ufontekijä ryntäsi tuolistaan Stenin syliin. Sten häkeltyi mutta odottamattoman vahva halaus rauhoitti hänet pian. Hän tuijotti pöydälle valahtanutta muovailuvahamössöä pystymättä pukemaan ihmetystään sanoiksi. Kumpi oli epäilyttävämpää, sekö että hänellä oli vain kaksi kättä eikä yhtään häntää vai se, että keinoiskällä oli ylimääräisiä ruumiinjäseniä?

He lähtivät pukeutumaan. ”Iskä, missä äiti on?” ”Äiti lähti matkalle.” ”Mihin?”

Sten mietti. Mikä kaupunki se nyt olikaan, taisi alkaa koolla.

Kaliningrad? Hän noukki puhelimen taskustaan ja etsi vaimon lähettämän viestin. ”Äiti matkusti Riikaan.” ”Sitten syödään taas pelmenejä”, tyttönen huokaisi.

138

Armin Kõomägi

Sten pysäköi auton ison ostoskeskuksen pihaan. Parkkipaikka oli melkein täynnä. Kaupassa hän nosti tytön ostoskärryyn istumaan ja suuntasi hyllyjen väliin. Tuon tuosta hän tutki tyttöstä hurmaantuneena kuin turisti, joka näkee ensi kertaa koalan. Tyttö hymyili, katsoi lempeästi takaisin ja hyräili jotain lastenlaulua. Sitten hän halusi pullaa. Sten nosti pitkon kassahihnalle ja otti lompakostaan pankkikortin. Kun hän oli kolmesti naputellut väärän PIN-koodin, kortti lukittui ja hän joutui etsimään taskustaan kolikoita. Pitko yhdessä, tyttö toisessa kädessä Sten palasi autolle. Hän käynnisti moottorin ja sammutti sen heti. Pelmenit! Hän selitti tilanteen tytölle ja lupasi palata muutaman minuutin päästä. Tyttö laulaa hymisi ja nyökytteli.

Kymmenen minuutin kuluttua Sten tuli ulos marketista kahden pullapitkon kanssa. Hän vilkaisi autojen loputtomia rivistöjä ja tunsi otsassaan piston, aivan kuin energinen kastemato olisi aikeissa porautua ihon ja kallon läpi suoraan aivojen sopukoihin. Hän oli jokseenkin varma siitä, että oli tullut paikalle autolla. Mutta millaisella?

Hän riensi puolijuoksua autojen välissä arvioiden jokaista kulkupeliä. Äkkiä hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän taisi jopa hetken hymyillä ottaessaan taskustaan auton avaimet. Opel. Se helpotti etsimistä.

Hetken kuluttua hän jo seisoi erään Opelin luona painamassa kauko-ohjainta, mutta mitään ei tapahtunut. Kokeillessaan samaa toisen Opelin luona hän pudotti vehnäset maahan säikähdettyään vasten autonikkunaa hyökänneitä räksyttäviä koiria. Ne eivät olleet hänen koiriaan, Sten tiesi ja nosti pitkot maasta.

Puolen tunnin päästä asia alkoi valjeta. Hän oli tullut taksilla.

Takuuvarmasti. Hän arveli jopa muistavansa taksikuskin: pitkään, tummaan takkiin sonnustautuneen hujopin, joka sähläsi koko matkan ajan turvavyönsä kimpussa ja käski matkustajaa pitämään turpansa tukossa.

139

Nippernaati 1

Taksitolpalla odotti pari autoa. Hän istahti ensimmäiseen. Kuski taitteli sanomalehden kiinni, nollasi taksamittarin ja kysyi: ”Mihin ajetaan?”

Sten tunsi kylmän hien kohoavan otsalleen. Kotiinko? Niin mutta… Hän katsoi ikkunasta pimeyteen. Missähän kaupun­gin­ osassa nyt mahdettiin olla? Mustamäelläkö? Ulkona näkyi satoja taloja, viisi- ja yhdeksänkerroksisia, jotkin niistä vielä korkeampia.

Missähän talossa hänen kotinsa oli? ”Lähdetään”, hän sanoi kuljettajalle niin topakasti kuin pystyi.

Taksikuski vilkaisi merkitsevästi peruutuspeiliin ja lähti liikkeelle. Auto mateli hitaasti eteenpäin tehden kunnioittavasti tilaa jopa julkiselle joukkoliikennevälineelle. Sten tutki tummanharmaita taloja, jotka seisoivat sijoillaan ilmeettöminä, välittämättä vähääkään ohikulkijoista. Kuski tarkkaili asiakastaan. Huolellisesti ja tuntien levottomuutta, joka uhkasi äityä ärtymykseksi. Pysäkeillä seisoskeli ihmismassaa kuin jähmettyneitä molekyylejä, kirveellä veistetyt kasvot peruslukemilla. Kun taksi pysähtyi suojatien eteen, Sten katsoi katua ylittäviä tummia, laukkuja kantavia hahmoja, jotka olivat menossa jonnekin. Jokainen heistä oli ventovieras joltain tuntemattomalta linnunradalta. ”No mihin ajetaan?” kuski alkoi jo menettää hermonsa, vaikka tunnusti samalla itselleen, että vaikkapa sadan euron seteli rauhoittaisi oloa kummasti. Hänellä ei kuitenkaan riittänyt rohkeutta tarkastaa siististi pukeutuneen mutta epäilyttävästi käyttäytyvän, valmiiksi viipaloitua pullaa kanniskelevan miehen rahatilannetta. Myös Sten alkoi menettää toivonsa. Missähän kaupungissa nyt oltiin? ”Ajetaan hotelliin”, hän antautui lopulta. ”Kalliiseen? Edulliseen?” kuski vilkastui ja painoi kaasua.

Kolmen tähden hotelli keskikaupungilla otti Stenin vastaan liikoja utelematta. Kylmä ilma, puuduttava arkipäivä ja matkailusesongin päättyminen rohkaisivat tyrkkäämään huoneen avaimet kouraan 140

Armin Kõomägi

kenelle tahansa ihmisen kaltaiselle olennolle, joka ei suoranaisesti löyhkännyt. Lomakkeessa tuli ilmoittaa vain etu- ja sukunimi, ja niiden selvittämiseksi Stenille kävi hyvin henkilökortti lunttilapusta.

Sten makasi vuoteella, ahmi pullaa ja surffaili kanavilla. Tunnin kuluttua viimeinenkin viipale oli syöty. Uutisissa kerrottiin parkkipaikalle unohdetusta tytöstä, joka huopaan kiedottuna kiidätettiin ambulanssilla sairaalaan. Stenillä ei ilmekään värähtänyt. Hän vaihtoi kanavaa ja rupesi katsomaan koripalloa. Jonkin ajan päästä hän heräsi puhelimen viestiääneen. Joku Muru tiedusteli: ”Onhan teillä kaikki hyvin?” ”On”, Sten vastasi ja nukahti.

Aamulla Sten astui kylpyhuoneeseen. Peilistä häntä tuijotti nuori tyhjäkatseinen mies vaatteet rypyssä. Hän avasi suihkuhanan ja katsoi vesivirtaa pytyllä istuessaan. Kuuma vesi höyrysi. Sten ojensi oikean jalkansa virtaavan veden alle ja tunsi, miten kenkä ja sukka kastuivat, sitten jalkakin. Se hymyilytti Steniä. Hän nousi ylös, huomasi että huurtunut peili kieltäytyi kuvastamasta häntä enää ja poistui allapäin vaikka ei kovin pettyneenä. ”Jäättekö vielä toiseksi yöksi?” respaneiti tiedusteli Stenin ohittaessa hänet. Tunnetun virvoitusjuoman logolla varustettu seinäkalenteri viittasi lauantaipäivään. ”Sopiiko se?” Sten tarkisti. ”Totta kai”, neito vakuutti. ”Viipykää niin kauan kuin haluatte.”

Sten kiitti ja astui kadulle. Lotiseva kenkä jäätyi parissa minuutissa tönköksi ja varpaita kylmäsi ikävästi. Sten käveli ensin jalkakäytävällä, mutta huomasi pian, että oli ylittämässä leveää, monikaistaista ajorataa. Eikä suinkaan sieltä mistä piti. Hänen liikkeistään puuttui järkevyys ja selkeä päämäärätietoisuus mutta kiitos varhaisen lauantaiaamun kukaan ei kiinnittänyt siihen huomiota. Raitiotien keskellä hän rupesi aprikoimaan, mitä nuo kaksi loppumattomuutta kohti ojentuvaa teräskiskoa oikein tarkoittivat. Lähestyvä vaunu soitti 141

Nippernaati 1

varoitukseksi kelloa, mutta Sten vain tutki rautahökötystä uteliaana ja vailla huolen häivää. Niin iso ja liikkuu ihan itsestään! Kuljettajan oli pakko jarruttaa hampaat irvessä. Hän tuijotti ilkeästi miestä, joka tutki jotain raitsikan ajovalojen nippeliä kuin konsanaan insinööri, joka on saanut tehtäväkseen lisätä joukkoliikennevälineiden etulyhtyjen valovoimaa. Kun Sten astahti vaunun sivulle, kuljettaja avasi etuoven ja huusi vihoissaan: ”Mitä ihmettä te luulette tekevänne!”

Sten tutki kysymystä joka kantilta, mutta koska ei löytänyt vastaukseen sopivaa näkökulmaa, ei reagoinut asiaan lainkaan. Hän nousi varovasti vaunuun, ja heti hänen päästyään ylimmälle askelmalle kuului vaunusta kimeä kiljahdus: ”Gunnar!”

Vaunun keskiosan ainoat matkustajat olivat nuori nainen ja pikkupoika, vaatetuksen perusteella laitakaupungilta kotoisin. Naisen suuret kauniit silmät välkkyivät ja hän piteli kasvojaan kaksin käsin. ”Gunnar!”

Sten astui kiinnostuneena lähemmäs. Nainen nousi ylös, ja kun Sten oli ennättänyt hänen luokseen, syleili tätä äkkiä lujasti päästämättä enää irti. ”Gunnar! Gunnar! Missä sinä oikein olet ollut?” Hän niiskutti ja pyyhki kyyneleitään. Sten silitti vaistomaisesti naisen selkää ja hiuksia, jotka roikkuivat pipon alta paksuna lettinä. Nainen katsoi miestä, suuteli tätä huulille, poskille ja silmille, samalla kun halaili ja syleili tätä alinomaa. ”Missä ihmeessä sinä oikein olet ollut koko tämän ajan?” ”Hotellissa”, Sten vastasi. ”Hotellissako?” nainen ei uskonut korviaan. Hän irtautui miehestä hellästi, katsoi tätä ja ravisti päätään. ”Hotellissa… vai että hotellissa… miksi ihmeessä, Gunnar?”

Sten kohautti olkapäitään. Häntä hävetti. Tosiaan, miksi juuri hotellissa.

142

Armin Kõomägi

”Gunnar, lähdetään kotiin.” Hän syleili taas Steniä. Äkkiä nainen muisti pojan, joka oli koko ajan tarkkaillut esitystä kummissaan. ”Karl, älä tuijota vaan tervehdi isääsi!”

Poika nousi kuuliaisesti ja tervehti. ”Tässä on poikasi Karl”, nainen niiskutti. ”Lähdetään nyt kaikki kotiin”, hän sanoi Stenille ja selitti sitten kääntyen pojan puoleen: ”Isi oli hotellissa. Niin, hotellissa.” Poika nyökkäili innokkaasti.

Yöllä Sten heräsi ja etsi vessaa. Pikkuruisessa asunnossa ei ollut monta vaihtoehtoa. Kun hän oli palannut olohuoneeseen, hänen katseensa osui poikaan. Kuu valaisi pienen nukkujan, niin että Sten saattoi vuoteen vieressä tarkastella häntä oikein läheltä. Kivan tuntuinen poika, viiden tai kuuden vanha. Karl. Hieno nimi. Hän kömpi perähuoneeseen. Sielläkin kylvetti kuun sinertävä valo nukkujaa leppeässä virrassaan. Naisen paksut tummat hiukset olivat valahtaneet leijumaan tyynylle kuin jossakin vedenalaisessa maailmassa. Naisen kasvot olivat surunvireisyydestä huolimatta oikeastaan kauniit. Hänen hiuksistaan kohosi aavistuksenomainen nakkien ja paistettujen perunoiden tuoksu. Gunnar. Nainen oli sanonut, että hänen nimensä on Gunnar. Sten meni eteiseen ja etsi lompakostaan henkilökortin. Hän koetti liittää tuntemattomat kirjaimet yhteen jos jollakin konstilla, mutta tuloksetta. ”Gunnar”, hän kuiskaili itsekseen. Kohautti sitten olkapäitään ja painui takaisin pehkuihin. Nainen tunki puoliunessa hänen syliinsä, ja Stenistä tuntui että hänen on hyvä olla.

143

Armin Kõomägi Vuonna 1969 syntynyt Armin Kõomägi on virolainen liikemies ja kirjailija. Taloustieteestä valmistunut Kõomägi suoritti kahden vuoden asepalveluksen neuvostoarmeijassa. Hän on vuodesta 1993 lähtien perustanut partneriensa kanssa useita kauppa- ja logistiikkayrityksiä ja osallistunut esimerkiksi Viron rautateiden yksityistämiseen.

Yhdessä liikekumppaniensa kanssa Kõomägi on rahoittanut uuden sukupolven virolaisohjaajien elokuvia sekä sponsoroinut eri tavoin virolaista taide-elämää.

2000-luvulla Kõomägi on julkaissut useita novellikokoelmia ja romaaneja. Novelli Anonyymit logistikot palkittiin vuonna 2006 Tuglaksen novellipalkinnolla. Kõomäen ensimmäinen romaani Pagejad (’Pakenijat’) ylsi Viron kulttuurirahaston myöntämän proosapalkinnon ehdokkaaksi 2009. Romaani Lui Vutoon puolestaan voitti Viron kirjailijaliiton romaanipalkinnon tänä vuonna.

144

Armin Kõomägi

Varmaotteisessa novellikokoelmassa Minu Mustamäe (’Minun Mustamäkeni, 2013’) Kõomägi palaa Tallinnaan nuoruutensa kaupunginosaan tavalla, jossa vallaton absurdi yhdistyy koskettavaan traagisuuteen. Muistikatko-novellin tapaan lukija tunnistaa teoksen kepeän otteen takaa yhteiskunnallista pahoinvointia ja suorastaan kafkamaista juurettomuutta.

Hannu Oittinen

145

11

K

Mait Vaik

Suomentanut Sanna Immanen

Gruusialainen elokuva eittiössä oli käynnissä kiivas kiehutus, pilkkominen,

vatkaaminen ja vaivaus. Väkeä oli huoneen täydeltä: äiti, täti ja serkkutyttö, vielä joku toinen täti sekä eräs venäläinen rouva – sen verran kuin minä ymmärsin, niin ohjaajan puoliso, majesteetillinen, laiha nainen. Keittiössäkin, siellä patojen ja pannujen paahteessa, rouvalla oli päässään turkisreunainen pajarinhattu. Asunnon muissa huoneissa kuvattiin elokuvaa – äiti oli jonkin käsittämättömän innostuksen vallassa antanut osan asunnostamme vuokralle Gruusian elokuvastudiolle, joka teki outoa, tositapahtumiin perustuvaa komediaa. Näyttämönä oli ravintola (joksi oli lavastettu suurin huone), mustalaisyhtye 147

Ilmestynyt novellikokoelmassa Tööpäeva lõpp (Puiestee, 2014).

Nippernaati 1

(aito) soitti, pöydät notkuivat viiniä ja ruokaa, humaltuneet näyttelijät mekastivat, olivat oikeastikin juovuksissa, sillä elokuvaan haettiin taiteellista elämänläheisyyttä. Minä pitelin vauvaa.

Ruokaa valmistettiin sekä elokuvan tarpeisiin että jonkun kaukaisen sukulaisen, erään vanhan mummelin syntymäpäivää varten. Kävi ilmi, ettei mummeli edes ollut mikään ihan oikea sukulainen, mutta edellisen kerran tavatessaan tätini ja tämä toinen täti olivat niin syvästi liikuttuneet osakseen koituneesta lämpimästä kohtelusta, että olivat avosydämin luvanneet mummelin perheelle huolehtia heidän äitinsä syntymäpäiväjärjestelyistä. Ainakin ruoanlaiton ja pöytien kattamisen osalta. Sanottakoon heti kärkeen, että lupauksen antajat, oma äitini mukaan luettuna (hän ei kyllä ollut luvannut mitään, mutta heittäytyi jostain syystä ja tavoistaan poiketen tähän uhkayritykseen mukaan), eivät osanneet valmistaa ylipäätään muuta kuin paistettuja munia. Näin ollen toivo lepäsi kahden serkkutyttöni varassa (joilta ei tietenkään kysytty ja joille asiasta kerrottiin vasta viime tingassa). No, kävi sitten niin, että toinen serkuista ei päässytkään, jolloin toinen huokaili ja tuskitteli, olivatko nämä ihmiset olleet täysin järjiltään, ja tuli. Myös anoppiani odotettiin saapuvaksi jossain vaiheessa, suuressa hädässä oli ylipuhuttu hänetkin. Jollakin tätä kaikkea piti lieventää ja joukkohölmöilyä oikeuttaa, joten lähes taukoamatta nyt puheltiin siitä, miten ihana ihminen tämä syntymäpäiviään viettävä mummeli oikein olikaan.

Pilkkomisessa ja paloittelussa siskokset pärjäsivät rauhalliseen tahtiinsa melko hyvin, mutta sitten äitini päätti kokeilla keittotaitoaan ja kaatoi johonkin seokseen, jota se venäläinen rouva (todellinen kulinaristimme) oli huolella laittanut, jonkin väärän kastikkeen ja pilasi koko herkun. Venäläinen oli myös värvätty ruoanlaittoon mukaan tai oikeastaan hän oli itse tullut avuksi. Hän toimitti keittiössä ylimykselle ominaisella tyyneydellä ja itsevarmuudella, kiinnittämättä vähäisintäkään huomiota aikatauluun tai annosmääriin. Perunasalaattia 148

Mait Vaik

ei saanut panna kulhoon, vaan se piti kipata vuokaan, antaa jäähtyä, sitten koristella ja jäähdyttää uudelleen. Vot tak! Nyt pajarintytär tarkasteli asioiden tilaa hyvin tyytymättömänä, pudisti päätään ja ilmoitti, että äidin tuhlaamaa kastiketta pitää ehdottomasti ostaa lisää jotakin toista, vielä keskeneräistä liharuokaa varten. Eikä naista mitenkään saatu luopumaan tästä ajatuksesta. Jopa käytännöllinen serkkutyttöni, hän joka kaikin puolin onnettomassa tilanteessa yritti säilyttää edes hieman kepeää, iloista asennetta ja joka erään kerran oli osannut säästää aikaa ohittamalla jonkin monimutkaisen ja pitkäkestoisen ruoanlaittotempun, joutui antamaan periksi. Venäläinen piti pintansa. Täytyi lähteä torille. Serkkupoikani, vanha sika, oli lähetetty noutamaan kakkuja ja rinkeleitä jo neljä tuntia sitten… viereiseltä kadulta. Pelättiin pahinta. Sanoin, että minulla on vauva.

Lapsi tungettiin jättimäiseen, mustaan turkismuhviin ja vannotettiin, etten vain missään tapauksessa pitelisi lasta kasvot vastatuuleen, ja hyväähän se vaan tekee, saa vähän raitista ilmaa.

Ulkona oli kelju talvisää. Jäätyneitä, rapaisia lumikokkareita, paljon pakkasta ja juuri sellainen ikävästi nipistelevä tuuli. Yritin pitää kiirettä, mutta pääsin vain vaivoin eteenpäin, etten olisi menettänyt tasapainoani liukkaalla katukiveyksellä. Mytty kainalossani teki tilanteen vieläkin hankalammaksi, kaatua ei saanut.

Torin portilla seisoskeli lihamyyjiä jäätyneissä verisissä esiliinoissaan, joivat terästettyä teetä ja näyttivät olevan ainoita ihmisiä, joilla ei sillä siunaamalla ollut kiire lämpimään. Kysyin, missä niitä kirottuja säilykkeitä myydään, lapsen nähdessään he ryhtyivät oitis neuvomaan tietä ja tarjoutuivat jopa pitelemään vauvaa sen aikaa.

Puskin puolityhjän torin halki minulle neuvottua reittiä pitkin.

Ilmassa lensi kaikenlaista rojua, yksi tuulessa lepattava pellinkappale tuntui suorastaan hengenvaaralliselta.

149

Nippernaati 1

Säilykkeitä myyvä eukko oli sotajalalla heti ensi hetkestä alkaen.

Myyntiartikkelit olivat risoissa laatikoissa, viiden litran nimilaputtomia peltipönttöjä – sellaisia, joita ei enää edes tehdä. Eukko ei myynyt mitään muuta kuin niitä. Kysyin, mitä ne maksavat, mutta hän ei ollut kuulevinaan. Toistin kysymykseni, minulla ei ollut mitään halua haastaa riitaa, pakottauduin nöyräksi, mutta myyjä seisoi kuin muuri.

Pyysin häntä itseään nyt sanomaan hinnan. Siihen hän raakkui, että mitähän minä ylipäätään haluan. Sanoin tuotteen nimen. Eukko katseli taas jonnekin aivan muualle. Odotin. Viimein hän ilmoitti, ettei hänellä ole sitä säilykettä. Kirottu ämmä näki, että todella tarvitsen sitä. Intin, että täytyy olla, anelin. Oli hyytävän kylmä. Tärisin koko mies. Nyt eukko sanoi, että niitä säilykkeitä kyllä on (olin ääntänyt gruusialaisen nimen väärin), mutta sellaisia, mitä minä halusin, hän ei tunne. Huokaisin, kerroin, että juuri niitä minä haluankin. En viitsi edes kuvailla, mitä paskaa tuli niskaan. Neuvottelimme vielä hinnasta. Suostuin maksamaan sen, mitä eukko pyysi, mutta tämä näki tarpeelliseksi vielä laskea hintaa – omaksi tappiokseen. Järjetöntä!

Juoksin takaisin säilykettä rintaani vasten painaen, käsineitä ei ollut, kylmä metalli poltti sormia, torin edustalla hyöri väkeä, joku ipana kitisi… Lapsi! Käännyin kannoillani, kaaduin, ryntäsin pystyyn, heitin säilykkeen käsistäni ja pinkaisin juoksuun. Edessäni oli pätkä sortuneen talon seinää, saisin oikaistua, juoksin reunaa pitkin ylös, yhä ylemmäs, tunsin kuinka tasapaino alkaa pettää, vielä metri… Katsoin alas vasta pudotessani. Silmänräpäyksen ajan tuntui kuin olisin seisonut ilmassa, pudotusta on viisi metriä, siihen ei kuole.

Korkeintaan luita menee poikki. Joku tuo minulle lapsen. Sitten huomasin, että suoraan allani on hevonen. Pystyin jopa mittailemaan, että hyvällä tuurilla putoan ohi, suoraan eläimen taakse.

Läjähdin jalat edellä maahan. Ei tarvinnut edes katsoa, tiesin heti, että oikea jalka on poikki. Ajatukseni olivat yhä lapsessa, hyppäsin pystyyn. Kuulin huutoja, ihmiset säntäsivät pakoon. Tajusin, että 150

Mait Vaik

olin pudotessani osunut hevoseen, ja pillastunut elikko ryntäsi nyt sekopäisenä ihmisjoukkoon. Tunnustelin jalkaani, kyllä, luu oli selvästi poikki. Koko siinä rytäkässä vain joku puliukko tuli kysymään, miten minun kävi. Kerroin hänelle nopeasti lapsesta ja sen mistä säilykkeiden myyjän tiski löytyy. Siitä meni joku vanha akka, kuuli kaiken ja tokaisi vahingoniloisesti, että lapsi on varmaan jo varastettu. Ärjäisin pultsarille, että mitä se siinä vielä ihmettelee, menisi jo.

Puliukko auttoi meidät kotiin, tuki toisella kädellä minua ja toisella kantoi lasta, jostain seuraamme liittyi myös ukon kumppani, masentavaan kuntoon päässyt nainen, nöyrä kuin koira – niin nöyrä, ettei uskaltanut itse edes tarjota apua, vaan hiipi vain perässä ja jäi lopulta ulos alaovelle.

Kotona istuin eteisen tuolille, sanoin, että sääriluu on poikki, pitää kutsua lääkäri. Täti puhui puhelimessa, nyökytteli ja antoi katseellaan ymmärtää, että on ihan pian lopettelemassa. Äiti tuli, kysyi, mikä kohta minulla on poikki ja sen sijaan, että olisi osoittanut myötätuntoa, rupesi motkottamaan. Aina minulle kuulemma sattuu jotain, kun kaikki on muutenkin kesken ja tekemättä. Huonetta en ole siivonnut, enkä roskia vienyt, koiraa en ole käyttänyt ulkona. Äksy meni takaisin keittiöön. Täti lörpötteli yhä puhelimessa, viittilöi juoppoa ojentamaan lapsen hänelle ja astumaan peremmälle, minut hän oli jo tyystin unohtanut. Yskähdin, täti nosti sormensa varoitukseksi – hiljaa! Puhelu oli edennyt tärkeään vaiheeseen.

Kompuroin puhelinpöydän editse omaan huoneeseeni, linkutin sohvalle ja heittäydyin makuulle. Kiukku oli vaimentanut ison osan kivusta, mutta voihkaisin kuitenkin ja sytytin tupakan. Koira vinkaisi oven takana. Se jäi koko ajan jalkoihin, filmiporukka suukotteli ja paijasi sitä sitten, kipurahoina koira tienasi herkun toisensa perään.

Ovi avautui ja, kappas, sisään astui gruusialainen, elokuvan tuottaja.

Mietin, mistä ne ovat saaneet sellaiset rahat, kaverihan muistutti pikemminkin pelleä kuin liikemiestä. Hymyillen hän kysyi, mikä 151

Nippernaati 1

hätänä. Vastasin venäjäksi nogu slomal. Jostain syystä se teki häneen käsittämättömän suuren vaikutuksen, hän katsoi minua pitkään aivan kuin punniten jotain mielessään. Sitten hän meni menojaan ja, kuten tavallista, jätti oven selälleen. Näin eteisen kautta suoraan keittiöön.

Minut kotiin avustanut puliukko istui nyt keittiön ikkunalaudalla ja kävi äitini kanssa vakavaa keskustelua. Koira kulki ohi, oksensi kesken kaiken ja jatkoi tyynenä matkaansa. Kuulin, miten se oksensi vielä toisenkin kerran, nyt jo jossain kylpyhuoneen tienoilla. Kysyin itseltäni, miksei se voinut lykätä yököttäviä tuotoksiaan yhteen paikkaan.

Ohjaaja, tuottaja ja kaksi näyttelijää tulivat huoneeseeni viinipullot kourassa. Kaikki kohtuullisen humalassa. Jäivät ovensuuhun seisomaan ja katsoivat minua kuin näkisivät ensimmäistä kertaa. Lopulta vaikuttunut ohjaaja huudahti jotakin omalla kielellään. Minun kärsivä ilmeeni oli kuulemma juuri se, mikä heidän kajahtaneesta elokuvastaan vielä puuttui. Toivotin heidät hevonkuuseen. Tuottaja polvistui, liitti kätensä yhteen, toiset huitoivat muuten vain. Tuottaja lähti tulemaan minua kohti ja huomasin, että taka-alalle jättäytyneet toikkaroivat jo koiran oksennuksessa, yritin varoittaa, ei vaikutusta. Äiti saapui paikalle ja kysyi, miksi tupakoin sisällä, paiskasin tupakan lattialle niin, että kipinät sinkoilivat, ohjaaja hulautti sen päälle viiniä ja kasteli siinä samalla sekä itsensä että lattialla polvistelevan tuottajan. Pultsari tuli ja sanoi, että juoda voi, mutta polttaa ei kannata.

Sitten tätini sekaantui asiaan lempeän rauhalliseen sävyynsä: maksavat kuulemma hyvin, eikös sitä nyt kannattaisi ansaita vähän. Ja äiti: vetelehtii täällä kotona tyhjän panttina, ei käy töissä eikä koulussa, on jo vaimo ja lapsi, mutta yöt vain lukee…

Elokuva kertoi kahdesta keskenään vihamielisestä gruusialaisesta mahtiperheestä, joilla oli ravintolassa yhteinen juhla, mutta jokin kolmas taho ei sallinut heidän ratkaista riitaansa teräasein – toisin 152

Mait Vaik

sanoen heidän piti ottaa toisistaan mittaa ryyppäämällä ja rellestämällä. Minun piti näytellä satunnaista asiakasta, pakenevaa ulkomaalaista, salakuljettajaa, jota kumpikin pöytäseurue yrittää voittaa puolelleen kestitsemällä. Oikeasti kumpikin puoli halveksi minua.

Vain naiset olivat jossain määrin kiinnostuneita ja hekin vain siksi, että olin käytännössä jo kuolemaantuomittu, viheliäinen ja katala tyyppi, joka itsekin tiesi paikkansa. Minut puettiin kirkkaanpunaiseen pukuun, käteen annettiin kultanuppinen kävelykeppi ja niin minä hoippuroin kahden pöytäkunnan väliä kumpaankin suuntaan lipevästi kumarrellen. Mitään uusintaottoja ei tehty. Vuorotellen kolmella kameralla kuvattiin kerralla purkkiin, kaikki oli niin aitoa, että ihan kuvotti. Pöytäseurueet olivat todellisuudessakin jo melkein riidoissa, solvauksia ja snapsilaseja heiteltiin suuntaan ja toiseen.

Hätkähdin tahtomattani, kun jokin esine lensi suhahtaen ilman halki.

Lopulta pelkäsin jo aivan tosissani. Mustalaiset vinguttivat viulujaan ja muita soittimiaan, alakerran naapurit, ne samat, jotka eilen olivat soittaneet poliisit, olivat nyt ympäripäissään ja istuneet pöydässä aamusta lähtien ja, kuten minusta tuntui, oppineet päivän aikana jopa puhumaan gruusiaa. Pidettiin hirveää elämää, laulettiin ja kohoteltiin maljoja. Eteeni kannettiin röykkiöittäin vateja, juomalaseja ja erilaisia aasialaisia suupaloja. Kuvauslamppujen paahteessa kaikki aivan norui rasvaa, huoneessa haisi viiniltä, palaneelta pölyltä ja ruoalta.

Lopulta joku heitti pullon, se hajosi vastapäisen pöydän yllä seinään ja sirpaleet lensivät ympäriinsä. Minä kyyristelin jo hyvin matalana ja valuin hikeä niin kuumuuden kuin kivunkin takia. Yllättävä, mutta onnistunut pullon heitto vain syvensi porukan humalaa, etenkin mustalaisten, joiden soittimet pelasivat jo sellaista vauhtia, että pelkäsin pian alkavaa transsia, että jotain tapahtuu, räjähtää tai sortuu. Sitten yhtäkkiä huudettiin poikki! Kamerasta loppui filmi. Koko seurue nousi, taputettiin, ilosta säteilevä ohjaaja kehui sen olleen päivän paras otto. Totta puhuen siitä taisi oikeasti tulla aika hyvä.

153

Nippernaati 1

Onnuin takaisin omalle puolelleni. Tällä välin serkkupoika oli saapunut juovuksissa, rinkelit mukanaan, kakut hän oli unohtanut.

Humalaisen hitaudella hän availi eteisessä kengännauhojaan, minut huomatessaan kysyi, onko totta, onko hei ihan oikeesti totta, että minä olin joutunut onnettomuuteen. Teki mieli sanoa pari rumaa sanaa, mutta pidin suuni kiinni. Serkkupoika osoitti myötätuntoa ja lisäsi kokeneesti, ettei sääriluu toki mikään kuolemantauti ole, mutta vakava sairaus kuitenkin. Mikä hiton sairaus? No, mikä se sitten on?

Murtumahan on sairaus… En viitsinyt jäädä kuuntelemaan. Hän istui aivan puhelimen edessä ja päätin viivytellä omassa huoneessani sen aikaa, että saisi hommansa loppuun. Paiskasin oven kiinni. Pääsin sohvalle ja puliukko tuli. Pyysi anteeksi, että oli käynyt lainaamassa minulta tupakkaa, asetti askin varovasti pöydänkulmalle, halusi vielä sanoa jotain, mutta nähtyään katseeni poistui kiireen vilkkaa. Ovi kiinni, rähjäsin perään, mutta kaveri ei ollut kuulevinaan. Äiti huusi, olenko jo soittanut itselleni ambulanssin. Olin hiljaa ja tuijotin häntä murhaavasti, samassa venäläinen nainen kiljaisi, kun koira – varas – pakeni keittiöstä makkara suussaan. Nyt kaikki mylvivät, eteisessä edelleen kuhnaillut serkkupoika syöksyi koiran perään aivan uskomattomalla vauhdilla, tarrasi häntään, kiskaisi eläintä, viuh, kaksi metriä itseensä päin ja väänsi sen jaloista selälleen. Koira kiljui kuin syötävä, ainakin puoli minuuttia yhteen menoon. Hetkessä kaikki olivat eteisessä. Jopa humalaiset naapurit. Serkkupoika yritti ensin turhaan puolustella itseään, mutta kiukustui sitten jatkuvasta epäonnestaan ja rupesi haukkumaan naisia, jotka eivät muka osaa vahtia ruokia, lopuksi hän lisäsi vielä pari halventavaa kommenttia koirasta ja sen fyysisistä ominaisuuksista. Minä ärähdin, että olisi jo hiljaa, hän vielä mumisi jotain. Sitten varastettu makkara annettiin koiralle takaisin hellittelyjen ja suukottelujen kera, gruusialaiset vannoivat ottavansa koiran elokuvaan, parissa kohtauksessa se jo itse asiassa olikin, joten tilanne ratkesi. Yleisen solidaarisuuden suloisessa sekamelskassa pult154

Mait Vaik

sari tajusi tähtihetkensä koittaneen ja ilmoitti, että koiralta voi olla häntä poikki. Kaikki ryhtyivät kopeloimaan koiran häntää, jopa yksi mustalaisista. Vain serkkupoikaa käskettiin pitämään näppinsä erossa.

Hän taas ei vieläkään pystynyt tajuamaan, miten huono ja surkea koira meillä on ja miten joku koira voi ylipäätään olla sellainen rääpäle.

Pultsari julisti tuntevansa jotain outoa. Hän oli juonut itsensä humalaan, lämpö ja valo olivat muuttaneet häntä, ehkä siksi ihmiseksi, joka hän oli joskus ollut. Ei jälkeäkään siitä tutisevasta ja nöyristelevästä ukosta, päinvastoin, dramaattisesti hän komensi kaikki kauemmas eläimestä ja serkkupojan käski ylipäätään häipyä toiseen huoneeseen aiheuttamasta läsnäolollaan koiralle enää lisää traumoja. Siinä ukko teki virheen. Naiset vaihtoivat salamannopeita katseita, komentelu oli mennyt yli. Ajattelin, että puliukolle pitäisi antaa rahaa ja kehottaa jo lähtemään, ja niin olisi oikeasti pitänytkin tehdä. Jos häntä ei päättäväisesti heitetä pihalle, hän rupeaa käymään täällä, ja tunsin itseinhon nostavan päätään, kun en koskaan pysty tarpeeksi selvästi ja yksiselitteisesti lopettamaan tällaisia tuttavuuksia, vaikka se olisi ollut hyvin helppoa ja molemmille osapuolille parhaaksi. Tupakkaaskiinkin ukko oli jättänyt vain kaksi tupakkaa.

Vähitellen asianosaiset lähtivät kuka minnekin. Koira nousi onnellisena jaloilleen ja, aivan kuin olisi saanut jotain merkittävää aikaan, hölkytteli pää pystyssä keittiöön norkoilemaan taas uusia makupaloja.

Päätin, että nyt minun on aika soittaa ambulanssi. Kirottua! Kolme mustalaista istui jo puhelimen ääressä, olivat ennättäneet tilata kaukopuhelun ja anelivat, etten juuri nyt soittaisi, kun he odottavat keskuksen merkkisoittoa. Sanoin, että keskus voi tarvittaessa keskeyttää minun puheluni. ”Ei, ei!” he huusivat epätoivoisina. Hätäpuheluita ei keskeytetä, se on laissa kielletty. Missä hiton laissa? Huusin keittiöön, että kuolen kohta. ”No, soita sitten lääkäri!” äiti vastasi. ”Iso mies.”

Hienontaminen oli täydessä käynnissä, ohjaajan rouva koristeli lihavuokaa tillillä ja sipulilla, koiran kuono pilkotti pöydän päästä, 155

Nippernaati 1

hetki vielä, se nousee tuolille ja jo sillä on taas jotakin suussaan.

Serkkupoika ei ollut löytänyt itselleen paikkaa mistään ja oli vähin äänin ja kiellosta välittämättä hipsinyt elokuvantekijöiden puolelle siinä, tuskin perusteettomassa, toivossa, että löytäisi viiniä juodakseen.

Tuijotin mustalaisia kuin mikäkin ihmisvihaaja. He olivat jo ehtineet kääntää minulle selkänsä ja kyykkivät puhelimen ääressä kuin alttarilla. Seisoin siinä vielä puoli minuuttia, mutta mitään ei tapahtunut. Sitten puhelin alkoi äkkiä piristä. Mustalaiset hypähtivät ensin säikähtäneinä taaksepäin ja hyökkäsivät sitten kaikki yhtä aikaa tavoittelemaan luuria, puhelin putosi lattialle, puhelu katkesi… hyvä että aparaatti sentään jäi ehjäksi. Alkoi tulinen keskinäinen syyttely, ja näytti siltä, että kolme muusikkoa käyvät pian toisiinsa käsiksi.

Onneksi puhelin soi uudestaan. ”Hiljaa!” pulska mustaviiksinen kitaristi ärähti ja tarttui kuulokkeeseen vakaalla liikkeellä. Hetki odotusta ja punkeron ensimmäisen, minulle käsittämättömän, varmaankin mustalaiskielisen lauseen jälkeen kaksi muuta ryntäsivät uhkaavasti kohti puhelinta, pulska pani jalkansa eteen, tyypit törmäsivät toisiinsa ja tointuivat vasta vähitellen. Alkoi kauhea molotus. Oli selvää, ettei siitä muurista pääse läpi.

Menin takaisin huoneeseeni, ovi jäi auki. Ei ollut mitään mieltä paiskata sitä kiinni edes mieltä osoittaakseen. Seurailin keittiön tapahtumia. Kappas vaan, pultsari vaikutti jotenkin loukkaantuneelta, juttu ei enää oikein luistanut, naiset eivät tarttuneet hänen tarjoamiinsa puheenaiheisiin tai vastailivat torjuvan ystävällisesti mutta lyhyesti. Ukko rupesi pikku hiljaa kimpaantumaan, muttei osannut lähteä pois – käden ulottuvilla oli puolikas viinipullo ja lisää tulossa.

Vaietakaan ei voinut, mitäs hän siellä muuten istuisi.

Kuulin, miten mustalaiset viimein saivat puhelunsa puhuttua. Se oli kestänyt vähintään puoli tuntia ellei enemmänkin. Odotin vielä hetken. He pukivat ja lähtivät pois.

156

Mait Vaik

Soitin ambulanssin. Kerroin osoitteen ja sanoin, että sääriluu on poikki. Kysyttiin, miksi arvelen, että sääriluu. Sanoin, että senhän, perkele, näkee päältä. Nyt nainen linjan toisessa päässä muuttui koppavaksi, kysyi nimeni, ikäni sekä onnettomuuden tapahtumapaikan ja kuultuaan, että siellä ja siellä (yritin hillitä itseni, etten olisi solvauksilla pitkittänyt puhelua), nainen arveli, että katkenneella jalalla en olisi edes päässyt kotiin. Hän sanoi, että voisin ihan hyvin ajaa ensiapuun taksillakin. Valehtelin olevani töissä lehden toimituksessa, ja vaikka lause oli alusta loppuun lapsellinen, se sanottiin sellaisella varmuudella kuin todellakin olisin jonkin päivälehden päätoimittaja.

Nainen vastasi, että ambulanssi tulee. Suljin puhelimen.

Ohi asteli ohjaajan vaimo, kysyi levottomana, olenko nähnyt hänen turkkiaan. Pudistin päätäni. Nyt tulikin mieleen, että naisella tosiaan oli ollut varsin komea, maahan asti ulottuva päällysvaate, varmaan jonkin arvoeläimen nahkaa. Jäin istumaan. Nyt he tulivat yhdessä ohjaajan kanssa, tämän suupielet osoittivat alaspäin, katse oli totinen ja väsynyt. Turkkia ei löytynyt mistään. Myös äiti ja täti ilmestyivät paikalle, vilkaistiin minun huoneeseeni, ehkä joku on oli vienyt astrakaanin sinne. Ei sielläkään. ”Mustalaiset”, sanoi ohjaaja vastahakoisesti. Hitaasti ja masentuneena mies kääntyi kannoillaan.

Tiesin, että kaksi viulistia, niiden kolmen soittajakaverit, olivat vielä kuvauksissa, linkutin vaistomaisesti tuomareiden perään.

Oli tauko. Mustalaiset istuivat viuluineen kameroiden takana seinän vieressä, sammutetun kuvauslampun alla. Huone oli kuuma ja ummehtunut, poltettiin tupakkaa, joku lakaisi pirstaksi heitettyjen tai lattialle pudonneiden astioiden sirpaleita. Näyttelijät istuskelivat hiljaa ja väsyneinä omilla paikoillaan, eivätkä jaksaneet enää edes jaloitella tai tuulettua. Ohjaaja seisahtui mustalaisten eteen, katsoi heitä, risti kädet rinnalle, katsoi yhä. Nämä katsoivat takaisin, kävivät levottomiksi, toisen suu vetäytyi heikkoon, kysyvään hymyyn. ”Turkki”, sanoi ohjaaja. ”Vaimoni turkki on varastettu.” Hänen äänensä oli 157

Nippernaati 1

sellainen, että kaikki huoneessa olijat kuulivat sen. Hiljaisuus. Mustalaiset istuivat selkä seinää vasten eivätkä aluksi tajunneet, mutta alkoivat sitten tajuta. Yhtä aikaa heidän suunsa vääntyivät irveeseen.

Mutta silmät olivat kiinnijääneen pedon, epäinhimilliset, niissä ei ollut epäröintiä, masennusta tai toivoa – vain valppaus. Hiljaisuutta kesti. ”Henkilöllisyyspaperit. Minulla on siellä henkilöllisyyspaperit”, ohjaajan vaimo sanoi. Mustalaiset istuivat jähmettyneinä, hymyillen.

Yksi näyttelijöistä nousi, huokaisi, ryhtyi sanomaan jotain, vaikeni ja istuutui takaisin. Nyt oli tuottajan vuoro. Liioitellun surkealla äänellä hän tivasi, oliko maksanut heille liian vähän. ”Maksoinko teille vähän?” kuului teatraalinen huudahdus. Mustalaiset eivät liikahtaneet, hymyilivät vain.

Täti tuli huoneeseen ja ilmoitti iloisesti, että kaikki on kunnossa, turkki löytyi, serkkutyttö oli käynyt viemässä roskia se yllään.

Näyttelijät kiroilivat, kuka venäjäksi, kuka jollain muulla kielellä, iskettiin nyrkkiä pöytään, tuottaja väänteli käsiään, ohjaaja käänsi katseensa lattiaan ja selkänsä mustalaisille. Mustalaiset olivat hiljaa, hymyilivät vain. Mikään ei ollut muuttunut, ei edes katse, joka oli yhä sama valpas, kylmä pedon katse. Ohjaaja sanoi olevansa todella häpeissään. Näyttelijät pudistelivat päätään, huokailivat, mumisivat, kolistelivat. Pöytäkin sai osansa. Mustalaiset hymyilivät. Ohjaaja jatkoi, että tämä oli ehkä hänen elämänsä kauhein päivä. Tuottaja seisoi vieressä silmät kosteina. Pyydettiin anteeksi vielä kerran. Mustalaiset hymyilivät ja alkoivat pikku hiljaa tehdä lähtöä, yhä selkä seinää vasten, katse entisellään. Ohjaaja lausui toivovansa todella, ettei yhteistyö jatkossa kärsisi tämän äärimmäisen typerän ja ikävän välikohtauksen takia. Mustalaiset olivat päässeet jaloilleen, hymyilivät ja liikkuivat kohti ovea silmät pälyillen ja selkä edelleen seinää vasten.

Liikkuivat aivan kuin eivät ymmärtäisi, mitä puhuttiin, aivan kuin olisivat yhtäkkiä olleet outoon ja uhkaavaan tilanteeseen joutuneita kielitaidottomia ulkomaalaisia. Tuottaja levitteli käsiään, no kuulkaa 158

Mait Vaik

nyt kaverit… kaverit hei… mehän pyysimme anteeksi täydestä sydämestämme, koko sielustamme… Mustalaiset pääsivät ovelle, tuottaja levitti käsiään vieläkin enemmän, astui askeleen miehiä kohti, vielä puoli askelta, enempää ei uskaltanut, eipä uskaltanutkaan. Mustalaiset poistuivat varovasti huoneesta, hymyillen ja selkä edellä, katse naulittuna lähestymistä yrittäneeseen tuottajaan. Äiti tuli kysymään, miksi minä, sairas ihminen, toikkaroin ympäri taloa, haluanko kuolla vai, ambulanssi on täällä, lääkärit ovat odottaneet jo vaikka kuinka kauan. Sitten hän kääntyi kaikkien muiden puoleen ja voihkaisi, millainen ihminen minä oikein olen. ”Olisi edes vähän järkeä!” Kukaan ei ymmärtänyt, hän jäkätti omalla äidinkielellään. ”Mene pois”, sanoivat ihmisten katseet. Ilmoitin tulevani heti, äiti kääntyi, motkotti yhä itsekseen ja lähti. Viivyttelin. Toivoin, että mustalaiset ovat saaneet pukeuduttua, en halunnut kohdata heitä eteisessä. Keskimmäisessä huoneessa oli pimeää ja viileää, istahdin hetkeksi tuolille, serkkupoika kuorsasi matolla. Ikkunasta näkyi kaupunki, tuiskun himmentämät valot, ohi ajoi raitiovaunu.

Lääkärit, kaksi naista, istuivat huoneessani sohvalla, vallitsevan tunnelman vuoksi eivät osanneet edes olla ärtyneitä jouduttuaan odottamaan, vaan tunsivat itsensä epävarmoiksi. Puliukko oli ehtinyt tehdä itsensä tykö, kertoi koiran hännästä ja kysyi, kuinkahan paljon palkkaa ensiavussa maksetaan. Nuorempi vastasi, pultsari pudisti päätään ja vakuutti vilpillisesti, että tosi vähän. Näki, miten hän yrittää mielessään yhdistellä tunneista päiviä, päivistä viikkoja ja viikoista kuukausia. Jäi miettimään. Taisi saada ihan mukavan summan.

Kyllä, sääriluu on poikki, ei epäilystäkään, pitää lähteä sairaalaan.

Lääkärit kysyivät, tarvitsenko paareja, pudistin päätäni. Pultsari tarjoutui taas tueksi, olin helpottunut, pääsenkin hänestä eroon, takataskussa oli muutama sata kruunua, alhaalla annan. Nyt avasi äiti taas suunsa ja sanoi, että totta kai tuodaan paarit, jos kerran jalka on poikki. ”Sinä tapat itsesi! Yhtään et huolehdi itsestäsi!” hän säksätti 159

Nippernaati 1

lautasta kuivatessaan. Tuijotin äitiä, en tiedä miltä näytin, mutta sellaiselta kuitenkin, että hän suuttui, napsautti suunsa kiinni kesken saarnan ja meni takaisin keittiöön. Täti tarjoutui herättämään poikansa ja lähettämään naisille kantoavuksi. Nousin nopeasti. Raivosta sinisenä, kivusta välittämättä nilkutin ulko-ovelle. Äyskäisin pultsarille, että auttaisi minulle kengän jalkaan. Mies hiippaili taas ja ilmeisesti suunta oli keittiöön päin.

Tuuli oli yltynyt entisestään, suorastaan myrskyksi, ja niillä muutamalla askeleella rapusta ambulanssiin olin vähällä taas kaatua.

Pultsari tuki minua hiukan tai pikemminkin pysytteli itse pystyssä takertumalla minun hihaani. Huomasin, että hänen seuralaisensa, koiramaisen nöyrä nainen kurkisteli vastapäisen talon porttikongista, oli värjötellyt ja odottanut siellä koko tämän ajan. Pultsari viittasi tärkeänä kädellään, että tämä pysyisi kauempana. Menin sivuovesta autoon, löin pääni ja rojahdin istumaan. Lääkärit könysivät myös sisään, pultsari seisoi ulkona ja tavoitteli katsettani sanoakseen jotain tai kenties tarjoutuakseen mukaan, mutta onneksi, tällä kertaa todella onneksi, olin niin kiukkuinen, että kovetin sydämeni. Täynnä pyhää vihaa mulkoilin autonkuljettajan hattua ja kaljuuntuvaa takaraivoa.

Ovi pamautettiin vauhdilla kiinni, tuulikin teki oma osansa.

Autonkuljettaja, vanha mies, ilkeä ja varmasti elinikäisessä kankkusessa – sellaisessa, joka menee ohi vasta kymmenen vuoden päästä, jos silloinkaan, ja vain siinä tapauksessa, ettei sinä aikana juo pisaraakaan – oli vihainen kuin ampiainen jouduttuaan odottamaan. ”Eikö se muka heti käy selväksi, jos on poikki?” hän rähisi lääkäreille, kun nämä yrittivät selittää, miksi heillä oli kestänyt. ”Jos epäillään, niin sitten epäillään, vittu, ettehän te täällä ala sitä kuvaamaan!” hän jatkoi kiukutteluaan. Mutta voimasanan jälkeen hän tyyntyi, tajusi itsekin menneensä liian pitkälle. Ja mumisi vielä muutaman sadat160

Mait Vaik

telun, mutta pikemminkin siksi, ettei v-sanallinen lause olisi jäänyt viimeiseksi.

Lähdimme liikkeelle. Katu oli kapea, ja auto vikuroi jäällä oikealle ja vasemmalle, muttei päässyt eteenpäin. Vanhus painoi vihaisesti kaasua niin että pyörät vonkuivat, mutta siinä me vain seisoimme. Äkkiä pultsarin pää vilahti ikkunassa. Ukko yritti auttaa työntämällä, mutta ei tehnyt sitä takaa vaan auton sivulta, kai siksi, että hänet huomattaisiin. Hän taisi kaatua, yhtäkkiä päänuppi ainakin katosi.

Kuljettaja pisti nyt peruutusvaihteen päälle, se auttoi hieman. Pultsarin huohottava naama ilmestyi uudestaan esiin, nyt kädet olivat konepellillä ja hän auttoi autoa peruuttamaan, kunnes kuljettajan piti viittilöidä ukkoa pois tieltä. Taas vaihdetta silmään, ja viimein pääsimme ajamaan oikeaan suuntaan.

Kaupunki oli autio. Katuvalot hautautuivat ujeltavaan myräkkään ja tuiskupuuskiin, ja jostain syystä minä pidin siitä. Edes pääteillä ei ollut liikennettä, vaikka kello oli ehkä vasta kahdeksan. Pari kaupungin bussia. Yhtäkkiä hullu ambulanssikuski pani sireenit täysille. Kaikki säpsähtivät, ja vaikka kukaan ei sanonut mitään, kuski karjui taakse samalla kun tiirasi tietä: ”Tuiskuaa tien täyteen, hitto vie. Onko se niin vaikea käsittää?” Sitten hän pani taas sireenin pois päältä.

Lääkärit alkoivat keskustella hiljaa keskenään, venäjäksi, puhuivat puoliääneen. Ehkä siksi, etteivät ärsyttäisi hermoraunioita kuljettajaa, ehkä siksi, että autossa oli jostain syystä pimeää ja kylmää ja ulkona sää kuin maailmanlopun edellä. Katselin vaivihkaa nuorta hoitajaa.

Hän oli kaunis niin kuin venäläiset aina siinä iässä, hänkin vilkaisi minuun, tosin ei varmaankaan minun takiani vaan enemmänkin uteliaisuudesta kummallista kotiani kohtaan. Kuuntelin heidän keskusteluaan. Keskustorilla pillastunut hevonen oli tänään tallonut naisen kuoliaaksi. Lisäksi useita oli loukkaantunut rytäkässä. Käänsin pääni pois. Suljin silmät ja kun avasin ne uudestaan auton hidastaessa 161

Nippernaati 1

mutkassa, näin etuikkunan ja tuulilasinpyyhkijÜiden takana risteyksessä viulistit, kaksi mustalaista. He kulkivat kumarassa vastatuuleen, viulukoteloita rintaansa vasten painaen.

162

Mait Vaik Mait Vaik (s. 1969) on muusikko, lauluntekijä ja kirjailija. Hän soitti bassoa ja teki kappaleita Vennaskond-yhtyeessä vuosina 1989–95. Vuodesta 2002 hän on vaikuttanut Sõpruse Puiesteessa. Useat muutkin kokoonpanot ovat esittäneet hänen sanoittamiaan lauluja. Yhteensä hänen sanoituksistaan on sävelletty 150 kappaletta.

Vaikilta on ilmestynyt runokokoelma Kõigil on alati õigus (2012), romaani Juss ja vennad (2013) ja novellikokoelma Tööpäeva lõpp (2014).

Novellista Puhtus hänet on palkittu Tuglaksen novellipalkinnolla vuonna 2015.

Seurailen, mitä Virossa julkaistaan, mutta lopulta ryhdyn lukemaan jotakin melko sattumanvaraisesti – silloin kun jokin vetoaa minuun henkilökohtaisesti. Juss ja vennad -romaanista ilmestyi paljon myönteisiä kritiikkejä, mutta sitten kun tv- ja radiohupailija, ”kirjallisuusministeri” Mart Juur vakuutti, että Mait Vaik on hauskinta virolaista proosaa miesmuistiin, olin varma, että kannattaa syventyä, 163

Nippernaati 1

siinä on pakko olla jotakin. Enkä ole joutunut pettymään. Valitsin näytteeksi novellin Gruusialainen elokuva, koska se on reipasta, mielikuvitusrikasta, hirtehistä ja vangitsevaa ja siksi erinomainen tiivistelmä Mait Vaikin kertojantaidoista. Pidän myös Vaikin joustavista, ilmaisuvoimaisista lauseista. Joskus ison alkukirjaimen ja pisteen välissä on viiltävän tarkka, lyhyt lause, mutta joskus sinne mahtuu vaikka mitä, eikä lukijan eteneminen silti ole hankaa.

Sanna Immanen

164

Mistä saa lisätietoja?

Virolaisen Kirjallisuuden Tiedotuskeskus www.estlit.ee Viron Lastenkirjallisuuskeskus www.elk.ee Viron Kirjailijaliitto www.ekl.ee Viron Kustannusyhdistys estbook.com

Kirjallisuustapahtumia Tallinnan kirjallisuusfestivaali HeadRead Tarton kirjallisuusfestivaali PrimaVista Tallinnan kirjamessut Võtikvere Raamatuküla Tuglas-seuran virolaisen kirjallisuuden viikko Poetry Ride

Kirjallisuusaiheisia julkaisuja Virolaisen kirjallisuuden antologia Nippernaati (Viro-instituutti) Virolaisen kirjallisuuden maailma (2011, Viro-instituutti) Estonian Literary Magazine (2 nroa vuodessa, Viro-instituutti) Kirjallisuuslehti Helmi (Tuglas-seura)

Mistä voi ostaa suomennettua virolaista kirjallisuutta?

Suomen Viro-yhdistysten liiton verkkopuoti svyl.net/verkkopuoti

Mistä voi lainata virolaista kirjallisuutta?

Tuglas-seuran Baltia kirjasto

Mistä saa tukea?

Viron kulttuurirahaston Traducta-ohjelma www.kulka.ee Viron kulttuuriministeriön virolaisen kirjallisuuden tukiohjelma www.kul.ee

Tämä on Nippernaati Suomennetun virolaisen kirjallisuuden antologiasarja.

Siinä ilmestyy tekstejä kirjailijoilta, joita ei ole aikaisemmin juuri tai lainkaan suomennettu.

Ensimmäisessä osassa: P. I. Filimonov J u k k a M a l l i n e n Meelis Friendenthal K a i s u L a h i k a i n e n Andrei Ivanov J u k k a M a l l i n e n Maarja Kangro J e n n i K av é n Igor Kotjuh J u k k a M a l l i n e n Armin Kõomägi H a n n u O i t t i n e n Carolina Pihelgas A n n i i n a L j o k k o i Aare Pilv K atj a M e r i l u o t o Maarja Pärtna A n n i i n a L j o k k o i Urmas Vadi H a n n a S a m o l a Mait Vaik S a n n a I m m a n e n

Kuka on Nippernaati?

Toomas Nippernaati, tuo veijari ja kulkija, on August Gailitin samannimisen romaanin päähenkilö. Romaani ilmestyi Virossa vuonna 1928 ja suomennettuna 1942 (suom. Kerttu Mustonen).