Kun kotiini eristäydyin

Minun koronaeristäytymiseni sai alkunsa kaksi vuotta ennen koronaa, helmikuussa 2018. Paras ystävättäreni kuoli traagisesti ja se iski minuun lujaa. Olin tuolloin vielä työelämässä, mutta masennus iski voimalla ja jo kesällä 2018 olin lähes kaksi kuukautta sairaalahoidossa sen vuoksi. Syksyn kävin töissä ja olin aikuispsykiatrian poliklinikan asiakkaana – kuten olin ollut jo 10 vuotta. Tammikuussa 2019 minut sitten yllätyksekseni kirjattiin poliklinikalta ulos. Mitään varoitusta oikeastaan en saanut, olin aika pöllämystynyt viimeisen lääkärikäynnin jälkeen. Siirryin terveyskeskuksen asiakkaaksi ja nopeasti siellä oltiin sitä mieltä, että tarvitsen psykiatria. Kevään kävin terveyskeskuksen psykiatrilla, koetettiin jos jonkinlaista lääkemuutosta jotta oloni kohenisi, turhaan. Silloin jäin myös pitkälle sairaslomalle, jolta en enää koskaan palannut työelämään.

Elämä alkaa kaventua

Loppukeväällä 2019 psykiatri nosti kätensä pystyyn. Oli tehtävä lähete psykiatrian pkl:lle. Ennätin olla poissa pkl:n kirjoista yhdeksisen kuukautta. Syksyn 2019 kävin polin kaksisuuntaisille tarkoitetussa ryhmässä, joka jäi kuitenkin kesken kun seuraava tragedia iski: äitini kuoli yllättäen 68-vuotiaana marraskuussa 2019. Olin tuolloin jo hyvässä eristäytymisen alussa ja vuodenvaihteen jälkeen en esim. enää kyennyt käyttämään julkista liikennettä ollenkaan. Maaliskuussa 2020 sitten korona vyöryi Suomeenkin. Ahdisti valtavasti, kun ei tiedetty millaisesta viruksesta on kyse ja mitä tulee tapahtumaan. Eristäytymiseni sai lisäpontta. Lakkasin käymästä missään. Kauppa-asiointi 1-2 kertaa viikossa oli käytännössä ainoa kontaktini ulkomaailmaan parin vuoden ajan. Masennus ja ahdistus olivat niin kovia, että saatoin viettää sängyssä peiton alle piiloutuneena pimennysverho alhaalla 20 tuntia vuorokaudesta. Elämänpiirini kaventui asuntoni seinien sisäpuolelle. Klubitalo aloitti onneksi pian eKlubitalo-toiminnan verkossa Teams-kahveineen ja muine aktivointikeinoineen. Niihin pyrin osallistumaan tunnollisesti: ei tarvinnut lähteä kotoa, mutta “altistuin” sosiaalisesti säännöllisesti.

Kohti parempia aikoja

Muutoin sosiaaliset kontaktit kutistuivatkin sitten kolmeen ihmiseen, joita tapasin ihan fyysisesti. Kaikki muut kontaktit hoituivat puhelimitse tai jäivät kokonaan. Hoitajakäynnit polilla jatkuivat etänä kaksi vuotta. Kotona päivät kuluivat tehden ei-mitään. Pyykit sain nippa nappa hoidettua ja tiskikoneen käytettyä kerran viikossa, muutoin kaikki kodinhoidollinen tekeminen jäi. En kyennyt mihinkään. Psykiatrin kanssa aloitettiin mittava lääkeremontti, purettiin paljon turhaa pois ja aloitettiin oikeastaan yksi uusi lääke, jolla olikin ratkaiseva merkitys useamman vuoden masennuksesta nousemiseen. Samanaikaisesti koronatilanteen koheneminen rokotuksineen myös henkinen vointini on pikkuhiljaa kohentunut. Parin vuoden eristäytyminen invalidisoi minut kuitenkin niin pahasti, että päädyin tekemään itse itsestäni huoli-ilmoituksen ja sitä kautta aloin saada apuja kotiin. Minulla käy nykyään toimintaterapeutti kotikuntoutuksen puolelta ja siirryttyäni vuodenvaihteen jälkeen takaisin terveyskeskuksen vastuulle sain omahoitajan, joka niinikään tekee kotikäyntejä säännöllisesti. Tavoitteena on saada minut lähtemään ulos täältä “luolastani” ihmisten ilmoille ja aktivoitua vaikkapa kotiaskareiden tekemisessä. Liikuntaa yritetään myös lisätä. Useamman vuoden eristäytyminen teki kuitenkin tehtävänsä. Olen nykyään sosiaalisia tilanteita pelkäävä, äärimmäisen herkästi ahdistuva varjo itsestäni ja tie takaisin elämään on vasta alussa. Klubitalo on ollut vahvasti mukana pitämässä päätäni pinnalla vaikeina aikoina, eKlubitalon merkitystä ei voi kyllin korostaa. Sen avulla tunnen olevani osa jotain, vaikken fyysisesti, mutta kuitenkin. EKlubitalo on antanut rytmiä viikkoon, sosiaalisia kohtaamisia verkossa ja merkityksellisyyden tunnetta. Jei Klubitalo!

Mirva