Läskimooses on totta – Matti Hagelberg

Läskimooses on totta

Matti Hagelberg osaa yllättää. Kaksikymmenvuotiaan B.E.M.-teossarjan 20. osa on noin kerran kuussa ilmestyvä sarjakuvalehti Läskimooses.

Teksti ja kuva Tuomas Tiainen

Joulukuussa 2011 Kreegah Bundolo -kustantamo tiedotti Matti Hagelbergin uudesta julkaisusta, Läskimooses-sarjakuvalehdestä. Moni hieraisi silmiään hämmästyksestä. Kuinka hitaasti työstettävää raapekartonkia käyttävä taiteilija selviäisi kovasta julkaisuaikataulusta?

Ensimmäisen vuoden jälkeen voidaan todeta: hyvin. Vuonna 2012 ilmestyi yhdeksän Läskimoosesta, yhteensä 240 sivua. Nopea tahti ei olisi ollut mahdollista ilman osittaista tekniikanvaihdosta. Hagelberg piirtää nyt tavallisella marker-tussilla.

Panterin jäljillä

Halvan oloinen Läskimooseslehti on pieteetillä valmisteltujen suurteosten Kekkosen (2004) ja Silvia Reginan (2010) antiteesi. Läskimooses on pedanttisuudestaan tunnetun Hagelbergin toisinto kolmen vuosikymmenen takaisesta kopiokonekulttuurista. Lehteä tehdään selvästikin nopeasti. Toisaalta, kuten monivuotinen kirjaprojekti, säännöllisesti ilmestyvä lehti sitouttaa tekijänsä. Siis: miksi sarjakuvalehti?

– Muodossa on jotain houkuttelevaa: kuinka Jack Kirby, Stan Lee ja Steve Ditko tekivät hommaa kuukausittain, ja miten se heijastuu kerrontaan? Lehtimuotoon kannustivat Jyrki Nissisen Borgtron ja saksalaisen Atakin Wondertüte. Ehkä suurin vaikutus oli Gary Panterin Jimbo-sarjakuvalehdellä. Ensimmäiset numerot oli oikein räkäisesti piirretty, jos vertaa melkein mihin tahansa, mitä Panter on tehnyt. Ja Panter piirtää muutenkin melko roiskien, Hagelberg taustoittaa.

Aluksi suunnitelmissa oli 250 sivun mittainen Kalevala-teemainen Lauri Kenttä -seikkailu lisukkeineen. Läskimooses karkasi kuitenkin raiteilta jo alkuvaiheessa, ja yhdeksänteen numeroon mennessä Kalevala-aiheisia lehtiä on ilmestynyt vain kaksi.

– Kahdeksanvuotiaamme teoriat maailman synnystä olivat hurjaa tavaraa, ja Läskimooses lähti niiden myötä ihan toiseen suuntaan. Kalevala-teemaa tulee vielä, mutta muut asiat ovat nousseet päärooliin.

Kaleidoskoopin kuvajaisten lailla siroavissa tarinalinjoissa selvitellään muun muassa maailmankaikkeuden syntyä, ihmisen evoluutiota, Lauri Kentän uusia vaiheita ja kadonneen Fu-planeetan mysteereitä. Sci-fiä, pop-kulttuuria ja Kalevalaa sekoitteleva postmoderni pirtelö on tuttua huttua Hagelberginsä lukeneille.

Numerokohtaiset synopsikset ovat valmiina, mutta joustonkin varaa on. Lopputuloksen tarkka muoto ei ole vielä tiedossa, mutta Hagelberg ounastelee tekevänsä Läskimoosesta kolmekymmentäkuusi numeroa, eli ainakin 800 (!) sivua.

– Yksi jutun pointeista on, että tämän pitää olla tekijälleen lystikästä. Kerronta on rakennettu siten, että se voi ottaa monia muotoja ja kuitenkin johtaa siihen pisteeseen, mihin sen on tarkoitus johtaa. On myös tärkeää, että Läskimooses voi sisältää erilaisia piirustustapoja.

Raaps raaps raaps

Hagelbergin pääasiallisen piirustusmateriaalin, brittiläisen Essdee-yhtiön perinteisen kaoliinilla päällystetyn raapekartongin, valmistaminen lopetettiin viime vuosikymmenen loppupuolella laitteiston hajottua. Hagelberg osti materiaalia varastoon, mutta huomasi saaneensa eri tavaraa kuin tilasi. Perinteisen raapekartongin sijaan laatikoista paljastui tuntemattomalla materiaalilla pinnoitettua valkoista raapekartonkia, johon raaputettava pinta on tehtävä itse. Episodilla oli perustavanlaatuisia vaikutuksia Hagelbergin työtapoihin ja työn jälkeen.

Essdeen toimittaman kartongin heikko laatu yllätti. Uusi materiaali tylsyttää raaputtamiseen käytetyn katkoteräveitsen nopeasti ja antaa virheiden suhteen vähemmän anteeksi. Hutiraaputusta on Hagelbergin mukaan hankala, ellei mahdoton, korjata. Toisaalta uusi kartonki on ohuempaa, ja sitä on helpompi muotoilla.

Uudelle kartongille tehtyjä sivuja oli jo Silvia Reginassa. Kirjassa käytettiin myös tavallista tussikynää, matalan tason välinettä, joka on Läskimooseksen myötä noussut suurempaan rooliin. Läskimooses onkin aiempaa rennompaa ja viimeistelemättömämpää Hagelbergiä. Vuosien ja lukemattomien raskastyöstöisten sivujen jälkeen oli tarve tehdä kevyemmin ja nopeammin.

– On tuskastuttavaa, kun yhteen sivuun menee puolitoista viikkoa. Läskimooseksessa hain sekä tekstin että piirtämisen tasolla suorempaa, välittömämpää ja piirustuksellisempaa tapaa toimia. Tällainen tekniikka sopii perinteistä raapekartonkia paremmin sarjallisten tapahtumien vähittäiseen esittämiseen. Myös sivumäärä antaa kerronnallisen mahdollisuuden käyttää aikaa esimerkiksi siihen, että sivulla on ainoastaan piste ja vain vähitellen tapahtuu jotain.

Sarjakuvamonitahokas

Läskimooseksen mielenkiintoisimpia piirteitä on sen kerronnan moniluonteisuus. Eriäänisiä kertojia on useita. ”Luonnontieteilijä” ja ”keskeyttäjä” kertovat päätarinaa ensin mainitun tarinoidessa aurinkokunnasta ja jälkimmäisen keskittyessä pääasiassa apinoihin. ”Ylikertoja”, jonka luonne on vielä Hagelbergillekin avoin, yritti ensimmäisessä numerossa opettaa pisteisiin tarttumista.

Teksti muistuttaa lapsen tarinointia, jossa mitä mielikuvituksellisimpia ”faktoja” esitetään kaikkitietävän toteavaan sävyyn. Silvia Reginan tekstiä hiottiin tarkasti kirjailija Riikka Ala-Harjan toimiessa luottolukijana. Läskimooseksessa editoimattomuus ja ryöppymäisyys on tarkoituksellista. Hagelberg kuvailee kerrontatyyliä ”oksentavaksi”.

– Kertojan on tarkoitus olla liikkeessä. Se suhtautuu eri tavalla tilaan ja aikaan, toisin kuin esimerkiksi Silvia Reginassa, jonka teksti oli enimmäkseen ennalta asetettua.

Lehden hilpeintä antia edustaa Kerhomestarin palsta. Läskimoosesta ”toimittava” yksinäinen ja katkera Kerhomestari on helppo kuvitella kyynistyneeksi, keskiikäiseksi ja työhönsä kyllästyneeksi. Hahmoa käy melkein sääliksi, kun lukijakirjeitä ei vain ala kuulua.

– Kerhomestari elää omaa elämäänsä. Tämä kertoja purkaa sarjakuvakentän traumoja hieman Kovan lännen tyyliin. Kerhomestari on itse halunnut piirtää sarjakuvaa ja tehnyt sci-fi-Kalevala-jutun, joka on jäänyt julkaisematta. Hän on ollut alalla pitkään ja työskennellyt jossain suomalaisessa kustantamossa. Ehkä toimittanut Korkkaria jossain vaiheessa. Lopulta hän on päätynyt pitämään Läskimooseksen kerhopalstaa, mitä ei varsinaisesti pidä uransa huippuna, Hagelberg nauraa.

Järkee vai ei: taidesarjakuvalehden kustantaminen

Kreegah Bundolon Hans Nissen, millainen oli Läskimooses-lehden syntyprosessi?

– Matti ehdotti muutama vuosi sitten, että olisi hauska jossain vaiheessa tehdä kerran kuussa ilmestyvä ohut sarjakuvalehti, jota ilmestyisi kymmenen numeroa. Se tuntui hyvältä idealta, lomalta isompien hankkeiden välissä. Muutaman ensimmäisen numeron jälkeen oltiinkin jo aika kaukana alkuperäisestä kymmenen numeron synopsiksesta, ja hanke paisui nopeasti nykyisiin mittoihinsa.

Onko Läskimooseksen kaltaisen taidesarjakuvalehden kustantaminen riskaabelia?

– On ja ei. Projektin luonteeseen kuuluu, että lehti tehdään edullisesti. Laskeskelin, että tuhat kestotilaajaa riittäisi turvaamaan Hagelbergille ansaitsemansa kuukausitulot ja itselleni kohtalaisen palkan. Toistaiseksi ollaan kaukana moisista haaveista. Lehdellä on alle sata kestotilaajaa Suomessa ja ulkomailla. Irtonumeroita menee jonkin verran sekä suomalaisiin alan erikoisliikkeisiin että ulkomaille muutamaan keskeiseen sarjakuvakauppaan. Irtonumeromyynti on kuitenkin niin vähäistä, ettei sillä oikeastaan ole mitään merkitystä. Postikulut ja arvonlisävero vievät melkein kaiken katteen. Kestotilaajat pitävät lehden hengissä. Luottavaisin mielin tätä kuitenkin julkaisen tietoisena siitä, että syntymässä on jotakin hienoa ja merkittävää.

Kuinka paljon työtä on yhden numeron tekemisessä?

– Teen kaiken itse siitä eteenpäin, kun saan originaalit. Vuositasolla omiin työvaiheisiini kuluu parin kolmen kuukauden edestä työpäiviä. Läskimoosesta lähdettiin tekemään sellaisella ajatuksella, että Matti piirtää nopeasti, toimittaa minulle valmiin numeron kerrallaan ja sivut skannataan ja taitetaan ja lehti toimitetaan nopeasti painoon. Mutta jo ensimmäistä numeroa tehdessä kävi selväksi, ettei prosessi ole ihan niin yksinkertainen. Läskimooses antaa kuviensa puolesta paljon anteeksi, enkä käsittele sivuja siinä määrin kuin vaikkapa Silvia Reginaa tehdessä, mutta hommaa on silti yllättävän paljon. Joku vähemmän pakkomielteinen kustantaja pääsisi huomattavasti vähemmällä.