Rakkaus jää – Hanneriina Moisseinen

Rakkaus jää

Isän katoamisesta kertovan sarjakuvan tekeminen palautti Hanneriina Moisseisen hävinneet muistot.

Teksti ja kuvat Tuomas Tiainen

Suomessa katoaa joka vuosi parituhatta ihmistä. Kadonnut on usein muistisairas vanhus, työikäinen mies, pihapiiristä poistunut lapsi tai kotoaan karannut teini-ikäinen. Valtaosa kadonneeksi ilmoitetuista löydetään melko nopeasti, joko hengissä tai menehtyneinä. Pysyvästi kateisiin jää Suomessa vuosittain kymmenestä kahteenkymmenen henkilöä.

Kuva- ja sarjakuvataiteilija Hanneriina Moisseisen isän katoamistapaus on jäänyt arvoitukseksi. Seppo Moisseinen katosi työpaikkansa viikonloppuretkellä Kallavedellä tummana loppukesän yönä elokuun puolivälissä 1989.

Työssään viihtynyt tietokoneinsinööri Seppo Moisseinen osallistui innolla viikonlopun ohjelmaan. Ohjelman loputtua ilta jatkui rantanuotiolla. Keskiyöllä Seppo Moisseinen jostain syystä pakkasi kaikki tavaransa ja aikoi lähteä saaresta veneellä. Yrittäessään irrottaa venettä hän kompuroi naruihin. Kun muu seurue esti aikeet, Moisseinen jätti tavaransa rannalle ja käveli metsään.

Sen jälkeen häntä ei enää nähty.

Nyt on jottain sattunut

Hanneriina Moisseinen oli isänsä katoamishetkellä kymmenvuotias. Hän ei lähes kahden ja puolen vuosikymmenen jälkeenkään tiedä, mitä hänen isälleen lopulta tapahtui. Tapaus piirsi ajankulkuun syvät jäljet: on aika ennen katoamista ja aika katoamisen jälkeen.

Sunnuntai-iltapäivänä 13.8.1989 isän työtoverilta tullut puhelu muutti Moisseisen perheen elämän suunnan. Perhe oli juuri muuttanut uuteen taloon, jota varten oli otettu asuntolaina. Kummallakin vanhemmalla oli oma ura. Kaikki muuttui kerralla. Hanneriina ei käsittänyt, miten isä voisi kadota, kun hän itse on kymmenen ja pikkusisko vasta alle vuoden.

Seppo Moisseista etsittiin katoamisen jälkeen kaksi viikkoa, tuloksetta. Iivarinsalo haravoitiin tarkkaan poliisien, poliisikoiran ja varusmiesten toimesta. Saaren lähistöllä tehtiin tähystyslentoja ja lähivesiä naarattiin. Moisseinen kritisoi poliisin toimintaa ja leväperäistä tutkimusta. Kadonneen perhettä ei poliisikuulusteluissa kuultu lainkaan.

– Nykyään haastatellaan katoamistilanteissa olleita, mutta myös omaisia. Ennen omaisten sanaa ei otettu ollenkaan huomioon. Meidät käskettiin kotiin odottamaan. Poliisit eivät suostuneet tekemään mitään eivätkä ottaneet kuuleviin korviinsakaan sitä, miten isä olisi normaalisti toiminut.

Nykypäivän valossa poliisin toiminta tuntuu käsittämättömältä, jopa ylenkatsovalta. Saarella olleista noin 18 ihmisestä kuulusteltiin aluksi vain yhtä. Poliisin kuulustelema henkilö ei Moisseisen mukaan ollut edes herellä katoamisen aikana. Silti juuri hänen kertomukseensa perustuu teoria siitä, että Seppo Moisseinen olisi mennyt veteen ja hukkunut. Hanneriina Moisseinen ei tähän usko.

– En usko, että isä olisi lähtenyt veneilemään tai uimaan humalassa. Hän oli kokenut veneilijä ja tiesi kyllä veden vaarat.

Katoamista ei voi käsittää

Kaksikymmentäneljä vuotta tapauksen jälkeen Hanneriina Moisseinen, 34, on saanut valmiiksi sarjakuvakirjan nimeltä Isä. 164-sivuinen kirja huokuu epätietoisuuden aiheuttamaa tuskaa. Kun ihminen katoaa, pahinta on, ettei tiedä. On helpompi surra kuollutta kuin kadonnutta.

– Katoamistapauksissa surutyötä ei pysty tekemään. Ei tiedä, missä vaiheessa ruvetaan puhumaan imperfektissä. Koko ajan käsketään vain odottamaan, ja sitten odotetaan. Ei oikeastaan edes saa surra, koska voi käydä jotain ilmi. Kaikki pelot ja tunteet koteloituvat ja jäävät painamaan.

▼

Joskus tuska purkautuu karmivilla tavoilla. Kävelylenkillä perheen äiti näkee selvästi, kuinka kotitalo sortuu maahan. Ja kun isän kollega myöhemmin Kuopioon jäänyttä työsuhdeautoa palauttaessaan selittää sohvalla tapaukseen liittyviä juridisia seikkoja, äiti näkee, kuinka sanojen myötä suusta nousee myrkynvihreää höyryä. Kodin ilma myrkyttyy sanoista pitkäksi aikaa. Hanneriina puolestaan näkee olohuoneen lattiassa kaikennielevän mustan aukon. Hän muisti vasta valokuvista, että olohuoneessa oli parketti.

Tapaus vaikutti dramaattisesti nimenomaan Hanneriinan muistiin. Hän ei pitkään aikaan muistanut parista isänsä katoamisen jälkeisestä vuodesta mitään ja käytännössä unohti lapsuutensa. Muistot palasivat Isää tehdessä. Kirjan työstäminen oli tuskallista, mutta tuloksellista. Kadonnut isä on muuttunut mustavalkoisesta haamusta eläväisemmäksi henkilöksi, joka esiintyy nykyään unissakin.

– Nykyään puhutaan kehomuistista. Tapaus oli niin iso shokki, että ei riittänyt kapasiteettia käsittelemään sitä. Kehoon tallentuu materiaalia, jota järki ei käsittele. Kehoa aktivoimalla olen pystynyt muistamaan isän.

Niin minusta tuli vanha

Moisseinen kuvailee työtään kivisäkin kantamiseksi. Kiviä saattoi laskea tienvarteen yksi kerrallaan, kunnes jäljellä oli vain tyhjä säkki, jonka saattoi heittää pois. Sen jälkeen oli mahdollista kulkea suorassa.

– Piirsin itselleni lapsuuden. Unohdin oikeastaan melkein kaiken siitä, kun olin pieni. Kun isä katosi, lapsuus päättyi kuin seinään. Shokkitapahtumassa ajanlasku alkaa alusta, elämä muuttuu ihan täysin toiseksi.

Eräs Isän väkevimmistä kohtauksista kertoo katoamisen jälkeisestä luokkakuvauksesta.

Liian lyhyeksi jääneen lapsuuden loppu paistaa äidin liian lyhyeksi leikkaaman otsatukan kehystämiltä kasvoilta. Suupielet kääntyvät alaspäin, väri silmien alla tummenee. Kanssaihmiset kyselevät: ”Onko muuten isästäs kuulunu mittään?”, ”Miten se siun isäs asia?”, ”Eikö vieläkkään oo mittään uutta tietoa?”

Moisseinen muistaa, miten hänen kasvonsa tuolloin muuttuivat. Iloinen ja hymyileväinen lapsi painui surun, kotiolojen ja ahdistuksen painosta kasaan. Isän sivulta tuijottavan nuoren Hanneriinan silmät ovat vanhat.

Pelkäsin saarta kuollakseni

Isän tekeminen vei Moisseiselta kolme vuotta. Ajatus asian saattamisesta kirjaksi syntyi vuonna 2009 Islannissa taiteilijaresidenssissä. Isänsä katoamisen vuosipäivän ja syntymäpäivän tienoilla – Seppo Moisseisen syntymäpäivä olisi ollut pari päivää katoamisen jälkeen – pitkän aikaa työstetty ajatus kirjasta kiteytyi päätökseksi.

Painavaa aihetta ei ollut mahdollista puristaa pieneen tilaan. Moisseinen muistelee lukeneensa päiväkirjastaan satasivuisen käsikirjoituksen tuntuneen jo liian pitkältä. Teoksesta tuli lopulta yli puolet pidempi, 164-sivuinen.

Valtaosa Isästä on piirretty lyijykynällä. Moisseiselle lyijykynä on ilmeinen valinta, väline, jolla hän useimmiten piirtää. Tekniikka, jota Suomessa käyttää muun muassa Amanda Vähämäki ja Jaakko Pallasvuo, tuo kerronnan lähelle lukijaa. Luonnos ja lopullinen sivu ovat yhtä, virheet ja aikatasot näkyvät lopputuloksessa.

Isän lyijykynällä piirretyt jaksot kuljettavat tarinaa reaalimaailmassa. Toisen tason, unenomaisen ja alitajuisen, muodostavat karjalaisiin käspaikkaliinoihin ommellut sarjakuvat. Moisseinen on käyttänyt käsitöitä edellisessä

teoksessaan Setit ja partituurit – Häpeällisiä tarinoita (Huuda Huuda, 2010). Isän käspaikkoja nähtiin viime vuonna Kiasmassa suomalaista nykysarjakuvaa esitelleessä Päin näköä! -näyttelyssä.

Käspaikat ovat pitkiä ja kapeita karjalaisia koristeellisia pellavaliinoja, joiden päät on kirjottu koristekuvioin. Moisseinen on käyttänyt kerroksellisissa käspaikoissaan perinteisen kirjomisen lisäksi esimerkiksi mustetta ja vesivärejä, tylli- ja pitsikankaita sekä nappeja ja helmiä. Käspaikkojen tekeminen on hänen mukaansa äärimmäisen hidasta.

Liinoilla on ollut arkisen käytön lisäksi rituaalisia käyttötarkoituksia. Erityisen tärkeitä käspaikat ovat olleet hautaus- ja muistomenoissa, joissa niitä on käytetty hautaanlaskuliinoina ja ripustettu liehumaan hautaristeihin. Käspaikat muodostavat symbolisen liinatien tämän ja tuonpuoleisen maailman välillä.

– Neljäkymmentä päivää ihmisen kuoleman jälkeen on pidetty muistotilaisuus, jolloin hautausmaalle ripustettiin käspaikkoja puihin ja aidanseipäisiin. Viimeinen on ripustettu surutalon ikkunaan. Vainajan sielu kutsuttiin viimeiselle aterialleen liinatietä myöten. Juhlissa syötiin, juotiin ja muisteltiin, ja lähetettiin sitten vainajan sielu takaisin hautaan.

Kiasmassa näytillä olleen Moisseisen teoskokonaisuuden nimi oli Liinatie. Nykytaiteen museoon esille ripustetuilla käspaikoilla oli tekijälleen sama merkitys kuin perinteisillä liinoilla.

Klaus Welp

– Kutsuin isän uudestaan tähän maailmaan liinatietä myöten ja saattelin sitten haudan lepoon.

Maan alla on väärinpäin-maailma

Moisseinen käyttää käsitöitä kerronnan hidastamiseen. Idea käspaikkojen käyttöön sarjakuvassa syntyi sattumalta Kuhmossa kamarimusiikkikonsertissa. Hän oli aiemmin nähnyt käspaikkaliinoja tai ommeltuja huoneentauluja, ja ymmärsi, että ommeltuja kuvia katsotaan pitkään, paljon pidempään kuin tavallisia sarjakuvaruutuja.

– Itseäni häiritsee sarjakuvassa se, että se on niin helppoa, viihdyttävää ja nopeasti ohitettavaa. Ommelluilla kuvilla on tarkoitus pysäyttää kerronta. Niitä on pakko katsoa pidempään kuin tussattua ruutua. Ommellut kuvat ja niiden vanhahtava typografia ja ruusukkeet avaavat eri assosiaation tasoja. Pystyn ilmaisemaan kanssakäymistä tuonpuoleisen kanssa parhaiten ompelemalla.

Käsitöillä kerrotut kohtaukset syntyivät hitaasti, mutta vailla ennalta hahmoteltua käsikirjoitusta.

– Ommellessani en lainkaan tiennyt, mitä ryhtyisin tekemään. Kerros kerrokselta asiat avautuivat, ja sitä kautta pääsin muistoihini, alitajuiselle puolelle. Tietoinen mieli pyrkii blokkaamaan asioita, toiselle puolelle on kaivauduttava.

Moisseinen on kaivautunut jo yli kymmenen vuoden ajan. Vuosituhannen alussa kuvataiteilijan lopputyössään hän käsitteli suon myyttejä ja estetiikkaa. Ajatus suosta porttina toiseen, pimeään ja pelottavaan, tai vain kummalliseen maailmaan oli alkusysäys isän katoamisen aiheuttaman trauman käsittelemiseksi taiteen keinoin.

Mitäs jos joku tervehtisi sieltä toiselta puolelta

– On vain pakko päästä sinne tuntemattomalle ja pimeälle puolelle, oli siellä mitä vain. Järki seuraa perässä. Minulla on ollut näyttelyitä melko paljon kymmenen vuoden aikana. Niiden avulla seuraan, missä vaiheessa tätä prosessia olen. Vuosi sitten oli näyttely Tampereella galleria Saskiassa. Siellä tajusin, miten paljon olen työstänyt tätä alitajuista puolta.

Kyseisen Saari-näyttelyn teos – ainut, jossa on vielä matkaa kuljettavana – oli pimeään huoneeseen rakennettu installaatio. Huoneen molemmin puolin oli pitsistä tehty rakennelma, keskellä lattiaa pitsipesästään poistunut jänis. Siellä, minne jänis oli matkalla, odotti valo – ja pitkäkyntiset suden kädet.

Moisseisen mukaan teoksen jänis oli jo aivan lähellä maalia. Hohtava valo merkitsee matkan päässä odottavaa palkkiota, vapautusta. Kurkottavilla käsillä on myös suuri merkitys Moisseisen taiteelle. Hän ei pelkästään tee vaan myös ajattelee käsillään.

– Mie en oikein luota rationaaliseen mieleen. Taiteen tekemisessä ei ole pelkkä tiedollinen puoli vaan myös käsien tieto eli käsityötaito. Se on tapa ajatella ja olla olemassa. Ollessani viisivuotias toinen ukkini antoi minulle puukon ja puupalikan ja sanoi: ”Ruppeepa vuolemaan. Tuosta noin vain vuolet siitä.”

Moisseiselle sarjakuvan tai ylipäätään kuvan tekeminen on yhtä konkreettista asioiden työstämistä kuin veistoksen tai kivirakennelman

tekeminen. Tehdessään taidetta Moisseinen sanalla sanoen käsittelee asioita.

Muistaakseen on tehtävä eräänlainen tutkimusmatka

Isä on tärkeä etappi pitkällä taipaleella. Yli kymmenen vuotta asiaa taiteellaan työstäneenäkään Moisseinen ei osaa sanoa, onko tie kuljettu loppuun. Onko asia nyt loppuunkäsitelty?

– En tiedä. Aika pitkälle. Tuntuu, että olen antanut kaikkeni, mutten tiedä, mitä tapahtuu. Ihmiset kyselevät, voisiko jotain selvitä. Vain siinä tapauksessa, jos joku, joka on piilotellut tietoaan kaikki nämä vuodet, ilmoittautuu ja kertoo, mitä on tapahtunut. On ihan häviävän pieni todennäköisyys, että mitään ikinä selviää.

Pitkän prosessin aikana Moisseinen piirsi isänsä eloon.

– En muistanut isän hahmoa ollenkaan. Piirsin ensin valokuvista. Sitten muistin jonkun käden muodon tai ihon värin, ja aloin saada kiinni hahmosta. Olin oikeastaan unohtanut sen, miltä isä näytti. Kuvat päässäni olivat valokuvia. Jossain vaiheessa kuva lähti liikkumaan. Oli mahtavaa muistaa, miten isä liikkui.

Kirjan lopussa on kuva Moisseisen isälleen tekemästä muistomerkistä. Sen Moisseinen veisti kivenlohkareeseen Iivarinsaloon 12.–13. elokuuta 2011, jolloin Seppo Moisseisen katoamisesta tuli kuluneeksi tasan kaksikymmentäkaksi vuotta.

– Katoamissaareen tekemäni muistomerkki oli minulle valtavan iso asia. Menin Iivarinsaloon lekavasaran ja kivitaltan kanssa. Löysin sopivan, tosi kauniin kiven, lähellä on ranta ja Kallavesi. Tämä oli iso juttu minulle, ja myös isän vanhemmille, jotka eivät päässeet paikalle. Äiti kävi saaressa, veimme sinne kukkia ja kynttilöitä, lauloimme. Kun ei ole mitään paikkaa, se on katoamisissa vaikeus. Nyt on paikka.

Otsikko ja väliotsikot ovat poimintoja kirjasta.

Hanneriina Moisseinen

Syntynyt: Joensuussa 1978 Asuu ja työskentelee: Helsingissä Julkaisuja: Isä (Huuda Huuda, 2013), Setit ja partituurit – Häpeällisiä tarinoita (Markku Niemisen kanssa, Huuda Huuda, 2010), Sen synty ja muita Vienan hävyttömiä ja hulvattomia tarinoita (Arktinen Banaani, 2005) Palkintoja: Pääpalkinnot Kemin pohjoismaisessa sarjakuvakilpailussa 2006 sekä Voima-lehden ja Vastedes ry:n järjestämässä Yhteiskunnallisen sarjakuvan kilpailussa 2007