Lena Furberg tekee kaiken rakkaudella

Lena Furberg tekee kaiken rakkaudella

Lena Furberg on työskennellyt sarjakuvapiirtäjänä 15-vuotiaasta lähtien. Hänen sarjansa ovat inspiroineet tuhansia nuoria, mutta tekijä itse on vain harvoin astunut julkisuuteen. Suomessa Furberg tunnetaan useista Hevoshullu-lehden sarjoista sekä Tuuvan talli -albumeista.

Teksti Fanny Bysted Kuvat Bild & Bubbla

Suomennos Vesa Kataisto

Aloitetaan kysymyksellä, jonka olet varmasti kuullut monesti ennenkin. Kysyn silti: Mikä sai sinut aloittamaan piirtämisen? – Olen piirtänyt aina, siksikin että isäni työskenteli kirja- ja paperikaupassa. Oleilin siellä aina ja sain ottaa mukaani kotiin valtavasti paperia, kiiltopaperia, tarroja ja kirjoja. Mutta miten sarjakuvien teko alkoi… Olin kovin nirso pienenä. Äitini houkutteli minut syömään siten, että laittoi lautasen viereen Kalle Ankan ja luki lehteä minulle samalla kun pisteli ruokaa suuhuni. Sillä lailla minut saatiin syömään, ja samalla opin lukemaan noin nelivuotiaana. Luin samalla kuin äitinikin. Uskon, että tämä herätti minussa innon sarjakuviin.

– Minä piirtelin ja tuhertelin jatkuvasti. Kun olin viidentoista ja hevostyttö, oli olemassa lehti nimeltä Ponnybilderna (’Heppakuvia’). Aika erikoinen nimi lehdelle, mutta sen niminen se oli. Osallistuin arvontaan ja voitin julisteen. Sitä vain ei ikinä tullut. Lopulta kirjoitin lehdelle: ”Mitä tämä tämmöinen on olevinaan?” ja piirustin pieniä vihaisia hevosia kirjeen reunaan. Sitten he soittivat minulle – ällistyin täysin. Olin vasta 15 ja lehdestä soitetaan ja kysytään, voisinko tehdä sarjakuvan hevostuherrusteni pohjalta!

– Olinhan minä piirtänyt, mutta en sarjakuvia. En ikinä. Mutta en ajatellut asiaa, vaan vastasin että totta kai. Olin 15, asuin Skellefteåssa ja minut kutsuttiin Tukholmaan tekemään sopimus. Ihan hullua! Ajattelin: ”Oi kuinka ihanaa”, mutta sarjakuvan tekeminen pelkkien tuherrusten pohjalta oli hirveä urakka! Muistan, kuinka istuin huoneeni lattialla, piirsin kuvia, leikkasin ne irti yksi kerrallaan ja koetin saada tarinaa aikaiseksi. Sitten yritin liimailla ne kokoon jonkinlaiseksi sarjakuvaksi ja muistan itkeneeni. Ihan hirveää!

Teit jokaisen kuvan erikseen? – Niin tein, enhän minä tiennyt miten olisi pitänyt toimia! Oli helpompaa, kun piirsin jokaisen ruudun uudelleen 18 kertaa. Ei niistä kovin hyviä tullut kun niskassani oli niin kova paine. On paljon rennompaa vain istua ja piirustella. En voinut perääntyäkään – ei sellaisesta tarjouksesta voi kieltäytyä. Olin saanut jo maksunkin! Portti aukeni kun he tilasivat minulta ne sarjat.

Hevoshullu

Miten sitten päädyit Hevoshulluun? – Ponnybilderna lakkautettiin pari vuotta myöhemmin. Oli vähän kurjaa, etten enää saanut sarjakuviani julki, vaikka teinkin niitä edelleen pitkin hampain. Tein silti. Lähetin ”Mullen” (suom. Polle) toiseen lehteen, mutta siellä tuumattiin että hahmoni näyttää groteskilta eikä sen julkaiseminen kiinnostanut.

– Sitten lähetin Pollen Hevoshulluun, jonne se kelpasi! He ihastuivat siihen! Siitä lähtien olen ollut mukana. Kylläpä siitä onkin jo aikaa. Jos olin parikymppinen silloin, niin olisiko vuosi ollut 1977? Nykyään mikään lehti ei huolisi sellaista sarjaa. Ei se alussa ollut kovin kummoinen. Ehkäpä silloin ei ollut paljon valinnanvaraa. Nykyisin pidän Pollea oikein sööttinä.

”Sarjani on suunnattu lapsille, eikä heillä ole kärsivällisyyttä lukea pitkiä jorinoita. Asiat pitää sanoa ytimekkäästi.”

Koska aloit pitää sarjakuvien tekemisestä? Onko se edelleen kivaa? – No NYT se on! Rakastan sitä! Menihän siihen vuosia. Varsinkin kun ryhdyin piirtämään muita, realistisempia sarjakuvia joissa on oikeita ihmisiä ja hevosia – hevoset luonnistuivat kyllä, mutta ihmisten kanssa oli vaikeampaa.

– Minulla on tapana vastata niille jotka kysyvät ”miten voi oppia sarjakuvantekijäksi”, että kyse on yksinkertaisesti kamppailemisesta. Näytän yleensä jostain vanhasta lehdestä millaisia sarjani alkujaan olivat. Eivät tosiaankaan kaksisia!

– Mutta koska olin ruotsalainen sarjakuvantekijä, sarjojeni miljööt ja hevoset näyttivät sellaisilta kuin ruotsalaisissa ratsastuskouluissa ja – talleissa yleensä, eikä tytöillä ollut mitään barbikiharoita vaan he näyttivät oikeilta hevostytöiltä. Uskon, että siitä pidettiin.

Lisäksi minulla oli paljon ongelmia saada teksti mahtumaan kupliin. Sen kanssa pitää olla tarkkana. Sarjani on suunnattu lapsille, eikä heillä ole kärsivällisyyttä lukea pitkiä jorinoita. Asiat pitää sanoa ytimekkäästi.

Kirjoitatko edelleen sarjakuvasi itse vai piirrätkö toisten käsikirjoituksia? – Työskentelen kahdella tapaa. Piirrän Pollea, hän on minun omani. Siihen kirjoitan kaiken itse. Minulla on tapana sanoa, että toisinaan Polle kirjoittaa juttunsa itse. Olen ollut hänen kanssaan niin kauan, että hahmosta on tullut kuin elävä olento minulle. Sitten ovat muut, totuudenmukaisemmat sarjat, joita teen toisten käsikirjoitusten pohjalta. Silti minusta on hauskempaa piirtää sellaisia juttuja joita voin itse muokata. Silloin minun ei tarvitse piirtää vaikkapa pyörätelinettä jossa on yksitoista pyörää. On hauskempaa kirjoittaa ja piirtää omalla tyylillään.

Miten keräät taustamateriaalia? – Tutkin Koti ja puutarha -lehtiä! Ja monia vastaavia amerikkalaisia julkaisuja. Mutta ei se ole niin tarkkaa, etenen tunteen mukaan. Piirtämistahtini on ainakin yksi sivu päivässä. Ehkä kaksi jos on kiire, mutta silloin ei voi jahkailla ja miettiä jokaista kuvaa loputtomiin. Työskentelen hyvin säännöllisesti. Toisaalta, kun teen töitä kotona, voin tarvittaessa tehdä muutakin välillä. Olen varsin vapaa, vaikka minulla onkin tiukkoja deadlineja. Mutta en pidä mitään viiden viikon pausseja piirtämisessä.

Hevosia

Olet ollut hevostyttö, vai oletko vieläkin? – Kyllä, sydämessäni tunnen olevani aina. Mutta olen mukana paljossa muussakin: koulutan koiria, osallistun kilpailuihin, ja lisäksi minulla on tytär. Nyt hän on jo sen verran vanha että osaa viihtyä itsekseen. Hevostelu on jäänyt vähemmälle. Kun muutimme Skooneen vuonna 2003, ei meidän pitänyt jäädä asumaan omakotitaloon vaan hankkia pieni maatila. Emme ole vielä löytäneet sopivaa. Aikeissani on hankkia taas hevosia. Ei tosin vielä, nyt niihin ei kerta kaikkiaan ole aikaa.

Onko vaikeaa olla hauska? – Joo, en ole mikään vitsiniekka. En todellakaan. Mutta Polle on enemmän tilannekomiikkaa. Hahmohan on hevonen, ja kaikki, jotka tuntevat hevosia tunnistavat sarjojen hassut tilanteet. Kyse on pitkälti kommentoinnista ja ajattelusta – Pollen tavasta tulkita asioita. Ei hän pelkästään tuuskahtele kuralätäköihin.

Mikä sarjakuvien teossa on haasteellista? Mikä saa sinut jatkamaan niiden tekemistä? – En tiedä. En ehkä pysty enää kehittymään kovin paljon. Keskityn tekemään kuvista parempia. Sitä haluan kaikkein eniten. Minulta kysytään, miksi en tee sarjoja aikuisille. En näe tarvetta siihen. Tykkään tästä mitä teen, tahdon piirtää lapsille. Moni voi tuumata: ”Olet vääntänyt tuota samaa sata vuotta, miksi et kokeilisi jotain muuta?” En minä koe tarvetta sellaiseen, mieluummin jatkan valitsemallani linjalla. Saan tosi paljon sähköpostia lukijoiltani jotka haluavat antaa palautetta sarjoistani. Se tuntuu ihanalta.

Lukijapalaute

Sinä olet paljon yhteyksissä lukijoihisi? – Kyllä vain. Esimerkiksi Göteborgin Horse Showssa istun piirtämässä päivät pitkät Min Hästin osastolla. Ympärillä pyörii tuhatpäin lukijoita, ja monet tulevat juttelemaan. Se on niin hauskaa! He muistavat Polle-tarinoita, joita ovat löytäneet joistakin ikivanhoista lehdistä. He osaavat siteerata niitä melkein sanasta sanaan. Se, että he oikeasti LUKE- VAT on mielestäni äärimmäisen tärkeää. Sarjakuvani ovat minulle tärkeitä, samoin kuin ne ovat tärkeitä niitä lukeville lapsille. Tarinat käyvät suoraan lasten sydämiin. Toisinaan saan palautetta: ”Itkin koko illan luettuani sarjasi.” Yritän kuitenkin saada hieman valoa tarinan loppuun. En piirrä mitään todella kamalia juttuja, enkä halua jättää lukijaa pimeään. Sarjoissa voi tapahtua kauheita asioita, mutta ei liian kamalia.

– Tein hiljattain sarjakuvan hevosista ensimmäisessä maailmansodassa ja sain siitä valtavasti palautetta. Se oli todella surullinen tarina. Itken itsekin sitä lukiessani. Silti se ei ole aivan lohduton.

Ei käsikirjoitusta, ei luonnoksia!

Entä luomisprosessi, miten sinun sarjakuvasivusi syntyvät? – En kirjoita käsikirjoitusta, lähden liikkeelle suoraan päähäni pälkähtävästä ideasta. Siinä on vähän taikaa mukana, ryhdyn vain piirtämään ja kohta on kaksitoista sivua koossa, koko tarina!

Se menee aina jotenkin samaan tapaan. En kirjoita, en luonnostele. Toki hahmottelen piirtäessäni, mutta en koskaan koko sivua. En piirrä valmiita viivoja vaan hahmotelmia, ja sitten vain piirrän. Ensin lyijykynällä ja sen jälkeen tussiterällä, kuva kerrallaan.

Väritys

Yksi kuva!? Huomaatko joskus tarvitsevasi lisäsivuja? – On käynyt, että olen kirjaillut liikaa tarinaa – jarrua! Tarvitsen lisäsivun! Toisinaan olen pyytänyt sellaisen. Kyseessä on eräänlainen ajatusprosessi, istun ja piirrän piirtämistäni, mutta koko ajan tietoisena mitä tapahtuu seuraavaksi. Minulla on jonkinlainen mielikuva miltä sivu tulee näyttämään, vaikka piirtäisin vasta sen ensimmäistä ruutua. On toki käynyt niinkin, että olen aloittanut sarjakuvan vailla minkäänlaista aavistusta lopputuloksesta. Sitten pitää istua ja pähkäillä, tai käydä välillä koiran kanssa lenkillä, niin juttu vain tulee. Useimmiten on parempi alkaa suoraan piirtää kuin tuijottaa valkoista paperia. Olen tehnyt näin niin pahuksen pitkään että aina jotain syntyy. Se on upeaa.

Sarjakuvalehdet väritetään tietokoneella, teetkö itse värityksen? – En, sivut lähetetään kustantajalle varustettuna väritysohjeilla. Viime aikoina tämä prosessi on sujunut erittäin mutkattomasti. Eräässä vaiheessa se oli melkein yhtä katastrofia. Niin hankalaa!

Kauan sitten tein sarjan, joka tapahtui talvella, ja lähetin sen eteenpäin. Kun näin sen painettuna, kaikki lumi oli vihreää tai ruskeaa! Jotenkin värittäjä ei ollut tajunnut että kyseessä oli lumi. Niinpä siinä sarjakuvassa kaikki hevoset kahlasivat jonkinsorttisessa lietteessä polviaan myöten. Se näytti ihan älyttömältä! Mutta sellaista ei enää tapahdu. Nykyisin värittäjät ovat aivan fantastisia. Näen sarjani aina ennen painamista, ja jos jokin kohta on jäänyt värittämättä, se voidaan korjata. Monet värittävät sarjansa itse, mutta minä en pysty siihen. Koska järjestelmä toimii, jätän sen työn muille ja käytän oman aikani toisiin hommiin.

Viimeinen kysymys: Millaisia ovat tulevaisuudensuunnitelmasi ja unelmasi? – Mielessäni on niin valtavasti kaikkea! Kuvitettu lastenkirja Pollesta. Sitä olen miettinyt kauan, ja hahmo toimii erinomaisesti akvarelleissa. Mielessäni on myös romaani. Lisäksi haluaisin maalata jättikokoisia öljyväritöitä. Haluan räjäyttää pienet ruutuni jättimäisiksi! On vain niin vaikeaa löytää aikaa. Piirrän sivun päivässä, koulutan koiraa, hoidan puutarhaa ja kaikkea. Mutta olen niin kiitollinen siitä, että minulla on tämä kaikki, ettei minulla ole ikinä tylsää. Se on ihanaa.

Haastattelu ilmestyi ensimmäisen kerran ruotsiksi Bild & Bubbla -lehden numerossa 191. Toimittaen suomennettu tekijän luvalla.