Todellinen kauhu syntyy realismista

from Sarjainfo #164, 3/2014

Pienieleisyydestä taidetta tehnyt Mika Lietzén on siirtynyt kauhuun ja valtavirtasarjakuvaan. Uusi albumi 1986 on nostalginen kasvukertomus viattomuuden viime päivistä.

Teksti Tuomas Tiainen

Kuvat Jaakko Seppänen

Turkulainen Mika Lietzén (s. 1974) tunnetaan hiotuista tarinoista ja tarkkaan punnitusta sarjakuvailmaisusta. Hänen keskeiset teoksensa, Tarinoita lännestä (2007) ja Elegia (2008), ovat vieneet suomalaista sarjakuvaa pelkistettyyn, jopa näytelmälliseen suuntaan. Fokus on ollut tiukasti sarjakuvan henkilöhahmoissa. Tarinan kehittely, viitteellisesti kuvattu tai parhaimmillaan täysin kuvaamatta jätetty ympäristö sekä itse sarjakuvan kerrontatekniikka ovat olleet alisteisia henkilöhahmoille ja heidän historioilleen.

Nyt Lietzén on ottanut suuntimaksi kauhun ja valtavirtasarjakuvan. Hänen uusin sarjakuvansa 1986 esittelee uusia tyylejä kokeilevan, aiempaa dynaamisemman piirtäjän. Päämääränä on tehdä lukemaan houkuttelevaa sarjakuvaa.

Lapsuuden viimeinen kesä

Asema Kustannuksen julkaisema 1986 on nostalgiassa marinoitu kasvukertomus lähimenneisyydestä. Se sijoittuu nimensä mukaisesti 1980-luvun puoliväliin, tekijän omaan nuoruuteen. Päättymättömien kesäpäivien aikana paras yhtye on Iron Maiden, suosikkisarjakuva Conan Barbaari. Poikaporukan kesken pelataan Call of Cthulhu -kauhuroolipeliä.

Eräänä päivänä oppilaiden keskuudessa alkaa kiertää huhu, että koulun pihalla on nähty kummitus. Toverukset alkavat selvittää mysteeriä, mutta henkiolentojen sijaan arvoituksen takaa paljastuu kuviteltua raaempi todellisuus. Kummitustarinan muotoon puetun kasvukertomuksen kauhu on monin verroin pelottavampaa kuin mikään yliluonnollinen.

– Tiesin, että haluan tehdä kummitustarinan, mutten vielä tiennyt, millainen tarinasta tulee. 1986 on eräänlainen tribuutti Stephen Kingille. Aikuinen kertoja muistelemassa nuoruuttaan on tyypillistä Kingiä. Samana vuonna ilmestyivät myös Kingin kenties kaksi tunnetuinta kasvukertomusta, romaani Se ja elokuvasovitus Stand by Me.

1986:n suora edeltäjä on vuoteen 1980 sijoittuva Lohikäärmeen varvas (2003). Senkin alussa esitellään yliluonnollisena näyttäytyvä mysteeri, joka lopulta paljastuu arkipäiväiseksi tragediaksi. 8-vuotias päähenkilö oppi elämästä jo ennen 1986:n teinivuosia.

– 1986:ssa on hieman samankaltainen rakenne. Tarina alkaa yliluonnollisesti ja on kuin perinteinen kauhutarina, mutta lopussa ollaan visusti jalat maassa. Ja molemmissa tarinoissa symboliikkaa löytyy viittauksista populaarikulttuuriin, Tinttialbumi Sinisestä lootuksesta tai Iron Maidenin Piece of Mindista.

Realismi näkyy 1986:ssa ennen kaikkea puitteissa. 1980-luvulla teini-ikäänsä eläneille pikkupaikkakunnan teinimaailma bändipaitoineen ja roolipelisessioineen saattaa näyttää hyvinkin tutulta. Eddie-maskotti ja roolipelisessiot nopanheittoineen ovat autenttisia. Nimetön päähenkilökin on kuvajainen tekijästään, tosin muutamaa vuotta vanhempi.

Sarjakuvansa tapahtumapaikkana Lietzén käytti vanhaa kotikuntaansa Mynämäkeä. Paikkakunta on tunnistettavissa, mutta Lietzén on ottanut vapauden muokata sitä paremmaksi. Rakennukset ovat hieman erilaisia. Mynäjoki ei ole yhtä leveä kuin sarjakuvassa eikä sen ylittävä silta yhtä korkea. Mynämäellä ei myöskään ole louisianalaistyylistä hautausmaata.

– Mutta ei tapahtumapaikkojen tarvitse olla täysin todellisia, Lietzén puntaroi. – Riittää, että ne tuntuvat siltä.

Kuusi vuotta myöhemmin

1986:lle on jo luvassa jatkoa kuusi vuotta eteenpäin sijoittuvassa albumissa 1992. Tarinankerrontaa ja fiktion vaikutuksia tarkastelevassa kertomuksessa 20-vuotiaaksi varttunut päähenkilö käsikirjoittaa supersankarisarjakuvaa, jota piirtää vanhempi ja kokeneempi piirtäjä. Päähenkilö tapaa hevikeikalla tytön, josta kertoo piirtäjälle sarjakuvaprojektin edetessä. Supersankarisarjakuva kommentoi käsikirjoittajan ja tytön suhteen kehittymistä. Tarun ja todellisuuden luonne osoittautuu jälleen kerran häilyväksi.

Lietzén pääsee 1992:ssa suosikkinsa H. P. Lovecraftin kimppuun, kun päähenkilö kertoo kulttikirjailijan novellin toiselle hahmolle. Lovecraftin tuntemattomampaan varhaistuotantoon kuuluvassa Celephaïs-novellissa (1922) on Lietzénin käyttämää unen ja todellisuuden suhteen tematiikkaa.

Howard Philips Lovecraft (1890–1937) oli yhdysvaltalainen pulp-lehdissä julkaistu kauhuja fantasiakirjailija, jonka perintö on vaikuttanut suuresti moderniin kauhukirjallisuuteen. Elinaikanaan Lovecraft ei juuri tunnustusta saanut. Hän kuoli 46-vuotiaana ohutsuolen syöpään pennittömänä ja unohdettuna.

Jälkipolville Lovecraft jätti idean niin sanotusta kosmisesta kauhusta. Universumin luonne on raaka ja lohduton: maailmankaikkeus on hirvittävien jumalolentojen hallitsema kaoottinen paikka, eikä mitättömän ihmisen ole mahdollista taistella ylivoimaisia kauhuja vastaan.

Nuori Mika Lietzén löysi Jalavan julkaiseman Kuiskaus pimeässä -novellikokoelman ja luki sen yhdeltä istumalta. Kokoelman aloittaa klassikkotarina Varjo Innsmouthin yllä (1931). Lovecraftin keskeisimpiin kertomuksiin lukeutuva novelli kuvailee degeneroituneen uusienglantilaisen kylän tapahtumia, paljastaen askel askeleelta todellisuuden takana väikkyvän lamaannuttavan kauhun.

– Lovecraft oli ensimmäinen kirjailija, jonka ymmärsin suhtautuvan työhönsä vakavasti. Vaikka kirjoittaisi kauhua tai fantasiaa, sen pitää tuntua aidolta. Pitää olla tosissaan. Jotkut sanovat, että Lovecraft oli huono kirjailija. Mielestäni rytmi on tärkeämpää kuin se, mitä sanoja käyttää. Se luo tunnelmaa.

Kadotetut manuskriptit

Lietzén työstää tällä hetkellä omaa lovecraftilaista sarjakuvaansa, Marseillea. Yli 160-sivuinen kauhukertomus ammentaa Laird Barronin, Thomas Ligottin, Ramsey Campbellin ja Simon Strantzasin modernista kauhusta. Se on siis eräänlaista nykyaikaan päivitettyä Lovecraftia.

– Marseille kertoo eroamassa olevasta pariskunnasta. He yrittävät herättää rakkauttaan lähtemällä kuherruskuukautensa tapaan interrail-matkalle, jonka ensimmäinen pysäkki on Marseille. Siellä pariskunta törmää rituaalimenoon, joka mullistaa kaiken. Yllätys yllätys, tarina alkaa yliluonnollisena, mutta todelliset kauhut ovat oikeasti ihmisiä, Lietzén paljastaa.

Marseillen oli alun perin määrä olla osa teosta nimeltä Lopetuksia, 300-sivuiseksi kaavailtua viiden novellin kokoelmaa. Lietzén päätti kuitenkin laajentaa kertomuksen omaksi albumikseen.

Lopetuksia-projektin muut novellit ovat “Kolari”, “Ryöstö”, “Alkoholi” ja “Ajomies”. “Kolari” kertoo miehestä, joka lapsia kouluun viedessään luulee ajaneensa jonkun yli. “Ryöstön” keskiössä on kahvilan ryöstävä nuori narkomaani, joka päätyykin keikkauksen sijaan juttelemaan kahvilassa työskentelevän tytön kanssa. Kolmas novelli “Alkoholi” kertoo purettavaan asetyleenitehtaaseen asettuneesta kodittomasta pariskunnasta sekä näiden riippuvuuksista. Nainen on riippuvainen alkoholista, mies naisesta.

Viides tarina “Ajomies” laajentuu Lietzénin mukaan Marseillen tapaan erilliseksi julkaisuksi. “Ajomies” on yhtä aikaa niin rikoskertomus, mysteeri kuin henkilökuvakin.

– Pohjalla Ajomiehessä on idea siitä, että kuski on ihminen joka kuljettaa ajoneuvoa mutta ei päätä itse koskaan omaa määränpäätään. Nimi viittaa paitsi tähdistöön myös Victor Sjöströmin klassikkoelokuvaan Körkarlen.

Sarjakuva-ammattilaisen piirustuspöydältä löytyy muutakin keskeneräistä. Osaa ei koskaan tulla näkemään julkaistuna. Lietzén saattaa näet pistää pitkällekin edenneen projektin tauolle, jos tarina ei toimi. Näin kävi esimerkiksi Eilen, huomenna -sarjakuvaromaanille, jota uumoiltiin Ville Hännisen ja Harri Römpötin Päin näköä! -haastattelukirjassa (2011) Elegian seuraajaksi.

Niin ikään pöytälaatikkoon päätyneen Kerjäläistytön kertomus -teoksen Lietzén aloitti Elegianjälkeen 2008, mutta päätti vuosien rimpuilun jälkeen laittaa kertomuksen jäihin.

– Se eli vielä vuoteen 2013. Tarinassa oli muutamia ongelmia, joita en saanut toimimaan niin kuin halusin, joten nyt se taitaa olla kanttuvei. Se olisi ollut moderni faabeli, vähän niin kuin F.W. Murnaun Sunrise.

Yhdeksi mykkäelokuvan viimeisistä suurista rakkaustarinoista luonnehdittua Sunrisea (suom. Auringonnousu, 1927) kuvattiin Fox-elokuvayhtiön studioilla vuonna 1927. Samaan aikaan viereisellä studiolla filmattiin Frank Borzagen elokuvaa Seitsemännessä taivaassa (1927), osittain samalla henkilöstöllä. Seitsemännessä taivaassa pyörii televisiossa taustalla Lopetuksia-albumin “Ryöstö” -sarjakuvanovellissa.

Selkeiden tribuuttien ohella mykkäelokuvan vaikutus näkyy ainakin Elegiassa. Keskeneräinen Moje-albumi sen sijaan on ehta paperille siirretty mykkäelokuva kaksikielisine tekstiplansseineen kaikkineen. Albumin nimihenkilö, suomenjuutalainen elokuvaohjaaja Mauritz Stiller (1883–1928) eli varsin värikkään elämän.

– Moje koostuu lyhyistä kohtauksista Stillerin elämästä, ja sivuosassa nähdään muun muassa Greta Garbo. Stillerhän oli suomalainen, venäläinen, juutalainen, ruotsinkielinen ja homo, ja muutenkin mielenkiintoinen hahmo. Juttu kulkee Helsingistä Tukholman kautta Hollywoodiin. Projekti on jäänyt kesken rahoituksen puutteessa, mutta teen sitä edelleen silloin tällöin, Lietzén valaisee.

Tarpeellista tavaraa

Lietzénin taiteellisempiin sarjakuviin tutustuneet eivät mieltäne tätä kaikkein kaupallisimmin suuntautuneeksi sarjakuvantekijäksi. 1986 tuntuu dynaamisuutensa ja ulkoistetun tarinansa puolesta uudenlaiselta Lietzéniltä. Juuri nyt hän haluaa tehdä sarjakuvaa, joka tavoittaa lukijansa.

– Olen tavallaan palannut takaisin harharetkien jälkeen. Ylipäänsä olen palannut perinteiseen sarjakuvaan. Aiheet ja teemat ovat pysyneet samoina, mutta kukaan ei oikein halunnut lukea kokeellisia juttuja. Elegia, Tarinoita lännestä ja Kaksi pientä novellia olivat ehkä hiukan vaikeita lähestyä, jos nyt ei ole kiinnostunut näytelmistä. Ja aika harva sarjakuvanlukija on.

Lietzénin kuvallista tyyliä näissä teoksissa voisi kuvailla taloudelliseksi ja hahmoja eleettömiksi. Valtavirtasarjakuvan sähäkkyys on kaukana staattisesti rytmitetystä sarjakuvanäytelmästä.

– Tyylini oli aika jäykkää. Nykyään kiinnostaa enemmän tuoda hahmojen tunteet selvemmin näkyviin, ei ehkä ilmeissä mutta dynaamisemman kerronnan kautta. En varmaan koskaan pääse eleettömyydestä eroon, aina hahmoni kai tuijottavat ruudusta ulos. Mutta nyt, kun ruudut on rikottu, niin ovi on auki myös rohkeammalle visuaaliselle kokeilulle.

Näytelmäsarjakuva Elegian jokainen ruutu on samankokoinen. Sarjakuva on taitettu väljästi, sivuilla on paljon tyhjää. Samaten Tarinoita lännestä -albumissa Lietzén käytti tyhjää tehokeinona. Harkituin mutta ronskein siveltimenvedoin piirrettyjä hahmoja ympäröi paperin valkeus. Maailmassa ei ole sarjakuvan henkilöiden lisäksi juuri muuta. Tapahtumapaikkoihinkin viitataan väljästi, suorimmin tarinoiden nimissä.

Tuorein työ 1986 eroaa edeltäjistään myös työprosessin osalta. Aiemmin Lietzén eteni pitkälti intuition ohjaamana.

– 1986 on ensimmäinen, jonka olen tehnyt hyvinkin suunnitellusti. Tekotapanihan oli siinä mielessä vaarallinen, etten suunnitellut sivu-sommittelua alusta saakka koko sarjakuvalle. Tein sivun, pari kerrallaan. Suurin osa Elegiasta on käytännössä improvisoitu, siksi se on ehkä vähän etupainoinen. 1986:ssa rytmi taas on ennalta tarkkaan määritelty. Varsinkin hautausmaajakso on mielestäni hyvinkin onnistunut.

Uusinta teostaan Lietzén luonnehtii amerikkalaistyyppiseksi sarjakuvaksi. Yhdeksi inspiraationlähteekseen hän nimeää supersankaripiirtäjä Neal Adamsin, jonka meriitteihin luetaan muun muassa Batmanin muokkaaminen camp-henkisestä viittaheeroksesta synkemmäksi hahmoksi.

Täsmällinen ruutujako, jota Lietzén suomii “eurooppalaiseksi kiroukseksi”, sai väistyä. 1986:n erikokoisissa ruuduissa on draivia, ja lähikuvia käytetään paljon. Amerikkalaiseen valtavirtasarjakuvaan uppoutuminen oli ilmeisen hedelmällistä.

– Huomasin, että siellä on takana jotain kiinnostavaa. Olen vielä sillä tiellä, mutta jossain vaiheessa tulee varmasti taas jotain muuta, mikä kiinnostaa enemmän. Mutta toistaiseksi pysyn sarjakuvan näköisessä sarjakuvassa.

Novellit ja näytelmät

Kirjallisuuteen ja tarinankerrontaan perehtynyt Lietzén hallitsee eri tekstilajit. Tarinoita lännestä -albumista alkaen hän on keskittynyt sarjakuvanovellien tekemiseen. Lietzénille rakas kauhu toimii hänen mukaansa parhaiten juuri lyhytproosana.

– Romaanimitassa on vaikea ylläpitää tunnelmaa. Novellissa tunnelmakuvaus nousee erityisen tärkeäksi, ja hahmoille voi käydä lopussa huonosti. Tunnelman pay-off tulee heti.

Kauhunovellin viehätys piilee mahdollisuudessa luoda jäntevää tunnelmaa. Lietzén mainitsee englantilaisen goottilaisen romaanin pioneerin Ann Radcliffen (1764–1823) teorian “terrorista” ja “horrorista”. “Terrorin” Radcliffe määritteli piinaavaksi tunnelmaksi, tunteeksi siitä, että jotain pahaa voi tapahtua. Toiminnan jälkeinen “horror” on banaalimpaa kauhua. Tunnelma on auttamatta ohitse, eikä päällekäyvä “horror” ruoki mielikuvitusta samalla tavoin kuin hiipivä “terror”. Novellimuodon ohella Lietzéniä ovat innostaneet näytelmätekstit. – Tarinoita lännestä -albumissa halusin tehdä pelkistettyä sarjakuvaa, joka näyttää teatterilta. Luin esimerkiksi Henrik Ibsenin näytelmiä. Tarinoista tuli realistisia, yhteiskunnallisiakin. Ibsenistä on tietenkin luonnollinen progressio August Strindbergiin, jonka Uninäytelmän näin 2007 Tukholmassa, Lietzén muistelee.

– Elegia viittaa Uninäytelmään aika paljonkin. Halusin tehdä pelkistetyn sarjakuvan, joka olisi yhtenäinen ja nopea toteuttaa, jatkoa Tarinoita lännestä -albumille. Ehkä halusin myös tehdä sellaisen sarjakuvan, joka olisi pelkkää rytmiä ja dialogia. Tai monologia, kuten minulla usein on.

Elegiassa onkin teatterin tuntua. Henkilöhahmot ovat kaukana lukijasta aivan kuin näyttelijät lavalla. Uraauurtava mutta kehnosti myynyt teos on muodostunut tekijälleen rakkaaksi.

– Olen tehnyt Elegiassa monia asioita, joihin palaan koko ajan. Vaikka se on hyvin pelkistetty, siellä on keskeisiä teemoja enemmän kuin esimerkiksi Tarinoita lännestä -albumissa. Elegia on itselleni ehkä henkilökohtaisempi teos.

Lukijan asema

Lietzénin kiinnostus näytelmiä kohtaan on sittemmin antanut tilaa muulle mielenkiintoiselle. Oli kiinnostuksen kohde mikä tahansa, tutkijaluonteisena ihmisenä hän penkoo innostuessaan ilmiön kuin ilmiön perin pohjin.

– Joku yksittäinen asia voi pistää ajatukset liikkeelle mutta kyllä ne ovat muhineet mielessä jo kauan aikaisemmin. Sittenhän se prosessi vasta alkaakin, kun alkaa tietoisesti tutkia ideoita ja sitä miten ne olisi viisainta toteuttaa. Mikään juttu ei synny yhtäkkiä vaan niissä on tutkimustyötä ja perehtymistä ja tunnelmaan uppoutumista taustalla. Sitten kun se kaikki on tehty niin juttu voikin syntyä lähes itsestään.

Lukukokemus ratkaisee. Lukijan pitää olla hereillä, ja joskus tarina pitää lukea parikin kertaa. Esimerkiksi Lietzén nostaa Kaksi pientä novellia -albumin novellin “Koti”. Siinä juoni on yhtä kuin hahmot, joista tarina kertoo. Tarinan edetessä lukijalle vähitellen paljastuu, keitä henkilöt ja heidän taustansa ovat. Toistoa välttääkseen Lietzén teki tietoisesti 1986:n päähenkilöstä ulkopuolisen, hieman tinttimäisen tarkkailijan.

– Olen tarinoissa taipuvainen klassiseen ja yleismaailmalliseen pelkistettyyn ilmaisuun. Erona esimerkiksi Ville Rantaan, joka tekee enemmän rönsyilevää. Minä taas pyrin tavallaan tislaamaan oleellisen. Sarjakuvassa pitää olla aika taloudellinen, se on mielestäni luontevaa. Ei kannata liikaa selitellä. Lukijalle pitää antaa jonkin verran muttei liikaa.

Lukijan ajatuksia pitää ohjata sopivasti tiettyyn suuntaan, mutta johtopäätökset tämän on voitava tehdä itse.

– Sarjakuvanlukijat varsinkin ovat hyviä lukijoita. Ehkä se johtuu siitäkin, että sarjakuvan lukijakunta on melko suppea. Sarjakuvanlukijat lukevat laajalti, ymmärtävät asioita ja ovat kulttuurisesti valveutuneita. Pitää luottaa lukijan älykkyyteen. ●

Mika Lietzén

Syntynyt 1974 Turussa

Asuu ja työskentelee Turussa

Julkaisuja: 1986 (Asema, 2014), Kaksi pientä novellia (Asema, 2012), Elegia: Yksinäytöksinen uninäytelmä (Asema, 2008), Tarinoita lännestä (Asema, 2007), Kukkakauppiaan onnenpäivä (kirj. Pauli Kallio, Arktinen Banaani, 2005)

Palkintoja: Kemin sarjakuvakilpailussa 2. sija vuonna 2000, 1. sija 2002, 3. sija 2005, Sarjis 2004 -kisan 1. palkinto Perusti Asema Kustannuksen Ville Rannan kanssa vuonna 2000