Nostalgiaa jo asioiden tapahtuessa – Tommi Liimatta

Nostalgiaa jo asioiden tapahtuessa

Tommi Liimatta työstää menneisyyttään kirjoiksi ja sarjakuviksi, jotta pääsisi siitä irti.

Teksti Jyrki Vainio

© Tommi Tukiainen / Like

Tommi Liimatta pohtii keittiössään Pohjois-Helsingissä, että hän on elänyt pitkittynyttä lapsuutta. Lapsia kiinnostaa ensin kaikki mahdollinen, mutta iän karttuessa monet asiat jäävät, elämän spektri kapenee. Liimatta toteaa, että häntä kiinnosti vielä 15-vuotiaanakin edelleen kaikki. Hän kirjoitti, teki sarjakuvia, elokuvia ja musiikkia.

– Elämä on täytettävä jollain, jos ei ole ystäviä tai harrastuksia, Liimatta tuumii lakonisesti. – Nyt on jo liian myöhäistä lopettaa. Nuorena koettu tekemisen into oli kuitenkin sikäli poikkeuksellista, että siinä missä monet muutkin fiilistelivät suurilla suunnitelmilla, hän myös toteutti hankkeensa loppuun asti. Senkin jälkeen, kun se lakkasi olemasta hauskaa ja muuttui kovaksi puurtamiseksi.

Syntyi 150-sivuinen sarjakuvaeepos Uhka Pietarsaaressa, fiktiivinen tarina jengitappeluista, johon kuitenkin sekoittui mukaan tosielämän ihmisiä.

Ilmestyi Liimatan oma lehti, josta isä otti työpaikallaan pari kopiota.

– Puhuttelin siinä suoraan lukijoita, joita ei ollut, Liimatta muistelee. – Nuoruus on huimapäistä, mennään eteenpäin tosiasioista riippumatta.

Oli kasettibändejä, jotka nauhoittivat biisinsä mankan avulla talteen. Liimatalle kasettien tekeminen oli levy-yhtiön leikkimistä, joskin aika vakavaa sellaista. Uutta materiaalia oli tultava, koska bändin kuuluu tehdä uusia levyjä.

Kasetteja tehtiin myös nyhjää tyhjästä -periaatteella. Mankka nauhoitti soittajien improvisointia. Osa tästä materiaalista on jalostunut Liimatan myöhemmin kirjoittamien biisien tarpeisiin.

Jeppis

Merkittävä murroskohta nuoren Tommi Liimatan elämässä oli 14-vuotiaana, kun äiti halusi perheen muuttavan Pietarsaaresta Rovaniemelle. Hän on kokenut läpi elämänsä voimakasta tarvetta tallentaa muistoja tuosta ajasta.

Ote Absoluuttinen Nollapiste -yhtyeen verkkosivuilla ilmestyneestä Kuukauden sarjakuvasta tammikuulta 2012.

Syksyllä Liimatalta ilmestyi omaelämäkerrallinen romaani Jeppis, joka liittyy juuri näihin Pietarsaaren vaiheisiin. Arvioissa on hämmästelty kirjan kuvaamien muistojen pikkutarkkuutta.

Rummunkireä on toinen Valo paistaa rummun läpi -albumin (Like, 2015) pitkistä sarjakuvista.

Mikä saa alle nelikymppisen miehen kokemaan näin voimakasta lapsuuden nostalgiaa, eikö se iske ihmisillä yleensä vasta vanhempana? Liimatta vastaa, että tämä aika on vaivannut häntä aina, joten hän halusi kirjoittaa siitä päästäkseen siitä irti.

– Dokumentoin Pietarsaarta jo siellä ollessani, kuudennella luokalla, Liimatta toteaa. Hän palasi aiheeseen Rovaniemelle siirryttyään 15-vuotiaana ja silloin oli jo tekeillä jonkinlainen Jeppiksen esiaste.

Muistojen moninkertainen prosessointi on kuitenkin tehnyt todellisten tapahtumien tarkan muistamisen jo hieman vaikeaksi.

– Muistan nyt sen, mitä olen kirjoittanut, en oikeita asioita, Liimatta valittelee.

Omankin lähihistorian tutkiminen vaatii paljon taustatyötä. Jeppiksen kirjoittamista varten Liimatta kävi arkistoissa ja haastatteli ihmisiä.

– 1980-luvusta ei vielä ole paljoa hyödyllistä tietoa netissä. Joistain hetkistä on säilynyt vain vähän dokumentteja, Liimatta arvioi. – Joten ei sen puolesta ainakaan tunnu, että olisin ryhtynyt tähän kirjoitushommaan mitenkään liian varhain.

Menneisyys pakettiin

Jeppis alkaa Liimatan kouluvuosista. Sitä edeltävästä ajasta hän on tehnyt sarjakuvia. Hän katsoo, että on näin saanut kuitattua nämä vaiheet elämästään.

– Pyrkimykseni on, että joku heinäkuu -88 käsitellään nyt siinä määrin tarkasti, että siihen ei tarvitse enää palata.

Liimatta tunnustaa, että suurimmalle osalle ihmisistä ei tunnu olevan niin suurta väliä, onko oma menneisyys yhtä tarkasti käsitelty ja dokumentoitu kuin hänellä. Mutta hän linjaa, että hänellekin kirjoittamisen päätarkoitus on etsiä lukijoita yhdistäviä kokemuksia, ei kuvata jotenkin muista huomattavasti poikkeavaa poikkeusyksilöä.

– Pointtina on, että kyseessä ei olisi vain yksi erityistapaus. Isäni esimerkiksi muutti Ruotsiin – sekin on monille aika tyypillinen tarina.

Kirjan nimikkeenä on romaani, se ei ole elämäkerta. Jeppis sisältää paljon rakennettua dialogia, jota ei oikeasti voisi sanatarkasti muistaa.

Rovaniemelle muuton murrosvuosiin sijoittui myös jonkinlainen Liimatan sarjakuvaharrastuksen huipennus. Vuonna 1989 ilmestyi Ari Kutilan ja Keijo Ahlqvistin Piirrä sarjakuvaa, vuonna 1990 Juhani Tolvasen ja Heikki Jokisen toimittama Ruututarha. Ne toivat Non Stopin parissa kasvaneen Liimatan eteen Jukka Tilsan sarjakuvat. Suuri paljastus: näinkin saa tehdä.

Tommi Liimatta osallistui vuonna 1991 Rovalan opiston sarjakuvakurssille. Kurssityönä tehtiin julkaisu Ultima Thule, joka kertoo, että kurssikavereina oli mm. Ilkka Juopperi, Suomen tämän hetken johtavia mainoskuvittajia.

Liimatta kehitti Renki-hahmon, joka esiintyi sekä hänen sarjakuvissaan että hänen bändinsä levynkansissa ja T-paidoissa. Hahmosta tehtiin useampana juhannuksena myös elokuvia.

Siveyspoliisi Juha Tarkiainen selvittää koulutytön murhaa albumissa Masturbaatio Ranualla (WSOY, 2003).

Etelään ja keikoille

Kun musiikkipuoli alkoi vetää, saivat muut itseilmaisun muodot jäädä enemmän taka-alalle.

– Paljon myös jäi, kun kaverit alkoivat juoda viinaa, Liimatta toteaa.

Absoluuttinen Nollapiste -bändi löysi muotonsa rippikoulussa vuonna 1991. Liimatta arvioi muutenkin löytäneen oman äänensä tekijänä niihin aikoihin.

– Bändi oli meille tärkeä henkireikä, Liimatta kuvailee. – Useilla oli vaikeaa kotona ja oli lama-aika.

Nollapisteen aloittaessa vain pari rovaniemeläistä bändiä oli päässyt tekemään levyä. Nollapisteen levy-yhtiö ja keikkamyyjä löytyi Tampereelta, joten bändi päätti siirtyä sinne. Mieli teki muutenkin isompaan kaupunkiin.

– Halusimme paikkaan, jossa emme erotu, Liimatta muistelee. – Vasta suurkaupungissa tuntuu, että siellä voi tehdä mitä vaan.

Liimatta pohtii, että pohjoiseen jääviä ihmisiä leimaa usein asenteiden kohtuuton jyrkkyys. Kompromisseja ei olla valmiita

tekemään edes silloin, kun niistä kieltäytyminen estää oman etenemisen. Hänestä siinä heijastuu myös etelän pelkoa.

– Helsingissä pelätään epäonnistumista. Mutta maakunnissa pelätään onnistumista.

Jeppiksestä on suunnitteilla kakkososa, joka kuvaa Pietarsaaren vuosia 1987– 1990.

Keikkamatkalla Ruisrockissa vuonna 1995 Liimatta törmäsi vanhassa Rattolehdessä tekstiin, jonka tyylistä hän innostui. Sen oli kirjoittanut Veikko Ennala. Liimatta kampasi kirpputoreja ja divareita ja löysi lisää lehtiä, joissa oli saman kirjoittajan tekstejä. Hän päätti, että joku päivä kokoaa niistä kirjan. Se toteutui vasta yli kymmenen vuotta myöhemmin, mutta sitäkin komeammin: tuloksena oli kolme 700-sivuista tiiliskiveä teemoittain järjestettynä. Koska lähdemateriaalina olivat paperille painetut lehdet, Liimatta joutui hoitamaan tekstien puhtaaksikirjoituksen itse, kaikki 2100 sivua.

Liimatta toimitti 2000-luvulla myös kokoelmakirjan Pahkasika-lehdistä. Hän teki sen suhteen kaksi linjausta. Ensinnäkin, kirja ei saisi sisältää samaa materiaalia kuin Markku Paretskoin aikaisemmin toimittama kokoomakirja. Toisekseen, toimitustyötä ei saisi tehdä selvin päin, vaan toimittajan olisi oltava joko kännissä tai krapulassa. Molemmat linjanvedot pitivät.

– Pahkasika opetti minulle, että virallinen teksti voi olla myös hauskaa, Liimatta sanoo.

Liimatta toteaa, että tekstin editoinnissa musiikkitaustasta on hyötyä, myös hänen omien romaaniensa suhteen. Lopussa säädetään kohdilleen tekstin “biisien järjestys” ja volyymitaso. Päätetään, mitä asioita pitää erityisesti tehostaa, jotta ne nousevat oikeissa kohdissa taustasta esiin.

Hiukan Absoluuttista Nollapistettä muistuttava yhtye Supermarsalkka Mannerheim -kiertueella Ei vaikuta keikkaan -albumissa (WSOY, 2005 & 2011).

Uutta yleisöä

Kesällä 2014 Tommi Liimatta sai uutta yleisöä, kun häntä pyydettiin tekemään viikoittaista radio-ohjelmaa Yle Puheelle. Hän päätti, että seurustelisi ohjelmassa vieraiden sijaan vanhojen lehtien kanssa. Tuloksena oli sarja hypnoottisia tajunnanvirtamonologeja, joiden aiheet vaihtelivat hohdokkaalla tavalla epäonnistuneista taiteen suurteoksista legojen historiaan.

Vaikka paikoin nostalgiset teemat limittyivätkin Jeppiksen kirjoittamiseen, Liimatta halusi pitää huolen, että ei tuonut yhteyttä esiin lähetyksissään.

– En halunnut mainostaa kirjaa enkä bändiä. Halusin tehdä ohjelmat ilman aiempaa tekijähistoriaa.

Liimatta toteaa, että vaikka radioohjelma varmasti toikin hänelle uutta yleisöä, palautetta yleisöltä tulee vain vähän. Eikä hän sitä kaipaakaan.

– On tärkeää tietää, että tekemisilleen on yleisöä enemmän kuin nolla. Mutta minun ei silti tarvitse saada niistä palautetta, etenkään kasvokkain.

Ensi keväänä Liimatalta on tulossa uusi sarjakuva-albumi, Valo paistaa rummun läpi, ensimmäinen kymmeneen vuoteen. Tampere Kuplii -festivaalille ilmestyvä albumi muodostuu kolmesta osasta. Enimmän tilan saavat 2011 alkaen Nollapisteen nettisivuilla julkaistut kuukauden sarjakuvat. Niiden lisäksi mukana on kokonaan uutta materiaalia, sekä uudelleen tehty versio 17-vuotiaana piirretystä pitkästä sarjakuvasta.

Albumi on Liimatalle neljäs. Hän arvioi, että olisi 15-vuotiaana varmaan odottanut niitä kertyneen tähän mennessä enemmän.

Liimatta arvelee tekevänsä aika kirjallista sarjakuvaa. Kun hän huomasi oman piirrostaitonsa puutteet, hän päätti keskittyä enemmän sanailuun. Sarjakuva kantaa sellaisia sanallisia vitsejä, jotka eivät toimisi biiseissä.

– Sarjakuvassa on etuna se, että kun sivu on valmis, se on valmis. Biisit ensin äänitetään, sitten ne miksataan ja masteroidaan, kirjaa editoidaan kirjoittamisen jälkeen.

Liimatta on kuitenkin sitä mieltä, että sarjakuvaakin on tarpeen hioa, kunnes siihen on tyytyväinen. – Jos joku kohta hankaa itseä, niin kyllä se sitten hankaa myös jotain lukijaakin.

– Parempi on ajatella, että ketään ei voi huijata. ●

Tommi Liimatta

s. 1976

Muusikko, kirjailija ja sarjakuvapiirtäjä.

Absoluuttinen Nollapiste -yhtyeen laulaja, sanoittaja ja säveltäjä. Julkaissut myös kaksi soololevyä.

Sarjakuva-albumit: Valo paistaa rummun läpi (Like, 2015) Ei vaikuta keikkaan (WSOY, 2005 & 2011) Masturbaatio Ranualla (WSOY, 2003) Rengin tarpeet (Renkikustannus, 2000) Vähän hyviä juttuja '90-'91 (Björklund & Bergman, 1999)

Lisäksi sarjakuvia mukana mm. Vacuum ja Usva -antologioissa. Maalannut useita Absoluuttisen Nollapisteen levynkansia sekä tehnyt piirroskuvituksia Tampereen yliopiston yliopilaskunnan Aviisi-lehteen (2004–05).

Romaanit: Jeppis (Like, 2014) Rautanaula (Like, 2013) Nilikki (WSOY, 2009) Muovikorvo (WSOY, 2007) Aksel Sunnarborgin hymy (WSOY, 2004)

Toimitustöitä: Veikko Ennala: Piinapenkki ja maailman meno. Muistelmia ja pakinoita (WSOY, 2009) Veikko Ennala: Elämään tuomittu. Romaanit ja novelleja (WSOY, 2008) Veikko Ennala: Lasteni isä on veljeni – Veikko Ennalan lehtikirjoituksia vuosilta 1943–1991 (WSOY, 2007) Pahkasika – kymmenen kirjainta joihin voit luottaa (Johnny Kniga, 2006)