2 minute read
Lääkäri Martti Johannes Siiralan päiväkirja 1914–1918
isbn 978-952-234-986-6 kl 99.1 • sid. (suojapäällinen) • 500 sivua • Kuvitus Graafinen suunnittelu Marja Leskelä Ilmestyy maaliskuussa
Värikäs ja runsas aikalaiskuvaus Helsingistä ja Suomesta itsenäisyyden murroskaudelta
Lääkäri Martti Johannes Siirala (1889–1948) ryhtyi pitämään päiväkirjaa ensimmäisen maailmansodan syttyessä elokuussa 1914. Yhteiskunnallisesti valveutunut ja aikaansa seuraava Siirala pohti päiväkirjalleen sodan suurpoliittisia syitä ja seurauksia, mutta talletti yhtä lailla lääkäriperheen arkipäivää elintarvikepulan, mustan pörssin, spekuloinnin ja villien huhujen keskellä.
Jääkärit lähtivät Saksaan, venäläiset sotilassaappaat tallasivat Helsingin katuja, Siirala kirjoitti muistiin. Maaliskuun vallankumouksen 1917 matruusikapinaa ja upseerimurhia Siirala todisti kalmoja ruumishuoneella laskien. Siirala seurasi sisällissodan syttymistä, Helsingin valtausta ja Pitkänsillan verisiä taisteluja lähietäisyydeltä. Sodan jälkeen hän hoiti Viaporissa viruvia punavankeja.
Siiraloille syntyi lapsi tammikuun lopulla 1918, juuri sisällissodan syttymisen alla. Päiväkirjassa vauvanvaatteet porisevat hellalla lipeässä, halkoja hankitaan sylyksittäin, voikortteja jonotetaan. Maailmansodan ja punakapinan kumussa ongelmat ovat arkisia. Missä pesettää ylioppilaslakki?
Siiralan päiväkirja on harvinaislaatuinen aikalaisdokumentti Suomen murroskaudelta. Laajuudessaan, runsaudessaan ja kielellisessä värikkyydessään se vetää vertoja Juhani Ahon päiväkirjalle Hajamietteitä kapinaviikoilta. Kirja sisältää alkuperäisen päiväkirjan runsaan kuvituksen ja liiteaineiston lehtileikkeineen.
Kirjan on toimittanut Martti Johannes Siiralan pojanpoika Seppo Siirala ja johdannon kirjoittanut dosentti Samu Nyström.
KUVA: ENNO MÄEMETS
SEPPO SIIRALA (s. 1952) on helsinkiläinen klassisen musiikin äänitetuottaja, joka löysi isoisänsä 860-sivuisen käsin kirjoitetun päiväkirjan suvun kesähuvilan kätköistä.
Ote kirjasta Uutta aikaa ei uhreitta luoda
14.4.1918
Valtava, kaamea, juhlallinen venekokkoa muistuttava näky. Vähitellen kuumenivat kuparilevyt, koukistuivat ja sieltä täältä alkoi niitä maahan sekä Töölön lahteen paperiarkkien tavoin liidellä. Kohta alkoi vain itse tornin runko olla jälellä. Liekit olivat monen moneen kertaan lipputangon miltei ylimpään huippuun nuoleskellen pyrkineet, mutta aina silloin oli viiri ilmavirran mukana nokkansa niin korkealle nostanut, ettei siihen tuli tarttumaan päässyt. Höyryten ja jo päästään tulessa se yhä vielä uhmaten lepatteli heikossa tuulessa. Mutta tuho sillekin läheni. Kun jo noin 2/3 viirin pituudesta oli ilmaan tuhkana hävinnyt kuumeni nähtävästi lopulta lipputankokin siinä määrin, että viiri tyvestäänkin syttyi tuleen. Silloin oli kaikki loppu. Tulipa vielä toisia korkeampi lieska nuoleskellen viiritangon vartta ylöspäin, ja sen mukana humahti harmaana savupilvenä viirin viimeinen jäännös. Kansankavalluskunnan korkeimmalla keikkunut viiri hävisi harakoitten valtakuntaan! Vähitellen tippuivat samoihin aikoihin kaikki kuparilevytkin tornin rungosta alas ja itse runko jäi vain savuavana, läpinäkyvänä, humalasalkoja muistuttavana rottelona paikoilleen. Hetkisen kuluttua kallistui lipputanko rautatienasemalle päin ja lysähti sitten sisään. Kauan ei sen jälkeen liioin kulunut kun jo itse torninrunkokin hävisi tornin sisään tykkänään. Vaalea savu vain kertoi menneestä suuruudesta. Siinä meni kansankavalluskunnan komea talo perikatoon. Ja itse kansankavalluskunta kai saa tehdä kohtapuoleen seuraa.
